Ystävyydestä

Ystävänpäivän kunniaksi muutama sana siitä mitä ajattelen ystävyydestä – ja kun sanon “muutama sana”, tarkoitan monta kilometriä. Ystävät ovat nimittäin aina olleet minulle tärkeitä! Minulle ystävyydessä on kysymys perheestä, itse valitsemistani ihmisistä, joiden seurassa on helppo olla oma itsensä ja sellaisena riittävä. Ei tarvitse olla enempää eikä toisaalta myöskään vähempää. Kaikki saavat tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin ovat. En tiedä voiko elämässä antaa tai saada suurempaa lahjaa.

Olen aina ystävystynyt monenlaisten ihmisten kanssa. Olen utelias, luontaisesti kiinnostunut muista ihmisistä ja siitä miten he näkevät maailman. Teininä oli siistiä (pienessä pohjoisessa kylässä myös melko vaikeaa) löytää ystäviä, jotka kuuntelivat samoja bändejä, mutta sittemmin ystävyys on syntynyt tai jäänyt syntymättä ihan toisenlaisten asioiden vuoksi.

Ystävieni joukossa on kaikenlaisia ihmisiä, nuorimmat kaksikymppisiä, vanhimmat yli viisikymppisiä. Ikä, ammatti, sukupuoli tai seksuaalisuus eivät määritä ystävyyttä sen enempää kuin ihmisiäkään. Toisia meistä yhdistää jaetut kokemukset, kuten opiskeluvuodet, toisten kanssa ollaan ystävystytty myöhemmin työn, yhteisten ystävien tai sattuman kautta. Yhteen läheisimmistä ystävistäni tutustuin, kun hän soitti minulle saatuaan numeroni yhteiseltä tutultamme – se oli ehkä neljäs tai viides yhteinen tuttumme, joka oli sitä mieltä, että meidän pitää tavata. Hän ehdotti kahveja, siitä on nyt kymmenen vuotta ja sen kahvikupillisen äärellä alkoi keskustelu, joka ei ole päättynyt vieläkään.

Olen hyvin, hyvin introvertti. Vaikka nautin ihmisten seurasta, uuvun sosiaalisissa tilanteissa ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Siksi minulla on verrattain vähän läheisiä ystäviä, juuri sen verran kuin elämääni mahtuu. En jaksa ylläpitää pinnallisia kaveruussuhteita eikä se ole välinpitämättömyyttä tai ylimielisyyttä, voimat eivät vain riitä. Viihdyn parhaiten lähipiirini kanssa, pienissä porukoissa, joissa ei tarvitse huutaa tullakseen kuulluksi (aina toki saa huudella, jos sille päälle sattuu).

Nautin harvoin tilanteista, joissa on paljon uusia ihmisiä. En varsinaisesti jännitä niitä, erityisherkän introvertin kapasiteetti vaan loppuu kesken. Alkaa huimata ja pyörryttää, valot loistavat liian kirkkaasti silmiin, äänet alkavat kohista korvissani enkä saa enää selvää keskustelukumppanini sanoista hälyn keskellä. Ärsyketulva aiheuttaa akuutin ahdistuksen ja pakenen välillä vartiksi vessaan huilimaan, että jaksan taas palata kakofoniaan. Kasvosokeus ei auta asiaa: aina on olemassa kiusallinen mahdollisuus, että uudet ihmiset ovatkin vanhoja tuttujani, joita minä en vain tunnista. Hups.

Suurin osa ystävistäni tuntevat toisensa ja se on ihanaa. Se tekee näkemisestä helppoa ja usein spontaania, kun saman pöydän ääreen voi päätyä melkein keitä vain ja kaikilla on kivaa. Toki näen ystäviä kaksinkin. Toisten kanssa jaetaan arkea, käydään kuulumiset läpi monta kertaa viikossa. Sitten on niitä, joiden kanssa nähdään silloin tällöin ja sukelletaan suoraan syvään päätyyn pohtimaan kuoleman olemusta tai sitä miltä tuntuu kun on ohikiitävän sekunnin ajan täydellisessä synkassa maailmankaikkeuden kanssa. On myös vanhoja ystäviä, joiden kanssa nähdään ehkä vain kerran vuodessa ja juttu jatkuu siitä mihin se edellisellä kerralla jäi. Lähes kaikkien kanssa viljellään huonoa huumoria, puhutaan ihmisistä sukunimillä, keksitään muille lempinimiä joista osa pitää ja toiset ei, lähetellään ristinrastin eläinvideoita, linkkejä juttuihin joiden kanssa olemme samaaa tai täysin eri mieltä, sekä arveluttavia kuvia, joita ei parane avata avokonttorissa.

Minulta on joskus kysytty miksi kaikki ystäväni tekevät minun laillani julkista tai vähintäänkin puolijulkista työtä. Hah, se on vain optinen harha! Kuviini ja juttuihini päätyvät ystävistäni ne, joille se on luontevaa – usein juuri he, jotka ovat tottuneet oman työnsä kautta esillä olemiseen. Yhdessä vietettyjä hetkiä on helppo taltioida silloin kun muutkin tekevät sitä. Kaikki eivät kuitenkaan viihdy somessa ja sekin on tietysti ok. Joitakin myös näen niin harvoin, ettei tulisi mieleenkään niissä tilanteissa kaivaa esiin puhelinta tai kameraa.

Yritin miettiä millainen ystävä minä itse olen. Ystäväni osaisivat vastata tähän minua paremmin, mutta sanotaan, että haluan olla lämmin ja läsnä, avoin ja rehellinen, aina valmis auttamaan silloin kun vaan voin. Puhun usein ystävistäni hyvää selän takana, viime vuosina olen opetellut sanomaan hyvät asiat myös päin naamaa. Ikinä ei tiedä kenen tarvitsee juuri tänään kuulla itsestään jotain ihanaa.

Haluan myös olla hyvä kuuntelija. Aito kuunteleminen on nimittäin harvinainen taito. Että antaa toiselle aikaa sanoa sanottavansa ja keskittyy kuuntelemaan, yrittämään ymmärtää, miettimättä samanaikaisesti mitä sanoisi seuraavaksi. Harjoittelen sitä vaihtelevalla menestyksellä joka päivä. Olen niin ratkaisukeskeinen, aina valmis tyrkyttämään hyvää tarkoittavia neuvojani, vaikka usein riittäisi, että olen vain läsnä ja kuuntelen.

Joskus silti tarvitaan suoria sanoja, keskustelua vaikeistakin asioista. Arvostan suorapuheisuutta sekä sitä antavassa että vastaanottavassa päässä – että sanotaan myös ne asiat, joita toinen ei ehkä halua kuulla. Joskus ystäviä tarvitaan lahjomattomaksi peiliksi omille hölmöilyille, joskus kiskomaan niskavilloista pois maanraosesta, johon on antanut itsensä vajota. Monet suurimmista oivalluksistani ovat tapahtuneet nimenomaan ystävien rehellisten sanojen siivittämänä.

Vetää nöyräksi ja kiitolliseksi, kun tajuaa, että ystävät näkevät minut hyvine ja huonoine puolineni ja välittävät minusta silti. Osaan olla neuroottinen ja rasittava, puhkianalysoida asioita sadasta eri näkökulmasta ja olla saman minuutin sisällä sekä samaa mieltä että eri mieltä kaikkien läsnäolijoiden kanssa, mukaanlukien minä itse. Vaikuttaa tosin siltä, että tämä piirre usein myös viihdyttää ystäviäni. He kutsuvat minua Harasekoksi ja jos olen erityisen sekava, he ottavat käyttöön pidemmän muodon Haraseko-seko. Nimi on ansaittu osin myös hajamielisyydellä: saatan kysyä samaa asiaa monta kertaa ja vastauksen puolivälissä muistaa, että hups, tämäkin minulle jo kerrottiin, mutta kovalevyni oli täynnä eikä tieto yksinkertaisesti tallentunut mihinkään.

Ilmeisin rasitteeni ystävänä on erakkouteen taipuvainen luonteeni. Voin riehua viikonlopun ihmisten ilmoilla, kunhan saan sen jälkeen vetäytyä simpukkakuoreen ja olla puhumatta kenellekään viikkoon. Päivittäinen sosiaalinen kiintiöni tulee usein täyteen jo töissä ja kotona, enkä jaksa aina sopia illoiksi sosiaalisia menoja. Onneksi minulla on muutama ystävä, jotka eivät jää odottelemaan ehdotuksia, vaan ilmestyvät itse ovelle ja marssivat keittiöön keittämään kahvia.

Samasta syystä olen umpisurkea pitämään yhteyttä niihin ystäviin, joiden kanssa en ole päivittäin tekemisissä. Introvertille jopa telekommunikaatio voi olla joskus vaikeaa, kun kapasiteetti ei yksinkertaisesti riitä reagoimaan kaikkiin puhelimessa piippaaviin viesteihin ja ryhmäkeskusteluihin. Se harmittaa joskus, olisi ihanaa sykkiä tiheämmin sosiaalisessa ympäristössäni, pitää linjoja auki kaikkissa kanavissa. Hetkittäin sykinkin ja sähkötän valoa joka suuntaan kuin pätevä pieni majakka, kunnes virta loppuu ja pimenen taas.

Olen huomannut, että sosiaalinen kapasiteettini vaihtelee ja toimii tietynlaisena stressimittarina: silloin kun työ ja vapaa-aika on tasapainossa ja nukun tarpeeksi, viesteihin vastaaminen ja yhteisen tekemisen sopiminen ei tuota ongelmaa. Jos haluan keskittyä, pistän puhelimen äänettömälle ja tarkistan saapuneet viestit sitten kun on sopiva hetki. Mutta silloin kun tekemistä kertyy liikaa ja aika tuntuu loppuvan kesken, ahdistun ruudulla vilkkuvista viesteistä niin etten kykene avaamaan niitä moneen päivään, vaikka tiedän ettei kukaan vaadi minulta mitään.

Majakkapäivinä, kun akku on ladattu ja valo loistaa kirkkaimmillaan, pommitan ystävien inboxit täyteen huutelua, meemejä ja nokkeluuksia, suunnittelen illanviettoja ja uudenvuodenjuhlia, järjestän kahden viikon matkoja ja iloitsen jo etukäteen siitä paljonko aikaa saan viettää lempi-ihmisteni kanssa. Ja sitten nautin kaikesta ihan täysillä, koska ihmisten kanssa oleminen on parasta, kunhan saa sen jälkeen taas ladata akkunsa.

Olen kiitollinen siitä, että elämäni ihmiset ymmärtävät minua ja vaihtelevia tarpeitani, halua olla joskus tosi lähellä ja vetäytyä taas erakkorapuna simpukkakuoreeni, josta saatan lähetellä koiravideoita, mutta en jaksa syventyä keskusteluun. Paitsi sitten kun taas nähdään – silloin haluan olla ihan kokonaan läsnä.

Podin joskus jatkuvaa huonoa omatuntoa siitä, etten ollut säännöllisesti yhteydessä kaikkiin ystäviini, ehdotellut tapaamisia ja kysellyt kuulumisia. Sitten tajusin, että se on kaksisuuntainen tie, muillakin on kiireensä ja sosiaaliset kiintiönsä. Tuskinpa kukaan ajattelee, että olisi vain toisen vastuulla pitää yhteyttä yllä. En jaksa enää pyydellä anteeksi tai päivitellä miksei nähdä useammin. Ihan sama, tärkeintä että nyt olemme taas tässä. Nautitaan tästä yhteisestä ajasta eikä surra hetkiä, joita ei ollut.

Minusta on muutenkin ihan luonnollista, että ystävyyssuhteissa ollaan joskus enemmän ja joskus vähemmän tekemisissä. Elämäntilanne vaikuttaa, samoin arkireittien ja aikataulujen kohtaaminen. Sosiaalinen kapasiteetti ja aika on rajallista, kaikkien kanssa ei vaan voi olla koko ajan yhtä paljon yhteydessä. Joidenkin ystävien kanssa läheisyys pysyy yllä, vaikka näkisi harvakseltaan, toisista etääntyy.

Aika vähän puhutaan siitä, että ystävyys voi myös loppua. Ihmissuhteet syntyvät aina tietynlaisiin olosuhteisiin ja joskus ne hiipuvat, kun olosuhteet muuttuvat. On luontevaa viettää aikaa samanhenkisten kollegoiden kanssa silloin kun ollaan samassa työpaikassa, mutta kukapa meistä pystyisi pitämään yhteyttä kaikkiin työkavereihin, joihin on tullut vuosien varrella tutustuneeksi? Heitä olisi yksinkertaisesti liikaa. Joskus ihmisistä myös kasvaa erilleen, tai arvomaailma muuttuu eikä yhteistä puhuttavaa enää löydy. Kaikkia ystävyyssuhteita ei ole tarkoitettu kestämään koko elämää eikä se tee niistä vähäpätöisempiä tai huonompia, saati epäonnistuneita. Toiset ihmiset kulkevat rinnallamme vain hetken ja voivat silti vaikuttaa koko loppuelämäämme.

Suurin osa ystävistäni on ollut elämässäni jo kauan, muutama uudempikin mahtuu joukkoon. Iloitsen siitä, että ympärilläni on tällä hetkellä ainoastaan ihmisiä, joiden tiedän tykkäävän minusta ja haluavan parastani. Se ei ole itsestäänselvyys. Kun on luonteeltaan vähän liiankin empaattinen, sitä sietää kaikenlaista kummallista, ymmärtää huonoakin käytöstä, koska “toisella on vaikeaa”.

Olen aina ollut herkkä aistimaan muiden mielialoja ja tarpeita, ja täytän niitä vaistonvaraisesti myös silloin kun se tapahtuu minun kustannuksellani. Kuinka paljon olenkaan suostunut sylkykupiksi toisten pahalle ololle, syyllistynyt vaikken ole tehnyt mitään väärää ja pienentänyt itseäni, jotta joku muu saisi loistaa. Nykyään tiedän, että hyvässä ystävyyssuhteessa molemmat kannustavat toinen toisiaan, antavat toisilleen tilaa olla säkenöivät itsensä eikä kummankaan onni tai menestys ole toiselle uhka tai toiselta pois.

Kun ei ole lapsena oppinut vetämään rajoja, sitä joutuu opettelemaan aikuisena kantapään kautta. En ole aina tunnistanut ajoissa ihmisiä, joille ystävyys on muita ihmissuhteita poissulkevaa omistamista, kilpailu jossa yksi voittaa ja toinen häviää, tai hyötysuhde, ystävyydeksi naamioitua hyväksikäyttöä, jossa toinen ottaa ja toinen vain antaa. Toisaalta juuri nämä kokemukset ovat auttaneet minua oppimaan asioita, joita olen tarvinnut kasvaakseni siksi ihmiseksi, joka olen tänään. Vahvemmaksi, suoremmaksi, riittävän rohkeaksi tunnistamaan rajani ja tarvittaessa puolustamaan niitä. Tarpeeksi skarpiksi tunnistamaan aidon ystävyyden siitä miltä se saa oloni tuntumaan.

En ole mistään tietoisesta päätöksestä siivonnut elämästäni myrkyllisiä suhteita. Enemmänkin olen itse muuttunut ja lopettanut liiallisen joustamisen, muiden tarpeisiin mukautumisen. Mitä selvemmin piirtää omat ääriviivansa, sen enemmän alkaa vetää puoleensa ihania ihmissuhteita, joissa niitä kunnioitetaan.

Olen lukenut tänään useammasta paikasta pohdintaa siitä mitä ystävyydeltä voi vaatia. Kamala lähtökohta! Minusta ystävyys on vahvimmillaan silloin kun siinä ei vaadita yhtään mitään, vaan sen annetaan lillua paineista ja odotuksista vapaassa tilassa, kevyenä kuin lumme lammessa. Haluan ajatella, että kaikki ihmissuhteeni perustuvat vapaaehtoisuuteen, molemminpuoliseen haluun viettää aikaa yhdessä. Ei takertumista, ei odotuksia. Jos ystävyys ei pysy ilman niitä yllä, ehkä sen ei tarvitsekaan.

Poikkeus vahvistaa säännön. Muistelen huvituksella ja rakkaudella muutamiakin tilanteita, joissa nimeltämainitsematon ex-kämppis tuli kotiin epämääräisinä vuorokaudenaikoina ja rojahti sänkyyni reklamoimaan tylsistymistään ja vaatimaan viihdytystä.

Olen niin onnellinen ystävistäni – rakastan, kunnioitan ja ihailen heistä jokaista. He ovat taitavia ja lahjakkaita, superhauskoja, inhimmillisiä ja viisaita, useimmiten paljon viisaampia kuin minä. Luin kerran jostain, että kannattaa valita seuransa tarkkaan, koska meistä tulee lopulta keskiarvo ihmisistä ympärillämme. Tästä päättelen, että minun täytyy olla aivan loistava tyyppi – ja kiitos siitä kuuluu ystävilleni.

Hyvää ystävänpäivää ♥

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Vintagetaivas Tampereella

✖ TAMPERE

Minulla ja Jarnolla on muutakin yhteistä kuin levoton sielu ja rakkaus musiikkiin: olemme molemmat asuneet aikoinaan Tampereella ja koluneet siellä samoja nurkkia baareista levykauppoihin, tunteneet jopa musiikki- ja skeittipiirien kautta samoja ihmisiä. Olemme molemmat olleet myös elävän legendan mainetta nauttivan Yesterdayn vakioasiakkaita. Vuonna 1985 perustettu putiikki myy ja vuokraa vintage- ja retrovaatteita – ja valikoima on sanalla sanoen uskomaton.

Meidän Tampere-vuosinamme vaatteita ja asusteita pullisteleva putiikki sijaitsi Pyynikin uimahallin kupeessa, petollisen lähellä lukiotani. Kävin usein hyppytunneilla hypistelemässä aarteita. Ensimmäisen ostokseni tein, kun olin saanut kummitädiltäni 18-vuotislahjaksi tuhat markkaa. Summa oli opiskelijan budjetissa tuntuva ja päätin sijoittaa sen kunnolliseen talvitakkiin. Marssin suoraan Yesterdayhin sovittamaan kaikki kaupan kaikki kelsit, missä vierähti useampi tunti, mutta valinta oli lopulta helppo. Tuon ostat, putiikin perustaja Tuire sanoi yhden kohdalla. Sen minä ostin.

Sikamaisen hieno, totesi Tuire tästä kimaltavasta takista ja lisäsi: Sun pitäisi muutenkin sikailla enemmän.

Kauppias Virtanen on itse tietysti suurin syy putiikin legendaariseen maineeseen. Nykyään jo yli kuusikymppisen rouvan mielipidettä ei tarvitse arvailla, hän kertoo sen kyllä suoraan. Hän myös valitsee asiakkaansa eikä palvele esimerkiksi “epäilyttäviä huligaaneja” tai – kuten juuri kuulin Pipsa Hurmerinnalta – amerikkalaista indieyhtyettä nimeltä Wilco. Yhtye oli ollut pari vuotta sitten Tampereella ja pyrkinyt visiitille Tuiren putiikkiin, mutta kaikki lensivät ulos paitsi basisti. Vain John sai jäädä ostoksille. Onneksi me olemme toistaiseksi olleet tervetulleita, vaikka saammekin kuulla kunniamme aina kun yritämme neuvotella hinnoista.

Hämeenkadulla aikoinaan aloittanut putiikki toimii nykyään Itsenäisyydenkadulla ja on, jos mahdollista, vielä aiempaakin ahtaampi. Tila on täynnä vaaterekkejä, hyllyjä ja laukkupinoja, joiden keskelle jää vain pieni mutkitteleva polku. Suurin osa putiikin valikoimasta on suomalaista vintagea 50-luvulta 80-luvulle ja vaikka tavaraa riittää kirjaimellisesti lattiasta kattoon, Tuire tuntuu tietävän tarkalleen mitä häneltä löytyy. Kun kerroin etsiväni tietynlaista paljettimekkoa ja vakosamettista kokopukua, hän katosi putiikin perälle penkomaan ja palasi pian muutaman vaihtoehdon kanssa.

Mutta löytyikö paljettimekkoa tai vakosamettista kokopukua? Paljettimekkojen nyanssit ja muutoin täydellisen samettipuvun koko eivät valitettavasti natsanneet, mutta löysin kyllä jotain muuta – nimittäin tuon kotimaisen hopeisen pikkutakin, jota ajattelin käyttää keväällä pillifarkkujen ja valkoisen t-paidan kanssa. Jarno puolestaan löysi itselleen uudet ruskeat buutsit edellisten loppuun asti rakastettujen buutsien tilalle – ja Makkonen poimi mukaan täydelliset pyöreät aurinkolasit. Kiitos taas Tuire, ensi kertaan!

PS. Jos kauppa tai persoonallisen kauppiaan historia kiinnostaa, suosittelen Aamulehden parin vuoden takaista haastattelua.

Yesterday Second Hand
Itsenäisyydenkatu 12-14, Tampere
Ma-pe 12-18
La 11-15:30

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Post-punkia Nykistä – eli uutta Interpolia

Kappas! Yksi takavuosien suosikkiyhtyeistäni, newyorkilainen Interpol on julkaissut uuden sinkun. Fine Mess on tuttua ja taattua Interpolia, tummasävyistä post-punk -rytinää, jolla saa potkua vaisumpaankin päivään. Harvaa levyä tuli luukutettua yhtä paljon kuin Interpolin esikoista Turn On the Bright Lights silloin kun se ilmestyi 2000-luvun alussa. Oijoi, ehkä nyt onkin sopiva hetki kaivaa platta naftaliinista – toki symbolisesta sellaisesta, siitä on jo tovi aikaa kun olemme omistaneet fyysisiä levyjä. Tuon debyytinkin taisin omistaa sekä vinyylinä että CD:nä. Ensimainittuja on usein ikävä, jälkimmäisiä ei.


☊ INTERPOL ~ FINE MESS