JUHANNUSPOSTIKORTTI

Pikainen moro maailmalta! Instagramista (@stellaharasek) ehkä olettekin lukeneet, että Euroopan reissullamme vähän myllertää. Palaan kaikkeen pian, mutta nyt tulin vaan toivottelemaan teille ihanaa juhannusta. Kuvat ovat viime kesältä, kun kävimme Jarnon kanssa Lepolammilla isä Jussilan keikalla. Ennen keikkaa treenasimme tietysti tangoliikkeitämme kuntoon parkkipaikalla. Tänä kesänä tanssimme juhannusta vähän toisenlaisissa maisemissa ja lähettelemme aurinkoa Suomeen – syökää mansikoita ja uusia perunoita, hätistelkää hyttysiä ja nukkukaa pitkään!

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & ANNI TAIMISTO

ALKUKESÄN KAAOKSESTA

Helsingin alkukesä on edennyt totuttuun tahtiin. Aurinkoiset päivät saavat koko kaupungin sekaisin, kadut ja rannat täyttyvät ihmisistä. Räntäsateista ei ole enää tietoakaan, mutta järkytyksen määrä on vakio, koska ujosta kesäkuisesta lämmöstä siirrytään sujuvasti parin päivän välein taas kymmenen asteen tihkusateeseen. Sateet ovat kaupunkilaisten mielialaa lannistavasta vaikutuksestaan huolimatta herättäneet kaiken eloon, räjäyttäneet luonnon neonvihreyteen, joka on niin kirkas että silmiin sattuu. Joka vuosi muistan, että tältä se tuntui viime vuonnakin, tätä silloinkin ihmettelin ja ihastelin, kunnes taas unohdin.

Viime viikot on ollut ns. kiire. Jarno ehti vähän siitä jo kirjoittaa – ja julkaista ensimmäiset kuvat Nizzasta. Vähän naurattaa nämä meidän jo perinteeksi muodostuneet matkaanlähdöt. Lähtölaskenta lentokentälle alkaa viikkoa tai kahta ennen lähtöpäivää: ensin todo-lista on kilometrin pituinen, sillä siihen on ahdettu kaikki, joka olisi kiva saada tehtyä ennen matkaa. Kun ensimmäisen kerran tapahtuu törmäys välillä Stella Harasek – todellisuus (jonka minä aina häviän), karsitaan lista asioihin, jotka on pakko tehdä ennen matkaa. Kun päivät käyvät vähiin, aletaan pohtia mitä asioita on aivan täysin pakko tehdä nimenomaan ennen matkalle lähtöä ja mitkä voi mahdollisesti hoitaa myös tien päältä – tämä on priorisointikierros numero kolme. Sitä seuraa vielä kierros neljä, viisi ja kuusi, kun matkan hiipiessä lähemmäs muistuu taas mieleen tämä kiusallinen tosiasia, että kaksi ihmistä eivät erinomaisesta tiimityöskentelystään jatyötehostaan huolimatta sentään suoriudu yliluonnollisiin ihmeisiin.

Viimeisinä päivinä tehdään silti töitä kellon ympäri: järjestetään kuvauksia, säädetään valoja, ladataan akkuja (kameran, ei omia). Ladotaan kuitteja kasoihin ja kirjoitetaan päälle toukokuu, ehkä. Käsitellään kuvia, ne eivät lopu koskaan. Siinä sivussa pestään pyykit ja pakataan, varmistetaan talovahdit ja kukkienkastelijat, tarkistetaan vielä lipuista, että olimmehan lähdössä oikeana päivänä. Kysellään teiltä vinkkejä alkavalle reissullemme – kiitos vielä kaikista! Niistä on ollut iso ilo, vaikken ole vielä ehtinyt vastata. Niin ja välillä käväistään kemuissa tai tervehtimässä ystäviä, ettei tulla hulluksi dedistemme keskellä – ei niitä jaksa ellei välillä vähän hengitä, lähde ulos ja puhu hetken jostain muusta.

Matkaa edeltävän amazing racen tavoite on aina sama, se ettei tarvitsisi matkan aikana tehdä muita töitä kuin reissuun liittyviä. Ei se ole vielä kertaakaan onnistunut, mutta jonain päivänä! Jonain autuaana päivänä lähden matkalle ja todo-listallani lukee vain yksi asia: keskity siihen mitä teet juuri nyt

Se autuas päivä ei ollut nyt. Taisi olla räikeä arviointivirhe edes yrittää mitään näin kunnianhimoista juuri tähän aikaan vuodesta, kun kaikkialla halutaan saada maailma valmiiksi juhannukseen mennessä ja töitä riittää niin paljon kuin ehtii tekemään. Kyllähän yrittäjät tekevät, tietäen hyvin että heinäkuussa sitten onkin hiljaista, saattaapa olla vielä elokuussakin – ja silloinkin pitää maksaa vuokra, puhelinlasku ja koiran laihismurot.

Kai nämä ovat lopulta ammatinvalintakysymyksiä. Ainahan voisi mennä päivätöihin jollekin muulle, kellottaa itsensä sisään ja ulos, samansuuruinen palkka kilahtaisi tilille kerran kuussa ja lomamatkat olisivat lomia. Mutta jos olen rehellinen, en vaihtaisi tätä vapautta mihinkään. Että voimme vaan varata lennot ja lähteä, kysymättä korkeammalta taholta lupaa, laskematta lomapäiviä. Että on tämä vapaus tehdä töitä vaikka nizzalaisen hotellin terassilta! Kirjoittelen lehteen matkajuttua yhdeltä edelliseltä reissulta, käsittelen kirjailijan promokuvia, suunnittelen juttuja tähän blogiin ja lähettelen laskuja, jotta tämän kaiken on mahdollista jatkua.

On ihanaa loikata lentokoneeseen kaaoksen keskeltä, mutta viimeisinä päivinä ennen matkaan lähtöä iskee silti aina pieni haikeus. Makaamme aamuisin lakanoiden seassa ja mietimme onko sänkymme aina tuntunut näin mukavalta. Ärrän pohjaanpalanut kahvi maistuu erityisen hyvältä. Lassoamme mäykyt mukaan koirapuistosta kesken leikin, viemme ne kotiin halailtaviksi. Huokailemme matkalaukkujen äärellä: olisipa vielä pari päivää aikaa valmistautua. Ottaa varmuuskopiot kovalevyistä, suunnitella roadtripin reittejä.

Mutta ei kyse ole lopulta siitä, että ehtisi tehdä kaiken valmiiksi, vaan siitä, että sielu ehtisi mukaan kaiken hässäkän keskeltä. Ennättäisi tottua ajatukseen, että aivan kohta olemme muualla, ympärillämme on toisenlaiset äänet ja erilainen valo. Ihmiset puhuvat jotain toista kieltä ja yhtäkkiä meillä ei ole turvanamme tätä arkea, loputonta todo-listaa, tuttuja kadunkulmia. Kaikkea pitää katsoa eri tavalla, avata silmät ja sydän. Antaa sykkeen sulautua uuteen rytmiin: se nykii aina hetken, kunnes lopulta vie mukanaan.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

JUHANNUSETKOT

Kaupallinen yhteistyö Asennemedia ja Ginger Joe

Uskottava se on, juhannusviikko on täällä! Me olemme loppuviikosta jossain päin Ranskaa tai ehkä jo Espanjan puolella, joten vietimme juhannusta vähän ennakkoon. Tai no, ehkä se juhannus oli vain tekosyy: ennen reissua oli muutama tavanomaista kiireisempi viikko ja halusimme nähdä ystäviä vielä ajan kanssa ennen lähtemistä moneksi viikoksi reissuun. Kokosimme siis kamuja kasaan rentoa rantapiknikiä varten, kun kelitkin vihdoin sallivat lempiharrastukseni eli kalliohengailun. Melkein kaikilla oli menoa myöhemmin illalla, joten päätimme treffata alkuillasta kun aurinko vielä paistoi.

Kanerva, Vivian ja Jarno – ja saman verran koiria, osa piilossa peittojen alla.

Noniin. Minullahan oli illanvietosta kirkas visio: halusin taikoa testiin saamiemme Ginger Joe -inkiväärioluiden kaveriksi aasialaishenkistä syötävää. Rakastan aasialaista ruokaa yli kaiken ja haaveilin simppelistä teriyakilohesta ja inkiväärillä maustetusta salaatista, joka sopisi täydellisesti inkiväärioluen seuraksi. Sitten muistin, että vanha matkagrilli oli sanonut itsensä irti jo monta vuotta sitten, en ollut muistanut hankkia uutta eikä aika millään riittäisi sen metsästämiseen kaupungilta. Päätin, että perinteinen pad thai eli thaimaalaiset nuudelit saisivat toimia illan tähtenä ja ehkä kääräisisin kaveriksi vielä raikkaita vietnamilaisia rullia – ne olisi molemmat helppo valmistaa kotona ja kuljettaa rantaan kassissa.

No, ehkä arvaatte jo, ettei sekään suunnitelma mennyt ihan kuin piti. Työpäivän aikataulu oli tiukka ja tiukkeni vielä, oli kolmet kuvaukset ja säädön määrä sen mukainen. Kun saimme kaiken vihdoin tehtyä, aika ja energia ei todellakaan riittänyt enää kauppareissuun saati ruoanlaittoon. Päätin, että nyt mennään helpoimman kautta, sillä tärkeintä on seura, ei itsetehty tarjoilu. Tilasimme siis aasialaiset safkat rantaan valmiina ja kas, vallan hyvä piknik-illallinen oli katettuna kalliolle puolen tunnin sisällä ilman ainuttakaan keittiössä vuodatettua hikipisaraa! Oli kiulullinen nuudeleita, ravuilla täytettyjä kesärullia ja vieläpä uppopaistettuja vegekevätrullia.

Oli hyvää Lunankin mielestä, vaikka se sai maistaa vain kevätrullan kantapalan. Ja vähän tofua. Ja ehkä pari sipsiä. Ennen kuin tuomitsette, yrittäkääpä itse vastustaa noita pyöreitä ruskeita silmiä ja anovia katseita. Epäilen, että Juno ja Luna harjoittelevat ilmeitään salaa peilin edessä ja osaavat tarvittaessa myös synkronoida ne, sillä kaksi anovaa katsetta on aina tehokkaampi ja tuloksellisempi kuin yksi.

Uimaan ei ehkä tee mieli vielä mennä, mutta jotain hyvääkin on alkukesän kylmässä meressä: oluet pysyivät viileinä, kun niitä säilyttää rantavedessä siihen asti että ne korkataan. Meillä on tarkoitusta varten vanha kirppikseltä hankittu pulloteline, mutta siihen käy yhtä hyvin vaikka verkkokassi tai muu vettä kestävä pussukka.

On muutamia makuja, joita rakastan oikeastaan kaikessa mihin ne suinkin sopivat: lime ja sitruuna, korianteri, minttu ja inkivääri. Eipä siis ihme, että aasialainen ruoka kolahtaa – tai inkivääriolut! Siinä sekoittuu useampi suosikkini, sillä sitruuna tuo potkua inkiväärin mausteiseen ja makeaan makuun.

Ginger Joen Limited edition -version erottaa kesätaivaan värisestä etiketistä. Sekä sininen että musta versio löytyvät Alkosta mietojen oluiden hyllyltä sekä monista ravintoloista ja terasseilta. 

Inkivääriolut onkin ollut yksi kesäsuosikeistani jo useamman vuoden. Tykkään oluesta muutenkin, mutta kesäisin sitä kaipaa jotain peruslageria kevyempää ja raikkaampaa – siihen tarkoitukseen sitruksinen inkivääriolut on ihan ykkönen. Se toimii myös loistavasti safkan seuraksi, sillä se tuo makuja esiin ihan eri tavalla. Nykyisin inkivääriolutta tulee valittua tavallisen tilalle vielä useammin kuin ennen, sillä Jarno rakastaa sitä yli kaiken ja minulle tulee kateus joka kerta, kun erehdyn itse ottamaan jotain muuta.

Ruoka hupeni sellaisella tahdilla, että tuli syömisen lomassa kiire napata pari kuvaa. Viimeistään siinä vaiheessa hälvenivät loputkin huonon omatunnon rippeet siitä, etten ehtinytkään keittiöön itse. Eivät ne ystävät tule vimpan päälle väännetyn ruoan vaan seuran ja tunnelman takia. Kaupasta pari olutta, jotain helppoa purtavaa, piknikviltti alle ja se on siinä. Mieleen jää, että olipa huippu ilta eikä se, että laiska muija ei vääntänyt itse kesärulliaan.

Tuttuihin törmääminen on erottamaton osa kesäiltoja. Tällä kertaa ohi kävelivät Nata ja Esa, jotka olivat viettäneet päivää Pihlajasaaressa ja olivat suunnitelleet menevänsä johonkin raflaan syömään, mutta jäivät sittenkin istumaan seuraan, sillä kallio oli lämmin ja olut kylmää. Safkasta oli enää rippeet jäljellä, mutta sipsejä piisasi ja tunnetusti niilläkin lähtee nälkä. Aurinkokin ojenteli viimeisiä säteitään talojen takaa.

Mahtava sattuma, että juuri nämä tyypit osuivat paikalle, sillä olin juuri ajatellut Nataa ja sitä, että oli jo vähän ikävä, sillä emme olleet hetkeen nähneet. Olimme kuitenkin vielä vuosi sitten keväällä samassa työpaikassa, sekä minä, Jarno että Nata, joten tällä porukalla tuli vietettyä aikaa lähes joka päivä. Koirat oppivat silloin, että Natan työpisteen lähellä kannattaa päivystää, koska todennäköisyys on suuri, että Natalla on ruokaa / Nata hakee ihan kohta ruokaa / Nata tajuaa riittävän painostuksen alla lähteä tekemään juustovoileipiä häntä tuijottaville (selvästi nälkäkuolemaa tekeville) eläimille.

Mutta tässä kuvassa Juno-koira mököttää ja manaa, koska hänen päättäväinen etenemisensä kohti sipsikulhoa on pysäytetty kaappaamalla neiti syliin. Nataa naurattaa, Junoa ei. Älkää huolestuko, tarina päättyi toki onnellisesti, sillä koira pääsi melko pian kuvan ottamisen jälkeen kotiin ja sai eteensä lautasellisen laihismuroja, jotka onneksi ovat sen mielestä melkein yhtä hyviä kuin sipsit. Joskus mietin, että ollapa mäyräkoira, mutta ruoka-aikaan muistan, että on oikeastaan tosi kivaa olla ihminen.

Olipa vilpittömän ihana ilta, ensimmäinen kiireetön koko viikon aikana. Ehdittiin vaihtaa kuulumiset, kerrata juhannussuunnitelmat ja lomaviikot, intoilla ensi kuun lopussa häämöttävästä saarireissusta ja suunnitella saarimenua. Onneksi heinäkuussa on tiedossa lomaa, tilaan sinne monta samanlaista iltaa. Sekä tietysti tarkoitukseen sopivat hellekelit, mutta oikeastaan aivan sama vaikka sataisi, piknikin voi aina pystyttää vaikka olohuoneeseen.

Valviran ohjeistuksen mukaan alkoholiaiheita ei sovi kommentoida, mutta kertokaapa vaikka mitä syötte mieluiten piknikillä, tai yleensäkin kesäisin? Aurinkoa juhannusviikkoonne!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA