Kesän odotetuin viikonloppu

Olemme viettäneet viime päivät onnellisena Lapissa, ja vain yksi asia voi tuoda meidät tänä viikonloppuna takaisin eteläiseen Suomeen: saariloma ystävien kanssa. Voi kuinka tätä onkaan odotettu! Meille se nimittäin tietää loppukesän todennäköisesti ainoaa viikonloppua, kun emme ole purkamassa, pakkaamassa, roudaamassa, maalaamassa tai rakentamassa jotain uudessa kodissa Helsingissä tai kakkoskodissa Lapissa. Luvassa on siis rehellinen loma, joka kuluu toivottavasti tehden ei yhtään mitään. Kuten viime kesänäkin, kun suurin päätös liittyi siihen kuka saa kellua puhallettavan melonin päällä.

Suvisaaristossa sijaitseva paratiisimme on pikkuinen saari nimeltä Estholmen, jonka vuokraamme kerran tai kaksi kesässä kokonaan omalle porukallemme. Kuulostaa ehkä mahtipontiselta, mutta minikokoiselta saarelta löytyy majoitustilaa juuri passelisti max neljälletoista hengelle – se on toisinsanoen täydellinen juuri ystäväporukalle tai muutamalle yhdessä lomailevalle perheelle. En malta odottaa tulevaa viikonloppua, joten listasin empiasioitani menneiltä saarireissuilta.

Pitkä laituri, joka johtaa saunasta suoraan mereen. Vesi on just sen verran syvä, että laiturin päästä voi pompata veteen, vaikka itsehän olen niin nössö, että menen aina tikkaita pitkin ja kiljun mennessäni. Heitän yleensä talviturkin vasta Estholmenissa, tällä kertaa se meni jo Lapissa – kolmenkymmenenkahden asteen helle helpotti kummasti virtaavaan jokeen pulahdusta.

Päätalon päädyssä sijaitseva sali, jonka seinänkokoisista ikkunoista näkee merelle ja voi katsella ohilipuvia purjeveneitä. Pöydän ympärille on mahdutettu helposti joskus kaksitoistakin ihmistä. Suurimmaksi osaksi ateriat syödään venevajassa rannassa tai ulkona pihapöydässä, mutta aamiaiset syödään usein salissa: se, joka on ensimmäisenä hereillä, laittaa kahvin tippumaan ja muut saavat heräillä kahvin tuoksuun.

Se venevaja! Sinne kokoontuu iltaisin kaikki, sillä venevajan pitkän pöydän äärellä on ihana syödä katsellen pimenevää merimaisemaa. Toisella puolella on grilli ja toisella puolella nuotio, safkan valmistus sujuu ketterästi useammankin kokin voimalla. Joku saa potunkeittovuoron, sitä varten vajassa on keittolevy. Niin kuin kaikki ei olisi jo aivan liian täydellistä, illallinen valaistaan kynttilöillä.

Suvisaariston satamalaituri. Siellä koirat viimeistään tajuavat mihin ollaan matkalla. Veneessä alkaa hännät heilua, sillä ne tietävät: enää muutama minuutti siihen, että pannat otetaan pois ja koittaa kolmen päivän vapaus. Vastassa olevaa saaren intedenttiä alkaa aina naurattaa nähdessään paljonko ruokaa olemme pakanneet taas matkaan – aina se sama paniikki: RUOKA EI SAA LOPPUA! VIINI EI SAA LOPPUA!

Iltanuotiot. Viimeksi nuotion ympärillä istui ihmisiä aamuneljään asti – joku soitti kitaraa, toinen paistoi makkaraa. En jaksanut valvoa ihan niin myöhään, mutta ei ole mitään parempaa kuin nukahtaa saarimökkiin aaltojen ääneen, vaimeaan puheensorinaan ja Pink Floydiin.

Yhdessäolo. Suosittelen saariviikonloppua kaikille, joista tuntuu, ettei ystävien kanssa ehdi viettää tarpeeksi aikaa – saaressa kellään ei ole kiire muualle. Kevään kiireissä lohdutti tieto, että kalenterissa on ainakin yksi viikonloppu, kun saa vain olla lempi-ihmistensä keskellä eikä kukaan ole töissä.

Koirien ilo. Se tarttuu! Ne juoksevat ympäri saarta, nukahtelevat päiväunille sohville ja syleihin, nuuhkivat kukkia ja kiviä. Juno hengaa mieluiten siellä missä ihmisetkin ovat, Luna on vesipeto (vähän kuin iso karvainen hauki) ja viettää aikaansa mieluiten meressä.

Laituriviini. Mökkiolosuhteissa tunnetaan paljon erilaisia tapoja nauttia viiniä, kuten esimerkiksi kallioviini, lounasviini, grillausviini ja nuotioviini. Paras on kuitenkin laituriviini, varsinkin jos aurinko lämmittää lautoja. Tämä pätee tietysti myös kahviin. On aamukahvit, saunakahvit, välikahvit ja siivouskahvit.

Syöminen ja saunominen rytmittää saaripäiviä, mutta vakiohjelmanumeroiden välissä tehdään mitä huvittaa. Toiset käyvät toiveikkaina kalassa, toiset makaavat riippumatossa ja lukevat, joillakin on aina menossa Spotify-disko. Meillä on nykyään yhteinen soittolista, johon jokainen saa lisätä biisejä – ja sanaton herrasmiessopimus siitä, ettei toisten suosikkeja poisteta. Ei, vaikka se olisi kokonaan falsetissa laulettua italodiskoa.

Estholmen oli vielä 20-luvulla pelkkä herrainkerho: sisäköt asuivat läheisellä Pentalan saarella ja soutivat hilkat päässä paikalle kun miehet soittivat kelloa laiturilla. Kymmenen vuotta myöhemmin oivallettiin, että kivempaa on, kun saarella on naisiakin. Herrainkerhon aikoihin taisi kuitenkin syntyä perinne saariolympialaisista, joista on vieläkin salin kirjakaapin päällä muistona rivi pokaaleita. Olympialajeihin sisältyi mm. Estholmenin maratonpokaali: hiekkarannalla oli lähtöpiste ja saari oli kierrettävä kerran vapaavalintaisella tekniikalla, kunhan pääsi takaisin hiekkarannalle. Epävirallinen ensiaputiimi oli aina paikalla, sillä olympialaisia ei suinkaan pidetty pelkän veden voimin.

Monena vuonna on jaettu myös Ahvenpokaali, jonka saadakseen oli otettava ahven kiinni paljain käsin. Erityisesti arvostan Cannes-pokaalia, josta kukaan ei tiedä mikä se on – oopiumilla on saattanut olla osuutta asiaan. Oma suosikkini on kuitenkin Hyvien aikomusten pokaali, jonka on saanut ainoastaan vieras nimeltä Kreivi von Haneman. Myöhemmin selvisi, ettei kyseessä ollut ihan oikea kreivi. Saarella on muutenkin jaettu ja omittu hulppeita titteleitä: saaren ensimmäinen intendentti julistautui saaren kuninkaaksi ja oli sitä kuolemaansa asti. Estholmenissa ollaankin oltu siitä saakka kuningasmielisiä ja saarella onkin ollut esimerkiksi kuningasmielisten viiri, jonka lanka meni solmuun ja viiri saatiin alas vasta vuosia myöhemmin kun naru katkesi. Viime kesänä naureskeltiin, että olisikin upeaa, kun postimerkin kokoinen Estholmen olisi julistautunut itsenäiseksi kuningaskunnaksi ja saarelle pääsyä varten pitäisi hakea viisumi.

Sinisestä liilan kautta vaaleanpunaiseen liukuvat auringonlaskut, jotka ovat joka ilta vähän erilaiset. Vastapäisen saaren metsän siluetti piirtyy mustana viivana taivaan ja veden väliin. Meri toistaa taivaan sävyjä ja saa ne välkehtimään.

Joka kerta kun olemme saaressa, inboxini tulvii kysymyksiä, joista vähintään puolet koskevat sitä mihin salaseuraan pitää liittyä, että sinne pääsee. Mutta Estholmen ei onneksi ole mikään salaisuus, jonne pääsee vain harvat ja valitut! Sen voi varata ihan kuka tahansa, joko kokonaan oman seurueen käyttöön tai tarvittavan määrän majoitustilaa mökeistä tai päätalon huoneista. Se sijaitsee Suvisaaristossa alle tunnin matkan päässä Helsingistä, saarikausi jatkuu syyskuun loppuun saakka ja vapaita päiviä löytyy tällekin kesälle varmasti vielä jonkun verran. Niitä voi tiedustella saaren superkivoilta intendenteiltä, joiden yhteystiedot löytyvät Estholmenin omilta sivuilta.

Lisää saaritunnelmaa kaipaaville:

Saaristopäiväkirja ~ kuvatulva viime kesältä
Estholmen, vuosi sitten ~ saariterveiset toissavuodelta
Loppukesän Helsinki-vinkit ~ sisältää (muiden vinkkien ohella) konkreettista Estholmen-infoa
Postcards from Estholmen I ~ pieni vilaus saaren värikkääseen historiaan
Postcards from Estholmen II ~ venevajakuvia, koska niitä ei voi olla liikaa
Boys of summer ~ vanhoja saarikuvia monen vuoden takaa

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Maailman kaunein televisio

Kaupallinen yhteistyö: Samsung

Kotikuvissamme on viime kuukausina vilahdellut televisio, joka on herättänyt enemmän kysymyksiä kuin yksikään kenkäparini koskaan. En ihmettele, se on nimittäin ensimmäinen oikeasti kaunis televisio, jonka olen itsekään koskaan nähnyt. Saanko siis esitellä: Samsungin Serif TV. Muotoilun takana ovat ranskalaiset suunnittelijaveljekset Ronan ja Erwan Bourollec, jotka ovat suunnitelleet aiemmin pääasiassa huonekaluja. Varmaan juuri siksi Serif TV on television historiassa ensimmäinen telkku, jota katselee ihan ilokseen myös silloin kun se on kiinni.

Saimme television yhteistyön tiimoilta kokeiluun ja 32-tuumainen kaunotar on osoittautunut täydelliseksi huushollin nykyisiin tarpeisiin. Retrohenkinen muotoilu tuo mieleen taulun, sirot jalat täydentävät kokonaisuuden. Jalat saa myös irti, jos television tahtoo sijoittaa jonkun tason päälle, mutta itse rakastan jalkojen keveyttä ja television siirreltävyyttä.

Televisio on perinteisesti olohuoneen alttari, jonka ehdoilla sisustetaan koko muu huone. Monissa asunnoissa se onkin vähän käytännön sanelema juttu, sillä neliöt ovat usein kortilla eikä tila välttämättä taivu kovin monenlaisiin ratkaisuihin. Omilla jaloillaan seisova Serif TV on kuitenkin kaikessa keveydessään nerokas, koska ketterällä televisiolla ei ole pakko olla kodissa kiinteä paikka, vaan sen voi siirtää tilanteen mukaan sinne missä sitä halutaan milloinkin katsoa. Pitkä antennipiuhamme siirtyisi vaivattomasti mukana, mutta emme tarvitse sitä kovin usein, koska katsomme harvoin televisiokanavia – käytämme pääasiassa älytelkun sovelluksia Netflixista HBO Nordiciin ja internetiin, jonka kautta voi katsoa mm. Areenan ja Katsomon ohjelmia.

Entinen graafinen suunnittelija arvostaa myös Serif-nimeä, joka tulee typografian maailmasta: television sivuprofiili tuo mieleen päätteellisen eli serif-fontin väkäsillä varustetun l-kirjaimen.

Jännä muuten, miten ajatus televisio-ohjelman katsomisesta silloin kun se lähetetään on alkanut viime vuosina tuntua auttamattoman vanhanaikaiselta. Tiedän toki, että maailma on yhä täynnä ihmisiä, joiden arkea aamutelevisio tai iltakymmenen uutiset rytmittävät, ja hyvä niin. Ihminen tarvitsee rutiineita, on meilläkin omamme. Meillä televisiota katsotaan joskus olohuoneen sohvalla, joskus työhuoneessa: leffa pyörii taustalla samalla kun hoidamme asioita, jotka eivät vaadi kovin intensiivistä keskittymistä. Useimmiten avaamme television kuitenkin makuuhuoneessa, sadepäivänä, kun haluamme pysyä sisällä ja ottaa iisisti, tai pitkän päivän jälkeen, kun ylikierrokset on saatava alas. Siihen tarkoitukseen toimii parhaiten jakso tai pari jotain kepeää tv-sarjaa, jossa kukaan ei kuole eikä mikään räjähdä. (Varsinkaan koirat eivät saa kuolla. Tivaan Jarnolta jokaisen hänen valitsemansa leffan ja sarjan alussa, että eihän tässä kuole koiria.)

Kuvat ovat edellisen kotimme makuuhuoneesta, jonka pehmeään sisustukseen televisio upposi täydellisesti. Sänky oli makuuhuoneen ainoa iso kaluste, kaikki muu oli kevyttä ja liikuskeli huoneessa television lailla vähän tarpeen ja tilanteen mukaan. Uusi makuuhuone tulee näyttämään vähän toisenlaiselta – sitten kun jossain vaiheessa saadaat tavarat paikoilleen – joten aika kivaa, että kerkesin vielä ikuistaa vanhan makkarin sellaisena kuin se tuolloin oli. Näin ensimmäisenä aamuna taivaan kattojen yllä – ja tuon Aappo Härkösen Kaukametsä-ryijyn vuodelta 1956. Meksikosta tuodut lampaankarvatöppöset odottivat sängyn vieressä aamukahveja parvekkeella, olkoonkin että useimmiten join aamukahvin sängyssä.

Teknistä tietoa sitä janoaville! Meidän 32-tuumainen telkkumme näyttää Full HD -resoluutioista kuvaa, kaikista suurin malli on 40-tuumainen ja toistaa kuvaa 4K Ultra HD -tarkkuudella. 24-tuumainen mini yltää HD Ready -tarkkuuteen. Kaikki kolme mallia ovat älytelkkuja, joissa on wifiyhteys, bluetooth-äänentoisto ja laadukkaat sisäänrakennetut kaiuttimet, jotka toistavat Dolby Digital Plus -elokuvaääntä. Lyhyesti sanottuna telkusta löytyy enemmän kuin kaikki ne asiat, joita keskivertokatsoja hoksaisi edes toivoa.

Rumaa piuhaviidakkoa ei tarvitse muuten katsoa edes telkun takana, sillä takaosan tekniset liitännät peittää magneeteilla kiinnittyvä kaunis, kudottu kangaslevy. Jopa käyttöliittymä on kaunis ja sen taustavärin saa valita itse – minä olen tietysti kaikkien suunnattomaksi yllätykseksi valinnut persikkaisen vaaleanpunaisen.

Esteetikon silmää hivelevien televisioiden joukkoon on muuten liittynyt sittemmin toinenkin Samsungin malli nimeltä The Frame. Kannattaa kurkata, jos taideteosta muistuttava, seinään kiinnitettävä televisio kiinnostaa. Superkaunis sekin. Mahtavaa, että elektroniikkamarkkinoilla on herätty viimein siihen, että laitteiden ei tarvitse aina näyttää niin laitteilta, vaan niiden muotoilun voi ajatella kokonaan uusiksi ja suunnitella niitä saumattomaksi osaksi sisustusta.

Plussaa siitä, että telkun päälle voi pistää vaikka maljakon.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Flow like Harlem River

Sunnuntaina levylautasella: hitaasti svengaavaa, savuista musiikkia, jonka yksinkertaiset melodiat uivat ihon alle ja tekevät olon utuiseksi. Kolmekymppisen amerikkalaisen laulaja-lauluntekijä Kevin Morbyn Harlem River on vaeltavan sielun rakkauskirje New Yorkille. Akustisen ja sähköisen kitaran yhdistelmä luo kappaleeseen hienon jännitteen ja tunnelman, joka voisi olla peräisin melkein miltä tahansa vuosikymmeneltä tästä taaksepäin, vaikka kappale on levytetty vain muutama vuosi sitten. Tämä biisi oli muuten viimeisimmän DJ-keikkani ensimmäinen ja viimeinen kappale. En saa tästä tarpeekseni eikä kukaan muukaan onneksi esittänyt reklamaatioita.


☊ KEVIN MORBY – HARLEM RIVER