Uutta kotia etsimässä?

Yhteistyössä Igglo Rent

Olen asunut nykyisessä vuokra-asunnossani kaksi vuotta, ensin hyvän ystäväni Mikon ja sittemmin pitkätukkaisen avopuolisoni kanssa. Olen viihtynyt hyvin: se on kaunein koti, jossa olen koskaan asunut, ja taipunut mukisematta muuttuviin elämäntilanteisiin. Vanhan jugendtalon ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan tilavaan asuntoon oli helppo sovittaa kämppäkavereiden erilliset elämät. Pariskunnalle se on iso, mutta jokainen huone on saatu tehokäyttöön: keittiön, makuuhuoneen ja olohuoneen lisäksi meillä on työhuone ja vierashuone, jossa on harvemmin vieraita, mutta lähes joka päivä käynnissä jokin kuvausprojekti. Järjestely toimii vallan hyvin taloudessa, jossa molemmat työskentelevät ja kuvaavat kotona, sillä muutoin joutuisimme vuokraamaan tarkoitusta varten tilaa toisaalta.

Pidempään blogia lukeneet ovat ehkä huomanneet, että olen puolivahingossa erikoistunut marginaalilajiin nimeltä remontoitavat vuokrakohteet. Otollisia kohteita on vaan sattumalta osunut eteen: huonokuntoisia asuntoja, joiden repsottavien tapettien, kuluneiden lattioiden ja vanhentuneiden kalusteiden alla piileskelevä kauneus on vain odottanut kaivamistaan esiin. Minun ja Mikon aiempi koti Kapteeninkadulla kunnostettiin ennen muuttoamme vuokranantajan laskuun valvovan (ja esteettisesti tarkan) katseemme alla: asunnon omistaja asui ulkomailla ja hän antoi meidän valita pinnat, materiaalit, värit ja jopa kylpyhuoneen kalusteet, joiden roudaaminen kaksin Espoosta Kapteeninkadulle oli unohtumaton operaatio.

Nykyiseen Tehtaankadun kotiini tulikin vähän Kapteeninkatua suurempi remonttituotanto, josta kirjoitin aikoinaan betoluxinhuuruista raksapäiväkirjaa – kirjoitukset löytyvät blogin arkistoista Remontti-tunnisteella. Teimme Mikon kanssa vuokranantajalle remonttisuunnitelman, jonka mukaisesti uusimme pintoja, kaadoimme seiniä, rakensimme kokonaan uuden keittiön ja avasimme vierashuoneeseen uudelleen vanhan oviaukon, jonka joku edellisistä asukkaista oli hölmöyksissään sulkenut seinän sisään. Sanomattakin selvää, että urakka oli suuruudenhullu, mutta siinä onnistuttiin, kiitos läheisten, parin puusepän ja kotimaisen keittiöfirman, joka uskomattomalla ammattitaidolla hoiti mittatilauskeittiön asennuksen huoneeseen, jossa ei ole yhtään suoraa pintaa. Asunnosta tuli todella kaunis, kun sen uniikki tunnelma vapautui muovimattojen, turhien väliseinien ja ummehtuneen ysärikeittiön alta.

Teimme aikoinaan asunnon omistajan kanssa sopimuksen, jossa oli vuokran hinnassa huomioitu asuntoon tekemämme kuukausien työ sekä remonttikulut, joista maksoimme osan omasta pussistamme. Erikoisjärjestely, mutta se sopi meille – se mahdollisti luovan luokan yrittäjille kodin, johon meillä ei varmasti olisi muuten ollut varaa.

Viime vuodenvaihteessa vuokramme kuitenkin nousi kokonaisella neljännesosalla. Vuokra on yhä maltillinen asunnon kokoon ja tekemämme remontin jälkeisen tasoon nähden, mutta se alkaa valitettavasti olla kahden yrittäjän kukkarossa aika tuntuva. Kotona työskentely on pitänyt sen meille juuri ja juuri mahdollisena, sillä joutuisimme vuokraamaan tarkoitukseen erillisen työtilan. Olemme alkaneet kuitenkin miettiä löytyisikö nykyistä vuokraamme edullisemmalla hinnalla persoonallinen, meidän näköinen ja tarpeeksi tilava koti, johon rakastuisimme.

Yhteistyö Igglo Rentin kanssa osuu siis ajankohtaiseen saumaan. Jaa mikä? Älä hätkähdä jos et ole vielä kuullut, tämä on asuntomarkkinoilla uusi juttu. Igglo Rent on suomalainen start-up, joka Tinderin tapaan yhdistää vuokranantajat ja vuokralaiset. Kummatkin määrittelevät omat hakukriteerinsä, sen jälkeen sovellus yhdistää sopivat vuokra-asunnot ja mahdolliset vuokralaiset toisiinsa. Matcheista voi sitten kukin osapuoli valita itselleen kiinnostavimmat ja avata keskusteluyhteyden näytön sopimiseksi. Sovellus on tällä hetkellä ladattavissa Play Storesta Android-laitteisiin ja luvassa on pian myös iOS-versio.

Vuokralaisen näkökulmasta sovelluksen käyttö on superhelppo: senkun luo profiilin ja kertoo mitä etsii, sovellus piippaa sitten kun sopivia kohteita löytyy. Kuulostaa kätevältä, eikö? Sitä se onkin. Rakastan ihan jokaista innovaatiota, joka tekee elämästäni helpompaa ja vaivattomampaa. Igglo Rent singahtaa samantien listan kärkeen, sillä tämän täytyy olla heittämällä helpoin tapa hakea uutta kotia. Verrataanpa: viimeiset kolme kotiani ovat löytyneet verkosta perinteisten palveluiden kautta tavanomaisen säädön ja hässäkän säestämänä. Kyllä te tiedätte: täytä hakuehdot miljoonaan eri paikkaan. Selaa, selaa, selaa, perkaa, vertaile plussia ja miinuksia, mieti olisitko sittenkin valmis tekemään kompromissin ja muuttamaan kauniin lankkulattian tai halvempien neliöhintojen perässä kymmenen kilometrin päähän kantakaupungista (vastaus: ei). Ravaa näytöissä, täytä hakulomakkeita, soittele asuntovälittäjille, muista jättää ne rikkinäisimmät farkut kotiin. Väijy, vaani, päivitä selain sormi krampissa. Mieti kannattaako koirasta kertoa etukäteen vai neuvotella siitä vasta sitten, jos asunto on kiva ja sen saamiseen on realistisia mahdollisuuksia. Jos löydät kiinnostavan asunnon, on nimittäin satavarma, että sen haluaa joku muukin, eikä näyttöhässäkässä tai asunnonvälittäjän hakulomakkeessa ole kovin helppo erottautua muista hakijoista.

Asunnon etsiminen Igglo Rentin kautta on astetta rennompaa. Loimme Jarnon kanssa yhteisen profiilin, se tuntui luontevimmalta kun haeskelemme kuitenkin mahdollista uutta kotia yhdessä. Koiraikonista vuokranantajat tietävät heti, että mukanamme muuttaisi Juno-koira. Perustietojen lisäksi profiiliin saa kuvaustekstin, jossa on mahdollista kertoa potentiaalisille vuokranantajille vähän enemmän itsestään ja toiveistaan. Mainitsemme kuvauksessa, että olemme kiinnostuneita oikeastaan kaikenlaisista – myös erikoisista – tila- ja kokoratkaisuista, sillä ei sitä ikinä tiedä millaisia helmiä voi osua vastaan, kun ei rajaa liian tarkkaan.

Vielä mietimme pitäisikö lisätä kuvaukseen myös sen, että olemme tarvittaessa valmiita ryhtymään remonttiurakkaan. Jep, edellisestä kerrasta on ilmeisesti sen verran aikaa, että raksahuurut ovat hälvenneet ja aika kullannut traumat. Omasta pussista en tosin enää maksele vuokra-asunnon remonttikustannuksia, sen verran on matkan varrella opittu. Mutta eihän sitä tiedä: vastaan voi osua asunnon omistaja, joka edellisten lailla luottaa kykyymme taikoa esiin tilan luontainen kauneus, ja on halukas sijoittamaan remonttiin, joka nostaa tuntuvasti asunnon arvoa.

Perustietojen ja kuvaustekstin lisäämisen jälkeen valitsimme oman hakuympyrän, jolla määrittelemme miltä kulmilta toivoisimme uuden kodin löytyvän. Ympyrän halkaisija on 300 metriä, joten melkoisen tarkkaan pääsee rajaamaan toiveitaan. Ensimmäinen ympyrä on aina ilmainen, mutta vain yhteen ei tarvitse suinkaan tyytyä – lisää ympyröitä saa mielin määrin 1,99€ lisämaksulla per pallero. Valitsemme ensimmäisen ympyrän nykyisen kotimme kulmilta, Ullanlinnasta. Olemme molemmat asuneet näillä nurkilla viimeiset neljä vuotta (hassua, että olemme muuten muuttaneet kaupunginosaan aivan samoihin aikoihin ja asuneet siitä saakka melkein toistemme naapureina) ja mielellään pysymme samoilla kaduilla. Myös Viiskulma ja sen lähikorttelit Punavuoressa kiinnostavat.

No millaisia muita toiveita meillä on mahdolliselle uudelle kodille? Toivomme tilaa, koska työskentelemme kotona: vähintään 70 neliötä, mieluiten enemmän. Asunto voi olla yhtä isoa tilaa, tai sitten jaettu pienempiin huoneisiin – kaikki käy, kunhan ratkaisu toimii ja tuntuu omalta. Persoonalliset, omaleimaiset, jopa eriskummalliset piirteet kiinnostavat. Asunnon ei tarvitse olla uusi ja hyväkuntoinen, olemme remonttitaitoisia ja sitäpaitsi pidämme ajan kerrostumista ja kulumista. Jos asunto sijaitsee yläkerroksissa, hissi on välttämättömyys, koska meillä asuu Hänen Mataluutensa eli korkeusrajoitteinen koira, joka ei mielellään kipua portaita monta kertaa päivässä. Parvekkeesta tai varsinkin terassista iso, iso, iso plussa, mutta pärjäämme ilmankin.

Onhan niitä kaikenlaisia pienempiäkin toiveita. Rakastamme – kuten varmaan moni – narisevia lautalattioita ja betonipintoja, leveitä listoja ja kuluneita ikkunankarmeja, raakatiiliseiniä, ullakkotiloja ja vinokattoja, korkeita huoneita, suuria ikkunoita ja leveitä ikkunalautoja, lohjenneita maalipintoja, vanhoja kaappeja ja kakluuneja, maisemia kaupungin kattojen ylle, yläkaapittomia avokeittiöitä, suuria tyhjiä seiniä joita saa maalata vaaleanpunaisiksi, kattoikkunoita joista näkee tähdet ja ennen muuta valoa. Mutta oikeastaan melkein kaikesta voi joustaa, sillä kaikkein tärkeintä on tunnelma – että asuntoon voi kuvitella oman elämänsä heti kun sinne astuu. Sitä pääsee aistimaan vasta sitten, kun ehtii näyttöön asti. Niitä odotellessa siis!

Sana on vapaa kommenttilootan puolella: millaisia kokemuksia teillä on vuokra-asuntojahdista?

PS. Nata muuten kirjoitti juuri samasta aiheesta vuokranantajan näkökulmasta, jos kiinnostaa!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Kylä rotkon reunalla

✖ MOUSTIERS-SAINTE-MARIE, FRANCE

Saavumme yöllä Moustiers-Sainte-Marieen, pikkuruiseen vuoristokylään Alpes-de-Haute-Provencen seudulla. Korkeuseroja ei hahmota pimeässä. Ympärillä kohoavat vuoret vain aavistaa, samoin tien vierestä aukeavan Gorges De Verdon -rotkon, aluetta halkovan 25 kilometriä pitkän kanjonin jonka pohjalla virtaa joki.

Olemme metsästäneet aamulla kylästä yösijaa momondon haulla ja varanneet sen kautta huoneen hotellista nimeltä Hotel le Belvédère, joka sijaitsee ihanteellisessa paikassa aivan keskellä kylää. Arvelemme löytävämme sen helposti, navigoimme sentään Ranskan läpi modernin tietotekniikan ja Jarno Jussilan pettämättömän suuntavaiston avulla. Mutta Moustiers-Sainte-Marie on täynnä koko ajan kapenevia katuja, joiden varrelle on pudotettu erilaisia etenemisesteitä. Karttasovellus näyttää, että hotelli on aivan kulman takana, mutta ei osaa kertoa mikä on oikea reitti labyrintin läpi – suorin tie on nimittäin väliaikaisesti suljettu. Kyselen navigaattorilta olisiko sillä hihassaan joku plan B, mutta se masentuu ja vaikenee.

Pysäytämme auton hiljaiselle aukiolle, jossa kaksi rouvaa nojailevat talon kivimuuriin ja juttelevat. He ovat ilmeisesti kohdanneet iltakävelyn varrella, jaloissa istuu haukottelevia koiria, joiden hännät alkavat heilua kun lähestyn. Aloitan samalla lauseella, jolla totuin aloittamaan kaiken kanssakäymisen silloin kun viimeksi kiersin Ranskan maaseutua yli kymmenen vuotta sitten: Do you speak English? Yhteistä kieltä ei löydy, mutta se ei ole ennenkään ollut este. Kerron hotellin nimen ja alkaa tapahtua: rouvat puhuvat päällekkäin ja osoittelevat eri suuntiin, ovat keskenään ensin samaa ja sitten eri mieltä, paikalle haetaan naapuritalosta jommankumman aviomies joka pudistelee päätään siihen malliin, että alan epäillä meidän olevan ei vain väärällä kadulla vaan aivan väärällä vuorella. Sitten paikalle porhaltaa polkkatukkainen mopopoika, joka osaa vähän englantia ja kertoo työskentelevänsä hotellilla – hän näyttää meille tien! Hän lähtee ajamaan alas kapeinta ja mutkikkainta koskaan näkemääni katua, jota olemme luulleet kävelytieksi (sitä se päiväsaikaan varmasti onkin) ja me puikkelehdimme perässä. Olemme kiitollisia siitä, että valitsimme autovuokraamosta pikkuauton, sillä yhtään isompi kiesi ei mahtuisi tästä läpi. Pieni harmaa Clio hiipii ketterästi kuin koppakuoriainen katua alas, ohitamme terasseja, talonkulmia ja rakennusten portaille ranskalaisella rentoudella pysäköityjä autoja vain senttimetrien päästä.

Hotelli on pieni mutta korkea talo, joka seisoo kahden kapean tien risteyksessä jyrkänteen laidalla. Työnnämme raskaan oven auki, sisällä on hiljaista ja hämärää. Emme löydä varsinaista respaa, vain tyhjän ravintolasalin jonka perällä mies istuu näytön äärellä ja hyppää melkein kattoon, kun katkaisemme hiljaisuuden kajauttamalla good evening hänen selkänsä takana. Hän johdattaa meidät takaisin eteiseen, oven viereen on teipattu valkoinen kirjekuori jossa lukee koukeroisella käsialalla minun nimeni. Sen sisällä on avain, joka kädessään hän lähtee nousemaan jyrkkää, kapeaa portaikkoa. Kolisemme perässä matkalaukkujen kanssa.

Kokolattiamatolla päällystettyjen portaiden tuoksu tuo mieleen vintin mummolassa, jossa vietin kesäisin aikaa silloin kun Suomi oli minulle uusi paikka enkä ymmärtänyt vielä isoäitini puheesta sanaakaan. Kipusin sadepäivinä vintille penkomaan äitini vanhoja papereita ja kirjeitä, kaikki kirjoitettu samalla kielellä jota en osannut. Laatikoissa oli myös enoni opiskeluvuosien oikeuslääketieteen kirjoja, pakotin itseni katsomaan niiden kuvia vaikka vatsanpohjaa kouraisi. Pölyhiukkaset kieppuivat vintin ikkunoista siivilöityvässä valossa, ympärillä leijui tuo sama kerrostuneiden vuosikymmenten tuoksu.

Kylän leijuva valon taltioimiseksi ei tarvita järjestelmäkameraa (oli sitä silti ikävä).

Huoneemme on ylimmässä kerroksessa kaikkein viimeisimpänä käytävällä: pieni, mutta puhdas ja siisti, vastikään remontoitu toisin kuin hotellin ränsistyneet julkitilat. Avaamme ikkunat, niitä on talon ylimmässä ja uloimmassa nurkassa sijaitsevassa huoneessamme kaksi. Suusta pääsee huudahdus, kun silmät alkavat erottaa yöstä muotoja: kaksi vuorenhuippua kohoavat suoraan hotellin edessä kohti taivasta ja suoraan alapuolella on jyrkänne, joka sulautuu pimeyteen. Talking about room with a view.

Nappasin kuvan vasta aamulla, kun päivänvalo oli valjennut.

Etsin katseellani tuttua Tori-kassia, olisi nimittäin hyvä hetki purkaa muistikortit tietokoneelle ja laittaa kameran akku lataukseen. Menee hetki muistaa, että sitä ei enää ole. Päivä on ollut loputtoman pitkä. Tajuamme vasta nyt ettemme ole syöneet mitään aamiaisen jälkeen. Meillä on mukana kaksi lämmintä olutta, Doritos-nachopussi ja karkkia – näillä aineksilla saa aikaan fiestan. Hotellin alimmassa kerroksessa on heiveröinen netti, joka toimii vain aulan porraskäytävässä nyt kun ravintolasali on saapumisemme jälkeen suljettu. Laitamme siis porraskäytäväbailut pystyyn ja istumme siinä vielä, kun majatalon viimeiset vieraat saapuvat ties mistä tulevatkaan. Tuossa teidän kuori, osoitamme. Kerromme netin salasanan ja sen, että se toimii parhaiten tällä neljännellä portaalla.

Nukun sikeästi unta näkemättä, herään aamukuudelta epämääräiseen pahaan oloon enkä saa enää unta. Oksettaa kun muistan kaiken. Päässä on eilisen shokin jälkeen alkanut risteillä jo käytännön asiat: kuinka monet tilaustyönä asiakkaalle tai jotain kampanjaa varten tehdyt kuvat menetettiin rytäkässä, missä välissä kuvaamme ne uudestaan? Pitääkö heinäkuulle kaavailtu loma peruuttaa vai riittääkö, että sitä vain lyhentää? Kuinka paljon uusi kamerakalusto tulee Ranskassa maksamaan? Pärjäämmekö, jos ostamme menetettyjen tilalle vain yhden tietokoneen ja hankimme toisen vasta Suomessa? Toivottavasti asiakkaat ovat maksaneet laskujaan. Toivottavasti vakuutusyhtiö tekee pikaisia päätöksiä, vaikka juhannus puskee Suomessa päälle. Siellä kello onkin kohta kahdeksan, juuri sopiva aika soittaa ja ilahduttaa vakuutusyhtiötä tiedolla, että meillä olisi taas ongelma.

Näettekö pikkuisen tähden, joka riippuu ketjun varassa tuolla jyrkänteiden välissä? Sen alkuperästä on olemassa niin monta tarinaa, että paikallisetkaan eivät taida pysyä niistä enää perässä. Yksi tarinoista kertoo ritarista nimeltä Bozon de Blacas, joka joutui ristiretkien aikaan vangiksi ja vannoi ripustavansa tähden kotikylänsä ylle, jos pääsisi palaamaan kotiin. Kukaan ei kuulemma tiedä miten yli 200 metriä pitkä ketju on aikoinaan saatu paikoilleen. Tähti on vuosien saatossa vaihdettu muutamaan kertaan, nykyinen on viisikymmentä vuotta vanha. Joitakin vuosia sitten ketju katkesi ja tähti tipahti, sen palauttaminen paikoilleen vaati helikopterioperaation.

Lähdemme ulos etsimään aamiaista kun Jarno herää. Kylän kauneus valkenee koko laajuudessaan vasta nyt, päivänvalossa: kapeat kiviset kadut, pienet kaivot ja suihkulähteet, kaikkialla nukkuvia kissoja ja kukkia. Kaiken yllä ne kaksi jyrkännettä ja niiden väliin 150 metrin korkeuteen ripustettu tähti, kaiken alapuolella 700 metriä syvä rotko, jonka pohjalla kohisee joki. Kylän vuosisatoja vanhat kadut kiemurtelevat rotkon suulla, jossain solisee vuoristopuro, sinnetänne risteilee pieniä siltoja. Katsoipa mihin suuntaan tahansa, näkymä on hengästyttävä. Tuntuu julmalta pilalta, että olemme juuri täällä ilman kunnollista kameraa. Napsin puhelimella muutaman muistokuvan. Haluan ajatella, että tulemme tänne vielä takaisin kun olemme saaneet hankittua uudet varusteet, mutta arvaan, että tie vie taas uusiin paikkoihin sitten kun suuntaamme takaisin päin.

Istahdamme kahvilan terassille nauttimaan ranskalaisen aamiaisen. Iso kahvi ja pieni croissant, se onkin ollut jo muutaman päivän vakioaamupalamme. Tällä kertaa pöytään katetaan myös appelsiinimehu ja päältä rapsakka, mutta sisältä pehmeä patonki, jonka syömme voin ja hillon kera. Jarno on täällä onnellinen, mies käy hiilareilla ja voisi hyvin elää pelkällä vehnällä.

Kylä on herännyt uuteen päivään. Terasseilla notkuu väkeä lukemassa lehteä, juomassa kahvia, joillakin on edessään jo pieni lasi viiniä. Kadulla kuhisee paikallisia eikä kukaan näytä kiireiseltä. Ohitsemme kipittää musta mäyräkoira, joka näyttää kovin samanlaiselta kuin kotonamme odottava lajitoverinsa. Sillä on selvästi kuuma, omistaja nostaa sen kaivon ääreen ja antaa sen latkia kylmää vettä. Muutaman metrin päässä torkkuu noutaja, joka raottaa toista silmäänsä hetkeksi ennen kuin nukahtaa uudestaan.

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHONE SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kun pahin painajainen tapahtuu

✖ ON THE ROAD, SOMEWHERE IN EUROPE

Olimme juuri lähteneet roadtripille, ehtineet ajaa 30 kilometrin päähän Nizzasta ja pysähtyneet huoltoasemalle hakemaan kahvia, kun lukitun automme takakontista varastettiin laukku. Se sisälsi molempien tietokoneet, kamerakaluston ja kaikki backup-kovalevyt, joilla oli viimeisen kymmenen vuoden kuvat.

Toki tiedän, että maailmassa sattuu niin paljon pahempaakin. Suuressa mittakaavassa mikään tästä ei merkitse mitään. Kaikki tärkeimmät ovat yhä tallessa: meillä on toisemme, kukaan ei ole loukkaantunut tai kuollut, kotona odottava Juno-koirakin on kunnossa ja heiluttaa häntäänsä koska joku sanoi sen nimen.

Tavarakin on vain tavaraa. Kameroita ja tietokoneita saa uusia, samoin Samujin Tori-kasseja joihin mukana kulkeva toimistomme oli huolellisesti pakattu. Mutta kahden valokuvaajan maailmassa sadat tuhannet ikuisiksi ajoiksi kadonneet valokuvat merkitsevät yhden aikakauden loppua.

Tietysti tajuan, että oli varomatonta säilyttää kaikki ulkoisilla kovalevyillä olevat varmuuskopiot samassa laukussa kuin tietokoneet ja muistikortit. Oli myös silkkaa tyhmyyttä, että valokuvat eivät olleet tallessa pilvessä, kuten tekstit, kirjanpito ja muut työtiedostot. Kuvien saattaminen varmaan talteen on ollut tehtävälistalla varmaan kolme vuotta, mutta on ollut niin kiire ja niitä kuvia oli niin paljon, satoja gigoja – mihin sellainen määrä edes mahtuu niin että ne olisivat helposti selattavissa ja koko ajan saatavilla? Olen koko ajan ollut aloittamassa urakkaa Ensi Viikolla tai Sitten Kun saan tämän ja tuon dediksen käsistäni. Suunnitelma oli, että kiireellisimmät asiat alta pois ja sen jälkeen kahden yrittäjän siellä sun täällä kahdella eri tietokoneella ja ties kuinka monilla kovalevyillä lojuvat kuva-arkistot laitetaan järjestykseen.

En tajunnut, että juuri tällä oli eniten kiire. En uskonut, että salama iskisi samaan paikkaan kahdesti. Minultahan varastettiin maaliskuussa olkalaukku ja sen mukana puhelin, pankkikortit, ajokortti ja kotiavaimet. Olimme juuri lähdössä matkalle ja kolmessa päivässä piti uusia kortit, puhelimet ja sim-kortit, sarjoittaa kodin lukot uudelleen, saada pää sille tolalle että se pysyi matkassa mukana.

Ajattelin myös, että riski on olematon. Minulta ei ole ennen viime maaliskuuta edes varastettu koskaan mitään. Olen aina niin tarkka tavaroideni ja varsinkin työvälineideni kanssa, en jätä kassiani koskaan mihinkään, en päästä sitä silmistäni. En jätä tavaroitani levälleen edes hotellihuoneisiin, vaan piilottelen tietokoneita ja linssejä patjojen alle. Tänäkin maanantaina olimme pois vain muutaman hassun minuutin, laukku oli tuliterän auton lukitussa takakontissa viiden metrin päässä huoltoaseman terassilta – kuka siihen murtautuisi kesken kirkkaan maanantaipäivän, kaikkien terassilla istuvien edessä?

Kun se tapahtuu, on maanantai kello neljä. Olemme hakeneet aamulla auton lentokentällä sijaitsevasta vuokraamosta monen mutkan kautta, Nizzassa on leijunut erikoinen energia koko päivän ja kaikki tiet ovat tukossa kolmen eri auto-onnettomuuden takia. Ajamme vielä takaisin hotellille hakemaan laukut ja tekemään muutamaksi tunniksi töitä, mistä olen myöhemmin kiitollinen: ehdimme lähettää hotellilta asiakkaille kuvia, jotka olisivat muuten kadonneet tuhkana tuuleen kaikkien niiden muiden mukana muutamaa tuntia myöhemmin. Jarno ehtii päivittää blogiinsa ensimmäiset Ranskan kuulumisetkin.

Kun pääsemme vihdoin Nizzasta ulos, kurvaamme kaupungin ulkopuolella sijaitsevan huoltoaseman pihalle. Nostan painavaakin painavamman Tori-kassin olalleni, en todellakaan aio jättää sitä näkyvälle paikalle etupenkille. Normaalisti kannan sitä mukanani kaikkialle, mutta tällä kertaa päätämme tuupata sen piiloon takakonttiin – piipahdammehan vain pikaisesti, auto on keskeisellä paikalla ja tulemme jokatapauksessa juomaan kahvimme terassille, josta näkee suoraan autolle.

Ostamme vesipullot ja kahvit, istuskelemme hetken terassilla. Kahvi on pahaa, omani jää puoliksi juomatta. Käväisen vielä naistenhuoneessa. Kun palaan autolle Jarno on jo siellä, siivoaa kuskin penkin alta limutölkkejä. Avaan takakontin nostaakseni kassin pois, en koskaan anna tekniikkamme matkustaa takakontissa kolisten vaan pidän sitä aina jaloissani. Kolo, johon olemme vain muutamaa minuuttia aiemmin kassin sujauttaneet, on tyhjä: takakontissa on vain mustat matkalaukut ja Jarnon nahkainen viikonloppukassi. Otitko jo Tori-kassin täältä, huikkaan Jarnolle, hän tekee sellaista jatkuvasti, tarttuu asioihin ennen kuin minä ehdin edes ajatella niitä. En, kuuluu vastaus etupenkiltä ja minun sydämeni pysähtyy.

Juoksen takaisin sisään. Onko teillä valvontakameroita, kysyn myyjiltä, automme on ryöstetty, se on tuo harmaa tuossa viiden metrin päässä terassistanne, näettekö? He ovat pahoillaan, mutta ilmeistä näkee, että tätä sattuu. Teidän täytyy lähteä poliisiasemalle, neuvoo vuoropäällikkö, henkilökunnasta ainoa joka puhuu parempaa englantia. Kauhu kuristaa kurkkuani. En halua lähteä pois tapahtumapaikalta, vaan haluan nähdä valvontakameranauhan, katsoa kenen matkaan laukkumme on lähtenyt, juosta perään ja hakea tavaramme takaisin, varas ei ole voinut ehtiä kauas. Haparoin käsilaukusta puhelinta, en tiedä kenelle soittaisin, mutta jonkun on pakko auttaa. Kädet tärisevät enkä yhtäkkiä muista pääsykoodiani, numerot vilisevät silmissä eivätkä sormet tottele.

Poliisi soitetaan, he saapuvat paikalle melkein heti ja selvittävät huoltoaseman henkilökunnan kanssa ikävän tosiasian: automme sijaitsee kuolleessa kulmassa, johon yksikään pihan kameroista ei yllä. Sen varas on ilmeisesti tiennyt. Emme voi muuta kuin lähteä asemalle tekemään rikosilmoitusta. En ole hengittänyt puoleen tuntiin, paine puristaa rintaa kun istahdamme autoon. Ajamme poliisiauton perässä moottoritietä pitkin pikkutielle, joka vie metsän läpi sijaitsevalle poliisiasemalle.

Aseman ovella tulee shokinsekainen itku. Meidän piti olla jo matkalla Moustiers-Saint-Marieen, pieneen vuoristokylään jossa kävisimme illallisella, purkaisimme päivän kuvat, pohtisimme hetken mihin matka aamulla jatkuisi ja menisimme nukkumaan. Sen sijaan olemme jumissa kolmenkymmenen kilometrin päässä lähtöpaikasta, pikkupaikkakunnan poliisiasemalla keskellä metsää. Siellä ei ole edes toimivaa verkkoyhteyttä, jolla voisin tarkistaa puhelimestani onko tietokoneiden lokaatiopaikannus päällä.

Eläkeikää lähestyvä poliisi on myötätuntoinen, mutta puhuu vain muutaman sanan englantia. Piirtämällä, elekielellä ja ranskalaisittain murtavalla englannilla selvitämme mitä kaikkea kassin mukana on kadonnut: kaksi kolmetoistatuumaista MacBookia. Kolme kovalevyä. Järjestelmäkamera nimeltä Nikon D750 sekä 35- ja 50-milliset linssit. Kasa muistikortteja, kameran vara-akku. Marimekon nahkapussillinen latureita tietokoneisiin, kameraan, puhelimiin. Filippa K:n lompakko, jossa ei onneksi ollut sisällä kuin pari kuittia. Aurinkolasit. Filippa K:n meikkipussi, joka sisälsi kaiken reissukosmetiikan jonka olin pakannut mukaan.

Lopullisessa rikosilmoituksessa lukee asioita kuten Nokon photographié. Se tarkoittaa ilmeisesti kameraamme. Esimerkiksi meikkipussia ei edes mainita, sillä kielitaitomme ja energiamme ei ole riittänyt huomattavasti isompien ongelmien keskellä sen selvittämiseen, että meikkipussin sisällön arvo on satoja euroja ja pelkän nahkaisen pussinkin hinta tuntuva. Vakuutusyhtiö tarvitsee täydellisellä listalla varustetun rikosilmoituksen, mutta tunnin tankkaamisen jälkeen päätän, että epätäydellisen täytyy nyt riittää.

Odotan koko ajan milloin alkaa tapahtua. Oletan, että poliisi tarkistaa ensimmäisenä huoltoaseman valvontanauhat, sillä niistä täytyy näkyä kuinka joku poistuu kassi kädessään. Varas on luultavasti paikallinen, sillä hän on tiennyt valvontakameroiden kuolleesta kulmasta. Poliisi varmasti tuntee paikkakunnan pikkunilkit ja rikolliset, laukun täytyy vielä olla helposti jäljitettävissä, ei tarvita kuin muutama silminnäkijähaastattelu, ehkä pari kotietsintää. Toivoni alkaa hiipua kun tajuan, että poliisiasema uinuu paikalleen pysähtyneessä kesäajassa eikä kenelläkään ole ollut kiire sitten 80-luvun. Verkko on kroonisesti rikki, jos sitä koskaan olikaan. Rikosilmoituksen naputtelu kestää piinaavan kauan vanhalla PC:llä, menee minuutteja että poliisi saa edes yhteystietomme oikein. We send emails if we find something, poliisi lupaa ja tekee mieli kirkua. Ajattelevatko he, että varas itse soittaa asemalle, katuu tekoaan ja tarjoutuu palauttamaan tavaramme? Kirjoitan varmuuden vuoksi puhelinnumeroni paperille, sillä en halua edes kysyä miten he ovat ajatelleet lähetellä emails ilman toimivaa internetyhteyttä.

Vierailu lähenee loppuaan ja paniikki työntyy rinnasta solisluiden läpi kohti kaulaa ja korvia. En halua lähteä, tämä on ainoa mahdollisuus saada mitään takaisin. Koitan valaa ranskalaisiin poliiseihin tarmoa ja työmotivaatiota, kysyn mitä he voivat tehdä, muistutan valvontanauhoista. Poliisi kertoo rikkonaisella englannillaan, että vaikka nauhalta näkyisi kuinka joku kävelee automme suunnalta konjakinruskea nahkalaukku mukanaan, he eivät voisi vielä sen perusteella varmuudella tietää, että laukku on juuri meidän. Yritän selittää, että Samuji on pieni suomalainen merkki ja olisi äärimmäisen epätodennäköistä, että ranskalainen nilkki omistaisi Tori-kassin. Kerron pystyväni luettelemaan kaikki kassini uniikit tunnusmerkit sisäpohjassa olevasta kahvitahrasta sisätaskuihin, jotka repsottavat aivan tietyllä tavalla. Poliisi ei ymmärrä puoliakaan, mutta katsoo kohteliaisuudesta, kun kaivan puhelimestani kuvia kadonneesta kassista. Hän lupaa lähettää huoltoasemalle sähköpostin ja pyytää luvan nähdä nauhat, he palaavat sitten asiaan, jos jotain joskus selviää. En kestä tätä tehottomuutta, tätä typerää sähköpostien lähettämistä huoltoasemalle joka sijaitsee muutaman minuutin matkan päässä. Kyyneleet alkavat taas valua. You buy new camera, poliisi lohduttaa enkä tiedä miten kertoisin ettei kyse ole tavaroista, vaan kaikesta siitä työstä jonka olemme viime vuosina tehneet, kaikista niistä valokuvista, jotka katosivat sen kassin mukana.

Kaahaamme takaisin huoltoasemalle kaasu pohjassa. Vuoropäälliköstä on helvetisti enemmän iloa kuin poliisista, hän ei voi näyttää nauhoja meille mutta painelee takahuoneeseen katsomaan ne läpi itse siltä varalta, että siellä näkyisi jotain. Puoli tuntia myöhemmin hän palaa huonojen uutisten kera, nauhalla ei näy ketään liikkumassa tuntomerkkejä vastaavan kassin kanssa. Päättelemme, että varas on osannut varoa kameroita ja poistunut auton edessä olevan aidan yli. Vuoropäällikkö antaa meille verkon salasanan, auttaa kirjoittamaan Find my Maciin ranskankielisen viestin, että maksamme varkaalle palkkion emmekä nosta syytettä, jos hän vaan palauttaa meille kovalevyt. Viesti näkyisi ruudulla, jos varas kytkisi koneet verkkoon, mutta hän on tuskin niin tyhmä, että tekisi sen ennen kuin on palauttanut koneet tehdasasetuksilleen.

Suoritamme alueella omatoimisen etsinnän. Kurkkaamme huoltoaseman pihan ja lähikulmien jokaiseen roskikseen, kierrämme rekat, tarkistamme pusikot. Jospa varas olisi ottanut vain tietokoneet ja kamerakaluston, hylännyt loput? Odotan koko ajan, että tuttu laukku ilmestyy näkyviin, se tuntuu täysin mahdolliselta. Järki sanoo, että laukun sisältö on niin mittava ja painava, ettei kukaan hylkäisi laukkua joka on sen kuljettamiseen täydellinen. En halua kuunnella, sillä rinnassa läikähtää hetkeksi toivo, että kaikki voisi vielä palautua melkein ennalleen.

Mitään ei löydy eikä ketään näy. Huoltoasema on hiljentynyt, on kulunut tunteja. Valo alkaa tummua kohti iltaa. Meidän on pakko luovuttaa, lähteä ajamaan kohti vuoristoa. Olo on epätodellinen. Tuntuu kuin joku olisi vienyt tärkeistä tärkeimmän kassin ja kaikkien työvälineidemme sijaan palan minusta. En ajattele tietokoneiden arvoa tai sitä että toinen niistä oli melkein uusi, en laske kamerakaluston yhteishintaa tai sure uutta linssiä, joka olimme juuri ostaneet. Selaan sen sijaan mielessäni kaikkia niitä valokuvia. Kaikki ne, jotka olin ehtinyt käydä läpi ja arkistoida omiin kansioihinsa kauniisti vuoden ja kuukauden mukaan. Kaikki ne, joihin en ollut vielä ehtinyt edes koskea, jotka odottivat kovalevyillä sopivaa hetkeä. Yli puolet Karibian kuvista. Muutamaa ruutua lukuunottamatta aivan kaikki Kreetan kuvat. Satoja kuvia Kap Verden matkalta ja viime vuoden Balin reissusta. Kuvia siitä kun ratsastin mereen valkoisella hevosella. Kuvia meistä. Suhteemme alku, ensimmäiset yhteiset matkat. Kuvia arjesta, hetkistä kun näennäisesti ei tapahdu mitään, mutta joihin tiivistyy asioita joita sanat eivät tavoita.

Paljon jossittelua. Turhaa, mutta väistämätön vaihe tätä hirvittävää luopumisprosessia. Jos olisin ehtinyt jo julkaista blogissa kaiken jonka suunnittelin julkaisevani, niistä olisi nyt edes jotain tallessa. Ei ehkä kaikkein tärkeimpiä ruutuja eikä tietenkään täysresoluutioisina, mutta jotain. Jos olisin säilyttänyt Dropboxissa kaikkia kuvia enkä vain niitä muutamia kymmeniä, joita olin kuukausien varrella pienentänyt valmiiksi blogia varten. Jos olisin vaan ehtinyt – kuten suunnittelin – ostaa vielä yhden kovalevyn, jolle olisin varmuuskopioinut kaiken tärkeän ja jättänyt kotiin. Jos olisin pakannut kovalevyt eri paikkaan, laittanut ne vaikka matkalaukkuun. Jos olisin ottanut koko Tori-kassin mukaan huoltoasemalle enkä jättänyt sitä takakonttiin. Jos olisimme ajaneet koko huoltoaseman ohi ja juoneet kahvit vasta perillä.

Tie Moustiers-Saint-Marieen kohoaa ja kapenee, yö alkaa hämärtyä ympärillä. Tuntuu täysin epätodelliselta matkustaa läpi tälläisen maiseman ilman kameraa, en muista milloin viimeksi olisin ollut missään ilman sen tuttua painoa olalla, kädessä tai sylissä. Pysähdymme katselemaan kohoavia vuoristonäkymiä, ne aukeavat tien vierestä ja jatkuvat silmänkantamattomiin. Jarno kiipeää kalliolle nähdäkseen paremmin, nappaan puhelimella kuvan.

Käymme muutamassa tunnissa läpi kirjon tunteita epätoivosta uuden alun tuottamaan euforiaan. Meillä on tarve kääntää tämä hyväksi, ajatella että tällä väkivaltaisella väliintulolla on jokin merkitys. Että tämä on käännekohta, jossa jokin muuttuu ja myöhemmin tajuamme miksi piti käydä juuri näin. Puhumme kiihkeästi, kädet huitovat. Mietimme kaikkia niitä asioita, jotka ovat elämässämme ja työssämme kunnossa, mutta varsinkin niitä, joihin olemme kaivanneet muutosta. Olemme yhä shokissa, mutta sentään yhdessä tässä suossa. Muodostamme suunnitelman: aamulla soitamme vakuutusyhtiöön, sen jälkeen ajamme Marseilleen. Sieltä hankimme uuden kameran ja tietokoneen, sitten matka jatkuu. Tavalla tai toisella.

PHONE SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK

JUHANNUSPOSTIKORTTI

Pikainen moro maailmalta! Instagramista (@stellaharasek) ehkä olettekin lukeneet, että Euroopan reissullamme vähän myllertää. Palaan kaikkeen pian, mutta nyt tulin vaan toivottelemaan teille ihanaa juhannusta. Kuvat ovat viime kesältä, kun kävimme Jarnon kanssa Lepolammilla isä Jussilan keikalla. Ennen keikkaa treenasimme tietysti tangoliikkeitämme kuntoon parkkipaikalla. Tänä kesänä tanssimme juhannusta vähän toisenlaisissa maisemissa ja lähettelemme aurinkoa Suomeen – syökää mansikoita ja uusia perunoita, hätistelkää hyttysiä ja nukkukaa pitkään!

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & ANNI TAIMISTO

Alkukesän kaaoksesta

Helsingin alkukesä on edennyt totuttuun tahtiin. Aurinkoiset päivät saavat koko kaupungin sekaisin, kadut ja rannat täyttyvät ihmisistä. Räntäsateista ei ole enää tietoakaan, mutta järkytyksen määrä on vakio, koska ujosta kesäkuisesta lämmöstä siirrytään sujuvasti parin päivän välein taas kymmenen asteen tihkusateeseen. Sateet ovat kaupunkilaisten mielialaa lannistavasta vaikutuksestaan huolimatta herättäneet kaiken eloon, räjäyttäneet luonnon neonvihreyteen, joka on niin kirkas että silmiin sattuu. Joka vuosi muistan, että tältä se tuntui viime vuonnakin, tätä silloinkin ihmettelin ja ihastelin, kunnes taas unohdin.

Viime viikot on ollut ns. kiire. Jarno ehti vähän siitä jo kirjoittaa – ja julkaista ensimmäiset kuvat Nizzasta. Vähän naurattaa nämä meidän jo perinteeksi muodostuneet matkaanlähdöt. Lähtölaskenta lentokentälle alkaa viikkoa tai kahta ennen lähtöpäivää: ensin todo-lista on kilometrin pituinen, sillä siihen on ahdettu kaikki, joka olisi kiva saada tehtyä ennen matkaa. Kun ensimmäisen kerran tapahtuu törmäys välillä Stella Harasek – todellisuus (jonka minä aina häviän), karsitaan lista asioihin, jotka on pakko tehdä ennen matkaa. Kun päivät käyvät vähiin, aletaan pohtia mitä asioita on aivan täysin pakko tehdä nimenomaan ennen matkalle lähtöä ja mitkä voi mahdollisesti hoitaa myös tien päältä – tämä on priorisointikierros numero kolme. Sitä seuraa vielä kierros neljä, viisi ja kuusi, kun matkan hiipiessä lähemmäs muistuu taas mieleen tämä kiusallinen tosiasia, että kaksi ihmistä eivät erinomaisesta tiimityöskentelystään jatyötehostaan huolimatta sentään suoriudu yliluonnollisiin ihmeisiin.

Viimeisinä päivinä tehdään silti töitä kellon ympäri: järjestetään kuvauksia, säädetään valoja, ladataan akkuja (kameran, ei omia). Ladotaan kuitteja kasoihin ja kirjoitetaan päälle toukokuu, ehkä. Käsitellään kuvia, ne eivät lopu koskaan. Siinä sivussa pestään pyykit ja pakataan, varmistetaan talovahdit ja kukkienkastelijat, tarkistetaan vielä lipuista, että olimmehan lähdössä oikeana päivänä. Kysellään teiltä vinkkejä alkavalle reissullemme – kiitos vielä kaikista! Niistä on ollut iso ilo, vaikken ole vielä ehtinyt vastata. Niin ja välillä käväistään kemuissa tai tervehtimässä ystäviä, ettei tulla hulluksi dedistemme keskellä – ei niitä jaksa ellei välillä vähän hengitä, lähde ulos ja puhu hetken jostain muusta.

Matkaa edeltävän amazing racen tavoite on aina sama, se ettei tarvitsisi matkan aikana tehdä muita töitä kuin reissuun liittyviä. Ei se ole vielä kertaakaan onnistunut, mutta jonain päivänä! Jonain autuaana päivänä lähden matkalle ja todo-listallani lukee vain yksi asia: keskity siihen mitä teet juuri nyt

Se autuas päivä ei ollut nyt. Taisi olla räikeä arviointivirhe edes yrittää mitään näin kunnianhimoista juuri tähän aikaan vuodesta, kun kaikkialla halutaan saada maailma valmiiksi juhannukseen mennessä ja töitä riittää niin paljon kuin ehtii tekemään. Kyllähän yrittäjät tekevät, tietäen hyvin että heinäkuussa sitten onkin hiljaista, saattaapa olla vielä elokuussakin – ja silloinkin pitää maksaa vuokra, puhelinlasku ja koiran laihismurot.

Kai nämä ovat lopulta ammatinvalintakysymyksiä. Ainahan voisi mennä päivätöihin jollekin muulle, kellottaa itsensä sisään ja ulos, samansuuruinen palkka kilahtaisi tilille kerran kuussa ja lomamatkat olisivat lomia. Mutta jos olen rehellinen, en vaihtaisi tätä vapautta mihinkään. Että voimme vaan varata lennot ja lähteä, kysymättä korkeammalta taholta lupaa, laskematta lomapäiviä. Että on tämä vapaus tehdä töitä vaikka nizzalaisen hotellin terassilta! Kirjoittelen lehteen matkajuttua yhdeltä edelliseltä reissulta, käsittelen kirjailijan promokuvia, suunnittelen juttuja tähän blogiin ja lähettelen laskuja, jotta tämän kaiken on mahdollista jatkua.

On ihanaa loikata lentokoneeseen kaaoksen keskeltä, mutta viimeisinä päivinä ennen matkaan lähtöä iskee silti aina pieni haikeus. Makaamme aamuisin lakanoiden seassa ja mietimme onko sänkymme aina tuntunut näin mukavalta. Ärrän pohjaanpalanut kahvi maistuu erityisen hyvältä. Lassoamme mäykyt mukaan koirapuistosta kesken leikin, viemme ne kotiin halailtaviksi. Huokailemme matkalaukkujen äärellä: olisipa vielä pari päivää aikaa valmistautua. Ottaa varmuuskopiot kovalevyistä, suunnitella roadtripin reittejä.

Mutta ei kyse ole lopulta siitä, että ehtisi tehdä kaiken valmiiksi, vaan siitä, että sielu ehtisi mukaan kaiken hässäkän keskeltä. Ennättäisi tottua ajatukseen, että aivan kohta olemme muualla, ympärillämme on toisenlaiset äänet ja erilainen valo. Ihmiset puhuvat jotain toista kieltä ja yhtäkkiä meillä ei ole turvanamme tätä arkea, loputonta todo-listaa, tuttuja kadunkulmia. Kaikkea pitää katsoa eri tavalla, avata silmät ja sydän. Antaa sykkeen sulautua uuteen rytmiin: se nykii aina hetken, kunnes lopulta vie mukanaan.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Juhannusetkot

Kaupallinen yhteistyö Asennemedia ja Ginger Joe

Uskottava se on, juhannusviikko on täällä! Me olemme loppuviikosta jossain päin Ranskaa tai ehkä jo Espanjan puolella, joten vietimme juhannusta vähän ennakkoon. Tai no, ehkä se juhannus oli vain tekosyy: ennen reissua oli muutama tavanomaista kiireisempi viikko ja halusimme nähdä ystäviä vielä ajan kanssa ennen lähtemistä moneksi viikoksi reissuun. Kokosimme siis kamuja kasaan rentoa rantapiknikiä varten, kun kelitkin vihdoin sallivat lempiharrastukseni eli kalliohengailun. Melkein kaikilla oli menoa myöhemmin illalla, joten päätimme treffata alkuillasta kun aurinko vielä paistoi.

Kanerva, Vivian ja Jarno – ja saman verran koiria, osa piilossa peittojen alla.

Noniin. Minullahan oli illanvietosta kirkas visio: halusin taikoa testiin saamiemme Ginger Joe -inkiväärioluiden kaveriksi aasialaishenkistä syötävää. Rakastan aasialaista ruokaa yli kaiken ja haaveilin simppelistä teriyakilohesta ja inkiväärillä maustetusta salaatista, joka sopisi täydellisesti inkiväärioluen seuraksi. Sitten muistin, että vanha matkagrilli oli sanonut itsensä irti jo monta vuotta sitten, en ollut muistanut hankkia uutta eikä aika millään riittäisi sen metsästämiseen kaupungilta. Päätin, että perinteinen pad thai eli thaimaalaiset nuudelit saisivat toimia illan tähtenä ja ehkä kääräisisin kaveriksi vielä raikkaita vietnamilaisia rullia – ne olisi molemmat helppo valmistaa kotona ja kuljettaa rantaan kassissa.

No, ehkä arvaatte jo, ettei sekään suunnitelma mennyt ihan kuin piti. Työpäivän aikataulu oli tiukka ja tiukkeni vielä, oli kolmet kuvaukset ja säädön määrä sen mukainen. Kun saimme kaiken vihdoin tehtyä, aika ja energia ei todellakaan riittänyt enää kauppareissuun saati ruoanlaittoon. Päätin, että nyt mennään helpoimman kautta, sillä tärkeintä on seura, ei itsetehty tarjoilu. Tilasimme siis aasialaiset safkat rantaan valmiina ja kas, vallan hyvä piknik-illallinen oli katettuna kalliolle puolen tunnin sisällä ilman ainuttakaan keittiössä vuodatettua hikipisaraa! Oli kiulullinen nuudeleita, ravuilla täytettyjä kesärullia ja vieläpä uppopaistettuja vegekevätrullia.

Oli hyvää Lunankin mielestä, vaikka se sai maistaa vain kevätrullan kantapalan. Ja vähän tofua. Ja ehkä pari sipsiä. Ennen kuin tuomitsette, yrittäkääpä itse vastustaa noita pyöreitä ruskeita silmiä ja anovia katseita. Epäilen, että Juno ja Luna harjoittelevat ilmeitään salaa peilin edessä ja osaavat tarvittaessa myös synkronoida ne, sillä kaksi anovaa katsetta on aina tehokkaampi ja tuloksellisempi kuin yksi.

Uimaan ei ehkä tee mieli vielä mennä, mutta jotain hyvääkin on alkukesän kylmässä meressä: oluet pysyivät viileinä, kun niitä säilyttää rantavedessä siihen asti että ne korkataan. Meillä on tarkoitusta varten vanha kirppikseltä hankittu pulloteline, mutta siihen käy yhtä hyvin vaikka verkkokassi tai muu vettä kestävä pussukka.

On muutamia makuja, joita rakastan oikeastaan kaikessa mihin ne suinkin sopivat: lime ja sitruuna, korianteri, minttu ja inkivääri. Eipä siis ihme, että aasialainen ruoka kolahtaa – tai inkivääriolut! Siinä sekoittuu useampi suosikkini, sillä sitruuna tuo potkua inkiväärin mausteiseen ja makeaan makuun.

Ginger Joen Limited edition -version erottaa kesätaivaan värisestä etiketistä. Sekä sininen että musta versio löytyvät Alkosta mietojen oluiden hyllyltä sekä monista ravintoloista ja terasseilta. 

Inkivääriolut onkin ollut yksi kesäsuosikeistani jo useamman vuoden. Tykkään oluesta muutenkin, mutta kesäisin sitä kaipaa jotain peruslageria kevyempää ja raikkaampaa – siihen tarkoitukseen sitruksinen inkivääriolut on ihan ykkönen. Se toimii myös loistavasti safkan seuraksi, sillä se tuo makuja esiin ihan eri tavalla. Nykyisin inkivääriolutta tulee valittua tavallisen tilalle vielä useammin kuin ennen, sillä Jarno rakastaa sitä yli kaiken ja minulle tulee kateus joka kerta, kun erehdyn itse ottamaan jotain muuta.

Ruoka hupeni sellaisella tahdilla, että tuli syömisen lomassa kiire napata pari kuvaa. Viimeistään siinä vaiheessa hälvenivät loputkin huonon omatunnon rippeet siitä, etten ehtinytkään keittiöön itse. Eivät ne ystävät tule vimpan päälle väännetyn ruoan vaan seuran ja tunnelman takia. Kaupasta pari olutta, jotain helppoa purtavaa, piknikviltti alle ja se on siinä. Mieleen jää, että olipa huippu ilta eikä se, että laiska muija ei vääntänyt itse kesärulliaan.

Tuttuihin törmääminen on erottamaton osa kesäiltoja. Tällä kertaa ohi kävelivät Nata ja Esa, jotka olivat viettäneet päivää Pihlajasaaressa ja olivat suunnitelleet menevänsä johonkin raflaan syömään, mutta jäivät sittenkin istumaan seuraan, sillä kallio oli lämmin ja olut kylmää. Safkasta oli enää rippeet jäljellä, mutta sipsejä piisasi ja tunnetusti niilläkin lähtee nälkä. Aurinkokin ojenteli viimeisiä säteitään talojen takaa.

Mahtava sattuma, että juuri nämä tyypit osuivat paikalle, sillä olin juuri ajatellut Nataa ja sitä, että oli jo vähän ikävä, sillä emme olleet hetkeen nähneet. Olimme kuitenkin vielä vuosi sitten keväällä samassa työpaikassa, sekä minä, Jarno että Nata, joten tällä porukalla tuli vietettyä aikaa lähes joka päivä. Koirat oppivat silloin, että Natan työpisteen lähellä kannattaa päivystää, koska todennäköisyys on suuri, että Natalla on ruokaa / Nata hakee ihan kohta ruokaa / Nata tajuaa riittävän painostuksen alla lähteä tekemään juustovoileipiä häntä tuijottaville (selvästi nälkäkuolemaa tekeville) eläimille.

Mutta tässä kuvassa Juno-koira mököttää ja manaa, koska hänen päättäväinen etenemisensä kohti sipsikulhoa on pysäytetty kaappaamalla neiti syliin. Nataa naurattaa, Junoa ei. Älkää huolestuko, tarina päättyi toki onnellisesti, sillä koira pääsi melko pian kuvan ottamisen jälkeen kotiin ja sai eteensä lautasellisen laihismuroja, jotka onneksi ovat sen mielestä melkein yhtä hyviä kuin sipsit. Joskus mietin, että ollapa mäyräkoira, mutta ruoka-aikaan muistan, että on oikeastaan tosi kivaa olla ihminen.

Olipa vilpittömän ihana ilta, ensimmäinen kiireetön koko viikon aikana. Ehdittiin vaihtaa kuulumiset, kerrata juhannussuunnitelmat ja lomaviikot, intoilla ensi kuun lopussa häämöttävästä saarireissusta ja suunnitella saarimenua. Onneksi heinäkuussa on tiedossa lomaa, tilaan sinne monta samanlaista iltaa. Sekä tietysti tarkoitukseen sopivat hellekelit, mutta oikeastaan aivan sama vaikka sataisi, piknikin voi aina pystyttää vaikka olohuoneeseen.

Valviran ohjeistuksen mukaan alkoholiaiheita ei sovi kommentoida, mutta kertokaapa vaikka mitä syötte mieluiten piknikillä, tai yleensäkin kesäisin? Aurinkoa juhannusviikkoonne!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Vive la France

Viime viikot olivat yhtä hullumyllyä. Minuuttiaikatauluja, jatkuvaa korkean sykkeen suoritustahtia. Oli juhlia, joita ei halunnut missata, rundi Baltiaan bändin kanssa, niin monta kuvausduunia, että sekosin jo laskuissa sekä tietenkin kesän alku. Muutenhan tämä kaikki olisi mennyt tavanomaisten loppukevään ja alkukesän kiireiden piikkiin, mutta edessä häämötti vielä Euroopan roadtrip, joka pakotti ahtaamaan päivät aivan täyteen.

Vahva nativoituminen alkoi heti Hotel Windsor Nicen terassilla.

Saavuimme eilen Nizzaan ja iloksemme kesä on täällä paljon pidemmällä: on kolmekymmentä astetta lämmintä ja rannat täynnä auringonpalvojia. Saimme kaikki sovitut kuvaukset hoidettua Suomessa ja nyt kovalevyt pullistelevat kuvia, joita käymme läpi Ranskan auringon alla. Mielikuvissani näin kuinka istuisimme kauniilla terassilla kasvien ja kukkien keskellä. Hörpisimme kahvia läppärit sylissämme ja vain linnunlaulu rytmittäisi hiljaisuutta ympärillämme. No, todellisuus osoittautui juuri siksi mistä haaveilin: istumme  paraikaa juuri mielikuvieni kauniilla terassilla ja jatkamme siitä mihin Helsingissä jäimme. Kaikki on muuten täydellistä, mutta kahvi on karmeaa.

Duunitsunamin takia aikamme reissun suunnitteluun oli kortilla. Iso kiitos Stellan blogin lukijoille, joilta tuli monia varteenotettavia vinkkejä. Koska edellisviikkojen aikatauluun ei mahtunut reissunsuunnittelupalaveria, niin hyvin pitkälti matkustamme fiilispohjalta. Onneksi mukanani on samanlainen stressivapaa seikkailija, jonka kanssa kaiken ei tarvi olla sovittu, suunniteltu ja varattu loman viimeistä päivää myöten. Parhaat asiat tuppaavat osumaan eteen sattumalta – ja sitäpaitsi: what kind of life is that, jos siinä ei ole tilaa spontaaniudelle?

Havaintoni Ranskasta tähän mennessä: Nizzan arkkitehtuuri on järjettömän kaunis kaikkine pienine yksityiskohtineen. Ihmiset ovat hiukan varautuneita, sopii suomalaiselle, joka ei halua kenenkään tungettelevan omaan tilaansa. Kahvikulttuuri on hyvin erilainen, joten suomalaiseen makuun sopivaa kahvia saa metsästää. Hintataso on korkea, mutta me pyörimmekin vilkkaimmalla turistialueella. Etelä-Ranska on erittäin vehreä, paikalliset selvästi jakavat kasvihulluuden kanssani. Kaiken kaikkiaan positiivinen saapuminen maahan – ja matkahan on vasta alussa.

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

Metallinhohtoa ja mustaa

Itsestäänselvyys mikä itsestäänselvyys, mutta pakko iloita ääneen: kesäpukeutuminen on niin hitosti helpompaa kuin mikään tyyliin liittyvä talvikuukausina! Ei tarvita kuin hame, melkeinpä mikä tahansa passelisti käteen osuva paita ja kauniit sandaalit. Rakastan näitä helppoja kesälähtöjä – senkus vetää muutaman vaatekappaleen päälle ja talsii ulos.

Ostin tuon Tiger Of Swedenin pellavaneuleen ehkä viisi vuotta sitten ja olen käyttänyt sitä ahkerasti joka kesä siitä saakka. Siitä tuli kesälemppari täydellisen mallinsa ja materiaalinsa vuoksi: venepääntie, väljä leikkaus yhdistettynä kapoisiin hihoihin ja ohut pellavaneulos. Lyhyt ja laatikkomainen muoto näyttää hyvältä niin pillifarkkujen kuin helmojen kanssa. Viime päivinä olen parittanut sen metallinhohtoisen hameen kanssa: siinä toinen helppo kesävaate, ei rypisty, ei kiristä eikä edes huku vaatekaapin kaaokseen, koska hohtaa takuuvarmasti pilkkopimeässäkin.

Tykkään tuosta määrittelemättömästä metallisävystä, joka näyttää valosta riippuen joko hopeiselta diskohameelta, kultaiselta kreikkalaisen jumalattaren koltulta tai tähtitomulla kuorrutetulta avaruusvaatteelta. Kaikenlaiset hohtavat ja kimaltavat vaatteet ovat muutenkin alkaneet viime vuosina inspiroida nimenomaan arkivaatteina: ei niitä kannata hillota kaapissa pelkkiä juhlia varten, vaan ulkoiluttaa juuri arkisin, kun ne rentoakin rennommat pellavaneuleasut kaipaavat pientä nostetta.

PELLAVANEULE TIGER OF SWEDEN
STYLESNOBIN SANDAALIT* DOTS SS17
FRENCY & MERCURY X DANIEL WONG AURINKOLASIT* TREND OPTIC SS17
METALLINHOHTOINEN HAME & OTHER STORIES
HOPEAKORUT PERNILLE CORYDON
*SAATU

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Roadtrip Euroopassa

Hmm, tietääkö joku teistä mihin tämä loppukevät on hujahtanut!? Olen koko ajan ajatellut, että roadtrippimme Eurooppaan häämöttää “sitten joskus” juhannusviikolla, mutta sehän on siis nyt. Seuraava matkamme alkaa toisinsanoen sunnuntaina, aamukuudelta kuten on tullut jo tavaksi. Valmistelut ovat niinsanotusti vaiheessa: matka lyötiin lukkoon jo kuukausia sitten, mutta olemme Jarnon kanssa vasta ostaneet lentoliput Nizzaan ja varanneet kahdeksi yöksi huoneen hotellista, jonka valitsin puhtaasti sen perusteella, että siellä on pieni puutarha ja uima-allas. Sen altaan äärellä ajattelin lekotella ja levätä koko maanantain, kunnes tiistaiaamuna pakkaamme taas laukun ja otamme allemme kiesin, jonka nokka kääntyy siitä kohti… niin, emme vielä tiedä ihan tarkalleen mitä. Aikaa on kaksi ja puoli viikkoa ja luvassa epäilemättä taas seikkailua.

Syytän alkukesän kiireitä siitä, että reissusuunnitelmamme koostuu vasta ajelehtivista ajatuksenpuolikkaista, kuten siitä, että olisipa kivaa ajaa Ranskan etelärannikkoa pitkin Espanjaan ja sieltä Portugaliin Portoon asti. Tämä perustuu pääasiassa siihen, että minä en ole ikinä (kuvitelkaa, IKINÄ) käynyt Espanjassa tai Portugalissa – ja Porto on kuulemma Portugalin ihanin kolkka. Vallan passeleita syitä lähteä koluamaan Euroopan läntistä reunaa.

Olemme haaveilleet myös siitä, että ehtisimme matkan aikana Italiaan, koska se taas on Jarnolla näkemättä. Tajusimme vaan tovi sitten, että Nizzasta Portoon on 1800 kilometrin matka ja sieltä pitäisi ehtiä vielä takaisinkin. Tarkoitus on kuitenkin pysähdellä matkalla, viettää pari päivää siellä ja toiset täällä ja ottaa kaiken kaikkiaan rennosti eikä kaahata eteenpäin puristaen rattia rystyset valkoisena. Nizzasta ei olisi kyllä enää pitkä matka Italian puolelle, joten voi olla, että pikaisesti piipahdamme siellä joko Nizzasta lähtiessä tai sinne palatessamme. (Suunnitelmamme lähtevät tosin tyypillisesti eskaloitumaan juuri siitä, että jompikumpi päättää, että pikaisesti vaan piipahdetaan.)

Vielä mietimme millaisen reitin varrelle osuisi eniten ihania pysähdyspaikkoja, milloin vetää motaria niin kovaa kuin kiesistä lähtee ja milloin valita maisemareitti, mihin kaupunkeihin ja kyliin haluamme jäädä muutamaksi päiväksi, mitä kannattaa missäkin tehdä ja mitä yleensäkään kiinnostaa nähdä. Momondon sivuilta löytyy roadtrip-inspiraatiota ja aion todellakin kahlata jutut läpi.

Haluan ehdottomasti myös kääntää kysyvän katseen teihin, koska tiedän, että ruudun tuolla puolen on paljon Euroopan eteläisiä ja läntisiä kolkkia kiertäneitä ja siellä asuneita tyyppejä. Heitän siis pallon teille: löytyisikö vinkkejä, kokemuksia tai suosituksia? Ihanaa jos jaatte, kaikki otetaan kiitollisuudella vastaan!

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kaupungin paras pizza

Eihän se varsinainen yllätys ollut, että Sofiankadulle avatusta Pizzeria Via Tribunalista tuli tämän kesän suosikki. Suomen ensimmäisen napolilaisen pizzerian taustavoimissa häärii tuttuja Son Of A Punchin poikia, keittiössä italialaisia kokkeja. Sisään voi vaan saapastella, sillä pöytävarauksia ei oteta vastaan – ja baarista voi tilata pöytää odottaessaan täydellisen Aperol Spritzin. Italialaiseen tyyliin koiria torkkuu vähän siellä sun täällä, usein myös pizzeriakoira Nella, joka Luca-isäntänsä ja muun Tribunalin väen kanssa pitää paikkaa pystyssä.

Rakastan paikan sisustusta, sen on suunnitellut ja toteuttanut Anni joka taikoo tiloja eloon taitavammin kuin kukaan tuntemani. On vaaleapunainen stucco-seinä, hehkulamppumerellä valaistu katto, vanha nahkasohva, raa’aksi jätettyä seinäpintaa, vintagevalaisimia, valokylttejä, kaunistakin kauniimpi laattalattia sekä tietysti Mika Kaurismäen vanhan elokuvan juliste: Helsinki Napoli All Night Long.

Mutta (anteeksi Anni) viis sisustuksesta, se PIZZA! En tarkalleen tiennyt ennen Via Tribunalia millaista napolilainen pizza on, koska en muistaakseni ole käynyt koskaan Napolissa – olen kierrellyt Italiaa niin nuorena, että pidätän oikeuden unohtaa osan paikoista, joihin niinä vuosina reppu selässä junaillessani eksyin. Sehän on koukuttavinta pizzaa, jota olen syönyt. Maukas ja pehmeä taikina (en erityisesti välitä rapeasta pohjasta). Kuumassa uunissa valuvaksi sulanut juusto. Rakkaudella ja arvatenkin italialaisella nirsoudella valitut raaka-aineet. Suosikkipizzassani ei ole lainkaan tomaattia, vaan tonnikalaa, sitruunaa, kapriksia ja tietysti mozzarellaa. En oikeastaan edes pidä kapriksista, silti tuossa pizzassa ne ovat tajuttoman hyviä. Joskus tekee mieli tomaattisempaa pizzaa, silloin tilaan Margheritan.

Olen oppinut, että napolaisen pizzan tunnistaa kolmesta asiasta. Pehmeä pohja ja paksut, kuohkeat reunat, kiitos taikinan joka saa kohota vähintään kaksikymmentä tuntia. Hyvät ja harkitut raaka-aineet, joissa laatu korvaa määrän. Tärkein on kolmas kohta: napolilainen pizza kypsyy 450-asteisessa uunissa, jossa se paistuu vaivaisen minuutin verran ennen päätymistään nälkäisten kaupunkilaisten pöytään. Sitäkään en tiennyt, että lyhyt paistoaika antaa pizzalle erilaisen maun, esimerkiksi tuoreyrtit voi ripotella pizzaan jo ennen uuniin sujahtamista toisin kuin pitkään paistuvan, rapsakamman roomalaisen pizzan päälle.

Oikeaoppista napolilaista pizzaa saa maailmasta kuulemma noin 600 paikasta, sitä varten myönnetään harvoille ja valituille sertifikaatti. Kuinka italialaista! Jos Via Tribunali saa sertifikaatin, siitä tulee Suomen ensimmäinen. Mutta minulle ihan sama onko sertifikaatti vai ei, olen jokatapauksessa kantis. Onneksi lähipiirissä on muitakin.

Kuvat ovat parin viikon takaa, kun päädyimme spontaanille sunnuntaipizzalle. Siitä on alkanut vaivihkaa tulla tapa. En pistä pahakseni, eivätkä pistä koiratkaan, joiden kanssa minulla on erityinen pizzan reunapaloja koskeva sopimus. Ne tietävät kyllä kenen jaloissa kannattaa odottaa, Jarnolta tai Mikolta on turha mitään reunapaloja odottaa.

Pizzeria Via Tribunali
Sofiankatu 4, Helsinki
Ma-to 11-22, pe 11-00
La 12-00, su 12-20

PHOTOS BY STELLA HARASEK