Kokosin alkavan loman kunniaksi listan leffalemppareistani, jotka on nähtävä vähintään kerran vuodessa uudestaan. Kohta on onneksi aikaa lorvailulle pitkän kaavan kautta. Aion linnoittautua untuvapeiton kanssa jättitelkun eteen, suojella sipsikulhoani nälkiintynyttä näytteleviltä eläimiltä ja torkahtaa kesken leffan just niin monta kertaa kuin huvittaa. Katselulistalla ovat seuraavina päivinä ainakin seuraavat yhdeksän suosikkia.

Velvet Goldmine(1998)

Yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, josta löytyy joka katselukerralla jotain uutta. Resepti toimii: leffa hakee visuaalisuudessaan vertaansa, musiikki on enemmän kuin kohdallaan eikä haittaa, että Jonathan Rhys Meyers ja Ewan McGregor ovat rooleissaan niin lahjakkaita, että huimaa.

70-luvun alkuun sijoittuva elokuva sekoittelee surutta fantasiaa, fiktiota ja musiikkihistoriaa. Taidolla kudottu tarina tarjoaa musiikkidiggareille loputtoman intertekstuaalisen tunnistusleikin: jokainen henkilö, kappale ja yhtye on viittaus johonkin olemassaolevaan. Sivuroolit vilisevät tuttuja tyyppejä: bongaa elokuvasta esimerkiksi Brian Molko, joka soittaa T. Rexin kappaletta 20th Century Boy. Soundtrackilla soittavat aivan kaikki Pulpista Sonic Youthiin, Thom Yorkeen ja The Stoogesiin.

Päähenkilöt perustuvat löyhästi tosimaailmaan. Sanotaanko, että David Bowien ja Iggy Popin ystäville tämä on must-see – ja kenelle vaan, jonka mielestä kimallusta ei voi olla koskaan liikaa.

Leffasta opittua: Livekeikoilla käyminen kannattaa aina.

Kiss Kiss Bang Bang (2005)

Jos ollaan rehellisiä, jouduin hillitsemään itseäni etten täyttänyt koko listaa Robert Downey Jr:n elokuvilla. En ole vakuuttunut siitä, että Kiss Kiss Bang Bang on niistä paras, se saattaa olla niistä jopa hölmöin. Jotain vastustamattoman ihanaa on pikkurikollisen tarinassa siitä miten sekoillen voi selvitä pahimmistakin pälkähistä – eikä hurmaavasta hymystä ole haittaa. Val Kilmer säätää mukana. Epäilen, että tätä elokuvaa tehdessä on ollut hauskaa.

Leffasta opittua: Anteeksi saa helpommin kuin luvan.

High Fidelity (2000)

Nick Hornbyn postmoderniin klassikkokirjaan perustuva leffa on itsestäänselvä valinta. Nuhjuisen levykaupan arki tuo mieleen vuodet kun asuin Tampereella kahden levykaupan yläkerrassa ja vietin niissä välillä enemmän aikaa kuin kotonani. Rob Gordonin eksistentialistisiin kriiseihin ja sydänsuruihin pystyy samaistumaan kuka tahansa popmusiikin ystävä, joka on joskus rakastunut.

Leffasta opittua: Tie sen oikean (tai oikeastaan kenen vaan) sydämeen käy kotona äänitetyn kasettikokoelman kautta. Vuonna 2015 saman asian ajaa Spotify-soittolista.

24 Hour Party People (2002)

Musiikkiteema jatkuu! Michael Winterbottomin puolidokumentaarinen 24 Hour Party People keskittyy sekoilun kultaiseen kauteen ja vie legendaarisen Factory Records -levymerkin synnyinsijoille 80-luvun Madchesteriin. Steve Coogan, yksi ehdottomista lempinäyttelijöistäni, esittää levypomo Tony Wilsonia, jonka into käy bisnesvainun edelle. Manchesterin musiikkipiirien vaiheita kahdenkymmenen vuoden ajalta kuvaava juoni on sekopäinen yhdistelmä faktaa, fiktiota, huhuja ja tekijätiimin erittäin vapaita tulkintoja.

Leffasta opittua: Don’t do drugs, kids.

Love Actually (2003)

Romanttiset komediat ovat aliarvostettuja. Niiden vaan pitäisi olla useammin edes puoliksi yhtä hyviä kuin Love Actually. Kaikkien aikojen joululeffa! Jos katsot joululomalla vain yhden elokuvan, suosittelen tätä.

Leffasta opittua: Aivan kaikki on mahdollista.

Closer (2004)

Kaikkiin rakkaustarinoihini liittyy musiikki – tässä tapauksessa Damien Ricen The Blower’s Daughter, jolla leffa alkaa. Closer keskittyy neljän ihmisen kokoiseen ihmissuhdesolmuun, jota avataan unohtumattoman dialogin keinoin. Natalie Portman, Jude Law, Julia Roberts ja Clive Owen ovat kaikki loistavia rooleissaan ihmisinä, jotka yrittävät tehdä tilit selväksi suhteessa epäkäytännölliseen konseptiin nimeltä totuus.

Leffasta opittua: If you believe in love at first sight you never stop looking.

Control (2007)

Koska Joy Division, ja lempivalokuvaajani Anton Corbijnin ohjaus. Tarina on surullinen, mutta kohtaukset pökerryttävän kauniita. Huomasin muuten juuri, että yllättävän iso osa lempielokuvistani pyörivät musiikkimaailman ympärillä. Sen siitä saa, kun katselee maailmaa päänsisäistä soundtrackiaan kuunnellen.

Leffasta opittua: Olisipa joku halannut Ian Curtisia vähän enemmän.

Drive (2011)

Nicolas Winding Refnin ohjaamasta romanttisesta rikoselokuvasta tuli minipieni pakkomielle heti kun näin sen ensimmäisen kerran. Ryan Goslingilla ei ole sormeaan pelissä, sen sijaan syytän soundtrackia: elokuva, joka käynnistyy ranskalaisen Kavinskyn kappaleella Nightcall ei yksinkertaisesti voi olla huono. Ei se ollutkaan, sitäpaitsi Cliff Martinezin säveltämä musiikki tukee muita kappalevalintoja täydellisesti. Olen Solaris-elokuvan uudelleenfilmatisoinnista alkaen digannut melkein kaikesta mitä Martinez on tehnyt.

Leffasta opittua: Hiljaiset miehet ovat parhaita.

The Grand Budapest Hotel (2014)

Wes Andersonin uusin elokuva on listan tuorein tulokas. Uskallan silti väittää, että siitä tulee yksi niistä leffoista, jotka haluaa nähdä uudestaan ja uudestaan. Eriskummallinen, eksentrinen ja niin hyväntuulinen, että loppupäivän hymyilyttää. Maailma tarvitsee enemmän tälläisiä elokuvia.

Leffasta opittua: Käytöstavat ennen kaikkea.

Mitä leffoja itse katselette vuodesta toiseen? Parhaat elokuvavinkit jakoon!