Kaunis, älykäs ja 65-tuumainen

yhteistyossa-samsung

Suhteeni televisioon ja sen tarjoamaan viihteeseen on ollut sanalla sanoen vaiheikas. Kun olin pieni, vanhempani rajoittivat television katselun korkeintaan tuntiin päivässä. En tiennyt puoltakaan niistä lastenohjelmista, joista luokkakaverit puhuivat, mutta en ehtinyt kaikilta puumajojen rakentelultani harmitella asiaa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin olin aikuinen, joka sai päättää televisionkatselustaan aivan itse. Se ei välttämättä ollut hyvä asia. Opiskelin yhtäaikaa kahdessa koulussa, työskentelin öisin baaritiskillä ja kotiin päästyäni olin niin poikki, etten jaksanut muuta kuin avata rätisevän neljätoistatuumaisen matkatelkkuni, kaatua vaakatasoon sen eteen ja antaa kuvavirran viedä mukanaan. Kun töllö päästi viimeisen kuolonkorahduksensa, en hankkinut enää uutta. Se oli ensimmäinen ja viimeinen televisio, jonka olen tähän mennessä omistanut.

Televisioton elämäni ei toki tarkoittanut, etten olisi ollut kiinnostunut populaarikulttuurista. Olen aina rakastanut hyvin (toisinaan myös huonosti) tehtyjä leffoja ja sarjoja. Niitä tuli katseltua niin kavereiden ja poikaystävien telkuista kuin omalta tietokoneelta. Tv-sarjoja olen katsonut kaikkein mieluiten maratonina silloin kun on ollut aikaa rentoutumiseen ja rehelliseen lorvimiseen. Yhdestä jaksosta jotain koukuttavaa tulee vain kiukkuiseksi.

Vuosi tai kaksi sitten löysin Netflixin. Netflix on huippu! Alle kymppi kuussa on ollut minusta enemmän kuin sopiva hinta siitä, että loputon laari elokuvia ja tv-sarjoja ovat tietokoneellani yhden klikkauksen päässä silloin kun haluan. Uutuudet tipahtavat sinne harmillisen hitaasti, mutta palvelulla on onneksi puolellaan omia tuotantoja, joita ei muualta näe. Orange Is The New Black oli alkaessaan yksi parhaimmista tv-sarjoista hetkeen.

2014-10-30-stellaharasek-samsung-5

Nykyisessä kimppakodissamme on viihdekeskus, olohuoneeseen sijoitettu pikkutelkku. Sen äärellä on minua useammin joku talouden miehistä katsomassa elokuvia, joissa räjäytellään asioita. Yhteisiäkin leffailtoja on vietetty viimeisiään vetelevän dvd-soittimen niin salliessa. Muutaman kerran olemme myös kytkeneet Netflixin tietokoneelta telkkuun kiinni ja viettäneet viikonlopun jonkun hyvän sarjan äärellä. Se piuhasäätö on kuitenkin liian vaivalloinen ollakseen erottamaton osa laiskamadon arkeani.

Yhteistyö Samsungin kanssa osui hyvään hetkeen. Meille tarjottiin televisiota – suurta, joka sisältää kaikki modernin tekniikan mahdollistamat herkut – ja kiinnostuin. Pakko nähdä -listalle kertyneitä uusia sarjoja on pitkä liuta eikä niiden katsominen tietokoneen ruudulta ole isommalla porukalla vaihtoehto. Talvikin tulee. En tiedä teistä, mutta 90% näkemistäni sarjoista ja elokuvista tulee katsottua niinä kuukausina, kun ulos ei voi lähteä shortseissa ja sandaaleissa (se kausi kestääkin Suomessa vaatimattomat yhdeksän kuukautta).

Parantumattomana esteetikkona tutustuin televisiotulokkaan muotoiluun ennen kuin sanoin kyllä. Kun on kerran jakanut kotinsa neljätoistatuumaisen matkatelevision kanssa, ei pääse unohtumaan kuinka hallitseva osa sisustusta televisio voi olla. Telkku läpäisi testin kertavilkaisulla: se on suuri, mutta siro ja simppeli. Kapea musta metallikehys ruudun ympärillä, siinä se. Telkku on toisinsanoen sekä älykäs että kaunis – sanotaanko, että voittajakonsepti missä tahansa kontekstissa.

2014-10-30-stellaharasek-samsung-1

Näinhän tässä siis kävi, että kaarevalla ruudulla varustettu 65 tuuman televisio muutti hetki sitten Kapteeninkadulle. Hetki meni nielleskellessä, kun laatikko kannettiin ovesta. Se on valtava. VALTAVA. Koko osui kuitenkin nappiin, sillä olohuoneessamme on sattumalta juuri tälle telkulle suunniteltu syvennys. Sattumalta olohuoneen lepakkotuolitkin osuvat suositellulle katseluetäisyydelle, reilun kahden metrin päähän. Selvästi kohtalon johdatusta. Niin – joskus ajateltiin, että televisiota pitää katsella mieluummin kauempaa kuin lähempää, mutta se oli aikaa ennen nykyistä kuvanlaatua. Tätä telkkua voi katsella vaikka metrin päästä ja voin kertoa, että eräs nimeltämainitsematon kämppäkaverini todellakin katsoo.

Eniten kiinnostaa uuden älytelkun sisältämät sovellukset: Spotify? Check. YouTube? Check. Netflix, HBO Nordic ja kaikki muut. Netti, tietysti. Samsungin uudet televisiot ovat myös ainoat, joissa toimii suoraan YLE Areena, Ruutu ja MTV3 Katsomo. Ei tarvitse enää tihrustaa Areenan loistodokumentteja tietokoneen sormenjälkien tahmaamalta näytöltä. Mainitsinko jo YouTuben? Ennustan, että Kapteeninkadun kotibileet singahtavat tänä talvena ennennäkemättömän korkeaan kurssiin. Yksi sana: YOUTUBE-DISKO!

Jos sattuisi olemaan videokuvaansa karsastavan neurootikon sijaan ihminen, joka käyttää Skypeä, telkussa on myös sisäänrakennettu kamera, joka mahdollistaa videopuhelut. Meille muuttanut telkku osaa toistaa myös 4K-kuvaa. Jos et tiedä mikä se on, ei hätää, en minäkään tiennyt. HD:n jälkeen tuli Full HD. Full HD:n jälkeen tulee Ultra HD, joka tunnetaan myös nimellä 4K. 4K-laatuisena voi katsella mm. Netflixin omia sarjoja.

2014-10-30-stellaharasek-samsung-4

Humanistin pää on pyörällä. Ihan kuin olisi astunut scifi-elokuvaan. Seuraavaksi varmaan keksitään televisio, joka osaa vaihtaa kanavaa koskematta kaukosäätimeen. Ainiin – meidän uusi telkkumme osaa senkin. Paljon on tainnut tapahtua televisiotekniikassa sillä välin kun minä olen vahdannut lempisarjojani ja -leffojani uskollisesta MacBookistani.

Onneksi minulla on oma nörtti, jonka suhde tekniikkaan on huomattavasti sujuvampi. Hän esimerkiksi ei tarvinnut manuaalia, puolen tunnin opastusta kaukosäätimen käyttöön tai kaksi salmiakkipussia lääkkeeksi jännitykseen, kun upouusi viihdekeskus avattiin ensimmäisen kerran ja olohuone tulvi täyteen valoja ja värejä. Hän oli vain onnellinen. Tavalla, jolla vain uuden television ääreen istahtanut mies voi olla.

Palaan asiaan. Jos siis Modern Family -maratoneiltani ehdin.

There is nowhere I’d rather be

Hyvän yön kappale teille, jotka olette juuri nyt langoilla. Hisser ja ensimmäinen sinkku nimeltä Park Fiction on kiinnostavinta hetkeen. Nimen takaa löytyy Disco Ensemblen riveistä tuttu Miikka Koivisto, jonka aiemmat tekemiset ovat jääneet minulle etäiseksi. Nyt höristin korvani.


HISSER – PARK FICTION

Just as long as we’re together

Kolme asiaa, jotka tekivät harmaasta maanantaista merkittävästi paremman.

2014-10-29-stellaharasek-hannag-1

Prologuesta poimittu kynttilä ystävän ikkunalaudalla. Meillä on samanlaisia simppeleitä ja superkauniita patinoituneita lautasia kynttilänalusina – haluaisin sanoa että ne ovat minun, mutta taitavat olla kämppäkaverin. Samapa se, minulla on jokatapauksessa onni käyttää niitä.

2014-10-29-stellaharasek-hannag-2

Anton & Antonin luomuhiutaleista haudutettu puuro, joka maistuu hyvältä kotona tehtynä, mutta vielä paremmalta, kun sen on tehnyt joku muu. Lokakuun loppuun mennessä on melkein ehtinyt unohtaa miltä tuoreet marjat maistuvat, joten pakkasesta nostetut vitamiinipommit ajavat saman asian. Voisilmä: pakollinen.

2014-10-29-stellaharasek-hannag-3

Se ystävä. Ehkä olettekin huomanneet, että hän avasi juuri uuden, kauniin blogin, joka kantaa nimeä Hanna G. Onnea uuteen osoitteeseen, rakas.

PRINCE – JUST AS LONG AS WE’RE TOGETHER

Busy scissors, busy clippers

Ensimmäinen asia, jonka teimme matkalta palattuamme: haimme koirakaksikon, koska ajattelimme, että niillä on varmasti jo kova ikävä. Mikä harhainen kuvitelma. Kävi ilmi, että nääpät eivät olleet poissaolomme aikana hukanneet palvelusväkensä ikävöimiseen edes puolikasta sekuntia ja olisivat täysin tyytyväisinä jääneet asumaan siskonsa luo. Taloudessa asuvalla kokilla oli epäilemättä osuutta asiaan.

2014-10-27-stellaharasek-dandy-12014-10-27-stellaharasek-dandy-2

Seuraavana agendalla: painelimme mököttävät koirat kainalossa Dandyyn. Porealtaiden kloori (first world problems, anyone?) oli matkan aikana taikonut tuhkanvaaleista latvoistani vihreät ja Marko oli luvannut pelastaa minut tahattomalta grunge-lookiltani.

2014-10-27-stellaharasek-dandy-3

Viiskulmaan ehdittyämme pahimmasta mökötyksestä oltiin toivuttu ja tilalle tärähti läheisyydenkipeys kokonaisen viikon edestä. Kuvista voi laskea kuinka monessa otoksessa mäyräkoira on jossain muualla kuin sylissä. (Vinkki: luku ei ole kovin paljon suurempi kuin meidän ikävöimiseemme käytetyt minuutit.)

2014-10-27-stellaharasek-dandy-4

Anteeksi – mikä on tämä nukkuma-asento? Luna-koira saattaa olla vähän väsynyt.

2014-10-27-stellaharasek-dandy-52014-10-27-stellaharasek-dandy-6

Dandyssa on muuten tapahtunut viime aikoina kaikenlaista. Koko kampaamo on saanut remontin myötä uuden ilmeen ja uudeksi maskotikseen tuiman pöllön, joka on selvästi sukua Kapteeninkadulla vartioivalle huhuilijalle. Italialaisen Davinesin huumaavantuoksuiset putelit ovat samalla tehneet paluun hyllyyn Label.m:n rinnalle.

2014-10-27-stellaharasek-dandy-7

Juno on taas ihan tosi ylpeä, kun hänestä otetaan valokuva.

2014-10-27-stellaharasek-dandy-8

Grungelatvojani ei tarvinnut onneksi värjätä, vaan värinpoisto ja syväpuhdistava shampoo riittivät huuhtomaan vihreän vivahteet hiuksista. Jos en ole aiemmin muistanut mainita niin mainitsen nyt, että Marko on painonsa arvoinen kullassa. Puhumattakaan siitä, että Marko on kaupungin komein kampaaja, mutta senhän jo kaikki tiesivät.

2014-10-27-stellaharasek-dandy-9

Vasemmalla muotivalokuvaaja uppoutuneena syysmallistoihin, oikealla Marko upotettuna ylitsevuotavaan rakkauteen.

2014-10-27-stellaharasek-dandy-10

Tadaa! Tuhkansävyt palautettu tukkaan ja valtakunnassa kaikki hyvin. Oman elämänsä grungeprinsessa kiittää ja kuittaa. Ja hei – paljon toivotusta tukka-aiheesta on tulossa kattavampi juttu lähiaikoina. Jos on hiusaiheisia kysymyksiä vielä esittämättä, nakatkaa ne kommenttilootaan niin taklaan ne samalla.

Hiuspelastuspalvelusta kiitos luottokampaamolleni ja yhteistyökumppanilleni Hiushuone Dandylle. Alimman kuvan otti Mikko Rasila.

MORRISSEY – HAIRDRESSER ON FIRE

Let in the light

Vain viikko siihen kului! Santorinin matkakuvien purkamiseen siis. Ruutuja kolmetuhatta ja risat, kaikissa sama valkea valo. Kunpa sitä olisi saanut purkitettua ja pakattua Suomeen, sille olisi näinä pilkkopimeinä lokakuun lopun aamuina rutkasti käyttöä.

2014-10-16-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12014-10-16-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-22014-10-16-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-3

Otokset ovat Kapari Natural Resortista, kauneimmasta hotellista jossa olen koskaan asunut. Ikävöin hotellin lisäksi hotellihuoneemme 180-senttistä sänkyä, jossa heräsi auringonkajoon, ellei muistanut nukkumaanmennessä sulkea ikkunaluukkuja. Taisin unohtaa ne tarkoituksella – valoon herääminen on luksusongelma, josta ei tarvitse seuraaviin kuukausiin kärsiä.

Voi huokaus. Lempeää maanantaita, palataan matkajuttuihin pian.

MODERAT – LET IN THE LIGHT

Will be chasing the starlight

Pieni karkaileva hopeatähteni sai tovi sitten seuraa. gTIEn arkistoista löytyi kauan sitten valikoimissa ollut tähtiriipus, jonka viimeisen kappaleen sain omakseni kun piipahdin viimeksi putiikissa – se näytti kuulemma niin paljon minulta. Koru on lähes samanlainen kuin suosikkini, mutta tähti on aavistuksen suurepi ja kirkkaampi ja ketju on sirompi ja pidempi. Tähti numero kaksi koristaa sen vuoksi kaulaani astetta juhlavimmissa tilaisuuksissa ja tuikkii muulloin mustanpuhuvalla yöpöydälläni vielä iltahämärälläkin.

2014-10-26-stellaharasek-littlestar-12014-10-26-stellaharasek-littlestar-22014-10-26-stellaharasek-littlestar-32014-10-26-stellaharasek-littlestar-42014-10-26-stellaharasek-littlestar-5

My star collection seems to be growing. 

MUSE – STARLIGHT

In the sparkling twilight

Ei enää uskoisi, että vielä muutama viikko sitten tarkeni vielä kulkea paljain säärin! Ilmeistä voi tosin päätellä, että kuumaa ei varsinaisesti ollut. Oli kuitenkin avajaiset, kuohuvaa ja tekosyy pukea päälle jotain nättiä. Selästä avonnainen silkkimekko on yönsininen ja siinä on superkaunis printti. Puin kaveriksi lempikorot ja heitin päälle trenssin. Aika vaivatonta. Kunpa pukeutuminen olisi aina juuri tälläistä.

2014-10-24-stellaharasek-selecteddress-12014-10-24-stellaharasek-selecteddress-62014-10-24-stellaharasek-selecteddress-5

Trench coat secondhand Filippa K, silk dress* by Selected Femme, heels by Acne Studios from Gaudete, scarf by Balmuir* (*received as a gift).

M83 – MIDNIGHT CITY

Seitsemänsataa syytä matkustaa

Yhteistyössä momondo

Synnyin – ehkä odottamattomaksi, mutta sitäkin tervetulleemmaksi – kuokkavieraaksi vanhempieni matkalaukkuelämään. Maailmalla ristinrastin opintojen ja töiden perässä reissannut äitini pysähtyi syntymäni ajaksi Ruotsiin, isäni asui silloin Saudi-Arabiassa. Elämäni ensimmäisestä vuodesta vietin valtaosan jossain niiden kahden välillä. Nukuin rintarepussa myös Havaijin palmujen alla, tutustuin Berliinissä isäni veljiin ja taisinpa haistella hetken Norjan vuonojen vuoristoilmaakin ennen kuin hyppäsimme lentokoneeseen, joka vei koko perheen Australiaan.

Australian aikaisilta matkoilta minulla on valokuvien lisäksi jopa muistikuvia. Äitini ja isäni käsitys matkailusta sisälsi lapsuusvuosinani teltan, Jeepin ja sen katolle köytetyn kanootin. Se oli oikeastaan varsin samanlaista kuin suomalaisten mökkeily, sillä erotuksella että Suomessa mökillä ei tarvitse häätää sängystään hengenvaarallisia hämähäkkejä tai ravistella kumisaappaistaan keskikokoisia liskoja.

Kun olin kymmenen, lähdin äitini ja veljeni kanssa ulkomaanmatkalle Suomeen. Olin käynyt äitini kotimaassa aiemmin kerran. Siitä tiesin miltä lumi maistuu (hassulta), miltä suomen kieli kuulostaa (hassulta) ja miltä isoäitini vyötärölle asti ulottuvat harmaat hiukset tuoksuivat (saippualta, saunalta, puunkaarnalta, pannukahvilta ja auringossa kuivuneelta pyykiltä). Viisivuotiaana olin ollut hirvittävän huolissani siitä, että miten pääsisimme Suomeen, kun en ollut vielä oppinut lentämään. Kymmenvuotiaana olin jo kokemuksesta viisastunut ja valistin naapureitakin siitä, että itse ei tarvitse lentää, vaan lentokone vie meidät pallon toiselle puolelle noin kolmessakymmenessä tunnissa. Kunhan pikkuveljeni ei kiljumisellaan pudota konetta jääkarhujen keskelle.

2014-10-22-stellaharasek-ontheroad-travels-1

Toisesta matkasta tulikin vähän pidempi, sillä teknisesti ottaen olen sillä matkalla yhä. Emme lähteneetkään takaisin, vaan menin kouluun ja opin kielen. Kesti vuosia ravistella harteilta tunne siitä, että on vain vieraana, lähdössä takaisin eteläiselle kääntöpiirille kun loma loppuu. Levottomuus lieveni kun pakkasin poronnahkarepun ja loikkasin johonkin liikkuvaan. Automatkoista, festareista ja viikonloppureissuista tuli henkireikiä. Ehkä se lähtemisen tunne oli sittenkin minulle se omin ja tutuin.

Rakastan yhä matkustamista, kaikenlaista liikkeellä olemista. Lähdön odotustakin, tyhjää matkalaukkua, johon nakkaan ensimmäisenä passin ja kengät, joilla aion kävellä vierailla kaduilla. Viihdyn lentokentillä, veljeni ehkä sitäkin enemmän – hän täytti kolme Tokion lentokentän vilinässä. Pidän junistakin, katselen kun maisema kiitää ohi ja annan mielen eksyä. Parasta ovat yölennot. Nukahdan yhdessä paikassa ja herään toisessa. Kun astun ulos koneesta, tuoksut ovat toisenlaiset ja valo on aivan uusi. Monissa paikoissa on myös omat värinsä, sävyjä jotka on painettava mieleen, sillä valokuviin ne on mahdoton tallentaa.

En ole kovin kiinnostunut matkanähtävyyksistä enkä halua aikatauluttaa matkapäiviäni täyteen tekemistä. Nautin enemmän uuden haistelusta ja irrallisuuden tunteesta, siitä että on kaukana kaikesta. Kukaan ei tunne minua enkä minä tunne ketään. Voin istahtaa kahvilaan tai kävellä kadulla, hymyillä ohikulkijoille, olla en-kukaan tai ihan kuka vaan.

2014-10-22-stellaharasek-ontheroad-travels-2

Kaksikymppisenä käytin jokaisen liikenevän roposen reissaamiseen, mutta viime vuosina on tullut tehtyä töitä oikeastaan kaiken muun kustannuksella. Harvat matkat ovat joko liittyneet töihin tai olleet liian lyhyitä lomia, jotka ovat hujahtaneet ohi tasatessa hengitystä ja maksellessa univelkoja. Tänä keväänä oivalsin, että maisemanvaihdos tekisi terää vähän useamminkin. Kun matkakuume nousee, siihen auttaa vain yksi asia – ja nälkä kasvaa syödessä. Juuri nyt tekee mieli viis veisata kiinnostavimmista kulttuuri- ja ruokakohteista ja painella mihin vaan, jossa saa nukkua pitkään, pussailla ja kävellä paljain jaloin hiekassa. Olla offline vähintään viikon, ladata läppärin sijaan omat akut.

Matkahakupalvelu momondo on yksi blogini yhteistyökumppaneista, jonka palvelut ovat tulleet minulle tutuksi viimeviikkoisen Santorinin matkan tiimoilta. momondon sivuilta löytyvä Trip Finder tarjoaa vaihtoehtoja, kun tietää mitä matkaltaan haluaa, muttei keksi minne lähtisi. Romantiikkaa vai kulttuuria? Yöelämää vai lomaa lapsiperheen makuun? Kiinnostavatko kaupungit vai rannat? Hakukriteerejä voi olla just niin vähän tai paljon kuin huvittaa. Jos ei mitään muuta valitse, niin ainakin toiveisiin sopiva sää ja lompakolle passeli budjetti kannattaa määrittää. Tadaa – yhdellä klikkauksella vaihtoehdot tärähtävät eteen levollisella varmuudella, jolla soisi vastauksien elämän muihinkin haasteisiin saapuvan.

Minulle Trip Finder suosittelee esimerkiksi Krabia tai Koh Samuita. Saatanpa ottaa vielä vinkistä vaarin, sillä muutaman vuoden takaisen Thaimaan matkani perusteella maa olisi mitä ilmeisimmin toisenkin visiitin arvoinen enkä ole käynyt kummassakaan mainituista. Toisaalta kolmas vaihtoehto, Malediivit, on mielettömine hiekkarantoineen häämöttänyt haaveissa jo pitkään. Hakukriteerini Trip Finderille olivat: romanttinen agenda kuumassa kohteessa, ajankohtana ensi vuoden tammikuu kun talvi on tuimimmillaan, kahden hengen matkabudjettina kaksi tonnia tai enemmän. Kun vaihtaa minkä tahansa muuttujan, muuttuvat haun tarjoamat vaihtoehdotkin.

Aina ei tosin tarvitse lähteä kauas tai edes ulkomaille – piipahdus naapurikaupunkiin tai jopa hotelliyö omassa kotikaupungissa voi tarjota tarpeellisen tauon. Minimatka tekee pienessä mittakaavassa samoja asioita kuin kuukauden matka kaukomaille: antaa etäisyyttä arkeen, järjestää päänsisäisestä kaaoksesta kokonaisuuksia, synnyttää uusia ideoita ja ennen muuta ravistelee itsestäänselvyyksiä, joita luuli tietävänsä ja toivovansa. Kun kävelee uusilla kulmilla ja tekee uusia asioita, ajattelee myös uusia ajatuksia.

Matkakuumetta ilmassa ruudun toisella puolen?

Kuvat ovat Karibian matkalta muutaman vuoden takaa.

I think I’d better run, run, run

Esittelyssä kolme suosikkia viime viikoilta.

2014-10-20-stellaharasek-favoritethings-1

Olen ehkä ihminen, joka rakastaa sukatonta elämää, mutta niinä kuukausina kun paljain varpain ei pärjää, arvostan sukkia yhtä paljon kuin untuvapeittojani ja aamukahviani. Siis enemmän kuin monia ihmisiä. Sain syntymäpäivälahjaksi Katjalta pienen, pehmeän paketin, joka on pelastanut lokakuuni – Sofinahista hankituissa harmaissa sukissa on alpakkavillaa ja silkkiä enkä haluaisi enää käyttää mitään muuta.

2014-10-20-stellaharasek-favoritethings-2

Olen useamman kuukauden metsästänyt – eli laiskasti toivonut, että vastaan osuisi – nahkaiset nilkkurit, joissa olisi enemmän terävä kuin tylppä kärki ja sopivankokoinen korko. Tiedättehän, matalat kengät jotka kuitenkin kopisevat kävellessä. Maailmankaikkeus kuuli kutsun ja sopivat löytyivät Dotsista, joka lahjoitti ne mukaani matkalle – kiitos kaunis!

Tanskalaisen Stylesnobin nahkanilkkurit ovat osoittautuneet käytössä juuri sellaisiksi kuin toivoin. Ne ovat sirot, mutta sievistelemättömät. Näyttävät hillittömän hyvältä sekä pillifarkkujen ja vajaamittaisten housujen kaverina kuin yhdistettynä helmoihin. Mikä tärkeintä, niissä kopistellessa tulee olo kuin taustalla soisi joku hyvä biisi, sade ei tunnu oikeastaan yhtään niin kylmältä eikä Stokkan hissin peilistä heijastuva, märäksi kastunut muija näytä sittenkään yhtään hullummalta. Nilkkurit, jotka tekevät hyväntuulisiksi – voiko kengiltä toivoa enempää?

2014-10-20-stellaharasek-favoritethings-3

Konjakinruskea pikkulaukku on löytö Santorinilta. Kannan mukana Samujin valtavankokoista Tori-kassia niin usein, että Mikko risti pikkulaukun santorinilaiseen henkeen Minimarketiksi. Paikalliset nahkatuotteet ovat halpoja ja hyvällä säkällä jopa laadukkaita. Tykkäsin laukun napakasta nahasta ja siitä, ettei sitä voi tunkea täyteen kalentereita, laturijohtoja, kirjoja, muistiinpanovihkoja ja varaneuletakkeja – haluan olla nainen, joka lähtee silloin tällöin kahville tai viinilasilliselle mukanaan pelkkä avain ja pankkikortti.

Kertokaapa hei mitä suosikkeja teikäläisten kaapista tänä syksynä löytyy?

Photos by Mikko Rasila

PHOENIX – RUN, RUN, RUN

When I run in the dark

Suurin ero syksyisen Suomen ja Santorinin välillä ei ole lämpötilassa, vaan valossa – tai pikemminkin sen puutteessa. Keskellä päivää otettuihin kuviinkin piirtyy enemmän varjoja kuin valoa! Syytän pimeyttä jetlagista, jonka onnistuin saamaan matkasta aikaerottomaan kohteeseen. Olen viettänyt päiväni pääasiallisesti yrittäen pysyä hereillä siitä saakka kun lentokone laskeutui Helsinki-Vantaan märälle asfaltille.

2014-10-20-stellaharasek-helsinki-012014-10-20-stellaharasek-helsinki-022014-10-20-stellaharasek-helsinki-03

Aseiksi taisteluun väsymystä vastaan valjastan d-vitamiinin yliannostuksen, lähikaupan vihannes- ja hedelmähyllyn antimista puristetun mehun ja seuraavan matkan suunnittelun.

Sanonpa vaan, että alan ymmärtää mäyräkoiria, jotka nukkuvat 18 tuntia vuorokaudesta.

BAT FOR LASHES – DANIEL

Havaintoja Santorinilta

Kaikki on pehmeää! Niin kreikkalainen arkkitehtuuri kaarineen, kahvi, jugurtti kuin hunaja sen päällä. Mikko sen sanoi ääneen, oli oikeassa. Kulmat ovat pehmeitä, maut lempeitä. Varjotkin näyttävät siltä, että ne on maalattu vesivärein. Pilvet ovat usvaista hattaraa, joista ei erotu lohikäärmeitä sen enempää kuin laivoja.

2014-10-19-stellaharasek-santorini-12014-10-19-stellaharasek-santorini-22014-10-19-stellaharasek-santorini-3

Kissoja ja koiria on kaikkialla. Ne kurkkivat ikkunoista ja aitojen raoista, loikoilevat tuoleilla ja puiden varjossa ja yrittävät hiipiä kassiin tungettuun kasmirhuiviin torkkumaan. Kulkevat kapeiden kujien muurien päällä, uhmaten muurilta avautuvaa kymmenien tai satojen metrien pudotusta. Keskellä katua saattaa nukkua valtavankokoinen koira, täysin tyytyväisenä ja välittämättä tippaakaan ohikulkijoista, jotka astuvat sen hännän yli päästäkseen ohi.

2014-10-19-stellaharasek-santorini-42014-10-19-stellaharasek-santorini-52014-10-19-stellaharasek-santorini-6

(Melkein) kaikki ruoka on hyvää. Aloimme matkan puolivälissä epäillä, että kreikkalaiset eivät edes osaa tehdä mitään mautonta tai pahaa. Mutta poikkeuksia löytyy. Ne ovat kalderan reunalla sijaitsevia turistiansoja, joissa jugurtti maksaa melkein kympin ja maistuu silikonitiivisteeltä, johon on sekoitettu hunajaa ja pistaasipähkinöitä.

2014-10-19-stellaharasek-santorini-72014-10-19-stellaharasek-santorini-82014-10-19-stellaharasek-santorini-9

Jos olet aina miettinyt miltä tuntuu kävellä pilven keskellä, Santorinilla se selviää. Korkeuserot ovat valtavat ja pilvisempänä päivänä saaren korkeimmat kohdat peittyvät pilviin. Ilman kosteus tarttuu ihoon ja hiukset kiertyvät kiharalle. Vuoret ja kylät katoavat usvaan, sakeimmillaan eteensä ei näe muutamaa metriä enempää. Jos päivä on pilvetön, suurella todennäköisyydellä saaren ympärillä leijuu silti aamuisin unenomainen merisumu.

2014-10-19-stellaharasek-santorini-102014-10-19-stellaharasek-santorini-112014-10-19-stellaharasek-santorini-12

Santorinilla on ihaninta olla silloin kun kaikki muut eivät ole siellä. Kadut ja kujat ovat kapeat ja ravintolat pienet. Lokakuu on sesongin loppu, täydellinen aika matkustaa saarelle, kun missään ei ole ruuhkaa, ryysistä tai jonoja.

Lisää luvassa, kunhan ehdin tyhjentää loput kuvat kamerasta ja pestä hiekan hiuksista.

Crazy about ya, crazy without ya

Palaamme matkalta viikonloppuna. En ole ihan varma olenko vielä valmis lähtemään. Syksy alkaa saapua Santoriniinkin, mutta silti on sandaalisää. En ole käyttänyt umpinaisia kenkiä yli viikkoon ja varpaani ovat villiintyneet takaisin sukattomaan luonnontilaansa. Kahlasin tänään meressä, jonka aallot olivat kovat, mutta lempeät ja lämpimät.

2014-10-16-stellaharasek-eira-12014-10-16-stellaharasek-eira-2

Kuulin sitäpaitsi villin huhun Helsinkiin sataneesta ensilumesta – ihanko totta? Kai se oli jo korkea aika. Pitkä, lämmin syksy on huijannut kuvittelemaan, että ehkä tänä vuonna talvi ei tule lainkaan. Senkun liukuisimme syyssateista kevään kautta takaisin kesään. Ei haittaisi. Paitsi se, että sijoitin viime talvena kaupungin kauneimpaan talvitakkiin, jota olisi rikos pantata kaapissa.

2014-10-16-stellaharasek-eira-42014-10-16-stellaharasek-eira-52014-10-16-stellaharasek-eira-6

Koitan kaksi viikkoa sitten otettujen kuvien myötä palauttaa mieleen hyviä asioita kotikulmilta. Tehtaankadulle avattu Sandro, jonka lounas pelastaa loppuvuoden. Syksyn värjäämät puistot. Pipokauden alku. Se kelsitakki, joka odottaa pakkasia minunkin puolestani.

2014-10-16-stellaharasek-eira-72014-10-16-stellaharasek-eira-82014-10-16-stellaharasek-eira-92014-10-16-stellaharasek-eira-10

Ja koirat! Miten ikävä voi omaa nääppäänsä tulla vähän reilussa viikossa? Muistaakohan se minut vielä? Suostuuko se palaamaan siskonsa luota takaisin Kapteeninkadulle? Pian se nähdään. Varustaudun varmuuden vuoksi nakilla.

Photos of me by Mikko Rasila

THE AFHGAN WHIGS – CRAZY