Luetuimmat postaukset vuonna 2018

Lopussa arvonta!

Seuraa katsaus päättyneen vuoden luetuimpiin blogipostauksiin! Tein viime tammikuussa samanlaisen listan, josta tykättiin kovasti, sillä moni bongasi siitä kirjoituksia, jotka olivat niiden ilmestyessä jääneet lukematta. Kärkisijoille nousevat kirjoitukset tulevat minullekin yllätyksenä, sillä seuraan analytiikkaa laiskanlaisesti, vaikka työni puolesta pitäisi tietysti tutkia niitä säännöllisesti.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että henkilökohtaiset kirjoitukset kiinnostavat teitä yhä eniten: oman elämän muutoksiin keskittyvät ja muita syvempiä teemoja pohdiskelevat tekstit ovat selvästi luetuimmat ja jaetuimmat, ja herättävät myös eniten keskustelua. Viime vuoden lailla myös ajankohtaisiin aiheisiin kuten ilmastonmuutokseen ja tasa-arvoon pureutuvat jutut kiinnostivat ja puhuttivat.

Jos et jaksa lukea koko juttua, hyppää suosiolla lopussa olevaan arvontaan!

Vanha hirsitalo Lapissa

Ylivoimaisesti eniten on luettu kirjoitustani siitä kuinka olemme aloittaneet elämänmittaisen projektin ja ryhtyneet vastoin kaikkea tervettä järkeä kunnostamaan vajaan tuhannen kilometrin päässä sijaitsevaa hirsitaloa. Aluksi epäilin kävijäpiikin johtuvan siitä, että koko lappilainen sukuni meni yhtäaikaa internetiin ihmettelemään sekoamistamme, mutta sitten selvisi, että vanhojen talojen kunnostaminen on kokonainen skene. Kävijäpiikin taisi sittenkin saada aikaan kaikki ne samalla tavalla seonneet, jotka menivät internetiin yhtäaikaa iloitsemaan uusimmista joukkoonsa saapuneista noviiseista.

Luetuimpien kärjessä oli myös toinen Lappi-aiheinen juttu: Kuumia päiviä pohjoisessa. Vietimme kaikkien aikojen hellekesästä suurimman osan Lapissa ja uitimme koiria 26-asteisessa Tornionjoessa. Lappi-juttuja odottavien iloksi voin kertoa, että kakkoskotimme tulee varmasti olemaan isosti esillä tänä vuonna, sillä aiomme viettää siellä reilusti enemmän aikaa kuin viime vuonna.

Ilmasto muuttuu – ja meidän täytyy myös

Kirjoitin ilmastonmuutoksen aiheuttamasta ahdistuksesta ja ristiriitaisista ajatuksista. Kommenttiloota kävi kuumana: mikään kirjoitus ei herättänyt viime vuonna yhtä paljon sekä positiivista että negatiivista palautetta. Oma ajatustyöni jatkuu yhä ja palaan aiheeseen tänä vuonna varmasti useaan otteeseen. Uskon, että vastuulliset valinnat tulevat olemaan vahvasti läsnä myös muihin aiheisiin liittyvissä jutuissa.

33 vastausta miehen suusta ja Mies vastaa kysymyksiin

Haha! Miehen paljastusjutut selvästi kiinnostavat, sillä nämä kaksi kirjoitusta ylsivät molemmat vuoden luetuimpien kärkeen. Ensimmäisessä kirjoituksessa Jarno kertoo mm. millaiset häät haluaisin, mitä pelkään ja mitä tekisin, jos voittaisin lotossa. Jälkimmäisessä hän vastaa teidän kysymyksiin, kuten esimerkiksi siihen kuinka me oikeastaan tapasimmekaan. Hmm, ehkä toteutamme tänä vuonna vielä kolmannen osan. Jos uskallamme.

Sähkömagneettista säteilyä

Viime syksynä kaikki sähkölaitteet yksinkertaisesti sekosivat, kun tulin lähelle. Kirjoitin aiheesta huvittuneen jutun, jonka myötä selvisi, etten ole suinkaan ainoa samaa kokenut – ilmiö on ilmeisesti yleinen ja sille on olemassa jopa sana, slider. It’s a thing! Kommenttilootasta löytyy kokemuksia ja linkkejä kiinnostuneille, google auttaa myös. Monille tälläiset jutut menevät yli, itse ajattelen että elämä on hauskempaa kun pitää mielen avoimena ja uteliaana. Maailmassa on paljon asioita, joita tiede ei osaa vielä aukottomasti selittää. On ollut myös aikoja, kun radioaaltoja epäiltiin mustaksi magiaksi ja alkuräjähdyksestä puhuvia tiedemiehiä pidettiin hurupäinä. Mistäs sitä tietää mikä kaikki on meille arkipäivää sadan vuoden päästä.

Kohti uutta kotia

Sisustus- ja kotiaiheiset jutut ovat olleet aina luettuja ja tykättyjä, ei siis ihme että tulevaan muuttoon keskittyvä kirjoitus kiinnosti viime kesänä. Tehtaankadun koti myytiin altamme ja löysimme uuden kauniin asunnon, johon muutimme heinäkuussa. Ensimmäiset kuvat uudesta kodista pääsivät myös luetuimpien juttujen joukkoon: Hello Punavuori. Sisustusjuttuja on luvassa varmasti nyt keväästä, sillä syksyn kestänyt remontti alkaa pikkuhiljaa valmistua.

Blogiliittoja

Uskomatonta, että tästä ei ole vielä vuottakaan! Viime keväänä yhdistimme Jarnon kanssa voimamme saman osoitteen alle, sillä oli alkanut tuntua keinotekoiselta erottaa pitkälti yhdessä tehty sisältö kahteen eri blogiin. Samaan syssyyn teimme viisaan päätöksen ja ulkoistimme blogin mediamyynnin Asennemedialle, jonka kanssa olimme tehneet menestyksellistä yhteistyötä jo aiemmin. Muutos ulospäin ei ollut dramaattinen, sillä valitsemme yhä itse sen kenen kanssa teemme yhteistyötä. Agentuurimme hoitaa neuvottelun, myynnin ja raportoinnin, jotta me saamme keskittyä itse tekemiseen.

Jarnon liittyminen kiinteäksi osaksi blogia otettin vastaan ristiriitaisin tuntein: osa iloitsi, toiset pitkän linjan lukijat kauhistuivat uudistuksesta. Uskon kuitenkin, että molemmat leirit ovat nykyään suunnilleen samaa mieltä siitä, että Jarnon silloin tällöin ilmestyvät jutut ovat solahtaneet joukkoon hyvin ja tuoneet kivan lisän – miehen näkökulman! – blogin sisältöön. Jos teillä on erityisesti Jarnolle juttutoiveita, käykää ihmeessä pudottamassa ne tämän postauksen kommenttilootaan.

Nanso-postaukset

Nanson kanssa toteutetut muotikuvapainotteiset postaukset ylsivät tänäkin vuonna kärkeen peräti kolmen kirjoituksen voimin! Tuntuu hienolta, että yhteistyöstä kotimaisen muotitalon kanssa on tykätty näin paljon – suomalaista suunnittelua on ollut ilo tuoda esiin. Listalta löytyi seuraavat kirjoitukset: Aineen taidemuseossa kuvattu 9 x luottovaate syksyyn jossa esittelin viimesyksyisen malliston suosikkivaatteitani, Balilla kuvattu Helpot kesäsuosikit jossa kevätmallisto esittäytyi trooppisissa tunnelmissa sekä Meksikossa Karibianmeren rannalla kuvattu Pellavassa kohti kevättä. Kuvan musta mekko on jäänyt vakikäyttöön, samoin moni muu postauksissa esiintyneistä vaatteista.

Tyttöni mun

Rakkauskirje Juno-koiralle (ja vähän myös vihreämmille myyränmetsästysmaille siirtyneelle Jarvis-koiralle) oli yksi vuoden tykätyimpiä ja jaetuimpia kirjoituksia. Sain valtavan määrän kommentteja tekstin kirvoittamista kyyneleistä ja myönnän, itsekin nyyhkin sitä kirjoittaessani. Kirjoitin sen itseasiassa jo reilu vuosi sitten lentokoneessa matkalla Australiaan, mutta julkaisin tekstin vasta kuukausia myöhemmin. Niin käy usein pidempien juttujen kohdalla, kirjoittelen niitä kun inspiraatio iskee ja sitten ne jäävät odottelemaan sopivaa julkaisuhetkeä.

Valitsin Junon, koska jokin sen unisessa katseessa kertoi, että minä kuuluin sille. Sitäpaitsi sillä oli pikkuisissa tassuissaan mustat täplät, onnenlantit, sanoi kasvattaja, kun silitin niitä.

Mitä tiedän rakkaudesta

Kirjoitus rakkaudesta ja asioista, joita olen siitä oppinut, ylsi vuoden luetuimpien kirjoitusten kärkeen. Ei oikeastaan ihme, koska sitä oli toivottu tosi paljon vuosien varrella. Jutussa kesti, koska vierastan muiden neuvomista isoissa asioissa, joissa koen itsekin vasta opettelevani – en halua jaella ohjeita ylhäältäpäin kuin valaistunut guru, joka tietää miten muiden kannattaa elää. Tuntui, että pitäisi olla enemmän asiantuntemusta, jopa ammattitaitoa, ennen kuin kannattaa alkaa kuuluttamaan ihmissuhteisiin liittyviä ajatuksiaan, mutta tämän tekstin myötä tajusin, että keskeneräisistäkin oppimisprosesseista saa ja kannattaa kirjoittaa. Asioista ei myöskään tarvitse puhua absoluuttisina totuuksina – on ok keskittyä omiin kokemuksiinsa ja omalla kohdalla toimineisiin oivalluksiin. Kesken me ollaan kaikki eikä valmiiksi tulla.

Lupasin itselleni, että olisin yksin, kunnes löytäisin ihmisen, jonka rinnalla olisi sellainen olo, että tähän minä kuulun. Olin valmis odottamaan kolme tai viisi tai kymmenen vuotta. Olin varustautunut siihenkin vaihtoehtoon, että vika oli minussa eikä suhteissani. Ajattelin, että olen mieluummin loppuelämän yksin kuin suhteessa, joka ei ole minua varten.

Havaintoja laihduttamisesta ja lempeydestä

Kansainvälisenä Älä laihduta -päivänä julkaistussa kirjoituksessa kerroin kyllästyneeni jatkuvaan vartalopuheeseen, ulkonäkökyttäämiseen ja siihen, että koko ajan pitäisi olla mieltä omasta ulkonäöstään. Riittämättömyyden tunteet olivat minullekin liian tutut, kunnes muutama vuosi sitten päätin, että nyt saa riittää – elämässä on hitosti tärkeämpiä asioita, joihin haluan käyttää energiani ja aikani.

Pari ajatusta tasa-arvosta

Naistenpäivänä meni hermo suklaaseen ja kukkakimpuihin: En vastusta Naistenpäivää. Naiset tarvitsevat oikeuksilleen omistetun päivän niin kauan kuin naisen asema ei ole tasavertainen. Harmi vaan, että huomio on karannut alkuperäisestä aiheesta kovin kauas ja hukkunut jonnekin ruusukimppujen ja pitsihepeneiden alle. Kovin moni Naistenpäivään vakiintuneista jutuista tuntuu vain vahvistavan niitä sortavia valtarakenteita, joita sen olisi tarkoitus päivastoin purkaa.

Muistiinpanoja vanhenemisesta

Ilahduin, että syntymäpäivänäni julkaistu juttu oli yksi syksyn luetuimmista, sillä pidin siitä paljon itsekin.

Kun olin seitsemäntoista, aikaa oli loputtomasti, tuhlattavaksi. En ajatellut koko asiaa, kuten ei seitsemäntoistavuotiaana tietenkään kuulukaan. Aika oli tyhjä kellotaulu, joka alkoi joka aamu alusta, kas näin, tässä sinulle taas kaksikymmentäneljä tuntia käytettäväksi mihin tahansa haluat. Lapsuus väreili vielä niin lähellä ja asiat kuten aikuisuus tai ajankulu olivat abstrakteja käsitteitä, joista en jaksanut olla kovin kiinnostunut. Tänään täytän kolmekymmentäseitsemän ja ajattelen, että aika on arvokkainta mitä meillä on. Se on ainoa asia, jota emme saa mistään lisää, eikä kukaan meistä tiedä paljonko sitä on jäljellä.

Sellainen lista! Siitä löytyi synttärijutun lisäksi muutama muukin oma suosikkini, kuten koira- ja rakkausjuttu, mutta moni jäi myös uupumaan, esimerkiksi taiteilijahaastattelut Olli Piipon ja Marianne Niemisen kanssa sekä taiteen osto-opas, jota varten jututin kuraattori Heli Mäenpäätä. Tykkäsin myös kirjoituksesta suhteestani musiikkiin.

Tänä vuonna on tarkoitus saada blogin kirjoittamiseen aiempaa suunnitelmallisempi ote, siksipä kokoan tällä viikolla alustavia aiheita, joista aion tänä vuonna kirjoittaa. Listalla on jo ainakin: paljon toivottuja kirjajuttuja, taidetta ja kulttuuria, enemmän haastatteluita ja kiinnostavia ihmisiä sekä asiaa sisustuksesta ja kakkoskodistamme Lapissa.

Kiinnostaa myös kuulla onko teillä toiveita siitä mitä haluaisitte täällä lukea – mistä olette tykänneet, mitä haluaisitte enemmän, entä onko jotain ihan uusia aiheita jotka kiinnostaisivat? Sana on vapaa kommenttilootan puolella. Kaikkien tammikuun loppuun mennessä kommentoineiden kesken arvotaan superkiva luonnonkosmetiikkapalkinto, eli Madaran seerumi!

Osana kuohua

✖ SAN PANCHO, MEXICO

Tein Meksikossa juuri niitä asioita, joita olin kaavaillut tekeväni: enimmäkseen en mitään. Nukuin pitkään ja heräsin ilman herätyskelloa. Vetelehdin rannoilla, katselin kun surffarit kisasivat aalloista. Rapsuttelin koiria ja luin. Luin kerrankin kaikki kirjat, jotka olin pakannut mukaan. Kolme loistavaa, yhden kehnon, mutta sekin sai surkeutensa anteeksi, sillä se tainnutti minua spontaaneille päiväunille. Söin joka päivä cevichea kunnes sain ruokamyrkytyksen, sitten menikin tovi ennen kuin happokypsennetty kala maistui seuraavan kerran. Mutta ei se mitään. Ajatellaan, että se on osa elämystä siinä missä rusketusrajat.

Teen työssäni päätöksiä koko ajan, viime syksynä sai remontin takia tehdä niitä vapaallakin. Siksi reissussa oli ihanaa, kun ei tarvinnut päättää oikeastaan mitään. Tutussa porukassa sellainen onnistuu: jollakin on aina joku visio, jota voi vaan kompata. Minne suunnataan seuraavaksi kun tämä kylä on nähty, missä syödään tänään, otetaanko vielä yhdet.

Kerran valitsin biisin, kun heräilimme uuteen päivään porukalla vuokratusta bungalowista. Se oli Fleetwood Macin Everywhere, laitan sen aina kun en jaksa miettiä muuta. Siitä tulee aina hyvälle tuulelle, eikä vähiten siksi, että siitä on vähän varkain tullut minun ja Jarnon kappale.

Antauduimme rannikon vuorokaudenrytmille, kuumilla leveysasteilla se käy helposti. Silmiä alkaa painaa iltaisin heti auringonlaskun jälkeen, aamuisin herää aurinkoon. Ostin rantaviltiksi valkoisesta puuvillasta kudotun pyyhkeen ja koomisen kokoisen aurinkolippaan suojelemaan kasvojani, koska mitkään suojakertoimet eivät nykyään riitä estämään kiusallisen tumman läiskän ilmestymistä ylähuuleni päälle. Viikset. Ei kiitos.

Kerrankin olisi voinut valvoa yömyöhään ystävien kanssa ilman huolta seuraavan päivän aikatauluista, mutta olimme nukkumassa melkein joka ilta puoleen yöhön mennessä. Taisimme tarvita unta enemmän kuin margaritoja, vaikka ne ovatkin Meksikossa ihan omaa luokkaansa. Ja oli niillekin aikansa, yleensä joka päivä heti lounaan jälkeen. Koska Meksiko.

Kun sallii itsensä vihdoin nukkua tarpeeksi, aivot alkavat kummasti herätä horkastaan. Tuntuu, että pää alkoi loman aikana toimia kunnolla ensimmäistä kertaa kuukausiin. Olin ajatellut liian kauan puolikkaita ajatuksia ja ilmeisesti myös puhunut liian pitkään puolikkailla lauseilla, sillä sain Jarnolta osakseni suurta ihailua, kun kykenin esittämään kokonaisia asioita alusta loppuun unohtamatta sanoja tai sen mistä olin puhumassa. En erityisesti suosittele tätä kenellekään, mutta siinä on kieltämättä puolensa, kun tulee laskeneeksi kumppaninsa odotukset näin alas. Sain pisteitä myös siitä, etten koskenut kahdeksaan päivään tietokoneeseen (tämä on kieltämättä kohdallani jonkinlainen ennätys) ja siitä, että söin joka päivä aamiaisen ja illallisen.

Kesti hetken saada ajatukset pois työasioista ja remonteista, mutta viimeisetkin arkiajatukset sulivat jonnekin aaltoihin sen jälkeen kun saavuimme Sayulitasta San Panchoon. Vuosi oli vaihtunut, olin saanut nukkua akuuteimmat univelat pois ja olin ihanasti irti kaikesta. Iloitsin lomasta ja seurasta, pienistä oivalluksista, joille oli vihdoin tilaa päässäni. Otin pikkukameralla lomakuvia, matkamuistoja. Kuljeskelin hiekalla, join auringossa lämmennyttä vino blancoa pahvimukista. Annoin meren huuhtoutua ylitseni, olin osa kuohua. Samaa kohinaa aaltojen kanssa.

Korvissani on todennäköisesti yhä hiekkaa ja matkalaukku on vielä purkamatta, mutta loma on ohi. Ilmeisesti en ollut kuitenkaan levännyt vielä ihan tarpeeksi, sillä sairastuin paluumatkalla flunssaan. En muista milloin olisin viimeksi ollut kipeä – ja nyt kahdesti parin viikon sisään! Sitä se stressistä irtipäästäminen teettää. Viime päivät ovat kuluneet sängyn pohjalla, mutta taidan olla jo paranemisen puolella, sillä vaakataso alkaa kyllästyttää ja polttelee päästä vihdoin hommiin. Kuullaan pian – ja tervetuloa takaisin langoille.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & ANU MAKKONEN

Vuoden viimeinen päivä

En oikein tiedä mitä ajattelisin tänään päättyvästä vuodesta. Ehkä se on yksi tämän loman tarkoituksista, selvittää väsymyksen turruttamia ajatuksia ja nukkua pää kirkkaaksi. Kirjoitan tätä meksikolaisesta kahvilasta, meri kohisee korttelin päässä ja koira päivystää jaloissani naapuripöydästä tippuvia herkkuja. Olin ajatellut etten tekisi täältä postauksia ollenkaan, mutta tämän haluan kirjoittaa.

Paljon kaikenlaista on tapahtunut, enimmäkseen hyvää. Muutimme esimerkiksi uuteen kotiin, ensimmäiseen yhdessä valittuun. Se oli minulle paljon enemmän kuin yksi muutto muiden joukossa, se oli eteenpäin menemistä tasolla, johon olin vasta nyt valmis. Oikea hetki, oikea ihminen. Oikea uusi koti, puhdas pöytä. Uusi remontti, mutta ei mennä nyt siihen.

Vanha koti on yhä silloin tällöin läsnä keskusteluissamme. Asuin siellä kolme vuotta, jotka ovat tuntuneet jälkikäteen pitkältä unelta. Vanhan talon ylimmissä kerroksissa sijaitseva asunto oli jollain selittämättömällä tavalla irti kaikesta. Siellä oli alusta asti erikoinen tunnelma, joka tiivistyi viimeisen vuoden aikana. Se alkoi hitaasti hiipiä minuun samaan aikaan kun aloin tajuta, että meidän oli päästävä sieltä pois.

Iltoja, öitä, aikaisia aamuja, kun kukaan ei olisi vielä halunnut olla hereillä. Haahuilimme kaksin suuressa asunnossa, jota pieni koira täytti kanssamme, toi päiviimme rutiineja ja ryhtiä. Kodissa oli tyhjä huone, jota käytimme valokuvastudiona, vierashuoneena silloin kun vieraita oli. Nukuimme itsekin siellä joskus, veimme sinne patjan ja eväitä, olimme retkellä.

Silloin harvoin kun koira ei ollut kotona tuntui siltä, että olimme kaksi lasta, jotka oli unohdettu isoon taloon oman onnensa nojaan.

Uusi kotimme on pienempi ja konkreettisempi, enemmän totta ja kiinni kaupungissa ympärillään. Siellä ei ole liikaa tilaa eikä nurkissa liiku varjoja. Se on vain asunto ja tarkoitan tätä parhaalla mahdollisella tavalla. Puhdas tila, johon voi rakentaa kodin, kokonaisen elämän.

Sitä me olemme tänä vuonna tehneet ja samalla meistä on vihdoin tullut aikuisia, vaikka vitsit ovat yhä huonoja ja osaamme edelleen olla lapsellisia. On ollut huojentavaa huomata, että nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois. Oli nimittäin aika, kun pelkäsin yhtä paljon sekä aikuistumista että ajatusta siitä, ettei sitä tapahtuisi ollenkaan.

Tänä vuonna aloitimme uuden projektin, joka tulee todennäköisesti määrittämään myös monia seuraavia vuosia: sukuni vanhan talon kunnostamisen. Siinähän se loppuelämä kuluukin mukavasti, meille naureskeltiin – perhepiiriin nimittäin kuuluu mies, joka on kunnostanut samanikäistä hirsitaloa viimeiset 30 vuotta ja todellakin tietää millaista paneutumista ja työmäärää se vaatii. Siksi olemmekin ikuisesti kiitollisia siitä kuinka paljon hän on auttanut meitä oman urakkamme kanssa, sillä mehän olemme aloittelijoita, vasta tutustumme taloon ja rakennamme ohuista säikeistä siihen sidettä.

En tiedä johtuuko se viimesyksyisestä matkasta Australiaan, eteenpäin menemisen tunteesta, taloprojektista vai niistä kaikista, että olen ikävöinyt isääni enemmän kuin vuosiin. Joskus tunnen hänen läsnäolonsa, mutta on niin paljon enemmän hetkiä, kun haluaisin kysyä neuvoa, jutella, halata. Olen yrittänyt totutella ajatukseen hänen poissaolostaan yli 20 vuotta ja yhä tuntuu hetkittäin absurdilta, että ei ole mitään numeroa, johon soittaa. Miten niin ei ole!? Ei ihminen voi vaan kadota maailmasta, lakata noin vaan olemasta.

Jos hän eläisi, hän täyttäisi parin viikon päästä 72 vuotta.

Olen ollut tänä vuonna niin onnellinen, monista asioista enemmän innoissani kuin pitkään aikaan. Hetkittäin myös helvetin vihainen, turhautunut ja väsynyt – niin uupunut, että olen unohtanut sanat ja päivämäärät, kaiken mitä olen luvannut, oman nimeni, sen että tulee joulu, että elämä jatkuu myös ensi vuonna. Olen puhunut työuupumuksesta, mutta ei se tietenkään johdu vain siitä. Yhä harjoittelen tätä samaa asiaa, itsestäni huolehtimista, elämän mitoittamista voimavarojeni mukaan. Juuri nyt se tarkoittaa sitä etten tee muuta kuin syön, nukun ja olen. Suunnilleen sitä tulinkin tänne tekemään.

Olen opetellut menemään asioita kohti, vaikka pelottaa. Sitä on rohkeus, ei sitä että lakkaa pelkäämästä. Hivuttaudun koko ajan lähemmäs niitä asioita, joita haluan tehdä. Silti on öitä, kun makaan umpiväsymyksestä huolimatta hereillä ja kuuntelen kurkussa takovaa sydäntäni, kunnes haen kylpyhuoneen kaapista rauhoittavan ja toivon, että saisin sen avulla edes hetkeksi unta. Mutta ei se johdu pelosta. Siinä on loppuunpalamisen katkua ja paniikkioireita, mutta loput on rehellistä kauhua, sellaista jonka vastasyntynyt tuntee haukkoessaan happea ensi kertaa eikä vielä tiedä onko tämä loppu vai alku vai molempia samaan aikaan. Meditaatio ehkä auttaisi stressioireisiin ja eksistentialistiseen kauhuun paremmin kuin rauhoittava lääkitys, olkoon sen opettelu ensi vuoden tavoite.

Yöt ovat muutenkin olleet vaikeita tänä vuonna, oikeastaan viime syksystä saakka. Se on ottanut vähän koville. Olen aiemminkin nukkunut liian vähän, mutta sentään levännyt silloin kun olen.

Olen nähnyt painajaisia ensimmäistä kertaa vuosiin, en tiedä miksi. Ne ovat hirveitä, sellaisia joille ei löydy sanoja. Pyristelen niistä ulos, uin kohti valoa kunnes pulpahdan pintaan. Havahdun hikisenä sängystäni ja yritän ravistella päästä pois kuvat, joita en halua. Yritän nukahtaa uudestaan, löydän itseni jälleen valvomasta. Ja kun lopulta nukahdan, vajoan taas painajaiseen, joka jatkuu kuin joku olisi painanut tauon jälkeen kaukosäätimestä play.

Toki vuoteen on mahtunut onnistumisia ja oivalluksia, hyviä hetkiä ja unohtumattomia hetkiä, asioita joita muistelen ilolla. Silti päällimmäisenä juuri nyt on tunne siitä, että olen täysin valmis jättämään tämän vuoden taakseni. Se on ollut pitkä, vaikea ja sekava vyyhti asioita, joista osasta ehkä kirjoitan joskus ja toisista en ikinä.

Se on osaltaan saanut myös ensimmäistä kertaa miettimään tosissani millaista elämäni olisi, jos en kirjoittaisi työkseni ajatuksistani internetissä. Se antaa, mutta myös ottaa paljon. Älkää ymmärtäkö väärin, työssäni on yhä enemmän hyvää kuin huonoa: nautin kirjoittamisesta ja kuvaamisesta yhtä paljon kuin ennenkin ja ajatusten jakaminen samanmielisten ihmisten kanssa tuottaa yhä suurta iloa.

Sitä huonoa vaan alkaa olla paljon enemmän kuin aiemmin ja vaatimukset senkun kasvavat. Joskus tuntuu raskaalta olla töissä silloinkin kun ei ole töissä. Ei aina jaksaisi olla jatkuvasti arvosteltavana, pää pölkyllä kaikesta mitä tekee. En halua edustaa mitään tai tulla tungetuksi mihinkään laatikkoon. Haluan saman vapauden kuin muillakin, olla epätäydellinen, tavallinen ja keskeneräinen. Work in progress, kehityskelpoinen yksilö, paljon potentiaalia.

Elämme epävarmassa ajassa, jossa asioita tehdään useammin pelosta kuin rakkaudesta. Se on saanut ajattelemaan tänä vuonna paljon empatiaa. Me kaikki oletamme omalla kohdallamme, että jos muut vain tietäisivät koko tarinan, he ymmärtäisivät – ja silti olemme itse valmiita tuomitsemaan muita sen perusteella mitä vaikkapa somen kautta näemme ja kuvittelemme tietävämme. Mitä jos yrittäisimme kaikki muistaa, että emme voi koskaan todella tietää millaisia taisteluita muut käyvät? Kaikilla meillä on omamme.

Olin joskus täysin lukossa itseni kanssa. No, ne päivät ovat ohi. En ole varma ovatko nämä täsmälleen toistensa vastakohtia, mutta olen viime kuukausina ollut enemmän kuin auki, takuulla enemmän kuin pidättyväisessä kulttuurissamme olisi ollut suotavaa, vuotanut yli pienimmästäkin heilahduksesta. Väsymys ja vitutus teettää sellaista, raivorehellisyyttä, suoria vastauksia niihinkin kysymyksiin, joita kukaan ei ole esittänyt. Kaikki eivät tietenkään pidä siitä, mutta se on ollut silti enemmän hyvä kuin huono juttu. Kun ei jaksa teeskennellä mitään, muutkin rentoutuvat ja uskaltavat sanoa suoraan.

Pidän minusta enemmän nyt kuin vuosi sitten. En kaikesta mitä teen tai ajattelen, mutta pidän siitä mihin suuntaan olen kasvamassa. Olen päättäväisempi, itsevarmempi. Herkempi ja vahvempi, rehellisempi. Lämpimämpi, empaattisempi.

Olen eri kuin vuosi sitten ja silti sama, läsnä tässä, vaikka kaipaan koko ajan muualle. Olen valmis ja kesken, ehjempi kuin aiemmin, halki, hajalla. Niin moni asia on totta yhtä aikaa, olemassaolon luonne ei ole ikinä ollut joko-tai. Maailma on hyvin monimutkainen ja aika yksinkertainen paikka riippuen siitä mistä kulmasta sitä katsoo. Molemmat ovat totta.

Vuosi ei ollut ehkä helpoin, mutta tälläkin kertaa on paljon mistä olla kiitollinen. Olen ollut elossa (se on enemmän kuin pelkkää hengittämistä), olen rakastanut raivoisasti. Miestä jonka kanssa jaan tämän hullun elämän, ystäviäni jotka ovat parhaita ja inspiroivimpia ihmisiä maailmassa. Pientä kilttiä koiraani ja sen sekopäistä siskoa, jota saamme suureksi iloksemme pitää aina silloin tällöin. En pidä mitään itsestäänselvyytenä, tiedän kuinka onnekas olen. Olen saanut elämässäni nyt jo niin paljon enemmän kuin uskalsin toivoa.

Luin vasta netistä, että maan magneettikentässä näkyy merkkejä siitä että magneettinen pohjois- ja etelänapa yrittävät kiepsahtaa ympäri. Meillä on toivoa, ajattelin. Anything could happen.

Onnellista vuodenvaihdetta, nähdään toisella puolella!

PHOTOS BY STELLA HARASEK, MIKKO RASILA & JARNO JUSSILA