Löysin itseni tovi sitten sydänfilmistä.
Menin lääkäriin, koska sydän takoi kuin olisi rimpuillut rinnasta ulos. En ollut nukkunut muutamaan päivään, oli selvinnyt että satasen leposykkeellä se on vähän vaikeaa.
Makasin tutkimuspöydällä puolialastomana, elektrodit kiinnitettynä rintaan, ranteisiin ja nilkkoihin. Katselin uteliaana kuinka minut piuhoitettiin päästä varpaisiin ja jostain hiipi salaisesti vähän voittamaton olo. Ajattelin Matrixia ja sähköenergiaa, todellisuuden taivuttamista, mielenhallintaa. Sitä, että saisinpa valokuvan tästä, kun kehoni on pultattu penkkiin, mutta mielessäni väistelen luoteja ilmavolteilla.
Hoitaja ei ollut kovin kiinnostunut Matrixista tai todellisuuden kerroksista. Vaihdoin puheenaihetta. Opin, että sähköimpulssit säätelevät sydämen supistumista ja EKG perustuu tuon sähköisen toiminnan mittaamiseen. Juuri kun olin pääsemässä kysymysteni kanssa vauhtiin, testi olikin tehty, minut irroitettiin pöydästä ja hätisteltiin ulos labrasta.
Lääkärillä oli ensin hyviä uutisia: sydänkäyräni ja muiden kokeiden perusteella olen fyysisesti täysin terve. Veriarvot ovat moitteettomat, verenpaine matala. Sydämeni on vakaa ja vahva – vain selittämättömästä syystä ylikierroksilla. Siitä hän pääsi huonoon uutiseen: vika on korvien välissä. No. Jossain sen kai oli oltava? Sain sairaslomaa, rauhoittavia lääkkeitä sykkeen laskemiseen ja lähetteen työterveyspsykologille. Kävelin resepti kädessä apteekkiin ja tunsin hävinneeni taistelun, jota en ollut tiennyt käyväni.
Tässä on nyt ollut tätä aikaa.
Sykkeen tasaamiseen, rennosti ottamiseen.
Ajattelemiseen, ehdotti psykologi. Nauratti. Ihan kuin siitä olisi ollut ikinä kysymys, etten ajattele tarpeeksi.
Sanoi hän muutakin. Että tällä sumulla on nimi: pitkittynyt työuupumus. En yllättynyt. En ole tyhmä, tiedän kyllä, että olen vetänyt viimeisen vuosikymmenen kantokykyni äärirajoilla. Tehnyt töitä nukkumisen, syömisen, liikkumisen tai lepäämisen sijaan. Ollut niin kauan niin väsynyt, ettei mikään määrä unta tai aivot narikassa vietettyjä vapaapäiviä riitä lataamaan akkuja täyteen.
Aluksi se oli uteliaisuutta, sitä että oli luontaisesti kiinnostunut kaikesta ja lahjakas useammassa kuin yhdessä asiasssa. Kun olin kuusitoista, ikätoverit halusivat olla eläinlääkäreitä tai asianajajia tai lentäjiä. Minä olin ahne jo silloin, halusin olla kirjailija, valokuvaaja, taidemaalari, arkkitehti ja mielellään myös elokuvaohjaaja. Suuruudenhulluna teininä ei tullut mieleenkään miettiä riittääkö tähän kaikkeen yksi ainoa elämä. Halusin tarttua jokaiseen ideaan ja mahdollisuuteen. Kun olin kahdeksantoista ja kirjoittamassa ylioppilaaksi, opiskelin samalla avoimessa yliopistossa taidehistoriaa, työskentelin lavastajana teatterissa, pystytin toista valokuvanäyttelyäni ja vietin yöni pimiössä. En muista nukuinko, söinkö. Tuskin. Nautin kyllä kaikesta.
Myöhemmin tekemiseen tuli suorittamisen makua. Haalin tietoa ja taitoja, halusin oppia paremmaksi, olla niin hyvä että voisin jonain päivänä tehdä ihan mitä vain. Opiskelin kahdessa koulussa, tartuin jokaiseen työtarjoukseen. En malttanut sanoa millekään ei. Lopulta huomasin sanovani kyllä myös mahdollisuuksille, jotka eivät tuntuneet niin tärkeiltä. Pelotti: mitä jos kieltäydyn ja parempia ei tulekaan? Mitä jos sittenkin tarvitsen näitäkin tietoja ja taitoja jossain toisessa vaiheessa elämääni? Ne mahdollisuudet veivätkin mukanaan, alkoivat niellä aikaa ja energiaa niiltä asioilta, joita oikeasti halusin tehdä. Katselin kalenterini merkintöjä ja mietin, että kenen elämä tämä on. Voimat eivät riittäneet kurssin korjaamiseen. Menin eteenpäin, koska tuntui siltä, että on pakko.
Kun tekee kaikkea, ei lopulta ehdi keskittyä mihinkään kunnolla – tai siltä se ainakin tuntuu. Syyllisyys, tuo vanha ystävä! Olen tuntenut kroonista huonoa omatuntoa aivan kaikesta niin kauan kuin muistan. Siitä, etten tee tarpeeksi, en millään elämän osa-alueella. Tuntuu, että olen huono osakas, huono työntekijä. Huono ystävä, kämppäkaveri ja koiranomistaja. Kelvoton tytär, surkea sisko. Nyt luonnollisesti poden piinaavan huonoa omatuntoa siitä, että olen sairaslomalla. Työtoverit tekevät töissä minunkin osuuteni, vaikka en makaa kallo haljenneena teho-osastolla, vaan juon parvekkeella kahvia.
Viime vuosi on ollut helpompi ja rennompi. Olen kasvavasta todo-listasta huolimatta heittäytynyt hetkittäin vapaalle, tehnyt asioita joista tykkään. Samaan aikaan takaraivossa tykyttävät tekemättömät työt, maksamattomat laskut, keittiön tiskipöydälle unohtuneet astiat, hammaslääkäriaika jota en ole varannut, tekstiviestit joihin en ole vastannut.
Kaikkein eniten painaa kirja joka ei kirjoita itseään, valokuvaprojektit joita suunnittelen enkä ehdi aloittaa tai ainakaan viedä loppuun, elämä, jonka haluan, joka on ihan ulottuvillani, enkä vieläkään aivan yllä. Mutta olen lähempänä kuin ennen. Melkein siellä. Vielä vähän rohkeutta. Vähän raivaustöitä.
Olen onneksi oppinut asioita matkan varrella. Kovakalloinen kun olen, suurimman osan niistä kantapään kautta. Olemaan tekemättä asioita siksi, että minusta pidettäisiin. Sanomaan edes silloin tällöin ei. Puolustamaan rajojani, kun niiden yli kävellään. Luottamaan intuitioon, siihen että oikeat asiat tuntuvat useimmiten hyvältä ja väärät asiat pahalta. Muutama vuosi sitten opettelin vihdoin nukkumaan öisin ja maailma on näyttänyt kummasti toisenlaiselta sen jälkeen. Aloin myös liikkua, onneksi aloin, sillä se on luultavasti pitänyt kehon käynnissä ja pään kasassa näinkin pitkälle.
Hoksasin myös, etten ole elämäni tai olosuhteideni uhri. Saan valita ja päättää aivan itse. Olen päättänyt olla onnellinen ja sitä olen enimmäkseen ollut, kaiken kaaoksen keskellä. Asiat eivät ole mustavalkoisia, joko tai. Samaan aikaan voi olla surullinen ja sanaton kiitollisuudesta. Rento, rempseä ja ratkeamaisillaan raivona. Umpiuupunut, hallitsemattomasti ihastunut.
Kaikista hirveintä, hurjinta ja hienointa on ollut oppia pitämään päänsä: kuuntelemaan itseään ja tekemään sen mikä tuntuu oikealta, vaikka tuottaisi jollekin muulle pettymyksen. Vaikeita oppivuosia, mutta minkäs sille mahtaa. Ei kiinnosta enää miellyttää ketään. En suostu enää pyytelemään anteeksi sitä, että haluan elää omaa elämääni enkä miettiä mitä muut minusta tahtovat.
Paljon on näemmä vielä opittavaa, myös asioita joista on opittava pois. Hyvän ohella sitä nimittäin oppii huonoakin: sietämään stressiä vuositolkulla, kantamaan liian isoja kuormia pyytämättä apua, pitämään kaksitoistatuntisia työpäiviä, tyhjää tiliä ja niiden ristiriitaa täysin normaalina. Ajattelemaan kaiken epävarmuudesta, että tätä tämä yrittäjän elämä nyt on. Nimikin sen kertoo, yrittämistä, pyristämistä.
Pyristelty on! Olen perinyt sukuni sissigeenit, en ole ikinä kyseenalaistanut selviänkö, pystynkö tai osaanko. Olen ajatellut, että älyni suojelee minua kaikelta. Että tiedän mitä olen tekemässä, näen kokonaiskuvan kirkkaasti ja pystyn kontrolloimaan mihin suuntaan tämän kaiken kuljetan. Ihan kohta. Heti kun näiltä muilta kiireiltäni ehdin. Ensi viikolla. Tai hei, neljäs kesäkuuta näyttäisi olevan aikaa.
On alkanut valjeta vähän kaikenlaista. Jos elämä on silkkaa selviytymistä, ei ole kontrollissa, vaan alakynnessä. Jos asettaa aina kaikkien muiden toiveet ja tarpeet omiensa edelle, energiaa ei riitä enää itselle. Kaikkeen ei voi keskittyä samaan aikaan, kenenkään kaista ei riitä. Älyni saattaa olla tärkein aseeni, mutta omaankin piippuun voi kompastua, jos ei katso eteensä. Ei kannata luottaa liikaa kuolemattomuuteensa, kykyynsä väistellä luoteja, jos oikeasti on ihan tavallinen tallaaja eikä hajamielisenä varmaan huomaisi koko laukausta.
Eniten ottaa päähän ja tekee onnelliseksi se, että itse pitää kaikki tehdä. Kukaan ei tule tekemään puolesta, toisaalta kukaan ei kiellä tai estä. Mikä vastuu! Mikä vapaus.
Aika näyttää kuinka tässä kaikessa käy. Aivan varmasti hyvin. Jos ihan alkuun keskittyisi vaihteeksi vaikka yhteen asiaan kerrallaan? Nyt julkaisen tämän kilometrikirjoituksen, suljen tietokoneen ja kävelen keittiöön. Toivo elää, että eilen tehtyjä lihapullia on vielä jäljellä.
Otetaan iisisti, täällä ja siellä.
6fuwvu
Hei, vielä näin viiveellä kiitos kaikille tähän kirjoitukseen kommentoineille! Nyt vasta tajusin, että täällä oli monenmonta ihanaa ja kannustavaa kommenttia, joihin en väsymyssumussani ole saanut vastattua. Koitan vielä, mutta yhteisesti haluan sanoa, että olen lukenut ihan jokaisen kommenttinne ja arvostan niistä jokaista. Kiitos kun olette ja luette, se merkitsee paljon.
Hei,
25-vuotiaana, seitsemän hengästyttävän Lontoon-vuoden jälkeen olin loppu. Paljon olin ehtinyt sählätä ja saavuttaa, elää ja suorittaa, nauttia ja stressata, nopeaa nopeaa elämää. Sitten kaikki tuntui olevan päin persettä, eikä enää ollut energiaa alkaa korjaamaan asioita. Olin vain ihan loppu.
Lähdin kotiin, Suomeen vanhempien luokse. En edes itselleni myöntänyt, että kyse oli mistään hengähdystauosta, minähän olin menossa kohti uusia haasteita ja ties mitä mahtavia suorituksia. Treenasin maratonillekin, ihan vain osoittaakseni (itselleni, ketä muuta edes kiinnostaa?) että koko ajan saavutaan mahtavia virstanpylväitä ja elämyksiä elämässäni.
Ensimmäisen parin viikon aikana tunnustin itselleni, että en vain jaksa enää. Tämä on se kuuluisa BURN OUT, joka mun kaltaiselleni kaikkivoivalle fiksulle, lahjakkaalle, kauniille, hauskalle, menestyvälle ja ties mille yli-ihmiselle ei ikinä voisi tulla. Olinhan välillä käynyt raivokkaasti etsimässä rauhaa oikein Intiassa asti, kilkuttelemssa ties missä temppeleissä ja istumassa kaukaisilla aavikoilla.
Kolme kuukautta istuin vanhempieni peräkammarissa pelaten tietokonepasianssia, ja välillä kävin lenkillä treenaamassa sitä halvatun maratonia varten. Vanhempieni paras rakkauden ja viisauden osoitus siinä tilanteessa oli, että he antoivat minun olla, antoivat minun nököttää siellä peräkammarissa tekemättä mitään.
Juoksin maratonin. Palasin Lontooseen kolmeksi kuukaudeksi tekemään hanttihommia, jakamaan aamupalaflyereitä kadulla kukonlaulun aikaan. Se oli ihanaa aikaa, aamupalavuorojen jälkeen kiertelimme gallerioissa ja omalta osaltani vuosien ajan käymättä jääneissä museoissa mainion, toisenlaisessa, mutta yhtä omituisessa elämäntilanteessa olevan työkaverini kanssa.
Uupumukseni hoitaminen alkoi siitä, että hyväksyin olevani uupunut. Ja sitten lepäsin. Siihen meni puoli vuotta.
Opinkin jotain. Olen kieltäytynyt ylennyksestä töissä, kaksi kertaa. Vaikka se näyttäisi uran kannalta ties miltä, niin tiedän omat rajani ja miten paljon haluan rahan eteen tehdä. Haluan tehdä töitä töissä, en stressata vapaa-ajalla. Nuorena luulin, että minulla on rajaton stressinsietokyky, mutta jaksamisen rajoja reviteltyäni ajattelen varsin toisin.
Ei ole aina helppoa puolustaa omaa urapolkuaan. Olen yli kolmekymppinen, minulla on hyvä koulutus, osaan kaikenlaista, olen suorittajatyyppiä. Voisin olla paljon ylempänä ravintoketjussa, mutta en halua. Uskallan sen myös sanoa ääneen sekä työnantajalle, että tuttaville. Joissain tilanteissa silti tuntuu, että olisi pitänyt ilolla vastaanottaa ylennyksiä, rahaa, stressiä.
Tiedän, että elämässä varmasti tulee vastaa monia uuvuttavia ajanjaksoja, vaikka niitä ylisuorittamisella aiheuttamiani karikkoja osaisinkin vältellä. Käytyäni läpi tämän kokemuksen osaan tunnistaa lähestyvän uupumuksen paremmin, ja myös antaa itselleni aikaa palauta ja levätä jos tarve sitä vaatii.
Lepää ja pelaa pasianssia, oikein hyvää jatkoa sinulle, kiitos blogistasi!
Hurjaa, miten voin kokea saman raskaan hengityksen täällä myös. Olen luonteeltani laiskempi kuin sinä. Koen, että se on hemmetin hyvä juttu. Varsinkin itsekriittisen olemukseni (horoskoopiltani neitsyt) ja innostuvan mieleni johdosta olisin varmasti samassa tilassa kun sinä. Voi olla, että laiskuus ja rentoutumiseen pyrkivyys on oma pelastusrenkaani. Voiko olla että tämä rennosti ottaminen on yksi niistä tekijöistä jota reippaampien pitäisi oppia meiltä samalla tavalla kuin meidän pitäisi oppia olemaan hieman reippaampia? “Miksi tuo vain laiskottelee”. Eli kun ihminen lepää, nähdään se heikkoutena.
Luulen, että nyt kun maailma on menossa hengellisempään suuntaan (jos aikuisten pitää mennä niin “lapsen tasolle” että värittävät värityskirjaa jotta voivat rentoutua, ollaan selvästi hakeutumassa pois suorituksen kuplasta..?), tulee moni tajuamaan että siellä kuolinvuoteella ei lämmitä ne eurot tilillä taikka hoidetut työkeikat surkealla liksalla. Kokemukset ja rakkaat taitaa olla niitä, mitä ihmiset eniten vaaliivat . On siis aivan käsittämätöntä että ihmiset hakee niitä kokemuksia levon ja onnellisuuden ehdoilla. Saavuttavat ja höyryävät eteenpäin vaikka kaikki se menee sumussa kun on niin saatanan väsynyt “saamaan kaiken”. Ja samaan aikaan ei saa mitään, kun siitä ei osaa rentoutuen nauttia.
Tsemppiä Stella. Lepää, jotta nouset sumusta ja saat tehdä juuri kaiken mitä haluat. Mutta tietty chillisti :)
Vielä henkilökohtaisena kokemuksena voin mitä lämpimimmin suositella joogaa ja meditointia. En varmaan hengittäisi viimeisimmän, rankan vuoden jäljiltä jos en olisi näitä kahta löytänyt :)
Se syyllisyydentunto joka suuntaan; kaikesta, mihin ei ole riittänyt. Ah. Hello, old friend.
Olen hakenut viisautta siitä lentokoneen turvademon mantrasta, että ensin pitää laittaa happinaamari itselleen ennen kuin yrittää auttaa muita. Oman jaksamisen pitää olla korkeimpia prioriteetteja, muuten ei mistään tule mittään.
Maltathan nyt levätä.
Rohkea ja elävä teksti! Minullakin on se krooninen huono omatunto, joko työtä kohtaan, lapsiani kohtaan, vanhempiani kohtaan, sisarruksiani kohtaan, isovanhempiani kohtaan, haaveitani kohtaan, kotia kohtaan jne jne. Melkein aina on (ja ollut) sellainen olo ettei ole tehnyt tarpeeksi. Melkein aina koen etten saa mitään tehtyä vaikka kokoajan teen jotakin. En tiedä onko se sukua levottomuuden kanssa? Nämä tuntemiset ovat kyllä vähän helpottanut sen jälkeen kun Nils syntyi viisi vuotta sitten. Toisaalta ne pahentui toisella tavalla… Mietin että onko se joku sukuvika? Sinä olet kyllä paljon lahjakkaampi multi-taskaaja kun minä :) Olet myös erittäin luova, pidän teksteistäsi ja kuvistasi! Aika harvoin kyllä luen, kun koen etten lue tarpeeksi lujaa suomeksi. Haluaisin sinun koirat, ne ovat niin suoloiset! Allergioitten takia ei voida hankkia eläimä, muuten kyllä ostaisin mäyräkoiran. Siitäkin, muuten, tunnen erittäin paljon huonoa omatuntoa, että olen allergiageeneni kautta (luultavasi) aiheuttanut että laspellani on allergioita.
Voi hyvin ja elä rennosti, you are worth it!
Stella – kiitos, että kirjoitit. (Ja ylipäätään, että kirjoitat.) Et arvaa, millaisilla leveleillä tää sykähdytti, pysähdytti, herkisti ja herätti. Oot upeutta. xxx
Olipa erittäin hyvin ja rehellisesti kirjoitettu aiheesta, joka kuitenkin ON edelleen tabu tässä maassa! Kävin saman homman (taas) läpi tänä keväänä, edellisestä kerrasta oli kymmenisen vuotta. Ja kyllä, myös täällä voimat loppuivat silloin, kun oli jo turvallista. Tajusin vasta jälkeenpäin, että nyt vasta oli mahdollista päästää airoista irti ja lipua, antaa muiden soutaa. Aiemmin olisin tullut viskatuksi veneestä kaulassa parikin myllynkiveä.
Olen satunnainen lukija täällä, ja tällaiset postaukset saavat mut pysymään lukijana. :) Ihmeellisintä on elämä. Kaikkea parasta sulle ja koirille myös kahden karvakaverin (poikien) hajuterveiset! <3
Kolmannen kerran palasin lukemaan tämän tektin ja en osaa oikein kommentoida mitään mitä täällä ei olisi jo sanottu. Minäkin samaistun ihan täysin. Kantapään kautta on pitänyt oppia omat rajat, kroppa kyllä sitten ilmoittaa, jos pää ja mieli ei anna periksi. Onneksi osaat selvästi nauttia luonnosta ja eläimistä, niistä itse saan uskomattomasti voimaa. Kun käy tarpeeksi pohjalla, arvostus yksinkertaisia asioita kohtaa nousee arvoon arvaamattomaan, muistaa hengittää ja nauttia lintujen laulusta. Tsemppiä Stella, oot ihana! <3 <3
Olen seurannut blogiasi vuosikaudet ja entisenä viestintäalan työntekijänä voin aikalailla tarkasti kuvitella fiiliksesi. Paloin itse loppuun viime syksynä todella pahasti, mikä sai kyseenalaistamaan alan sopivuuden omalle herkälle ja luovalle luonteelleni. Kornia, mutta vaikka osasin aavistaa voimien loppumisen lähestyvän, olin aina muka liian kiireinen lepäämään ja tuo levon lykkäämien jysäyttikin sitten romahduksen kerralla. Terveys on kuitenkin prioriteetti numero yksi. Irtisanouduin lopulta työstäni, muutin ulkomaille, jossa opiskelen koodausta ja ohjelmointia ja ratkaisu osoittautui elämäni parhaaksi.
Anna itsellesi aikaa toipua ja ennen kaikkea anna itsellesi anteeksi. Omat itsesyytökset työmäärän haalimisesta ja kyvyttömyydestä sanoa ei projekteille olivat ainakin allekirjoittaneen kohdalla valtavat. Oli pitkä prosessi opetella olemaan hellä ja armelias itselleen.
Heittäydy täysillä toipumiseen ja anna itsellesi vihdoin aikaa ja lupa tehdä vain sinua voimaannuttavia asioita. Uskollinen lukija lähettää lämpöä ja tsempit Australian auringosta! Muista, että toipuminen ei ole sprintti. Parantumista ei ikävä kyllä voi sisseillä eikä suorittaa. :)
Kiitos tästä tekstistä. En kärsi sykeongelmista, en myöskään koe stressaavani liikaa asioista, mutta se että aikataulu on jatkuvasti täynnä ja 7päivää viikossa on rasittavaa fyysisesti. Sain juuri uuden työtarjouksen, jonka otin vastaan oman työni lisäksi ja nyt mietin osittain että miksi.. en tarvitsisi lisätuloja vaan lisää aikaa toteuttaakseni niitä asioita mistä itse nautin.
Voi, kesällä otan minäkin muutamia viikkoja ihan vain aikaa olla.
Voimia Stella Samaistun täysin,oma leposyke viime viikolla 120 ja valvottuja öitä.Fyysisesti terve kuin pukki.Juuri kun kaiken piti olla hyvin.Mutta ehkä kuitenkin takaraivossa paukutti se ja se asia mihin pitäisi pystyä,pitäisi jaksaa…suorittaja,reipas tyttö ja mitä näitä on…Minuakin nauratti lääkärin kommentti miettimisestä.Olenkin aina haaveillut napista,jota painaa,saadakseen ajatukset hiljenemään.
Niin ja erityisherkkyys,ehdottomasti lahja! Joskus vain liikaa
Monessa työssä oletaan että uhraat elämäsi työlle. Sinä ja työ, ei vapaa-aikaa, ei muuta elämää. Jopa freelancerina täytyy osata joskus pitää paussia, joskus aamupäivä toisinaan taas ilta. Jos kerran voit valita työaikasi voit myös valita vapaasi! Sitten yleensä jaksaa taas valloittaa maailmaa kaikilla ideoillaan kuten perustan siivousfirman joka käyttää vaan ekologisia pesuaineita, aamiaiskahvilan tai sporttikahvilan, teen marimekolle malliston, kirjoitan kirjan..etc. Ehdotan että hankit museokortin ja meet vähän kiertelee museoita. Äänimaailma on hiljainen, paikat yleensä täynnä värejä ja tunteita. Koska yleensä alkuun tuntuu vaikealta rauhoittua, museossa se on lähestulkoon pakollista. :D
Loistava idea tuo museossa käynti, pakollinen hiljaisuus. Toteutan heti huomenna.
Hurjaa, miten voin kokea saman raskaan hengityksen täällä myös. Olen luonteeltani laiskempi kuin sinä. Koen, että se on hemmetin hyvä juttu. Varsinkin itsekriittisen olemukseni (horoskoopiltani neitsyt) ja innostuvan mieleni johdosta olisin varmasti samassa tilassa kun sinä. Voi olla, että laiskuus ja rentoutumiseen pyrkivyys on oma pelastusrenkaani. Voiko olla että tämä rennosti ottaminen on yksi niistä tekijöistä jota reippaampien pitäisi oppia meiltä samalla tavalla kuin meidän pitäisi oppia olemaan hieman reippaampia? “Miksi tuo vain laiskottelee”. Eli kun ihminen lepää, nähdään se heikkoutena.
Luulen, että nyt kun maailma on menossa hengellisempään suuntaan (jos aikuisten pitää mennä niin “lapsen tasolle” että värittävät värityskirjaa jotta voivat rentoutua, ollaan selvästi hakeutumassa pois suorituksen kuplasta..?), tulee moni tajuamaan että siellä kuolinvuoteella ei lämmitä ne eurot tilillä taikka hoidetut työkeikat surkealla liksalla. Kokemukset ja rakkaat taitaa olla niitä, mitä ihmiset eniten vaaliivat . On siis aivan käsittämätöntä että ihmiset hakee niitä kokemuksia levon ja onnellisuuden ehdoilla. Saavuttavat ja höyryävät eteenpäin vaikka kaikki se menee sumussa kun on niin saatanan väsynyt “saamaan kaiken”. Ja samaan aikaan ei saa mitään, kun siitä ei osaa rentoutuen nauttia.
Tsemppiä Stella. Lepää, jotta nouset sumusta ja saat tehdä juuri kaiken mitä haluat. Mutta tietty chillisti :)
Vielä henkilökohtaisena kokemuksena voin mitä lämpimimmin suositella joogaa ja meditointia. En varmaan hengittäisi viimeisimmän, rankan vuoden jäljiltä jos en olisi näitä kahta löytänyt :)
Oho. Tuli väärään kohtaan tämä kommentti. Kopion vielä tuonne alas. En saa tätä poistettua :D
Voi Stella, samaistun niin paljon tähän. Pysäytti tosi sopivasti hullun kiireen keskellä. Pusuja. <3
Kiitos että jaat tämän kanssamme. Kiitos että kirjoitat. Olen yrittäjänä joutunut painimaan osittain samojen ongelmien kanssa.
Toisella olkapällä istuu joku joka kutsuu laiskaksi jos työpäiviä on viikossa vain viisi. Sama tyyppi morkkaa jos kotona villlakoirat vilistävät nurkissa.
Viime vuosina olen opetellut olemaan laiska. Työ tehdään työpaikalla, työaikana. Ja villakoirat eivät karkaa vaikka niitä ei juuri sillä hetkellä eliminoisi. Välillä on puoliso on tullut ja sammuttanut imurin väsyneen hääräilijän seläntakana. Komentanut sohvalle. Olen jonkin verran introvertimpi, myös ihanien ihmisten kanssa hengailu kuluttaa minua. Tarvitsen kotia ja rauhaa.
Merkitsen säännöllisesti kalenteriin päiviä ja hetkiä jolloin en saa tehdä mitään, suorittaa asioita. Ei töitä, ei sähköpostia, ei siivoamista tai hääräilyä. Se pitäää pakan kasassa. Sillä jaksaa.
Ihana Stella <3 itse oivalsin suurimman stressin ja kiireen keskellä, että tärkeintä on muistaa hengittää. Syödä ja hengittää. Niinpä pysähdyin päivittäin edes hetkeksi ja keskityin sisään- ja uloshengittämiseen. Kuuntelin hengitystä ja annoin hapen virrata rauhassa joka kohtaan kehossani. Kohdallani se toimi ja rentouduin. Se hetki on vain hengittämistä varten enkä mieti mitään muuta. Niinpä aina kun meinaa lähteä käsistä, sanon itselleni – hengitä. Pidä huoli itsestäsi <3
❤️
Illalla nukkumaan mennessä sydän tanssii ihan omia kuvioitaan, eikä suurin murhe ole edes se, että herääkö enää, vaan se, että miten lapsi selviää, jos löytää isänsä kylmänä. Liian monta viikkoa on luvannut itselleen ja läheisille, että ensi viikolla ehdin paremmin sitä ja tätä. Ruokatauolla kun koettaa saada sydämen tahdin tasaantumaan, osuu tekstisi kohteeseen. Ensi viikolla en tule töihin, vaan pidän ainakin osan ylitöistä vapaana!
xoxo
Ihana postaus. Samastuin monessa kohtaa! <3
Niin hieno kirjoitus,kiitos Stella! Sulla on tosi maaginen tapa kuvailla asioita. Ihan alko itkettää tää teksti ku niin paljon löysin myös itseäni tosta.
Toivon sulle ulle paljon lepoa, haleja ja kauniita kevätpäiviä!
Hei, Stella. Mietin, että oletkohan sinäkin erityisherkkä. Löysin itseni tämän blogitekstin kautta:
http://henriikkaronkkonen.blogspot.com.au/2015/11/miten-voi-puhua-salaa-itsekseen.html
Ajattelisin kirjallisen lahjakkuutesi, eläinrakkautesi, kaukokaipuusi ym. kirjoituksissa esille tulevan vuoksi, että voisit olla sekä erityisherkkä että elämyshakuinen, kuten minäkin. Lyhyesti: silloin ihminen haluaa kokea enemmän kuin muut, mutta erityisherkkyyden takia jaksaakin vähemmän, ja turhautuu itseensä. Kokee kaikesta mielihyvää tuottavasta syyllisyyttä, koska voisi olla tekemässä jotain tuottavaa.
Erityisherkkyystesti: http://heliheiskanen.fi/testit/herkkyystesti/
Elämyshakuisuustesti:
http://www.hsperson.com/pages/HSStest.pdf
Toivottavasti löydät armollisuutta itseäsi kohtaan. Sinun ei aina tarvitse olla tuottava, saat nauttia ainoasta elämästäsi ja kaikesta kauniista. Tsemppiä!
Nimim. sydänfilmit, börnis ja onnellisuusprojekti takana ja nyt elämä rullaa hyvin!
Riipaisevaa rehellisyyttä, arvostan. Ja rehellisesti aion myös kommentoida. Mä uskon, kokemuksesta, että uupumus on lopulta siunaus. Ainakin, jos ei tarvitse uupua yksin ja vajota ilman välittäviä sydämiä. Se, että lääkäri määrää ottamaan iisisti, hengittämään ja tekemään tilaa elämässä, pitäisi olla pakkohoitona monelle. Sillä mikä ihana tunne on, kun kiihtyneen sykkeen alta alkaa tuntemaan tyynen perusmuurin ja aidon oman äänen. Ei ulkopuolisten odotusten tai deadlinen aikaansaamaa, vaan sen äänen, joka osaa sanoa juurikin mihin keskittyä, mikä on sydämelle tärkeää.
Iisiä aikaa, arjen kauneutta ja musiikin parantavaa voimaa!
Kävin kans sydänfilmissä pari viikkoa sitten, kun pitkään oli tuntunut siltä, että sydän jättää lyöntejä väliin. Tuloksia en ole vielä saanut. Ennen lähetteen tekoa lääkäri kysyi, onko mulla stressiä, miten nukun jne. Vastasin, että ainahan sitä jotain stressiä on ja ahdistun herkästi ja että nukun pääsääntöisesti ihan hyvin, vaikka olenkin aina aamuisin tosi väsynyt (olinpa nukkunut 2 tai 10 tuntia). Jälkikäteen aloin miettiä, että onko niin, että tämä jatkuva stressi ja ahdistus ovat jo niin osa minua ja arkeani, etten edes enää koe niitä ongelmana. Ajatus oli aika pelottava ja pysäyttävä. Ensi viikolla menen kuulemaan sydänfilmi- ja labratulokset. Uskon, että ne ovat ok, mutta onko kaikki ok korvien välissä, se onkin toinen kysymys.
Kirjoituksesi oli todella pysäyttävä (mutta ei pelottava!) ja pisti pohtimaan. Etenkin mainitsemasi krooninen huono omatunto k-a-i-k-e-s-t-a ja syyllisyys, tuo uskollinen ystävä vuosien takaa.
Kiitos, kun jaoit ajatuksesi. Arvostan sitä todella ja uskon tämän tekstin herättelevän monia ja auttavankin. Minua se ainakin herätti ja toivottavasti pidemmällä tähtäimellä auttaakin, kunhan vain itse päätän niin.
Voimia ja kauniita ajatuksia sinulle, Stella!
Itse olin ensimmäistä kertaa sydänfilmissä 24-vuotiaana juuri samasta syystä, tai jostain liiallisen tunnollisuuden ja savolaisen rasvahappogeeneilyn yhdistelmästä. YTHS:n lääkäri antoi beetasalpaajareseptin viemiseksi ja kehotti tekemään joka päivä jotain, josta oikeasti nauttii. Vaikka olisi kuinka kiire. Se auttaa arjessa, kun muistaa edes yrittää pitää itsestään huolta :)
Voi Stella <3
Sanoja minun suustani. Vaikkakin itsellä meni nuoruusiän pelkuruudessa ja masennuksessa sen verran kauan, että tajusin haluavani tehdä ihan kaikkea vasta hieman myöhemmin kuin 16-vuotiaana. Sillä polulla olen edelleen – en ole tyytyväinen tämänhetkiseen, mutten tiedä mitä haluaisin. Kun haluaisin oikeasti ihan kaikkea. Ja kun joku asia jää tekemättä, kalvaa syyllisyys ja huono omatunto. Piru, kun kaikki pitää aina opetella kantapään kautta!
Mutta parempi kai ajoissa kompastua, kun asiat eivät vielä ole huonoimmalla mahdollisella tolalla.
Raivataan tiemme ulos valottomasta metsästä, etsitään auringonsäteet ja nautitaan niiden lämmöstä, vailla huolia. Voimia <3
—-
http://www.trickles.fi
http://www.rosvot.fi/alice-june
Ajatuksia herättävä kirjoitus. Olen itse viimeaikoina kokenut erikoisia tuntemuksia, sydän hakkaa, migreeniä viikoittain, niskat jumissa. Olen palkkatyössä ja tällä hetkellä mulle kuormataan enemmän töitä kuin ehtisin tai jaksaisin tehdä. Tuleva kesä pelottaa, välillä melkein itkettää. Työmoraalini on kuitenkin niin korkea, että haluan näyttää kaikille, että mä selviän ja pystyn ja hoidan. Vaikka väkisin. Kirjoituksesi sai kuitenkin miettimään, pitäisikö höllätä? Olla armollinen itselle, antaa aikaa, olla rikkomatta itseään? Työ ei työpaikalla tekemällä lopu vaikka raadan raivona. Mutta voinko jäädä sairaslomalle, kun en makaa pää kainalossa? Onko lepotauko liioittelua, raukkamaisuutta, heikkoutta?
Pistää ajattelemaan…
Tsemppiä, kuumaa kahvia ja korvapuusteja, lempeitä tuulia ja auringonpaistetta Stellalle ja kaikille, joita tämä aihe koskettaa.
Jos et vielä ole kokeillut: psykoterapia ja Arto Pietikäisen Joustava mieli -kirjat. Helmiä.
Muutama ohje elämän polulle:
1. Delegoi
2. Sano ei
3. Älä tee tänään sitä, minkä voit huomennakin jättää tekemättä
4. Hengitä
5. Ole lempeä itsellesi
Yritän näitä noudattaa aina, kun elämä alkaa mennä kiitolaukkaa. Laukka on ihanaa vain hevosen selässä nautittuna <3
Suurin oppi minulla on ollut, että maailma pyörii ilman minua. Haikeaa.. Ehkä sinun kannattaisi laittaa blogi tauolle? Postaustahtisi on niin kiivas, että blogi varmasti kuormittaa kaiken muun lisäksi.
Tämä kommentti oli hyvä :). Blogien suurkulutajana usein mietin, kuinka vaikeaa voi olla blogisti ja samalla saada elämäänsä tilaa, jota ei katso ulkoapäin, “mieti omaa olemistaan”. Hirveän hyvä artikkeli oli Hesarissa:
http://www.hs.fi/elama/a1462939274795?ref=a-luet-#3
Kannattaa tutustua Camilla Tuomisen Tunnekuvakirjaan ja Emotion Trackeriin:
https://www.facebook.com/Tunnekuvakirja/
https://www.facebook.com/emotiontracker/
http://emotiontracker.fi/en/
Olen seurannut blogiasi siitä asti, kun luin sun rokkihenkisen pukeutumisjutun Oliviasta monta monta vuotta sitten. Olet huikean taitava kirjoittamaan ja kuvaamaan elämää ja saan (kuten varmasti iso joukko muitakin lukijoitasi) hurjasti inspiraatiota ja iloa blogistasi. Jos nyt kuitenkin tuntuu, että myös blogin osalta kaipaat hetken lepoa, lupaan odottaa ja olla täällä, kun olet saanut tarpeeksi lepoa. Mielenrauhaa, tasapainoa ja läsnäolemisen ihanaa keveyttä sulle, Stella! ❤️
♡
Voi murunen. Oot ihana juuri noin. Täysin riittävä, kaikkeen. Älyä on myös olla itselleen viisas :)
Oon maannut tuolla pöydällä useita, useita kertoja. Typeryyttäni soimannut itseäni samoista asioista. Mulla oli kuitenkin pieni poika, jonka vuoksi oli pakko. Olen tietyllä tavalla rikki koko loppuelämäni. Nyt huomaan koulun aloittaessani, että sykkeet ovat taas maksimaaliset. Ja aamulla kun olisi ollut pakko mennä kauppaan listaamaan asujen materiaaleja, meninkin eiran rannan kalliolle ja katselin lokkeja ja juttelin niiden kanssa ☆ luulen että kuuntelivat ;)
Opettelen taas samaa asiaa mutta tällä kertaa olen päättänyt voittaa.
Halaus.
Luin tämän jo illalla ensimmäisen kerran. Eilinen oli myös ensimmäinen päivä tänä vuonna, kun en tehnyt ensimmäistäkään työhön tai opiskeluun liittyvää asiaa, saatikka että olisin tehnyt niitä reilun puolet vuorokaudesta, kuten tavallisesti. Lisäksi join vain kupillisen kahvia. Eräänlainen erävoitto sekin.
En kai voi kun toivoa sinulle ja sykkeellesi rauhallisempia aikoja. Lue kirjoja tai ole lukematta jos huvittaa. Nauti auringosta, ihmisistä ja niistä pitkistä koirista. Pussaile, nuku ja keitä teetä.
Suukkoja Stella!
Elämän – ja työn – imu, viettelys ja ilo, tuo kaksiteräinen miekka: Kun olisi niin paljon tekemistä, niin paljon mistä innostua, loputtomasti mahdollisuuksia joihin tarttua ja niin vähän aikaa. Ei kai mikään, mistä nauttii, voi lopulta olla haitaksi, eihän? Muistan erään viisaan psykologin lausahtaneen taannoin, että kukaan ei voi palaa loppuun, ellei ole ensin ollut liekeissä. Tähän tiivistyy kai koko kuvio. Tiivistyi ainakin itselläni. Vastaavanlaisen tien kulkeneena, voin todeta, että pakotettu pysähtyminen voi olla mahdollisuus päästää esiin jälleen se minä, joka on peittynyt suorittavuuden verhoon. Hiljaisuuden laskeuduttua soivat usein ne kauneimmat sävelet.
Elämän – ja työn – imu, viettelys, on kaksiteräinen miekka: Olisi niin paljon kiinnostavaa tekemistä, niin paljon annettavaa, lukemattomasti mahdollisuuksia ja yllytyksiä, joista osa on naamioitu suorittamisen vaatteeseen uupumisen tiellä. Ehkäpä tämä pakotettu tauko onkin mahdollisuus tarttua taas siihen minään, joka odottelee rauhaisampaa hetkeä päästäkseen esiin. Sekin ansaitsee mahdollisuutensa, ja voi kenties tuoda elämääsi vielä yhden väriasteikon lisää. Vastaavanlaisen tien kulkeneena, ikuisesti tasapainoa etsien, voi todeta, että hiljaisimpien äänten seasta löytyy usein kauneimmat sävelet.
<3 <3 <3!
Silloin harvoin, kun kommentoin postauksiisi, saan aikaiseksi vain tuollaisia hassunhölmöjä (mutta sitäkin aidompia!) symboleja, tai korkeintaan muutaman sanan lauseita ja huudahduksia. Mutta semmoisia nämä sinun tekstisi ovat. Jättävät sanottomiksi. Hyvällä tavalla. Tuntuu kuin kaikki, millä on väliä, olisi jo sanottu. Kiitos.
Nyt kyllä osui ja upposi sellaisella voimalla että hyvä kun en ruvennut täälä työpisteen ääressä itkeä pillittämään. Löysin itseni nääs kaksi viikkoa takaperin aivan juuri samasta tilanteesta, mittareihin kytkettynä sairaalapöydältä, sykeongelmia tääläkin. (Olen kuitenkin sulkenut sen sen aika tehokkaasti mielestäni, koska lääkäri totesi _anemian, ihan kun se nyt muka kaiken selittäisi; jotain on kyllä oltava pääkopankin puolella vinossa.) Onnistuit pukemaan pinnan alla kyteneet fiilikseni aika hemmetin hyvin sanoiksi.. Huhhuh. Kiitos että jaat kokemuksiasi avoimesti, annat varmasti monille muillekin ajateltavaa ja samassa suossa rämpiville vertaistukea.
Elämän epätasapainon muuttaminen tasapainoksi ei ole helppoa. Olennaista kaikessa on tajuta juuri se, että ei ole kummempi kuin muutkaan. Vaikka toteamus kuulostaa periluterilaiselta ja masentavalta, ei se mielestäni sitä ole. Ennemminkin se osoittaa sen, että kukaan ei ole korvaamaton, ja sen oivalluksen myötä itse “parannuin” negatiivisista ajatuksista ja vinksahtaneesta maailmankuvasta, jonka vuoksi olin kateellinen, liiankin kilpailuhenkinen ja ajattelin, että ihmissuhteet perustuvat hyödylle. Voi kuinka olenkaan onnellinen nykyään siitä, että saan taas haaveilla kuin teini-ikäinen ja olla turhankin avoin uusille ihmisille – mieluummin valtavat ja positiiviset haaveet kuin sumuinen suorittamisen todellisuus!
Siitä olen onneksi päässyt eroon, että kuvittelisin olevani korvaamaton – en ole, ei kukaan ole. Siitä jatkuvasta syyllistymisestä haluaisin kyllä eroon!
Syyllistymisen rinnalla toinen kavala tunne on pelko. Pelko siitä, että tehty tai tekemättä jättäminen johtaa johonkin katastofaaliseen lopputulokseen. Itselleni työ on eritoten osa-alue, jonka suhteen en ole koskaan osannut ottaa rennosti, sillä teen asioita liiankin tunteella. Siksi syyllistyn vaikkapa sairalomasta, jonka vuoksi ajattelen jättäväni muut pulaan. Hullua, kukapa nyt oikeasti tekee mitään puolitehoisella työvoimalla! Kritiikinsietokyky on myös hankala taiteenlaji; keitä ovat ne ihmiset, jotka pystyvät vain olankohautuksella tai naurahduksella ottamaan vastaan itseensä kohdistuvan kritiikin?
Luovana ihmisenä ja yrittäjän tyttärenä voisin hyvin kuvitella itseni aivan samaan tilanteeseen. Minulla tosin stoppi tuli jo opiskeluaikoina ja olen siitä asti osannut priorisoida. Olen myös sen verran läheltä nähnyt yrittäjän elämää, että tiedän, ettei se ole minua varten. Olen vakituisessa työssä yrityksessä, en edes minkäänlaisena pomona, mutta silti on jaksamisen kanssa tekemistä.
Olenkin täältä blogisi rivien välistä lukenut viitteitä siitä, että nyt menee liian lujaa. Olen todella onnellinen, että otit sairaslomaa. Nyt päästä irti velvollisuuksista ja “velvollisuuksista” ja kerää voimia kaunokainen!
Oi, sinä opit tämän jo varhain! Toiset meistä ovat kovakalloisempia, kun pitää löytää itsensä samojen asioiden ääreltä uudelleen ja uudelleen ennen kuin viesti menee todenteolla perille… Oppia ikä kaikki, tällä kertaa aion uskoa. Kiitos, kerään! Ihanaa kesää sulle xxx
Minä muistuttelen itseäni, että jos mokaan tai unohdan jotain duunissa, niin kukaan ei kuole. Antaa perspektiiviä :D
Todella hienoa, että jaoit meille näinkin henkilökohtaisen asian. Tässä maassa on tällä hetkellä valitettavasti vallalla se, että ne keillä on töitä, hukkuu niihin ja toisilla taas ei ole töitä, vaikka kuinka haluaisi.
Voimia sinulle ja muille kanssakärsijöille <3 Olkoon kesä meille kaikille lämmin ja aurinkoinen.
Voi rakas! Voimia sinne <3 Senpä kanssa tässä tämän hetkisessä unelmaelämässä painii, että kun on vapaus ja vastuu, eikä kukaan tee mun puolesta mitään, niin mitä kaikkea valikoin itse tehtäväksi, kun haluaisin toteuttaa kaikki inspiraationi ja unelmani mielellään samaan aikaan. Lepäilehän siellä <3
No niin-pä! Kiitos kaunis, lepäilen xxx
Hei! Olen vuosia lukenut blogiasi ja seurannut sivusta syöksykierrettäsi. Syöksykierrettä, jolle samankaltaisuuksia tunnistin omasta elämästäni. Oma kierteeni pysähtyi ei- niin -kivasti, maailma romahi äkkipysäyksellä, pakotettuna, vähän ennen joulua rajulla tavalla ja nyt kun kuukausia on kulunut, alan nähdä asian hyvät puolet. Tai tuntea, että kyllä tämä tästä. Haen armollisuutta omille tekemisislleni ja olemiselleni, ystävällisempää ja itsemyötätuntoisempaan ja lämpimämpää puhetta pääni sisällä, pois vertailusta, itsekritiikistä, vääristä toimintatavoista ja tunnelukkojen tunnistamisesta ja korjausliikkeistä. Olen lukenut paljon. Pohtinut. Tuskastunut tuskastumiseen, siihne, etteivät asiat mene juuri niin kuin haluan/ansaitsen/nopeasti. Suorituskeskeisyydestä ja kontrollista ja negatiivisesta minäkuvasta on vaikea päästä irti. En kuitenkaan ottanut tarjottua sairauslomaa (itse uskon, että olisin vaan syyllistänyt itseäni sairauslomasta lisää, tekemättömät työt olisivat näkertäneet, aito tervehtyminen olisi mahdotonta, työpaikka menisi alta, näkisin itseni “sairaana”) tai lääkitystä ja uskon, että keskustelemalla itseni ja fiksumman ratkaisukeskeisen ihmisen kanssa (joka suhtautuu minuun lempeästi ja hyväksyvästi) ja lukemalla, harjoittelemalla ja ajan kanssa pohtimalla paranenen, saan sisääni rauhaa ja armoa itseäni kohtaan, en vertaile itseäni muihin ja heiän saavutuksiinsa ja osaan suhtautua itseeni myötätuntoisemmin. Työn alla edelleen, mutta ehkä joskus. Tsemppiä sulle.
Kiitos kommentista, ja tsempistä! Pahin syöksykierre on onneksi selätetty jo muutama vuosi sitten, kun aloin nukkua ja liikkua, jopa syödä säännöllisemmin. Siitä on menty koko ajan eteenpäin kohti parempaa. Nyt se vuosien väsymys näköjään vaan pääsi kumuloitumaan. Niin joskus kuulemma käy: keho pettää vasta silloin, kun se alkaa olla turvallista. Siihen asti mennään autopilotilla, selvitään koska oikeasti on pakko.
Kiitos, hieno teksti! Ota iisisti. Oikeasti.
(käskee vuosien kroonisesta migreenistä irroittautunut tyyppi, joka yksinkertaisesti yhtäkkiä päätti elellä niin, että on mahdollisimman onnellinen. Sitä kohti!)
Otan! Kiitos kun luit xxx
Liian harvoin, jos koskaan, jätän terveiset. Mutta tän kirjoituksen jälkeen ei ollut vaihtoehtoa. Toivottavasti just sulle sopiva polku löytyy. Etsiminen on kyllä pirun vaikeaa, mutta tehtävä on toteutettavissa. Onnea matkaan, kaunokainen!
Oi! Ihana kun kommentoit. Ja kiitos – uskon siihen myös. Rentoa alkukesää sinne xxx
Ai vittu, nyt osui.
Istun kotona (luojan kiitos pihalla) potemassa migreeniä, joka paukahti eilen kun kuulin saaneeni vakityön. Ehdin jo sanoa eilen aamulla ääneen, että osaisko sitä nyt ottaa vähän rennommin ja helpommin, kun keho näköjään ilmoitti että nyt on oikeasti pakko pysähtyä edes hetkeksi.
Tunnistin itseni niin monesta jutusta! Maailma ja sen mahdollisuudet on loputtoman kiehtovia ja innostavia ja mä haluan olla osana kaikkea. Koska useimmat asiat on vaan niin sairaan siistejä. Mutta kääntöpuolella on se, että burnis kolkuttelee koko ajan ovella ja viikon tunnit vaan eivät riitä.
Että joo. Tsemppiä sinne, kuulostaa laimealta, mut sanon silti. Hengitys kerrallaan.
Hui! Kuuntele sitä kehoasi, sillä on selvästi sulle asiaa (kuten oli omallanikin minulle). Hengitys kerrallaan, lempeää alkukesää, otetaan iisisti! xxx
Hei Stella, kiitos rehellisestä ja avoimesta kirjoituksesta. Kovinkaan moni ei olisi valmis jakamaan itsestään näin paljon, kuin sinä juuri teit. Uskon että kirjoituksestasi on apua monelle… tunnistan siinä myös jotain itseäni, vaikka nyt olen pitkällä sairaslomalla kovin erilaisesta syystä. Toivon päiviisi ennen kaikkea rauhaa ja olla möllöttämistä, enkä aio sanoa että parane pian, vaan ota oma aikasi <3
Kiitos kun luit! Otan. Rentoa kesää sinne xxx
Kerta kerralta pidän enemmän blogistasi, kuvistasi ja teksteistä myös. Otahan tosiaan nyt rennosti siellä, työt ja harrastukset ja vaikka blogikin saa huilia välillä, terveys on tärkeintä. Muuten ei mistään tule mitään.
Ihana kuulla – kiitos.
Kuulostaa tutulta, hienosti kirjoitettu. Kummallinen kierre, sitä stressaantuu siitä kun tietää että pitäisi pyristellä ulos stressikierteestä ja kiireestä. Vielä joku päivä.
Kyl-lä. Kyllä se tästä, sulla ja mulla.
xxx <3
xxx
Kiitos blogistasi! Olen seurannut kirjoituksiasi ja elämääsi tätä kautta jo pitkään ja samaistunut niihin kerta toisensa jälkeen. Olen muutaman vuoden sisällä ajanut itseni pariin otteeseen ihan totaalipiippuun sinkoilemalla työstä toiseen kahden kaupungin ja kolmen myymälän välillä ja hokenut itselleni ja läheisille, että nyt pari viikkoa on tiukkaa, mutta sitten helpottaa. Ei helpottanut ennen kuin aloin tehdä vain ja ainoastaan niitä asioita, mistä oikeasti tykkään. Kaikki muu piti delegoida rankalla kädellä muille, jotta ylipäätään oli mahdollista hermoloman jälkeen palata takaisin omaan yritykseen töihin. Nyt huomaan perustaneeni toisen yrityksen edellisen rinnalle, avanneeni uuden myymälän ja aloittaneeni uuden koulun. Toistaiseksi kaikki on hyvin reilassa, mutta itsekuria se vaatii, ettei taas mene överiksi. Tsemppiä palautumiseen! :)
Juu, tuttu hokema täälläkin – just nyt on kova hässäkkä, mutta parin viikon päästä helpottaa. Tsemppiä sinne, pidä kiinni edes pikkuriikkisestä vapaa-ajasta ja muista hengittää! xxx
Liityn muiden kirjoittajien kuoroon: tunnistin tekstistäsi itseni. Kiitos että kirjoitit vaikeasta aiheesta, kauniisti mutta samaan aikaan kaunistelematta. Pahinta on kun huomaa tekevänsä asioita joista tietää nauttivansa, mutta ei tunne sitä. Kun kiire ottaa ylivallan kokemisesta ja nauttimisen sijaan miettii seuraavaa askelta. Meillä on tämä yksi elämä, ja oon nyt viime syksyisen uuvahtamisen jälkeen opetellut elämään sitä hitaammin. Helvetin pelottavaa puolet ajasta, mutta loppupuolisko vakuuttaa kerta toisensa jälkeen kaiken tämän kipuilun tarpeellisuudesta. Hitaammin ja samaan aikaan paremmin, onneksi elämä ei ole nopeuskilpailu. Tsemppiä alkukesään, otetaan sopivan rennosti!
Juuri näin – allekirjoitan kaiken mitä sanot. Rentoa kesää sinne myös xxx
Kiitos tästä. Kolahti täälläkin ja palaan varmasti vielä lukemaan tämän uudestaan ja uudestaan, kun oman oravanpyöräni vauhti meinaa karata käsistä.
Arkkiatria ja muumipeikkoa lainatakseni toivon sulle hyvää telttapaikkaa ja kevyttä sydäntä!
Oi, ihanasti sanottu – kiitos ja sinne samaa!
Huonon omantunnon lisäksi (tai sen yhdistelmänä) itseäni vaivaa myos ainainen vertailu. Miten monesti olenkaan, häveten myonnan että hiukan kadehtien, lukenut blogiasi ja miettinyt miten upeaa ja ihanaa sun elämä on, miten oot niin luova, inspiroiva, kaunis ja rehellinen itsellesi. Ihanaa että kirjoitit näin avoimen postauksen, on hyvä muistaa (tai no, opetella) ettei kenenkään elämä ole sellaista miltä se päällepäin näyttää. Hassua, miten vaikeaa onkaan olla itselleen kiltti ja armollinen, ja ennenkaikkea tyytyväinen. Kuten itse sanot meille lukijoilesi, haluaisin sanoa nyt saman sulle, Stella: valoa päiviisi, kaunokainen.
Ei kenenkään elämä tosiaan täydellistä ole. Siksi vertailu onkin ihan turhaa – ei koskaan voi tietää mitä taakkoja toiset kantavat, mitä he käyvät läpi, mistä he iloitsevat ja mitä he surevat.
Ja kiitos! Sulle samaa sinne, ja ihanaa kesää xxx
<3
xxx
Armollisuus itselleen on yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Tsemppiä noihin riittämättömyyden ajatuksiin ja toivottavasti ehdit nyt relata tarpeeksi <3 sun blogi on inspiroiva ja yksi mun lemppareista.
Hei kiitos, ihana kuulla! Samaa mieltä siitä armollisuudesta, en vaan tiedä miksi se on niin vaikeaa.
Kiitos, tämä tuli tarpeeseen. Painiskelen samojen juttujen kanssa täälläkin. Pari vuotta sitten alkoi samat jutut, tuli käytyä sydänfilmissä, leposykkeet huitelivat satasessa, heräilin ja hikoilin (aivan helvetisti) öisin ja kävin muutenkin aivan kierroksilla. Sairaslomaa en ylitunnollisena (ja tyhmänä) ottanut, mutta helpotti hoksata mistä on kyse, ei tarvinnut pelätä mitään tappavaa sairautta, jota Google kovasti koitti ehdotella. Opin ottamaan vähän rennommin, vaikka on siinä tekemistä vieläkin. Mutta voin lohduttaa, että kyllä se siitä helpottaa, kun hengittelee. Tsemppiä kaunokainen!
Joo, näyttää siltä että joitakin asioita täytyy oppia uudelleen ja uudelleen, palauttaa taas mieleen ja löytää uusia näkökulmia, ja jatkaa taas sitä oppimista. Tsemii sinne myös, ja rentoa kesää!
Uskon sihen, että saan “merkkejä” universaalilta maailmankaikkeudelta kun siihen on tarvetta. Uskon siihen, että tämä oli yksi niistä.
Olen ollut viikon ajan kovassa käsikivussa. Rannekanavaoireyhtymä tullut kovasta työnteosta. Käsi pitäis leikata, mutta eihän mulla ole aikaa olla sairaslomalla! Ensi syksynä vasta seuraavan kerran! Ehkä syyskuussa!
Tunnistan kirjoituksestasi itseni. Olen aina ollut kova tekemään töitä. Mistään tilaisuuksista ei saa kieltäytyä. Ei haittaa vaikka aina ei ehdi edes nukkumaan, mutta tilaisuuksiin on tartuttava.
Olen hakenut muutaman vuoden elämääni tasapainoa, onnellisuutta ja avoimuutta. Aina kuitenkin löydän itseni pohtimassa, että “jos teen tuon ja tuon” niin olen onnellisempi. Eihän se niin mene. Elämä on tässä ja nyt.
Lupaan ja vannon, että kun tämä nykyinen työrupeama on ohi juhannuksena(siis, enhän voi nyt kesken kaiken sanoa että empäs teekkään :D),otan rennosti koko heinäkuun. En haali mitään juttuja eteeni.
Onko meillä suomalaisilla joku työntekogeeni? Miksi esim. espanjalaiset käy päiväunilla välillä ja jatkaa sitten töitä? Miksi me(=minä) ei voida olla rennompia? Sitähän on kaikkien silmissä patalaiska jos vähän lomailee? Vai onko?
Kiitos kirjoituksesta. Se oli selvästi merkki mulle <3!
Selvästi oli! Jos jotain olen oppinut, niin sen, että maailmankaikkeutta kannattaa kuunnella kun se puhuu. Pidä ihana rento heinäkuu, kannatan! xxx
<3 <3 <3
xxx
Kiitos, tarvitsin tätä. Freelancerina en ole aikoihin kieltäytynyt yhdestäkään työkeikasta ja sehän on tarkoittanut tänäkin keväänä pyöreitä työpäiviä. Nyt kun olisi vähän leppoisampi (=8-10 tunnin päiviä) aikataulu, huomaan että ruoka ei maistu ja heräilen kesken unen. Aion ottaa tämän blogipostauksen henkilökohtaisena viestinä höllätä hieman ja vaikka maalata muutaman taulun! Rennompaa kesää meille molemmille :)
Hyvä kuulla, että tuli tarpeeseen. Höllää höllää, maalaa tauluja – kuulostaa ihanalta ja juuri siltä mitä tarvitset! Rentoa alkukesää sinne, muista hengittää xxx