Melko uninen meno

Joka kerta sama juttu. Koko viikon suunnittelen, että viikonloppuna vain löhöilen ja lepään. Sitten koittaa lauantaiaamu ja herään tarmokkaana, koska olen kerrankin saanut nukkua niin kauan kuin nukuttaa. Loikkaan sängystä ja katse osuu välittömästi kaikkeen mikä on jäänyt viikon varrella vähän ns. levälleen. Laitan pyykit pyörimään, tarkistan jääkaapin sisällön ja suunnittelen viikonlopun ruokalistan, suoritan spontaanin raivoraivauksen kylpyhuoneen peilikaapille.

Lopulta lähdemme kävelemään kaupungille hoitamaan kaikki ne asiat, joihin ei arkena ole riittänyt aikaa tai energiaa: keittiönpöydän metsästys osa 754, pakolliset ostokset kuten koiran sikakalliit laihismurot ja astianpesuaine. Yhdistämme retkeen kahvikupillisia ja viinilasillisia ystävien kanssa, piipahduksia putiikkeihin jotka osuvat reitin varrelle. Vaikka illaksi ei olisi ollut suunnitelmia, päivän mittaan niitä kyllä keksitään. Yllättäen tunnin parin pikkukävelystä paisuukin koko päivän pituinen spektaakkeli.

Sunnuntaille on yleensä sovittu kaikenlaista kivaa menoa, niin tänäänkin. Sain eteeni napolilaista pizzaa ja punaviinilasillisen ennen kuin kello oli edes kaksi, maistelimme porukalla läpi uuden pizzerian koko listan ja totesimme yksimielisesti, että kaikki oli hyvää. Illan suunnittelimme pienemmällä kokoonpanolla seuraavan matkan kuvioita ja keittelimme teetä, googlasimme lentolippuja, tarkistimme aikatauluja. Lopuksi kävimme vielä kaupassa ja teimme kattilallisen safkaa, jolla selvitään luultavasti keskiviikkoon saakka. En valita, viikonloppu on ollut ihana! Mutta ehkei ole kovin yllätys, että sunnuntai-iltaan mennessä olen aivan loppu. Ensi viikonloppuna uusi yritys ihan vaan olla.

Kai kerroin, että hankin puhelimeeni kimaltavat tähtikuoret? Ehkä mahtavin asia, jonka voi valmistaa muovist.. siis anteeksi tähtipölystä. Kuva on auringonlaskun kultaisessa kajossa otettu epäonnistunut valotustesti, joka jätti kaiken muun mustaksi mutta onnistui kyllä taikomaan esiin hohtavat pikkutähdet.

Auringonlaskut ovat muuttuneet pinkeistä kultaisiksi ja oransseiksi! Parvekkeelta sai tänäänkin seurata melkoista näytöstä, valo loisti sisälle asti. Ei hullumpi tapa päättää viikko.  Nyt pari(kymmentä) jaksoa SKAMia ja vielä yksi kuppi teetä. Jos nukahdan sohvalle, Jarno saa kantaa meitsin sänkyyn.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Viikon varrelta

AAH! Ihanaa, että on perjantai. Olen tehnyt koko viikon sen sortin urotekoja, että ansaitsisin jonkinlaisen mitalin. Suunnitellut kokonaisen visuaalisen konseptin kolmen päivän sijaan kolmessa tunnissa, takonut kasaan nipun pitkään roikkuneita rästitöitä, hoitanut kuvaukset yhdessä huoneessa samalla kun toisessa valmistettiin ystäväporukalle illallista – molemmat kun oli buukattu samalle illalle enkä halunnut perua kumpaakaan. Onneksi oikeat ruudut saatiin pikavauhtia purkkiin, niin ei suinkaan aina käy.

Kun pääsin tänään viikon viimeisestä tapaamisesta, pakkasin pikavauhtia jumppakassin, nakkasin naamaan välipalan ja olin tunnin sisällä treeneissä. Sovitaan, että tällä saa vähän keulia, koska en koskaan kykene perjantain iltatreeneihin pitkän (tai minkäänlaisen) viikon jälkeen. Sitäkin tyytyväisempi oli olo treenin jälkeen – niin tyytyväinen, että saatan lähteä tähän hulluuteen toistekin. Tehokas viikko siis takana. Nautitaan nyt tästä, sillä tuskin toistuu.

Niin, älkää siis vaan kuvitelko, että tämänkaltainen tehomirkkuilu olisi minulle jotenkin jokaviikkoista. Onneksi oli pussillinen niitä Mikon tuomia mantelikakkuja pitämässä sokeriarvot tasaisen tapissa. Hmm, ehkä ne olivatkin salainen ainesosa kaiken tehokkuuden takana? Ei aavistustakaan mitä ensi viikosta tulee nyt kun ne loppuivat.

Mitäs meinaatte tehdä viikonloppuna? Meitsin listalla lukee pizzatreffit, treffitreffit ja matkasuunnittelua, johon palaan pian tälläkin tontilla. Myös: pitkät yöunet, sinnetänne pinoutuneiden vaatekasojen purku ja kaikki ne SKAM-jaksot, joiden pariin en ole kaikilta urotöiltä tällä viikolla ennättänyt. Ei saa sitten spoilata.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Pinkit päivät

Kevään ensimmäiset merkit: pinkkeinä palavat auringonlaskut. Niitä ei voi olla huomaamatta, mutta harva tunnistaa ne siksi mitä ne ovat: vihjeiksi siitä, että ovella kurkkii ujo uusi vuodenaika, joka pohtii oikeaa hetkeä astua sisään. Ei vielä, ei vielä, mutta pian. Sitä odotellessa koko kaupunki värjäytyy kirkkaina iltoina vaaleanpunaiseksi tavalla, joka aiheuttaa akuuttia läikähtelyä rinnassa. Sunnuntaina katselin sitä vain ikkunasta, eilen pääsin ulos asti. Karkasin töideni ääreltä pienelle kävelylle Jarnon ja Juno-koiran kanssa, tarvitsin happea ja hetken tauon silmissä vilisevistä sanoista ja sähköposteista. Sitäpaitsi kadulta hohkasi valo, jonka kutsu oli mahdoton vastustaa.

Vähän väsynyt nainen se siinä sulautuu lempiseiniinsä kotikulmillaan. Olin valvonut edellisenä yönä liian myöhään: naputtanut töitä ja saanut vihdoin ajatuksen päästä kiinni enkä malttanut lopettaa. Aamulla avasin tietokoneen heti kun sain silmät auki ja jatkoin siitä mihin yöllä lopetin. Koirat – oma ja lainaeläin – kuorsasivat iglussaan välittämättä vähääkään siitä, että joidenkin on tehtävä töitä, joilla maksetaan vuokra, mäykkypata ja muut elämän jatkumisen kannalta välttämättömät (vielä koittaa se päivä kun pistämme molemmat Ärrän kassalle myymään hodareita henkensä pitimiksi). Aamun pelasti ämpärillinen kahvia ja Italian matkaltaan palannut Mikko, joka piipahti kahville ja toi tullessaan pussillisen tuoreita mantelikakkuja. Että voikin aamuapatia kaikota sekunnissa taivaan tuuliin ja tilalle tulla karvasmantelilta maistuva kepeys! Italialaiset ovat neroja.

Sulat kadut eivät kerro keväästä vielä mitään, samalla tavalla on märkää niin joulukuussa kuin juhannuksena. Väristä sen erottaa: asfaltti kiiltää samoissa magentan sävyissä kuin taivas. Ja kun plussan puolelle nousseet lämpö leijailee kaduilla vielä auringon laskettua, muistaa taas millaista on kulkea ulkona, kun kylmä ei nosta hartioita korviin ja takin tarkenee jättää auki.

Tuli tuolla pinkeillä kaduilla mieleen Uber-kuski, keski-ikäinen kiinalainen mies, joka vei minut viime perjantaina Kallioon. Hän kertoi rakastavansa tanssimista ja kysyin missä hän käy. Well I don’t actually go anywhere to dance, hän vastasi, I just stop the car and dance in the streets. Loppumatkan keskustelimme sivistyneesti kuin ketkä tahansa aikuiset siitä olemmeko parempia karaokelaulajia selvinpäin vai humalassa. Näen yhä mielessäni kiinalaisen miehen joka tanssii tyhjällä tiellä autoradionsa tahtiin. Mikä odottamaton mielikuva! Olen myös varma, että tässä piilee jokin opetus.

Koira vaappuu kaupungilla sonnustautuneena villapaitaan, joka saa sen näyttämään vyötiäiseltä. Kun kaduilla siroteltu suola alkaa kirvellä polkuanturoissa, vyötiäinen lopettaa vaappumisen ja jää surkeana paikalleen nostelemaan tassujaan, kunnes pääsee syliin. Kuljetan taskussa pientä pyyhettä, jolla saan sen tassut kuivattua ja luulen, että olemme yhtä mieltä siitä, että se seuraava vuodenaika on jo todella, todella tervetullut. Junoa ei tanssita kaduilla ennen kuin ne ovat kuivat ja suolattomat – paitsi jos joku rapistelee juustohampurilaisen käärepapereita raitiovaunupysäkillä. Silloin vyötiäinen ilahtuu ja saattaa esittää pienen spontaanin vokottelusamban. Se on läheistä sukua onnensamballe, joka nähdään kotikeittiössämme joka aamu ja ilta hetkeä ennen kuin ruokakuppi lasketaan lattialle.

Siitä en ole ollenkaan pahoillani, että pipokausi jatkuu vielä. Pörröinen pipo on Balmuirilta saatua kid mohairia* – samaa sarjaa kuin huivini* mutta sävyltään hitusen intensiivisempi. Salaa haluaisin tuon hattaraisen pipon kaappiini kaikissa eri sävyissä, mutta ehkä selviän tällä vaaleanpunaisella. Se nyt näyttää olevan vuoden virallinen väri eikä vain minun mielestäni, sillä luin juuri lehdestä, että se on tänä keväänä kuuminta hottia. Aah, rakastan näitä hetkiä kun olen vahingossa trendien aallonharjalla! Kaikki pyörittelivät silmiään kun ostin tuon vaaleapunaisen villiksen viime kesänä, nyt kaikki yrittävät ostaa sen päältäni. Turha yrittää, ei tipu.

Maanantaista on mitenkuten selvitty, kotiinkuljetetut mantelikakut ja hattaranvärinen auringonlasku kyllä auttoivat. Eivät ne maanantait vieläkään lempipäiviäni ole. En tiedä onko tähän olemassa jokin tieteellinen selitys, mutta herääminen tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja perjantaina ei ole ollenkaan niin vaikeaa.

Syy siihen, että Tehtaankatu oli yksi suosikkikaduistani jo kauan ennen kuin muutin sen varteen: aurinko laskee sen toiseen päähän Telakkarannan taakse ja saa koko kadun tulvimaan värejä ja valoa. Varjot tummuvat, kunnes rakennukset kohoavat mustina taivasta vasten. Nyt saan katsella tätä näkyä kotiparvekkeelta vaikka joka ilta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
*THIS POST INCLUDES AFFILIATE LINKS

Ystävänpäivän parhaat

Kas, ystävänpäivä! Emme ole ennättäneet varata pöytää tunnelmallisesta pikkuravintolasta, piirtää korttiin sydämiä tai hankkia kaappiin samppanjapulloa, mutta merkkinä suuresta rakkaudestani hain äsken matkalla palaverista kotiin miehelle mantelicroissantin, josta aion syödä puolet (merkkinä suuresta rakkaudestaan hän antaa tämän tapahtua). Illalla lähdemme katsomaan löytyisikö jostain vielä viime tingan nurkkapöytää ja jos ei, menemme pussailemaan huoltoaseman kahvitiskille. Sitä odotellessa vielä vähän töitä, mutta niitä tehdessä voi soittaa vanhoja ja vähän uudempia suosikkibiisejä, jotka tihkuvat helliä tunteita.













Roomage muutti Telakkarantaan

Yhteistyössä Roomage, sisältää alennuskoodin

Hei toverit, jos teillä on yhtään samanlainen sisustusmaku kuin meillä, nyt kannattaa höristää korvat. Muistatteko Roomagen, yhden ehdottomista lempikaupoistani? Kimmo Pohjapellon perustama vintageputiikki on ollut iloksemme olemassa jo jokusen vuoden, majaillut ensin matalalla profiililla Kruununhaassa ja myynyt tavaraa vain verkkokauppansa kautta, myöhemmin avannut kivijalkamyymälän Kalevankadulle samaan tilaan Cafe Kokon kanssa. Nyt on isompi vaihde silmässä, sillä Roomage on muuttanut Telakkarantaan vanhaan Konepajahalliin ja saanut sen myötä sellaiset myymälätilat, joita valtava määrä kauniita vintagetavaroita ympärilleen tarvitsee. Vanha teollisuusrakennus, betonilattia ja kuusimetriset ikkunat, tarvitseeko sanoa enempää? Konepajahalli on muutenkin visiitin arvoinen, sillä Roomagen ja rosoisen satamatunnelman lisäksi sieltä löytyy nyt lupaavan oloinen kahvila, ravintola ja pari muuta putiikkia.

Roomagen myymälä on ihana eklektinen ilotulitus, jonka keskelle voisi muuttaa asumaan. Menen sinne mieluiten ajan kanssa, koska katseltavaa on paljon, yksityiskohtia piisaa eikä kaikkea hahmota kerralla. Varoitan myös, että paikalla päivystää silloin tällöin myymäläkoira Mila, jonka syleilystä ei kukaan kaltaiseni koirahullu selviä alle vartin suukottelun.

Valikoimista löytyy Kimmon maailmalta metsästämiä aarteita menneiden vuosikymmenten varrelta: ajan patinoimia kalusteita puupöydistä koulutuoleihin ja sohviin, 50-luvun senkkejä, täydellisiä vitriinikaappeja, retrolamppuja ja teollisuusvalaisimia. Sitten on pientä kaunista kuten kynttilänjalkoja, opetustauluja, vanhoja kylttejä ja kalloja ja tietysti kaikki ne erikoiset esineet, joita ei voi niputtaa minkään muun otsakkeen alle kuin käsittämättömän hienot kuriositeetit.

Designkentän klassikoitakin löytyy joukosta! Harmittaa vieläkin, että myöhästyin kun valikoimaan tärähti Bertoian viisikymmentä vuotta vanha timanttituoli. Tätä se on uniikkikaman kohdalla, nopeat syövät hitaat. Yrjö Kukkapuron Ateljee-sohvaa mietiskelin myös hetken, mutta sekin hetki oli liian kauan. Onneksi kaikki herkut eivät löydä uutta kotia ihan näin nopeasti, vaikka kysytyimmät tietysti napataan salamana nenän edestä.

Luotan siihen, että luokseni päätyvät juuri ne esineet, joiden on tarkoituskin. Kun rakastaa tavaroita, joissa on kulumaa, patinaa ja tarinaa, oppii kärsivällisyyttä, kun kaikkea ei voi hakea kaupasta kerralla. Hyvä niin, sisustuksessa on minusta kiinnostavinta juuri kerrokset, jotka syntyvät vain ajan kanssa, valitsemalla ympärilleen esineitä jotka tuntuvat omalta. Koti sisustaa siinä sivussa itse itseään, pala kerrallaan omaan verkkaiseen tahtiinsa. Eihän siitä ikinä niinsanotusti valmista tule.

Senkin olen hyväksynyt, ettei kaiken tarvitse olla ikuista: jos jokin esine ei enää toimikaan samalla tavalla kuin ennen tai ei sitten löytänytkään kodissa luontevaa paikkaa, sen voi myydä huoletta seuraavalle, joka tarjoaa sille rakastavan kodin. Vintagekalusteissa säilyy onneksi arvo aivan eri tavalla kuin halvassa lastulevytavarassa: esine, joka on kestänyt käyttöä jo monta vuosikymmentä, kestää mitä todennäköisimmin vähintään vielä toiset mokomat.

Kiinnostuneille vinkiksi, että Roomage kannattaa ottaa seurantaan sekä Facebookissa että Instagramissa, sillä Kimmo päivittelee sinne uutuusnostoja, maistiaisia myyntiin tulevista aarteista ja – mikä tärkeintä – joskus kuvia Mila-myymäläkoirasta. Onneksi Milalla on myös ihan oma Instagram!

Avajaisten kunniaksi on luvassa vintagerintamalla harvinaista herkkua, nimittäin alekampanja: blogin lukijat saavat helmikuun ajan 15% alennuksen Roomagen koko valikoimasta sekä verkkokaupassa että kivijalkamyymälässä. Verkkokaupassa toimii koodi STELLA15, myymälässä riittää että mainitset minut ostoksen yhteydessä. Kannattaa käydä kurkkimassa, putiikkiin on nimittäin saapunut juuri uusi erä ihanaa ja lisää on tiettävästi vielä luvassa.

Eikä tässä vielä kaikki, vielä seuraa nimittäin arvonta! Kimmo lupasi 100€ lahjakortin yhdelle onnekkaalle, joka kertoo tämän kirjoituksen kommenteissa minkä verkkokaupassa vilahtavan tuotteen eniten haluaisi omakseen. Arvonta on voimassa ensi viikon loppuun eli 19. helmikuuta asti. Arpaonnea!

Roomage
Telakkarannan Konepajahalli
Telakkakatu 6, rakennus 24, Helsinki
To-pe 14-18, la 11-15

HUOM. Telakkarannan kauppa kiinni 15.-22.2., auki jälleen torstaina 23.2. Verkkokauppa palvelee 24/7.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Pysytäänkö sisällä?

Sääpäiväkirjaan merkittäköön, että Helsingin talvi on virallisesti saavuttanut jokavuotisen sekavuustilansa, jossa masentavan märkä yleisvuodenaika vuorottelee räntämyrskyjen ja päätähalkovien pakkasten välillä ilman mitään ilmeistä logiikkaa. Olen tässä tuumaillut, että ehkä pitäisi sijoittaa vihdoin sadetakkiin ja uusiin kumisaappaisiin, koska niille tässä maassa näköjään piisaisi käyttöä ympäri vuoden. Noin muuten koitan olla miettimättä koko asiaa ja keskittyä mieluummin johonkin muuhun, vaikka maaliskuussa häämöttävään matkaan ja kaikkiin kivoihin asioihin, joita sitä odotellessa voi tehdä neljän seinän sisällä.

Kuten esimerkiksi: katsoa kaksi kautta norjalaista teinisarjaa SKAM, jonka piti saada koko kaveripiiri sekaisin ennen kuin uskoimme, että sille kannattaa antaa mahdollisuus. Rehellisyyden nimissä luulen, että mies lähinnä sietää sitä kiltteydestä, koska minäkin katson skeittivideoita aina kun pyydetään. Itse olen alkanut lämmetä sarjan loistavan soundtrackin lisäksi myös juuri sille teinisekoilulle, joka herättää eniten kirvelevää myötähäpeää (koska tietää olleensa joskus siellä samassa suossa) ja suurinta empatiaa (koska ei ole siellä enää ja tietää jo, että mikään ei ole niin vakavaa kuin miltä se silloin tuntui). Välillä unohtuu, että hahmot ovat näyttelijöitä eivätkä oikeita lukioarjen ongelmissa tarpovia teinejä. Jos kiinnostuit, jaksot löytyvät YLE Areenasta – ja jos uusia odotellessa tulee vieroitusoireita, kaikki hahmot ovat tietysti Facebookissa ja Instagramissa. Kaiken kukkuraksi sarjan omalle sivustolle päivittyy joka päivä otteita hahmojen keskinnäisestä viestinvaihdosta! Aah tätä tunteen paloa!

Märkää on tullut monta päivää vaakatasossa päin näköä, avasi sitten ulko-oven tai päivän uutiset. Äitini oli viisas ja häipyi Euroopan eteläisempiin osiin odottelemaan kevättä, joka onkin siellä huomattavasti lähempänä. Siitä on helppo olla vähän kateellinen, kun tarpoo korviin asti varustautuneena siperianmummona räntämyrskyn läpi, kuorii kotiin päästyään märät vaatekerrokset kylpyhuoneen lattialle ja miettii paljonko rommia sinne ruusunmarjateehen pitää lorauttaa, että sulaisi kokovartalokohmeestaan. (Rommilla maustetusta ruusunmarjateestä tuli vähän juttu sen jälkeen kun sitä tarjoiltiin eräässä astetta erikoisemmassa antiikkikaupassa.)

Seuraavaksi ohjelmassa: SKAM, lähikaupasta haettuja karjalanpiirakoita ja munavoita, jossa voita on vähintään yhtä paljon kuin kananmunaa. Harkitsen nyt vielä sitä rommia (koska viime viikko kolottaa yhä ytimissä) mutta teetä keitän ainakin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA