HIRVEIN VIIKKO HETKEEN

Jumalille kiitos, että on lauantai! Takana on niin kurja viikko, että tekee mieli kiljua, mutta säästän naapureiden (ja Jarnon) hermoja ja avaudun sen sijaan teille – olkoonkin, että teistä kukaan on tuskin langoilla yhdeksältä lauantai-iltana.

Odotimme maanantaiaamuna kylään vierasta. Kun oli kulunut tunti eikä hänestä ollut kuulunut mitään, soitin perään ja sain kuulla syyn visiitin peruuntumiseen: hän oli kuollut viikonloppuna. Seisoin hölmistyneenä puhelin korvalla, kahvikuppi jäähtyi kädessä. Joskus kuluu kuukausia eikä tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. Sitten kun alkaa tapahtua, kaikki voi muuttua sekunneissa.

Kuvat ovat loppukesältä, vielä tarkeni shortseissa mutta syksyn aavisti jo.

Loppuviikkoa on hallinnut murhenäytelmä nimeltä Se Aika Kuukaudesta, kun kipukohtaukset ja päänsärkyaallot kaatavat naisen sänkyyn. Toisinaan kipulääkkeet riittävät pitämään elämän raiteillaan, sitten on viikkoja kun mikään ei vie kipua pois. En nuku vuorokausiin vaan itken, tärisen, valvon, makaan sikiöasennossa kuumassa suihkussa, yritän kävellä, yritän maata, keskitän kaiken vähiinkäyneen energian selviytymiseen. Työt ovat seisoneet, suunnitelmat peruuntuneet, yksivuotissyntymäpäivätkin jäivät väliin. Risoo ihan suunnattomasti, että elämästä kuluu kokonaisia päiviä pelkkään kestämiseen. Harkitsen vaihtoehtoja raskaus, sterilaatio, miedot kovat huumeet, ystävän suosittelema shamaani, käveleminen Kolera-altaaseen. No, oikeasti varasin lääkärinajan, en muista enää monennenko, ehkä tästä kerrasta on apua. Saatan silti mennä myös sille shamaanille.

Eilen pystyin liikkumaan ilman kipua ensimmäistä kertaa päiviin. Hyvä niin, koska meillä oli iltapäivällä kuvaukset, joita en olisi halunnut millään perua. Oli ihanaa, tuntui hyvältä työskennellä, saada aikaan juuri sellaista jälkeä kuin olin suunnitellut. Valvotut yöt tuntuivat päässä ja jaloissa, mutta saimme kaiken valmiiksi ja sen jälkeen oli aikaa vielä rojahtaa viinilasillisen ääreen ennen kuin piti alkaa pakata.

Pääsimme kuvauskamojemme kanssa kotiin vasta myöhään illalla ja lähdimme heti kotona odottaneiden koirien kanssa ulos. Luna kiskoi kohti koirapuistoa päättäväisyydellä jolla vain mäyräkoira voi, emme vastustelleet. Pilkkopimeä puisto oli kokonaan meidän, koirat katosivat samantien varjoihin. Ensin kuului kahinaa, sitten pieniä pyrähdyksiä kun ne jahtasivat toisiaan puiden välissä. Jarno liittyi seuraan, niiden mielestä on parasta maailmassa kun joku ajaa niitä takaa ja sitten vuoro vaihtuu. Seisoin keskellä liikkuvaa pimeää, mihinkään ei sattunut eikä ollut kylmä, katselin niitä, rakkaitani, jotka pitävät huolta minusta ja minä niistä. Pieni pala absoluuttista onnea punavuorelaisessa koirapuistossa, keskellä perjantaiyötä kun kaikki muut olivat kotona nukkumassa tai baareissa riekkumassa, enkä olisi ollut mieluummin missään muualla.

On toki ollut muutakin hyvää. Olen vähemmän kipeinä hetkinä viihdyttänyt itseäni erinnäisillä internet-tutkimuksilla ja lueskellut esimerkiksi erittäin tieteellisiä artikkeleita siitä mitä tarkoittaa, jos herää yöllä tasan 4:44. Näin nimittäin kävi viime viikonloppuna: ensin heräsin juuri siihen aikaan ilman mitään syytä, toisena yönä heräsin täsmälleen samalla kellonlyömällä, kun mies oli ollut ulkona ystäviensä kanssa ja tuli kotiin. Googlasin, sillä arvelin ettei maailmassa ole mitään mihin internetillä ei olisi vastausta. Olin oikeassa, katsokaa vaikkaDIVINE MESSAGE COMING THRU, kirjoitin Mikolle. Olen tässä odotellut, mutta toistaiseksi ainoa perille saapunut viesti on, että naisena oleminen on toisinaan tosi perseestä.

Naurattaa, väsyttää ja vähän itkettää. Joskus toivon, että voisin kirjoittaa tänne suodattamatta kaikesta mitä ympärilläni tapahtuu. Ehkä jonain päivänä. Sitten kun aika on saanut kaiken näyttämään haalistuneelta valokuvalta jostakin, joka tapahtui jollekulle muulle. Lokoisaa lauantai-iltaa ruudun sille puolen, me lähdemme nyt ulos tapaamaan ystäviä joita emme ole nähneet (liian) pitkään aikaan. Kuullaan huomenna!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

HYVÄT KYNNET, HELPOMPI ARKI

Mitä vanhemmaksi tulen sen enemmän arvostan kaikkea arkea helpottavaa. Säästääkö se aikaa? Loistavaa. Säästääkö se hermojani? Vielä parempaa! Saako se minut näyttämään suhteellisen huolitellulta niinäkin aamuina, kun herään tukka sojottaen joka suuntaan ja lähden palaveriin ensimmäisessä käteen sattuneessa villapaidassa? MYYTY!

Kulmat ja ripset olivat neronleimaus. Toinen loistokeksintö on kestolakkaus: tavallinen manikyyri ei pysy kynsissäni siistinä kahta tuntia pidempään, mutta ammattilaisen loihtima kestolakkaus kestää kahdesta kolmeen viikkoa. Olen painellut kestolakatuilla kynsillä nyt reilun vuoden enkä enää luopuisi niistä, nimittäin:

Käytämme käsiämme enemmän kuin kuvittelemme, ne ovat mukana melkeinpä kaikessa mitä teemme: kun juomme kahvia, naputtelemme tietokonetta, lueskelemme lehteä, pesemme kasvojamme… Käsiään on ilo katsella kun kynnet ovat kauniit eivätkä ne jää muiltakaan huomaamatta. Pienet asiat, jotka ilahduttavat joka päivä, eivät olekaan enää ihan pieniä asioita.

Kynsilakka on asuste. Tykkään kynsistäni lyhyinä ja mustaksi lakattuina, se on vähän punk mutta samalla helppo, eleetön väri, joka sopii kaikkeen. Käytän vähemmän koruja, koska vahvat kynnet usein riittävät tekemään simppelistä asusta kiinnostavan. Mustat kynnet ja harmaa villapaita, rennosti chic. Mustat kynnet ja musta silkkipaita, superchic.

Kynnet voivat hyvin ja kasvavat kestolakkauksen alla! Omat kynteni ovat lohkeavaa sorttia, mutta kestolakkaus suojaa niitä: ensimmäistä kertaa ne ovat vahvat ja hyväkuntoiset. Jos haluaisin kasvattaa pitkät kynnet, nyt se vihdoin onnistuisi.

Mutta parasta on tämä: kauniissa, huolitelluissa kynsissä on taikaa, sillä ne saavat lähes meikittömät kasvot ja luonnontilaan unohdetut hiukset näyttämään harkituilta. Näemmä riittää, että panostaa yhteen! Lempilookini tällä hetkellä onkin mustat kynnet, rennosti lainehtiva puhdas tukka ja hyvin kosteutetut kasvot, joita on hipaistu valovoiteella, sävyttävällä kosteusvoiteella ja aavistuksella poskipunaa. Ei ripsiväriä, ei luomiväriä. Vähemmän on enemmän.

Käyn Hiussali Peilissa Jennin käsittelyssä kolmen viikon välein. Meillä on blogidiili, mutta kävisin, vaikkei olisi. Kun Jenni kuuli, että aion kirjoittaa sanasen kynsistäni, hän innostui ja kysyi saisiko lahjoittaa yhdelle teistä yksivärisen Shellac-kestolakkauksen. Tietysti saa – seuraa siis ARVONTA! Kertokaapa siis kommenttilootan puolella miksi juuri sinä haluaisit voittaa? Voittaja arvotaan ensi maanantaina ja palkinto on lunastettavissa syksyn aikana Punavuoressa sijaitsevassa Peilissä.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

EHDOLLA VUODEN LIFESTYLEBLOGIKSI

Olen kirjoittanut blogia melkein päivälleen kymmenen vuotta(!) enkä ole vieläkään oppinut luontevasti kertomaan, jos olen antanut lehteen haastattelun, olen menossa televisioon talkshow-vieraaksi tai olen ehdolla vaikkapa blogipalkintogaalassa. Olen ehkä hipaissut asiaa sivulauseessa, vihjannut siitä Instagramissa tai kertonut siitä kolme viikkoa myöhemmin, kun asia ei varmasti ole kenellekään enää mitenkään relevantti tai ajankohtainen.

Tällä typeryydellä on osittain tekemistä työhistoriani kanssa: työskentelin vuosikausia levy-yhtiöissä artistien taustatiimeissä ja nolostuin joka kerta, kun työtoveri tai – auta armias – joku artisteista intoili blogistani. Minun tehtäväni oli edistää heidän uraansa, ei omaani. Vuosien ajan jopa kieltäydyin suurimmasta osasta pyydetyistä haastatteluista, koska tunsin joutuvani väärälle puolelle pöytää ja asettavani ammatillisen uskottavuuteni vaakalaudalle. Ehkä silloin, blogien alkuaikoina, olikin vähän niin. Nykyisin pidetään pelkkänä plussana, jos pr-työtä, viestintää ja markkinointia tekevät ovat itsekin läsnä somemaailmassa.

Toinen ja tärkeämpi syy on silti ollut se, etten ole oikein kehdannut pitää meteliä tekemisistäni. Olen voittanut vuosien varrella blogillani jokusen palkinnon ja ollut joka kerta siitä yhtä hämillään. Olen aina omasta mielestäni alisuorittanut, rustannut postauksia öisin kaiken muun ohella. En ole katsonut ansaitsevani tekemisilläni mitään erityishuomiota – ei nyt tehdä tästä numeroo tai joku huomaa, että minä olen pelkkä huijari. Kyllä, olen kävelevä koulukirjaesimerkki huijarisyndroomasta. Juuri siitä samasta asiasta, josta läksytän monia ystäviäni, kun he eivät osaa arvostaa omia tekemisiään, taitojaan ja saavutuksiaan.

Tämä on kymmenes vuoteni bloggaajana ja samalla ensimmäinen vuosi, kun teen tätä täyspäiväisesti. Siksipä ajattelin nyt olla hetken itselleni ystävä ja ottaa itseäni niskasta kiinni, kasvaa karvan verran sekä ihmisenä että ammattilaisena ja kertoa teille, että blogini on ehdolla vuoden lifestyleblogiksi The Blog Awardseissa. Olen tosi iloinen ja otettu kunniasta, ja kiitos siitä kuuluu teille, sillä tuomaristo on tiettävästi valinnut ehdokkaat lukijoiden esittämien ehdotusten joukosta.

Lifestyle-kategoriassa on lisäkseni ehdolla Mustarttu ja Hermanni, onnea heille ja kaikille muillekin ehdokkaille. Tuomaristo valitsee kategorioiden voittajat, mutta lisäksi lukijat saavat äänestää oman suosikkinsa. Jos siis haluat antaa äänesi, voit tehdä sen valitsemalla suosikkisi täällä 15. lokakuuta mennessä.

Ajattelin muutenkin tänä syksynä avata sanaista arkkuani aiheesta bloggaaminen, sillä vuosikymmen bloggaajana on toden totta kilahtamassa mittariin ja ajattelin, että sellaista sopii hiukan juhlistaa. Palaan lähipäivinä aiheeseen!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA