Ruisrock 2015

Olin Ruisrockissa sen verran tiiviisti töissä, että vapaa-aika jäi vähiin, mutta ehdin sentään minäkin viettää viikonlopun aikana vähän festivaalielämää. Katsoin lavan vierestä Foalsin keikan alun ja lopun. Sain aurinkolasien ja t-paidan rajaaman rusketuksen. Näin kun Olavi Uusivirta surffasi yleisön päällä ilman paitaa. Helle ajoi ihmiset hiekalta mereen, minäkin kastoin varpaani rantalavan takana, vaikka talviturkin heittäminen jäi odottamaan otollisempaa ajankohtaa. Olokin oli maanantaina yhtä hutera kuin kaikilla muilla festarikävijöillä, vaikka vedin viikonlopun pitkälti kofeiinin voimin.

2015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-012015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-022015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-03

Kävelin jalkani kipeiksi, se kuuluu asiaan olipa töissä tai vapaalla. Olin varustautunut kolmella kenkäparilla, kokemuksesta tiesin ettei juosten vietetystä viikonlopusta selviä yksillä tai kaksilla. Selviytymisstrategia perustuu siihen, että kenkiä vaihdellaan sen mukaan mitkä hiertävät sillä hetkellä vähiten. Kaikista käyttökelpoisimmat ovat kymmenistä vastaavista reissuista selvinneet nilkkurit ja ihan tavalliset varvastossut. Kummatkaan eivät säikähdä sadetta tai kurassa käveltyjä kilometrejä. Olkoonkin, että kurasta ei tänä viikonloppuna ollut tietoakaan – Ruissaloa lellittiin täydellisellä helteellä.

2015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-042015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-062015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-05

Elin viikonlopun festarisafkalla ja kahvilla. Hyvä uutinen: festivaalien ruokatarjonnassa on tapahtunut viime vuosina ilahduttavaa kohenemista – valinnanvaraa riitti. Huono uutinen: kahvin kohtuukäyttö ei ole näköjään mahdollista. Se on meikäläisen kohdalla kaikki tai ei mitään. Perjantain kohokohta oli, kun sain pitkän päivän päätteeksi kuuman kahvin turkulaisen kahvilan kojusta, joka oli juuri sulkemassa. Kiitos kaunis ja terveisiä! Kävelin kahvi kädessä festarialueen päästä päähän, väistelin satametriseen vesibussijonoon liittyviä ihmisiä. Aitaan ja puihin ripustetut keijuvalot valaisivat tien. Oli koko kesän ensimmäinen yö, kun tarkeni hytisemättä t-paidassa. Joku lauloi let me be your everlasting light ja joku jonon toisesta kohdasta vastasi there is a light that never goes out. Silkkaa sattumaa tai sitten jonkun tarinan alku.

2015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-072015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-082015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-09

Lämmin ilta tuoksui huulikiillolta ja sokeriselta siideriltä. Ajattelin niitä, jotka olivat festareilla ensimmäistä kertaa. Muistan kun oli minun vuoroni, olin kuusitoista ja lähtenyt festareille yksin. Lempibändini oli tulossa Suomeen ja keikan missaaminen olisi ollut äitini kiukkuakin kaameampi kohtalo. Yhtäkkiä olin kaiken keskellä, ympärillä kolmekymmentätuhatta tuntematonta ja tuhottomasti aikaa. Oli aika ennen kännyköitä, ei ollut Facebookia tai kaveripiirin kokoavia ryhmäkeskusteluita. Minulla oli halpa rannekello, kassissa päiväkirja ja kahden tutun paperilapulle kirjoitetut puhelinnumerot, farkkujen molemmissa polvissa reikiä. Kaiken irrallisuus herätti samaan aikaan kauhua että niin suuria onnen ja vapauden tunteita, etten ollut tiennyt, että sellaisia on. Siellä ja silloin opin nauttimaan siitä, yksin kävelemisestä ihmisten keskellä, katselemaan muita pelkäämättä kun joku katsoo takaisin.

2015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-102015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-112015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-13

Mietin myös kuinka toisenlaiset festarimuistoni olisivat, ellen olisi päätynyt muutama vuosi myöhemmin musiikkialalle ja viettänyt kaikki seuraavien kesien festarit työtehtävissä. Milloin festareiden puolesta säätämässä aikatauluja ja kulkulupia, milloin levy-yhtiön puolesta edustamassa artisteja ja sopimassa haastatteluita. Tällä kertaa olin Mellakan kanssa osana festivaalitiimiä vastaamassa mediarumbasta – pressipassit, kuvausluvat, keikkojen kuvaamiset, artistihaastatteluiden aikataulutukset ja sen sellaiset. Meidän työtämme oli esimerkiksi saattaa toimittajat backstageille ennaltasovittuihin haastatteluihinsa tai tietää kenen keikalla oli pyroefektit, joiden tieltä kuvaajat oli pidettävä poissa. Myös: miljoonaosaista palapeliä muistuttavat aikataulut, joiden johdonmukaiseen excelöintiin ei humanistin lyhyt matematiikka (ja hermot) tahtonut riittää. Onneksi on kärsivällinen kollega nimeltä Makkonen.

2015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-142015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-152015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-16

Festareiden pitkissä työpäivissä on silti puolensa, ainakin jos sattuu olemaan telttailuiän ylittänyt tai muuten vaan mukavuudenhaluinen. Hotellihuoneet, lämpimät suihkut, omat kuljetukset alueelle ja takaisin. Vapaa kulku paikasta toiseen. Kaikki kiinnostavat keikat saa nähdä ihan läheltä, lavan vierestä – jos ehtii. Joinakin vuosina on ehtinyt enemmän, tänä vuonna vähemmän. Yhä suurin osa tutuista tulee festareilla vastaan ei niinkään yleisön joukossa vaan backstagella – entiset työtoverit ja esimiehet, kollegat, tutut toimittajat, valokuvaajat ja artistit. Teknikot ja roudarit, jotka kiertävät artistien kanssa. Moniin törmää nykyisin vain näin, kesäisin, kaukana kaikkien kotoa. Jutellaan lomista, artistien uusista levyistä, promokiertueista, studioäänityksistä, sen ja sen livetaltioinneista. Jos ehditään, käydään läpi lasten kuulumiset, kesämökit, tehdyt ja tekemättömät matkat, kasvimaat ja se kuka on alkanut seurustella kenenkin kanssa tai tajunnut vihdoin erota.

2015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-182015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-172015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-19

Saimme perjantaina päivän työt tehtyä puoli kahdelta yöllä. Kumosin vartissa jonkun ojentaman oluen ja löysin itseni viisitoista minuuttia myöhemmin haikeasta humalasta. Väsymys teettää kaikenlaista. Harkitsin työkaverin kanssa baarijatkoja, päädyimme peittojatkoihin. Älkää innostuko liikaa, se on perinne, joka tarkoittaa kaivautumista kylmän kaljatölkin kanssa peiton alle, Spotify-diskoa ja pitelemätöntä spekulointia pikkutunneille saakka – tai siihen asti kunnes kaikki nukahtavat. Huoneessa tuli ensin nälkä ja sen jälkeen laiskuus, yritimme löytää huonepalvelun numeron tilataksemme ruokaa, mutta löysimme vain Vanhan testamentin. Festivaaliväellä ja -vierailla täyteentuupattu hotelli ei selvästikään ollut tilanteen tasalla.

2015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-202015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-222015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-21

Lauantaina oli kovempi kiire kuin edellisenä päivänä. Katselin kateellisena vieraita, jotka notkuivat rantavipin puutarhassa illan ohenevassa valossa ja joivat kylmää kuohuvaa. Hain kostoksi päivän kolmannen tai kuudennen kahvin. Kuka niitä enää laskee.

Illalla oli alakulon aavistus, päätin hukuttaa sen yleisömereen. Pidin töistä pienen tauon ja kahlasin ihmisten sekaan katsomaan mitä päälavalla tapahtuu. Folioviitalla varustautunut juhlija kahisi teknon tahtiin. Aloin puolisalaa itseltäni hytkyä mukana. Otin vähän valokuvia, edessäni tanssineet tytöt huomasivat ja ilahtuivat, sain taltioida hypyt, heiluvat kädet ja kertosäkeet. Taivaanranta loisti turkoosin sävyissä, lavan laservalot halkoivat hämärää.

2015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-232015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-262015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-24

Festareiden ihmismassassa on läsnä kaikki yhtäaikaa. Ilmassa on suodattamatonta energiaa, savua ja huutoja, haparointia, hallitsematonta ihastusta. Uusia ystävyyksiä, päättyviä parisuhteita, suudelmia, riitoja. Kaverit kadottavat ja löytävät toisiaan. Illan tuoksuissa sekoittuu hiki ja seksi ja sormiin sulannut suklaajäätelö, nurmelle kaatunut kalja. Puhelut pätkivät, ehkä kaikkien ei ole tarkoituskaan tulla kuulluiksi. Keltaisen talon terassilla ujeltaa kitara. Kosteus saa hiukset kihartumaan niskaan. Päälavan edessä tanssitaan, basso tuntuu jalanpohjissa ja voimistuu kun kävelee lähemmäs.

2015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-272015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-282015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-29

Pharrellin keikka oli kuulemma monelle koko viikonlopun kohokohta. Sitä en ehtinyt nähdä, mutta tunsin kyllä – seisoin lavan takana ja yritin korjata moneen kertaan muutettuja aikatauluja, kun kynä tipahti kädestä ja tanner alkoi täristä allani. Ehdin hetken pohtia miten median tiedottaminen Ruissalossa sattuneesta maanjäristyksestä onnistuu, jos yhteydet mantereeseen katkeavat, kunnes tajusin, että siellä se Pharrell vaan hyppyyttää 35 000 niitylle pakkaantunutta juhlijaa, yhtäaikaa tasajalkaa.

2015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-322015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-312015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-33

Suosikkiasiani viikonlopun varrelta: öinen kulkue Ruissalon saaresta kohti kaupunkia. Kello oli kaksi yöllä, festivaalialue oli juuri suljettu. Tuhannet vieraat olivat lähteneet vaeltamaan niittyjen halki, niitä en enää nähnyt. Sadat ja sadat pyörillä saapuneet sen sijaan tekivät lähtöä pyöräparkista, lähtivät polkemaan pitkin pimeää metsätietä. Istuin tuotantotiimin kanssa pakussa keskellä tietä, ajoimme ensin hitaasti, sitten emme ollenkaan, sillä tie oli täynnä pyöriä, jotka eivät pysyneet niille varatulla kaistalla. Paku seisoi paikallaan yli puoli tuntia, joku torkkui, toinen avasi takapenkillä tietokoneen ja alkoi purkaa muistikortilta päivän aikana otettuja valokuvia. Painoin otsan ikkunalasiin ja katselin pyöräilijöitä, jotka valuivat pakun molemmin puolin hilpeänä paraatina, kuljettivat mukanaan kasettimankkoja ja kangaskasseja ja kavereita. Yhdellä oli kyydissään kaksikin kamua, toinen tasapainoili tarakalla, toinen tangolla.

2015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-352015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-342015-07-14-stellaharasek-ruisrock2015-36

Muistin pakun taaimmaisella penkillä jotain mitä en ole ajatellut pitkään aikaan. Kun olin viisi tai kuusi, näin Australiassa Phillip Islandin sinipingviinien paraatin. Kymmenettuhannet pingviinit nousevat merestä auringonlaskun jälkeen, kipittävät samaa tuttua rantareittiä pitkin pesäänsä. Yhdyskunnan jokailtainen rutiini kerää valtavia määriä katselijoita enkä ihmettele, se on yhä yksi maagisimmista asioista jotka olen koskaan nähnyt. Ihmiset olivat kerääntyneet hiekkadyynien keskelle hyvissä ajoin, seisoivat hiiskumatta hämärässä, polun molemmin puolin. Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Mustat aallot löivät rantaan, pikkuhiljaa alkoi epäilyttää onko sieltä edes tulossa ketään. Sitten kuului ensimmäinen plumps. Märkään hiekkaan mätkähtänyt pikkuruinen pingviini ojensi itsensä täyteen kahdenkymmenenviiden sentin korkeuteensa ja alkoi taapertaa tarmokkaasti kohti polkua, piittaamatta pätkääkään kymmenistä sen varrella seisovista ihmisistä. Yhtäkkiä pimeys oli täynnä kahinaa ja kuhinaa. Aallokosta nousi ensin muutamia, sitten satoja pingviinejä. Ne kokoontuivat jonoon ja vaappuivat vakaassa yhteisymmärryksessä polkuaan eteenpäin, tiesivät tarkalleen minne olivat menossa.

70 thoughts on “Ruisrock 2015

  1. Minäkin herkistyin, ihan hölmöä.

    En nyt ota kantaa mitenkään siihen kuinka lähdin festarihumua karkuun pohjois-Norjaan saakka etten näkisi itselleni kovin rakasta rauhallisuuden mekkaa, Ruissaloa, örveltäjien runnomana. Mutta tämä kirjotus oli kauneinta lukemaani aikoihin.

    Oot Stella upea, rehellinen.

  2. Kaunis kirjoitus ja kauniit kuvat. Sait liikuttumaan. Kiitos, kun jaat ihanuuttasi ja lahjakkuuttasi meille!

  3. Ihanan haikeaa, pitää minunkin yhtyä haikeusjoukkoon…festareilla on usein haikeeta, ne ovat joskus niin katoavista hetkistä koostuvaa elämän kirjoa, liveä parhaimmillaan, joskus myös pahimmillaan ; ) Sillä hetkellä sen kokee eri tavalla, mutta muistelussa on aina se ihana, lämmin haikeus….Ihan oma maailmansa.

  4. Mielettömän kivasti kirjoitettu juttu. Ehditkö nähdä Lapkoa? Mitä pidit? Mistä muuten tuo musta lyhyt paita on peräisin?

    • Moikka Sonja, kiva kun tykkäsit. En valitettavasti ehtinyt nähdä vilaustakaan Lapkon keikasta, soundcheckista kuulin jotain. Musta paita on Minimumin, superkiva kesäpaita.

  5. Ihania kuvia! Harmittaa, että Ruissi jäi tänä vuonna välistä.

    Mutta oikeastaan tulin kommentoimaan sitä, miten toi viimeinen kappale pingviineistä sai kyyneleet silmiini (!!) – joku on vähän herkällä tuulella vissiin. Onneksi olen yksin toimistolla..

    • Ooh! Mutta pingut ovatkin ihania. Ihan ymmärrettävää. Aurinkoa sinne toimistoon, kaunokainen!

  6. Odotin kovasti sun Ruissi-rapsaa ja erityisesti Ellie Gouldingin fiilistelyä! Mutta jälkimmäistä en löytänyt, vaikka miten zoomailin. Voih. Ehditkö kuulla hänen ihania sulosointujaan edes pientä hetkeä? ;_; Niin jumalainen keikka Ruissin kesäyössä! Saisi palata takaisin pian…

    • NO KUN munhan piti siis ottaa kantaa Ellien keikkaan, mutta en enää jaksanut kun juttu oli jo venähtänyt niin pitkäksi. En ehtinyt nähdä koko keikkaa, vain muutaman biisin, mutta oli kyllä ihanaa. Anything Could Happen on yhä ikisuosikkini.

  7. Kuvat tulevat iholle. Se on kyky jota kaikille ei suoda :) eikä pelkät kuvat, vaan se tunne niissä ja niiden välissä.. Sä kyllä osaat.

    Ps. Arvaas, meikä raahustaa taas pe Sampan lätyille! ;)) Oli kyllä paras postausvinkki ikinä! Oon niin superilonen ♡

    • Kiitos kaunokainen. Ilo kuulla.

      Ja hurraa lättyvierailulle numero kaksi! Se on hyvä ja oikein! Terkkui Samulille.

  8. Tulipa hyvä ja haikea mieli tästä kirjoituksesta. Mistä ovat muuten nuo ihanat nilkkurit??

    • Moro Kiira, nilkkurit ovat ikivanhat Vagabondit vuosien takaa. Mallin nimi on Ramona.

  9. Kiitos kirjoituksesta, ihana! Näin sut kans Ruississa, saako kysyy mistä olivat ne vähän väljät farkkushortsit? Meinasin tulla kyselemään paikan päällä, mutta olit uppoutunut keskusteluun, niin en kehdannut ;)

    • Haha, olisit tullut vaan nykimään hihasta! Farkkushortsit on hankittu kirppikseltä. Ovat pari kokoa liian isot eli just hyvä kesävaate.

  10. Ihana kirjoitus, huikeat kuvat, hyvä fiilis! Kiitos.

    Ilosaarirock on juuri alkamassa. Voi kun aurinko löytäisi perinteiselle paikalleen ja pilvet älyäisivät vähän väistää, niin voisi samaan taikaan päästä ehkä täälläkin. Toki sää on vaan pukeutumiskysymys jne, mutta silti.

    Reppu näytti tosi kivalta, mikä sen merkki on?

    • Hanna! Kiitos itsellesi. Reppu on Dieselin, useamman vuoden takaista kesämallistoa. Ihanaa Ilosaarta!

  11. En oo taas pitkään aikaan lukenut sun blogia, mutta Facebookin kautta huomasin tän ja onneks luin. Kiteytti täydellisesti tän vuoden Ruissin ja festaritunnelman yleensäkin, huhhh. Upeita kuvia ja tekstin kautta pääs taas takas sinne Ruissaloon tomun keskelle helteiseen kesäiltapäivään.

    • Hei ihanaa, että löysit tiesi takaisin! Kiitos kaunis kommentista, onpa hauska kuulla että pidit.

  12. Ihana kirjoitus!

    Mäki olin siellä. Helle oli tuskatuttavaa, mutta iltaisin tuntu ihanalta. Välillä se 35 000 ihmisen massa ahdisti ja sillon oli hyvä hyppiä niittyvipin lavapöydille makoilemaan. Pitkästä aikaa festarit jatkuivat maanantaiaamuun punkkutonkan kanssa.

    Sinutkin näin, nopeasti kiitävän :)

  13. Ihana kuvaus helteisestä viikonlopusta. Minä olin siellä skumppalasin kanssa ja myöhemmin botskijonossa autuaan hiprakassa hymyilevä.

  14. Ihana! En yleensä kommentoi blogeihin, mutta nyt oli aivan pakko tulla sanomaan, että olipa todella onnellisenhaikeankaunis postaus, jossa tiivistyi festaritunnelma melkein paremmin kuin paikan päällä. Täytyy ehkä laittaa tää teksti kirjanmerkkeihin ja lukea se ensi kesän alussa, jotta saisin taas raahattua itseni Ruissiin muutaman vuoden tauon jälkeen ja löytää sisäisen pingviinini yöllä Via Dolorosaa Ruissalosta keskustaan vaeltaessani <3

  15. Ensimmäinen kesä vauvan kanssa, paidassa nytkin maitopuklut. Vauva nukkuu, luin tämän ja katselin kuvia. Hetken olin jossain muualla joskus muulloin. Ihanaa, kiitos!

  16. Tämä kohta:

    “Festareiden ihmismassassa on läsnä kaikki yhtäaikaa. Ilmassa on suodattamatonta energiaa, savua ja huutoja, haparointia, hallitsematonta ihastusta. Uusia ystävyyksiä, päättyviä parisuhteita, suudelmia, riitoja. Kaverit kadottavat ja löytävät toisiaan. Illan tuoksuissa sekoittuu hiki ja seksi ja sormiin sulannut suklaajäätelö, nurmelle kaatunut kalja. Puhelut pätkivät, ehkä kaikkien ei ole tarkoituskaan tulla kuulluiksi. Keltaisen talon terassilla ujeltaa kitara. Kosteus saa hiukset kihartumaan niskaan. Päälavan edessä tanssitaan, basso tuntuu jalanpohjissa ja voimistuu kun kävelee lähemmäs.”

    Siinä ensimmäinen, helteinen Ruisrockini, ilmassa yllättävää hallitsematonta ihastusta, ehkä pian päättyvä pitkä parisuhde. Kavereita hukassa ja taas yhtäkkiä siinä edessä. Täydellinen hetki tässä kesässä.

  17. Kiitos Stella taas hienosta postauksesta kuvineen ja teksteineen. Oli myös ihana lukea mitä kaikkea siellä teit. En tiedä mistä johtuu, mutta sain taas tästäkin jutusta lohtua ja tukea. Mari Vee kiittää ja kumartaa hienoista jutuista ja kuvista!

  18. Olipa kauniisti koottu tunteet, ajatukset ja sanat tekstiksi, joka sai itsenikin muistelemaan kaiholla nuoruutta, seikkailuja ja erästäkin Provinssin työkeikkaa erään ex-kollegan kanssa… <3

    Pingviinit. Mistä ne veijarit aina tietävätkin, mihin ovat menossa? Vai olisiko se sittenkin vain ihmissilmälle luotu harha ja nekin vaappuvat lopulta vain sinne, minne räpylät sillä kertaa sattuvat viemään?

    Toivottavasti siellä on kaikki hyvin, ja toivottavasti nähdään pian. Puss och kram!

    • Ooh, sinä täällä! MILLOIN NÄHÄÄN?

      Pingut ja suuntavaisto: mä olisin kans veikannut, että vaappuvat sinne minne nokka näyttää, mutta kuulemma ne ovat aika taitavia navigointihommissa. Niin paljon kuin pingviinejä rakastankin, meillä ei ole siis mitään yhteistä.

      • NO NÄHDÄÄN PIAN! Ilmoittelen, kun oon taas Helsingissä. Ja tervetuloa myös maakuntamatkalle tänne päin!

        Jäin mietiskelemään pingviinien ja Stella Harasekin samankaltaisuuksia. Uskon, että molemmat päätyvät sisäistä kompassiaan seuraamalla lopulta juuri sinne minne pitääkin, vaikka joskus tuntisikin olevansa ihan hukassa. Jossain vaiheessa sitä vain hoksaa olevansa juuri siellä missä pitääkin ja juuri se polku oli kuljettava, että oikea paikka löytyi. Rohkeutta ja hikeä se vaatinee niin pingviineiltä kuin ihmissuunnistajiltakin (tai siis, kai pingviineilläkin joku hikoilua muistuttava mekanismi on..?), mutta onpahan sitten perillä kivempi muistella, että aikamoisesta reissusta sitä on taas selvitty.

  19. Oi vau tuo pingviinijuttu! Mistähän tuosta löytyis infoa? Oon lähdössä Ausseihin loppuvuodesta. Upeita kuvia muuten taas kerran.

    • Googlaamalla varmasti löytyy! Iske sinne phillip island penguin parade ni pitäisi osua.

  20. tuli ihan omat festarimuistot mieleen… juurikin kaukaisilta ajoilta, jolloin oli nuori ja huoleton. kunpa voisi taas hetken olla painoton ja riippumaton, sulautua ihmisjoukkoon ja antaa elämän viedä. kun on kohta vuoden päivät ollut yksinäinen ja onneton on ihanaa, kun joku muistuttaa että on vaihtoehtoja.

  21. Hienoa tekstiä, tuli haiku ja kaipuu a) takaisin 16-vuotiaaksi (hetkeksi) b) nähdä niitä pingviinejä.. :)

    • Kiitos kaunis, kiva kuulla että pidit. Mä en kaipaa teinikesiä, mutta pingut näkisin kyllä mielelläni toiste!

Leave a Reply

Your email address will not be published.