On näköjään sama onko kesä kylmä vai kuuma – päivät vilahtavat ohi samalla vauhdilla. Yhtäkkiä on heinäkuun loppu, kun ihan toissapäivänä vielä ihmeteltiin puihin puhjenneita nuppuja. Loppukesä on alkamaisillaan ennen kuin on ehditty kunnolla edes kesätunnelmaan. Onneksi kirjoitan tätä (älkää kivittäkö) kreikkalaisella terassilla (parempi olla kertomatta enempää yksityiskohtia). Myönnän, muuten tässä kuunvaihteessa saattaisi olla aavistuksen kitkerä sivumaku.
Heinäkuu on mennyt menojaan tekemättä itsestään sen kummempaa numeroa. Jäin lomalle, mutta ei ole tuntunut yhtään lomalta. Olen herännyt kaatosateeseen melkein joka aamu eikä ulos ole tarjennut lähteä t-paidassa, puhumattakaan niistä hellevaatteista, joita heinäkuussa olin kuvitellut käyttäväni. Loma alkoi pari päivää sitten kun astuin lentokoneesta Kosin lentokentälle ja kolmenkymmenen asteen helle otti minut syliinsä kuin kauan odotetun ystävän. Tunne oli molemminpuolinen.
Olen Suomen lokakuisesta säästä huolimatta pyöräillyt koko kuun kaikkialle, kuljettanut pyöränkorissa kaiken mitä moderni nainen voi kesälomallaan tarvita – halpoja torineilikoita, tuoreita kirsikoita, roseviiniä ja sementtitasoitetta. Olen käynyt Punavuoren Raudassa useammin kuin lähikaupassa ja uskon, että visiittini käyvät myyjien hermoille yhtä paljon kuin minun.
Olen istunut lounaalla ja kahvilla ja viinilasillisella ystävien kanssa, saanut olla sellainen kuin olen sattunut olemaan, jotain hyväntuulisen ja hysteerisen väliltä, täynnä tahtoa ja tappuraa, seuraavaksi hetkessä kippuralla kivusta ja kauhusta. Kukaan ei ole jaksanut toistella kliseitä, tiedämme että tässä kaikessa käy hyvin. Välillä vaan on vaikeaa ja siitä selvitään juuri näin – ottamalla päivän kerrallaan, sellaisena kuin se sattuu tulemaan. Jotkut kirkkaina kuin ylivalottuneet kuvat, toiset himmeinä ja märkinä, matalina roikkuvat pilvet melkein hipoen kaupungin kattoja. Joka aamu on silti juotu pahvimukikahvit, joko parvekkeella tai puistossa koirien kanssa, pari kertaa sängyssä kun Mikko on noussut aiemmin ja ehtinyt kipaista hakemaan. Päivä ei voi mitenkään alkaa huonosti, jos herää siihen, että yöpöydälle lasketaan kuuma kuppi kahvia.
Kuvassa oleva kaameus on Armageddon-käärme II. Käärme poikkeaa kaltaisistaan monella merkittävällä tavalla mm. olemalla huomattavasti suurempi, rumempi ja äänekkäämpi kuin mikään muu Luna-koiran leluista. Luonnollisesti se on edellämainituista syistä Lunan rakkain lelu maailmanhistoriassa. Siinä on yhden sijaan sentään kahdeksan (8!) vinkuvaa osaa ja jokainen, joka on joskus tavannut mäyräkoiran, tietää mitä se tarkoittaa.
Päättelitte oikein, on ollut myös Armageddon-käärme I, joka kohtasi loppunsa rikkirakastettuna kaksi vuotta sitten kun Mikko menetti lopullisesti hermonsa ja kantoi sen taloyhtiön roskikseen. Kun seuraaja löysi muuton yhteydessä tiensä elämäämme, Lunan sydän hypähti onnesta ja Mikko halusi hypätä parvekkeelta. Taktisesti jätän kertomatta *KÖH* kuka oli vastuussa tästä Luna-koiran omasta tuparilahjasta.
Olen matkustellut veneellä juuri ja juuri sen verran, että voin sanoa olleeni vesillä. Olkoonkin, että matkat ovat kestäneet minuutista muutamaan ja motiivini ovat vaihdelleet Skifferin pizzasta Hernesaaren Rannan kylmään kaljaan ja Chalupan burritoon. Mitä voin sanoa? Naisen täytyy syödä. (Ja juoda olutta.)
Olen maannut makuuhuoneen lattialla, lukenut keskinkertaisia kirjoja puoliväliin ja ajatellut, että onnea on tunkea hedelmäpääkallo ja salmiakkipääkallo yhtäaikaa suuhun. Katsellut kun Luna laahaa Armageddon-käärmettä ympäriinsä masentuneena kun kukaan ei suostu painostavasta tuijotuksesta huolimatta heittämään sitä. SINULLA ON SISKO, muistutan, LEIKI SEN KANSSA. Luna luo halveksivan katseen igluun, josta kantautuu vieno kuorsaus, ja tuuppaa minua kuonolla kainaloon. (Tuo käsi, nosta se ja heitä. Kuinka iso homma voi olla? Häh?) Onneksi olemme saaneet viime viikkojen varrella kylään kärsivällisiä ystäviä, jotka jaksavat lennättää Armageddon-käärmettä. Ja lohikäärmettä. Ja lentoliskoa. Ja pihipossua.
Olen myös kysellyt naapurin kissalta mitä se maailmanmenosta ajattelee, mutta eiväthän ne koskaan kerro. Katselevat vaan vihreillä silmillään kuin tietäisivät kaikki maailmankaikkeuden salaisuudet, mutta eivät vaivaudu paljastamaan niitä kuolevaisille. Kuumottavia eläimiä. Koirien tekemiset ovat vähän turhankin tarkkaan tiedossa, mutta kissoilla on kokonaan oma salainen elämänsä. Livahtavat ulos ikkunasta, palaavat illalla eikä kukaan saa ikinä tietää missä kissa kävi ja kenet tapasi.
