Linssin läpi

Tietokoneeni kuvakansiossa on tällä hetkellä 29 749 valokuvaa, joita en ole vielä ehtinyt käydä läpi. Villi veikkaus on, että aika monessa niistä on ystäviä, työtovereita, tuttuja, naapureita ja vastaantulijoita. Joillakin niistä on kaksi ja toisilla neljä jalkaa.

2015-10-20-stellaharasek-streetlife-12015-10-20-stellaharasek-streetlife-2

Kamera kulkee aina mukana, on kulkenut siitä saakka kun sain yksitoistavuotiaana ensimmäiseni. Tai no, “ensimmäinen” oli koko perheen käyttöön hankittu pokkari, tavallinen lomakamera. Omin sen itselleni ja latasin täyteen mustavalkoista filmiä kolmenkymmenenkuuden ruudun rullissa. Sitten löysin Ainiovaaran yläasteen pimiöstä vanhan venäläisen järjestelmäkameran, jonka valotusmittari oli rikki. Pyyhin pölyt sen päältä ja louskutin menemään, kunnes sain kaksi vuotta myöhemmin käsiini elämäni kolmannen ja lopultakin oman kameran: käytetyn järjestelmäkameran, jonka linssi nitisi kun tarkensin. Se oli suurta onnea se.

2015-10-20-stellaharasek-streetlife-52015-10-20-stellaharasek-streetlife-4

Olin alusta asti hyvin fokusoitunut: kuvasin pääasiassa hevosia. Myöhemmin laajensin kissoihin. Siitä siirryin luontevasti piinaamaan muitakin perheenjäseniäni. Kuvasin tavallista arkea, juuri niitä hajamielisiä hetkiä joissa ei tapahdu mitään tärkeää tai unohtumatonta. Pahvilaatikot täyttyivät valokuvista, joissa juhlatamineissa seisomisen ja väkinnäisen hymyn vääntämisen sijaan joku tiskasi, oli nukahtanut sohvalle James Bondin uusinnan eteen, ruokki kissan. Juuri niistä perhekuvista olen tykännyt myöhemmin eniten.

2015-10-20-stellaharasek-streetlife-72015-10-20-stellaharasek-streetlife-8

Teinivuosina aloitin ystävieni kuvaamisen. Oli tietysti kaikenlaisia taidekokeiluja: matematiikanluokan piirtoheittimellä ystävän selkään heijastettuja vesipisaroita, bändien promokuvia hautausmaan muurilla, dramaattinen kuvasarja ystävästä vaatteet päällä suihkussa. Ei voi kuin olla kiitollinen siitä, että silloin ei ollut blogeja tai sosiaalista mediaa. Kuvat eivät olleet kovin tarkkoja tai teknisesti muutenkaan ansioituneita, ellei ansioiksi lasketa erinnäisiä tuplavalotustestejä, taitoa saada vesipisaran heijastus osumaan keskelle kuvattavan kohtalokkaita lapaluita tai sitä, että olin alkanut itse kehittää filmini ja vedostaa kuvani.

2015-10-20-stellaharasek-streetlife-92015-10-20-stellaharasek-streetlife-10

Vietin paikallisen kameraseuran pimiössä onnellisia hetkiä. Enimmäkseen olin siellä yksin. Muut kameraseuran jäsenet olivat keski-ikää lähenteleviä luontokuvaajia, jotka suhtautuivat kannustavasti kaikkiin kokeiluihini ja opettivat, että Ilfordin mustavalkofilmi on huomattavasti halvempaa, jos sen ostaa isossa laatikossa ja kelaa filmirulliin itse. Sormet verillä teippasin moneen kertaan avattuja ja suljettuja rullia, jotta ne pysyivät varmasti kiinni kameralaukun pohjalla eivätkä vuotaneet valoa kallisarvoiselle filmille. (Vuotaa valoa, miten kauniita sanoja niin hirvittävästä menetyksestä!) Kameraseuran reissuilla muut piiloutuivat jäkälään ja kuvasivat pitkillä putkilla hirviä. Minä kuvasin heitä.

2015-10-20-stellaharasek-streetlife-112015-10-20-stellaharasek-streetlife-122015-10-20-stellaharasek-streetlife-13

Ystävien bändi treenasi vanhassa puutalossa, jonka lahoavien seinien sisällä, aikuisten ulottumattomissa, vallitsi optimaaliset olosuhteet kaikille päähänpistoille ja projekteille. Kuvasimme kellarissa, vintillä, pihan puoliksi romahtaneella kiviaidalla. Yhdessä talossa otetussa omakuvassa istun valkoisissa farkuissa ja valkoisessa t-paidassa vakosamettisessa nojatuolissa, roikotan jalkojani käsinojan yli. 70-luvun tapetti repsottaa, nojatuoli on notkahtanut vuosien painosta. Minä olen neljätoista ja kuolettavasti rakastunut parhaaseen kaveriini, joka ei näy kuvassa, vaan seisoo juuri sen ulkopuolella ja nauraa. Silmät sirrillään, hiukset vielä märkinä, sillä hän on juuri pessyt 80-luvun hevirokin innoittamat meikit kasvoiltaan. Muistan sen, siitäkin on valokuva.

2015-10-20-stellaharasek-streetlife-152015-10-20-stellaharasek-streetlife-16

Kuvaaminen on nykyisin niin kovin toisenlaista ja samaan aikaan aivan samanlaista. Kuvaan Nikonin kalustolla, paremmilla linsseillä kuin olisin ikinä osannut teini-ikäisenä kuvitella. Negatiivit ja pinnakkaiset eivät täytä kirjahyllyjäni, vaan kuvatiedostot kovalevyjäni. Piirtoheittimet saavat peittyä pölyyn koulujen varastokomeroihin. Kuvissa on silti yhä samoja asioita. Ihmisiä, jotka katsovat rävähtämättä suoraan kameraan, ovat uppoutuneet kirjaan tai keskusteluun, kävelevät kohti kameraa tai siitä pois, hymyilevät jollekin kuvan ulkopuolella. Ystäviä, jotka ovat niin tottuneita kameraani etteivät huomaa sitä enää. Hahmoja kadunkulmissa, pihapiireissä. Nukkuvia koiria, iltojen tummuvaa valoa. Hetkiä, joissa ei tapahdu mitään unohtumatonta ja jotka olisin juuri siksi ilman kuvia unohtanut.

2015-10-20-stellaharasek-streetlife-17

Vielä kun vuorokaudessa olisi vähän enemmän tunteja kuvien läpikäyntiin. On niin monta asiaa, jotka haluan näyttää teille! Mutta kaikki ajallaan, kuva kerrallaan.

Kuvat viime aikojen varrelta.

43 thoughts on “Linssin läpi

  1. AIvan ihana teksti ja tietysti kuvat. Näin todella mielessänni sen valkoisen nuojatuoli, pääsin täysin siihen tunnelmaan. Ihan on nyt kylmänväreet, niin elävästi pystyin eläytymään tekstiin. Itselläni kuvausintoa olisi mutta jotenkin vaan…elämä menee edelle. Täytyypä koittaa joskos näinä marraskuun päivinä löytyisi edes muutama valoisa, vapaa tunti valokuvata. Vaikka sitä omaa kissaani.

  2. Tiedätkö, että kuvaat aina niin, että kohde on keskellä kuvaa? Se on jollain tapaa erikoista.

    Kuvasi ovat tosi kauniita, aiotko joskus pitää näyttelyn?

    • Oho, kiitos! Joo, se taitaa olla salavaivihkaa syntynyt tapa – tai ainakin yksi niistä.

      En tiedä näyttelyistä, en ole miettinyt – ehkä? Olen itseasiassa pitänyt pari näyttelyä alta kaksikymppisenä, mutta ehkä teinikokeiluita ei lasketa ;)

  3. Muakin kiinnostaisi kuulla tarkemminkin kuvauskalustosta ja varsinkin kuvien käsittelystä koneella! Kuvaatko/tallennatko kuvat raw- vai jpg-muodossa? Ja olisi ihana myös kuulla järkiperustelu sille, miksi näin digiaikana ainakin ei niinkään välitetä kuvan ulkonäöstä suoraan kuvattaessa, koska “sitä pitää kuitenkin muokata sitten vielä koneella”! Ts. miksi kuvien muokkaaminen koneella on peruskauraa, vaikka järkkäreissä itsessäänkin saa säädettyä kontrasteja, värisävyjä jne. yleisiä juttuja, joita monet muokkaavat vasta koneella jälkikäteen? Tosin ilmeisesti raw-muodossa kuviin ei vissiin kameran asetukset vaikuta niin paljoa? Joo, onneton, utelias valokuvausnyypiö täällä vaan hei :D

    • Hei kiva kuulla, että aihe kiinnostaa! Kalustosta ajattelin kertoa enemmän lähiaikoina.

      Kuvaan sekä raw- että jpg-muodossa, riippuen vähän kuvausolosuhteista ja siitä mitä varten kuvaan. Hmm, itse teen valinnat mieluiten jo kuvausvaiheessa, sillä on paljon asioita, joihin ei voi enää jälkikäteen vaikuttaa, kuten syväterävyys, tarkennus tai sommittelu. Linssivääristymien korjaukset, kontrastiviilaukset ja sävysäädöt teen Lightroomissa, joskus myös lopulliset rajaukset, jos kuvat vaativat tiukempaa raamitusta. Photoshopissa lisään vesileimat ja saatan vielä syventää mustaa, kirkastaa valkoista ja laskea saturaatiota.

      Joo, raw-kuvia on mahdollista työstää paljon enemmän jälkikäteen – esimerkiksi valotusta voi halutessaan korjata ylös- tai alaspäin jopa parin aukon verran. Siitä on iloa esimerkiksi silloin, kun kuvaa täysmanuaalilla hektisessä tilanteessa eikä joka ruutua varten ehdi säätää valotusta muuttuvaan tilanteeseen sopivaksi.

  4. Sun sormiisi tarttuu kuvattavien sielu juuri sillä hetkellä kun linssi näpsähtää.. ja silmäsi ovat yhtäkuin sormesi ☆

    Sun kuviin mäkin tahtoisin :)!!

  5. Stella nämä Sun tekstit ja kuvat tuo kyllä iloa ja useastikin pakoon pyrkivää rauhaa eläämääni. Käyn sivuillasi aina kun tuntuu, että työ ja elämän vaatimukset (itse tai ulkopuolisten asettamat) yrittävät suistaa minut kiskoiltani jotka olen rakentanut pitämään minut kasassa. Kuvasi ja tekstisi seesteyttävät (hih) ja kertovat että ‘kaikki on hyvin’. KIITOS

  6. Kaunis postaus sykähdyttävästä aiheesta. Rakastan itsekin kuvaamista, joskaan painava järkkäri ei kulje päivittäin mukana. Olisi kiva kuulla tarkemmin kalustostasi , käyttämistäsi kuvanmuokkausohjelmista sekä miten yleensä kuvia käsittelet. Itse latasin koneelle photoshopin ilmaisversion ja mustavalkokuvien käsittely sillä on ihan onnetonta.

    • Hei kiitos, ilo kuulla että aihe kiinnostaa! Palaan varmasti aiheeseen vielä useita kertoja. Avasin yllä vähän kuvankäsittelyäni, käytän tosiaan lähinnä Lightroomia ja Photoshopia. Suosittelen sijoittamaan ohjelmistojen ammattiversioon, jos kuvaus kiinnostaa – ilmaisversiot eivät ole ymmärtääkseni kovin laadukkaita. Adobella on ollut pidempään kimppadiili, jossa saa Photoshopin ja Lightroomin yhteishintaan, noin 12 eurolla/kk.

  7. Ihana pitkästä aikaa lukea hyvin kirjoitettua blogia! Puhumattakaan kuvista jotka on niin täynnä tunnetta. Tää jää lukulistalle.

  8. Voi toivottavasti näemme tuon kuvailemasi nojatuolikuvan sinusta vielä täälläkin?!

    Kade vähän tuosta pimiömeiningistä, minäkin haluaisin oppia sen, mutta 24 tuntia vuorokaudessa, kuten tiedät, ei tahdo riittää kaikkeen mitä haluaisin tehdä. Minä en kyllä koskaan oikein oppinut kuvaamaan ihmisiä. Olen myös niin hiton huono kuvaamaan sillälailla salaa tai ohimennen, että kuvista tulisi luonnollisia, joten ihmiset kuvissani päätyvät aina poseeraamaan liikaa, eivätkä sitten kuitenkaan tarpeeksi! Tykkään kuvata luontoa ja varsinkin joutomaita, ja valon ja varjon vaihtelua. Liekö jäänne niiltä ajoilta kun tykkäsin kovasti piirtää, aina hiilellä tai lyijyllä ja hinkkasin varjostuksia tuskastumiseen asti… enää en piirrä, ja kuvaamaankin lähden asiakseen tosi tosi harvoin. Sinun kuviasi on kiva katsoa!

    • PS. pakko kysyä, onko toi Pietarinkujan sisäpihalle aukeava portti tuossa Mikon ja koirien takana?

    • Hei ehkä, jos kehtaan julkaista sen ;) Pimiötyöskentely on kyllä ihanaa, jos viihtyy pitkiä aikoja yksinään eikä pimeässä häärääminen haittaa.

      Kaikessa kuvaamisessa kehittyy kuvaamalla, älä vielä luovuta jos tykkäät ja haluat oppia!

  9. Jep, samaa mieltä muiden kanssa, kiva teksti… : ) Pimiöhommat vievät kyllä mennessään, tuli mieleen omat pimeät ajat…

  10. Hojoi! Aiheeseen liittymätön kysymys: olit ilmeisesti käynyt läpi ylähampaiden oikomishoidon, mutta pikaisella googlauksella en löytänyt tästä mitään raporttia blogista. Onko kokemuksesta kirjoituksia lainkaan? Tämä tuli mieleen kun tuijottelin peiliin ja mulkoilin hampaitani arvostelevasti. Kiinnostaisi kokemukset oikomisesta, varsinkin hintapolitiikasta :)

    • Moikka, kävin tosiaan Smiledesignissa (www.smiledesign.fi) Kaj Karlssonilla oikomassa ylähampaat, menetelmän nimi oli Inman Aligner. Aiheesta oli kirjoituksia Olivian aikaisessa blogissani, mutta ne eivät ole enää netissä. Hoidosta on kyselty ja googlattu viime aikoina paljon, joten pitänee kirjoittaa joku tiivistelmä kokemuksista. Suosittelen kyllä lämpimästi. Hintakin oli murto-osa siitä mitä perinteisillä oikomismenetelmillä olisi joutunut maksamaan.

  11. Hei, kiitos aina inspiroivasta blogista! Kiinnostaisi kovin tietää, miten säilöt kaikki tuhannet kuvasi? Omani ovat tällä hetkellä ihan normaaleissa finderin kansioissa, mut jotenkin tuntuu, että olisi kai parempikin tapa! Aperturea käytin jossain välissä, mut ei se oikein iskenyt.

    • Moikka Madde, kiitos kun luet! Säilön käsitellyt ja arkistoidut kuvat Dropboxissa, jotta pysyvät tallessa, vaikka kone tipahtaisi mereen. Käsittelemättömät kuvat odottelevat Lightroomissa, että ehtisin käydä ne läpi ja exporttaa ne Dropboxiin. Niitä on tosiaan kertynyt melkoinen nippu, joten se ei ihan parissa päivässä onnistu. Pikkuhiljaa…

  12. Oi miksi en uskaltanut tätä sanoa sinulle kasvotusten viime perjantaina Yökyöpelissä… Mutta sanon sen nyt. KIITOS, kun kirjoitat. Sinulla on suuri lahja pukea sanoiksi ajatuksiasi. Älä ikinä lopeta sitä <3

    • Hahaha, apua, aina kiva kuulla että joku on bongannut kaupungin yössä :D Mutta kiitos, ihanasti sanottu. Kiitti kun luet xxx

  13. Upea teksti. Kirjoita pliis lisää valokuvauksesta. Kirjoitat siitäkin niin elävästi että hengästyttää.

  14. Sun kuvissa on elämää ja lämpöä. Samoin teksteissä. Onnittelut siitä. Ei kai sitä muuta tarvitakaan.

  15. Äh. Menetän tässä vuosien blogien lukemisten jälkeen kommenttineitsyyteni, tätä ei vaan voinut ohittaa. Tuotat niin käsittämättömän upeaa tekstiä ja kuvia ettei sitä voi edes kadehtia, pelkästään inspiroitua ja olla kiitollinen että maailma, ihan jopa oma pieni Suomemme kantaa päällä tuollaisia sisällöntuottajia. Älä ikinä muutu. Huh.

    • Olga! Hei nyt oli niin nätisti sanottu, että tässähän punastuu. Kiitos kaunis. Ihana kuulla, että tykkäät.

Leave a Reply

Your email address will not be published.