KESÄLOMALAINEN

Tervehdys! Anteeksi, että olen ollut niin hiljaa, mutta toivon, että olette olleet kaukana ruuduistanne ettekä ole ehtineet edes huomata poissaoloani. Olemme palanneet reissusta, joka niinsanostusti haastavan alun jälkeen parani kovasti loppua kohden. Kotona odotti muutama kiireellinen työ, pino läpikäytäviä papereita ja sata muuta hoidettavaa asiaa, joiden jäljiltä olin niin väsynyt, että kaipasin vaan lomaa. Olen siis lomaillut. Nukkunut pidempään, kävellyt aamukahville Hietsuun, katsonut elokuvia. Kerännyt voimia, kuljeskellut rannoilla, juonut kirppismyyjältä lainatusta muovilasista kolmen euron valkoviiniä. Mitä näitä nyt on, lomalaisen tärkeitä tehtäviä.

Tämä on yksi niistä asioista, jotka olen päättänyt tästä eteenpäin tehdä toisin: levätä kun väsyttää, lomailla silloin kun huomaan sitä kipeästi kaipaavani. Yrittäjän elämässä on monta asiaa, joihin ei voi vaikuttaa, mutta omiin aikatauluihin onneksi voi. Toki auttaa asiaa, että kaikki muutkin ovat vetäytyneet maalaamaan mökkisaunaa tai lukemaan kirjaa laiturin nokkaan tai kaukaisen palmun alle: puhelin ei pirise, sähköpostiin kolahtaa vain muutama viesti päivässä. Ihan kokonaan en pysty heittäytymään lomavaihteelle, on joitakin sovittuja työasioita – kuten tämän blogin kirjoittaminen – jotka pitävät kesälläkin leivän pöydässä. Mutta saanpahan tehdä töitäni rauhassa, pitää päivät väljinä niin että niihin jää aikaa muuhunkin.

Tajuan taas kuinka lyhyt kesä on. Alan vasta päästä tunnelmaan, eilen oli ensimmäinen päivä kun Helsingissä tosiaan tuntui kesältä. Mutta kesähän on jo puolivälissä, elokuu ja alkavat syyskiireet häämöttävät jo kalenterissa. En suostu vielä ajattelemaan niitä, pidän tiukasti kiinni asioista joita haluan tehdä nyt. Haaveilen viikonlopusta Hangossa, parin päivän pyrähdyksestä ystävän mökille, Pihlajasaaresta, loppukesän puutarhajuhlista jotka olen päättänyt järjestää, en vaan tiedä vielä minne. Ideoita otetaan vastaan!

Blogikin havahtuu tällä viikolla heinäkuisesta horroksestaan: roadtrip-jutut jatkuvat ja luvassa on muutakin asiaa. Sitä odotellessa – kertokaapa te mitä teidän kesään kuuluu? Olisi ihana kuulla kuulumisia ruudun siltä puolelta. Palataan pian ja muistetaan ottaa iisisti, on sentään kesä eikä kiire mihinkään tässä valmiissa maailmassa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

MARSEILLESTA MONTPELLIERIIN

✖ MONTPELLIER, FRANCE

Ensimmäinen kokonainen päivä tien päällä alkaa kahden kamerattomaksi jääneen valokuvaajan kannalta sielua raastavalla tavalla. Olemme yhdessä Ranskan kauneimmista paikoista, vuoristokylässä rotkon ja kahden yllämme kohoavan jyrkänteen välissä, emmekä ehdi kiivetä kylän korkeimpaan kohtaan tai tutkia ympärillä aukeavia maisemia. Koko kuuma aamu Moustiers-Sainte-Mariessa kuluu puhelimessa vakuutusyhtiön, matkapuhelinoperaattorin ja pankin kanssa raivaamassa tieltä erinnäisiä etenemisesteitä.

Istun kahden tien risteyksessä sijaitsevan hotellimme terassilla, juon aamun kolmatta kahvikuppia ja selvitän vakuutusyhtiölle, että varastetuista tietokoneista ei ole tähän hätään tarjolla kuitteja, koska ne olivat niillä tietokoneilla, jotka varastettiin. Puhelu katkeaa heikon linjan takia kahdesti, aloitan joka kerta asian selvittämisen alusta uuden ihmisen kanssa. Kolmannen selvityksen jälkeen minua neuvotaan tekemään vahinkoilmoitus verkossa – ja liittämään mukaan kuitit. Arghhh. Muistutan, että minulla ei valitettavasti ole enää tietokonetta jolla pääsisin verkkoon, tässä kylässä ei taatusti ole nettikahvilaa ja vaikka olisikin, varas ei valitettavasti ole viimeisimmän vartin aikana kaahannut moottoripyörällä terassin eteen tuomaan kuittejani takaisin.

Pankille haluaisin ilmoittaa, että olen tekemässä yrityksen kortilta lähiaikoina paria isoa ostosta, mutta en pääse edes läpi asiakaspalveluun – verkko pätkii eikä tunnuslukusovelluksella tunnistautuminen onnistu. Tunnit kuluvat kun taistelen katkeilevien linjojen kanssa, naputan vahinkoilmoituksen puhelimella ja otan rikosilmoituksesta kuvakaappauksia sen liitteeksi. Vannotan vakuutusyhtiötä palaamaan asiaan ennen kuin kiska menee juhannukseksi kiinni. Jarno istuu vieressä, kantaa lisää kahvia pöytään ja polttaa ketjussa. Juuri nyt emme keskustele tupakoinnin lopettamisesta, haluan itsekin röökin.

Lopulta on lähdettävä liikkeelle, asiat ovat edelleen kesken, mutta vuoristokylässä ne eivät etene. Pakkaamme auton, pieni Clio on tulikuuma seistyään aamupäivän auringossa. Kuumuus valuu raukeutena jäseniin, uuvuttaa vaikka on vasta varhainen iltapäivä. Olen aloittanut soittelun aamukahdeksalta.

Meillä on kiire lähimpään isompaan kaupunkiin, josta saa uuden tietokoneen ja mikä tärkeintä, uuden kameran. Olemme työmatkalla ja oikeastaan ihan koko elämämme on standby-tilassa, kunnes saamme menetettyjen tilalle uudet työvälineet. Naputan tahmein sormin karttaan seuraavan etapin: MARSEILLE.

Laskeudumme pikkuteitä pitkin alas vuorilta. Rotko kiemurtelee rinnallamme, se näyttää repeytymältä maisemassa. Sitten tulevat loputtomat laventelipellot, jotka huojuvat violetteina silmänkantamattomiin. Sydämeni itkee verta, meillä ei ole kameraa jolla kuvata niitä eikä edes aikaa pysähtyä katsomaan. On ehdittävä tietokone- ja kamerakauppaan hyvissä ajoin ennen kuin ne sulkeutuvat, uuden kaluston ostaminen ei käy vartissa.

Marseille väreilee horisontissa paahtavan auringon alla. Siellä on kuin onkin Apple Store, sataman tuntumassa sijaitsevassa ostoskeskuksessa. Motarin pölyssä ryytynyt Clio tajuaa pääsevänsä muutamaksi tunniksi parkkihallin viileään hämärään ja piristyy. Navigaattorikin innostuu lähestyvästä kaupungista ja alkaa sinkoilla sekopäisiä ohjeita, jotka tulevat vielä tutuksi seuraavien viikkojen aikana. TURN RIGHT kun oikealle kääntyminen on kielletty. TURN LEFT kun siellä odottaa umpikuja. U-TURN on navigaattorin mielestä vallan pätevä ratkaisu kaikkiin tilanteisiin, joissa olemme ajaneet sen neuvomana harhaan. Epäilemme, että Ranskan poliisi olisi asiasta eri mieltä.

Liikennesääntöjen luovan tulkinnan lisäksi navigaattorimme rakastaa liikenneympyröitä. ENTER ROUNDABOUT. EXIT ROUNDABOUT. Muutaman kerran se ajeluttaa meitä moneen kertaan liikenneympyrän ympäri ennen kuin suostuu paljastamaan minne matka jatkuu.

En haluaisi jättää matkalaukkuja parkkihallissa torkkuvaan Clioon, mutta minkäs teet? Ei niitä voi mukaankaan ottaa keskustan kuhinaan. Tarkistamme, että auto osuu valvontakameroiden alueelle. Katsomme, että auton vieressä ei ole epäilyttävää pakettiautoa tai pimeitä nurkkia. Avaamme hansikaslokeron näyttääksemme kiinnostuneille, että siellä ei ole mitään. Sullomme jokaisen autoon jäävän esineen takakonttiin, joka kätkee ne pätevänä ihan kuin ei olisi juuri vuorokausi sitten joutunut varkauden uhriksi keskellä kirkasta päivänvaloa.

Tietokoneet kimaltavat kaupassa kuin himmeät jalokivet. Tähän asti olen aina hankkinut tehokkaimman myllyn, johon minulla on ollut varaa, pumpannut sen täyteen rautaa ja kantanut sitä selkä vääränä. Tällä kertaa päätän tehdä toisin ja seurata sydäntäni: valitsen MacBook Airin, kevyen koneen jossa on liian vähän kovalevytilaa, mutta jota on kerrankin ilo kantaa mukana. Tiedostoja täytyy alkaa jokatapauksessa arkistoida verkkoon. Meidän täytyy jokatapauksessa hankkia työhuoneeseen kunnolliset kuvankäsittelynäytöt. Ja meidän täytyy selvitä nyt Suomeen saakka yhdellä tietokoneella, sillä limiitin täytyy riittää vielä siihen kameraan. Pieni yrityksemme ei ole koskaan tehnyt näin suuria hankintoja kerralla.

Seuraavaksi kamerakauppaan, josta olemme saaneet kuuman vinkin Apple Storen myyjältä. Hyppäämme metroon. Tuntuu absurdilta väistellä ihmisiä metrotunnelissa ja kuunnella korvissa rätiseviä kuulutuksia, juurihan heräsimme vuorten hiljaisuuden keskellä. Rue de Rome on vilkas ostoskatu, josta löydämme myyjän ohjeilla pienen valokuvausputiikin. Siellä kehitetään yhä filmejä, mikä huumaavan tuttu tuoksu! Nikonin runkoja on vain muutama, mutta kuin ihmeen kaupalla niiden joukossa on kuin onkin juuri se, jonka haluamme, sama joka meiltä vietiin. Löydämme muutaman tarpeisiimme sopivan linssinkin, ilmenee että Nikonilla on juuri nyt jonkinlainen alennuskampanja ja saamme neuvoteltua paketille kivan hinnan, joka kirpaisee ihan vähän vähemmän kuin olimme ajatelleet. Kun siirrymme kassalle, paine rinnassa alkaa hellittää: ehkä onnelliset tähdet, joiden alla olemme aina matkustaneet, ovat palanneet nyt luoksemme ja pääsemme takaisin päiväjärjestykseen. Ainakin työmme osalta, ja olen varma, että kamera kädessä korjaantuu lopulta kaikki muukin.

Iloitsin liian aikaisin: kassalla seuraa etenemiseste. Niitä on tälle reissulle riittänyt, vaikka matkaa ei ole kestänyt kuin muutaman hassun päivän. Kortti ei hyväksy maksua, vaikka olen erikseen varmistanut, että näin ei käy. Soitan päivän viidennen tai kuudennen kerran pankkiin. On myöhä iltapäivä, luottokorttiyhtiön asiakaspalvelu jo kiinni. Minut ohjataan yhtiön kansainväliseen asiakaspalveluun, johon liittymäni ei voi syystä tai toisesta yhdistää. Soitan kansainväliseen palvelunumeroon Jarnon puhelimesta, kamerakaupan puhelimesta, myyjän puhelimesta. Mikään niistä ei yhdistä. Alan epäillä joutuneeni Kafkan novelliin tai sadistiseen piilokameraformaattiin, jossa koetellaan väsyneiden yrittäjien hermoja ja seurataan popkornin äärellä milloin ne katkeavat. Soitan operaattorille, niidenkin asiakaspalvelu on tietysti jo kiinni. Soitan vielä kerran pankkiin, he yhdistävät minut siihen kirottuun kansainväliseen asiakaspalveluun johon heidän linjansa kyllä yhdistää, siellä selvitän brittiläiselle pankkivirkailijalle, että seison Marseillessa kamerakaupassa, joka menee tunnin sisällä kiinni eikä korttini syystä tai toisesta toimi, minun pitäisi olla iltaan mennessä jo aivan toisessa kaupungissa ja saatan pillahtaa itkuun, jos kohtaan vielä yhdenkin etenemisesteen. I totally understand, virkailija sanoo matalalla miesäänellään, but we’re just the blocking service. Not that your card seems to need any blocking if it’s not working anyway. But you need to call your bank in Finland tomorrow morning when they’re open.

Kamerakauppa sulkee ovensa. Seisomme kadulla ja mietimme mitä teemme. Olemme käyttäneet tähän projektiin koko päivän, mutta meillä ei ole edelleenkään kameraa. Työmme ei edelleenkään etene. Olemme varanneet aamulla yösijaksi halvan huoneen naapurikaupungista, Montpellieristä, josta on tarkoitus jatkaa aamulla matkaa pitkin rannikkoa kohti Espanjaa. Sinne ajaa navigaattorin mielestä kaksi tuntia, eli todellisuudessa vähintään kolme. Ajammeko aamulla koko matkan takaisin kamerakauppaan vai jätämmekö kaiken Montpellierin kamera-apajien varaan?

Olen niin turhautunut ja väsynyt, että haluaisin unohtaa koko Montpellierin, horjahtaa lähimmän hotellin aulaan ja käpertyä ensimmäiseen sänkyyn, jonka löydän. Olen käyttänyt aivan kaiken tarmoni tähän koko päivän jatkuneeseen taisteluun eikä se ollut edes tarpeeksi, haluan vain vajota uneen ja herätä kun painajainen on ohi. Jarno solahtaa järkevän aikuisen rooliin, ottaa kädestä, luotsaa kohti metroasemaa. Clio odottaa parkkihallissa, piristyn vähän kun kukaan ei olekaan vienyt matkatavaroitamme takakontista.

Päätämme, että päivä käännetään vielä voitoksi. Olemme juuri saaneet Annalta ihanan vinkin kaupungin rantakadulla sijaitsevasta ravintolasta, menemme siis syömään, aurinkokin laskee juuri sopivasti ja värjää kadut kultaisiksi. Vatsat täynnä hyvää ruokaa jaksamme ajaa Montpellieriin ja googlata matkalla onko siellä hyvinvarusteltua tai edes keskinkertaista kamerakauppaa. Tässä vaiheessa vasta huomaamme, ettemme ole syöneet koko päivänä mitään aamiaisen jälkeen.

Tie ravintolaan vie keskustan rantakatujen läpi. Navigaattorilla on vahva näkemys reitistä, joka ei ole vain vaikea, vaan mahdoton. Se hiljenee järkytyksestä, kun päätämme sivuttaa sen neuvot ja mennä omia polkujamme. On nälkä. Hermot hivenen kireällä. Oma kiukuttelu naurattaa jo. Valitsemme suorimman tien, Jarno painaa kaasua. Ohitamme torin, jonka risteyksessä kolme moottoripyöräpoliisia juttelevat aavistamatta ollenkaan, että niiden takaa hiipii Clio, joka rikkoo yhtäaikaa ainakin kolmea eri liikennesääntöä ajamalla bussikaistaa, kääntymällä kiellettyyn ajosuuntaan ja painelemalla päin punaisia. Melkoinen suoritus, joka ei eteläeurooppalaiseen tapaan kiinnosta poliisin lisäksi ketään muutakaan – yksi huomaamattomasti hiiviskelevä Clio sinne tai tänne.

Navigaattori suostuu vaivoin yskäisemään ravintolan sijainnin. Löydämme sen heti! Se on auki! Aurinkokin paistaa! Saamme parkkipaikankin, ja se ei muuten ole ranskalaisten kaupunkien ahtailla kaduilla mikään itsestäänselvyys. Kipitämme kohti ravintolaa vatsat kurnien. On niin nälkä ettei oikeastaan edes haittaa, vaikka ruoka ei olisi kovin hyvää. Mikään ei voi enää pilata tätä iltaa. Paitsi tietysti se, että siellä on yksityistilaisuus.

Alkaa tuntua, että Marseille on nähty – otamme suunnan kohti Montpellieriä. Päättelemme, että matkan varrella on varmasti monta ravintolaa, pysähdymme ihan mihin tahansa niistä. Seuraava aukioleva ravintola osuu vastaan puolitoista tuntia myöhemmin, kun on jo pimeää ja huumorin taso on tippunut samaa tahtia verensokerin kanssa. Tienvarsiravintolan fish’n’chips ja pieni olut on juuri sitä mitä tähän hetkeen tarvitaan.

Olemme perillä yhdeltä yöltä. Jarno pudottaa vaatteensa sängyn viereen ja nukahtaa ennen kuin pää osuu tyynyyn. Minulla ei ole aikomustakaan avata matkalaukkua ja alkaa metsästää hammasharjaa, mutta tuliterän tietokoneen avaan. Siihen syttyy valo, kuuluu tuttu hurina. Kun alan täyttää käyttäjätietoja, kirjaimet menevät sekaisin enkä saa naputettua edes nimeäni oikein. Epäilen jo hetken menettäneeni kyvyn ymmärtää kirjaimia, kun tajuan: näppäimistö on ranskalainen. Tietysti on, mutta ei minulle tullut mieleenkään. Nojaan taaksepäin. Hetken tekee mieli luovuttaa, mietin että tähänkö nämä voimat nyt loppuvat, anonyymiin huoneeseen anonyymissa lähiössä, josta on yhtä pitkä matka kotiin kuin sinne mihin kuvittelimme ainakin vielä eilen olevamme menossa. Mutta sitten hengitän syvään, vaihdan asetuksista käyttöön suomenkielisen näppäimistön, se tarkoittaa, että a-näppäintä painamalla saa q-kirjaimen, z-näppäimestä saa w-kirjaimen ja ääkkösetkin löytyvät, kunhan tietää mistä painaa. En katso näppäimistöä, vain ruutua, ja annan sormien löytää rytmin, juoksutan niitä tutuilla uomilla. Ladon kirjaimia toistensa perään, ne nikottelevat hetken mutta taipuvat lopulta tahtooni, syntyy sanoja, ymmärrettävä lause. On yö ja olen umpiväsynyt, mutta en halua nukkua vielä. Mietin mistä teille kirjoittaisin, millaisia matkajuttuja syntyy reissusta, joka meni päin seinää ennen kuin kunnolla edes alkoikaan? Päätän, että kirjoitan siitä.

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHONE SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK

UUTTA KOTIA ETSIMÄSSÄ?

Yhteistyössä Igglo Rent

Olen asunut nykyisessä vuokra-asunnossani kaksi vuotta, ensin hyvän ystäväni Mikon ja sittemmin pitkätukkaisen avopuolisoni kanssa. Olen viihtynyt hyvin: se on kaunein koti, jossa olen koskaan asunut, ja taipunut mukisematta muuttuviin elämäntilanteisiin. Vanhan jugendtalon ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan tilavaan asuntoon oli helppo sovittaa kämppäkavereiden erilliset elämät. Pariskunnalle se on iso, mutta jokainen huone on saatu tehokäyttöön: keittiön, makuuhuoneen ja olohuoneen lisäksi meillä on työhuone ja vierashuone, jossa on harvemmin vieraita, mutta lähes joka päivä käynnissä jokin kuvausprojekti. Järjestely toimii vallan hyvin taloudessa, jossa molemmat työskentelevät ja kuvaavat kotona, sillä muutoin joutuisimme vuokraamaan tarkoitusta varten tilaa toisaalta.

Pidempään blogia lukeneet ovat ehkä huomanneet, että olen puolivahingossa erikoistunut marginaalilajiin nimeltä remontoitavat vuokrakohteet. Otollisia kohteita on vaan sattumalta osunut eteen: huonokuntoisia asuntoja, joiden repsottavien tapettien, kuluneiden lattioiden ja vanhentuneiden kalusteiden alla piileskelevä kauneus on vain odottanut kaivamistaan esiin. Minun ja Mikon aiempi koti Kapteeninkadulla kunnostettiin ennen muuttoamme vuokranantajan laskuun valvovan (ja esteettisesti tarkan) katseemme alla: asunnon omistaja asui ulkomailla ja hän antoi meidän valita pinnat, materiaalit, värit ja jopa kylpyhuoneen kalusteet, joiden roudaaminen kaksin Espoosta Kapteeninkadulle oli unohtumaton operaatio.

Nykyiseen Tehtaankadun kotiini tulikin vähän Kapteeninkatua suurempi remonttituotanto, josta kirjoitin aikoinaan betoluxinhuuruista raksapäiväkirjaa – kirjoitukset löytyvät blogin arkistoista Remontti-tunnisteella. Teimme Mikon kanssa vuokranantajalle remonttisuunnitelman, jonka mukaisesti uusimme pintoja, kaadoimme seiniä, rakensimme kokonaan uuden keittiön ja avasimme vierashuoneeseen uudelleen vanhan oviaukon, jonka joku edellisistä asukkaista oli hölmöyksissään sulkenut seinän sisään. Sanomattakin selvää, että urakka oli suuruudenhullu, mutta siinä onnistuttiin, kiitos läheisten, parin puusepän ja kotimaisen keittiöfirman, joka uskomattomalla ammattitaidolla hoiti mittatilauskeittiön asennuksen huoneeseen, jossa ei ole yhtään suoraa pintaa. Asunnosta tuli todella kaunis, kun sen uniikki tunnelma vapautui muovimattojen, turhien väliseinien ja ummehtuneen ysärikeittiön alta.

Teimme aikoinaan asunnon omistajan kanssa sopimuksen, jossa oli vuokran hinnassa huomioitu asuntoon tekemämme kuukausien työ sekä remonttikulut, joista maksoimme osan omasta pussistamme. Erikoisjärjestely, mutta se sopi meille – se mahdollisti luovan luokan yrittäjille kodin, johon meillä ei varmasti olisi muuten ollut varaa.

Viime vuodenvaihteessa vuokramme kuitenkin nousi kokonaisella neljännesosalla. Vuokra on yhä maltillinen asunnon kokoon ja tekemämme remontin jälkeisen tasoon nähden, mutta se alkaa valitettavasti olla kahden yrittäjän kukkarossa aika tuntuva. Kotona työskentely on pitänyt sen meille juuri ja juuri mahdollisena, sillä joutuisimme vuokraamaan tarkoitukseen erillisen työtilan. Olemme alkaneet kuitenkin miettiä löytyisikö nykyistä vuokraamme edullisemmalla hinnalla persoonallinen, meidän näköinen ja tarpeeksi tilava koti, johon rakastuisimme.

Yhteistyö Igglo Rentin kanssa osuu siis ajankohtaiseen saumaan. Jaa mikä? Älä hätkähdä jos et ole vielä kuullut, tämä on asuntomarkkinoilla uusi juttu. Igglo Rent on suomalainen start-up, joka Tinderin tapaan yhdistää vuokranantajat ja vuokralaiset. Kummatkin määrittelevät omat hakukriteerinsä, sen jälkeen sovellus yhdistää sopivat vuokra-asunnot ja mahdolliset vuokralaiset toisiinsa. Matcheista voi sitten kukin osapuoli valita itselleen kiinnostavimmat ja avata keskusteluyhteyden näytön sopimiseksi. Sovellus on tällä hetkellä ladattavissa Play Storesta Android-laitteisiin ja luvassa on pian myös iOS-versio.

Vuokralaisen näkökulmasta sovelluksen käyttö on superhelppo: senkun luo profiilin ja kertoo mitä etsii, sovellus piippaa sitten kun sopivia kohteita löytyy. Kuulostaa kätevältä, eikö? Sitä se onkin. Rakastan ihan jokaista innovaatiota, joka tekee elämästäni helpompaa ja vaivattomampaa. Igglo Rent singahtaa samantien listan kärkeen, sillä tämän täytyy olla heittämällä helpoin tapa hakea uutta kotia. Verrataanpa: viimeiset kolme kotiani ovat löytyneet verkosta perinteisten palveluiden kautta tavanomaisen säädön ja hässäkän säestämänä. Kyllä te tiedätte: täytä hakuehdot miljoonaan eri paikkaan. Selaa, selaa, selaa, perkaa, vertaile plussia ja miinuksia, mieti olisitko sittenkin valmis tekemään kompromissin ja muuttamaan kauniin lankkulattian tai halvempien neliöhintojen perässä kymmenen kilometrin päähän kantakaupungista (vastaus: ei). Ravaa näytöissä, täytä hakulomakkeita, soittele asuntovälittäjille, muista jättää ne rikkinäisimmät farkut kotiin. Väijy, vaani, päivitä selain sormi krampissa. Mieti kannattaako koirasta kertoa etukäteen vai neuvotella siitä vasta sitten, jos asunto on kiva ja sen saamiseen on realistisia mahdollisuuksia. Jos löydät kiinnostavan asunnon, on nimittäin satavarma, että sen haluaa joku muukin, eikä näyttöhässäkässä tai asunnonvälittäjän hakulomakkeessa ole kovin helppo erottautua muista hakijoista.

Asunnon etsiminen Igglo Rentin kautta on astetta rennompaa. Loimme Jarnon kanssa yhteisen profiilin, se tuntui luontevimmalta kun haeskelemme kuitenkin mahdollista uutta kotia yhdessä. Koiraikonista vuokranantajat tietävät heti, että mukanamme muuttaisi Juno-koira. Perustietojen lisäksi profiiliin saa kuvaustekstin, jossa on mahdollista kertoa potentiaalisille vuokranantajille vähän enemmän itsestään ja toiveistaan. Mainitsemme kuvauksessa, että olemme kiinnostuneita oikeastaan kaikenlaisista – myös erikoisista – tila- ja kokoratkaisuista, sillä ei sitä ikinä tiedä millaisia helmiä voi osua vastaan, kun ei rajaa liian tarkkaan.

Vielä mietimme pitäisikö lisätä kuvaukseen myös sen, että olemme tarvittaessa valmiita ryhtymään remonttiurakkaan. Jep, edellisestä kerrasta on ilmeisesti sen verran aikaa, että raksahuurut ovat hälvenneet ja aika kullannut traumat. Omasta pussista en tosin enää maksele vuokra-asunnon remonttikustannuksia, sen verran on matkan varrella opittu. Mutta eihän sitä tiedä: vastaan voi osua asunnon omistaja, joka edellisten lailla luottaa kykyymme taikoa esiin tilan luontainen kauneus, ja on halukas sijoittamaan remonttiin, joka nostaa tuntuvasti asunnon arvoa.

Perustietojen ja kuvaustekstin lisäämisen jälkeen valitsimme oman hakuympyrän, jolla määrittelemme miltä kulmilta toivoisimme uuden kodin löytyvän. Ympyrän halkaisija on 300 metriä, joten melkoisen tarkkaan pääsee rajaamaan toiveitaan. Ensimmäinen ympyrä on aina ilmainen, mutta vain yhteen ei tarvitse suinkaan tyytyä – lisää ympyröitä saa mielin määrin 1,99€ lisämaksulla per pallero. Valitsemme ensimmäisen ympyrän nykyisen kotimme kulmilta, Ullanlinnasta. Olemme molemmat asuneet näillä nurkilla viimeiset neljä vuotta (hassua, että olemme muuten muuttaneet kaupunginosaan aivan samoihin aikoihin ja asuneet siitä saakka melkein toistemme naapureina) ja mielellään pysymme samoilla kaduilla. Myös Viiskulma ja sen lähikorttelit Punavuoressa kiinnostavat.

No millaisia muita toiveita meillä on mahdolliselle uudelle kodille? Toivomme tilaa, koska työskentelemme kotona: vähintään 70 neliötä, mieluiten enemmän. Asunto voi olla yhtä isoa tilaa, tai sitten jaettu pienempiin huoneisiin – kaikki käy, kunhan ratkaisu toimii ja tuntuu omalta. Persoonalliset, omaleimaiset, jopa eriskummalliset piirteet kiinnostavat. Asunnon ei tarvitse olla uusi ja hyväkuntoinen, olemme remonttitaitoisia ja sitäpaitsi pidämme ajan kerrostumista ja kulumista. Jos asunto sijaitsee yläkerroksissa, hissi on välttämättömyys, koska meillä asuu Hänen Mataluutensa eli korkeusrajoitteinen koira, joka ei mielellään kipua portaita monta kertaa päivässä. Parvekkeesta tai varsinkin terassista iso, iso, iso plussa, mutta pärjäämme ilmankin.

Onhan niitä kaikenlaisia pienempiäkin toiveita. Rakastamme – kuten varmaan moni – narisevia lautalattioita ja betonipintoja, leveitä listoja ja kuluneita ikkunankarmeja, raakatiiliseiniä, ullakkotiloja ja vinokattoja, korkeita huoneita, suuria ikkunoita ja leveitä ikkunalautoja, lohjenneita maalipintoja, vanhoja kaappeja ja kakluuneja, maisemia kaupungin kattojen ylle, yläkaapittomia avokeittiöitä, suuria tyhjiä seiniä joita saa maalata vaaleanpunaisiksi, kattoikkunoita joista näkee tähdet ja ennen muuta valoa. Mutta oikeastaan melkein kaikesta voi joustaa, sillä kaikkein tärkeintä on tunnelma – että asuntoon voi kuvitella oman elämänsä heti kun sinne astuu. Sitä pääsee aistimaan vasta sitten, kun ehtii näyttöön asti. Niitä odotellessa siis!

Sana on vapaa kommenttilootan puolella: millaisia kokemuksia teillä on vuokra-asuntojahdista?

PS. Nata muuten kirjoitti juuri samasta aiheesta vuokranantajan näkökulmasta, jos kiinnostaa!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA