Minä myös

Ruuduillemme on vyörynyt tänään kaksi sanaa: me too. Siitä on tullut alle vuorokaudessa maailmanlaajuinen someilmiö ja Twitterin suosituin hashtag, joka tekee karulla tavalla tekevät selväksi kuinka paljon naiset kohtaavat seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Se ei ole satunnaista, vaan jokapäiväistä, eikä sillä ole yhtä tiettyä ja tunnistettavaa muotoa, vaan se näkyy lukemattomilla tavoilla aivan liian monen arjessa. Huolestuttavaa on kuinka siihen juuri arkisuutensa vuoksi turtuu: kun aloin kerrata eniten mieleen jääneitä tapahtumia, järkytyin vähän itsekin. Vaikken koe kohdanneeni häirintää erityisen usein, kokemuksia on kertynyt kuitenkin pelottavan paljon – enkä ole somemyrskyn perusteella yksin niiden kanssa.

Oli esimerkiksi ne kerrat silloin kun olin ala-asteen viidennellä ja vuotta vanhemmat pojat veivät minut välitunneilla kyläkoulun vanhan ulkohuussin taakse. He työnsivät minut seinää vasten ja toiset pitivät minut paikoillaan sillä aikaa kun muut puristelivat: reisistä ja takamuksesta, paidan alta, jalkovälistä. En uskaltanut vastustella, silloin heidän otteensa kovenivat. Samat pojat pilkkasivat minua muiden edessä murteellisesta mamusuomestani, mutta ulkohuussin takana he käyttäytyivät kuin minulle olisi suotu suuri kunnia: minut oli valittu kaikkien tyttöjen joukosta heidän huomionsa keskipisteeksi. En puhunut vielä kovin hyvin kieltä enkä osannut kertoa kuinka paljon se huomio ahdisti.

En kertonut siitä kenellekään. Hävetti kuinka olin niiden armoilla, osaamatta sanoa vastaan tai uskaltamatta huutaa. Pelkäsin aiheuttaneeni sen itse. Pelkäsin, että muut ajattelisivat minun halunneen sitä itse.

Se kerta, kun matkustin neljätoistavuotiaana etelään musiikkiopiston kitaransoittokurssille. Kitaransoiton opettaja oli komea ja pitkätukkainen kolmekymppinen mies, johon kurssin jokainen teinityttö ihastui palavasti – niin minäkin. Tunneilla opeteltiin skaalojen lisäksi 70-luvun rokkibiisejä ja minä liian suuressa Led Zeppelin -paidassani olin nopeasti myyty.

Kun olin yhtäkkiä kaksin opettajan kanssa kurssitalon ullakkohuoneessa, minua ujostutti enkä tiennyt mitä sanoa. Mutta ei sillä ollut väliä, koska ei häntä kiinnostanut jutella: hän tarttui käsivarteeni ja veti minua syliinsä sohvalle. Kun yritin kiusaantuneena kiskoa itseni pois, hän tarttui minuun kaksin käsin, työnsi sohvalle ja tuli päälle. Vanha puutalo oli siihen aikaan alkuillasta jo tyhjä. Kun tajusin että hän ei aio päästää minua, potkin, rimpuilin ja huusin niin lujaa kuin keuhkoista lähti siinä toivossa, että joku kävelisi ohi ja kuulisi. Aika seisahtui, en tiedä kuluiko sekunteja vai minuutteja, mutta lopulta hän irrotti hetkeksi otteensa ja minä rimpuilin itseni vapaaksi, kompuroin tieni portaita alas, puin sydän takoen talvisaappaat jalkaan ja juoksin pakkaseen ilman takkia, katsomatta taakseni.

Vasta asuntolahuoneeni ovella huomasin, että avaimeni oli ullakkohuoneeseen jääneen takin taskussa. Sain takkini takaisin kun kokoonnuimme iltapalan ääreen, mutta avain oli kadonnut sen taskusta. Arvasin opettajan vinosta, vähän kylmästä ilmeestä, että hän oli ottanut sen. Kurssi kesti sen jälkeen vielä kaksi päivää ja valvoin molemmat yöt peläten, että hän tulee keskellä yötä ovesta.

En kertonut kenellekään mitä oli tapahtunut. Hävetti aivan liikaa. Tapahtunut oli selvästi minun syytäni: itsepä olin muiden lailla ihastunut, punastellut ja hakenut opettajan huomiota soittamalla skaalojani tahallaan väärin. Itse olin mennyt ullakolle hänen perässään, kun hän muiden lähdettyä kysyi haluaisinko nähdä yläkerran levykokoelman.

Opiston vahtimestarille kerroin, että olin itse hukannut avaimen. Sehän oli tavallaan totta.

Vuoden päästä törmäsin opettajaan toisella puolella maata musiikkitapahtumassa: hän käveli ihmisvirran keskellä vastaan vaimonsa kanssa, katsoi suoraan silmiini eikä osoittanut mitään tunnistamisen merkkejä. Miksi olisikaan, olin varmasti vain yksi monista.

Se kerta, kun minä ja ystäväni päädyimme naapurikylän poikien kyytiin viikonloppuajelulle. Meitä monta vuotta vanhemmat pojat olivat perhetuttuja ja ystäväni oli vähän ihastunut yhteen heistä. Olimme alkaneet käyttää huulikiiltoa, vaikka se soti hiukan grungeuskottavaa habitustani vastaan. Kävimme yläasteen seitsemännettä luokkaa ja janosimme elämää, toivoimme että tapahtuisi ihan mitä tahansa edes vähän jännää. Ajelulle pääseminen kaksikymppisten poikien kanssa oli jännittävintä mitä siihen aikaan pohjoisessa pikkukylässä saattoi perjantai-iltana tapahtua.

Istuin ahtautuneena takapenkillä, poika vieressäni tuoksui tahmealta purkalta ja Gin Lemonilta. Pullo kiersi kädestä käteen, kostutin huuleni kirvelevään nesteeseen. Ajelimme pimeitä metsäteitä, Radiomafia soitti Manic Street Preachersia ja kaikki lauloivat mukana. Ystäväni kääntyi katsomaan minua etupenkiltä jossa hän istui ihastuksensa sylissä, hänen silmänsä kimalsivat hämärässä.

Sitten Gin Lemonilta lehahtava poika, joka oli puristunut kylkeeni kiinni takapenkin ahtaudessa, työnsi kätensä pillifarkkuihini. Jähmetyin. En tiennyt mitä tehdä: olisi tuntunut tosi epäkohteliaalta sanoa hänelle, että älä. Hän oli sentään vienyt meidät ajelulle kavereidensa kanssa ja minä olin saanut maistaa hänen taskumatistaan. En halunnut olla kiittämätön tai pilata ystäväni iltaa.

Seurue halusi mennä jonkun mökille jatkoille. Valehtelin, että päätäni oli alkanut särkeä ja jäin kyydistä. Muistan helpotuksen siitä, että minun annettiin mennä.

En kertonut kenellekään, edes ystävälleni. En halunnut pilata hänen muistikuvaansa ihanasta illastaan, se oli ollut koko pitkän tylsän syksyn paras, sillä häntä oli suudeltu ensimmäisen kerran.

Se kerta, kun olin viisitoistavuotiaana kotibileissä ja poika, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, veti minut juhlista sivummalle johonkin rivitaloasunnon hiljaisista huoneista. Luulin, että hänellä oli asiaa ja niin hänellä tavallaan olikin: hän kävi humalaisella päättäväisyydellä päälleni heti kun olin istahtanut huoneen sängyn laidalle. Huutaminen olisi siinä metelissä ollut aivan turhaa, mutta poika oli onneksi kännissä kuin käki ja siksi kömpelö, sain iskettyä polveni hänen nivusiinsa ja pääsin pakenemaan huoneesta. Olin selvinnyt jo toisen kerran vastaavasta tilanteesta saamatta suurempia kolhuja, mutta en tuntenut itseäni voittajaksi vaan luuseriksi, kun lähdin juhlista. Musiikki soi yhä täysillä ja ihmiset tanssivat sohvapöydällä, mutta tunnelma oli muuttunut toiseksi eikä kukaan tajunnut.

En kertonut kenellekään miksi lähdin kesken illan. Sehän oli ollut taas minun vikani, mitäs olin mennyt hänen mukaansa. Ehkä olin antanut jotenkin ymmärtää, että olin kiinnostunut? Olin sitäpaitsi juonut vodkaa.

Ne kerrat, kun opiskelukaveri – joka oli kiinnostunut minusta, mutta minä en hänestä – seisoi öisin ikkunani takana. Asuin kimppakämpässä kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa, pienessä perähuoneessa jonka ikkunan takana oli taloyhtiön roskis. Heräilin öisin kun roskakärryt kolahtelivat vaimeasti toisiinsa. Ripustin päiväpeitteen verhoksi ikkunaan, mutta miehen siluetti erottui silti selvästi sisäpihan lampun kajossa.

Ne sadat kerrat, kun olin kaksikymppinen baarimikko ja asiakkaat katsoivat oikeudekseen tilata bissen ja suihinoton, kouraista takalistoani kun kiersin salissa keräämässä tuoppeja tai pyytää treffeille ravintolan vessaan. Portsarit suojelivat meitä työntekijöitä parhaansa mukaan ja poistivat jokaisen ahdistelijan, josta heille kerroimme, mutta ei kaikista jaksanut kiireen keskellä soittaa ovelle – niitä riitti joka illalle, niihin turtui.

Se kerta, kun kävelin baarista työvuoron jälkeen kotiin kaupungin läpi ja humalainen miesjoukko yritti ensin pyytää, sitten pakottaa minut kanssaan jatkoille, luvaten, että saan kokeilla heitä kaikkia. Kiskoin käsivarteni vapaaksi ja juoksin. Kotona vähän hävetti kun olin sillä tavoin mennyt säikähtämään, he olivat varmaankin vain vitsailleet.

Se kerta, kun kävelin baarista työvuoron jälkeen kotiin kaupungin läpi ja Tammerkosken sillankupeessa seisoi mies, joka avasi takkinsa jonka alla ei ollut mitään ja sanoi: kiinnostaisko maistaa?

Se kerta, kun kävelin baarista työvuoron jälkeen kotiin aamukuudelta aution kaupungin läpi ja vastaani tuli tuntematon mies, joka pysähtyi kohdallani, kääntyi ja seurasi minua sanaakaan sanomatta kotiini asti. Kiihdytin askeleitani, lopulta juoksin loppumatkan. Sydän takoi rinnassa kun kolautin sisäpihan rautaportin kiinni takanani. Keittiön ikkunasta näin kuinka mies seisoi yhä kadulla porttini edessä.

Kaikki ne lukemattomat miehet, jotka kävivät baareissa, juhlissa, festareilla, pikkujouluissa ja taksijonossa kiinni rintoihini ilman lupaa tai kommentoivat niitä, vaikka en ollut kysynyt kenenkään mielipidettä. Se loppui vasta kun sain 27-vuotiaana lähetteen rintojenpienennysleikkaukseen ja jatkoin kilon kevyempää ja monin verroin onnellisempaa elämää ilman niitä. Häirinnän vähentyminen ei ollut syy leikkaukseen, mutta se oli iso, iso plussa.

Se perheenisä, joka alkoi ehdotella kylpylän poreammeessa.
Se polttariporukka, joka alkoi baaritiskillä pisteyttää minun ja työkavereideni vartaloita ja laittaa meitä pantavuusjärjestykseen.
Se työn kautta tuttu, joka avoimesti puristeli minua kaikissa alan tapahtumissa ja juhlissa. Hän koki että meillä on “kemiaa” vaikka sana jota minä käytin oli kyllä “ei”.
Se basisti, joka koki, että artistipromoottorin työhöni kuuluu bändin jäsenistä huolehtiminen myös keikan jälkeen hotellihuoneessa.
Se esimies, jonka mielestä minun olisi pitänyt pukeutua huppareiden sijaan avokauluksisiin paitoihin, kun “kerran on mitä näyttää”. Hän olisi varmaankin melko pettynyt nykyiseen b-kuppiini.
Se tyyppi, joka istahti raitiovaunussa minua vastapäätä ja kutsui minua huoraksi uudestaan ja uudestaan, kunnes jäin pois. Kukaan ei puuttunut tilanteeseen.

Tunsitko olosi epämukavaksi lukiessasi tätä listaa? Niin minäkin sitä kirjoittaessani ja ihan syystä, nuo tarinat ovat kamalat ja pahinta on, että ne ovat totta. Teinivuosina sattuneiden kohdalla kesti vuosia ymmärtää, että pojat on poikia -hassuttelun ja väärinymmärrysten sijaan oli tapahtunut ihan todellista, räikeää seksuaalista häirintää ja kuinka väärin oli, että ahdistelijan sijaan minä tunsin syyllisyyttä ja häpeää tilanteista, joihin olin tahtomattani joutunut. Suututtaa ja surettaa, että kannoin kaiken kapeilla harteillani kertomatta kenellekään, koska en halunnut aiheuttaa ongelmia, tuottaa huolta, huonoa mieltä tai pettymystä, olla ilonpilaaja, huumorintajuton, tosikko. Ajattelin äitiäni ja muita aikuisia jotka välittivät minusta, ystäviäni. Ajattelin jopa ahdistelijoita: etten vaan nyt asettaisi niitä kiusalliseen tilanteeseen ilmiantamalla niiden toiminta tai sanomalla vastaan! Ajattelin myös itseäni: en halunnut mainetta tyttönä jonka valinnnat johtavat ikävyyksiin (sillä minun syyni se selvästi aina oli) ja mikä tärkeintä, en halunnut olla uhri.

Itsensä syyttäminen oli siihen aikaan helppoa. Elettiin aikaa, kun tyttöjä ja naisia yleisesti varoitettiin oikaisemasta kotiin puistojen kautta, pukeutumasta vihjailevasti minihameisiin tai olemasta humalassa julkisilla paikoilla – muutoin sai syyttää “ihan itseään” jos jotain sattui. Väkivallan uhreiksi joutuneiden asuvalintoja puitiin arvostelevin sanakääntein mediassa ja keskustelupalstoilla. Oli ällistyttävää kuinka naisiin kohdistuvaa häirintää yritettiin hillitä pelottelemalla, syyllistämällä ja kontrolloimalla naisia sen sijaan, että oltaisiin puututtu väkivaltaisten miesten toimintaan tai yritetty esimerkiksi muuttaa vallitsevaa käsitystä siitä, että nainen on objekti, jonka rajat saa kuka tahansa ylittää.

Haluaisin ajatella, että yhteiskunnallinen ilmapiirimme on muuttunut, mutta valitettavan usein tuntuu, että ei vielä kovin paljon, ei vielä tarpeeksi. Sama häpeä, nolatuksi tulemisen ja syylliseksi osoittautumisen pelko vaientaa naiset yhä. Miten oppia piirtämään rajansa ja pitämään niistä kiinni, jos maailma ympärillä kerta toisensa jälkeen todistaa, että niillä ei ole merkitystä?

Vielä nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, sain itseni kiinni pohtimasta hetken kannattaako tätä tekstiä nyt ollenkaan julkaista. Olenko nyt ankea kanttura, kun pauhaan näin negatiivisesta aiheesta? Vähän kyllä vieläkin hävettää, että jouduin kaikkiin näihin tilanteisiin ja kyllä nyt jollekin tulee tästä paha mieli. Mutta juuri näiden tunteiden takia tämä aihe on tärkeä ja siitä täytyy puhua.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan näistä asioista julkisesti. En ole itseasiassa kertonut niistä aiemmin edes kovin monelle läheiselle. Jaan ne nyt, koska toivon, ettei yhdenkään naisen (tai miehen) tarvitsisi kokea enää koskaan mitään vastaavaa. Ehkä tekemällä asiat näkyviksi niitä on mahdollisuus muuttaa? Eivät ne ainakaan vaikenemalla parane. Kuten kampanjan aloittanut amerikkalaisnäyttelijä Alyssa Milano totesi:

”Jos kaikki seksuaalisen häirinnän ja väkivallan kohteeksi joutuneet naiset kirjoittaisivat ’Minä myös’-viestin statuksekseen, ihmiset saattaisivat saada käsityksen tämän ongelman kokoluokasta.”

Helpompaa elämää

Kaupallisessa yhteistyössä Freska, sisältää alennuskoodeja

Näitä sanoja en olisi uskonut kirjoittavani vielä pari vuotta sitten, mutta: elämäni ei ole koskaan ollut niin rauhallista kuin nyt. En vieläkään käyttäisi sanaa seesteinen, koska yrittäjän arki on seesteisestä kaukana ja kiireisiä viikkoja osuu yhä tasaisin väliajoin kalenteriin, mutta silti, moni asia on muuttunut – ja kaikki ihan pelkästään parempaan suuntaan.

Syön joka aamu aamiaista, joka päivä jotain lämmintä ruokaa. Meillä on toimiva työnjako: useimmiten minä keksin mitä syödään ja mies toteuttaa sen pohjanmaalaisella päättäväisyydellä, joskus hääräämme tiiminä. Lautaselle päätyy monesti helppoa pikaruokaa, kuten munakkaita, simppeleitä salaatteja, uunijuureksia tai parissa minuutissa pannulla kypsynyttä kalaa. Emme jaksa kovin usein kokeilla innovatiivisia uusia ohjeita tai viettää sen pidempiä aikoja lieden äärellä, mutta samapa sille, tärkeintä on että meillä syödään joka päivä ja vieläpä ihan oikeaa ruokaa. Se on uusi luksusrutiini kahdelle entiselle hajasyöjälle. Kai olen kertonut mikä on hajasyöjä? Termi on Mikko Rasilan keksintö ja tarkoittaa henkilöä, joka syö satunnaisesti, useimmiten sitä mitä sattuu löytämään kaapinsa perältä. Esimerkiksi kuivettuneita suolakeksejä, tai sipsipussin pohjat. You get the picture.

Postiluukusta kolahtaneet kirjeet avataan nykyisin heti samana päivänä eivätkä lehdet ja laskut kerry enää pinoihin eteisen lattialle aiheuttamaan epämääräistä ahdistusta. Kuulostaa monen korvaan varmasti vähän hassulta, mutta se oli ihan oikea ongelma! En halua edes ajatella miten paljon olen maksanut elämäni aikana viivästyskorkoja laskuista vain siksi, etten uupumussuossa tarpomiseltani kyennyt hoitamaan laskuja silloin kun ne saapuivat, vaikka tilillä olisi ollut rahaa niiden hoitamiseen. Aina ei ehkä ollut, koska en kyennyt myöskään aina lähettämään ajallaan laskuja asiakkaille tekemistäni töistä.

Muutos näkyy konkreettisesti myös kotona, jossa on nykyisin melkein aina kaunista ja viihtyisää. Jokaisella esineellä on oma paikka, kaapeissa on tilaa. Tavaraa ei kerry enää viikosta viikkoon kohoaviin kasoihin, joihin tarttuminen muuttuu sitä hirveämmäksi haasteeksi mitä isommaksi ne kasvavat. Ei ole enää jatkuvaa sotkua, johon tärkeät tavarat jatkuvasti katoilevat juuri silloin kun on eniten kiire. Kotona on kivaa olla, happi kulkee ja ilma virtaa.

Lautasetkin on pinottu kauniisti kaappeihin tiskialtaan sijaan.

Muutoksiin on monia syitä, yhtenä tärkeimmistä nykyinen parisuhteeni. Kahden rutiinitonta elämää eläneen haahuilijan yhdistelmästä ei tullutkaan täyttä kaaosta, kuten olisi voinut ihan hyvällä syyllä olettaa, vaan ihana, rento ja hyvin rullaava arki. Ehkä tämä toimii siksi, että olemme molemmat parempia huolehtimaan muista kuin itsestämme – kun minä huolehdin hänestä ja hän minusta, tulevat vitamiinit syödyksi ja pyykit pestyksi. Pidämme yhdessä huolta niin toisistamme kuin kodista.

Toinen syy on tietysti se, että olen vähentänyt roimasti töitä siitä mitä tein vielä kaksi vuotta sitten. Teen niitä edelleen tosi paljon ja hetkittäin liikaa, mutta ehdin silti käydä kahdesti tai kolmesti viikossa liikkumassa, näen ystäviäni, ehdin kivoihin kemuihin ajattelematta koko ajan tekemättömiä töitäni, enkä muutenkaan ole jatkuvasti stressaantunut tai sydärin partaalla. Olen ehtinyt myös karsia kotoa kaikki turhat tavarat, jotka keräsivät käyttämättöminä pölyä jossain kaapin perällä (tai mikä pahinta, lattialla). On ihanaa, kun kaapeissa on tilaa eikä tavaraa tarvitse tunkea puoliväkisin jo valmiiksi pursuileville hyllyille.

Kolmas syy: olen oppinut vihdoin ulkoistamaan. Tärkeä taito, jota suosittelen lämmöllä ihan jokaiselle, joka kokee että paletilla on hiukan liikaa kaikenlaista. Kaikkea ei nimittäin tarvitse eikä edes kannata tehdä itse. Siksi minulla on kirjanpitäjä, jota ilman olisin varmaan kuollut siihen sydäriin jo kauan sitten. Ulkoistin hänelle viime kuussa loputkin paperihommat, joita vielä hoidin itse ja se oli ehkä koko syksyn paras päätös. Samasta syystä meillä on käynyt viimeisen vuoden Freskan siivooja kahden viikon välein pitämässä kodin kunnossa, koska kaunis, puhdas koti on sijoitus niin omaan henkiseen hyvinvointiin, parisuhteeseen kuin ammatilliseen keskittymiskykyyn, jos tekee edes osan töistään kotonaan, kuten me.

“Siivooja” kuulostaa vähän etäiseltä – meillä ei nimittäin käy kuka tahansa siivoaja vaan Juanita, josta on tullut vuoden aikana jo varsin tuttu tyyppi. Joskus olemme paikalla kun hän tulee, toisinaan emme – silloin hän tulee sisään omilla avaimillaan ja me saamme palata kiiltäväksi puunattuun, puhtaaseen kotiin. Juno rakastaa Juanitaa ja haluaa aina auttaa, joskin perimäyräkoiramaiseen tapaan hänestä taitaa olla hommassa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Saan jokaisen Juanitan visiitin jälkeen Freskalta sähköpostin, joka kannustaa arvioimaan tehdyn työn ja jättämään terveiset seuraavaa kertaa varten. Annan joka kerta täydet pisteet ja kirjoitan terveisille tarkoitettuun kenttään JUANITA ON PARAS, koska hän on! Tämä taitaa tosin olla vähän puolueellinen juttu – meidän ystäväpiirissä moni käyttää Freskaa ja ihan jokainen heistä on sitä mieltä, että oma vakisiivooja on se paras. Lukekaa vaikka Doritin juttu aiheesta.

Siivous kahden viikon välein on meille just sopiva tahti: kun Juanita pesee kahdesti kuussa kaikki nopeiten likaantuvat pinnat lattioista kylpyhuoneen ja keittiön pintoihin, siinä välissä ei oikeastaan tarvitse kuin ylläpitää yleistä järjestystä. Laitella tavaroita paikoilleen, viikata mäyräkoirien mylläämät viltit ja jos haluaa, imuroida nurkista pahimmat pölypallot. Mutta jos olen ihan rehellinen, emme kyllä kovin usein imuroi, ellei jonkun kotiimme sijoittuvan kuvauksen takia ole pakko.

Tutustuin Freskaan pari vuotta sitten silloin kun yritys sai alkunsa, sillä perustajien joukossa on vanha ystäväni. Tykkäsin niiden simppelistä ja käyttäjäystävällisestä filosofiasta heti: siivouksen saa tilattua helposti verkossa eikä mihinkään jatkuvaan diiliin ei tarvitse sitoutua. Jos kuitenkin haluaa säännöllisen siivouksen, saa halutessaan aina saman siivoojan. Siivous voidaan tehdä kodin omilla siivousaineilla tai siivooja voi tuoda omat ympäristöystävälliset siivousaineet mukanaan. Freska toimii muutenkin vastuullisesti, pitää oikeasti huolta työntekijöistään ja lahjoittaa siivun jokaisesta siivouksesta Itämeren suojeluun. Kun tuntee taustajoukot, tietää myös että kyseessä ei ole markkinointitemppu vaan aidot arvot.

Moni ajattelee yhä, että vain varakkailla on varaa käyttää siivoojaa, tai vähintäänkin pitää olla viiden lapsen ylikuormittunut uraäiti, että kehtaa tilata kotiinsa siivoojan. Höpsis sanon minä! Tosi monella on kiireinen elämä, joten miksi ihmeessä ei ulkoistaisi ne hommat, jotka voi, ja käyttäisi siitä säästyvän ajan johonkin itselle mieluisampaan tai olennaisempaan? Harva meistä sitäpaitsi varsinaisesti rakastaa siivoamista. Ennakkoluulot ovat onneksi hälvenemässä: meidän kaveripiirissä siivoojan käyttäminen on ollut ihan tuttu juttu jo pitkään ja kuulin viime viikolla, että jopa monet opiskelijat ostavat nykyisin siivouspalveluita voittaakseen itselleen aikaa tehdä jotain muuta. Ymmärrän täysin!

Listasin mielestäni parhaat jutut siivoojassa:

✖ No tietysti se ilmeisin: ei tarvitse hirveästi siivota itse! Minusta on kivaa järjestellä kaappeja ja sen sellaista, mutta keskittymiskykyni ei ole koskaan riittänyt perusteelliseen siivoukseen, joka oikeasti alkaa ja loppuu saman päivän aikana. Siivouspäivistäni tulee joka kerta lähipiirin hermoja raastava spektaakkeli, jossa tunnelmat vaihtelevat tunteja kestävistä “oho en muistanutkaan että minulla on tälläinen kirja” -harhapoluista raivareihin. Välillä haen kulmakiskalta motivaatiokaljan tai vien koiran kolmannelle päiväkävelylle ihan vaan päästäkseni pois keskeneräisen siivousprojektin keskeltä. Kun siivous useita päiviä kestäneiden tunnekuohujen jälkeen on valmis, olen valtavan ylpeä itsestäni mutta kaikesta rehkimisestä ja harhapoluilla haahuilusta lopen uupunut ja lisäksi stressaantunut, koska kaikki työni ovat tekemättä.

✖ Siivooja on ammattilainen ja siivoaa kotisi todennäköisesti huolellisemmin kuin sinä. En tietenkään tiedä teistä, mutta minä en ainakaan jaksa pyyhkiä jotain lattialistoja ja kirjahyllyjä tai imuroida sohvatyynyjen alta kuin korkeintaan kerran vuodessa sillä viikolla kun on kiire vältellä kaikin keinoin veroilmoituksen tekemistä. Sitäpaitsi minulla kestäisi koko päivä (eli kolme päivää) tehdä (huonosti) se sama koko kodin siivous, jonka Juanita varmoin ottein hoitelee neljässä tunnissa.

✖ Aikaa ja energiaa säästyy itselle tärkeämpiin asioihin, kuten töiden tekemiseen, laatuaikaan läheisten kanssa, liikkumiseen tai vaikka sohvalla laiskotteluun, joka on sekin erittäin keskeinen osa omasta hyvinvoinnista huolehtimista. Ihanin tunne maailmassa on palata vastasiivottuun kotiin: astua tahrattomaan keittiöön, jonka tasot ovat tyhjät ja kiiltävät, kellahtaa rapeisiin lakanoihin, kävellä kylpyhuoneeseen joka tuoksuu puhtaalta. Ei tuijottavaa tiskivuorta, ei pölypalloja aiheuttamassa huonon omatunnon pistoksia. Senkun heittäydyt sohvalle ja mietit: mitähän tänään tekisi?

✖ Suomessa on ihan mahtava keksintö nimeltä kotitalousvähennys: saamme toisinsanoen vähentää kotitalouspalveluihin käyttämämme eurot verotuksessamme. Käytännössä se tarkoittaa, että Freskalta ostetun siivouksen 34 euron tuntihinnasta jää vuosittain tehtävän vähennyksen jälkeen maksettavaksi vain 17 euroa. Me saamme siivouspalvelut osana yhteistyötämme, mutta käyttäisimme Freskaa, vaikka emme saisi, sillä sijoitus on kohtalaisen pieni ja ilo mittaamattoman suuri. Neljän tunnin siivous, jonka Juanita tekee kahden viikon välein, maksaisi meille vähennyksen jälkeen 68 euroa. Rahan arvo on suhteellinen: tiedän että tuo summa voi olla monelle iso tai mahdoton, mutta monet helsinkiläiset taloudet pulittavat sen verran arki-illan ravintolaillallisestaan. Jos pitäisi valita, skipppaisin sen yhden ravintolaillan ja sijoittaisin siivoukseen, jolla on paljon laajemmat ja pitkäkestoisemmat vaikutukset.

✖ Siivouksen sisältöön voi tietysti vaikuttaa: siivooja voi kodin perussiivouksen lisäksi vaihtaa lakanat, pestä ikkunat, viikata puhtaat pyykit kaappiin tai siivota vaikka jääkaapin. Me olemme sisällyttäneet kahden viikon välein tapahtuvaan siivoukseen vakituisina lisäpalveluina lakanoiden vaihdon, keittiön allaskaapin pesemisen sisäpuolelta ja jos aikaa jää, Juanita putsaa myös jääkaapin. Aah, rakastan ihan sanoinkuvaamattoman paljon sitä kun jugurttiroiskeet ja hillopurkkien jättämät rinkulat on pyyhitty pois ja tilalla on vain raikas valkeus, jonka keskellä riviin asetetut porkkanat ja munakoisot houkuttelevasti hohtavat!

✖ Siivouslahjakortti on muuten ihan paras lahjaidea. Sillä on melkein mahdoton mennä pieleen: siitä ilahtuu niin siististä kodista nauttiva (tai siivousta vihaava) puoliso, ystävä, sisko tai äiti. Jopa siivousintoilija ottaa kiitollisuudella vastaan vaikka kunnollisen joulu- tai kevätsiivouksen, sillä niihin aikoihin vuodesta tuppaa olemaan muutakin tekemistä. Jos haluat päästä tänä vuonna helpolla joululahjojen suhteen, Freskan sivuilta saa tilattua helposti siivouslahjakortin: lahjansaaja voi varata siivouksen itselleen sopivaan ajankohtaan.

Huh, siitä tulikin pitkä lista. Jos kiinnostuit, siivoojan voi tilata superhelposti työpaikalleen tai kotiin Freskan sivuilta. Siivous maksaa 34€ per tunti, kotitalousvähennyksen jälkeen 17€ per tunti. Ei haittaa, vaikka et olisi varma kauanko siivoukseen kannattaa varata aikaa, sivusto antaa siitä arvion kun olet kertonut kotisi tai työtilasi koon. Muiden usein kysyttyjen kysymyksien vastaukset löytyvät täältä.

Kysyin haluaisiko Freska antaa teille jonkun alennuksen, ja halusivat – jee! Tässäpä siis käyttöönne kaksi kivasti hintaa tiputtavaa alennuskoodia: koodilla notesonalife2 saat 20€:n alennuksen kertasiivouksesta ja koodilla notesonalife5 saat peräti 50% alennuksen ensimmäisestä siivouskerrasta, jos tilaat säännöllisen siivouksen. Koodit ovat voimassa vuoden 2017 loppuun saakka ja niistä saa vapaasti vinkata ystävillekin.

Juno-koiran Luna-sisko on usein meillä hoidossa ja tuntee Juanitan hänkin. Lunan mielestä Juanita saisi tosin siivota vähemmän ja heittää enemmän lentoliskoa.

Heräsikö muuten ajatuksia? Käykö teillä siivooja tai haluaisitko, että kävisi? Entä löytyykö sieltä samanlaisia haahuilijoita kuin minä, jotka ovat joutuneet pitkin aikuisikäänsä opettelemaan elämänhallintaa, vai oletteko niitä päinvastaisia tyyppejä, jotka mapittavat jokaisen kuittinsa erillisiin nimettyihin muovitaskuihin? (Eräs ystäväni on – hän takuulla tunnistaa kuvauksesta itsensä, jos sattuu lukemaan.)

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Minne matkustamme seuraavaksi?

Huh, viime keväänä alkanut seikkailuvuosi senkun jatkuu! Loppuvuoden ja vuodenvaihteen matkasuunnitelmat alkavat olla selvillä, joten mitäpä niitä pihtaamaan. Seuraa siis lyhyt lista seuraavien kuukausien kohteistamme, joista ensimmäinen starttaa itseasiassa jo ihan pian.

Seuraava yhteistyössä momondon kanssa toteuttamamme reissu alkaa reilun viikon päästä, kun suuntaamme kohti Australiaa – tiedossa pisimmät lentomatkat hetkeen, huh. Teistä monet tietävätkin, että vietin lapsuuteni Ausseissa ja tämä on siksi tavallista tärkeämpi matka, sillä en ole käynyt siellä kertaakaan lapsuusvuosieni jälkeen. Haluan käydä tervehtimässä vanhoja perheystäviämme ja isäni hautaa – en ole koskaan nähnyt sitä, sillä hän kuoli sen jälkeen kun matkustimme Lappiin lomalle ja unohduimme sille tielle. Ehkä pitäisi käydä veneilemässä vanhojen perinteiden kunniaksi. Mietin vielä pitäisikö vierailla myös Suomesta Australiaan muuttaneen sisarpuoleni luona: emme ole nimittäin koskaan tavanneet, vaikka asuimme aikoinaan monen vuoden ajan vain parinsadan kilometrin päässä toisistamme.

Lennämme vanhaan kotikaupunkiini Melbourneen ja olemme buukanneet majoitukset ensimmäisille öille, mutta minne tie vie sen jälkeen, emme vielä ole päättäneet. Olemme varanneet auton, mutta mietimme vielä vietämmekö reilun kahden viikon matkan Melbournen lähiympäristössä vai lähdemmekö sieltä pois ja jos, niin kuinka kauas tuossa ajassa kannattaa kaahata. Australiassa etäisyydet ovat valtavat, joten kaikkialle ei yksinkertaisesti ehdi. En osaa edes päättää haluaisinko käydä tutuissa paikoissa, kuten Wilsons Promissa, johon liittyy paljon muistoja, vai keskittyisimmekö kokonaan uusiin paikkoihin, jotka jäivät lapsuusvuosina näkemättä. Tai joita en enää kunnolla muista, vaikka olisin ne nähnytkin – en ole esimerkiksi ihan varma ajoimmeko koskaan Great Ocean Roadin läpi vai olenko nähnyt siitä vain elokuvan tai unen. Vuosistani Australiassa on niin pitkä aika, että kaikki on ehtinyt sen jälkeen muuttua, joten otamme kaikki mahdolliset vinkit suurella kiitollisuudella vastaan. Jos olet matkustellut Australian eteläisissä ja itäisissä osissa, saa jakaa: missä kannattaa käydä, mitä kannattaa tehdä ja mitä ehdottomasti ei saa missata? Mitkä ovat kiinnostavimmat ja ihanimmat ajoreitit, kansallispuistot, majapaikat ja rannat, entä ravintolat, museot, hotellit ja galleriat?

Kun tulemme takaisin Australiasta, ehdin juuri purkaa matkalaukkuni ja pakata sen uudestaan, sillä lähden marraskuun puolivälissä ystäväni kanssa Balille, siis samaan paikkaan, jossa vastaanotimme joulukuun myös viime vuonna. Ihanaa. Reissu toki edellyttää, että saarella sijaitseva tulivuori, joka on osoittanut poikkeuksellisen paljon elonmerkkejä viime viikkoina, ei räjähdä eikä tuhkapilvi pysäytä lentoliikennettä! Tulivuoritutkija on samaan aikaan täpinöissään ja hiukan huolestunut, mutta toivotaan parasta. Emme vietä koko matkaa kaksin, sillä perässämme lentää lisää lempi-ihmisiä. Tälläkin matkalla tulee tehtyä töitä, mutta tarkoitus on myös ottaa iisisti ja lomailla. Alustavia suunnitelmia on laadittu, kuten: etsi ihana talo läheltä rantaa, syö joka päivä tuoreita ananaksia, välttele purkautuvia tulivuoria (tai älä ainakaan mene liian lähelle). En malta odottaa, tästä tulee varmasti rento ja ihana reissu!

Jos joku muuten nyt ihmettelee miksi ihmeessä en jää Australiaan ja matkusta suoraan sieltä Balille, joka on siellä ihan samassa kolkassa maapalloa, se johtuu siitä etten pysty olemaan ihan kuutta viikkoa putkeen poissa Suomesta – täytyy käydä hoitamassa muutamat kuvaukset, purkaa matkalaukusta Australiassa tarvitut työkamat, pakata sinne ne joita tarvitaan Indonesiassa ja tietysti halailla yhtä mäyräkoiraa, jota on varmasti ehtinyt tulla jo ikävä.

Näiden reissujen ei myöskään pitänyt osua näin lähelle toisiaan: olimme alunperin lähdössä Australiaan jo lokakuun alussa, mutta matka-aikataulut menivät vähän uusiksi, kun lentoyhtiö meni konkurssiin ja alkuperäiset lennot peruttiin. Minkäs sille mahtaa, onneksi yrittäjän työ mahdollistaa joustavuuden matkapäivien kanssa. Ja onneksi olimme niin viisaita, että ostimme lennot firman luottokortilla, jonka ansiosta saamme todennäköisesti lennoista rahamme takaisin.

Joulun vietämme kotona, mutta seuraava reissu odottaa heti vuodenvaihteen jälkeen tammikuun alussa, kun momondo-lähettilyys jatkuu Meksikon reissun muodossa! Olisi tehnyt  mieli laittaa tuohon sata huutomerkkiä, mutta tyydyn nyt yhteen. Meksiko on nimittäin meidän molempien pitkäaikainen haave, Jarno on siellä pyörähtänyt pikaisesti mutta minä en kertaakaan. Lennämme Puerto Vallartaan, jonne löysimme momondon kautta superhyvät suorat lennot – sen enempää emme vielä itsekään tiedä. Inspiraatiokansiooni on tähän mennessä kertynyt kuvia pääasiassa vaaleanpunaisista hiekkarannoista ja meksikolaisesta ruoasta, mutta onhan tässä onneksi vielä aikaa miettiä mitä kaikkea muuta teemme matkan aikana. Kaikenlaiset Meksiko-vinkit kiinnostavat siis kovasti, joten antakaa tulla, jos niitä löytyy hihasta! Kiinnostaa paikallinen taide ja kulttuuri, kauniit luontokohteet hiljaisista rannoista vuoriin, tunnelmalliset hotellit ja tietysti se ruoka. Meksikolainen ruoka on vaan parasta.

Huh! Loppuvuoden tahti tulee siis olemaan melkoinen, mutta nyt mennään kun kerran voidaan – työ mahdollistaa ja elämäntilanne sallii. Kaikista reissuista on tietysti luvassa blogiin tarinoita ja kuvia, saa ja kannattaa siis kertoa jos teillä on toiveita tulevien juttujen suhteen. Vielä kun ehtisi ennen näitä seuraavia seikkailuja purkaa arkistoista edellisten reissujen julkaisemattomat muistiinpanot ja kuvat! Matka-asiaa siis tiedossa varmasti jo ennen Australiaa – palataan aiheeseen pian.

PHOTOS FROM VIEQUES, PUERTO RICO BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)