Palasia opiskeluvuosilta

Joku teistä toivoi kerran, että kirjoittaisin vuosistani Tampereella – ja minä lupasin. Asuin tuossa Hämeen helmessä, kahden järven välissä lukion toisesta vuodesta siihen saakka, kun muutin Helsinkiin hitusen ennen kuin valmistuin. Hajamielinen kun olen, en tietenkään muistanut koko lupausta ennen kuin löysin tovi sitten nämä viime kesänä otetut kuvat opiskelukavereiden kokoontumisajoilta. Kas! Kai nyt on hyvä hetki tarttua toimeen siinä missä mikä tahansa muukin.

2016-06-03-stellaharasek-moments-1

Ensin oli lukio. Olin kuusitoista enkä tuntenut koko kaupungista ketään. Olin muuttanut juuri pohjoisesta, sisustanut Satamakadulla sijaitsevan yksiön sängyllä, kirjoilla ja raksavalaisimella, jonka kammottavan kirkkaassa valossa otin rakeisia taidekuvia sitten kun löysin ihmisiä, jotka suostuivat linssini eteen. Ajat olivat onnelliset ja sekavat, se kai kuuluu asiaan kun on kuusitoista. Löysin ystäviä, iloitsin kaupungista ympärilläni, kuljeskelin kaduilla koska se oli mahdollista. Oli pimeitä puistoja ja punaviiniä, kotibileitä Pyynikillä, epämääräisiä ihmissuhteita jotka olivat jotain ystävyyden ja rakkauden väliltä. Yksi pitkä parisuhde, jossa en lopulta sitten osannut olla onnellinen, koska oli vielä liikaa elämää edessä. Ikävöin ihmisiä joita en ollut tavannut, paikkoja joissa en ollut käynyt, asioita joista en vielä tiennyt. Tunsin niiden imun fyysisenä jomotuksena jossain rinnan ja vatsan välissä.

2016-06-03-stellaharasek-moments-3

Kun ajattelen elämääni Tampereella, muistikuvissani on aina syksy, samanlainen kuin se ensimmäinen. Lämmin ja märkä, linttaan astutut lehdet jalkojen alla. Hämeenpuiston ja Finlaysonin valot. Kosken kohina joka kuulostaa samalta kuin näyttää, syvältä ja sysimustalta enemmän lohdullisella kuin vaarallisella tavalla.

2016-06-03-stellaharasek-moments-2

Lukioni oli kaikin puolin kiva ja pätevä ilmaisutaitokoulu. Sen paras puoli oli ehdottomasti se, että se ei muistuttanut millään tavoin jääkiekkolukiota, josta olin päättäväisesti muuttanut kahdeksansadan kilometrin päähän ensimmäisen lukiovuoden lopussa.

Elämännälkä oli pohjoisessa vietettyjen vuosien jälkeen loputon, ei ollut oikein aikaa keskittyä kouluun. En jaksanut ikinä tehdä läksyjä, en lukenut ylioppilaskirjoituksiin ja lintsasin läpi kaikki aineet, jotka eivät kiinnostaneet. Sain kaiken jollain taianomaisella tavalla anteeksi sillä, että olin niistä muutamasta mieltäni kiehtovasta aineesta kiinnostunut kaikkien muidenkin edestä. Kuvataiteista, valokuvauksesta. Luovasta kirjoittamisesta, äidinkielestä, kirjallisuudesta. Pengoin koulun kirjaston katosta lattiaan kun metsästin Parnasson vanhoista numeroista juttuja 80-luvun kulttuurivallankumouksesta, Anja Kaurasesta, Harri Sirolasta ja Kari Riipisestä. Psykologian kursseilla luin kaiken minkä opettaja kerkesi käsiini työntää.

2016-06-03-stellaharasek-moments-6

Hain ylioppilaslakkini Tampere-talon lavalta aivan liian lyhyessä punaisessa minimekossa ja pelkäsin joka hetki, että kompastun korkkareihini ja kaikki näkevät pikkuhousuni. Kaikista asioista, jotka voisin lakituspäivästäni muistaa, mieleen on jäänyt tämä.

2016-06-03-stellaharasek-moments-5

Lukion jälkeen: yliopisto. Rakastin olla yliopistossa! Sai valita vain kiinnostavat kurssit ja luennot. Sai olla nousematta aamuisin ennen kymmentä. Luin pääaineenani yleistä kirjallisuustiedettä. Se ei ollut mikään hartaasti harkittu päätös, olin valinnut sen lähinnä siksi, että rakastin kirjoja, halusin kirjoittaa niitä, halusin ymmärtää niitä.

Siitä, miten pääsin kirjallisuustieteeseen sisään, ei ole aavistustakaan. Sinä keväänä kun olisi pitänyt lukea pääsykokeisiin, torkuin junassa, joka oli matkalla Puolasta Slovakian kautta Unkariin. Pääsykoekirja – Aristoteleen Runousoppi – oli toki mukana, tungettuna niin syvälle rinkkaan, etten nähnyt sitä koko matkan aikana. Päämäärätön junamatkailu, rokkikeikat ja Prahan kahden markan kaljatuopit kiinnostivat juuri silloin enemmän kuin muinaiskreikkalaisten filosofien poeettiset tutkimukset. En ole vieläkään lukenut teosta, joten mikään ei ilmeisesti ole olennaisilta osin muuttunut.

Joskus tuntuu, että olen joissakin asioissa päässyt elämässä aika helpolla ja toisissa taas käynyt sitäkin kovemman koulun.

2016-06-03-stellaharasek-moments-7

Mikko oli kemuissamme kuokkavieraana, sopi kuvioon.

Yliopistosta löysin Nabokovin ja narratologian. Löysin ainejärjestöjen juhlat ja päärakennuksen alakerran kahvilan tonnikalaleivät. Kaikilla taideaineiden laitoksen tytöillä, myös minulla, oli Marimekon kankainen olkalaukku ja nyppääntyneet villatakit, jotka olivat ei-minkään väriset. Laitos oli silloin vielä vanhan tekstiilitehtaan tiloissa toisella puolella tietä. Katto roikkui matalalla ja loisteputket sirittivät, aulan sohvat olivat samalla tavalla nuhjuiset kuin neuletakkimme. Laitoksen kirjaston hyllyt oli rakennettu arkkitehdin virheen vuoksi niin lähekkäin, ettei laitoksen silloinen johtaja mahtunut niiden väliin – me opiskelijatytöt saimme pujotella lista kädessä hyllyjen väleissä etsimässä hänelle kirjoja. Ajattelin usein sitä arkkitehtiä: oliko se nukkunut silloin kun matematiikkaa oli opetettu, vai oliko se vaan unohtanut, että kirjojen lisäksi kirjastoon pitää mahtua ihmisiä?

2016-06-03-stellaharasek-moments-9

Oli huono hetki olla aloitteleva kirjallisuustieteilijä, kirjallisuustieteen kursseja oli karsittu eivätkä kaikki mahtuneet niihin mukaan. Ei haitannut, olin nimittäin löytänyt parhaan asian sitten voileipägrillin: Tampereen yliopiston vapaan sivuaineoikeuden. Onkohan se siellä vieläkin? Opiskelin historiaa, audiovisuaalista mediakulttuuria (tuntui ihanasti dekadentilta katsoa luennoilla vanhoja elokuvia), tiedotusoppia ja naistutkimusta. Kirjoitin Luc Bessonin ohjaamasta Jeanne D´Arc -elokuvasta ainakin kolme esseetä eri kursseille: yhdessä käsittelin elokuvaa diskurssianalyysin kautta, toisessa tutkin elokuvan naissankaruuden representaatiota ja kolmannessa pohdin elokuvan metafiktiivisiä tasoja. Jossain vaiheessa joku professori vihjasi, että tämä pakkomielle alkaisi olla loppuunkaluttu. (Ei se ollut.)

2016-06-03-stellaharasek-moments-10

Rakastin päärakennuksen suuria luentosaleja, ne huokuivat arvokkuutta, josta oli oman laitoksemme pikkuluokissa turha haaveilla. Ostin suurimman termosmukin jonka Tampereelta löysin, täytin sitä alakerran kahvion kahvitermarista ja sudin muistiinpanoja käsialalla, josta sain nippanappa selvän kun koitti aika lukea tentteihin. Ensimmäistä kertaa elämässäni luin kokeisiin, ei siksi että oli pakko päästä läpi vaan siksi että kiinnosti.

2016-06-03-stellaharasek-moments-11

Taidekouluvuodet. Eksistentialistinen kriisi numero yksi: olin päättänyt, että minusta ei tule kirjallisuudentutkijaa eikä varsinkaan äitini lailla opettajaa. Valitsin taiteen, tai tarkemmin sanottuna annoin taiteelle mahdollisuuden ja jossain mielenhäiriössä se valitsi minut. Muistan mediataiteen pääsykokeet, oli toukokuu ja ihmiset kulkivat torin halki t-paidoissa. Minä hikoilin Finlaysonin vanhan tehtaan pääsykoesalissa sadan muun kuvataiteilijaksi tahtovan kanssa, tuijotin epätoivoisena savikimpaletta edessäni ja mietin mitäs vittua minä tälle teen. En muista enää, tuskinpa mitään kovin kekseliästä. Siitä huolimatta kesän lopussa löysin nimeni sisään valittujen listalta. Opettajaäitini yritti keksiä jotain kannustavaa sanottavaa ja minä tunsin, että olen matkalla kohti jotain oikeaa ja omaa.

2016-06-03-stellaharasek-moments-12

Kuvataiteen kerroksen tärpätinhajuiset tilat olivat jo tutut, olin työskennellyt yliopisto-opintojen ohella alastonmallina. Sormet ja varpaat kohmettuivat kalseissa tehdassaleissa, mutta tuntipalkka oli parempi kuin monissa muissa hommissa, joilla olisi voinut opiskelunsa maksaa. Tein satunnaisia mallitöitä vielä syksyn puoliväliin, sitten törmäsin (paitsi turhan tutunnäköisiin alastonpiirroksiin opiskelukavereideni yksiöiden seinillä) siihen, että olisi pitänyt olla samoilla kursseilla opiskelemassa. Kävelin kantabaarini tiskille ja kysyin töitä. Tampere on vieläkin täynnä puolituttuja, jotka muistavat minut yo-talon baarimikkona ja haluavat muistella unohtumattomia iltoja, jotka minä olen yllättäen kyllä unohtanut. Sellaista se on tiskin tuolla puolen.

2016-06-03-stellaharasek-moments-13

Eksistentialistinen kriisi numero kaksi: vuoden jälkeen vaihdoin uusien pääsykokeiden kautta mediataiteen graafiseen suunnitteluun. Virallinen syyni oli se, että tuntui tyhjältä tehdä taideteoksia, joilla ei ollut muuta tarkoitusta kuin roikkua gallerian seinällä. Halusin mieluummin tehdä maalauksia, valokuvia ja taittoja, joista tulisi levynkansia, julisteita tai vaikka yhteiskunnallisia manifestoja. Saattoi johtua myös siitä, että puolet valmistuneista kuvataiteilijoista elätti itsensä opettajina (kohtalo, jonka olin päättänyt välttää hinnalla millä hyvänsä) ja suunnilleen kaikki muut Ilveksen kerrossiivoajina. Ei varsinaisesti eletty suomalaisen kuvataiteen kultavuosia.

Jälkiviisaana voisi kyseenalaistaa olisinko sittenkin ollut niinä vuosina onnellisempi taiteilijana kuin graafisena suunnittelijana, mutta toisaalta, silloin en olisi elänyt tätä elämää vaan jotain toista. Turha jossitella, asiat menevät juuri kuten niiden kuuluu. Graafinen suunnittelu vei minut levy-yhtiömaailmaan, josta päädyin tiedotustehtävien kautta viestinnän pariin ja loppu onkin historiaa.

2016-06-03-stellaharasek-moments-14

Mutta viis sekoiluista pääaineiden parissa, Finlaysonin perimmäisessä nurkassa sijaitseva opinahjoni oli ensimmäinen koulu jonka otin oikeasti omakseni. Menin mukaan kaikkeen mihin minut suinkin päästettiin, elokuvatuotantoihin, digimediaprojekteihin, musiikkiäänityksiin, studiokuvauksiin. Opettelin kuvaamaan rullafilmikameralla ja käyttämään animaatio-ohjelmia, taittamaan kirjoja, käsikirjoittamaan sisältöjä, suunnittelemaan brändi-identiteettejä. Opin miljoona asiaa, joista en tiennyt yhtään mitä tulisin tulevissa töissäni tarvitsemaan, mutta kaikki kiinnosti, kaikkea piti kokeilla ja melkein kaikki onkin sittemmin osoittautunut hyödylliseksi. Lopuista sai hyviä anekdootteja kerrottaviksi kemuissa.

2016-06-03-stellaharasek-moments-15

Sitten oli se muu elämä kaiken opiskelun keskellä. Oli repaleiset farkut, reikäisiä villapaitoja ja pitkä tukka, jota pidin sotkuisella palmikolla kuten Milla Jovovich Jeanne D´Arcissa (ennen kuin sahasi sen irti miekalla). Olin yöt töissä baarissa, Converseni haisivat aamuisin vanhalta kaljalta ja kossulta. Totuin olemaan töissä kun muut juhlivat, menin tyytyväisenä vuoroon myös vappuna ja uutena vuotena. Kompensoin unenpuutetta kahvilla, pidin itseni tajuissani tupakalla. Näytin samalta kuin melkein kaikki muutkin, takkutukkaiselta taidehipin ja kodittoman yhdistelmältä. Ei se nyt niin kaukana todellisuudesta ollutkaan, asuin viiden korttelin päässä koulusta, mutta kävin kotona lähinnä satunnaisesti nukkumassa, suihkussa ja syömässä pestopaahtoleipää. Kuulostaa kirjoitettuna sekopäiseltä, mutta niin siellä elivät melkein kaikki muutkin. Osa opettajistakin, joista monet olivat samanikäiset kuin opiskelijat.

2016-06-03-stellaharasek-moments-16

Se oli myös ensimmäinen koulu, josta löysin ihmisiä, jotka ovat yhä elämässäni, vaikka näemme harvemmin kuin haluaisin. Himmun, Tuomaksen, Jaakon, he vilahtavat näissä kuvissa, oli ihanaa nähdä viime kesänä samaan aikaan niin monta vanhaa ystävää. Hullua, että olemme tunteneet toisemme jo viisitoista vuotta. Himmu oli aikoinaan puhelimessani nimellä vaimo ja siltä se tuntui, liitolta, me vastaan maailma. Vähän vapaa-aikamme vietimme jommankumman sohvalla tai kuokkien joidenkin muiden kemuissa. Niistä seikkailuista on parempi olla kirjoittamatta. Sohvalla oleminen johti sekin varsin helposti viattomasti avatun viinipullollisen kautta tarkemmin määrittelemättömiin seikkailuihin maailmassa sen sohvan ulkopuolella.

Oli myös Poppikerho, indieklubi jota pyöritin ystävieni kanssa kunnes muutimme kaikki Helsinkiin. Se on niin pitkä tarina, että siitä joskus toiste. Olen siitä saattanut joskus jotain kirjoittaakin, kuka näitä muistaa.

2016-06-03-stellaharasek-moments-17

Voi Tampere. Takaisin ei ole ikävä, ehkä ehdin elää siellä tarpeeksi. Kiva siellä on käydä, jos löytää matkaseuralaisen, joka jaksaa teeskennellä kuuntelevansa kaikki jutut, jotka on ihan pakko kertoa nähdessään tuon ja sen kerrostaloikkunan, baarin ja kadunkulman. Jarnon kanssa se onnistuu, hän on elänyt siellä ihan erilaiset mutta silti samanlaiset vuodet. Ajatella, että kaikkien näiden vuosien jälkeen Tampere voi yhä yhdistää ihmisiä.

2016-06-03-stellaharasek-moments-18

Voisin kirjoittaa kilometritolkulla, mutta ehkä parempi pysäyttää tämä juna tähän. Peruutellaan sitten joskus takaisin joihinkin hetkiin tarkemmin, jos siltä tuntuu. Jos käy säkä, saatan löytää vanhoja kuviakin!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & MIKKO RASILA

53 thoughts on “Palasia opiskeluvuosilta

  1. Sama juttua kuin edelliset kirjoittajat, kirjoitustapasi on hyvin koukuttava. Ja joku tossa Tampere-tarinassa kiehtoi, mäkin olisin lukenut pidempään. By the way olen myös lukenut tätä sun blogia sieltä blogiaikojen alkuhämäristä kuten näköjään moni muukin, ja tämä on ainoa sen ajan blogeista (puhutaan siis kymmenen vuoden takaisista asioista) mitä jaksan enää seurata. Sulla on kirjoittamisen lahja ja taito, niin hieno asia sinulle ja meille lukijoille!

  2. Kävin Tampereella viime keväänä pitkästä aikaa. Hieman surullisissa merkeissä, sukulaiseni hautajaisissa. Edellinen kerta oli lapsuudessa, joten katselin Tamperetta ihan uusin silmin. Mieleeni jäivät jollakin tavalla väljät kadut, vaikka ihmisiäkin oli liikkeellä. Kaupungilla kulkiessamme oli tilaa hengittää.

    Ehkä vanhemmistani ja itsestäni koostuva seurueemme oli tuona päivänä jotenkin erityisen vastaanottavainen kaupungin lempeydelle. Haikeudesta hiljentyneinä kuljeksimme ja tarkkailimme. Otimme kosken lähellä paljon kuvia. Päivän päätteeksi söimme yhdessä kehutuista ravintoloista. Ikkunapöydässä iltaan taittuvan keväisen iltapäivän valossa katselin vanhempiani, jotka näyttivät yhtä aikaa nuorelta ja vanhalta. Eletty elämä uurteina kasvoilla, mutta lapsenomainen nöyryys silmissä elämän suurimman mysteerin äärellä.

    Puhuimme hänestä, jonka olimme hyvästelleet. Hänestä, jonka muistan kaikuna aikuisten puheissa läpi lapsuuteni. Keittiössämme keittoa syömässä. Lennättämässä pikkuveljeäni käsivarsillaan, kuin lentokonetta. Liian lähellä ikkunaa. Muistan vanhempieni huolestuneen katseen, isän varoittavat sanat ja turvaamaan ojentuneet kädet. Kaiken varalta. Nauravan ja kömpelösti omille jaloilleen lasketun pikkuveljen. Muistan lapsen ihmetyksen siitä, miksei hän koskaan jäänyt. Ovella ojennettiin ruokakassia mukaan, muutama lämmin vaate mytyssä päällimmäisenä. Viimeiseksi isä kaivoi lompakostaan setelin ja toivoi sen olevan hyväksi. Kysyessäni sain kuulla, että joillekin seinät talossa ovat liikaa.

    Tampereella kulkiessamme kuvittelin hänen pitkät askeleensa samoilla kaduilla. Katselin kuppiloita ja niiden likaisia ikkunoita ja mietin, oliko hän joskus astunut noista ovista sisään. Kävellyt samojen puistojen halki, katsellut samoja puita ja rakennuksia. Hengittänyt samaa ilmaa, saman taivaan alla. Ja milloin oli lakannut kaiken? Ja vain odottanut.

    Kirjoituksesi, Stella, toi jotenkin kaiken tämän mieleen. Kiitos kun kirjoitat. Tuo päivä Tampereella oli surusta huolimatta hyvä päivä. Vannoimme kaikki tulevamme toistekin. Kuin se pitäisi hengissä hentoa lankaa. Yhteyttä häneen, jonka elämä oli liian traaginen käsitettäväksi.

    • Kiitos kun jaoit tämän. Kaunista (ja haikeaa) luettavaa. Kaikkea hyvää sinne ja valoa uuteen vuoteen xxx

  3. Hei ´, minua kainosti vähän samanlaisen lapsuuden viettäneenä kiinnostaa, miksi et aikaisemmin lähtenyt pois tampereelta, esim vaihto-opiskelijaksi? Tai muutenkaan pois suomesta? Itselläni oli ykkös tarve nuorena kokea muitakin paikkoja kuin tampere..

    • Enhän mä tuossa vaiheessa ollut kovin montaa vuotta ehtinyt edes asua Suomessa! Enkä asunut Tampereellakaan kuin viitisen vuotta ennen kuin muutin jo Helsinkiin.

  4. “nyppääntyneet villatakit, jotka olivat ei-minkään väriset”

    Tasta tunnistin itseni, silla sisko on useammin kuin kerran kuvaillut vaatteitani sanoilla “perseenvarinen kaapu” :D

    • HAHAHA! Minä ja salettiin muutkin 2000-luvun alun kirjallisuustieteilijät samaistuvat siskosi sanoihin.

  5. Itse jaksoin pohjoisessa lukion loppuun. Sitten muutin Tampereelle, Kuninkaankadulle Laukontorin kupeeseen. Opiskelin kirjallisuutta, ahdistuin ajatuksesta tulla opettajaksi. Sotkin soppaan kulttuuripolitiikkaa (toisessa yliopistossa), historiaa, filosofiaa ja kaikkea muutakin erityisen hyvin työllistävää. Kaupunki tarjosi asuntoja, rakkauksia, särkyneitä sydämiä – hetkiä, joita muistellessa tulee samanlainen tunne kuin tekstistäsi. Haikeus, sitä mietin. Nyt asun Helsingissä, jossa palaset vain jotenkin löysivät kohdalleen. Elän unelmaani ihmisenä, äitinä ja kunnianhimoisena naisena. Aika vahvaa tuo kirjoittamisesi; se synnyttää tunteen tuttuudesta, vaikka en ole sinua koskaan edes tavannut!

    • Nauratti kohta “erityisen hyvin työllistävä”! Kiitos kun luit, ihana kuulla että tykkäsit xxx

  6. Kiitos kun kirjoitat yliopistosta ja opiskelusta niin kauniisti näinä aikoina, kun yliopistoa ja etenkin humanistisia ja yhteiskuntatieteitä pidetään turhana huuhaana.

    Juuri tuollaista yliopistolla pitää olla, oppimista, josta ei oppiessaan vielä tiedä mitä siitä seuraa.

    Toivoisin, että kaikki yliopisto-opiskelijat tekisivät niin kuin sinä, menisivät mukaan ihan kaikkeen ja opiskelisivat laajasti outoja asioita.

  7. Tuli ihan nostalginen olo, aloin miettiä omia opiskeluaikojani :) mutta kuka on tuo täydellisen näköinen pitkätukkamies? Uuh… ;)

  8. Harvoin jaksan kommentoida, sillä luen blogeja useimmiten kännykällä, ja kuka nyt kännykällä viitsii kummempia kirjoittaa. Nyt on vaan pakko, sillä oli niin koukuttava kirjoitus!
    Tampere on kyllä ihana kaupunki, oikeasti, vaikka en siellä vuosikymmeneen käynytkään mönkään menneen rakkaussuhteen traumatisoimana. Ihan tyhmää, että annoin jonkun _miehen_ pilata minulta kokonaisen kaupungin! Viime kesänä kävin kumminkin Tampereella viettämässä ihan täydellisen helleviikonlopun ystävän kanssa, jota näkee ihan liian harvoin, ja pääsin vihdoin yli vanhasta katkeruudesta.
    Mietin myös tuota Tiinan kommenttia, itse olen pohjoisesta kotoisin, ja olen asunut ja opiskellut ympäri Suomea ja Ruotsia ja Hollantia ja Saksaa, isoissa ja pienissä kaupungeissa ja kylissä, ja veri on silti aina vetänyt takaisin Lappiin. Reissussa on edelleen ihanaa käydä, nytkin on jo neljä ulkomaan matkaa varattu ja maksettu tulevalle vuodelle, ja matkustan myös työni puolesta paljon (tätäkin kirjoitan Ruotsissa työsuhdeasunnolla), mutta jossain vaiheessa on aina pakko päästä takaisin korkeiden kuusimetsien ja paljaiden peltojen lähelle kauas vilinästä. Sinne kuusimetsän keskelle myös rakentuu oma talo lähivuosina, kunhan piirrustuksista päästään yhteisymmärrykseen. Tämä kommentti lähti vähän lapasesta, pahoittelen. Halusin vain tulla kertomaan, että luen aina kaikki kirjoituksesi innolla ja että olet ihan mahtava kirjoittaja! Olen seurannut blogiasi ihan ensimmäisestä osoitteesta ja ekoista postauksista saakka. Ja minua eivät mustavalkokuvat haittaa, kunpa osaisin itsekin ottaa yhtä tyylikkäitä! :D Korvatkoon tämä kilometrikommentti nyt niitä satoja, jotka ovat jääneet kirjoittamatta. Toivotan onnellista loppuvuotta ja kilokaupalla inspiraatiota ja energiaa kaikkiin tuleviin koitoksiin!

    • Anteeksi Hanna kun kesti vastata, jäi kiireessä kesken kun tähän tuli näin paljon kommentteja. Mahtavaa, että jaksoit naputtaa noin pitkän kommentin puhelimella – otan tämän suurena kohteliaisuutena. Ihana kuulla, että olet ollut mukana noin pitkään, kiitos!

      Juu, ei anneta miesten pilata meiltä paikkoja tai lempilevyjä tai kokonaisia elämänvaiheita. Hyvä että sait sen systeemistä, Tampereella on superkivaa käydä silloin tällöin.

  9. Voi kyllä, vapaa sivuaineoikeus on tosiaan täällä vieläkin! Oon itsekin iloinnut siitä suuresti ja ottanut siitä kaiken irti – oon lukenut kuuden eri oppiaineen kursseja, yhtä sivuainetta enemmän kuin omaa pääainettani.

    Itsekin kävin TYKin, ja vaihdoin sinne myöskin vasta ensimmäisen lukiovuoden jälkeen, toisesta erikoislukiosta. Osuu aika lähelle nämä sun muistelut siis, tosi kivaa ja kiinnostavaa lukea tällaisia :)

    • Hei mahtavaa, juuri noin kuuluukin jos kerran siihen annetaan mahdollisuus! Hauska kuulla että sulla on ollut samankaltaisia vaiheita. Hyvää uutta vuotta xx

  10. Tämä oli valtavan mielenkiintoinen ja ihana teksti. Kiitos, kun jaat kokemuksiasi meidän kanssa!
    Mä muutin myös 16-vuotiaana Tampereelle, Pyynikille, ja aloitin unelmieni lukiossa Tyk:ssa kuten sinä.
    Uus-tamperelaisena ja entisenä tykkiläisenä tätä oli erityisen kiehtovaa lukea :)

  11. ihana teksti Stella! ja vapaa sivuaineoikeus on edelleen, yritän muistaa olla siitä kiitollinen joka päivä x

  12. Ihana teksti, lisää vanhoja tarinoita <3 Ei haittaa vaikka samoja juttuja tulisi uudestaan, kirjoitustyylisi on niin ihana että kaikkia tekstejä on ilo lukea. Itse opiskelen tällä hetkellä Kuopiossa ja tämä on ihan tarpeeksi pohjoista mulle, onneksi enää puolitoista vuotta jäljellä! Kaunis pieni kaupunki, mutta ei tarpeeksi iso minulle.

    • Hei ihana kuulla, että tykkäät! Ja ymmärrän. Puolitoista vuotta hujahtaa ohi onneksi nopeammin kuin haluaisikaan.

  13. Lukiossa kuvittelin että jotain tuollaista elämää elän; hain TAIK:n, arkkiehdiksi mitä näitä nyt on. Mihinkään en päässyt; todellisuus iski kasvoille. Haaveet eivät toteutuneet; en ole tarpeeksi hyvä vaikka ainoa asia minkä osasin oli luominen.

    Päädyin kaupalliselle alalle; olen edelleen (elän sitä perinteistä mallia; okt, mies, lapset, koira, perheauto…). Mutta silti se sielu aina välillä kapinoi; pelkää että kuolen pystyyn vaikka sitä elämää on ja paljon.

    Elämä on hurjaa, ihan jokaiselle. Se tarjoaa polkuja ja valtateitä ja pysäkkejä hengityksen tasaamiseksi kun vauhtia tulee liikaa.

    Päivityksesi pelastavat monta aamua kun kuun lopussa häämöttävä budjetti alkaa ahdistaa; kiitos kaunis siis jokaisesta sanasta.

    • Anteeksi, että vastaan vasta nyt! Luin kyllä jokaisen kommentin silloin kun julkaisin tämän kirjoituksen.

      Ihana kuulla, että saan pelastaa aamujasi. Toivotaan, että tänä vuonna ne ovat muutenkin helpommat ja tuovat mukanaan asioita, joita elämääsi toivot xxx

  14. Samaistun elämänjanoon pohjoisessa vietettyjen vuosien jälkeen! Sinä puit sen sanoiksi niin kauniisti! Minä laskin päiviä, koska pääsen pois.
    Tätä mietin välillä; miksi joku jää, ja miksi joku haluaa pois (eikä milloinkaan voisi kuvitella palaavansa).
    Kiitos tästä elämänmakuisesta kirjoituksesta!

    • Minäkin olen tuota miettinyt, tullut joka kerta siihen tulokseen että ihmiset vaan ovat niin erilaisia. Kiitos Tiina kun luit! x

  15. Oi mikä teksti! Rakastin joka sanaa, kirjoita pliis lisää, jaksaisin lukea loputtomiin.

  16. IHANA TEKSTI! On niin kiehtovaa lukea siitä matkasta, mikä on tehnyt ihmisistä sellaisia kuin he ovat.

  17. Tästä tuli jotenkin kummallisen haikea olo. Muistui mieleen oma nuoruus. Pala nousi kurkkuun ja rintaa puristi. Ikävä niitä aikoja, niitä tunnelmia, ihmisiä, paikkoja ja tunteita, vaikka olenkin ihan onnellinen tässä ja nyt. Tiedätkö mitä tarkoitan……?

    Ihana kirjoitus. ♡

  18. Olisin voinut jatkaa ja jatkaa ja jatkaa ja jatkaa lukemista vielä monisen monta tuntia. Niin hyvä ja koukuttava. Ja meitsin eli paljasjalkaisen stadilaisen on nyt päästävä käymään Mansessa ekaa kertaa kunnolla!

    • OHO, no ny! Mun pitää laskuttaa Pirkanmaan matkailunedistämiskeskusta tästä! :D

  19. Olipa upea kirjoitus. En ihan tosissaan ole ikinä ollut näin addiktoitunut kenenkään sanoihin! Kiitos kun kirjoitat toinen toistaan upeampia tekstejä :)

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.