Kulahduksen karkotus

Päivä päivältä lisääntyvä valo on ihaninta mitä tiedän juuri nyt, mutta on sillä nurja puolensakin – kirkas valo saa olon tuntumaan niin kulahtaneelta, että tekee mieli pakata itsensä kaapin perälle talvitakkien sekaan. Ajattelin kuitenkin piiloutumisen sijaan freesata habitukseni seuraavilla keinoilla.

Vaatteiden keväthuolto

Kävin viime viikolla Stokkalla Arkivé Atelierin vaatehuoltopajassa ja sain vinkkejä neuleiden huoltoon vaateharjan, nukkakiven ja nukkakamman avulla. Olen ennenkin poistellut vaatteista nyppyjä, tuulettanut ja tarvittaessa korjannut niitä, mutta ajauduin holtittomaan inspiraatiomyrskyyn, kun tajusin, että oikeilla välineillä vaatteista saa oikeasti ihan uudenveroisia. Seuraavan kerran kun tuntuu, että kaappi on täynnä kuluneita vaatteita ja tekee mieli ostaa jotain uutta, taidankin pitää vaatekaapin huoltohetken! Lasillinen valkoviiniä viereen, niin sujuu sukkelammin. Välineitä saa Stokkalta.

Ostin myös Stokkalta höyryttimen. Olen aivan liian laiska silittämään mitään, siis koskaan, mutta höyrytin on jopa minulle riittävän helppo ja nopea tapa saada pesun rypistämät vaatteet sileiksi. Yksinkertainen t-paitakin näyttää paremmalta, kun se on rapsakka ja rypytön. Oikeastaan mitä simppelimpi asu, sen isompi vaikutus vaatteiden siisteydellä on. Höyryttämällä saa myös puolipidetyistä vaatteista freesit ja luonto kiittää, kun pesuvälit pitenevät.

Ihon detox-kuuri

Valo paljastaa armottomasti tosiasian, jonka olisin arvannut muutenkin: sairastellen kulunut tammikuu ja talvi ylipäänsä eivät tehneet hyvää iholle. Säännöllinen ihonhoito on tietysti tärkeä, mutta juuri nyt kiehtoo myös ihon kirkastaminen sisältäpäin. Ajattelin lähteä liikkeelle pitkillä yöunilla, vitamiineilla ja kollageenilla sekä runsaalla vedenjuonnilla. Olen vähentänyt sokeria, hiilihydraatteja ja alkoholia muista syistä, mutta uskon, että sen vaikutus näkyy ihossakin.

En tajua miten en ole tähän ikään mennessä oppinut juomaan tarpeeksi vettä, mutta olen huomannut, että siitä on kovasti apua, kun pitää kaunista vesikarahvia ja lasia lähellä päivän mittaan. Huijaan vähän itseäni ja teen hanavedestä houkuttelevamman sujauttamalla karahviin viipaleen sitruunaa tai kurkkua. Joka kerta alkaa tehdä mieli gin&tonicia, mikä on ehkä vähän huono homma alkoholin vähentämisen kannalta.

Ihonhoitorintamalla nousussa elämässäni: kosteuttavat suihkeet ja hoitonesteet. Sain Jolien kanssa tekemäni Instagram-yhteistyökampanjan tiimoilta testiin pariisilaisen Patykan uuden edullisemman sarjan tuotteita ja tämä aloe veraa sisältävä hoitoneste on kiilannut suosikkieni kärkipäähän. Vinkkaan täälläkin, että Instagramin puolelta löytyy aiheeseen liittyvä alekoodi ja skaba!

Kasvosuihkeet ovat usein sitruksisia, kukkaisia tai muuten hyvin raikkaita, mutta Mádaralta testiin saamani uusi Infinity Mist suihke tuoksuu kiintoisaa kyllä lähes myskiseltä. Tykkään, kerrankin jotain erilaista! Pidän suihketta työpöydällä ja suihkin sitä kasvoille päivän mittaan, kun tuntuu, että tietokoneruudun tuijottaminen alkaa näkyä ja tuntua naamassa.

Kenkäkaapin kevennys

Aion tänä viikonloppuna pakata talvisimmat kenkäni kassiin ja viedä ne suutarille vuosihuoltoon, jotta ne olisivat raikkaina odottamassa ensi syksynä. Samalla kaivan kaapista kevyemmät kengät, joilla aion porskuttaa sandaalikelejä odotellessa: kiireisiä päiviä varten mustat lenkkarit joilla on hyvä juosta paikasta toiseen, ja kivoja tilaisuuksia varten nuo reissusta ostetut vintagenilkkurit. Ah, sitä päivää odotellessa kun tarkenee jättää sukkahousut pois!

Kuivaharjaus

Kun ystäväni innostui kuivaharjauksesta, muistin viime kesänä ostamani kuivaharjan, jolla minulla oli vakaa aikomus alkaa harjailla itseäni aamuisin. Harja unohtui silloin kaappiin, nyt sain uuden motivaatiopuuskan ja kaivoin sen esiin. Verenkierron elvytys kiinnostaa, samoin ihon kuoriminen sukkahousukauden aiheuttamasta hilseestä ennen kuin paljaiden jalkojen kausi alkaa.

Uusi tukka, kevyempi olo

Pätkäisin viime kuussa pitkät hiukseni puolivälistä poikki ja se oli kyllä paras päätös aikoihin. Uusi, kevyempi tukka on antanut koko olemukselle uutta ryhtiä ja latvojen vaalennus tuo kasvoille valoa. Suosittelen kampaaja-aikaa, jos peilikuva kyllästyttää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Elämäni naisia: Anja Kauranen

Tasa-arvon ja Minna Canthin päivä tarjoaa oivallisen hetken aloittaa juttusarjan elämäni naisista! Yritin ensin ahtaa heidät samaan kirjoitukseen, mutta se uhkasi paisua niin pitkäksi, että parempi pilkkoa osiin. Ensimmäisenä vuorossa on Anja Kauranen, Kalliossa kasvanut kirjailija, joka tunnetaan nykyään nimellä Anja Snellman. Hän tärähti kuitenkin elämääni silloin kun oli vielä Kauranen, joten sovitaan, että saan tämän kerran puhutella häntä tuttavallisesti tyttönimellään.

Kauranen aloitti uransa 80-luvun alussa debyyttiromaanillaan Sonja O. kävi täällä. Kirja osui eteeni vuosia myöhemmin, kun olin angstinen teini, opettelin artikuloimaan suomea ja yritin löytää paikkani pohjoisesta pikkukylästä, jossa tytöille oli tarjolla tasan kaksi olemisen tapaa: rooli tunnollisena koulutyttönä (varattu nörteille) tai jääkiekkoilijan tyttöystävänä (varattu suosituille tytöille). Lintsasin liikaa ollakseni kympin tyttö eivätkä jääkiekkoilijat kiinnostaneet minua sen enempää kuin minä jääkiekkoilijoita, joten jäin ulkopuolelle. Olin samaan aikaan liikaa ja en-mitään, ulkomaalainen kummajainen, jota joko kiusattiin tai ignoorattiin.

Hengasin hevosten kanssa, kuuntelin heviä ja luin kaiken minkä sain käsiini. Olin kahlannut kirjaston nuortenosaston harvat hyllyt läpi ja siirtynyt aikuisten osastolle, alkanut tutustua miesten kirjoittamaan maailmankirjallisuuteen, sillä klassikot oli nostettu paraatipaikalle sotakirjojen viereen enkä tiennyt mistä muustakaan lähteä liikkeelle. Kafka ja Dostojevski eivät tarjonneet teinille kummoistakaan tarttumapintaa, mutta sitten löysin Kaurasen, jonka esikoisteos oli jotain aivan muuta.

Sonja O. oli kiihkeä ja älyllinen, räävitön, raivokkaasti elossa. Lumouduin lauseiden rytmistä, slangisanojen notkeudesta ja naiseksi kasvamisen avoimesta kuvauksesta. En löytänyt sivuilta omaa tarinaani, mutta tunnistin kapinan, seksuaaliseen heräämiseen liittyvän halun ja häpeän, vimmaisen tarpeen löytää itsensä ja rimpuilla irti ulkopuolisen paineen ristitulesta. Tunnistin myös lapsen kokemuksen rasismista: Sonjaa, evakkovanhempien lasta ryssiteltiin aivan kuten minua, koska tsekkiläisperäistä sukunimeäni pidettiin Lapissa venäläisenä.

Suorasukainen kirja oli järkyttänyt aikansa kirjallisia piirejä ennen muuta siksi, että se oli nuoren naisen kirjoittama. Miehet olivat saaneet kuvata taiteessaan naisen vartaloa ja seksiä vuosikymmenten ja -satojen ajan, mutta maailma ei ollut 80-luvun alussa vielä valmis naisen näkökulmaan. Sonja O. herätti Suomessakin tukun kiusallisia kysymyksiä, jotka ovat yhä ajankohtaisia: onko naisella oikeutta omaan vartaloonsa ja seksuaalisuuteensa? Saako nainen olla objektin sijaan subjekti, kertoa tarinansa itse sen sijaan, että miehet kertovat sen hänen puolestaan?

Kaurasen debyytti ei ollut tietenkään ainoa lajissaan, se sattui vaan olemaan ensimmäinen johon minä törmäsin. Löysin myöhemmin taidelukion kirjastosta nipun kirjallisuuslehti Parnasson 80-luvun numeroita ja ahmin kaiken mitä löysin aiheesta: kirja-arviot ja haastattelut, jutut Kaurasen yhdessä Harri Sirolan ja Esa Saarisen kanssa johtamasta kulttuurisesta vallankumouksesta, johon liittyi punk, räkä ja kiima. Lehtien ummehtuneille sivuille oli tiivistynyt aikakapseli niistä vuosista kun minä olin juuri syntynyt enkä tiennyt mitään kulttuuriradikaaleista.

Monista Kaurasen muistakin teoksista tuli tärkeita. Pelon maantiede oli filosofisen trillerin muotoon puettu johdatus feminismiin sen kaikkein äärimmäisimmässä muodossa, “julma matka Kyllikki Saaresta Julia Kristevaan”. Kirja teki valtavan vaikutuksen – olin kokenut nuoreen ikääni mennessä niin paljon ahdistelua että päähenkilöiden raivoon oli helppo samaistua.

Niin Kauranen kuin Kristeva tulivat vastaan myöhemmin yliopistossa naistutkimuksen kursseilla. Olen tavallaan saanut tutustua Kaurasen teoksiin moneen kertaan eri näkökulmista, juuri ja juuri suomen oppineena teininä, vallankumouksesta fantasioivana taidelukiolaisena ja teoreettisella tasolla asioita tarkastelevana yliopisto-opiskelijana. Ehkä pitäisi lukea ne nyt uudestaan ja katsoa aukeaako taas jotain uutta.

Sonja O. on yhä Suomen myydyin esikoisromaani. Se on vahvasti ajankuva, joka ei ehkä tarjoa tämän päivän teinitytöille samoja väristyksiä kuin minulle ja minua vanhemmille aikoinaan, mutta se teki tehtävänsä, näytti että nainen saa kirjoittaa asioista miten haluaa, rujostikin, kaunistelematta. Kaurasen kautta löysin aikoinaan myös liudan muita kirjoittavia suomalaisia naisia, jotka eivät olleet tyytyneet heille annettuihin rooleihin: Eeva Kilven, Märta Tikkasen ja Rosa Liksomin, joka oli sattumalta kotoisin samasta pikkukylästä, josta olin itseni löytänyt.

Suosittelen aiheesta kiinnostuneille myös Kaurasen toista kirjaa, vuonna 1996 ilmestynyttä teosta Syysprinssi. Salanimiin kevyesti verhottu autofiktio kertoo juuri tuosta ajasta, 80-luvun alusta kun Kauranen ja Sirola pistivät ranttaliksi konservatiivisella kirjallisuuskentällä. Kirjoitin kirjasta pari vuotta sitten otsikolla Iho tai ei mitään. Luen sen yhä silloin tällöin uudestaan, ohuen kirjan ahmii illassa ja siitä jää ihon alle aina sama haikeus. Sen pohjalta pari vuotta sitten tehty elokuva ei valitettavasti yllä kirjan tasolle, mutta harvoin ne yltävät.

Kiitos Anja sanoista, inspiraatiosta, naiskuvista jotka raivasivat henkistä tilaa meille muille ja latautuneista lauseista, siitäkin, jonka lainasit melkein kokonaan Timo K. Mukalta ja onnistuit silti tekemään siitäkin oman. Mutta se on jo toinen tarina.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Studiosessio

Viime aikoina on ollut useita kuvauksia, joissa olen saanut olla kameran takana. Miten siitä voikaan tulla niin onnelliseksi, kun saa valottaa, sommitella, ohjata kameran edessä olevaa? Luoda pieniä maailmoja linssin läpi, vaikka oikeastaan tuntuu, että valtani on usein näennäinen. Minä vain päätän mihin kohdistan kameran ja painan nappia. Toisinaan lopputulos on keskinkertainen, joskus siinä on taikaa, eikä ikinä tiedä etukäteen kuinka tällä kertaa käy.

Kuulostaa ehkä ulkopuolisin korvin vähän hassulta, minähän kuvaan koko ajan. Olen tehnyt sitä aina ja tämän työni ansiosta heilun nykyään kameran kanssa käytännössä joka päivä. Mutta jostain syystä kuvaaminen tuntuu erilaiselta silloin, kun kuvien ensisijainen tarkoitus ei ole päätyä arkistoihini tai tähän blogiin, vaan kuvaan jotain muuta tai jollekin toiselle, oli se sitten taideprojekti, henkilöpotretti tai kattauskuvia viinimaahantuojalle. Silloin saan luoda visuaalisia konsepteja, joissa keskiössä ei ole minä ja minun elämäni, vaan jokin muu.

Täysvarusteltu studio on minulle kuvaajana vieras miljöö, kuvaan käytännössä aina luonnonvalossa ja jossain lokaatiossa. Ehkä siksi alkaa kihelmöidä aina, kun löydän itseni paikasta, jossa voin säädellä kaikkea kuin olisin jumala. Tai no, ainakin niitä valoja, mutta se onkin paljon! Luonnonvalossa kuvatessa ei paljoa taivutella todellisuutta. Studiossa sen sijaan voi päättää, että tahdon pehmeän valon, joka näyttää siltä kuin se tihkuisi taivaasta, tai jyrkän sivuvalon kuin seisoisimme keskellä leffan loppukohtausta.

Nämä otokset ovat ylijäämä- ja testiruutuja studiosessiosta, jossa Jarno oli mallina. Valotusmalleina toimivat tietysti pienet koirat, jotka kuvittelevat, että niitä tarvitaan kaikissa kuvauksissa. Ehkä niin onkin, ehkä kuvamme olisivat umpisurkeita ilman heitä. Naurattaa vähän tämä Luna-koiran intensiivinen haukankatse. Hän kanavoi ehkä Clint Eastwoodia jossain vanhassa länkkärissä.

Inspiraatio kasvaa samaan tahtiin kuin päivät pitenevät. Tekisi mieli viritellä uusia taideprojekteja, ehkä jotain samantapaista kuin kuvat, jotka teimme Miki Liukkosen kanssa, tai sitten jotain ihan muuta. Törmäsin vanhaan kirjoitukseeni Lartiquen Riviera-kuvista, ah se näyttely oli ihana! Jokin poreilee pinnan alla, katsotaan mitä sieltä pulpahtaa kun hetki on kypsä.

Ehkä pitäisi tehdä enemmän asioita, jotka tekevät onnelliseksi?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA