Takaisin pohjoisessa

Intensiivisiltä reissuilta palatessa vie joskus hetken, että pää ehtii perässä. Kun heräsin ensimmäisenä aamuna omasta sängystä, luulin unenpöpperössäni olevani vielä Puerto Ricossa. Katsoin kelloa, tarkistin sen jälkeen tottumuksesta mitä kello on Suomessa ja olin aivan sekaisin, kun kellonajat olivatkin samat. Ehdin tosissani hetken pohtia onko Trump kumonnut pallomme aikavyöhykkeet, kunnes aivoni heräsivät, tunnistin maiseman ikkunan takaa ja tajusin, että olemme taas kotona.

Anteeksi, mutta tämä paljon mainostettu kevät on ihan huijaus! Helsingissä kyllä näyttää, vaan ei yhtään tunnu keväältä. Pureva tuuli pistelee villakangastakin läpi, optimistina vielä lähdin liikkeelle ilman huivia. Amatöörivirhe. Kaivellaanpa kiltisti ne pipot ja huivit vielä takaisin käyttöön, kunnes (tämä kieltämättä ihana) aurinko alkaa oikeasti lämmittää. Jumalille kiitos ärräkahvista ja sen lohdullisella tavalla tutusta, kärvähtäneestä mausta. Ei sitä koskaan ikävä ole, mutta ihanaa on, kun sitä taas saa. Kahvihullu kansalainen ilmoittautuu.

Koira on onnellinen paluustamme ja tahtoo olla koko ajan ihan lähellä. Saan suukkoja kotisohvalla, raitiovaunussa, kahvilla istuessa, kenkiä pukiessa. Ei sillä, että koiralla olisi ollut asiat täällä jotenkin huonosti, se oli poissaollessamme kaupunkilomalla siskonsa kanssa. Nukkuivat yönsä untuvapeiton alla yhden lempi-ihmisensä kainalossa, kävivät kävelyillä, saivat joka päivä pienen purukepin. Tai kaksi, tai kolme, kuka niitä laskee. Ei Juno ainakaan. Kaupunkilomalla on parasta, mutta koti on aina koti. Ikävä oli meilläkin, joten ei haittaa yhtään, että välissämme kiehnää hellyydenkipeä eläin.

Takkuinen poninhäntäni on inspiroitunut Viequesin villihevosista. Aion puhua villihevosista jatkossa joka kerta kun joku jatkossa kyselee miksi en harjaa hiuksiani. Äiti, puhun sinusta. Niistä villihevosista pian lisää kunhan pääsen matkajutuissa pidemmälle. Katsotaanpa selviänkö urakasta varaamatta lippuja takaisin lumotulle heppasaarelleni.

Vain Helsingissä: otat Viiskulmassa kuvan juuri sillä hetkellä, kun sen ohi juoksee ystävä. Nauratti, kun näitä kuvia selatessa tuli vastaan Ilkan hurmaava hymy. Moro Ilkka! Ensi kerralla pyydystän sinut kesken kiireidesi kahville.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

12 thoughts on “Takaisin pohjoisessa

    • Kiitos, minäkin tykkään! Vetoavasta katseesta tietää aina että se on Juno, Luna on se pieni päivänsäde jolla on manaava/vaativa/painostava/murhaava katse.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.