Pientä luksusta ja parempaa mieltä

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Elämme vuoden mustinta aika ja sen kyllä huomaa. Raudan ja D-vitamiinin tankkaamisesta ja pitkistä yöunista huolimatta mieli on välillä koetuksella, kun ulkona on koko ajan pimeää ja märkää. Kokosin kourallisen vinkkejä, joilla olen onnistunut tuomaan omiin päiviin vähän luksusta ja tekemään niistä aavistuksen parempia. Luksuksella en tarkoita kallista tai välttämättä edes materiaa: usein kyse on lähinnä tietoisesta läsnäolosta, että tekee jotain ihan vain itsensä vuoksi. Pelkästään siitä tulee parempi fiilis, että näkee vähän vaivaa tuottaakseen itselleen hyvää mieltä.

Herkkutarjotin toimii yksin, kaksin tai kaveriporukalla. Skaalaa kokoa syöjien mukaan.

Astetta ylellisempi iltapala. Syysapatiassa sitä tuppaa menemään siitä missä aitaa ei ole, mutta mieliala kummasti kohenee, kun vähän panostaa välillä. Sen ei tarvitse tarkoittaa mitään kovin monimutkaista. Kivalla kattauksella ja pienellä vaihtelulla pääsee jo pitkälle. Inspiroiduin artesaanileipomo Gateaun leipäkalenterista bongatusta herkkutarjottimesta ja ladoin tarjottimelle aprikoosi-pähkinäleipää, paria juustoa, viikuna- ja lakkahilloa sekä leipäjuustoa. Pieni mutta tuhti leipä jakaa mielipiteitä, sillä se sisältää aprikoosien ja rouskuvien pähkinöiden lisäksi rusinoita. Vaikka olisit tiukasti vastakkaisessa leirissä, tälle kannattaa antaa mahdollisuus! Sattumilla täytetty leipä ei kilpaile jokapäiväisen arkileivän kanssa, vaan se on suolaisenmakea herkku, joka nautiskellaan esimerkiksi vahvojen juustojen kanssa. Leipomomyymälässä vierailu on osa elämystä – ja toki herkkuhetki syntyy jollain toisellakin leivällä, jos rusinat eivät yksinkertaisesti käy.

Hengaaminen aamutakissa. Täsmennetään heti: on monta tapaa viettää aikaa aamutakissa. Jos on niin uupunut ettei jaksa pukeutua, pitää huolestua. Mutta jos sen tekee siitä riemusta, ettei tarvitse eikä aio lähteä kotoa mihinkään, ei ole mitään parempaa. Parhaimmillaan aamutakkihengailu on suihkun tai kylvyn jälkeen, teekupin ja kirjan kanssa, kännykkä äänettömällä eteisessä. Tähän aikaan vuodesta aamutakin seuraksi tarvitaan myös villasukat. Meillä on tosin niin kylmät kivilattiat, että villasukat eivät tahdo riittää, joten ostoslistalla on tossut, jotka pitävät varpaat lämpiminä.

Ostin Monoclen suitsukepidikkeen St Georgen leipomon yhteydessä
sijaitsevasta kaupasta. Messinkisen kotelon sisällä on puurasia täynnä pikkusuitsukkeita.

Suitsukkeet. Kynttilät ovat ihanat, poltan niitä pimeinä kuukausina joka päivä. Ne tekevät ilmapiiristä pehmeän ja lempeän, mutta silloin kun haluan kohottaa tunnelmaa, sytytän suitsukkeen karkottamaan ummehtuneen energian. Sillä voi huijata itseään ajattelemaan, että on oikeasti ulkomailla jossain hämyisessä baarissa tai teehuoneessa eikä ikkunan takana vihmova räntä kiinnosta enää yhtään. Suitsukkeen polttaminen on myös ihana tapa virittää koti vieraita tai omaa vapaailtaa varten.

Aila Meriluodon “Vaarallista kokea” on kokoelma päiväkirjamerkintöjä 60- ja 70-luvuilta, ja tavallaan taas ajankohtainen, sillä kunnioitettavaan 95 vuoden ikään ehtinyt kirjailija kuoli lokakuun lopussa.

Lukeminen on luksusta. Olen vasta viime aikoina todella tajunnut miten paljon ikävöin lukemista niinä vuosina, kun aika ei riittänyt kunnolla edes nukkumiseen saati kirjan avaamiseen. Olen joutunut opettelemaan sitä uudestaan, harjoittelemaan keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan, uppoutumista toisiin maailmoihin. Nyt se alkaa sujua ja se on parasta aikoihin.

Lukeminen laskee sykettä, rauhoittaa ja virkistää, viihdyttää turruttamatta aivoja. Luen paljon uutuuskirjoja, mutta pyrin pitämään käden ulottuvilla myös vanhoja teoksia, jotka olen löytänyt divareista, kirppiksiltä ja äitini kirjakätköistä. Uskon, että tekee hyvää altistaa itsensä muillekin kuin tässä ajassa syntyneille teksteille – se herättää usein uusia ajatuksia.

Vapaa ilta ei-millekään. Nykyään aika on suurinta luksusta. Olen tajunnut, että yksi syy miksi olen aina niin väsynyt silloinkin kun en tee liikaa töitä on se, etten koskaan ole kunnolla offmode, vaan puuhaan koko ajan jotain tai ainakin mietin, että pitäisi sitä sun tätä. Pestä pyykkiä, järjestää joku pyörremyrskyn kouriin joutunut kaappi, hoitaa pari puhelua ihmisille joiden kanssa ollaan soiteltu ristiin. Saan kivoistakin jutuista kehitettyä itselleni velvollisuuksia, kun yritän venyttää vähän vapaa-ajan riittämään kaikelle mitä en ole ehtinyt, vaikka olisi pitänyt.

Niinpä kaikkein parasta mitä voin itselleni antaa on pelkälle olemiselle pyhitettyä aikaa. Se pitää merkata kalenteriin ja sen pitää olla oikeasti sillä tavoin pyhä, ettei mikään jyrää sen yli tärkeysjärjestyksessä. Silloin tehdään juuri sitä mitä huvittaa, olipa se sitten lukemista ja sohvalle nukahtamista kirjan kanssa, koiran kanssa hengaamista, pitkällä kävelyllä käymistä tai kirsikkatomaattien paahtamista. (Kirsikkatomaattien paahtaminen on varma signaali siitä, että voin hyvin enkä tunne stressiä. Se on viimeinen mieleen juolahtava asia silloin kun pää on täynnä todo-listoja enkä pysty rauhoittumaan.)

En voi sanoa vielä hallitsevani tätä, mutta harjoittelen. Mitä vaikeammalta tuntuu olla tekemättä ei-mitään, sen tärkeämpää se on.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Olemisen sietämätön keveys

*tukanleikkuu saatu ilmaiseksi*

Elin vuosia pitkien hiuksien kanssa. Niistä tuli mulle rakkaat, jopa osa mun identiteettiä. Mulla on kohtalaisen hyvä hiuslaatu ja paksu tukka, jonka leikkaaminen tuntui ajatuksena kauhealta haaskaukselta. Että kun nyt on siunattu tämä hieno tukka, niin mun täytyy vaan ottaa se vastaan ja marssia pitkän tukan puolesta. Vuosi sitten kuitenkin lyhensin leijonanharjan polkkapituuteen ja yhtäkkiä koko elämä alkoi tuntua kevyemmältä ja huolettomammalta.

Viime syksynä tukasta jäi puolet Hiushuone Dandyn lattialle, nyt se lyheni entisestään. Halusin häihimme jotain skarpimpaa ja aikuisempaa. Siirtymä tuntui jotenkin luonnolliselta. Täytyy sanoa, että ei ole kaduttanut pätkääkään. (Ei siis lyhyt tukka eikä naimisiin meno!) Kevyempi pää, kevyempi olemus.

Olen ajatellut aina, että hiuksissa piilee salaista voimaa. Siksi kesti niin kauan uskaltaa leikata ne lyhyeksi. Onkin ollut huojentavaa huomata, että ei se voima lopulta ole hiuksista tai ainakaan niiden pituudesta kiinni. Eikä se identiteettikään kolausta ole saanut, vaikka tukka on nykyään lyhyt.

Kaikki kuvien releet paitsi Gant Ruggerin nahkatakki ovat muuten kirppikseltä. Still loving second hand.

Silloin kun tukkani oli pitkä, pätkin itse saksilla kuivia latvoja lyhyemmäksi. Nykyään hiuksistani pitää huolta ammattilainen, Mäkisen Marko Dandysta. Ihanan aikuinen ajatus, että on oma luottokampaaja, joka tuntee tukkani ja johon voi luottaa täysin. Marko oli myös häissä laittamassa sekä minun että vaimoni hiukset juhlakuntoon (ja jäi tietysti myös juhlimaan kanssamme).

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Vintagelöytöjä astiakaappiin

Kirppiksellä syynään kaikkein tarkimmin astioita notkuvat pöydät ja hyllyt. Ei voi mitään, astiat ovat heikkouteni. Pystyn kirppiksillä ohittamaan uskomattomia vaatelöytöjä ja ihania vanhoja koruja vedoten rationaalisiin argumentteihin: omistan jotain samanlaista, tai vaatteita on jo tarpeeksi. Mutta kauniin kipon kohdalla alan välittömästi keksiä sille kaikenlaisia tärkeitä käyttötarkoituksia, vaikka kotona olisi pino aivan vastaavia. Onneksi käytämme aarteitamme ahkerasti. Mitään ei hillota kaapin perälle odottamaan sitä oikeaa hetkeä, joka ei oikeasti saavu koskaan, vaan kaikki palvelee arjessa. Käyttöön ne on tehty!

Keräilen kauniita astioita myös työni puolesta. Kuvaamme asiakkaille ruoka- ja viinijuttuja, joiden stailauksissa ei voi käyttää kovin montaa kertaa samoja astioita. (Tiedän valokuvaajan, joka dreijaa itse astioita ruokakuvauksiinsa, mutta näin pitkälle emme ole päässeet.) Ihanimmat aarteet säilön omiin kokoelmiini, mutta muut on ennemmin tai myöhemmin laitettava kiertoon. Onneksi laadukkaat vintage-esineet löytävät helposti uuden kodin.

Kuvauksia varten metsästän erityisesti käsintehtyä keramiikkaa ja muita uniikkiesineitä, jotka ovat sopivan anonyymejä. Myös vanhat astiasarjat, joita ei enää valmisteta, sopivat usein tarkoitukseen. Kun niitä yhdistelee moderneihin elementteihin, syntyy rento ja ajaton tunnelma. Sellaisesta tykkään kotonakin, omissa kattauksissa, joita en ikinä juuri suunnittele, ladon vaan pöytään mitä osuu käteen ja ihailen sitten lopputulosta.

Nappasin kuvia viime aikojen löydöistä, joista olen itse aivan onnessani. Harva asia hykerryttää enemmän kuin hyvä kirppisonni! Nämä takuulla jäävät niinsanottuihin pysyviin kokoelmiin.

Mustavalkoinen lautanen on suomalaista käsityötä 50-luvulta. Mietin onko lautanen Kupittaan saven tuotantoa, Pauliina sen sitten vahvisti ja veikkasi suunnittelijaksi Linnea Lehtosta.

Kupittaan savi oli Turussa 20-luvulla perustettu keramiikkayritys, joka toimi 60-luvun lopulle saakka. Kirppiksillä ja antiikkikaupoissa näkee Kupittaan käsinmaalattuja astioita, maljakoita ja taide-esineitä tällä hetkellä melko paljon, vintagehaukkojen riemuksi usein varsin edulliseen hintaan. Merkkileimat saati signeeraukset eivät olleet korkealla keramiikkatehtaan tärkeysjärjestyksessä, joten monet Kupittaan estetiikkaa huokuvat esineet täytyy tunnistaa koluamalla internetiä ja kyselemällä itseään viisaammilta. Tämän lautasen pohjasta löytyy sentään Made in Finland -leima.

Rakastuin lautasen himmeään mattapintaan ja käsinmaalattuun mustaan kuvioon, josta tulee mieleen Hilma af Klint ja muut vuosisadan alkupuoliskon mystikkotaiteilijat, joiden taide muistuttaa (ystävääni loistavaa sanaa lainaten) astraalimorsetusta. Kyllä pientä esoteriaa saa olla astiakaapissakin.

Tapio Wirkkalan suunnittelemat värikkäät jälkiruokamaljat olivat kyllä superlöytö! Olen ihastellut näitä antiikkikaupoissa, mutta hinnat ovat aina pilvissä enkä ole raaskinut sijoittaa. Nyt törmäsimme Kokkolassa kirppiksellä tähän hurmaavaan värikimaraan, joka oli varustettu niin pienellä hintalapulla, etten voinut enää kävellä onneni ohi. Onneksi Jarnokin lämpesi, meillä on nimittäin sääntö (jonka kiroan säännöllisesti alimpaan helvettiin) että meille hankitaan vain asioita, joista molemmat tykkäävät. Näistä on jo syöty sitruunasorbettia, pistaasijäätelöä ja leipäjuustoa.

Iittalan valikoimiin kuuluneet maljat olivat tuotannossa vuosina 1956-1969. Muottiin puhalletut lasit on hohtomaalattu, rakastan sitä että jokainen meille päätynyt malja on erivärinen. Sarjalla ei ole ilmeisesti nimeä, vaan se tunnetaan tuotenumerollaan 2352. Ah, niin kauniit ja aavistuksen dekadentit! Tulisikohan tavallisiin arkiaamuihin vähän nostetta, jos söisi jugurttinsa hohtavan vaaleanpunaisesta maljasta. Taidan testata.

Löysin myös Ultima Thulen grogilaseja ohittamattomalla diilillä. Meillä on samasta sarjasta kuohuviinilaseja, jotka veimme Lappiin, samoja nimittäin löytyi hirsitalon astiakaapista edellisten sukupolvien jäljiltä. Grogilasit taidamme kuitenkin pitää kaupunkikodissa, ovat täydellisen kokoisia cocktailien tarjoiluun ja niistä on ihana nauttia myös viikonloppuaamujen suosikkijuomaani, veriappelsiinimehua vissylla.

Näitä ei muuten tarvitse välttämättä metsästää vintagemarkkinoilta, arktisen jään innoittama Ultima Thule on yhä Iittalan tuotannossa ja täydentyi pari vuotta sitten Wirkkalan 100-vuotispäivän kunniaksi uudella sateenharmaalla sävyllä.

Miten siellä, kiinnostaako astiat, oletteko kirppistelleet viime aikoina?

PHOTOS BY STELLA HARASEK