Lomani huipentui tänään siihen, että nousin sängystä neljältä iltapäivällä. Hereillä olin sentään ollut jo monta tuntia, juonut sänkyyn kannetun kahvinkin. Viideksi kokosin kaiken tahdonvoimani ja painelin piiskattavaksi treeneihin, muutama tunti myöhemmin istahdin suihkunraikkaana sushi takeaway -fiestan ääreen (lähimmässä sushiravintolassa oli kuulemma muutama muukin jouluruokaan kyllästynyt kansalainen). Sanoisin, että kaikin osin onnistunut sunnuntai.
Luulin viettäväni koko loman peiton alla nukkuen ja torkkuen, ehkä lueskellen, jos silmät pysyvät auki. Ilmeisesti en ollutkaan niin loppuunajettu luuska kuin kuvittelin, sillä nukkumisen ohella olen touhunnut kaikenlaista. Tutkinut kirjahyllyäni ja tyhjää kalenteriani, punonut vihreiden kuulien voimin suunnitelmia alkavalle vuodelle. Ja kyllä, lukenut – en vain kokonaisia sivuja vaan kokonaisia kirjoja.
Olen yrittänyt myös siivota ja kohdannut matalajalkaisen metsästyskoiran kokoisia haasteita. Lohikäärmettä ja lentoliskoja ei saa siivota pois. Ei myöskään ikearottia, pihipossua (ent. vinkupossu), Kalevi-kumikanaa, naamatonta nallea tai psykopupua.
Ei riitä, että saa leikkiä yhdellä lelulla kerrallaan. Yksi lelu ei kelpaa. Pitää olla kaikki lelut. Mielellään siroteltuna jokaiseen asunnon sadasta neliömetristä.
Ennen muuta olen kirjoittanut kuumeisesti. Täyttänyt tietokoneen tyhjiä sivuja toisensa perään. Se tekee onnellisemmaksi kuin yksikään lomasuunnitelma (vaikka lomillakin on välitön onnellistuttava vaikutus ja niitä on kaikeksi onneksi siunaantumassa ensi vuodelle lupaavan monta). Olin kaiken kiireen keskellä vähän unohtanut miltä se tuntuu.
Useimpiin asioihin on olemassa kovin yksinkertaiset ratkaisut. Pari päivää lomaa, väljäksi kaavoitettu kalenteri ja koko muija seisoo jotenkin suoremmin. Siitä tietää, että kuorma kevenee, kun happi alkaa vihdoin virrata vapaammin. Tulee uusia ajatuksia. Ne eivät vitkastele, vaan tulvivat sisään kuin olisivat jonottaneet ovella, odottaneet vaan että se avataan.
Kuvissa vilahtavat susirumat voisarvet ovat muuten samaa purkkikamaa, jonka uskolliseksi käyttäjäksi Hanna juuri tunnustautui. En olekaan yksin! Petitpasin mantelicroissanteille ne eivät toki vedä vertoja, mutta mikäpä vetäisi.
Aurinkoa vuoden viimeisiin päiviin!
Ihana kirjoitus, jotenkin rauhoittava. Kiitos vielä kerran mahtavasta, inspiroivasta blogistasi, se antaa lukijoilleen niin paljon.
Samaa mieltä, kiitos viime vuosista Stella, seuraan jatkuvasti blogiasi ja onnea ja menestystä seuraavaan.
Onnellista uutta vuotta Stella ja kiitos edellisen vuoden ilahduttavista postauksista.
Koti-croissantien aatelia on ehdottomasti Pirkka raakapakaste croissantit. Ihan täydellisen lehtevät ja voi maistuu! Suosittelen!
Haha :D lelukuvaus tuttu!
Hehee! I feel you. Minäkin yritän aina välillä keräillä koirien lelut koriin, mutta noin kymmenen minuutin kuluttua ne ovat taas hujan hajan lattialla. Ilmeisesti niiden kuuluu olla niin.
No niinpä! :D Meidän koiran lelujen oikea paikka olisi muovinen laatikko, mutta eiväthän ne siellä KOSKAAN ole. Imurointia ennen kerään ne usein siihen, mutta koiranretale menee hyvin pian ja ihan pokkana laatikon luo, painaa tassullaan laatikon reunaa, jolloin lelut sinkoavat ulos laatikostaan. Ja siitä niitä sitten levitellään ympäri kämppää… huoh…
Ostin joskus kaupasta belgialaisia valmiita croissantteja paistopisteestä. Ei minkään makuisia ja omat epäilyt on myös noita peltipurkkeja kohtaan. Minulla on kuitenkin sikäli onnellinen tilanne, että lähileipomoni myy croissantteja myös pakasteena. Voin siis ostaa sieltä mukaan neljän kpl paketin pakkaseen ja heittää uuniin silloin kun siltä tuntuu. Jos siis ei jaksa itse leipoa, niin kannattaa tehdä kuten ranskalainen ja suunnata lähileipomoon. Varmasti hyvää ja lisäksi tukee paikallista yritystä. :)
Sinun innoittamana söin marraskuun aikana niitä mantelicroisantteja turhan paljon. Liian hyviä.
Ui mikä on tuo keltainen purnukka?
Ihania postauksia -tämä on ehkä juuri sitä mitä olen niin kovasti kaivannut! Voikohan sanoa niinkin kliseisesti kuin elämän makua?! Ei, mutta ehkä tiedät mitä tarkoitan. Sellaista mistä välittyy, että olisit todella halunnut aiheesta kirjoittaa, että se on ikään kuin “sinua”. Kiitos ja mukavia viimeisiä päiviä vuodelle 2014!!
Kiitos Elsa, olen iloinen siitä että tykkäät! Kyllä näitä juttuja alkaa taas tulla, kun aikaa ja happea piisaa.
Jees, välillä pitää relata! Vedin itsekin eilen “kalsari-pikajoulut” kun oli saatu talo tyhjäksi vieraista. Luin kaksi kirjaa (Jugoslavialainen Kissa ja Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän), söin yliannostuksen suklaata ja kävin lenkillä + saunassa. Ekalle kirjalle en nauranut ääneen, tokalle nauroin ja juoksu oli vähän hankalaa maha täynnä suklaata. Nyt on freesi mieli palata töihin. Loistavaa loppuvuotta!
HAHA, ihanat sun kalsari-pikajoulut! Rentoutuminen ei kelloa katso. Ihanaa loppuvuotta!
Mahtava kirjoitus Stella ja tämä kommentti yhtä mahtava!