Kohti lempeämpiä päiviä

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Olemme olleet syksyn mittaan muutaman kerran Lapissa viemässä hirsitaloprojektiamme eteenpäin. Kukaan vastaavaa tehnyt ei kuvittele, että se olisi lomaa, eikä sinne lomailemaan olla lähdettykään – olemme nimittäin tehneet pohjoisessa remontin ohella myös omat työmme. Ne, joilla elätämme itsemme ja maksamme pähkähullut harrastuksemme, kuten juuri tämän yli satavuotiaan hirsitalon kunnostamisen. Sänkyyn on kaatunut iltaisin aika väsynyt pariskunta, mutta tuntuu, että silti elämä on siellä paljon leppoisampaa kuin omassa täpötäydessä arjessamme Helsingissä, jossa kiireet ovat toisenlaisia.

Hiihtelen pitkissä yöpaidoissa koko aamun, jos ei ole ihan pakko pukeutua. Kuvassa vaaleanharmaaraidallinen Mukava-yöpaita.

Viime pohjoisen reissulla pakkasin mukaan Nanson syksyn lounge-mallistosta poimimiani suosikkeja, jotka kuvasimme talolla ja sen lähiympäristössä. Rentoon olemiseen sopivat pehmeät vaatteet ovat tietysti parhaimmillaan juuri tälläisessä miljöössä, jossa aika kuluu enimmäkseen puuhaillen kotona ja pihapiirissä, mutta tällä kertaa haluan tyylistä ja vaatevalinnoista puhumisen sijaan pohtia jotain muuta, nimittäin oman arjen rauhoittamista, ja tehdä samalla itselleni muutaman lupauksen. Oikeastaan haluan ajatella, että ne ovat lupausten sijaan suunnitelmia, sillä lupaukset ovat vain hyviä aikeita, mutta suunnitelmat toteutetaan.

Enemmän unta

Mikähän siinä onkin, että jotkut asiat pitää oppia uudestaan ja uudestaan? Olen tehnyt elämäni varrella erinnäisen määrän empiirisiä tutkimuksia siitä mitä ihmiselle tapahtuu, kun ei nuku tarpeeksi, ja voin kertoa, että siitä ei seuraa mitään hyvää. Silti projektit vievät taas naista kuin pässiä narussa ja huomaan liian usein kaatuvani nukkumaan vasta kahden ja kolmen välissä. Herätyskello soi seitsemältä, viimeistään kahdeksalta, ja jopa meikän lyhyellä matematiikalla voi päätellä, että unta kertyy kaikkinensa ihan liian vähän. Niitäkin öitä on, kun naputan aamuun asti kiriäkseni dedikset kiinni, ja skippaan yöunet kokonaan. Ei ihme, jos pinna vähän kiristyy enkä palaudu rasituksista, varsinkin kun koko elämä on yksi riivatun rasitus juuri nyt.

Tummanharmaa Villis-villatakki on ollut yksi syksyn suosikkivaatteista.

Lapissa olen nukkunut silti paremmin kuin missään aikoihin, elämä siellä on vaan rytmiltään niin paljon rauhallisempaa ja ympärillä öisin hipihiljaista. Tuntuu luontevalta mennä nukkumaan samaan aikaan kuin luonto ikkunan takana (olkoonkin, että metsänrajassa on pöllö, jolla on välillä ollut öisin paljon asiaa). Olen monina iltoina nukahtanut jo ennen kuin olen ehtinyt sänkyyn asti – useimmiten vanhalle puusohvalle, johon olen mennyt ihan vaan “hetkeksi lepäämään”, kerran jopa lattialle koirien kanssa. Aivan hyvä paikka nukkua! Koirien pedissä on lampaantalja, paksuja peittoja ja vieläpä koirien iloksi strategisesti sijoitettu lämmitin, joka tohottaa iltaisin ja öisin lämpöä koko pirttiin.

Musta Ylle-villakangastakki ei kuulu lounge-mallistoon, mutta sopii täydellisesti samaan lungiin maailmaan.

Olin pohjoisessa niin onnellinen, kun nukuin kokonaisia kahdeksan tunnin yöunia. En valvonut pitkään enkä heräillyt liian aikaisin epämääräiseen tunteeseen, että pitäisi olla jo tekemässä jotain, vaan vanuin ja venyin sängyssä pitkään heräämisen jälkeen ja nousin vasta, kun kahvin tuoksu alkoi leijailla keittiöstä. Niin havahduin itsestäänselvyyteen, jonka olin hetkeksi taas unohtanut: nukkuminen on yksi maailman ihanimmista asioista ja haluan käyttää siihen mieluiten enemmän kuin vähemmän aikaa, mieluiten niin paljon aikaa kuin mahdollista! Elämä on niin paljon parempaa, jos on levännyt. On tietysti elämäntilanteita, joissa unta ei vaan saa niin paljon kuin haluaisi ja tarvitsisi, mutta minua ei valvota esimerkiksi koliikkivauva vaan työt. Elämä on liian lyhyt siihen.

Jalo-yöpaidasta on tämän hiukan pidempihihaisen version lisäksi olemassa myös lyhythihainen. Itse olen käyttänyt tätä rentona päivävaatteena.

Koska en ole vielä keksinyt miten organisoin loppuvuoden työni viisaammin, olen päättänyt yksinkertaisesti alkaa vaan mennä nukkumaan yhdentoista ja kahdentoista välissä, vaikka työt olisivat kuinka kesken. Jollain tapaa niiden vaan täytyy järjestäytyä sen mukaan – ja ehkä olen tehokkaampikin, kun olen oikeasti nukkunut yöllä enkä yrittänyt silmät ristissä kiriä kalenteria kiinni aamukolmeen saakka. Ja jos en ehdi kaikkea päiväsaikaan, täytyy vaan pudotella asioita pois tehtävälistalta, tajuta että yksi ihminen ei voi elää samaan aikaan kahta tai kolmea elämää. Tiedän, että työt pitää muutenkin organisoida jatkossa jollain toisella tapaa, mutta tiedän myös, etten keksi mitkä ne tavat ovat ennen kuin olen selättänyt tämän yliväsymyksen ja saanut aivot taas toimimaan.

Juuri nyt ajattelen että kunnolliset yöunet ovat suurin lahja, jonka voin itselleni antaa ja sitä varten ei tarvitse eikä kannata odottaa jouluun saakka, vaan aloitan heti. Haaveilen rauhallisista nukkumaanmenohetkistä, siitä että ehtisin ensin pöyhiä tyynyt ja peitot, tuulettaa hetken huonetta, keittää kupillisen teetä, pukea villasukat ja käpertyä sitten sänkyyn jonkun hyvän kirjan kanssa. Aaaah mitä arjen luksusta. Mutta sekin on ok, että kaatuu joskus hampaita pesemättä nukkumaan. Kunhan nyt nukkuu! Kaikki muu on plussaa.

Vaaleaharmaaraidallinen Mukava-mekko löytyy hihattomana myymälöistä, verkkokaupasta myös hihallisena. Just sopivan pehmeä yöpaidaksi, mutta tarpeeksi salonkikelpoinen myös muuhun kotona hengailuun.

Enemmän aikaa itselle

Olen pohtinut viime aikoina paljon ajankäyttöäni ja tajunnut, että ylivoimaisesti suurin osa vähäisestä vapaa-ajastani kuluu sosiaalisissa tilanteissa. Ystävien näkemisestä, kemuista ja illanvietoista tulee usein sovittua etukäteen ja siksi niistä tulee pidettyä myös kiinni. Sehän on ihanaa, mutta jostain syystä en koskaan sovi laatuaikaa itseni kanssa, vaikka rakastan hillua itsekseni ja puuhailla kaikenlaista. Silloin harvoin kun sellainen hetki osuu puolivahingossa eteen – yleensä silloin kun en vaan jaksa tehdä töitä, vaikka pitäisi – puen ensin päälle jotain rentoa ja sitten järjestelen tavaroita, selailen ja lueskelen kirjoja, tutkin internetistä (joskus tärkeitä, mutta useimmiten täysin turhia) asioita, nypin kulmiani ja laadin listoja. Keittelen kahvia tai teetä, tai jos on ilta, saatan mummoilla, kaataa itselleni tilkan portviiniä ja kuvitella, että olen eläkkeellä. Haaveilla hetken eteläranskalaisesta pionitarhasta, jota en oikeasti ikinä saisi pidettyä hengissä, mutta portviininkatkuisessa haavemaailmassani tosiasioista ei onneksi tarvitse niin välittää.

Vaaleanpunaisessa Villis-poolossa on 55% merinovillaa ja loput puuvillaa. Harmaat Joggeri-housut ovat täydelliset vapaapäivän viettoon: rennot, mutta materiaalinsa ansiosta selvästi verkkareita tyylikkäämmät.

Siitä tietää, että olen päässyt itsekseni puuhailun ytimeen, kun alan pikkuvaimoilla ihan toden teolla ja paahtaa kirsikkatomaatteja uunissa. Se on superhelppoa, mutta vaatii kiireetöntä aikaa, sitä että maailma lakkaa hetkeksi kohisemasta ympärillä ja maltan keskittyä johonkin sellaiseen kuin hitaasti paahtuvat pienet tomaatit. Siinä on jotain meditatiivista, kun uuni ritisee, tomaattien tuoksu syvenee ja leviää keittiöstä koko taloon. En tiedä miksi se tekee minut niin onnelliseksi – ehkä juuri siksi että se tarkoittaa, että aikaa on.

Niin paljon kuin ystäviäni rakastankin ja viihdyn seurassa, olen lopulta tosi introvertti ja tarvitsen aikaa ladata akut, että jaksan taas olla luova, läsnä ja kupliva. On vaan kestänyt kauan tajuta, että pitkien työpäivien vastapainoksi ei riitä ystävien kanssa notkuminen – niin superkivaa kuin se onkin – vaan tarvitsen rentoutuakseni myös aikaa yksin. Paras lääke sykkeen tasaamiseen on se, että saa viettää muutaman tunnin ihan hissuksiin ja tehdä ihan mitä huvittaa kysymättä kenenkään muun mielipidettä. Joskus se tarkoittaa sitä, ettei tee yhtään mitään, ja silloin se oli juuri sitä mitä kaivattiin.

Oliivinvihreä villakangastakki on ehdoton suosikkini koko syksyn valikoimasta.

Yksinolo ei ole välttämätön omasta ajasta nauttimiselle. Jarnokin uppoutuu mielellään omiin projekteihinsa (lue: kitaran soittamiseen ja vanhojen rumpujen kunnostukseen) ja olemme hyviä olemaan yhdessä erikseen. Lapissa se on toki helppoa, kun talon lisäksi on kokonainen pihapiiri latoineen, navettoineen ja pihasaunoineen ja voimme hajaantua kukin omille tahoillemme. Minä saatan lojua vierashuoneessa selaamassa äitini vanhoja kirjoja ja Jarno puuhaa pihalla hiomassa kirppikseltä löytämäänsä bassorumpua. Jossain soi musiikki, kukaan ei puhu, koirat nukkuvat keossa jossain ja kaikki ovat täysin tyytyväisiä.

Yksi syy siihen miksi Lapissa on ollut niin paljon helpompi rentoutua on varmasti se, että sieltä puuttuu kaupunki ympäriltä. Ei ole työaiheisia tapaamisia, ei suunnittelupalavereita, aika ei kulu raitiovaunussa istumiseen tai parkkipaikan etsimiseen. Ei ole tapahtumia, joihin on työnsä puolesta pieni paine osallistua, vaikkei oikeasti ehtisi eikä jaksaisi. Ovikello ei soi. Jostain syystä puhelimen soiminenkin ärsyttää vähemmän pohjoisen hiljaisuuden keskellä. Keskeytyksiä on niin paljon vähemmän, että ne harvat ovat oikeastaan ihan tervetulleita, hyviä hetkiä nousta keittämään lisää kahvia ja katsomaan ovatko pihalla riehuvat koirat tallessa.

Tälläisiä ajatuksia tänään. Tiedättekö mitä tarkoitan? Onko siellä ruudun toisella puolella pohdittu samankaltaisia asioita? Tiedän kirjoittaneeni monista näistä asioista ennenkin, mutta vasta nyt pohjoisessa vietettyjen viikkojen myötä olen tajunnut ihan omakohtaisesti kuinka paljon ne vaikuttavat, eivätkä ne tunnu enää “pitäisi” -tyyppisiltä velvoitteilta, vaan asioilta, joita haluan tehdä, joita kaipaan ja tarvitsen. Ehkä jokin on vihdoin naksahtamassa päässä oikeaan asentoon.

Kuvissa vilahtavista vaatteista kiinnostuneille vinkiksi, että yöasut ovat Nanson verkkokaupassa ensi viikon ajan -25% alennuksessa. Lisäksi myymälöissä on ota 3, maksa 2 -kampanja, joka koskee kaikkia normaalihintaisia tuotteita.

Loppuun tuttuun tapaan arvonta: kommentoi tähän kirjoitukseen kertomalla mitä ajattelet aiheesta tai mikä syksyisen lounge-malliston vaatteista on suosikkisi? Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon sunnuntaihin 18. marraskuuta saakka. Valoa ja arvontailoa!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Isänpäivä

Äitini ottama kuva kertoo minusta ja isästäni kaiken: haavi auki, horisontti vinossa ja määrätietoisesti menossa ei pienintäkään aavistusta minne. Harasekin perheessä on aina tiedetty, että suurpiirteiselläkin suuntavaistolla pääsee pitkälle, kun luottaa vaan siihen että vauhti korjaa virheet.

Kirjoitin vuosi sitten kuudesta muistosta isästäni ja lapsuudesta toisella puolella palloa. Toisina päivinä poissaolo tuntuu enemmän kuin toisina. Onnea isille! Minä lähetän taas rakkautta rajan taa.

Paluu Pariisiin

✖ PARIS, FRANCE

Muistin vasta taksissa matkalla hotellille, etten ole käynyt tässä kaupungissa kahteenkymmeneen vuoteen. Olin silloin valmistumassa juuri ylioppilaaksi ja reissasin silloisen poikaystäväni kanssa pitkin Eurooppaa repussani yliopiston kirjallisuustieteen pääsykoekirja, joka tainnutti minut uneen aina kun yritin aloittaa lukemisen. Kävimme Père-Lachaisen hautausmaalla Jim Morrisonin ja surrealistirunoilija Paul Eluardin haudoilla, istuimme puistoissa juomassa kaupan halvinta punaviiniä ja nukuimme yömme teltassa kaupungin ulkopuolella. Ennen kuin jatkoimme matkaa, varasimme viimeiseksi yöksi hostellihuoneen, koska halusimme peseytyä lämpimällä vedellä ja pestä nyrkkipyykkiä. En muista missä kaupunginosassa huoneemme oli, muistan vain rakennusta pitkin kiemurtelevat muratit ja alakerran leipomon. Sen edessä otettiin valokuva, jossa minulla on Fjällrävenin reisitaskuhousut ja havunvihreä villapaita. Molemmat olivat äitini vanhat.

Pariisiin matkustaminen on selvästi vähän erilaista näin kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Varasin minulle ja Mikolle kauniin hotellihuoneen, jossa on levysoitin, vinyylilevyjä, kylpyamme ja näkymä kaupungin yli. Pakkasin matkalaukkuun nahkatakin, mustan ripsivärin, korot ja ohuita kimaltavia sukkia. Mukana ei ole telttaa tai retkikeitintä, vaan läppäri ja (tällä kertaa hyvin, hyvin kevyt) kamerakalusto, rungon lisäksi vain yksi linssi, 50-millimetrinen kiinteä, jolla ajattelin kuvata kaiken. Jos Henri Cartier-Bresson kuvasi koko tuotantonsa samalla linssillä, minäkin saan.

Ja sitten löysin hotellihuoneesta vinyylin, jolla Salvador Dali lukee runoja. Laitoin sen soimaan ja muistin kuka olin 14-vuotiaana, huonosti suomea puhuva teini, joka halusi olla isona kuvataiteilija ja palvoi Dalia kahjoine päähänpistoineen enemmän kuin Robert Plantia ja Morrisonia yhteensä. Kaikki nämä kerrokset meissä yhtäaikaa, toiset eri tilanteissa ja elämänvaiheissa enemmän läsnä kuin toiset. Osa pulpahtaa pinnalle lupaa kysymättä silloin kun sitä vähiten odottaa.

Pariisi on kaunis ja kaoottinen, täällä on varmasti helppo niin kadottaa kuin löytää itsensä. Tämä on työmatka ja opintomatka, mutta myös lomamatka, lomailen ahnaasti joka hetki kun ei tarvitse ajatella tai tehdä töitä. Kun odotamme taksia, kun istumme terasseilla, Pariisissa se nimittäin onnistuu vielä marraskuussakin. Tilaamme lounaan kanssa viinin ja hetken ajan kaikki tuntuu mahdolliselta.

Kummallista olla ihanalla matkalla tälläisessä mielentilassa, yliväsyneenä, turhautuneena ja vähän vihaisena. Sillä on silti oudolla tavalla vapauttava vaikutus, antaa tunteiden ryöpsähdellä ja revetä rinnasta ulos vierailla kaduilla, ravintoloissa, joissa en ole koskaan käynyt enkä tunne ketään. Niissä on tilaa ajatella asioita, joita ei olisi aiemmin edes harkinnut. Poltan tupakkaa ensimmäistä kertaa kuukausiin, täällä se tarttuu, huono tapa josta kieltäydyn juuri nyt tuntemasta mitään syyllisyyttä, koska se on asia, jonka teen vain minua varten.

Saan kotoa koirakuvia, ne ovat saaneet väliaikaisen sänkylisenssin ja viettävät yönsä onnellisena Jarnon kainalossa. Viestit ankkuroivat minut sinne minne kuulun. Mutta vielä vietän täällä muutaman päivän ja hengitän tätä nikotiinin ja bensan ja syksyn tuoksuista kaupunkia, toivon, että se täyttää minut uudella energialla ja tulen takaisin pää täynnä kirkkaita suunnitelmia tämän tuskastuttavan sameuden sijaan.

Tänä aamuna hotellin aamupalalla. Naapuripöydässä istui pikkutyttö, hän oli ehkä kolmen tai neljän. Hänellä oli räjähtänyt vaalea tukka ja liian iso t-paita, jossa oli hai kita ammollaan. Tunsin heti suurta sielujen sympatiaa, olinhan pienenä ansioitunut haitutkija. Tyttö pulputti ja lauleskeli, pureskeli hitaasti patonginpalaa seisten tuolillaan, lumoutui ikkunan takaa kulkevasta koirasta ja unohtui kesken lauseen ajatuksiinsa. Katselin häntä kahvikuppini takaa, se oli kuin elävä muisto jostain kaukaa, humahdus, välähdys, vihlaisu.

PHOTOS BY STELLA HARASEK