Yksi asioista, joista voisi potea huonoa omatuntoa jos mitenkään jaksaisi, on se, että olemme jättäneet kotimme pikkuparvekkeen toistaiseksi täysin oman onnensa nojaan. On penkki, jonka olen ajatellut petsata mustaksi – ehtiihän tässä vielä ennen lumentuloa. On betoniruukut, joihin olemme suunnitelleet istuttavamme pieniä puita – ehkä ensi kesänä. Raksakaaos on vienyt kaiken energian, rahan ja ajan. Mutta eivät ne betoniruukut täysin turhanpanttina ole pönöttäneet – ne ovat toimittaneet aamiaispöydän tärkeää tehtävää.
Kuvassa aamiainen, jonka haen Anton & Antonilta niinä aamuina, kun mistään ei tule mitään ennen kuin koneeseen on saatu kofeiinia ja hiilareita. On lasipurkkiin pakattu jugurtti, joka on enemmän jälkiruoka kuin aamupala – ihanaa olla aikuinen. Yleensä valitsen sitruunan, nyt se oli loppu ja tyydyin vaniljaan (toiseksi paras eli sekin superhyvä ja anteeksipyytelemättömän sokerinen). Sitten on Patisserie Petitpasin croissant, koska ne ovat koko kaupungin parhaita ja liikuttivat kerran nälkäisen Eeva Kolun kyyneliin.
Loppukesän kuumuus sai ostamaan luomulimun. Meksikolaisvaikutteinen sitruunalimua valmistaa Suomen pienin panimo, enkä tietäisi mitään koko tuotteesta ellen olisi tavannut toisen panimon perustajista viime viikolla #heleatsin isännöimällä illallisella. Lempparini limuhyllyllä ovat Laitilan kirpakat lime- ja sitruunalemonadit, ostan niitä harvakseltaan mutta aina kaksi kerrallaan: toisen minulle, toisen kämppäkaverille.
On siellä parvekkeella sentään viherkasveja. Toistaiseksi melko vaatimaton viidakkomme koostuu pääasiassa vähääntyytyvistä kasveista, jotka eivät kuole, jos en kuukauteen muista, että ne ovat olemassa. Voin nimittäin kertoa, että muratit eivät kuulu tähän jaloon joukkoon. Ostin alkukesästä kolme murattia, jotka osoittautuivat järkyttäviksi nirppanokiksi. Kylpyhuoneessa oli liian vähän valoa. Työhuoneen ikkunalaudalla oli liikaa valoa. Vettä oli liikaa tai liian vähän. Parvekkeella oli liian kuumaa tai liian kylmää tai muuten vaan vääränlainen fengshui. Sinne ne heittivät henkensä, yksi kerrallaan, riiputtaen dramaattisesti kuihtuvia lehtiään. Kannoin ne taloyhtiön roskikseen ja ajattelin, että tervemenoa. Elämä on liian lyhyt murattien oikkuihin.
Muratti on ainoa rehu joka on selvinnyt mukana vuosia. Talvella meinaa kuolla kesällä ulkona toipuu ennalleen. Kasvaa tosin vaan pituutta ei tuuhene sitten millään.
Oho, ihan totta? Mikä sun salaisuus on?
Oi sitruunajogurtti kuulostaa täydelliseltä. Onneksi olen lomailemassa Kreikassa, täällä on helppo tyydyttää jugurtinhimo.
Muratit ovat kyllä saatanasta. Minulla oli joskus yksi sellainen, enkä saanut sitä pidettyä hengissä vaikka kuinka yritin. Olen nyt kesän ajan asunut serkkuni kodissa hänen ollessaan kesämökillä, ja vuokranmaksu piti kuitata huolehtimalla taloon tulevista laskuista ja pitämällä kasvit hengissä. No arvaa millai kävi. Muut kukoistavat mutta muratti heitti veivinsä ensimmäisen kahden viikon aikana. Ajattelin ostaa tilalle uuden pirulaisen vasta sinä päivänä kun muutan pois… Onneksi täällä näyttää nyt olevan pieni murattitukiryhmä, niin pääsin minäkin purkamaan tuntojani! :D
Oooh, terkkuja Kreikkaan! Siellä on maailman parasta jugurttia. Löysin just lähikaupan hyllyltä tuotteen, joka kutsui itseään kreikkalaiseksi sitruunajugurtiksi. Ostin testiin, en osta toiste vaan matkustan mieluummin Kreikkaan. Tuo Antonin jugurtti sen sijaan on superhyvä, suosittelen makeannälkään (hapokas se ei ole, kuten jotkut sitruunajugurtit). SAATANASTA on just oikea termi murateile, tervetuloa tukiryhmään!!
Pardon my language mutta muratit on IHAN PERSEESTÄ!
NIIN ON!
Yhdyn mielipiteeseesi murattien nirppanokkaisuudesta, olen vuosien varrella tappanut niitä useamman. Tällä hetkellä meneillään on tahtojen taistelu kuistin kaiteella pönöttävän yksilön kanssa; noin kerran parissa viikossa huomaan ohikulkiessani sen ruskistavan lehtiään, ja silloin saatan muistaa lorauttaa sille vettä. Samalla katson sitä halveksuen ja sanon, että kuule aivan sama elätkö vai kuukahdatko siihen kuten edeltäjäsi, en jaksa vuoksesi stressata. Mitä ilmeisimmin nirppanokka-rehu on ottanut taisteluasenteen, ja aina vesitilkan jälkeen lakkaa ruskistumasta ja kasvattaa varttaan hieman lähemmäs kohti kuistin lattiaa. Koe jatkuu, toistaiseksi tilanne on tasan 2-2 ottelussa Kasvintappaja vs. Muratti.
Nauroin ääneen tuolle croissant-jutulle; tiedän NIIN hyvin sen tunteen, kun maistat jotain niin hyvää että itkettää. Eeva ilmeisesti tietää myös. :D
HAHAHAH!!! Itsepäinen taistelijamuratti, rakastan!
Meidän puutarhassa oikukkaat muratit on vaihdettu tyytyväiseen maahumalaan. Kuivaa tai märkää, aurinkoa tai pilvitaivasta, kaikki käy! Ja hän myös tuoksuu mielestäni hauskan kirpeältä.
Ai! Pitääpä ottaa selvää. Viihtyisiköhän hän parvekkeella?
Luulen hänen viihtyvän missä vaan.
Alkoi kiinnostaa.
Jätticroissant! Tuli nälkä.
Jätticroissantilla se lähteekin!
Hehe… Meillä ihan sama tilanne parvekkeen kanssa, vaikkei edes ole remppaa :D Hyvä ettei olla ainoita. Ihanannäköinen parveke teillä.
Hyvä, että sitä on liikkeellä!
Murateilla on vaihteleva persoonallisuus! :D Muistan aina kuinka äitini luona oli yksi – vuosia se riiputti surullisen näköisena lipaston päällä, eikä mikään parantanut. Ei vähempi vesi eikä enempi kastelu.
Itselläni taisi siinä välissä olla yksi omakin, joka kuoli.
Mutta nyt kotona on pirteä yksilö, joka kukoistaa, oli se missä vaan. Kolme kotia jo käyty läpi. Kerran viikossa reilu kastelu, muuten saa kuivahtaa :)
Hitto mitä diivoja! Olet löytänyt siis poikkeuksen joka vahvistaa säännön, onnea :D