Vielä yksi kesäasu

Pienissä vaatteissa heiluminen alkaa olla tältä vuodelta ohi, mutta vielä viikko pari sitten oli just sopivat olosuhteet kesätyylin yhdistämiseen nahkarotsiin. Otin siitä tietysti kaiken irti. Sandaaleja ja paljaita nilkkoja, ohuita mekkoja, hihattomia toppeja. Välillä olisi pärjännyt hyvin ilman nahkatakkiakin, mutta napakan rotsin ja keveiden vaatteiden yhdistelmässä on jotain ihanaa.

Tajusin juuri, että tämä on käytännössä sama setti kuin poolopaita-asu, josta julkaisin tovi sitten pari kuvaa – vain paita ja laukku ovat vaihtuneet. Teen tätä usein, käytän viikkotolkulla samoja hyväksihavaittuja kokonaisuuksia pienin variaatioin. Vaihdan yhden vaatteen, lisään hatun, pelaan erilaisilla kengillä. Tämäkin asu näyttäisi erilaiselta, jos korkosandaalien tilalla olisi matalat, maskuliiniset kävelykengät.

FARKUT ~ TOTEME, URBAN A
PÄTKÄISTY TOPPI* ~  NANSO
NAHKATAKKI* ~ DANTE, DOTS
PUNOSSANDAALIT* ~ UNISA
NAHKALAUKKU ~ SAMUJI
HATTU ~ BRIXTON, KIRPPISLÖYTÖ
*SAATU

En tajua mihin pieni, mutta rakas hattukokoelmani on ryöminyt. Ainoa hattu, jonka olen paikallistanut sitten muuttomme, on tämä kirppikseltä aikoinaan ostettu Brixtonin lierihattu. Onneksi se on suosikkini. Se ei huuda tai alleviivaa olemassaoloaan, mutta onnistuu silti sitomaan simppeleistä vaatekappaleista mitenkuten harkitun oloisia kokonaisuuksia.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Arkistojen aarteet ~ Oodi hiuslenkeille

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Tänä syksynä blogin perustamisesta on tullut kuluneeksi kaksitoista vuotta. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Haluaisin tänään kiittää pientä, mutta tarpeellista esinettä, jonka yleensä huomaa vasta kun viimeinenkin on kadonnut – hiuslenkki, tuo aamujeni pelastus! Asiahan on niin, että elämä ei jatku ilman hiuslenkkiä. Sitä tarvitaan aamulla suihkussa jos hiuksia ei ole tarkoitus pestä, meikatessa jotta hiukset pysyvät pois kasvoilta, lenkkeillessä koiran kanssa, hikoillessa salilla, ruokaa laittaessa ja siivotessa – ja hyvin, hyvin usein myös ihan ollessa, töitä tehdessä, televisiota katsellessa, sillä viikon seitsemästä päivästä vähintään viisi ovat sellaisia, että hiukset eivät vaan voi olla auki. On vaan sellainen olo, ja jos ei satu olemaan, sellainen olo syntyy hyvin nopeasti, jos sattuu huomaamaan, että viimeinenkin on kadonnut kodissa lymyilevään mustaan aukkoon (se sama joka ahmii sukkia ja kyniä). Keskittyminen on täysin mahdotonta ennen kuin hiuslenkki on paikallistettu ja hiukset saatu kiinni.

Kaikkia hiuslenkkejä ei ole luotu yhdenvertaisiksi eikä hiuslenkin anatomia ole suinkaan yhdentekevä. Täydellinen hiuslenkki on musta, ohut, vähän litteä, ei liian iso eikä liian pieni ja juuri sopivan napakka. Täydellisiä hiuslenkkejä tekee vain yksi valmistaja, jonka nimeä en koskaan muista – siksi kuuden lenkin pakkauksina myytäviä lenkkejä pitää hamstrata niin monta kuin voi joka kerta kun niihin jossain törmää.

Asioita, joita olen epätoivoissani käyttänyt hiuslenkin sijaisena:
1 ~ Ohut huivi (listan kohdista ainoa, jota voi soveltaa töissä)
2 ~ Alusvaatelaatikkoon käyttämättöminä unohtuneet stringit (kts. kohta epätoivo)
3 ~ Pala lahjanauhaa (ei toiminut)
4 ~ Avainnauha
5 ~ Poikaystävän kravatti (tuli sanomista)
6 ~ Kengännauha (mistä mäyräkoiranpentu oli täysin tohkeissaan)

Inspiraation tähän kirjoitukseen tarjosi se valitettava tosiasia, että varastossani on enää yksi lenkki jäljellä enkä kuollakseni vieläkään muista sitä merkkiä tai mistä ostin niitä viimeksi. Panique.

Mitä ajattelen näin kymmenen vuotta myöhemmin? Yhtään mikään ei ole muuttunut.

PHOTO BY STELLA HARASEK

Pikaruokaa ~ Sitruuna-pippuripasta

Alkusyksyn ensimmäiset sateiset illat ovat saaneet himoitsemaan helposti valmistuvaa lohturuokaa, jota varten ei välttämättä tarvitse lähteä kauppaan – tiettyjä aineksia löytyy kaapista lähes aina. Yksi ikisuosikeistani on supersimppeli pippuripasta, josta teen useimmiten voilla ja sitruunalla höystetyn version (sitruunahullu kun viskoo tuota jumalaista sitrusta kaikkeen mihin suinkin kehtaa). Rakastan reseptiä, koska siinä toteutuu voittajayhdistelmä nimeltä “minimivaiva vs maksimaalinen makuelämys”.

Ohjeeni pohjana on tietysti Cacio e Pepe, roomalainen klassikko, jonka nimi tarkoittaa yksinkertaisesti “pastaa juustolla ja pippurilla”. Vain muutaman raaka-aineen reseptiin kuuluu perinteisesti suolainen pecorino romano -juusto, mutta itse sovellan sujuvasti sen mukaan mitä kaapista tai lähikaupasta löytyy. Näiden kuvien pasta on taiottu luomuparmesanin voimin.

Nappasin pastakuvat samalla kun kuvasimme Iittala-kampanjaa, jonka tiimoilta saimme nämä Raami-astiat.

Tuli muuten tässä yksi päivä tutkittua internetistä mitä eroa näillä raastettavilla italialaisilla juustoilla on. Siltä varalta, etten ole ainoa jolla oli epäselvyyksiä, seuraa kovien italialaisjuustojen lyhyt oppimäärä: 

Parmesan on mikä tahansa kova lehmänmaitojuusto, jonka rakenne on murenevaa. Nimi ei ole suojattu, joten parmesania voidaan valmistaa missä tahansa maailmassa eikä sen tarvitse sisältää oikeaa maitoa, vaan sen voi tehdä vaikka maitojauheesta.

Parmigiano-Reggiano on se mihin useimmiten viittaamme parmesanina. Tätä kaikkein korkealuokkaisinta italialaista kovaa juustoa valmistetaan vain kahdella alueella Italiassa, Emilia-Romagnassa tai Mantovassa, Lombardyssa. 100-prosenttisesta lehmänmaidosta valmistettu juusto ikääntyy vähintään vuoden, mutta usein jopa 18, 24 tai 36 kuukautta. Jokainen juusto tarkastetaan ja seulan läpäisseet saavat virallisen leiman.

Grana Padano on samantapainen juusto, mutta sitä valmistetaan Italiassa suuremmalla alueella, mikä tekee siitä edullisemman kuin Parmigiano-Reggiano. Makukin on miedompi, sillä sen minimikypsymisaika on vain 9 kuukautta.

Pecorino Romano puolestaan on tehty lampaanmaidosta, kypsytetty viidestä kahdeksaan kuukautta ja valmistettu Sardinian saarella, Laziossa tai Toscanan Grossetossa. Vaikka se kypsyy lyhyemmän ajan, sen maku on voimakkaampi ja suolaisempi. Pecorino on väriltään valkoista ja sen kova reuna on musta, erotuksena pehmeänkeltaisesta lehmänmaidosta ja sen kultaisista reunoista.

Huh. Eteenpäin.

✖ HELPPO SITRUUNA-PIPPURIPASTA ✖ 

400g spagettia (käytämme itse usein tuorepastaa)
250g kovaa italialaista juustoa
2 tl mustapippuria 
4 rkl voita (suosittelen luomua)
maun mukaan sitruunaa
2,5 dl pastan keitinvettä


Pistä pasta kiehumaan runsaasti suolattuun veteen. Raasta sillä aikaa juusto hienoksi raasteeksi. 

Rouhi mustapippuri myllyllä tai morttelissa. Veitselläkin onnistuu.

Kun pastan keittoaikaa on jäljellä 2 minuuttia, paahda rouhittu mustapippuri kuivalla pannulla miedolla lämmöllä noin minuutin verran niin että aromit alkavat irrota. Älä anna pippureiden palaa. Voi saa sulata pippurin päälle, lämmön voi napsauttaa tässä vaiheessa pois.

Jätä pasta al denteksi. Valuta pasta, ota samalla kupillinen keitinvettä talteen.

Kumoa pasta pannulle voin ja pippurin sekaan. Lisää juustoraastetta vähitellen ja sekoita niin että pastaan muodostuu kermainen soossi. Purista päälle oman maun mukaan sitruunaa (itse käytän tähän kokonaisen sitruunan). Ohenna tarpeen mukaan keitinvedellä.

Tarjoile kuumana, lisää tarvittaessa pippuria ja juustoa. Koristele yrteillä jos huvittaa, menee hyvin ilmankin. Tästä riittää neljälle nopeaksi pikkulounaaksi tai kahdelle nälkäiselle pääruoaksi.

PS. Silloin kun laiskottaa, lisään voin ja pippurin suoraan valmiiseen pastaan. Hyvää tulee niinkin. Ja joskus lisään chiliä, mikä on tietysti täysin epäortodoksista, mutta lämmittää silti pimeinä syysiltoina.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA