Your Local Pizza

✖ TAMMISAARI

En taida tietää ketään, joka ei rakastaisi pizzaa. Taivas, sitähän on rakastettu urakalla jo antiikin ajoista! Minä olen kuitenkin tullut pizzojenkin suhteen kriittiseksi, kuten paljon ja hyvin syöville ihmisille saattaa joskus käydä. Mikä tahansa huttu ei mene läpi. Tämän nyt tietäen, voitte laittaa seuraavalle väitteelleni aika paljon painoarvoa: olen löytänyt Suomen parhaan pizzapaikan. (En sano maailman parhaan vain siksi, etten koskaan ole käynyt Napolissa.)

YLP eli Your Local Pizza sijaitsee Tammisaaressa, vanhassa kalakaupassa, pari askelta sivuun Tammisaaren torilta. Pujahdamme sisään sateen asfalttiin liimaamien keltaisten lehtien pilkuttamilta kaduilta. Pieni tila on lämmin ja kaunis. Kuluneita pintoja, lampaantaljoja, voinväristä valoa ja hyvää musiikkia.

On heti kurkistettava pienen tiskin taakse avokeittiöön, sillä siellä rätisee tuli. Pulleakylkinen puu-uuni todellakin nielee halkoja, ei posota kaasulla!

Vaikka lista on houkutteleva, tilaaminen on helppoa. Aloitan klassisesta Margheritasta, se on kaikkien pizzojen äiti ja minun mittatikkuni, mitä pizzakriitikon rooliini tulee. Täällä pizzan nimi tosin on Märkäriitta, eiväthän ainesosatkaan ole Italiasta. Parkkonen ottaa huolettomasti sienipizzan, hän ei ole sillä lailla takertunut perinteisiin. (Sienipizzassa on tatteja ja lampaankääpää, ainakin.)

Listalta löytyisi myös kolmen juuston Cheesus, sekä pizzoja, joissa on esimerkiksi tähän vuodenaikaan silakkaa, hirveä, lammasta, maissia ja kurpitsaa.

Jos olen tarkka pizzan suhteen, olen myös antennit erityisen ojossa mitä tulee asiakaspalveluun. Koska olen melko hyvä keittiössä itsekin, iso osa ulkona syömisen elämystä on se kaikki muu. Tunnelma. Voin laskea hartiat heti kättelysssä, vastaanottava Peik Victorzon pitkässä valkoisessa esiliinassaan on ujon oloinen mutta varmaotteinen ja lempeästi hymyilevä. Olemme hyvissä käsissä.

Ravintolan keittiössä husaa tukka pystyssä Peikin veli Nick Victorzon. Tammisaaren oma poika, joka on kolunnut huippuravintoloita Helsingissä ja maailmalla, pitäen samalla huolta siitä, että aina on ollut aikaa myös lumilautailla. Michelin-tähtiä hihansuistaan kylvävä hiihtopummi on palannut kotiin ja paluu on komea.

Mutta ASIAAN.

Ensinnäkin pizza voi olla hyvää, mutta se voi valitettavasti tehdä pahaa: itketti lukea taannoin Hesarista tomaattimurskan takana lymyilevästä riistomeiningistä. Helvetti soikoon tätä maailmaa.

YLP:n raaka-aineet tulevat läheltä. Siis TODELLA läheltä, puhutaan kertakaikkiaan muutamista kilometreistä Hangosta Inkooseen. Aamut alkavat tomaattien kalttaamisella, tomaattimurskaa ei rahdata peltipurkeissa läpi Euroopan. Roskista ei tarvita, hävikkiä ei synny. Kun menemme toista kertaa käymään (syön TAAS Märkäriitan, pakko myöntää!), ravintolassa häärii pipopäinen nuorukainen, joka hakee kupillisen verran biojätettä keittiöstä, pari ikkunakoristeena ollutta kurpitsaa ja vie ne kompostiinsa. Sieltä ponnistaa taas seuraava satsi ravintolan tarvitsemia yrttejä ja vihanneksia. Lautasliinat ovat kankaiset ja muovipilli on turhinta mitä Nick tietää.

Pulisemme Nickin kanssa pitkään. Hän on ihanan intohimoinen asiansa suhteen. Hän korostaa raaka-aineiden merkistystä ja peräänkuuluttaa ravintoloiden ympäristövastuuta. Emme voi kuin nyökytellä, vaikka melko holtittomia kuluttajia vielä itse olemmekin. Janoamme (loistavan italialaisen punaviinin lisäksi) kuulla hänen ideologiastaan, ja siitä, kuinka hauskaksi – ja hauskasti – se kaikki on tehty. (Asia, josta rennosti jutusteleva Nick ei itse puhu halaistua sanaa, joka minun on kaivettava netistä jälkeenpäin, on tosiaankin melkoinen tausta mm. Alain Passardin L’Arpègessa, Pariisissa. Tietäjät tietää.)

Pizzat aateloidaan kuparikannusta kaadetulla oliiviöljyllä ennen pöytään tuomista, se taisi olla ainoa muualta tuleva elementti. Kolahdus ja siinä ne ovat. Tulikuumina, reunoilta paahtuneina, kauniisti kuplivina, taivaalliselta tuoksuvina. Pizzat syödään käsin, haarukoita ja veitsiä ei edes anneta. Nostamme viipaleita suuta kohti, nuolemme juustoa ja oliiviöljyvanoja sormistamme, hyrisemme kuin kehrääjälinnut. Iho menee kananlihalle tätä kirjoittaessakin.

Jälkeenpäin nojaamme taaksepäin, emmekä lakkaa hymyilemästä. Parkkonen on makean perään, hän ottaa vielä sorbettiakin. Ensimmäisellä kerralla se on tehty naapuripihan aronioista, toisella kerralla koivusta. Koivusorbetti maistuu lapsuuden kesiltä, sellaisilta ruotsalaisten satukirjojen lasten kesiltä. Onneksi Peik tuo silmää räpäyttämättä kaksi lusikkaa.

Seuraavaksi haluaisin mennä paikalle isolla ystäväporukalla ja tilata pitkään pöytään koko listan, maistelumielessä. Semmoinen isku kannattaa ajoittaa aika huolellisesti, ehdottomasti arkipäivään, todennäköisesti kello 16 pintaan, kun ravintola avautuu. Päivässä paistetaan vain korkeintaan 50 täydellistä pizzaa. YLP ei ota pöytävarauksia: “Take Away Yes – Phone No”, kuten nettisivuillakin sanotaan.

Lainaan kuuluisan ravintolaoppaan asteikkoa: “Ravintola on oman, varta vasten tehdyn matkan arvoinen.” Tammisaari kutsuu!

Samalla reissulla voit poiketa Tammisaaren museon museopihan porvaristalossa, vanhassa valokuva-ateljeessa ja piharakennuksissa aistimassa menneen maailman meininkejä. Rakastan kotimuseoita! Varsinaisessa museossa on vaihtuvien näyttelyiden lisäksi pysyvästi esillä Helene Schjerfbeckin töitä ja esineistöä, ajalta, jolloin hän asui Tammisaaressa. Myös Tammisaaren elokuvateatteri Bio Forum on ihana, ja Suomen vanhin edelleen toiminnassa oleva!

Lue lisää: Toiseksi paras pizza on edelleen Helsingin Via Tribunalissa

PHOTOS BY TOMI PARKKONEN

Matkalla takaisin

Matkalla Lappiin tapahtuu aina samoja, tuttuja asioita. Koirat nukahtavat sikeään uneen ensimmäisen viiden minuutin aikana ihan kuin tietäisivät, että emme tule olemaan perillä pitkään aikaan. Lähetän Lapissa asuvalle äidille viestin, että talon jääkaapin voi lähiaikoina napsauttaa päälle. Äiti vastaa hirvivaroituksilla. Soittelemme musiikkia, olemme huojentuneita siitä, että olemme päässeet matkaan. Aloitamme polveilevia keskusteluita sattumanvaraisista aiheista, joista kumpikaan ei tiedä mitään, emme suostu pilaamaan spekuloinnin iloa tarkistamalla tosiasioita internetistä. Pysähdymme parin kolmen tunnin välein pitämään vessatauon ja ostamaan kahvia. Suosimme pieniä huoltoasemia, joissa on käsinkirjoitetut kyltit ja aamulla leivotut munkit. Rakastan bensisromantiikkaa: pohjaanpalaneen kahvin ja kumin tuoksua, haalistuneita mainoksia ja rätiseviä neonvaloja, hyllyissä lukkosulan vieressä hyttysmyrkkyä ja vanhoja cd-levyjä. Usein bongaamme tuulikaappeihin teipatuista keikkajulisteista Jarnon laulajaisän.

Jarno on rauhallinen ja varma kuski, joka ei koskaan väsy tai menetä malttiaan. Minä teen pelkääjän paikalla usein töitä ja toivon, että voisin sanoa itsestäni siinä kontekstissa samoja asioita. Minä kyllä väsyn ja menetän malttini aika usein jopa yhden kymmentuntisen ajomatkan aikana. On onni ja kirous, että töitä voi tehdä myös tien päältä.

Moni on kysynyt onko pridepakussa mukava matkustaa. Vastaus on ei. Penkki on liian pystysuora eikä taivu taaksepäin. Ilmastointia ei ole. Lämmitys on mallia on/off ja tohottaa täysillä naamaan. Kaiuttimet ovat rikki. Mutta ei se mitään. Se on sellainen paku, johon meillä oli varaa, eikä se ole koskaan jättänyt tielle. No, kahdesti. Mutta vain kahdesti.

Yövyimme Pietarsaaressa, pienessä hotellissa josta varasin huoneen tuntia ennen kuin olimme perillä. Nostimme autosta koirat ja yöpymiskassin, johon olin pakannut hammasharjat, tietokoneen, koirien ruokakipot ja murot, puhelimien laturit, puhtaat alusvaatteet, kaiken mitä tarvitsemme nopeaa yhden yön pysähdystä varten. Meistä on hioutunut reissujemme myötä toimiva tiimi, jossa asiat hoituvat rennosti ja täsmällisesti, ilman turhaa säätöä ja sekoilua.

Välillä pohdimme, että voisimme hyvin myös nukkua pakussa, jos sen varustaisi sängyllä eikä takatila olisi aina täynnä työkaluja ja roinaa. Voisi vaan kaatua vaatteet päällä patjalle ja nukahtaa, jatkaa matkaa heti herättyämme. Hotellihuoneissa on toki puolensa: kylpyhuoneet, lämpimät suihkut, valmis aamupala. Jonkun muun petaama sänky mankeloituine lakanoineen. Nautimme kyllä niistäkin.

Koirat ovat tottuneita ajomatkoihin, hotelleihin ja ravintoloihin, huoltoasemiin, siihen että pissa tehdään siihen mihin käsketään ja vettä juodaan silloin kun sitä tarjotaan. Ne ovat tohkeissaan kaikista uusista paikoista ja jokaisesta tapaamastaan ihmisestä, kellä tahansa saattaa olla herkkuja taskussaan. Niiden into liikuttaa minua joka kerta: niille ei ole ikinä tapahtunut mitään mikä olisi horjuttanut niiden luottamusta.

Matkalla Lappiin tuntuu aina tapahtuvan jotain pientä kummallista. Kerran ajoimme ukkosmyrskyn jälkeen sateenkaaren pään läpi – en tiennyt että niin voisi edes käydä. Värit välkehtivät ympärillämme kuin olisimme ajaneet suuren saippuakuplan sisään. Kerran näimme rivin puunlatvojen korkeudella vilkkuvia valoja metsässä, jossa ei tiettävästi ollut mitään. Kerran todistimme poliisin takaa-ajotilanteen pellolla tien vieressä. Matkan varrelle osuu myös tietty (näissäkin kuvissa esiintyvä) niitty, jolla leijailee aina unenomainen valkoinen utu, olipa lämpötila kolme tai kolmekymmentä.

Tällä kertaa näimme illan hämärtyessä niityn täynnä valkoisia joutsenia. Niitä oli kymmeniä, ehkä kolme- tai neljäkymmentä. En ole koskaan nähnyt niin paljon joutsenia samassa paikassa. Ehkä ne punoivat joukkopakoa viilenevästä pohjoisesta. En alkanut kaivella kameraa kassista, sillä hetki olisi mennyt ohi, katselin vaan näkyä lumoutuneena lintujen kauneudesta.

Silloin kun taitamme matkan ajamalla emmekä käytä autojunaa, pysähdymme usein matkan varrella tapaamaan Jarnon sisaruksia tai vanhempia. Silloin pohjoisen reissut tarjoavat mahdollisuuden nähdä molempien perhettä. Tällä kertaa poikkesimme Ouluun, paluumatkalla toivottavasti pysähdymme Pohjanmaalle.

Oulusta alkaa reitin viimeisin musta tieosuus, jolla ei ole valoja ollenkaan. Ajoimme tavallista hiljempaa, hirvijahti oli juuri alkanut ja kaikki metsän eläimet olivat liikekannalla. Tornion kohdalla asukkaat olivat pystyttäneet tien varrelle omia hirvivaroituksiaan, viimeistään siitä tietää että kannattaa ottaa asia vakavasti.

Viimeisten kilometrien aikana rinnassa alkaa aina lepattaa. Päähän pulpahtelee kuvia eivätkä kaikki ole kauniita, sellaisia joissa tekisi mieli viipyä. Ihan kuin tietyt taajuudet minussa aktivoituisivat kun ylitämme jonkun näkymättömän karttaan piirretyn rajan.

Käännyimme pilkkopimeälle rantatielle. Kapealla tiellä ei ollut mustaa jäätä, vaan ajovaloissa kimmeltävä kerros kuuraa, joka rapisi renkaiden alla. Ruoho tien varrella oli valkoisen huurteen peitossa.

Valottomassa illassa ei näkynyt lahdelle, mutta ajattelin siltaa ylittäessämme samaa kuin aina siinä kohdassa, iltaa kun luistelimme lahdella ensi kertaa ja tuntui yöltä, koska oli niin pimeää. Olimme Suomessa ensimmäistä tai toista talvea, minä olin ehkä yksitoista tai kaksitoista ja silmäni räpyttelivät pakkasessa, totuttelivat vielä kaamokseen ja ripsiin takertuviin jäähileisiin. Satoi lunta, luistimien terät upposivat pehmeään puuteriin ja kolahtivat jäähän sen alla. Pimeys oli sakeana lumihiutaleista, jotka vaimensivat kaikki äänet.

Talo seisoo syreenien keskellä, sitä on vaikea nähdä pimeässä mutta sen läsnäolon tuntee. Vaimea kilinä, kun Jarno kaivaa taskustaan avaimia. Koirat juoksevat villinä laumana pitkin pihaa, riemuissaan tutusta paikasta, perillepääsystä, siitä että seuraavaksi on luvassa ruokaa. Rapistuneilla portailla on hento kerros puuterilunta, johon jää mustia jälkiä kun kolistelimme tiemme sisään.

Sama tunne joka kerta kun seisomme kylmässä kuistissa ja tapailemme lukkoa pimeässä, hetkeä ennen kuin ovi aukeaa pirttiin ja sen rikkumattomaan levollisuuteen: olen tullut takaisin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kevyin askelin ~ Kokeilussa lymfahoito

Kaupallinen yhteistyö High Care Boulevard

Jotkut teistä ehkä muistavat, kuinka valmentajani ja ystäväni Kanerva patisti minut kroonisesti särkevien jalkojeni takia lymfahoitoon pari vuotta sitten. Olin kärsinyt jatkuvasti tulehtuvista pohkeista siitä saakka kun olin kaksitoistavuotias. Kivuliaat tulehdukset hankaloittivat arkea monin tavoin ja häiritsivät siinä sivussa tietysti treenaamistakin, mutta lääkärit eivät löytäneet niihin syytä sen enempää kuin toimivaa apuakaan.

Monet ovat saaneet lymfahoidosta avun vastaaviin ongelmiin. Lymfahoito helpottaa monenlaisia harmeja turvotuksesta kipuihin kiihdyttämällä aineenvaihduntaa ja poistamalla kuona-aineita. Hoidolla on myös esteettisiä vaikutuksia: selluliitti alkaa sulaa, turvotus laskee ja keho tuntuu kiinteämmältä, kun nesteitä lähtee. Se onkin monilla tärkein syy käydä lymfahoidossa, eikä minullakaan mitään kapeampia jalkoja vastaan ollut, vaikka ensisijaisesti hakeuduinkin hoitoon terveydellisistä syistä (ja juuri nyt kuulostin tosi mummolta!).

High Care Boulevard on nimensä mukaisesti Bulevardilla sijaitseva hoitola, jota luotsaa superkiva Essi Syyrakki. Meistä on tullut sittemmin jo ystäviäkin, kyllä siinä väkisinkin lähenee, kun antaa jonkun möyhiä reisiään sillä tavoin.

Lymfahoitoja tehdään nykyään monissa paikoissa ja niissä on suuria keskinnäisiä eroja. Toiset niistä ovat kevyitä, käsin tehtäviä hemmotteluhoitoja, jotka pistävät nesteitä liikkeelle samalla kun asiakas torkkuu hoitopöydällä. Essin tekemä lymfahoito on järeämpää kaliiberia: ensin hengataan tovi lymfasukassa ja siitä siirrytään lymfaattiseen alipainehierontaan, joka tehdään koneellisella hoitopäällä. Se tuntuu vähän kuin jalkoja ja pakaroita hierottaisiin imukupilla eli sinänsä mukavalta, mutta jos turvotusta ja tulehdusta aiheuttavaa kuonaa (kuten minun tapauksessani) on kertynyt paljon, homma muuttuu aavistuksen epämiellyttäväksi. Tarkemmin ajatellen se onkin ehkä kaikki se kiroilu, joka meitä on lähentänyt Essin kanssa. Toisaalta siinä suloisessa kivussa on jotain tyydyttävää: todellakin tuntee, että jotain tapahtuu!

Aluksi kävin hoidossa viikon välein, sen jälkeen harvensimme hoitotahtia 1-2 kertaan kuussa. Myöhemmin hoitoon tuli pidempi tauko, jonka jälkeen kävin pari kertaa ylläpitohoidossa muutaman kuukauden välein. Yhteensä hoitokertoja kertyi noin kymmenen.

Huomasin heti ensimmäisten viikkojen aikana selkeitä tuloksia, joista kirjoitinkin tuolloin: kokonaan kivuton kuukausi oli luksusta, jota en ollut saanut kokea naismuistiin! Mitä enemmän aikaa kului, sen tuntuvampia tuloksista tuli. Tuosta ensimmäisestä hoitosarjasta on nyt kulunut kolmisen vuotta ja sinä aikana pohkeisiin on iskenyt vain kahdesti tulehdus, joka on molemmilla kerroilla jäänyt kestoltaan ja kivuiltaan mitättömään murto-osaan siitä mitä ennen hoitosarjaa. Ero on valtava, sillä aiemmin tulehdus toistui kuukauden tai kahden välein. Myös jatkuvat jumitukset ja krampit ovat kadonneet kokonaan lymfahoidon myötä.

On vaikea sanoin kuvailla miten ihanaa on, kun ei tarvitse koko ajan ajatella jalkojaan – sitä voiko tänään mennä kävelylle tai treeneihin, voiko pukea korkokengät tai pohkeita puristavat housut, pystyykö juoksemaan raitiovaunun kiinni, pääseekö sängystä ylös ketterästi vai vaatiiko nouseminen tuskallisen vartin pituisen venytystuokion.

Moni käy lymfahoidossa pääasiassa esteettisistä syistä. Ymmärrän hyvin, sillä huomasin hoitosarjan aikana, että sääristäni todella tuli kapoisemmat. Mikään muu ei siihen oikein voinut vaikuttaa, en ollut ehtinyt treeneihin enkä muuttanut mitään ruokavaliossani. Suurin muutos oli jalkojen siluetissa, joka näytti solakammalta ja sirommalta. Se johtuu siitä, että naisilla kertyy kuona-aineiden aiheuttamaa turvotusta herkästi erityisesti polvien ja polvitaipeiden tuntumaan, sisäreisiin sekä siihen kohtaan, jossa reidet yhtyvät pakaroihin. Kun sitä pumpataan pois, ääriviivoista tulee selväpiirteisemmät.

Olen alkanut viime vuosina suhtautua asioihin kuten omaan selluliittiin huomattavasti rennommin kuin joskus, mutta ei käy kieltäminen, olihan se kivaa että se todella väheni.

Jalkojen kiputiloihin hoitosarjan vaikutukset tuntuvat yhä näin kolme vuotta myöhemmin, mutta esteettinen vaikutus ei kestä ihan yhtä kauan. Tulokset eivät onneksi hetkessä häviä, vaan kestävät kuukausia, jos takana on pidempi hoitosarja.

Parhaat tulokset lymfahoidolla saa kuulemma silloin, jos on jo suhteellisen järkevät elämäntavat, mutta tuntuu, että jalat ovat silti tukkoiset, turvonneet tai raskaat, tai on Essin sanoin “ryllyä pyllyssä” (saatoin hiukan nauraa tälle ilmaisulle), löysää kudosta, sellulliittia tai nestekertymiä, jotka tuntuvat itsestä häiritsevältä. Tarkennus siksi, että kaikenlaiset muhkurat ovat yleisiä, normaaleja ja tosi ok, eikä niistä tietenkään tarvitse olla mitenkään kiinnostunut tai tehdä niistä ongelmaa.

Hoidosta hyötyvät myös paljon liikkuvat: Essin asiakkaina käy esimerkiksi ammattiurheilijoita, koska lymfahoito parantaa suorituskykyä ja nopeuttaa palautumista – ja kipeästä turvotuksesta voi tietysti kärsiä, vaikka olisi huippukunnossa. Allekirjoitan tuon suorituskyvyn paranemisen: treenit eivät ole milloinkaan sujuneet yhtä kevyesti ja helposti kuin silloin, kun olin käynyt juuri lymfahoidossa.

Aloitin tovi sitten uuden hoitosarjan, en tällä kertaa enää niinkään jalkakipujen takia (koska niitä ei enää ole!) vaan siksi, että keho tuntuu tukkoiselta, siltä että mikään ei liiku eikä kierrä. Lymfalla voi hoitaa nimittäin paljon muutakin kuin jalkavaivoja: sillä on positiivisia vaikutuksia hormonaalisiin epätasapainotiloihin, lymfanestekiertoon ja yleisesti kehon hyvinvointiin. Tarkoitus on myös alkaa liikkua pitkän tauon jälkeen ja haluan tehdä siitä mahdollisimman kevyttä ja mukavaa.

Positiivinen havainto oli, että se ei tuntunut yhtään niin paljon kuin silloin aikoinaan aloittaessamme! Essi totesikin, että alku on aina pahin, sillä ei se kuona ja selluliitti, mikä on kehosta kerran lähtenyt, tule sinne enää takaisin. Toki ajan mittaan tulee uutta, mutta siitä eroon pääseminen on huomattavasti helpompaa, sillä se ei ole kertynyt sinne vuosikymmenten ajan.

Jos kiinnostuitte hoidosta, Essi tarjoaa teille hoitosarjan alennettuun hintaan, kun mainitsette minut ajanvarauksen yhteydessä. Toki voi käydä myös kokeilemassa hoitoa kerran ennen kuin sitoutuu pidempään hoitosarjaan.

EHC BODY -lymfahoito (90 min) Stella-alella:
3 x sarja 350€ (norm. 375€-417€)
5 x sarja 560€ (norm. 590€-695€)
10 x sarja 1050€ (norm. 1112€-1390€)

Muista lymfahoidoista saa nimeni mainitsemalla 10% alennuksen!

High Care Boulevard, Bulevardi 24, Helsinki
Varaukset numerosta 040 715 0616 tai essi@highcareblvd.fi

PHOTOS BY JARNO JUSSILA