Täältä tullaan Kööpenhamina

No emmepä me kauaa ehtineet Helsingissä hengata, sillä perjantaiaamuna kello seitsemän (MIKSI AINA KELLO SEITSEMÄN) lähtee lentokone kohti Kööpenhaminaa ja me hyppäämme kyytiin. Luvassa on tapaaminen momondon pääkonttorilla muiden lähettiläiden kanssa ja muutenkin kuulemma kaikenlaista kivaa. En ole käynyt Kööpenhaminassa vuosikausiin enkä silloinkaan kuin lyhyillä työmatkoilla, joilla näin pääasiassa levy-yhtiön neukkareita. Jarno taas ei ole ollut Köpiksessä koskaan, joten kivaa päästä yhdessä pienelle kaupunkiretkelle. Perjantai ja lauantai on buukattu täyteen ohjelmaa, mutta kertokaapa Tanskan suunnalla viime aikoina vierailleet: mitä kaupungissa kannattaa teidän mielestä tehdä sunnuntaina?

Varustelekasta saadut jääkärireput jäävät tällä kertaa kotiin ja mukaan lähtee musta matkalaukku. Reppureissut ja matkalaukkumatkat, eri asioita, vaikka rakastan molempia.

Vielä pitäisi pakata, tehdä sata työasiaa, viedä Juno-koira siskonsa luo viikonlopun viettoon ja koittaa vähän nukkuakin ennen kuin pitää lähteä aamuviideltä lentokentälle. Tein siis kuten kuka tahansa aikuinen, keitin teetä ja aloin miettiä pitäisikö pestä peilikaappi.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Like I am home again

Myöhäisillan musiikkivinkki! Moni uhkarohkea muusikko on tätä yrittänyt ja epäonnistunut, nimittäin oman tulkinnan tekemistä The Curen vuonna 1989 julkaistusta – minun ja monen muun palvomasta – kappaleesta Lovesong. Kalifornialaisen singer-songwriter Mariee Siouxin folkahtava versio on ensimmäinen, joka ei aiheuta välitöntä halua työntää neuloja silmiinsä. Täytyy ehkä antaa naisen omallekin tuotannolle mahdollisuus! Tajusin tässä, että olen julistanut viimeiset kymmenen vuotta vihaavani folkia, mutta silti levylautasella pyörii tuon tuosta artisteja ja levyjä, jotka muut musiikinystävät määrittelevät juurikin tuon nimikkeen alle. Hmm.


MARIEE SIOUX – LOVESONG

Takaisin pohjoisessa

Intensiivisiltä reissuilta palatessa vie joskus hetken, että pää ehtii perässä. Kun heräsin ensimmäisenä aamuna omasta sängystä, luulin unenpöpperössäni olevani vielä Puerto Ricossa. Katsoin kelloa, tarkistin sen jälkeen tottumuksesta mitä kello on Suomessa ja olin aivan sekaisin, kun kellonajat olivatkin samat. Ehdin tosissani hetken pohtia onko Trump kumonnut pallomme aikavyöhykkeet, kunnes aivoni heräsivät, tunnistin maiseman ikkunan takaa ja tajusin, että olemme taas kotona.

Anteeksi, mutta tämä paljon mainostettu kevät on ihan huijaus! Helsingissä kyllä näyttää, vaan ei yhtään tunnu keväältä. Pureva tuuli pistelee villakangastakin läpi, optimistina vielä lähdin liikkeelle ilman huivia. Amatöörivirhe. Kaivellaanpa kiltisti ne pipot ja huivit vielä takaisin käyttöön, kunnes (tämä kieltämättä ihana) aurinko alkaa oikeasti lämmittää. Jumalille kiitos ärräkahvista ja sen lohdullisella tavalla tutusta, kärvähtäneestä mausta. Ei sitä koskaan ikävä ole, mutta ihanaa on, kun sitä taas saa. Kahvihullu kansalainen ilmoittautuu.

Koira on onnellinen paluustamme ja tahtoo olla koko ajan ihan lähellä. Saan suukkoja kotisohvalla, raitiovaunussa, kahvilla istuessa, kenkiä pukiessa. Ei sillä, että koiralla olisi ollut asiat täällä jotenkin huonosti, se oli poissaollessamme kaupunkilomalla siskonsa kanssa. Nukkuivat yönsä untuvapeiton alla yhden lempi-ihmisensä kainalossa, kävivät kävelyillä, saivat joka päivä pienen purukepin. Tai kaksi, tai kolme, kuka niitä laskee. Ei Juno ainakaan. Kaupunkilomalla on parasta, mutta koti on aina koti. Ikävä oli meilläkin, joten ei haittaa yhtään, että välissämme kiehnää hellyydenkipeä eläin.

Takkuinen poninhäntäni on inspiroitunut Viequesin villihevosista. Aion puhua villihevosista jatkossa joka kerta kun joku jatkossa kyselee miksi en harjaa hiuksiani. Äiti, puhun sinusta. Niistä villihevosista pian lisää kunhan pääsen matkajutuissa pidemmälle. Katsotaanpa selviänkö urakasta varaamatta lippuja takaisin lumotulle heppasaarelleni.

Vain Helsingissä: otat Viiskulmassa kuvan juuri sillä hetkellä, kun sen ohi juoksee ystävä. Nauratti, kun näitä kuvia selatessa tuli vastaan Ilkan hurmaava hymy. Moro Ilkka! Ensi kerralla pyydystän sinut kesken kiireidesi kahville.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Varaslähtö kevääseen

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan ja alennuskoodin

Aurinkoista sunnuntaita! Karibian matkajutut jatkuvat tällä tontilla vielä tovin, mutta meikäläistä odottaa jo paluu arkeen ja työpöydän ääreen. Ei oikeastaan haittaa, koska kevät kolkuttelee ovella ja se tarkoittaa montaa ihan mahtavaa asiaa. Esimerkiksi sitä, että paksummat takit saa pakata vintille, ulos huvittaa vihdoin lähteä muissakin kuin villapaidoissa ja farkuissa – ja yleensäkin pukeutuminen inspiroi rutkasti enemmän kuin koko talvena tähän mennessä. Lisääntyvä valo saa sitäpaitsi kaikki talven aikana ylitöitä tehneet neuleet näyttämään kulahtaneilta, sukkahousut tuntuvat tunkkaisilta ja villavaatteet tukahduttavilta peitoilta. Tekee mieli tunkea ne kaikki kaappiin perälle odottamaan ensi syksyä ja pukea päälle jotain freesiä ja kepeää.

Yhteistyöni Nanson kanssa jatkuu ja tällä kertaa valitsin nyt kauppoihin rantautuneista kevätmalliston herkuista omat suosikkini. Eikä pelkkää mustavalkoista, voitteko kuvitella? On värejäkin! Hitusen 70-luvun värimaailmaan nojaava kirpakka keltainen osui silmiin ja aloin heti maalailla mielessäni kuvia siitä kuinka istun työhuoneessani punomassa kesäsuunnitelmia, auringonvalo tulvii ikkunoista ja keltainen läikähtelee kilpaa sen kanssa.

Kevät tietää muutakin kuin uutta muotia kaupoissa, nimittäin paljon työprojekteja, joiden kimppuun pääsyä odotan sormet syyhyten. Osa niistä liittyy matkoihin, jotkut valokuvaamiseen, oikeastaan kaikki tavalla tai toisella kirjoittamiseen. Iloitsen tästä innosta ja inspiraatiosta – ehkä alan pikkuhiljaa toipua pahimmasta väsymyksestä, jonka viime vuodet ovat jättäneet jälkeensä. Silläkin on vaikutuksensa, että saan itse valita kaikki työpöydälleni päätyvät projektit ja paljonko niitä on – niitä ei kukaan kasaa sinne puolestani.

Kuvissa vilahtelee työhuoneemme, jossa on tapahtunut edistystä sitten viime näkemän. Peikonlehdet löysivät uuden kodin ja tilalle tuli kentianpalmuja. Tuolit vaihtuivat tukevimpiin, joissa takalisto ei pääse pitkinä työpäivinä puutumaan. Kaappikin vaihtui vielä isompaan, jotta sen sisään mahtuisi aivan kaikki työhuoneen tavarat eikä mitään jäisi pyörimään pöydälle. Pöytä on nimittäin yhä se sama vanha liian pieni, mutta toistaiseksi olemme mahtuneet huoneeseen ihan hyvin yhtäaikaakin, koska lojun melkein aina läppärin kanssa työhuoneen sohvalla. Ergonominen itsemurha, tiedän, mutta siellä on vaihteleva määrä koiria, aina joku lämmittämässä jalkoja. Näiden kuvien ottamisen jälkeen huoneessa on ehtinyt taas tapahtua kaikenlaista, joten täytyy palata tähän aiheeseen joku päivä ihan ajan kanssa. Koska nyt, kevätmuotia!

Huolettomasta Narsissi-tunikasta tulee mieleen maailmanmatkaajaäitini, joka taisi viihtyä samanhenkisissä paidoissa ja tunikoissa silloin kun olin lapsi. Oli lyhyitä ja väljiä hihoja, napituksia ja pieniä kauluksia, printtejä, khakinvihreää ja sahraminkeltaista, helppoja vaatekappaleita joissa on kevyt olla ja liikkua. Hän hengasi aina juuri sen oloisissa vaatteissa, että voisi milloin vaan pistää hatun päähän, heilauttaa laukun olalle ja lähteä safarille kahdentoista sentin tolppakoroissaan. Aina valmis seikkailuun – ehdottomasti mielenlaatu, jota haluan kantaa mukana, miksei vaatekappaleinakin.

Narsissi-sarjaan kuuluu myös simppeli t-paita, jonka lyhyt, vähän laatikkomainen malli viehättää. Printti yhdistettynä työhuoneen kentianpalmuihin tuo mieleen viidakon, tykkään! Nanson kevätmallistosta löytyy toinenkin samanmallinen t-paita mustavalkoisella Sirkutus-printillä. Valitsin molemmista vähän reilun S-koon, jotta hihoissa olisi väljyyttä ja helma laskeutuisi alemmas. Rennot printtipaidat on helppo kesyttää mustilla nahkahousuilla, ne poimin omasta vaatekaapistani. Päälle pukisin vielä mustan neuletakin, ihan t-paitakeli ei vielä ole.

Toimistoassistentit tärkeinä (ja ihan joka kuvassa mukana kutsumatta).

Tykästyin neuletunikaan nimeltä Silmu sen siron leikkauksen ja kauniiden halkioiden takia. Se vilahtaa myös tämän kirjoituksen toisessa kuvassa – ja pariin otteeseen täälläkin. Maailman vaivattomin vaatekappale, muuttuu minkä tahansa kapeiden housujen kaverina kokonaiseksi asuksi. Ohut neulos tuntuu päällä kevyeltä ja pehmeältä, vaikka onkin napakkaa. Neuleesta löytyy myös kauniisti valuva neuletakkiversio, joka ei päätynyt näihin kuviin, koska sitä ei kuvauspäiväksi ollut saatavilla – nyyh. Nyt löytyy kyllä kaupoista jo. Molempia on saatavilla myös hiekan sävyisenä. Nekään eivät valitettavasti näihin kuviin ehtineet, mutta kuvitelkaa mielessänne hitusen haalistunut hiekka, joka näyttää ihanalta niin mustan kuin näiden kuvioiden kaverina. Sopii myös viidakko-, safari- ja seikkailutunnelmiin, joita olen tässä näiden kuvien(kin) myötä päässäni pyöritellyt.

Mustavalkoisesta Sirkutus-printistä löysin muutakin kuin t-paidan, nimittäin tunikan ja housut. Anteeksi vaan, mutta jos nämä eivät ole universumin mukavimmat vaatteet, en tiedä mitkä ovat. Ohut viskoosi laskeutuu olkapäiltä ja lanteilta kevyenä kuin kevään valo – ja kyllä, lyyrinen kielikuva on enemmän kuin oikeutettu! Kyllä sitä välillä miettii miksi tulee kuljettua kireissä pillifarkuissa, kun on olemassa myös vaatekappaleita, jotka eivät kiristä, purista, kinnaa tai millään tavoin tee itsestään numeroa. Näissä housuissa tekee mieli tanssahdella, eikä niiden seuraksi pukemani hapsukorot mitenkään vähennä lupaavaa nytkymistä lonkassa. Tunikassa on samat superkauniit halkiot kuin neuletunikassakin ja leikkaus on takaa väljä, joka antaa vaatteen sivusiluetille kevyen a-linjan.

Mekkoakin kokeilin, mitä tykkäätte? Pidän epäsymmetrisestä helmasta ja mekon siroudesta, helman maltillinen pituus vaan mietityttää minimittoihin tottunutta. Ehkä puutarhajuhliin, asustettuna leveälierisellä hatulla ja cocktaililla. Tai mustan trenssin alle, yhdistettynä buutseihin. Äitini varmasti ilahtuisi siitä, että minulla olisi kerrankin mekko, jossa ei olisi välitöntä vilautusvaaraa.

Minimalistivuosien jälkeen vaan tuntuu joskus siltä, että enemmän on enemmän. Jollain selittämättömällä tavalla tykkäsin tosi paljon tästä asusta, jossa yhdistyy kaksi eri kuviota. Printit sopivat yhteen, mutta eihän se ihme ole, kun ovat sukua toisilleen. Villi printtiasu kaipaa seurakseen ehdottomasti hapsukorkkareita, jotka ovat jääneet viime kuukausina kaappiin, koska on ollut joko liian kylmää, liukasta, loskaista tai kaikkia niitä yhtäaikaa. Nyt alkaa niiden aika.

Mitäs tykkäätte? Jos inspiroiduitte, koodilla Stella15 saa 15% alennuksen tässä kirjoituksessa mainituista tuotteista viikon ajan, eli ensi sunnuntaihin 2. huhtikuuta saakka. Linkit löytyvät tekstin seasta, toki Nanson verkkokaupasta kannattaa kurkata samalla mitä muuta sieltä löytyy.

Kiitos kaikille skabaan osallistuneille! Onni osui annniin ja Janskun kohdalle. Voittajiin ollaan henkilökohtaisesti yhteydessä.

Pamautetaan samalla myös arvonta käyntiin! Kerrohan mikä kuvissa näkyvistä vaatekappaleista on suosikkisi? Vastanneiden kesken arvotaan kaksi lahjakorttia, joilla saa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi sunnuntaihin 2.4. saakka. Muista sähköpostiosoite! Arvontailoa!

PS. Kiitos kaikille edelliseen arvontaan osallistuneille, se oli ihan suksee! Voittajat arvottiin tovi sitten ja heihin on oltu yhteydessä.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Minisviitti Miramarissa

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

Hotellista otetusta kuvasarjasta löytyy vastauksia seuraaviin päivänpolttaviin kysymyksiin: millainen on Mikon pyhäkoulupoikailme, miten autuaalta näyttää tuberkuloosipotilas saatuaan mantelikakkua ja aamuannostuksensa amerikkalaisia flunssalääkkeitä ja mitä tapahtuu, kun Kung Fu Fighting soi tarpeeksi monta kertaa.

Olisimme mieluummin napanneet seuraavalle parille päivälle ihanan pikkuhotellin rannalta, mutta valitsimme Ciqala Luxury Suitesin, koska vaihtoehdot olivat varausvaiheessa vähissä ja se oli niistä paras. Olimme liikkeellä viime tingassa keskellä kuuminta matkailukautta – kiitos siitäkin kuuluu kirotulle laukkuvarkaalle, joka vei pankkikorttien lisäksi monta arvokasta päivää matkavalmisteluista. Kun momondon hotellihaun kautta löytyi yhden huoneen minisviitille hyvä hinta ja näin tekstin “rooftop pool” en enää miettinyt enempää, vaan tein varauksen.

Huoneistohotelli sijaitsee Miramarissa, kävelymatkan päässä kaupungin yöelämän vilkkaimmista kaduista, Santurcen putiikeista ja taidemuseoista ja Condadon laguunista. Ehkei ihanteellisin paikka tuberkuloosipotilaalle, mutta loistovalinta matkailijoille, jotka saapuvat San Juaniin juhlimaan ja nauttimaan karibialaisen kaupunkielämän humusta. Ei se lähin hiekkarantakaan ole kaukana, kuten ei oikeastaan mikään San Juanissa, joka on yllättävän kompakti paikka Puerto Ricon pääkaupungiksi.

Hotellissa parasta on enimmäkseen tyhjillään seisova kattoterassi, jossa on joka suuntaan aukeavien maisemien lisäksi pikkuinen uima-allas ja baari, joka on muun terassin lailla tyhjä. Käymme testaamassa terassia heti ensimmäisenä päivänä, kun odottelemme huoneen valmistuvan. Olemme silläkin kerralla ainoat asiakkaat. Jarno ja Mikko loikkaavat altaaseen. Baarimikko avaa itselleen pullon olutta.

Naapurissa on huoltoasema, se jonka terassilla alamme heti hengata – paikallisilla on siellä kemut ilmeisesti joka ilta. Sen vieressä seisovasta perulaisesta ruokarekasta saa cevichea, limellä kypsennettyä kalaa, joka on kaikessa hapokkaassa raikkaudessaan yksi parhaista asioista, joita tällä saarella voi syödä.

Hotelli on sekoillut huoneiden kanssa ja saamme ensimmäiseksi yöksi käyttöömme minisviitin sijaan lukaalin, jossa on kolme makuuhuonetta, valtava olohuone ja keittiö, kuusimetrinen parveke ja naurettavan monta kylpyhuonetta. Siitä ei tule otettua yhtään kuvaa, koska olen aivan liian kipeä nostaakseni painavan kameran olalleni (ja sen käveleminen läpi vaatisi sekin liikaa voimia).

Sinä iltana jään luukkumme master bedroomiin nukkumaan flunssaa pois kun Mikko ja Jarno painelevat San Juanin yöhön. En jaksa avata televisiota tai kirjaa, laitan vaan kuvat latautumaan kamerasta koneelle, heittäydyn sängylle odottamaan ja alan henkisesti valmistautua nukkumaan menemiseen. Kipeänä on tärkeää levätä – ja kerrankin saan nukkua niin paljon kuin huvittaa. Kolme tuntia myöhemmin olen katsonut YouTubesta kymmeniä eläinvideota, painellut sata kertaa sivunpäivitysnappia Instagramissa jossa ei tapahtu yhtään mitään (koska Suomessa on aamuyö) ja niistänyt roskakorin täyteen nenäliinoja.

Kun matkaseurueeni palaa retkeltään, molemmat miehet rojahtavat valtamerialuksen kokoiseen potilassänkyyni ja kertovat kuinka Jarno kävi tutustumassa paikallisiin poliiseihin ja yritti valjastaa heidät valokuvausprojekteihinsa siinä suuremmin onnistumatta. Ei saatu pidätyskuvaa (“No, sir”) eikä varsinkaan halauskuvaa (“Absolutely no”).

Seuraavana päivänä sviittiseikkailu on ohi, pakkaamme reput ja teemme suuren muuton kerrosta alempana sijaitsevaan huoneeseen, jonka olimme alunperin varanneet. Se ei ole viimeinen yö, jonka vietämme tällä matkalla kolmisin samojen seinien sisällä – onneksi meillä on kokemusta kämppiselämästä.

Huone on pieni, muttei yhtään hullumpi. Kylpyhuoneessa on poreallas, johon varmasti pulahtaisin myöhemmin Medalla-minitölkin kanssa, jos en korisi henkitoreissani metrin päässä sijaitsevassa sängyssä. Mikko ja Jarno käyvät taas alakerran bensiksellä ja tuovat tullessaan muoviin pakattua amarettokuivakakkua. Huuhtelen kakun alas Theraflu-flunssajuomallani, jota varten Jarno on lämmittänyt vettä huoneesta löytyvässä minikeittiössä. Minusta pidetään huolta.

Syömme aamupalaa hotellin toiseksi ylimmässä kerroksessa sijaitsevassa ravintolassa silminkantamattomiin jatkuvan kaupunkimaiseman äärellä. Munakokkelilla täytettyä tortillaa, paprikamunakasta, pannukakkuja pähkinöillä ja banaanilla. Eniten kiinnostaa kahvi, jota voi kaataa termoksesta ja viedä kattoterassille. Pienet ilot ovat usein ne suurimmat.

Päivä kuluu vaeltaen Santurcen kaduilla. Katselemme värikkäitä taloja, käymme hedelmämarketissa. Mikko ja Jarno vievät minut pinkkiin baariin, jonka ovat löytäneet edellisenä yönä. Paikka on pinkkeine seinineen ja kuluneine biljardipöytineen täydellinen pörröistä mustaa kissaa myöten. Kattoterassillakin käydään iltapäiväuinnilla, jälleen ainoina asiakkaina. Toinen baarimikko on tosin ilmaantunut töihin, terassilla taidetaan valmistautua iltaan.

Uusi karibialainen vuorokaudenrytmimme on alkanut muodostua ja se noudattaa melko tarkalleen luonnon liikkeitä: aurinko laskee iltaisin kuuden maissa, seitsemään mennessä on säkkipimeää. Viimeistään yhdeksältä alkaa väsyttää niin, etteivät silmät pysy auki. Aamulla herää ilman herätyskelloa viimeistään kahdeksalta kun aurinko on kivunnut korkealle – tai jos on Mikko Rasila, huomattavasti aikaisemmin.

Kun muut nukahtavat illalla, minä avaan läppärin ja kirjoitan aamuviiteen. Ei fiksuinta mitä olen flunssaisena tehnyt, mutta minkäs sille mahtaa – dedikset eivät ole kovin kiinnostuneita siitä onko niihin sitoutunut kirjoittaja esimerkiksi Karibialla ja/tai tekemässä kuolemaa tuberkuloosiin. Onneksi on reseptivapaat jenkkilääkkeet, jotka kieltämättä kohentavat oloa epäilyttävän tehokkaasti. Naputan tekstiä sängyssä nukkuvan miehen vieressä, hän on sitä sorttia, jonka unta ei häiritse mikään. Hän on oikeastaan enemmän sitä sorttia, jonka nukkuminen saattaa häiritä valvovaa osapuolta, sillä hänellä on tapana kietoa nukkuessaan kaikki pitkät raajansa ympärilleni tiukasti kuin mustekala. Irrottelen lempeästi lonkeroita kun ne laskeutuvat läppärin päälle ja kuuntelen kuulokkeilla kannustusmusiikkia (eli sitä yhtä ja samaa räppikappaletta, joka onnistuu aina nostattamaan tunnelmaa).

Pienessä huoneessa kahden sikeästi nukkuvan kanssa on tukalan kuumaa enkä uskalla laittaa ilmastointia päälle siinä pelossa, että kylmä ilma koituu lopullisesti kohtalokseni. Hivuttaudun sängyn reunaan mahdollisimman kauas lonkeroista (anteeksi, rakas), potkin peittona toimivan lakanan päältäni ja raotan ikkunaa sängyn yläpuolella. Kadulta kantautunut älämölö voimistuu – bensisbileet jatkuvat yhä terassilla, joka sijaitsee suoraan ikkunamme alla kolme kerrosta alempana.

Kun vihdoin pääsen puoli kuuden maissa nukkumaan, terassiseurueen tunnelma on yltynyt kovaääniseen espanjankieliseen yhteislauluun. Jatkot ovat ohi seitsemän maissa, ehkä varttia ennen kuin Mikko herää virkeänä ja kajauttaa HUOMENTA.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

Vitosen vintagekaappi

Kuulkaas, ikuisuusprojekti nimeltä kodin sisustus on edennyt viime aikoina kohisten! Johtuu ehkä energiasta, joka on aivan toista luokkaa kuin vuosi sitten tähän aikaan, kenties siitäkin, että meillä on melko lailla sama näkemys siitä millaisen tunnelman tähän kotiin tahdomme. Sataprosenttisella varmuudella se johtuu ennen muuta siitä, että Jarno on käytännön asioissa pelottavan aikaansaava ja on hoitanut koko homman alusta loppuun siinä vaiheessa kun minä vasta punnitsen eri vaihtoehtoja idean toteuttamiseen (ja kyseenalaistan siinä sivussa vielä kolmeen kertaan onko koko ideassa mitään mieltä). Onneksi olemme tässä asiassa täysin erilaisia, sillä muuten tällä saralla ei tapahtuisi muuta kuin epämääräistä tavaroiden ajehtelemista huoneesta toiseen ja kroonista päätöksenteon lykkäämistä Johonkin Toiseen Päivään.

Yksi niistä nurkista, joissa on tapahtunut mainittavaa edistystä, on vierashuone: se alkaa pikkuhiljaa muistuttaa kuivuvalle pyykille ja talvehtiville fillareille omistetun varaston sijaan tilaa, jossa saattaa viihtyä ihan vapaaehtoisesti! Superkivaa, etenkin kun huoneeseen on suora näkymä olohuoneesta – ihanaa, että sinne viitsii vihdoin vilkuilla eikä tee mieli sulkea ovia, jos tulee vieraita.

Yllä vilaus uudesta (tai oikeastaan todella vanhasta) kaapista, jonka ostimme netin kierrätysryhmän kautta kokonaisella vitosella. Vastaavissa on vanhan tavaran kaupoissa kaksi nollaa sen vitosen perässä, mutta omistaja luopui omastaan puoli-ilmaiseksi, koska koira oli järsinyt kaapin jalkoja. Sepä ei meitä haitannut, ei ole meinaan ensimmäinen kodin kaluste jossa on hampaanjälkiä. Kaappi ei tullut kaukaa, mutta vaati miestyövoimaa: Jarno kantoi bändinsä laulajan kanssa kaapin naapuritalon seitsemännestä kerroksesta alas, tien yli ja viisi kerrosta ylös meille. Melkoinen uroteko. Kaappi päätyi vierashuoneeseen, jossa ei ollut sitä ennen oikein muita kalusteita kuin sänky, lepakkotuoli ja kampauspöytä. Huoneen kaikuva tunnelma katosi ja tilalle tuli rutkasti kotoisampi fiilis.

Puukaappi oli ruskea saapuessaan, mutta maalasimme (eli Jarno maalasi) sen mustaksi. Pari maalikerrosta myöhemmin kaappi oli valmis käyttöön – ja maalin alle jäivät muuten ne järsintäjäljetkin. Olimme ajatelleet tehdä siitä lakana- ja pyyhekaapin, tai sitten säilyttää siinä kenkiä, laukkuja ja muita asusteita, mutta sitten päätimme olla turhaan rajaamatta kaapin käyttötarkoitusta. Mustat avohyllyt täyttyköön kaikella kauniilla, joka ajelehtii vielä asunnossa etsimässä paikkaansa. Parempia kuvia luvassa pian.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Hello, I love you

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO
PHOTOS BY MIKKO RASILA (ONE BY JARNO JUSSILA)
THE DOORS – HELLO, I LOVE YOU

Urbaanimpi San Juan

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

Siirrymme San Juanissa uusille kulmille, Miramariin. Se on vähän sivussa vilkkaammilta turistialueilta, rauhallinen paikka, jossa asuu ja työskentelee paljon paikallisia. Skaala on laaja: kauneimmilla espanjalaistyylisillä taloilla on vehreät patiot ja puutarhat, ränsistyneimmissä rakennuksissa on hädin tuskin seinät pystyssä ja katto on plussaa. Helteessä haalistuneiden pastellisävyisten kortteleiden ja graffiteilla koristeltujen kivimuurien keskellä kohoaa muutamia suuria harmaita toimistotaloja, jottei unohtuisi, että ollaan kaikesta karibialaisesta letkeydestä huolimatta Amerikan hallinnon alla.

Miramar kuuluu Santurceen, San Juanin tiheimmin asuttuun kaupunginosaan, jossa on rantojen sijaan pääosassa urbaanimpi kaupunkimaisema: on taidemuseoita ja gallerioita, kahviloita ja pikkuputiikkeja, katuruokakojuja ja tatuointipaikkoja. Myös monet kaupungin kiintoisimmista baareista ja ravintoloista sijaitsevat täällä. Yöelämä on omaa luokkaansa, siitä lisää myöhemmin.

Vaikka kivoja kahviloita on siellä sun täällä, on pakko rakastaa paikallista bensiskulttuuria, jossa huoltoasema on samalla kauppa, kiska, baari ja yleinen kokoontumispaikka. Räppi soi ihan täysillä, kaljat on pistetty jäihin kylmäaltaisiin. Joidenkin bensisten edessä on terassi, toisten ei. Kummin päin tahansa paikalliset parveilevat huoltoaseman edessä, tilaavat siihen pizzaa tai ostavat viereisestä ruokarekasta purtavaa. Bensismyyjät ovat pääasiassa tatuoituja miehiä, jotka notkuvat tiskin takana tupakka suussa ja tulevat ulos huutelemaan tuttavilleen, jos asiakkaita ei ole.

Koska olemme sopeutumiskykyisiä matkustajia (ja rakastamme bensishengailua), otamme heti uuden hotellimme, Ciqala Luxury Suitesin vieressä sijaitsevan huoltoaseman omaksemme. Olemme jo oppineet, että paikallista Medalla-oluttta myydään täydellisissä pikkutölkeissä ja Medallan seuraksi sopivat Doritos-nachot, joissa on cheddaria ja ihan takuulla jotain huumetta. Ei tarvitse kuin hakea olut ja istua muiden sekaan bensiksen eteen.

Löydämme bensikseltä myös uudet pikasafkasuosikit. Pikkunälkään: yksittäispakatut kuivakakkupalaset ovat etiketin mukaan “artificially and naturally flavoured” – tämä jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen. Paras maku on ehdottomasti ihanasti esanssinen amaretto, jota harmi kyllä ei myydä ihan joka paikassa – onneksi meidän lähibensiksellä on notkuva hylly. Isompaan nälkään: perulaisen ruokarekan vain vähän vetinen ceviche (huonoimmillaankin lempiherkkuani) ja friteerattu kala. Olemmehan uppopaistetun ruoan luvatussa maassa, joten kokeilemme myös uppopaistettua keittobanaania. Ei jatkoon.

Rakastan paikan värikästä arkkitehtuuria ja katutaidetta! Vaaleanpunaisen, violetin, mintunvihreän ja sinisen sävyt välkehtivät kaikkialla. Suurin osa väreistä ovat pastellisia ja pehmeitä, mutta siellä sun täällä seisoo kirkuvan pinkki talo, joka loistaa kilpaa puiden kukkien kanssa. Myös neonvihreä näyttää olevan pätevä tapa erottua naapureista.

Hedelmäautonkin pitää välillä pysähtyä tankille.

Tautipäivitys: juuri ennen matkaa alkanut flunssani on edennyt hurmaavaan tuberkuloosi-vaiheeseen, jossa niistän räkää litran kerrallaan ja puheen sijaan suusta tulee pelkkää yskää. Mikko ja Jarno ovat eristäneet minut tartuntatautiosastolle: en saa juoda samoista pulloista vettä, vaan minua varten on oma sars-muovikuppi, johon juomani kaadetaan. Saan myös oman dippikupin friteeratulle kalalle, mikä on ehkä tuberkuloosini ainoa hyvä puoli.

Kuvan pinkki talo on myynnissä, kuten kovin moni muukin näillä kulmilla. Ylemmässä kuvassa viereisen talon pihaporttia lukitseva rouva omistaa sen ja koitti kaupata sitä meille. Oli ostanut sen aikoinaan veljelleen, joka olikin lähtenyt matkalle New Yorkiin ja jäänyt sille tielle. 150 000 dollarilla kuulemma irtoaisi. Tykkäsin vaaleanpunaisesta värityksestä, ruostuneesta aidasta ja talon seinustalla kasvavista kaktuksista, mutta jäi kuitenkin talokaupat tällä kertaa tekemättä.

Taidenäyttelyroudaus? He pysähtyivät kesken kantamisensa esittelemään töitä, kun näkivät kamerani.

Calle Loizalla on pieni katukirjasto, joka on auki ja ilmainen kaikille.

Vahtikoira haukkui meille vartiopaikaltaan – eli kattoterassilta. Otin kuvan ja sain pahaa silmää.

Ränsistyneiden kortteleiden ja pienten puutarhojen keskellä on kiiltävä rakennus, jonka 24h-kyltti erottuu kilometrin päähän. Apteekit ovat Puerto Ricossa aivan mahtavia, vuorokauden ympäri palvelevia automarketin kokoisia komplekseja, joissa myydään lääkkeiden lisäksi vaippoja, hiusvärejä, kaljaa ja karkkia. Nurkasta löytyy valokuvakehittämö ja kahvikone – siitä saa kuvia odotellessa kitkerän cappuccinon, jolla ei ole paljoakaan tekemistä kahvin kanssa. (Testasimme, ei jatkoon.) Käymme ostamassa reseptivapaita flunssalääkkeitä ja kookosvettä, koska olisi vaan väärin huuhdella lääkkeet alas Medallalla. Ei apteekkikuvia, pahoittelen. Nämä vanhat rakennukset – kuten allaolevan kuva pinkki baari, josta kerron pian lisää – ovat paljon inspiroivampia kuvauskohteita.

Voidaanko perustaa Helsinkiin samanlainen katukirjasto?

Tyytyväisinä täällä, tuberkuloosista huolimatta. Onnellisina helteestä, tuntuu niin huojentavalta kiskoa aamuisin päälle pelkät shortsit. Johtuukohan ilmastosta, että ihmiset täällä ovat hyväntuulisia ja ystävällisiä? Minä ainakin olisin, jos saisin asua paikassa, jossa palmut huojuvat ja aurinko paistaa läpi vuoden.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

Supersimppeli saarityyli

✖ PUERTO RICO

Eipä tosiaan olisi tarvinnut pakata mukaan mekkoa, kahdenlaista kaftaania, kukkahousua ja rennosti rypistynyttä kauluspaitaa. En olisi vieläkään avannut koko reppua, ellei olisi tarvinnut kaivella sieltä kuvausvaatteita. Tästä on alkanut muodostua tapa: sitä kuvittelee lähtevänsä vähällä varustuksella matkaan ja pakkaa pelkät käsimatkatavarat, vain huomatakseen, että silti on ihan turhan paljon tavaraa mukana eikä puoltakaan siitä tule edes kaivettua repun pohjalta käyttöön. En tajua miten tämä on edes mahdollista, kun ottaa huomioon että repusta löytyy myös ne kuvausvaatteet ja sen paino oli silti vain 6,4kg – että ei siellä ihan hirveästi turhaa pitäisi olla. (Hmm… Jos haluan keulia mestaripakkaajan taidoillani parempi varmaan olla nyt ihan hissuksiin siitä puolet painavammasta olkakassista, johon pakkasin kamerakaluston, läppärin, kovalevyt ja kaiken muun tekniikan. Onneksi lentoyhtiöt eivät tajua punnita niitä personal item -nimikkeellä kulkevia kasseja ja nyssyköitä, muuten en ikinä matkustaisi käsimatkatavaroilla mihinkään.)

Olisin pärjännyt varmaan koko tämän reissun tällä maailman yksinkertaisimmilla yhdistelmällä, farkkushortseilla ja kapeaolkaimisella topilla. Tiger Of Swedenin hattu suojelee kasvoja pahimmalta paahteelta, tykkään sen leveästä lieristä ja cowgirl-viboista. Juuri ennen matkaa hankkimani nahkatossut ovat simppelit, kauniit ja superhyvät jalassa, niiden lisäksi olen painellut varvastossuilla. Eipä sitä tropiikissa paljon muuta ihminen tarvitse. Aurinkorasvaa ja bikinit.

HATTU* & TOPPI* TIGER OF SWEDEN
SHORTSIT LEVIS
NAHKATOSSUT ROYAL REPUBLIC
AURINKOLASIT RAY-BAN
RANNERENGAS VINTAGE
*SAATU

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Liikkuvan toimiston aamuvuoro

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

The Dreamcatcherin vegebrunssi oli niin hyvä, että sitä on vaikea ylittää. Maukas, raikas ja rouskuvan tuore aamupala tuntuu nimittäin olevan näillä leveysasteilla harvinaisuus, josta kannattaa nauttia silloin kun sellaisen saa. Suurimmassa osassa ravintoloita tarjoillaan aamupalaksi paahdettua leipää ja pannukakkuja, jotka ovat ihania herkkuja silloin tällöin syötynä, mutta alkaa maistua puulta, jos niiden voimalla vetää monta viikkoa. Edellisellä reissulla yövyimme myös monissa hotelleissa, joiden tulkinta aamiaisesta oli kahvi, kuivahtanut bagel ja hillonappi. Nam! Pahimpaan nälkään kyllä meni sekin – ja onneksi kuivettuneetkin bagelit voi pelastaa paahtamalla.

The Dreamcatcherissakin oli tietysti pannukakkuja – mutta tuoreilla hedelmillä kuorrutetut banaanipannarit olivat vähän amerikkalaisia sisaruksiaan freesimpi vaihtoehto. Aamiaisen ohella metsästimme momondon hotellihaulla majoituspaikkoja seuraaville öille, sillä edessä oli vielä muutama päivä ennen Viequesiin lähtöä. Matkahakusivusto kulkee kätevän sovelluksen muodossa mukana taskussakin, niin helppoa. Matkakumppanini huutelivat mielipiteitään olkani yli: Semmonen huone jossa on terassi niinku täällä! Tai ainakin parveke! Voisko olla myös ranta tai AINAKIN uima-allas? Matkasesonki on Karibialla kuumimmillaan ja vaihtoehdot majoitusten suhteen aika vähissä, jos on varaustensa kanssa liikkeellä näin viime tingassa, mutta uskon, että teimme hyvät löydöt.

Työmatkalla tehtävät työt ovat töitä ihan samalla tavalla kuin kotonakin, mutta myönnetään, onhan niitä nyt kivempi naputtaa kahdenkymmenenkahdeksan asteen lämmössä varvastossut jalassa. Pakko rakastaa nykytekniikkaa, joka mahdollistaa liikkuvan toimiston pystyttämisen ihan melkein minne tahansa päin maailmaa. Kaikki onnistuu kunhan on wifi ja kuumaa kahvia. Riippumattopaikka terassilla on plussaa.

Taisin ihan turhaan pakata mukaan kokonaisen repullisen vaatteita, en ole edes avannut sitä vielä. Olen käyttänyt monta päivää samoja mammamallisia farkkushortseja ja naruolkaimista toppia, josta olen pessyt hiekan, hien ja aurinkorasvan iltaisin lavuaarin äärellä. Päivisin on aivan liian kuumaa mihinkään muuhun eikä iltaisinkaan tule varsinaisesti vilu. Lämpö saa taas talven kohmettaman sielun hitaasti sulaamaan.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.