Kun joku muu on olevinaan minä

Advertisement
Kaupallisessa yhteistyössä Folksam ja Asennemedia

Meillä on ollut tänä vuonna aivan uskomattoman huono tuuri omaisuutemme kanssa.

Viime keväänä minulta varastettiin olkalaukku, joka sisälsi pankkikorttini, ajokorttini, avaimeni ja puhelimeni. Tein ystävän syntymäpäiväjuhlissa tehdystä varkaudesta rikosilmoituksen, mutta tekijää ei saatu koskaan kiinni. Kyseessä oli yksityistilaisuus, jossa suurin osa vieraista olivat toisilleen ainakin nimeltä tuttuja. Mietin välillä yhä veikö laukkuni juhlakansan sekaan soluttautunut taparikollinen, joka myi puhelimen eteenpäin ja nakkasi loput tavaroistani roskiin, vai joku tuttu, joka halusi tehdä juuri minulle kiusaa.

Suljin pankkikortit ja puhelinliittymän, vaihdatin asunnon lukot, ilmoitin ajokortin varastetuksi ja tyhjensin etänä puhelimen sisällön, mutta nihkeä fiilis oli ja pysyi. Ei tuntunut hyvältä tietää, että jollakulla ikävällä tyypillä oli hallussaan minun henkilökohtaista omaisuuttani, joiden avulla hän olisi voinut helposti aiheuttaa vielä lisää vahinkoa sen lisäksi minkä oli jo saanut aikaan.

Huono tuuri ei loppunut siihen. Muutama kuukausi myöhemmin meiltä varastettiin pikaisen huoltoasemapiipahduksen aikana auton takakontista laukku, joka sisälsi kamerakalustomme lisäksi kaksi tietokonetta ja nipun kovalevyjämme. Varkaus sattui Ranskassa työmatkamme aikana ja teimme siitä samantien rikosilmoituksen paikalliselle poliisille, mutta mitään ei löytynyt eikä perästä koskaan kuulunut.

Shokki oli melkoinen ja tuli pohdittua kaikenlaista. Esimerkiksi sitä jyräsikö varas laitteemme samantien tehdasasetuksille, vai ajelehtivatko kuva-arkistomme nyt tuntemattomien ihmisten käsissä? Tai mikä vielä pahempaa, saiko varas murrettua tietokoneidemme salasuojasuojaukset ja saiko sen myötä käsiinsä salasanojamme tai henkilötietojamme? Mutta ikävä kyllä hänen ei edes tarvinnut päästä tietokoneiden sisältöön käsiksi saadakseen selville henkilöllisyyteni, sillä minun tietokoneeni suojapussissa oli myös yritykseni luottokorttilasku, josta selvisi luottokortin numero, kotiosoite ja tietysti lista paikoista, joissa kortilla oli tehty ostoksia.

Maailma on täynnä esimerkkejä tilanteista, joissa vääriin käsiin joutuneella asiakirjalla on saatu aikaan paljon vahinkoa, joten vaihdoin salasanojani hiki otsalla, soittelin luottokorttiyhtiölle ja kävin mielessäni kaikki eri skenaariot, joihin tietojeni väärinkäyttö voisi johtaa. Eikä huoli ollut ihan aiheeton: seuraavien viikkojen aikana sain sähköposteja muutamastakin käyttämästäni palvelusta, joihin joku oli yrittänyt vaihtaa salasanani. Se ei ollut minä.

Tapahtuneesta on nyt viisi kuukautta. En ole bongannut luottokorttilaskusta outoja tapahtumia, en ole saanut laskuja tuotteista, joita en ole tilannut, eikä kukaan ole tietääkseni päässyt kirjautumaan tiedoillani mihinkään palveluun. Mutta pieni pelko on ja pysyy. Varsinkin kun viimeksi tänä aamuna sain sähköpostin, että joku on Göteborgissa yrittänyt kirjautua Snapchat-tililleni puhelimella, jonka malli täsmää siihen, joka minulta keväällä varastettiin.

Meidän huono säkä on tietysti poikkeuksellista, mutta riski henkilötietojen väärinkäyttöön on aina olemassa, eikä sitä varten tarvitse joutua varkauden kohteeksi tai tietojenkalasteluviestin uhriksi. Somessa on loputtoman paljon mahdollisuuksia – valitettavasti myös rikollisille. Tuntemattomasta ihmisestä on internetin ansiosta pelottavan helppoa halutessaan selvittää paljonkin tietoa osoitetta myöten. Juttelin kerran tyypin kanssa, joka kertoi bongailevansa pitkillä työmatkoillaan junavaunusta sattumanvaraisia matkustajia ja alkavansa ihan vaan aikaa tappaakseen selvittää heistä kaiken mitä verkosta löytyy. Hätkähdin kun kuulin kuinka paljon tuntemattomasta ihmisestä saa selville vartissa. Hänen creepyn harrastuksensa motiivit ovat onneksi puhtaasti viihteelliset, mutta ikävä kyllä kaikkien ei ole.

Henkilötietojen väärinkäytöt ja identiteettivarkaudet ovat internetin myötä yleistyneet viime vuosina ja valitettavan monella on asiasta kokemusta, joko omakohtaista tai jonkun läheisen kautta saatua. Jenni kertoi postauksessaan kuinka joku oli esiintynyt hänenä jäädessään kiinni matkaliputta matkustamisesta ja Nata muisteli kertaa, kun epähuomiossa meni antamaan pankkitietojaan vääriin käsiin. Ihmiset tietysti oppivat varovaisemmiksi, mutta samalla kehittyvät rikollistenkin keinot.

Monet tilanteista ovat onneksi lopulta melko pieniä, mutta henkilöllisyyden varastaminen sekä pienessä että isossa mittakaavassa voi aiheuttaa uhrilleen avuttomuuden ja turvattomuuden tunteen, jota ei soisi kenellekään.

Bloggaajana on joutunut miettimään asiaa myös työn kautta. Kun perustin kymmenen vuotta sitten blogin, käytin nimimerkkiä enkä ajan tapaan paljastanut kasvojani. Pään rajaaminen pois kuvista ja silmiä peittävät palkit jäivät muutamassa kuukaudessa, mutta kirjoitin vielä pitkään nimimerkin suojissa, koska nopeasti nousseet lukijamäärät yllättivät ja halusin suojella yksityiselämääni. Puolitoista vuotta myöhemmin blogini kaupallistui muuttaessaan naistenlehden sivujen suojiin, ja samalla nimeni tuli kaikkien tietoon.

Sen jälkeen olen joutunut pohtimaan säännöllisesti: kuinka paljon kannattaa julkisesti kertoa? On selvää, että onneksi vain hyvin harva on liikkeellä pahoin aikein, valmiina käyttämään saatavilla olevia tietoja asianomaisia vastaan, mutta valitettavasti yksikin riittää. Olen rutiininomaisesti tottunut häivyttämään asioiden tarkkoja rajoja, vaikkapa sitä milloin matkustan, mutta julkisessa työssä on aina lieveilmiönsä, joihin ei voi vaikuttaa. Yrittäjänä monet tiedot ovat julkisia, koko nimestä puhelinnumeroon ja osoitteeseen. Joskus toivoisi, ettei olisi. Sanomattakin selvää, että suurin osa seuraajistani ovat ihania tyyppejä! Sitten on niitä, jotka lukevat blogia vain vihatakseen sitä. Osa tyytyy vain lyttäämään ja levittämään valheita keskustelupalstoilla. Sitten ikävä kyllä on vielä jokunen sellainen, joka oikeasti haluaa vahingoittaa, jos vaan saa siihen sopivan tilaisuuden. Heitäkin on matkan varrelle mahtunut.

Ahdistavin vaihtoehto ehkä on, että henkilötietojamme käyttää väärin joku, jonka tunnemme. Minulle ei ole onneksi sattunut mitään vastaavaa, mutta tiedän tapauksia, joissa esimerkiksi entinen kumppani on kostonhimoissaan ottanut toisen nimiin isoja lainoja ja jättänyt ne entisen puolisonsa maksettavaksi. Tämäntyyppiset tilanteet ovatkin tyypillisiä identiteettivarkauksia: joku avaa nimelläsi puhelinliittymän tai käyttää tietojasi isojen ostosten tekemiseen. Sitten alkaa tulla laskuja, jotka voivat pahimmassa tapauksessa vaarantaa luottotiedot, sillä näiden tilanteiden selvittäminen ei ole yleensä helppoa eikä nopeaa.

Mutta se kauhuskenaarioista. Kaikkea voi sattua eikä sitä kannata jäädä kotiin pelkäämään. Olennainen kysymys tietysti onkin: mitä voi tehdä, jos ikävä tilanne sattuu omalle kohdalle ja saat tietää, että joku esiintyy sinuna? Harva tietää miten toimia ja tähän asti keinot ovatkin olleet melko vähissä, mutta onneksi muuttuva maailma tuo mukanaan uusia palveluita. Folksam on Suomen ainoa vakuutusyhtiö. joka tarjoaa henkilöllisyysvarkausvakuutuksen osana kotivakuutusta. Vakuutuksen tarkoitus ei ole korvata mahdollisia taloudellisia tappioita, vaan sen myötä saa käyttöön juridista apua, joka auttaa nopeasti selvittämään ja rajoittamaan varkaudesta syntyvän taloudellisen vahingon.

Paljon matkustavana ilahdutti myös kuulla, että Folksam tekee yhteistyötä Affinion Internationalin kanssa, sillä heillä on vankka kokemus identiteettirikosten selvittämisessä eri maiden välillä. Jos identiteettivarkaus sattuu ulkomailla, ei tarvitse repiä hiuksiaan ja miettiä miten sotkua lähtisi selvittämään, vaan selvitystyön saa ulkoistettua asiantuntijalle valtakirjan avulla.

Jos jotain olen tänä vuonna sattuneista varkauksista oppinut, niin hyvän vakuutuksen tärkeyden. Vaikka olen varmasti jatkossa vielä varovaisempi kuin ennen, ikäviä tilanteita voi silti sattua eteen, koska kaikkeen ei voi aina itse vaikuttaa. Siksi onkin huojentavaa tietää, että myös identiteettivarkauden osuessa kohdalle saa vakuutuksen kautta helposti apua eikä joudu jäämään yksin selvittämään sotkua.

Folksamin kotivakuutuksen voi ostaa helposti verkosta eikä siinä ole omavastuuta. Uudet asiakkaat saavat vuoden loppuun asti kotivakuutuksen ensimmäisen vuoden 30% alennuksella. Folksamin sivuilta löytyy myös konkreettisia vinkkejä siitä miten henkilöllisyysvarkauksia voi itse ennaltaehkäistä.

Oletteko törmänneet henkilöllisyyden väärinkäytöksiin tai suorannaisiin varkauksiin? Entä onko teidän sähköposteihin kolahtanut kalasteluviestejä tai muita epämääräisiä yhteydenottoja?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Paluu Balille (pian, pian)

✖ BALI, INDONESIA

Edessä on kolme viikkoa Balilla ja niiden aikana aion: torkahtaa aurinkovarjon alle kirjan kolmannella sivulla, lillua altaissa kunnes muutun ryppyiseksi rusinaksi, hortoilla rannoilla ja keräillä kiviä ja simpukoita, syödä niin paljon tuoreita hedelmiä kuin napa vetää, rapsuttaa jokaista vastaantulevaa koiraa, viettää sadepäivät terassin suojassa käsitellen Australia-kuvia ja nukkua päiväunet joka iltapäivä. Ehkä iltaisin vielä toiset.

Uusia kuvia odotellessa täytyy tunnelmoida viimevuotisilla, joita on unohtunut Dropboxiin tallentamiini arkistoihin näköjään vaikka kuinka paljon. Mutta mikäs siinä, aihe on taas ajankohtainen!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Välitilassa

En olisi millään halunnut lähteä Australiasta takaisin Suomeen, mutta Helsingissä odottavat työt – ja varsinkin se Helsingissä odottava pieni musta mäyräkoira – saivat minut hyppäämään lentokoneeseen.

Australian matka oli eriskummallinen ja ihana, unohtumaton, uuvuttava ja juuri niin tärkeä ja välttämätön kuin olin toivonut ja pelännyt. Kotiinpaluussa 25 vuoden poissaolon jälkeen sekoittuu kirjo tunteita, päällimmäisenä haikeus siitä, että kaikki on tuttua mutta samaan aikaan toisin.

Olen kiitollinen siitä, että sain jakaa sen kaiken rakkaimman ihmiseni kanssa. Hän näki mistä olen tullut, kävi kanssani paikoissa joissa kasvoin, tapasi ihmisiä jotka tunsivat minut ja perheeni kun minä olin pieni. Kohtasimme kaiken yhdessä ja hän piti minusta kiinni silloin kun olin jäädä aallokon alle.

Australiassa kaikesta tuli yhtäkkiä niin selvää. Ehkä olin pitkäksi venähtäneen lomamatkan jälkeen vihdoin perillä? Hetken ajan juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan, saumattomassa synkassa maailmankaikkeuden kanssa. Ymmärsin siellä itsestäni ja elämästäni niin monta asiaa, miksi asiat ovat menneet niinkuin ovat, mihin olen ollut kaiken tämän ajan menossa, miksi tie on ollut niin pitkä, miksi se on ollut toisinaan niin kevyt ja hetkittäin niin helvetin vaikea.

Istuin lentokoneessa sen kummallisen riemun vallassa, joka valtaa ihmisen kun hän vihdoin pudottaa harteiltaan kaiken tarpeettomaksi käyneen stressin ja epävarmuuden. Tilasin kahvin, kuuntelin kilometrien kohinaa päässäni ja ajattelin, etten anna enää ikinä minkään tai kenenkään horjuttaa tätä vastalöydettyä varmuutta.

Varmuus kesti Helsinki-Vantaalle asti. Kävelin lentokentän läpi silmät puoliummessa uupumuksesta, mutta selkä suorassa. Kotiovella kaikki vaan jotenkin levähti. Ensinnäkään koira ei ollut kotona, ei tietenkään ollut. Kolmen viikon hiljaisuus kimpoili autiossa asunnossa ja mietin, että täältäkö me tosiaan lähdettiin vain vähän aikaa sitten. Se Stella, joka sieltä lähti oli jollain selittämättömällä tavalla eri kuin se, joka oli tullut nyt takaisin.

Ensimmäinen ilta kului pienen manian vallassa, purimme matkalaukkuja ja kirppiksiltä keräämiämme aarteita. Suurin osa oli selvinnyt yhtenä kappaleena kuljetuksesta ja onnittelimme itseämme loistavasta pakkaussuorituksesta. Avasimme jääkaapista löytyneen oluen ja jaoimme sen kahteen lasiin, mutta nukahdin ennen kuin ehdin juoda omaani loppuun.

Seuraavana aamuna heräsin kuudelta eikä mikään ollutkaan enää kovin selvää. Pesin kasvot, silmänaluset hohtivat mustina kraatereina kylpyhuoneen hämärässä. Tuijotin todo-listaani, joka tuntui juuri sillä hetkellä absurdilta kokoelmalta täysin epäolennaisia asioita. Sovittuihin tärskyihin koirani kanssa oli vielä tunteja ja Jarno nukkui yhä, joten ison kahvipannullisen keittämisen sijaan lähdin ulos hakemaan lähikahvilasta pahvimukillisen kahvia. Puin talvitakin, aavistin jäisen tihkusateen, joka vaani ulko-oven takana. Sisäpihalla tuli vastaan naapuri, joka ei vastannut tervehdykseen, suojatiellä olin jäädä auton alle. Vartin päästä olin kahvini kanssa takaisin tietokoneen äärellä ja yritin muistaa mitä teen, miksi ja ketä varten.

Olin hukannut itseni vähän niinkuin hukkasin itseni 25 vuotta sitten kun tulin Suomeen enkä ymmärtänyt sanaakaan suomea. Siltä se tuntui nytkin, olin taas itselleni vieraassa ja hiukan vihamielisessä ympäristössä ja loppusyksyinen pimeys iski päähän kuin leka. Arki tuntui vieraalta, jollekin toiselle kuuluvalta. Ihmiset kulkivat kaduilla sen näköisinä että olivat syöneet myrkkyä enkä tiennyt tarkalleen miksi, mutta minä en selvästikään kuulunut joukkoon.

Kaiken pitää aina jatkua, laulaa Samae Koskinen. Se on samaan aikaan lohduttavaa ja vähän uuvuttavaa – eikö kaikki voisi joskus pysähtyä, edes pieneksi hetkeksi? Koska on ikävä, tai on vähän sekaisin, tai muuten vaan on jotenkin sijoiltaan eikä tiedä miten saisi itsensä takaisin raiteilleen.

Yhtenä aamuna muutama päivä myöhemmin. Olin juuri avannut kaikki matkan aikana saapuneet laskut ja aloittanut kuittikasan purkamisen, kun ovikello soi. Remonttimies kertoi, että taloyhtiön ikkunaremontti oli vihdoin edennyt kohdallemme ja alkaisi asunnossamme ensi viikolla. Päätä alkoi heti kiristää. Miksi meitä ei varoitettu ajankohdasta kuukautta aiemmin, kuten piti? Miten järjestämme asiat tällä varoitusajalla? Kotona ei voi työskennellä remontin ajan. Koira ei voi olla kotona remontin ajan. Matkamme ajaksi sovitut talovahdit eivät todennäköisesti halua asua keskellä remonttikaaosta. Tivasin vastauksia ikkunamieheltä, joka seisoi ovensuussa ja muuttui hetki hetkeltä pienemmäksi. Sitten Jarno ilmestyi taakseni. Hän alkoi rauhalliseen tapaansa jutella ikkunamiehen kanssa remontin yksityiskohdista ja tilanteeseen laskeutui levollisuus. Asioita selvitettiin ja niistä sovittiin, pieniä vitsejä sinkosi puolin ja toisin, mitään ongelmaa ei yhtäkkiä enää ollut ja minä muistin taas miksi rakastuin häneen.

Kyllä tämä tästä. Kyllä minä taas löydän itseni kaikkien vastaamattomien sähköpostien, ikkunaremonttien ja marraskuisten tihkusateiden alta. Piirrän ääriviivoja, jotka ovat vahvemmat kuin entiset, ankkuroin itseni arkeen asioilla, jotka ovat tässä ja totta. On tämä paikka kainalossa, koti siellä missä hän ja hänen maadoittava energiansa. Ja ihan kohta alkava seuraava matka, jonka aikana ei onneksi tarvitse ajatella mitään uutta. Voi vaan solahtaa tutulla tavalla vieraaseen rytmiin ja sulattaa sen keskellä kaikkea viime aikoina tapahtunutta.

Tämä hullu pieni elämä. Juuri kun sain matkalaukut purettua Australian jäljiltä, pakkaan ne uudestaan Indonesiaa varten. Enpä tiennyt mitä tilasin, kun muutama vuosi sitten toivoin Helsinkiin jumiutuneeseen elämääni lisää mahdollisuuksia nähdä maailmaa. Australian reissukuvat lähtevät Balille mukaan, palmun alla on aikaa käydä niitä läpi. Osan säästän lehtijuttuun, loput tulevat tähän blogiin. Palaan aiheeseen pian.

Valoa sunnuntaihinne, missä olettekaan. Ja yhteinen kiitos kaikista kommenteista, joita olen viime aikoina teiltä eri kanavia pitkin saanut liittyen blogin kymmenvuotissynttäreihin ja tähän mennessä julkaistuihin Australia-juttuihin. Kun kerrotte miksi luette ja seuraatte, muistan taas miksi tämä on kaiken arvoista.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA