Otteita matkan varrelta

Kuka olisi uskonut! Elämä vuoden viisaampana on yllättävän samanlaista kuin elämä ennen sitä. Syksy tummuu, öisin sataa. Koirat kiertävät lätäköt kaduilla ja arki humisee uomissaan. Herääminen aamuisin on joka viikko vaikeampaa, mutta se taitaa johtua pimenevistä päivistä. Olen aloittanut jokasyksyisen d-vitamiinin kilpavarustelun ja ajautunut taas kofeiinin ongelmakäyttäjäksi, joka laskee montako kuppia kestää kumota ennen kuin muuttuu kiusankappaleeksi ja tulee teljetyksi rappukäytävään. Joo. Pitäisi lopettaa. Toistaiseksi tässä on kuitenkin ollut näitä isompia ongelmia, kuten se herääminen.

2015-10-08-stellaharasek-otteita-12015-10-08-stellaharasek-otteita-2

Olen – kahvin avulla tai siitä huolimatta – viilettänyt muina voittajina ja tehnyt arkisia urotekoja, kuten esimerkiksi siivonnut. Olen myös (toisin kuin yleensä) onnistunut itselleni ominaisissa suunnitelmissa, jotka uhmaavat kaikkia modernin tieteen aikakäsityksiä ja ovat omasta mielestäni täysin aukottomia. Eräänäkin päivänä oli ns. hoppu. Onnistuin vartissa huijaamaan koirat peittonsa alta, maanittelemaan ne pihalle tekemään vastahakoisen pissan, hakemaan kukkakaupasta neilikoita, nyysimään kukkakaupan karkkilaarista seitsemän lätkälakua, noutamaan kiinalaisesta paistettuja nuudeleita, nappaamaan lennosta taksin ja ehtimään perille, kaikki tämä kahden semisuivaantuneen mäyräkoiran kanssa, ruokakassi kädessä, kamerakalusto olalla, myöhästymättä, kiroilematta.

Se on kaikki tämä kartutettu viisaus katsokaas.

2015-10-08-stellaharasek-otteita-32015-10-08-stellaharasek-otteita-4

Jotta maailmankaikkeudessa säilyisi tasapaino, on toki ollut niitäkin päiviä, kun samanlaiset arkiset pikkuasiat riittävät nujertamaan naisen. Viime viikkojen tahmeus ja takkuilu johtuvat kuulemma perääntyvästä Merkuriuksesta – tiedä siitä sitten.

Viime viikonloppuna päädyin juhliin, joissa en tuntenut ketään. Olin iloinnut ajatuksesta: mikä määrä mahdollisuuksia, ihan uusia puheenaiheita, vieläpä paikassa jossa en koskaan käy! Puin mekon ja kiskoin jalkaan uudet kengät, mutta edes hapsukorot eivät pelastaneet. Ilta oli väärä, tai ihmiset. Kun viides juhlavieras tönäisi minua ohikulkiessaan, aloin epäillä olevani näkymätön. Muistutin itseäni, että muut olivat tulleet tapaamaan vanhoja tuttujaan, ei tutustumaan uusiin. Yritin hymyilemällä pakottaa itseni takaisin hyvälle tuulelle, kunnes poskia pakotti ja silmien takana kirveli.

Luovutin, lähdin juhlista ja päätin poiketa tuttuun paikkaan selvittämään onko vika minussa vai perääntyvässä Merkuriuksessa. Portsari hymyili ystävällisesti: mene vaan, mutta valomerkkiin on minuutti. Vilkaisin sisälle, ilma oli sakeanaan loppuillasta, gintonicin tahmeudesta. Rauenneet ryhdit, silmissä levinneitä rajauksia. Vastaukset vähissä.

2015-10-08-stellaharasek-otteita-62015-10-08-stellaharasek-otteita-5

Suuntasin kadun yli kohti kotia. Isoroban kulmalla on kioski, joka on auki koko yön. Siellä on sama väliaikainen tunnelma kuin lentokentällä, kaikki ovat vain piipahtamassa, tulossa jostain tai menossa jonnekin. Ikkunan läpi näin tytön ja pojan, he seisoivat hyllyjen välissä ja nojautuivat juuri suudelmaan. Melkein tunsin purukumin maun ja makean partaveden.

2015-10-08-stellaharasek-otteita-72015-10-08-stellaharasek-otteita-8

Erottaja, Korkeavuorenkatu. Johanneksenkirkon tornit kohosivat pimeässä puiden keskeltä, katselivat alas vaitonnaisina kuten aina. Kapteeninkatu, Sikalan vaaleanpunaisena loistavat porttolan valot. Ravintola oli mennyt kiinni, tyhjässä salissa oli vielä valot päällä. Ulko-oven eteen vedettyjen verhojen välistä näin tarjoilijan, joka nojasi tiskiin ja kohotti arvatenkin ansaitun viinilasin huulilleen.

2015-10-08-stellaharasek-otteita-92015-10-08-stellaharasek-otteita-10

Tehtaankatu. Tiesin jo kymmenen vuotta sitten muuttaessani kaupunkiin, että tällä kadulla haluan joskus asua. Se toteutui lopulta, vähän vahingossa, vaikka uskon vahinkoihin päivä päivältä vähemmän. Muutosta ei voi olla kovin kauaa, kun muistan vielä melkein kaikki myöhäiset kotimatkani. Sen miltä mukulakivet tuntuivat sandaalien alla kun kävelin kesällä kotiin, kuljin keskellä tietä koska kello oli viisi aamulla ja tilaa oli. Olin täynnä irrallisuuden onnea ja sitä pelottomuutta mitä loppukesän hitaat yöt ja uudet ihmiset (ja ehkä muutot Tehtaankadulle) teettävät.

2015-10-08-stellaharasek-otteita-112015-10-08-stellaharasek-otteita-12

Yhtenä viikonloppuna kävin kuuden tunnin treffeillä. Oli ihanaa. Mitään ei tapahtunut. Aika oli väärä, tai ihmiset. Entinen minä olisi sellaisen illan päätteeksi tarttunut hihasta ja pussannut. Nyt halusin, että joku tarttuisi minuun. Tulin tosi onnelliseksi siitä, että maailma on ihan täynnä mahtavia tyyppejä, monia joita en ole vielä edes tavannut. Edessä on iltoja, joista en tiedä vielä mitään, kohtaamisia joiden ei tarvitse johtaa mihinkään. Kipinät riittävät, katseessa tai hipaisussa sähkön lailla elävä aavistus kaikesta mitä voi vielä tapahtua.

2015-10-08-stellaharasek-otteita-132015-10-08-stellaharasek-otteita-14

Arki-iltaisin olen polkenut treeneihin. Matka Tehtaankadulta Hernesaareen kestää viisi minuuttia kaksikymmentäyksi sekuntia, sekunnilleen saman ajan kuin Diana Kingin Ain’t Nobody. Laitan sen soimaan kun hyppään armeijanvihreän sotaponini selkään ja kappale loppuu juuri kun kurvaan Helsinki Core Trainersin pihalle. Olenko ainoa, josta tuntuu, että tänä syksynä aurinko on loistanut kirkkaammin kuin koskaan? Reittini kulkee Tehtaankatua pitkin kohti telakan taakse laskeutuvaa aurinkoa, se paistaa vaakasuoraan silmiin. Rakennusten ja nostureiden heittämät varjot ovat jyrkät. Olen alkanut odottaa vähän vaarallisia hetkiä, kun sukellan vaakasuorasta valosta varjoon tai toisinpäin, enkä moneen metriin näe mitään sokaisevan kirkkauden tai pilkkopimeän keskellä.

2015-09-26-stellaharasek-september-072015-09-26-stellaharasek-september-08

Palatessa on jo hämärää. Mereltä työntyvä myötätuuli antaa vauhtia kotimatkaan, mutta silloin ei ole enää kiire. Huppu alas, antaa tukan tuivertaa. Tykkään tästä ystävällisestä tuulesta. Kotona avaan kaikki ikkunat. Kun etelästä tuulee, pitää tuulettaa.

Kuvat viime viikoilta. Kuva minusta Mikko Rasila.

62 thoughts on “Otteita matkan varrelta

  1. Tuntui, että aika pysähtyi tätä lukiessa. Kävin läpi mailit ja ajattelin, että luen jotain nopeasti, ennen kuin laitan koneen kiinni. Helsinki on minulle oikeastaan melko vieras paikka, mutta sillä ei ollut merkitystä; minä upposin sanoihin. Runoon, hetken kuvaelmaan.

  2. Luin tän ekaa kertaa Lissabonissa hotellin aamiaisella ja tuli haikea olo, nyt uudestaan ja taas haikea olo, eri tavoilla kummallakin kertaa. Rakastan näitä tekstejäsi jotka koskettaa jostain ja kovaa, kiitos taasen.

  3. Ihana teksti jälleen. Kiitos Stella <3 Ja mahtavaa reissua Khao Lakiin! Ja myöhästyneet syndet! Ja mitäs sitä vielä toivottaisi :D

  4. Kirjoitat niin hyvin ja voi miten elävästi kuvaatkin tuota näkymättömyyden tunnetta. Itselläni hyvin usein sama olo, joko aika on väärä tai ihmiset tai molemmat…

    Mutta jonkinlaisena “astrohörhönä” huomioni kiinnitti tuo perääntyvä merkurius. Oletko perehtynyt näihin tai kiinnostunut? Itse olen ollut astrologiasta kiinnostunut pitkään. Enkä siis tarkoita lehtien viikkohoroskooppeja. Jos aihe kiinnostaa niin laita ihmeessä minulle postia. Ainakin syntymäpäiväsi perusteella olet aurinko vaaka ja kuu skorpioni.

    • En ole sen kummemmin perehtynyt astrologiaan, jossain määrin kyllä kiinnostaa! Ehkä laitankin, kun reissukiireistäni selviän – kiitos xxx

  5. Hei kiitos kommenteista – olette niin ihania. Palaan myöhemmin kun ehdin vastata ajan kanssa xxx

  6. Mun piti jotain kommentoida. Sitten päätin, että laitankin jonkun hymiön, mut kun ei sopivaa ole. Sitten katsoin pimeästä ikkunasta ulos ja ajattelin, miten siistiä se on, että maailman langat tarttuu ja heilauttaa meitä ja sitten hymyilin täällä ihan itsekseni.

  7. Ihana teksti.

    Tunnen vähän kateutta noista kuuden tunnin treffeistä. Tulin itse juuri kotiin parin tunnin treffeiltä, ei sillä kestolla väliä, mutta taaskaan en ihastunut itse (miksi en?) ja tylsistyin (miksi?). Mistä löytäis sellaisen oikeanlaisen tyypin joka saisi hymyilemään, jolla ois ihanat silmät ja joka olisi jotenkin aito? Miten sais itsensä uskomaan just noin, että maailma on täynnä mahdollisuuksia?

    • Maailma ON! Sun pitää vaan alkaa luottaa siihen, muuten et näe niitä. Hyvää mieltä ja vakaata luottamusta sinne, darling xxx

  8. “Viime viikonloppuna päädyin juhliin, joissa en tuntenut ketään. Olin iloinnut ajatuksesta: mikä määrä mahdollisuuksia, ihan uusia puheenaiheita, vieläpä paikassa jossa en koskaan käy! Puin mekon ja kiskoin jalkaan uudet kengät, mutta edes hapsukorot eivät pelastaneet. Ilta oli väärä, tai ihmiset. Kun viides juhlavieras tönäisi minua ohikulkiessaan, aloin epäillä olevani näkymätön. Muistutin itseäni, että muut olivat tulleet tapaamaan vanhoja tuttujaan, ei tutustumaan uusiin. Yritin hymyilemällä pakottaa itseni takaisin hyvälle tuulelle, kunnes poskia pakotti ja silmien takana kirveli.”
    Miten onnistuitkaan kuvaamaan noita näkymättömyyden tunteita niin hyvin, että vaikka väkisin yrittää hymyillä, niin silmissä kirvelee ja kyyneleet kohoaa. Kiitos, sait mut ajattelemaan tietosesti ihan uudelta kantilta: ehkä sillon ihmiset on väärät, mä niille ja ne mulle, että joskus saattais olla parempi vaan antaa olla ja lähteä.

    • Sofia! Niin juuri. Aina ei voi valita, mutta jos voi, saa lähteä ja mennä jonnekin, jossa tuntee olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

  9. Miten osaatkin fiilata Helsinkiä; kuin paljasjalkainen! Parasta tekstiä, aina sinulta. Kun luen sinun kirjoituksiasi, mietin: “Miten jännää, samassa kaupungissa, samoilla kaduilla, kulkee sielunsukulaiseni.” Mietin jos sinä olisit samoissa juhlissa, pitäisimmekö toisistamme? Ehkä vain ajatusleikki on kauniimpi. Joka tapauksessa: kiitos että kirjoitat!

      • Haha, paljasjalkainen en kyllä ole, vaikka isovanhempani Helsingissä aikoinaan asuivatkin.

    • Haha! Kiitos kaunis. Ei sitä ikinä tiedä miten sitä tulisi tosielämässä toimeen – ehkä saamme joskus tilaisuuden testata? Kiitos kun luet xx

  10. Ihanasti kirjoitettu. Ihailen taitoasi pitää niin monta erilaista tunnetta yhtäaikaa läsnä. Elämä ei ole mustavalkoista, ei ole vain hyvää tai huonoa. Sun teksteissä yhdistyy haikeus ja toivo ja suru ja lohtu, tavalla joka saa mut uskomaan ihan joka sanan. Kiitos kun kirjoitat.

    • Kiitos kun luet! Ja oikeassa oot, elämässä on useimmiten läsnä useampi kuin yksi asia kerrallaan.

    • Hei ihana kuulla! En tiedä, ilmeisesti fiilikset ovat sellaiset joita moni jakaa – ja hyvä niin xxx

    • Komppaan ihan kybällä!

      PS. Aamuihin kannatan wake-up lightia, käännä radio vaikka klassiselle sieltä kuulemma tulee marssimusiikkia aamuisin! :D :D Voin oikeasti sanoa vekottimen toimivan nimittäin herään klo 04:45. Mun ongelmana on enemmänkin yö-kukunta ja kuinka mennä nukkumaan ajoissa. Tarvin miehen tätä varten..

      PSST. Toimiko sulla KonMari se ettei ole enää sottapyttymäinen? Ja hyvää syntymäpäivää!

      • Marssimusiikkia aamuun! Herranen, saisin varmaan sydärin :D KonMari kyllä toimii mulla, suosittelen lämmöllä. Mitä vähemmän tavaraa sen vähemmän kaaosta, kaava on oikeasti yksinkertainen.

  11. Aijai mitä tekstiä taas. Paranee paranemistaan. Erityisen kiva tyyliyksityiskohta tuo kahdesti (?) toistuva “aika/ilta oli väärä, tai ihmiset”.

    Tulin kovin kiukkuiseksi tuosta tönityksi tulemisestasi ja näkymättömyyden kokemuksestasi — ehkä siksi, että se sai huomaamaan, kuinka näkymätön tietyissä paikoissa olen viime aikoina kokenut olevani.

    P.S. Saako kysyä, mikä on The Kirjan tila?

    • Rakas Vakio-Julia! Kiitos, ihan huippuu kuulla että tykkäät. Buu näkymättömyyden tunteelle – se ei tunnu hyvältä enkä oikein tiedä miten sen korjaisi, jos tilanteet eivät ole sellaisia, joista voi halutessaan vaan lähteä.

      Kirjan tila: etenee hitaasti mutta varmasti. Sais edetä nopeamminkin. Ehkä nyt kun arki taas tasaantuu reissun jälkeen!

      Ihanaa viikkoo sinne,
      xxx

  12. Voi Stella miten nämä sun tekstit liikuttavatkaan mussa asioita joita en tiennyt olevan!

Leave a Reply

Your email address will not be published.