Lontoon kevät

… on lämmin, sateesta utuinen ja vaaleanpunainen. Minulla on lainaan saatu sateenvarjo, likainen tukka, repsottavat vaatteet ja kaikki nämä tyhjät tunnit kaduilla kuljeskeluun, ystävän sohvalle nukahtamiseen, kukkaan puhjenneiden kirsikkapuiden kuvaamiseen.

Kävelen kamera olalla, pysähdyn kesken kadunylityksen ottamaan kuvan auton valoista. Kiilat heijastuvat märkään asfalttiin ja saavat kaiken näyttämään elokuvan loppukohtaukselta. Himmu seisoo toisella puolella katua odottamassa. Ilmekään ei värähdä, kun auto lähenee ja astun tyynesti pois alta juuri ennen kuin valokiila osuu silmiini. Kun on tavannut taidekoulussa – jossa oli täysin tavallista tehdä hyvän kuvan eteen huomattavasti typerämpiä asioita – ja tuntenut toisen viisitoista vuotta, ei ylläty enää mistään.

2016-04-03-stellaharasek-london-12016-04-03-stellaharasek-london-2

Yksi lempiasioistani matkoilla on kuljeskella ilman kiirettä ja katsella taloja, kurkkia ikkunoista muiden elämään, josta minä en tiedä mitään. Pyykit kuivuvat ovenpieliin, jääkaappiin on teipattu postikortteja ja laskuja. Pöydälle on unohtunut tyhjä kuppi, kahvirengas eilisiin uutisiin. Kissat pitävät sadetta, niitä ei aina näe mutta verhon liikahduksesta niiden läsnäolon aavistaa.

En tahdo tirkistellä. Haluan vain sijoittaa itseni hetkeksi uuteen ympäristöön, kuvitella itselleni uudet koordinaatit. Sovittaa ajatusta elämästä, joka voisi olla mitä vain. Jossain toisaalla, jotain muuta.

2016-04-03-stellaharasek-london-32016-04-03-stellaharasek-london-4

Ajatus lähtemisestä on aina läsnä. Äitini ja isäni pakkasivat laukkunsa ja lähtivät niin monta kertaa, ettei kukaan – varmaan he itsekään – pysynyt laskuissa mukana. Ensin tahoillaan, sitten yhdessä, monta kertaa ennen minua, vielä muutaman kerran silloinkin kun olin jo olemassa. Ehkä se on verissä, rintalastan alla kytevä levottomuus, veto paikkoihin joita ei vielä tunne. Aina en tosin tiedä keräänkö rohkeutta lähtemiseen vai jäämiseen. Sekin voi pelottaa, jos on kasvanut kaikkeen muuhun kuin paikoillaan pysymiseen.

2016-04-03-stellaharasek-london-5

Saahan sitä ajatella kaikenlaista.

Olisinko kotonani, jos asuisin tällä kadulla, sen tai tuon ikkunan takana? Tässä maassa, tässä samaisessa sateessa. Istuisinko ikkunalaudalla ja katselisin kadulle, mitä tekisin työkseni, kuuntelisinko samaa musiikkia? Kävisin uudessa kulmakaupassa hakemassa kahvimaitoni. Ehkä alkaisin syödä enemmän leipää, jos lähellä olisi hyvä leipomo. Kenties hankkisin koirani seuraksi kissan, joka katselisi ohikulkijoita verhon raosta, tietäisi kaikkien salaisuudet eikä kertoisi niitä kenellekään.

Olisinko yhtä hulluna ilosta, yhtä surullinen ja sekaisin? Yhtä varma siitä, että olen muutaman mutkan jälkeen vihdoin matkalla sinne minne kuulun.

2016-04-03-stellaharasek-london-62016-04-03-stellaharasek-london-7

Elämä, joka voisi olla mitä vain: joskus se oli haave ulospääsystä, pakenemisesta siitä mitä on. Viime aikoina olen alkanut nähdä ansojen ja pakoreittien sijaan uudenlaisia mahdollisuuksia. En tahdo enää mitään karkuun. Haluan vain kohti sitä mikä tuntuu huojentavalla tavalla omalta.

Kuvat minusta Himmu

22 thoughts on “Lontoon kevät

  1. Saatoin just tajuta, että minäkään en tahdo enää mitään karkuun. Hieno pysäyttävä teksti. Kiitos kun kirjoitat.

    • Nahkatakki on Gaudetesta, IROn parin vuoden takaista mallistoa. Niillä on kyllä melkein joka mallistossa ollut joku vastaava, joten kannattaa käydä kurkkimassa ja kyselemässä, jos kiinnostaa.

  2. Oi, minä en olekaan ainoa joka katsoi matkoilla ikkunoista sisään ja mietti minkälaista olisi ollut elää toista elämää juuri siellä. Erityisesti mieleen on jäänyt Pariisi ja hotellihuonetta vastapäätä oleva asunto kissoineen.
    Jo vuosia on tuntunut siltä, että olen löytänyt oman paikkani maailmassa, mutta tekstisi toi elävästi mieleeni ajan jolloin en täällä vielä ollut.

    • Et ole ainoa! Ja sitäkin oon tässä miettinyt, että onkohan olemassa joku yksi paikka, jonka löydettyään on perillä, vai onko tämä koko elämän mittainen matka, jossa tasaisin väliajoin tulee tarve etsiä seuraava etappi.

  3. Pidän aivan hurjasti siitä miten osaat kietoa samaan tekstiin sekä surullisia että onnellisia tunteita.

  4. Liippasi mielessä viimeaikoina liikkuneita teemoja. Ajatus mahdollisuuksista, siitä, mitä kaikkea elämä voi olla, on lohdullinen. Ehkä se on senkin työstämistä, että yllättävissäkin tilanteissa voisi selviytyä, että elämä on sitkeä ottamaan aina uuden suunnan. Olen jo vähän liian kauan tuntenut olevani pysähdyksissä, kuin jonkinlaisessa välitilassa. Ehkä yksi kärsivällisyyttä vaativimmista tilanteista, mihin elämä voi laittaa. Ja vaikka minun olisi aivan mahdollista tehdä moniakin asioita tilanteeni korjaamiseksi, ei mikään tunnu oikealta. Se on saanut miettimään tuota ajatusleikkien ja todellisuuden välistä rajapintaa tai jotain. Menin niinkin pitkälle, että meinasin vain ottaa ison harppauksen tehdäkseni jotain, oli periaatteessa upea mahdollisuus, mutta viimehetkellä pysähdyin ja tajusin, että seison mielummin paikallani, kuin huiskin umpimähkään menemään.

    • Ymmärrän kaiken mitä sanot. Myös umpimähkään huiskimisen, tuntuu että sitäkin on tullut tehtyä, toisaalta myös seistyä paikallaan mudassa vaikka olisi pitänyt tarpoa tiehensä jo ajat sitten.

      Samaa mieltä, lohdullista on että elämä voi olla niin monia eri asioita, ja itse saamme valita. Emme kaikkea, mutta paljon.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.