Kohtaamisia

Kirjoitin viime viikolla vanhasta herrasta, joka kävelee usein kotikulmillani vastaan koiransa kanssa. Kommenteissa tuli puheeksi jospa menisin seuraavalla kerralla juttelemaan.

Parivaljakkoa en ole nähnyt pariin päivään, mutta tapasin sen sijaan viime viikonloppuna iltakävelyn varrella vanhan rouvan. Hän oli pysäköinyt autonsa puiston laidalle tien varteen, istui etupenkillä kuljettajan ovi auki, katseli koiria kun ne touhottivat nurmikolla. Hän oli ilmeisesti yrittänyt nousta ylös keppinsä varassa, se oli pudonnut maahan auton viereen.

Ihanat makkarat sinulla, hän sanoi kun näki, että katsoin häntä. Kiitin ja kysyin voisinko olla avuksi. No onhan tämä kunto päässyt vähän kehnoksi, hän sanoi. Koirat odottivat, kun nostin kepin maasta ja autoin rouvan autostaan. Pidä vaan kunnolla kiinni, sanoin ja hän piti, oli iästään huolimatta yllättävän vahva, valitteli selkäänsä, jonka vuoksi keppi oli välttämätön.

2015-06-23-stellaharasek-kohtaamisia-1

Kun hän suoristi itsensä kadulla, näin kasvoilla valtavat mustelmat ja otsaan ommellut tikit. Rouva oli kaatunut pari päivää sitten rappukäytävässä, suoraan kasvoilleen portaisiin. Käytävän valot olivat sammuneet eikä kukaan ollut kuullut avunhuutoja. Hän oli tuntenut pimeässä kuinka veri valui silmiin, oli ajatellut, että näin tämä kaikki päättyy. Lopulta joku oli tullut, auttanut ambulanssiin ja lääkäri oli kursinut rappusten ruhjomat kasvot kokoon.

Kunpa ei nyt jäisi isoja arpia, rouva harmitteli, tähänkin asti selvitty naama nättinä. Hän oli selvästi tarkka ulkonäöstään, pukeutunut sävy sävyyn, ranteessa kimmelsi kultainen rengas ja harmaat hiukset peitti huolellisesti aseteltu hattu.

Jäimme juttelemaan. Rouva oli opiskellut aikoinaan kieliä ja kirjallisuutta. Humanisti, ilahduin. Häntä nauratti, kun kuuli, että minäkin olen entinen kirjallisuustieteilijä. Hän kertoi edesmenneestä miehestään, joka oli ollut rakennusalalla. Työlleen omistautuneen miehen myötä oli alkanut rouvankin kiinnostus rakennuksiin ja rakentamiseen. Olisi pitänyt jättää ne humanistihöpötykset ja mennä teknilliseen korkeakouluun, hän mietti. Siihen aikaan ei ollut tavallista, että naiset hakivat teknillisille aloille, kynnys oli ollut korkea.

2015-06-23-stellaharasek-kohtaamisia-2

Hän oli saanut lapsia, lapsenlapsiakin jo monta. Oli nauttinut äitiydestä, mutta ei suositellut sitä varauksetta. Älä ryhdy hankkimalla hankkimaan lapsia ellei niitä ilmaannu itsestään, hän neuvoi. Hyvä mies kannattaa hankkia, ja ammatti, joka kiinnostaa sinua. Sitten voitte nauttia elämästä kahden, matkustella, kulkea puistoissa noiden hurmaavien makkaroidenne kanssa eikä kukaan nyi koko ajan hihasta. Mutta jos lapsia tuleekin, älä lannistu, ne korvatulehduskierteet menevät ohi. Sitten kun ne kasvavat isoiksi, saat ehkä lapsenlapsia ja niitä saa sitten hemmotella sydämensä kyllyydestä.

Ihan kaikesta emme olleet samaa mieltä. Rouvalla oli harteillaan koko maailman paino ja hän suri niin montaa asiaa – sitä ettei uskaltanut aikoinaan hakea opiskelemaan sitä mistä oli eniten kiinnostunut, sitä että oli myynyt kauniin asuntonsa jonka oli omin käsin kunnostanut ja muuttanut kauas kantakaupungista, jota rakasti. Hän murehti lapsenlapsiaankin, joista yksi oli lähdössä rinkka selässä reissuun. Rouva pelkäsi mitä kaikkea matkalla mahtaisi sattua, kaikki “kamalat vaihtoehdot” valvottivat häntä öisin. Kerroin vähän omista reppureissuistani, joista tulin kotiin yhtenä kappaleena, reppu riekaleina mutta samana rämäpäänä, monta kokemusta rikkaampana. Sinulle taisi käydä hyvä tuuri, rouva epäili.

2015-06-23-stellaharasek-kohtaamisia-3

Ethän murehdi niin paljon ettet muista nauttia, sanoin. Kaikessa tässä käy vielä hyvin, katso vaan niin näet. En ehdi enää, rouva sanoi surullisena, tämä elämä on jo melkein loppu. Muistutin, että hän oli yhä elossa, vaikka oli kompastunut kohti varmaksi luulemansa kuolemaa. Hänellä oli auto ja ajokyky, valoisa koti ja paljon lapsenlapsia, kotikaupunki täynnä kauniita rakennuksia joita katsella. Ehdotin, että hän surisi vähemmän kaikkea mitä ei ollut ja keskittyisi nauttimaan kaikesta siitä mitä oli. Hyvä neuvo, hän sanoi. Oikein hyvä, vaikka olet noin nuori.

Rouva kertoi rakastavansa autoilua. Selkääni ei särje kun istun autossa, hän selitti. Ratissa minä tunnen, että kaupunki on minun eikä mikään estä matkantekoani. Kysyin mihin hän oli menossa, lapsia tapaamaan? Ei – hän oli tullut kävelemään suosikkikaduillaan, katselemaan kauppojen ikkunoita. Kerroin, että teen joskus samaa. Suosittelin ikkunashoppailuun kahta uutta kauppaa, joista hän ei ollut kuullut. Hän rapsutti vielä kerran koiria. Kiitimme puolin ja toisin neuvoista ja jatkoimme matkaamme.

48 thoughts on “Kohtaamisia

  1. Ihana kohtaaminen. Ihana Rouva. Ihana kirjoitus. Ihana Stella. <3
    Ihan tuli itku.
    Kiitos, että jaoit tämän kohtaamisen kanssamme! <3

  2. Nyt oli niin kaunis ja ihmisyyden syvyyksiin kurottava kirjoitus, että täytyi ensi kertaa uskaltautua kommentoimaan ja kiittämään. Pitkään olen seurannut blogiasi, uppoutunut valokuvien tunnelmaan ja nauttinut sujuvista sanavalinnoista, mutta tämä kyllä kosketti ihan uudella tavalla. Kiitos, ihana olet.

  3. Tätä oli ihana lukea Stella! Kumpa tällaisia kohtaamisia olisi yleisesti enemmän… Itselläni oli kerran pitkällä junamatkalla iäkäs herrasmies vierustoverina ja juttelimme koko matkan maailman menosta. Lähtiessään hän tarjosi minulle askista yhden lempikaramelleistaan, jotka hän oli ostanut Turun torilta jouluna. Minulla on vieläkin tuo nuhjuuntunut inkivääripastilli kevättakkini taskussa, en raski syödä sitä enkä myöskään heittää pois :)

  4. Hei kiitos kaikille kommenteista, ihana kuulla että tykkäsitte! Hyvä (ja mietteliäs) mieli jäi minullekin rouvan kohtaamisesta.

  5. Siinä tuli oivallinen neuvo lasten”tekoon” liittyen, se asia kun on mielenpäällä vähän liikaakin. Mutta minkäs teet, kun komekymppiä tulee täyteen ylihuomenna! jaiks.

  6. ihana kohtaaminen. ihmisten ajatukset ja tarinat on kauniita. mahtava teksti, herkistytti! ihanaa aamua ♥

  7. Minä elän sille ettei minusta tule “sitten vanhana” murehtijaa vaan hetkestä nauttija. Ja sille etten pyhitä yhtään hetkeä sen odotteluun, että “sitten vanhana” tai “kun pääsen eläkkeelle”… Katotaan sitä sitten. Vähän pitää vielä treenata. :)

  8. Inhottaa nyt olla kyyninen, mutta mulle tuli tätä lukiessa sellainen olo että omaan makuun tämän blogin stilisointi alkaa mennä jo yli. Ymmärrän että omista fiiliksistä kirjoittaessa tyylittely ja kauniit harkitut lauseet ja ajatukset ovat kiva tehokeino, kuten esimerkiksi muutamaa tekstiä aiemmin kirjoittaessasi tuntemuksistasi ystävien häissä. Kun puhutaan omista tunteista ja oloista on pieni maalailu ok. Tästä tuli kuitenkin sellainen olo että tarinaa oli myös tyylitelty, koska on hyvin vaikea uskoa että ihan tämän kaltainen keskustelu kaikkine yksityiskohtineen ja elämänohjeineen olisi juuri hetki sitten käyty todellisuudessa. Kohtaamista en epäile, mutta jotenkin kuvaus tuntuu väritetyltä ja kun kyseessä on ns tosielämä (vs päänsisäinen elämä eli omat tunteet ja ajatukset) ja toinen ulkopuolinen henkilö on minusta kiusaannuttavaa kun tarina on niin tyylitelty ettei se kuulosta todelliselta.

    Voi olla että olen väärässä ja toivottavasti näin, mutta toivoisin hieman vähemmän siloiteltua tekstiä ja todellisuutta takaisin tähän blogiin jos en ole. Kuitenkin omakohtaisesta kokemuksesta vapaaehtoistyön parissa voin todeta että kohtaamiset vanhusten kanssa ovat mahtavia ja palkitsevia aina joten hienoa että tälläisiä elämyksiä on kohdallesi osunut ja toivon että tämä teksti kannustaa myös lukijoita ottamaan kontaktia tuntemattomiin avoimemmin.

    • Juuh, hienosti ilmaistu selkokielellä se, mikä itsellin tuli tästä postauksesta mieleen…

      • Lisäyksenä allaolevaan vastaukseeni – olen kyllä imarreltu siitä, että joku ajattelee, että voisin keksiä tälläisiä kohtaamisia päästäni!

    • Hei ja kiitos kommentista. Tätä tarinaa ei ole kyllä stilisoitu millään tavoin. Siitä on vain jätetty pois asioita, jotka olivat liian henkilökohtaisia jaettavaksi täällä (olkoonkin, että keskustelun toinen osapuoli jää kirjoituksessa anonyymiksi enkä itsekään tiedä hänen nimeään). Jaan siis tiivistetyn version tapahtuneesta, mutta tapahtumien kulku on 100% paikkansapitävä ja joka ainoa sitaatti ja rouvan elämään liittyvä yksityiskohta on kirjattu muistiin juuri sillä tavoin kuin se minulle kerrottiin. Siksi halusinkin jakaa tämän jutun, koska se oli täysin eri tavalla mieleenpainuva kuin ne muut kerrat, kun olen unohtunut kadulle juttelemaan ventovieraan kanssa tai auttanut mummon kadun yli.

      Suosikkini rouvan sanoista oli tämä: “Ratissa minä tunnen, että kaupunki on minun eikä mikään estä matkantekoani.” Se oli minusta niin hienosti sanottu.

      Stilisoinnista yleisesti: ainahan asioista voi kirjoittaa tuhannella eri tavalla, tuhannesta eri näkökulmasta. Jokainen valitsee omansa tilanteen ja tarpeen mukaan. En olisi voinut saati halunnut kirjoittaa esimerkiksi mainitsemistasi häistä dokumentaarista selvitystä päivän kulusta (enkä usko, että se olisi teitä lukijoitakaan kiinnostanut). Sen sijaan päivän aikana syntyneet ajatukset tuntui luontevalta jakaa ja ajattelin, että niistä joku muukin voisi löytää samaistumispintaa.

      Kun kirjoittaa omasta elämästään kymmenille tuhansille lukijoille, on tehtävä jatkuvia valintoja siitä mitä jakaa ja mitä pitää omanaan. Ei tämä blogi ole, eikä voisi olla, eikä sen tarvitse olla dokumentaarinen läpileikkaus kaikesta mitä teen. Se on kokoelma ajatuksiani, valitsemiani näkökulmia asioihin joita näen, teen ja koen.

    • Täytyy sanoa, että itsellenikin jäi hieman ulkokohtainen maku tästä…en oikein edes tiedä miksi, olisiko niin paljon harkitumpi kuin nuo normipostaukset, joissa monesti ollaan niin hetkessä ja läsnä (poislukien mainospostaukset, jotka usein ovat vähän jäykkiä…ei kaikki tosin) Sanojen taitava lento ja liihotus, hetken tavoittamisen ja kuvaamisen kyky ihan hetkenä itsenään on melkoisen vaikeaa : ) Mutta jos kirjan aikoo kirjoittaa, on varmaan ihan hyvä kokeilla tuollaistakin tarinankerrontaa. Tsemppiä vaan !

      • Minäkään en nyt valitettavasti lämmennyt…”Henkilöistä” ei saanut otetta. Tuo “siloiteltu” on sana, jota varmaan hain, vaikka minulle tuli mieleen asia toisin päin: Tekstistä puuttui kaikki uniikiksi ja eläväksi tekevä rosoisuus. Ehkä vuosien bloginkirjoittaminen, jossa nyt noin työnpuolesta katsotaan omaa arkea ulkpuolelta, näkyy tässä.

      • Kiitos kommenteista! Ei tämä ollut mikään kirjallinen kokeilu, onhan tässä työkseen tullut kirjoitettua yli kymmenen vuotta. Kunhan kirjasin sen kummemmin miettimättä muistiin pienen kohtaamisen, koska iäkkäämpien ihmisten kanssa juttelemisesta oli juuri pari päivää aiemmin ollut kommenttilootassa puhe, ja ajattelin, että tämän haluan jakaa teidän kanssanne. Toki tekstiä voi tarkastella myös sen kirjallisten ominaisuuksien kautta jos haluaa, tykätä tai olla tykkäämättä, kaikkia ei voi miellyttää eikä se ole tarkoituskaan. Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

  9. Ihana teksti Stella. I-ha-na. Täällä vedet silmissä. Niin paljon viisautta pienessä kirjoituksessa.

  10. Täälläkin kirjallisuustieteilijä, entinen, valmistumisesta 6 vuotta. Ja nykyään vakituinen oman alan työ. Eipä olisi joskus uskonut. Hienoja muuten nuo muiden kommentoijien kannustukset kirjan kirjoittamiseen. Ihanaa, että sinä kirjoitat tällaisia kohtaamisia muistiin ja vielä näin kauniisti. <3

  11. Täällä myöskin eräs, kellä tuli kyyneleet silmiin. Tuollaiset hetket ovat helmiä.

  12. Ihana rouva! Ymmärrän myös sen huolen – lapset aiheuttavat niitä syntymästään lähtien, eikä huolista varmaankaan pääse eroon ennenkuin itse on mullan alla, jos sittenkään. Se vaan on osa vanhemmuutta, mutta päivääkään ei vaihtaisi tai no ehkä muutaman ;)

    • Niin, kyllä! Puhuimme aiheesta pitkään, hänellä oli monta poikaa, jotka olivat remunneet maailmalla ja aiheuttaneet äidilleen harmaita hiuksia. Luulenpa, että huolen määrä on vakio, ja kuten sanoit, erottamaton osa vanhemmuutta.

  13. Så fin text! Jag läser inte din blogg så ofta, och när jag gör det så tittar jag mest på bilderna.

    Bilderna på dina/era hundar får mig att vilja skaffa hund. Vi har dock en son som är allergisk mot hundar så det blir nog inte av…
    Ha en trevlig sommar! :)

    • Tack för kommentaren och trevligt att du trivs! Himla synd om er son, men jag hoppas ni har ändå några hundar i närkretsarna som man kan fara och krafsa nu och då!

  14. Tulin ihan suunnattoman onnelliseksi tästä tekstistä! Samalla kyynel vierähti poskelle. Haluaisin, että mulla olisi juuri tuollainen mummo. :)

    • Minulla ei ole elossa olevia isovanhempia, mutta onneksi viisaita vanhoja rouvia (ja pappoja) kohtaa kadullakin!

Leave a Reply

Your email address will not be published.