Kun pahin painajainen tapahtuu

✖ ON THE ROAD, SOMEWHERE IN EUROPE

Olimme juuri lähteneet roadtripille, ehtineet ajaa 30 kilometrin päähän Nizzasta ja pysähtyneet huoltoasemalle hakemaan kahvia, kun lukitun automme takakontista varastettiin laukku. Se sisälsi molempien tietokoneet, kamerakaluston ja kaikki backup-kovalevyt, joilla oli viimeisen kymmenen vuoden kuvat.

Toki tiedän, että maailmassa sattuu niin paljon pahempaakin. Suuressa mittakaavassa mikään tästä ei merkitse mitään. Kaikki tärkeimmät ovat yhä tallessa: meillä on toisemme, kukaan ei ole loukkaantunut tai kuollut, kotona odottava Juno-koirakin on kunnossa ja heiluttaa häntäänsä koska joku sanoi sen nimen.

Tavarakin on vain tavaraa. Kameroita ja tietokoneita saa uusia, samoin Samujin Tori-kasseja joihin mukana kulkeva toimistomme oli huolellisesti pakattu. Mutta kahden valokuvaajan maailmassa sadat tuhannet ikuisiksi ajoiksi kadonneet valokuvat merkitsevät yhden aikakauden loppua.

Tietysti tajuan, että oli varomatonta säilyttää kaikki ulkoisilla kovalevyillä olevat varmuuskopiot samassa laukussa kuin tietokoneet ja muistikortit. Oli myös silkkaa tyhmyyttä, että valokuvat eivät olleet tallessa pilvessä, kuten tekstit, kirjanpito ja muut työtiedostot. Kuvien saattaminen varmaan talteen on ollut tehtävälistalla varmaan kolme vuotta, mutta on ollut niin kiire ja niitä kuvia oli niin paljon, satoja gigoja – mihin sellainen määrä edes mahtuu niin että ne olisivat helposti selattavissa ja koko ajan saatavilla? Olen koko ajan ollut aloittamassa urakkaa Ensi Viikolla tai Sitten Kun saan tämän ja tuon dediksen käsistäni. Suunnitelma oli, että kiireellisimmät asiat alta pois ja sen jälkeen kahden yrittäjän siellä sun täällä kahdella eri tietokoneella ja ties kuinka monilla kovalevyillä lojuvat kuva-arkistot laitetaan järjestykseen.

En tajunnut, että juuri tällä oli eniten kiire. En uskonut, että salama iskisi samaan paikkaan kahdesti. Minultahan varastettiin maaliskuussa olkalaukku ja sen mukana puhelin, pankkikortit, ajokortti ja kotiavaimet. Olimme juuri lähdössä matkalle ja kolmessa päivässä piti uusia kortit, puhelimet ja sim-kortit, sarjoittaa kodin lukot uudelleen, saada pää sille tolalle että se pysyi matkassa mukana.

Ajattelin myös, että riski on olematon. Minulta ei ole ennen viime maaliskuuta edes varastettu koskaan mitään. Olen aina niin tarkka tavaroideni ja varsinkin työvälineideni kanssa, en jätä kassiani koskaan mihinkään, en päästä sitä silmistäni. En jätä tavaroitani levälleen edes hotellihuoneisiin, vaan piilottelen tietokoneita ja linssejä patjojen alle. Tänäkin maanantaina olimme pois vain muutaman hassun minuutin, laukku oli tuliterän auton lukitussa takakontissa viiden metrin päässä huoltoaseman terassilta – kuka siihen murtautuisi kesken kirkkaan maanantaipäivän, kaikkien terassilla istuvien edessä?

Kun se tapahtuu, on maanantai kello neljä. Olemme hakeneet aamulla auton lentokentällä sijaitsevasta vuokraamosta monen mutkan kautta, Nizzassa on leijunut erikoinen energia koko päivän ja kaikki tiet ovat tukossa kolmen eri auto-onnettomuuden takia. Ajamme vielä takaisin hotellille hakemaan laukut ja tekemään muutamaksi tunniksi töitä, mistä olen myöhemmin kiitollinen: ehdimme lähettää hotellilta asiakkaille kuvia, jotka olisivat muuten kadonneet tuhkana tuuleen kaikkien niiden muiden mukana muutamaa tuntia myöhemmin. Jarno ehtii päivittää blogiinsa ensimmäiset Ranskan kuulumisetkin.

Kun pääsemme vihdoin Nizzasta ulos, kurvaamme kaupungin ulkopuolella sijaitsevan huoltoaseman pihalle. Nostan painavaakin painavamman Tori-kassin olalleni, en todellakaan aio jättää sitä näkyvälle paikalle etupenkille. Normaalisti kannan sitä mukanani kaikkialle, mutta tällä kertaa päätämme tuupata sen piiloon takakonttiin – piipahdammehan vain pikaisesti, auto on keskeisellä paikalla ja tulemme jokatapauksessa juomaan kahvimme terassille, josta näkee suoraan autolle.

Ostamme vesipullot ja kahvit, istuskelemme hetken terassilla. Kahvi on pahaa, omani jää puoliksi juomatta. Käväisen vielä naistenhuoneessa. Kun palaan autolle Jarno on jo siellä, siivoaa kuskin penkin alta limutölkkejä. Avaan takakontin nostaakseni kassin pois, en koskaan anna tekniikkamme matkustaa takakontissa kolisten vaan pidän sitä aina jaloissani. Kolo, johon olemme vain muutamaa minuuttia aiemmin kassin sujauttaneet, on tyhjä: takakontissa on vain mustat matkalaukut ja Jarnon nahkainen viikonloppukassi. Otitko jo Tori-kassin täältä, huikkaan Jarnolle, hän tekee sellaista jatkuvasti, tarttuu asioihin ennen kuin minä ehdin edes ajatella niitä. En, kuuluu vastaus etupenkiltä ja minun sydämeni pysähtyy.

Juoksen takaisin sisään. Onko teillä valvontakameroita, kysyn myyjiltä, automme on ryöstetty, se on tuo harmaa tuossa viiden metrin päässä terassistanne, näettekö? He ovat pahoillaan, mutta ilmeistä näkee, että tätä sattuu. Teidän täytyy lähteä poliisiasemalle, neuvoo vuoropäällikkö, henkilökunnasta ainoa joka puhuu parempaa englantia. Kauhu kuristaa kurkkuani. En halua lähteä pois tapahtumapaikalta, vaan haluan nähdä valvontakameranauhan, katsoa kenen matkaan laukkumme on lähtenyt, juosta perään ja hakea tavaramme takaisin, varas ei ole voinut ehtiä kauas. Haparoin käsilaukusta puhelinta, en tiedä kenelle soittaisin, mutta jonkun on pakko auttaa. Kädet tärisevät enkä yhtäkkiä muista pääsykoodiani, numerot vilisevät silmissä eivätkä sormet tottele.

Poliisi soitetaan, he saapuvat paikalle melkein heti ja selvittävät huoltoaseman henkilökunnan kanssa ikävän tosiasian: automme sijaitsee kuolleessa kulmassa, johon yksikään pihan kameroista ei yllä. Sen varas on ilmeisesti tiennyt. Emme voi muuta kuin lähteä asemalle tekemään rikosilmoitusta. En ole hengittänyt puoleen tuntiin, paine puristaa rintaa kun istahdamme autoon. Ajamme poliisiauton perässä moottoritietä pitkin pikkutielle, joka vie metsän läpi sijaitsevalle poliisiasemalle.

Aseman ovella tulee shokinsekainen itku. Meidän piti olla jo matkalla Moustiers-Saint-Marieen, pieneen vuoristokylään jossa kävisimme illallisella, purkaisimme päivän kuvat, pohtisimme hetken mihin matka aamulla jatkuisi ja menisimme nukkumaan. Sen sijaan olemme jumissa kolmenkymmenen kilometrin päässä lähtöpaikasta, pikkupaikkakunnan poliisiasemalla keskellä metsää. Siellä ei ole edes toimivaa verkkoyhteyttä, jolla voisin tarkistaa puhelimestani onko tietokoneiden lokaatiopaikannus päällä.

Eläkeikää lähestyvä poliisi on myötätuntoinen, mutta puhuu vain muutaman sanan englantia. Piirtämällä, elekielellä ja ranskalaisittain murtavalla englannilla selvitämme mitä kaikkea kassin mukana on kadonnut: kaksi kolmetoistatuumaista MacBookia. Kolme kovalevyä. Järjestelmäkamera nimeltä Nikon D750 sekä 35- ja 50-milliset linssit. Kasa muistikortteja, kameran vara-akku. Marimekon nahkapussillinen latureita tietokoneisiin, kameraan, puhelimiin. Filippa K:n lompakko, jossa ei onneksi ollut sisällä kuin pari kuittia. Aurinkolasit. Filippa K:n meikkipussi, joka sisälsi kaiken reissukosmetiikan jonka olin pakannut mukaan.

Lopullisessa rikosilmoituksessa lukee asioita kuten Nokon photographié. Se tarkoittaa ilmeisesti kameraamme. Esimerkiksi meikkipussia ei edes mainita, sillä kielitaitomme ja energiamme ei ole riittänyt huomattavasti isompien ongelmien keskellä sen selvittämiseen, että meikkipussin sisällön arvo on satoja euroja ja pelkän nahkaisen pussinkin hinta tuntuva. Vakuutusyhtiö tarvitsee täydellisellä listalla varustetun rikosilmoituksen, mutta tunnin tankkaamisen jälkeen päätän, että epätäydellisen täytyy nyt riittää.

Odotan koko ajan milloin alkaa tapahtua. Oletan, että poliisi tarkistaa ensimmäisenä huoltoaseman valvontanauhat, sillä niistä täytyy näkyä kuinka joku poistuu kassi kädessään. Varas on luultavasti paikallinen, sillä hän on tiennyt valvontakameroiden kuolleesta kulmasta. Poliisi varmasti tuntee paikkakunnan pikkunilkit ja rikolliset, laukun täytyy vielä olla helposti jäljitettävissä, ei tarvita kuin muutama silminnäkijähaastattelu, ehkä pari kotietsintää. Toivoni alkaa hiipua kun tajuan, että poliisiasema uinuu paikalleen pysähtyneessä kesäajassa eikä kenelläkään ole ollut kiire sitten 80-luvun. Verkko on kroonisesti rikki, jos sitä koskaan olikaan. Rikosilmoituksen naputtelu kestää piinaavan kauan vanhalla PC:llä, menee minuutteja että poliisi saa edes yhteystietomme oikein. We send emails if we find something, poliisi lupaa ja tekee mieli kirkua. Ajattelevatko he, että varas itse soittaa asemalle, katuu tekoaan ja tarjoutuu palauttamaan tavaramme? Kirjoitan varmuuden vuoksi puhelinnumeroni paperille, sillä en halua edes kysyä miten he ovat ajatelleet lähetellä emails ilman toimivaa internetyhteyttä.

Vierailu lähenee loppuaan ja paniikki työntyy rinnasta solisluiden läpi kohti kaulaa ja korvia. En halua lähteä, tämä on ainoa mahdollisuus saada mitään takaisin. Koitan valaa ranskalaisiin poliiseihin tarmoa ja työmotivaatiota, kysyn mitä he voivat tehdä, muistutan valvontanauhoista. Poliisi kertoo rikkonaisella englannillaan, että vaikka nauhalta näkyisi kuinka joku kävelee automme suunnalta konjakinruskea nahkalaukku mukanaan, he eivät voisi vielä sen perusteella varmuudella tietää, että laukku on juuri meidän. Yritän selittää, että Samuji on pieni suomalainen merkki ja olisi äärimmäisen epätodennäköistä, että ranskalainen nilkki omistaisi Tori-kassin. Kerron pystyväni luettelemaan kaikki kassini uniikit tunnusmerkit sisäpohjassa olevasta kahvitahrasta sisätaskuihin, jotka repsottavat aivan tietyllä tavalla. Poliisi ei ymmärrä puoliakaan, mutta katsoo kohteliaisuudesta, kun kaivan puhelimestani kuvia kadonneesta kassista. Hän lupaa lähettää huoltoasemalle sähköpostin ja pyytää luvan nähdä nauhat, he palaavat sitten asiaan, jos jotain joskus selviää. En kestä tätä tehottomuutta, tätä typerää sähköpostien lähettämistä huoltoasemalle joka sijaitsee muutaman minuutin matkan päässä. Kyyneleet alkavat taas valua. You buy new camera, poliisi lohduttaa enkä tiedä miten kertoisin ettei kyse ole tavaroista, vaan kaikesta siitä työstä jonka olemme viime vuosina tehneet, kaikista niistä valokuvista, jotka katosivat sen kassin mukana.

Kaahaamme takaisin huoltoasemalle kaasu pohjassa. Vuoropäälliköstä on helvetisti enemmän iloa kuin poliisista, hän ei voi näyttää nauhoja meille mutta painelee takahuoneeseen katsomaan ne läpi itse siltä varalta, että siellä näkyisi jotain. Puoli tuntia myöhemmin hän palaa huonojen uutisten kera, nauhalla ei näy ketään liikkumassa tuntomerkkejä vastaavan kassin kanssa. Päättelemme, että varas on osannut varoa kameroita ja poistunut auton edessä olevan aidan yli. Vuoropäällikkö antaa meille verkon salasanan, auttaa kirjoittamaan Find my Maciin ranskankielisen viestin, että maksamme varkaalle palkkion emmekä nosta syytettä, jos hän vaan palauttaa meille kovalevyt. Viesti näkyisi ruudulla, jos varas kytkisi koneet verkkoon, mutta hän on tuskin niin tyhmä, että tekisi sen ennen kuin on palauttanut koneet tehdasasetuksilleen.

Suoritamme alueella omatoimisen etsinnän. Kurkkaamme huoltoaseman pihan ja lähikulmien jokaiseen roskikseen, kierrämme rekat, tarkistamme pusikot. Jospa varas olisi ottanut vain tietokoneet ja kamerakaluston, hylännyt loput? Odotan koko ajan, että tuttu laukku ilmestyy näkyviin, se tuntuu täysin mahdolliselta. Järki sanoo, että laukun sisältö on niin mittava ja painava, ettei kukaan hylkäisi laukkua joka on sen kuljettamiseen täydellinen. En halua kuunnella, sillä rinnassa läikähtää hetkeksi toivo, että kaikki voisi vielä palautua melkein ennalleen.

Mitään ei löydy eikä ketään näy. Huoltoasema on hiljentynyt, on kulunut tunteja. Valo alkaa tummua kohti iltaa. Meidän on pakko luovuttaa, lähteä ajamaan kohti vuoristoa. Olo on epätodellinen. Tuntuu kuin joku olisi vienyt tärkeistä tärkeimmän kassin ja kaikkien työvälineidemme sijaan palan minusta. En ajattele tietokoneiden arvoa tai sitä että toinen niistä oli melkein uusi, en laske kamerakaluston yhteishintaa tai sure uutta linssiä, joka olimme juuri ostaneet. Selaan sen sijaan mielessäni kaikkia niitä valokuvia. Kaikki ne, jotka olin ehtinyt käydä läpi ja arkistoida omiin kansioihinsa kauniisti vuoden ja kuukauden mukaan. Kaikki ne, joihin en ollut vielä ehtinyt edes koskea, jotka odottivat kovalevyillä sopivaa hetkeä. Yli puolet Karibian kuvista. Muutamaa ruutua lukuunottamatta aivan kaikki Kreetan kuvat. Satoja kuvia Kap Verden matkalta ja viime vuoden Balin reissusta. Kuvia siitä kun ratsastin mereen valkoisella hevosella. Kuvia meistä. Suhteemme alku, ensimmäiset yhteiset matkat. Kuvia arjesta, hetkistä kun näennäisesti ei tapahdu mitään, mutta joihin tiivistyy asioita joita sanat eivät tavoita.

Paljon jossittelua. Turhaa, mutta väistämätön vaihe tätä hirvittävää luopumisprosessia. Jos olisin ehtinyt jo julkaista blogissa kaiken jonka suunnittelin julkaisevani, niistä olisi nyt edes jotain tallessa. Ei ehkä kaikkein tärkeimpiä ruutuja eikä tietenkään täysresoluutioisina, mutta jotain. Jos olisin säilyttänyt Dropboxissa kaikkia kuvia enkä vain niitä muutamia kymmeniä, joita olin kuukausien varrella pienentänyt valmiiksi blogia varten. Jos olisin vaan ehtinyt – kuten suunnittelin – ostaa vielä yhden kovalevyn, jolle olisin varmuuskopioinut kaiken tärkeän ja jättänyt kotiin. Jos olisin pakannut kovalevyt eri paikkaan, laittanut ne vaikka matkalaukkuun. Jos olisin ottanut koko Tori-kassin mukaan huoltoasemalle enkä jättänyt sitä takakonttiin. Jos olisimme ajaneet koko huoltoaseman ohi ja juoneet kahvit vasta perillä.

Tie Moustiers-Saint-Marieen kohoaa ja kapenee, yö alkaa hämärtyä ympärillä. Tuntuu täysin epätodelliselta matkustaa läpi tälläisen maiseman ilman kameraa, en muista milloin viimeksi olisin ollut missään ilman sen tuttua painoa olalla, kädessä tai sylissä. Pysähdymme katselemaan kohoavia vuoristonäkymiä, ne aukeavat tien vierestä ja jatkuvat silmänkantamattomiin. Jarno kiipeää kalliolle nähdäkseen paremmin, nappaan puhelimella kuvan.

Käymme muutamassa tunnissa läpi kirjon tunteita epätoivosta uuden alun tuottamaan euforiaan. Meillä on tarve kääntää tämä hyväksi, ajatella että tällä väkivaltaisella väliintulolla on jokin merkitys. Että tämä on käännekohta, jossa jokin muuttuu ja myöhemmin tajuamme miksi piti käydä juuri näin. Puhumme kiihkeästi, kädet huitovat. Mietimme kaikkia niitä asioita, jotka ovat elämässämme ja työssämme kunnossa, mutta varsinkin niitä, joihin olemme kaivanneet muutosta. Olemme yhä shokissa, mutta sentään yhdessä tässä suossa. Muodostamme suunnitelman: aamulla soitamme vakuutusyhtiöön, sen jälkeen ajamme Marseilleen. Sieltä hankimme uuden kameran ja tietokoneen, sitten matka jatkuu. Tavalla tai toisella.

PHONE SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK

90 thoughts on “Kun pahin painajainen tapahtuu

  1. Tosi paska juttu tämä. Oon ite ostanut vasta ensimmäisen kovalevyn ja tunkenut sinne kaikki mahdolliset paketoituna eri kuukausille. Pieni perfektionistini on tyytyväinen. Vaikka tämä onkin jo “vanha juttu” sai mut todellakin hereille siitä, että kuvat ja tiedostot pitää aina tuplapakata joka paikkaan. Toivottavasti ootte päässet jo tän asian yli ja ympäri.

    Ihanaa uutta vuotta! yst, Pinja Mitrovitch

  2. Voi ei! Täydet sympatiat molemmille. Itsellä vietiin lukitusta autosta valvotusta parkkihallista matkalaukku 4 vuotta sitten Jenkeissä ja siellä laukussa oli silloin myös ulkoinen kovo jossa oli usean vuoden muistot. Tiedän täysin tuon tunnekuohun, epätoivon, virkavaltaan turhautumisen ja sen tunteen kun muistot tuntuvat valuvan kadotukseen suoraa silmien edessä. Tässä pienissä raskaushormonipäissä meinasin alkaa itkeä tätä lukiessa, kun niin vahvasti tuli tuo muisto mieleen vielä näinkin monen vuoden jälkeen. Ne eivät tosiaankaan ole vain tavaraa tai merkityksetöntä materiaa, ne ovat muistoja ja pieniä paloja sielua, jotka tuntuvat menetetyiltä ja olo oli itsellä pitkään tyhjä sen jälkeen. Kaikki eivät tätä ymmärrä, mutta silti tästä asiasta on täysin oikeus olla surullinen! Tsemppiä siis ihan hullun paljon, valitettavasti vain aika helpottaa.

  3. Mikä draama. Kyseessä on vain tavara. Itse olen juuri kotiutunut Lastenklinikalta pienen lapseni kanssa jolla on vakava koko loppuelämän kestävä sairaus. En välittäisi kameroista, läppäreistä ja muusta tuon taivaallista. Te olette elossa, terveitä, nautitte matkasta ja toisistanne. Enkä sano tätä mitenkään vähätelläkseni tilanteen aiheuttamaa ahdistusta. Yritän tuoda perspektiiviä, jotenkin.

    • Kyseessä ei tosiaankaan ole vain tavara, vaan vuosien työni ja henkilökohtaiset muistoni. Toki olet oikeassa siinä, että kaikki on suhteellista ja voimme olla onnellisia siitä, että olemme terveitä. Se ei kuitenkaan poissulje sitä etteikö tälläistä asiaa saisi surra tuntematta siitä huonoa omatuntoa, koska toisilla on paljon suurempia ongelmia.

    • Ensinnäkin: mikä saa sinut kuvittelemaan, että sponsoroitu tuote olisi minulle ilmainen? Jos en maksa siitä rahalla, maksan siitä työllä.

      Ja toisekseen osut nyt oletustesi kanssa pahasti pieleen, koska koko laukussa ei ollut muuta “sponssattua” kuin kamerarunko ja muutama kosmetiikkatuote. Tietokoneet, kovalevyt, muistikortit ja linssit ja muut kuvausroinat, laukku, meikkipussi, lompakko ja aivan kaikki muu oli itse ostettu – ja uudet ostetaan (on osittain jo ostettu) myös tilalle.

  4. Kiitos kaikille sympatiasta ja kannustavista viesteistä! Palaan näihin pian ajan kanssa. Ja kiitos ehdotuksistanne, en ollutkaan ajatellut että voisi kokeilla somen voimaa. Jos joku teistä osaa ranskaa tai tuntee ranskalaista somemaailmaa ja tietää missä viestiä varastetuista tavaroista kannattaisi levittää, saa kertoa ♥

      • Koska se tekstikappale on lista! Selvitämme siinä poliisille mitä kaikkea laukun mukana meni. Poliisi kysyi merkkejä ja tuntomerkkejä ja kai mä ne kerron, koska vakuutusyhtiö tarvitsee päätöksiään varten rikosilmoituksen, josta nämä tiedot löytyvät.

        “Piirtämällä, elekielellä ja ranskalaisittain murtavalla englannilla selvitämme mitä kaikkea kassin mukana on kadonnut: kaksi kolmetoistatuumaista MacBookia. Kolme kovalevyä. Järjestelmäkamera nimeltä Nikon D750 sekä 35- ja 50-milliset linssit. Kasa muistikortteja, kameran vara-akku. Marimekon nahkapussillinen latureita tietokoneisiin, kameraan, puhelimiin. Filippa K:n lompakko, jossa ei onneksi ollut sisällä kuin pari kuittia. Aurinkolasit. Filippa K:n meikkipussi, joka sisälsi kaiken reissukosmetiikan jonka olin pakannut mukaan.”

    • No se on sen kutsumanimi. Mulla on kaksi Tori-kassia ja niitä kutsuvat kaikki ystävätkin Tori-kasseiksi. Samalla tavalla kuin Juno-koiraa kutsutaan Juno-koiraksi ja Mikko kutsuu minua usein Stella-tytöksi. Se on vaan tapa puhua. Ja tietty myös tapa erottaa Tori-kassi kaikista muista mukana olevista kasseista ettei tarvitse joka kerralla tarkentaa, että se konjakinruskea nahkakassi jossa on kaikki työkamat.

  5. Tosi kurjaa. Freelancerina ymmärrän tilannettanne tosi hyvin. Toivottavasti ette menettäneet ihan hirveän paljon jo tehtyä työtä jota pitää nyt sitten kuvata ja kirjoittaa uudelleen. Lomien aikana…voi itku. Pidän peukkuja että ihme vielä tapahtuu ja kovot löytyvät. Mitä niistä koneista ja kameroista, loppujenlopuksi. Kunhan vain se, mitä niillä vuosien aikana saatiin aikaiseksi pelastuisi. Hyvä näin jälkikäteen miettiä, että miksi et jättänyt kotiin yhtä kovalevyä, vaan pidit kaiken mukana. Nämä varmistukset ja b-planit ja backupit on nimittäin näitä asioita mitkä tuppaa jäämään tekemättä, varsinkin ihmisiltä jotka tekevät koko ajan ja takovat kuumaa rautaa. Itselläni on ulkoinen kovo, jolle backuppaan ja pidän kovoa aina kotona erillään tietokoneesta. Mutta, edellisen kerran olen backupannut puolitoista vuotta sitten. Minäkään en ole käyttänyt pilvipalvelua. Tämä kirjoituksesi oli potku perseelleni että hoidan homman kuntoon heti enkä lykkää enää. Toivon että jokin ihme vielä tapahtuu ja saat kaikki kuvasi takaisin! Kokeile somen voimaa, niin kuin joku jo ehdottikin!

    • Kiitos Elina sympatiasta. Kyllä sinne kotiin jäikin vielä muutama kovalevy, vanhoja ja rikkinäisiä joiden sisällöstä suurin osa oli siirretty juuri siksi näille uusille. Noilta vanhoilta kovalevyiltä löytyy varmasti jotain, mutta ei näitä uusimpia ja kaikkein tärkeimpiä kuvia. Ja niin, toki oli tiedossa että kaikki pitäisi backupata pilveen, mutta aika yksinkertaisesti loppui kesken ennen tätäkin matkaa.

      Jos tästä jotain hyvää on saatavissa irti niin ehkä juuri se että teille ei kävisi samoin, hopihop siis varmuuskopioimaan kaiken (oikeasti) varmaan talteen!

  6. Voi helvetti. Kamala ahdistus täällä satojen kilometrien päässä lukiessa tätä tekstiä. Kumpa ne ihmeen kaupalla löytyisivät.

  7. VOIMIA!!
    Tiedän, kuinka tärkeitä valokuvat ovat-
    edellisen kännykkäni kaikki kuvat menivät, kun itse kännykkä hajosi.
    Minulla on tapana teettää valokuvaamossa noin kerran vuodessa ihan oikeita paperikuvia.
    Pidän niistä muutenkin niin paljon. Se on eri juttu, kuin koneelta kuvien katselu<3
    Parempaa onnea eteenpäin!!

    • Kiitos! Voih, kamala tilanne tuokin. Paperikuvien teettäminen on kyllä fiksu veto, ne harvemmin varastetaan tai katoavat muuten.

  8. Voim vaan kuvitella, miten itkettää ja surettaa ja vituttaa kuvien menetys. Prkle!

    Kerroin miehelleni mitä teille on tapahtunut ja hän sanoi hyvän pointin eli sulkekaa ovi aina avaimella. Avainten signaali voidaan napata ilmasta (en ymmärrä näistä itse mitään). Ja muistankin nähneeni televisiossa salaa kuvatun pätkän autovarkaista, jotka olivat saaneet napattua lukulaitteella avainten signaalin. Ei meteliä, ei murtojälkiä. Ovat kirotut turhan käteviä nykyään.

    • Kiitos sympatiasta! Hyvä pointti tosiaan, mutta tässä autossa oli pelkästään digitaalinen lukko, ei avainta lainkaan.

  9. Hyi kamala, tuli fyysisesti paha olo tätä lukiessa! Elän muistoja niin vahvasti valokuvieni kautta, että niiden katoaminen olisi katastrofi. Suosin siksi pilvipalveluja kaikkein tärkeimpien kohdalla, kuten tyttären ensikuvat ja lisäksi vielä teetän perinteisiä paperikuvia. Mutta aina on jotain myös vaiheessa.

    Toivotaan, että saatte edes valokuvat takaisin. Muuten tavara on korvattavissa.

    Tsemppiä ja uusia seikkailuja!

  10. Hei ♡

    Usko tai älä, se kääntyy vielä voitoksi! Jotenkin vaistoan !
    Ehkäpä Universumi teki vain tilaa johonkin isompaan ja aivan uuteen. Saatte aloittaa aivan puhtaalta pöydältä ♡
    Näin mä uskon! Mutta, sen yleensä oivaltaa vasta hetken päästä…
    Turvallista loppumatkaa!

    Ps. Me ei jätetä koskaan autoon ikinä mitään! Me jätetään aina sisältä hansikaslokerokin auki, jotta varkaat näkee, ettei oo mitään vietävää. Toisaalta, kerran sitten häipyikin koko auto! … mutta, elämä on tällaista! Kokemuksia ☆

    • Hei sinä,

      uskon myös, että jollekin uudelle raivattiin tilaa ja aikaa. Aika näyttää mille.

      Ja niin, enpä minäkään koskaan jättäisi mitään arvokasta autoon joka seisoo pidempään paikallaan, mutta en oikeasti tullut ajatelleeksi, että kukaan pystyisi viemään mitään lukitusta takakontista keskellä kirkasta päivää kaikkien ihmisten edessä, parin hassun minuutin aikana. Mutta nytpä tiedän paremmin.. Kokemuksia tosiaan. Huokaus.

      • Se koskee kun omaa joku vie. Se on totta! Mutta sun asenteella uskonkin, että vaistoat ns että tarvittiin tilaa ihan varmasti tapahtuvaan isompaan tilaan ♡♡♡

        Elämä on tällaista. Jaksan ihmetellä sitä.

        Voimapallo sinne ☆☆☆

  11. Todella harmillinen juttu. Suurin virhe taisi olla ryhtyä pakkailemaan kassia takakonttiin huoltoaseman pihalla. Siellähän ne varkaat olivat todennäköisesti kytiksellä.

    Itse en koskaan -Suomessa tai ulkomailla – jätä kameraa,läppäriä tai muita arvosesineitä autoon. En koskaan. Sillä välttyy monelta harmilta. Niitä on raskas roudata edestakaisin, mutta se on sen arvoista. Suosittelen.

    Nytkin ollaan matkoilla ja kaikki kulkee mukana tai menee safeen. Tosin nauroin eräs päivä, kun kaikki muu mahtui safeen paitsi Chanelin käsilaukku. Se taisi olla arvokkaampi kuin kamera ja läppärit,mutta todennäköisesti potentiaalinen varas ei olisi havainnut kangaspussissaan köllöttelevää kultakimpaletta:)

    • En ole Paula ihan varma mitä safella tarkoitat, mutta jos puhut tallelokeroista joita on hotelleissa ja jotka toimivat esim koodilla, niin ne eivät tosiaan ole luotettavia. Taitavat varkaat kyllä murtavat ne, vaihtoehtojakin on kaksi.

      Ja ymmärrän hyvin Stellan tuskan, mikä aiheutuu varastetuista kuvista. Kun ihmisiltä kysytään, mitä he ottaisivat mukaan palavasta talosta, vastaus on valokuvat. Nykyisin tosin varmaan kännykkä.

      • Tallelokeroita juuri tarkoitin safella. En ole koskaan kuullut että niistä olisi kadonnut jotain ja olettaisin että on turvallisempaa jättää arvoesineet tallelokeroon kuin kuljetella niitä hotellin ulkopuolella mukanaan.

      • Joo, samaa olen kuullut, että tallelokerot ratsataan hotellihuoneissa ensimmäisenä.

    • Moikka, eipä siinä mitään sen kummemmin pakkailtu, kunhan nakattiin kassi takakonttiin, mutta se taisi riittää varkaille, jotka olivat selvästi jossain odottamassa tilaisuuttaan.

      En minäkään ole koskaan aiemmin jättänyt tuota kassia autoon, eikä olisi näemmä kannattanut tälläkään kertaa. Jätin sen poikkeuksellisesti siksi, että siihen oli pakattu aivan kaikki meidän molempien työkamat ja se painoi niin paljon, etten jaksanut oikein kantaa sitä. Jälkiviisaana olisi pitänyt tietysti iskeä se Jarnon käteen, mutta mitäpä sitä enää miettimään, mennyt mikä mennyt.

      Niihin hotellihuoneiden tallelokeroihin ei muuten mahdu koskaan läppäreitä saati kamerakalustoa, eikä kaikkea pysty aina kantamaan mukana. En oikein tiedä miten tuon ratkaisisi.

  12. Varkauden kohteeksi joutuminen tuntuu todella pahalta. Siitä jää pitkäksi aikaa jollain tavalla häväisty ja nolo fiilis vaikka ei ole tehnyt itse mitään väärää.
    Kuitenkin vähän ihmettelen tätä draaman määrää varsinkin täällä kommenteissa. Kukaanhan ei ole tosiaan loukkaantunut saati sitten kuollut niin tuntuu ehkä aavistuksen verran liioitellulta.
    Kaikki muuhan on onneksi rahalla korvattavissa paitsi kuvat. Itselläni
    oli tasan yksi kuva vastasyntyneestä tyttärestäni isäni sylissä. Isäni kuoli viikko tyttäreni syntymän jälkeen. Kuva tuhoutui vuosia sitten läppärin kovalevyltä. Pääsin asian yli, koska muisto säilyy mielessäni aina.

    • Oletko itse joutunut varkauden kohteeksi niin, että sinulta on viety sinulle henkilökohtaisia ja arvokkaita asioita? Kymmenittäintuhansittain muistoja? Nolo ja häväisty ovat hyviä sanoja, mutta aika turhan lieviä siihen, miltä tuntuu, kun joku lupaa kyselemättä tulee omalle alueelle ja ottaa sieltä jotain omakseen. Ryöstetyksi tuleminen on yksi ahdistavimpia kokemuksia, joita on – nimimerkillä kokemusta on, eikä siinä paljoa lohduttanut se “no saahan tavaraa rahalla, onhan perheesi hengissä”.

      Tässä meni myös vuosien työ, jota ei saa takaisin. Mitä sanoisit muusikolle, jonka kaikki tehty musiikki katoaisi tuollaisessa tapauksessa? Että tee uusia biisejä? Niinpä.

      Muistot säilyvät, kyllä, toisille niiden ikuistaminen vaan on intohimo, palo, tarve, ja ne kuvat tahtoo säilyttää.

      • Ei multa ei ole koskaan varastettu pyörää kummempaa, mutta tuo samainen tytär, jonka mainitsin aikaisemmassa kommentissa on joutunut hukkaan n. Tunnin ajaksi Espanjan lomakohteessa.
        Se paniikki ja samaanaikaan totaalinen lamaantuminen oli sellainen kokemus, että en usko sen jälkeen reagoivani kovin voimakkaasti tavaran katoamiseen tai varastamiseen.

      • Ja kyllä, mun mielestä kommentti, jonka joku jätti, että hänelle on käynyt samoin eikä ollut varma pystyykö enää jatkamaan oli melkoisen dramatisoitu sillon, kun on kyse materiasta.

        • Jokainen ihminen suhteuttaa elämänsä vaikeudet ja saavutukset juurikin siihen omaan elettyyn elämäänsä, siihen asti tapahtuneeseen. Onko kellään kompetenssia arvioida ja arvostella toisen ihmisen kokemaa? Mielestäni ei.
          Itseltäni on kerran viety laukku ulkomailla, huomasin tapahtuneen heti ja lähdin perään huutaen ja kiroten suomeksi. Varas ilmeisesti säikähti ja jätti laukun roskiksen taakse, josta sen löysin. Tuokin tapahtuma jätti paskamaisen fiiliksen pitkäksi aikaa. Joten en voi edes kuvitella fiiliksiä tuollaisen jälkeen , myötätuntoja molemmille <3<3<3

          • Lapsen katoaminen on kyllä aivan toisen luokan juttu kun laukun tai vaikkapa ammattilaisen valokuvien. Onneksi M: lapsi löytyi, mutta jos niin ei olisi käynyt, siitä ei ihminen ehjänä selviä. Toki ryöstön uhriksi joutuminen on kamalaa ja tsemppiä kovasti Stellalle ja Jarnolle. Kuvaus tapahtuneesta oli niin elävästi kirjoitettu että henkeä salpasi.

          • Toisaalta “draaman määrä” kertoo, että kaikki on oikeasti tosi hyvin. On tilaa ja kykyä olla poissa tolaltaan
            , vaikka kukaan ei ole kuollut tms.

    • Hei,

      kiitos kaikille kommenteista. Vastaan yhteisesti.

      Kuten heti alussa kirjoitinkin, olen toki tietoinen siitä, että ihmisille sattuu huomattavasti hirveämpiä asioita – me olemme yhä terveitä, yhä elossa, meillä on toisemme, selviämme varmasti tästä takaiskusta ja otamme uusia kuvia. Minunkin elämässäni on sattunut huomattavasti vaikeampia asioita kuin tämä.

      Mutta saa menetystä silti surra: kaikkia niitä muistoja joita emme saa takaisin, tehtyä työtä joka haihtui savuna ilmaan ja kaikkia niitä kuvauksia, jotka joudumme tekemään uudestaan silloin kun oli tarkoitus lomailla. Pahalta tuntuu myös ajatus siitä, että meille kuuluvia kuvia ja tavaroita on ventovieraan ihmisen hallussa, samoin ylipäänsä koko varkauden kohteeksi joutuminen, joka horjuttaa omaa (muutenkin huojuvaa) turvallisuuden tunnetta.

      Tätä voi olla vaikea ymmärtää, jos oma kokemustausta ja ajatusmaailma on toisenlainen, mutta empatia auttaa asettumaan toisen saappaisiin. Olemme kaikki erilaisia ja koemme asiat eri tavalla, eikä toisen tapa ole sen huonompi kuin oma.

      Ja siis kaikki myötätuntoni heille, jotka ovat joutuneet käymään läpi jotain niin hirveää kuin oman lapsen katoaminen. En näe tarpeellisena tai järkevänä rinnastaa mitään tuollaista tähän tilanteeseen, aivan eri mittakaavan asiat kyseessä.

  13. Itkettää. Olen niin pahoillani. Etenkin rakkaiden, tärkeiden, ainutlaatuisten valokuvien menetyksen puolesta.

    Itsekin menetin vuosien kuvat sekä viittä vaille valmiin lopputyöni läppärin rikkoontumisen myötä (ei vielä pilvipalveluja). Kyllä siinä sai syytellä omaa tyhmyyttä ja saamattomuutta. Jättimäinen ulkoinen kovalevy oli odottanut jo pitkään varmuuskopioiden siirtoa, mutta aina mietin “ensi viikolla sitten”. Vaikka harmitti niin, ettei saanut henkeä, jälkeenpäin siitä tuli myös jokin selittämätön, katkeransuloinen, vapautunut olo. Varmaan siksi, että piti löytää vaistomaisesti edes jotain positiivista, millä sai pään pidettyä kasassa. Sellainen kieroutunut vapauden tunne, tyhjyys, joka oli myös uuden alku. Irti päästäminen.

    Valtavan suuret tsempit ja parempaa loppumatkaa. Toivon sydämestäni, että kävisi niin onnekkaasti, että joko voro tai muu löytäjä palauttaisi vielä joskus kuvat. Ihmeitä voi tapahtua..

    • Tunnistan täysin nuo tunteet. Sympatiaa! Ja just tuo, että se kaikki olisi ollut vältettävissä niin vähällä. Mutta minkäs teet, eteenpäin vaan kun ei paikalleenkaan voi jäädä. Ihmeitä tapahtuu joskus, eihän sitä tiedä. Elän toivossa, että varas tuntisi pientä huonon omatunnon kolkutusta ja työntäisi kovalevyt tai edes pari muistikorttia postiin.

  14. Olen todella pahoillani Olen vakuutusyhtiössä töissä ja tiedän, että tuota tosiaan saattuu etelä-euroopassa todella paljon tota että huoltoasemalla varastetaan takakontista. Myös sellaisia tilanteita on, että autosta puhkeaa rengas, paikalle pysähtyy joku muka ystävällinen ja avulias paikallinen joka hämää auttavansa rengasrikossa mutta sen sijaan viekin kassit ja kaasuttaa pois paikalta…

    • Kiitos sympatiasta! Voi harmi ettei nää jutut olleet kantautuneet mun korviin. No mutta, jatkossa viisaampana.

      • Siis, joo! Mäkin laitoin viestii vasta kun ns varkaus oli jo tapahtunu.. oletin jotenkin että olette reissanneet niin paljon, että tiedätte ettei saa mm pysähtyy mihinkään tienposkeen…! Mutta tuo on totta, että ei saa pysähtyy auttaan ketäön, koska varkaat. Ja, siksi on siellä ne omat secirityt jotka tulee paikanpäälle

  15. Mua rupesi itkettämään luettuani tämän. :’•( En tiedä miten pahasti olisin itse seonnut tuossa tilanteessa, mutta pahasti, sen voin sanoa. Harmittaa teidän puolesta _aivan_käsittämättömän_paljon. Ihan hirveästi zemppiä ja voimahaleja ja mitä näitä on teille molemmille!! ♡

  16. Ihan alkoi ahdistaa itseäkin kun tätä luki. Ymmärrän niin hyvin valokuvien menettämisen tuskan. Niihin on tallennettu niin paljon elämää, hetkiä, jotka haalenevat, mutta jotka kuvat tuovat taas takaisin lähelle. Onneksi ne hetket ovat kuitenkin tallessa muistoissa, niiden hyvä jättänyt lämpönsä sydämiin, vaikka itse tapaus olisikin jo unohduksissa. Tämä voi olla uuden alku. Joskus on hyvä, kun jotain vanhaa katoaa. Parempaa jatkoa reissullenne!

    • Kiitos empatiasta! Ja niin, sitä minäkin olen vähän ajatellut, että olisiko tässä tarjolla puhdas pöytä josta jatkaa.

  17. Olen pahoillani! Ja samalla tekee mielia sanoa: “Tervetuloa Ranskaan. NOT!”

    Mina vuokrasin entista asuntoani Ranskassa loma-aikoina, kun olin itse poissa. Olin visusti laittanut vuosien 2006-2010 kuvat kahdelle kovalevylle ja piilottanut paloturvalliseen laatikkoon talomme kellariin tosi tarkkaan paikkaan. Kun viime vuonna muutimme, laatikkoa ei loytynyt mistaan. Joku vuokralaisista oli siis mennyt erikseen lukittuun kellariimme, murtautunut sisaan jalkia jattamatta ja varastanut kovalevyt ja viiden vuoden muistot.

    Sita aikaisemmilta vuosilta ja myos 2010 saakka kaikki loputkin kuvat vei ex-mieheni haipyessaan salavaivihkaa nimenomaan vuonna 2010, kun han vei kaikki 4 tietokonettamme ja 6 eri kovalevya. Cloudeja ei viela ollut.

    Muutamia kuvia lasteni ensimmaisista vuosista ja kymmenista reissuistamme, kevatjuhlista ja arjesta on jaljella ja muistot sydamessa. Suru on ollut valtava. Vielakin valilla heraan paniikissa ja ihmettelen ihmisten ilkeytta.

    Nyt olen ajatellut, etta tama on ollut elaman tapa nayttaa minulle, etta katse on kaannettava nykyhetkeen ja tulevaan.
    Tsemppia!

    • Ikävä homma, mutta täytyy korjata sen verran, että vuonna 2010 oli jo useita pilvipalveluja nimenomaan valokuvien tallentamista ja jakamista varten.

    • Kiitos! Ja siis mitä hittoa, ihan hirveä tuo sun tarina! Miten noin voi edes käydä? Enkä voi käsittää miksi joku vuokralainen olisi kiinnostunut toisten ihmisten valokuvista, aivan hullua. Paljon sympatiaa. Hienosti olet silti löytänyt siitä hyvääkin.

  18. Olen todella pahoillani puolestanne, aivan hirveä vahinko. Shokkitilan jälkeistä positiivisuuttanne, joka välittyi myöhemmistä insta-videoistanne, ei kuitenkaan voi kuin ihailla. Asialle ei mitään enää tuossa vaiheessa voi ja jatkuvalla stressaamisella pilaa vain lopunkin reissun. Hienosti näytitte tulevan toisianne ja tuollaisissa tilanteissa suhde todella punnitaan. Lempeämpää loppumatkaa. <3

  19. Nyt vedätte vaan selän suoraksi ja sanotte “Ei koskaan enää”. Koska olette mäkistejä: iCloudista saa kaksi teraa tilaa kympillä kuussa. Vaihtoehtoja piisaa. Amazon Driveä käyttävät monet tutkimusprojektitkin. OneDrive. Google Drive. DropBox. Kyllä sille 100 gigalle (vai mitä se oli) paikka löytyy. Lisäksi fyysinen back-up levy, _joka ei kulje mukana_. Data management -ryhtiliike. Tsemppiä!

    • Niinhän se täytyy tehdä. Mutta siis, niitä kuvia on terakaupalla! Ja yksi haaste on se miten valtavia kuvamääriä ladataan pilveen esimerkiksi kesken matkan, kun verkkoyhteydet pätkivät ja ovat parhaimmillaankin melko heikot. Täytyy selvitellä, eihän me ainoat olla jotka liikuttaa suuria datamääriä.

  20. Tsemppiä <3

    Tuli mieleen että kannattaisiko tässä kokeilla tehdä julkinen fb-postaus jossa listattuna varastetut tavarat, blogisi monista lukijoista varmaan löytyisi ranskantaitoisia kääntämään se ja jakamaan kontakteilleen, ja hyvällä tuurilla se voisi lähteä leviämään esim paikallisissa valokuvausharrastuspiireissä, ja voisivat pitää silmät auki mitä on myynnissä nettikirppiksillä. Aika pieni mahdollisuus varmaan saada mitään takaisin mutta kannattaisiko yrittää kuitenkin.

    • Kiitos ideasta! En tiedä riittääkö energia ja rahkeet tämän tuottamiseen juuri nyt, mutta jos joku ihana ranskankielentaitoinen ihminen sattuu lukemaan tätä ja haluaa auttaa, otan ilomielin avun vastaan.

  21. Mä oon niin pahoillani sun puolesta! Halit ja tsempit.

    Tärkeintä on kuitenkin terveys. Kukaan ei onneksi loukkaantunut tai kuollut. Kun äiti sairastui syöpään, materia menetti kummasti merkityksensä.

    Ja parhaat asiat tallentuvat muutenkin aina päänsisäiselle kovalevylle. Itse asiassa, niitä kaikkein parhaimpia asioita – tunteita, ajatuksia mitä silloin joskus ajatteli, miltä silloin joskus vatsanpohjassa tuntui, miten tuuli tuntui kasvoilla, mitä sitä jotain jännitti ja miten onnellinen sitä oli – ei saa tallennettua edes kameralla. Eli ei se varas onnistunut teiltä onneksi mitään kriittisen olennaista viemään. Koska niitä parhaimpia asioita kukaan ei onnistu viemään toiselta pois.

  22. Harvoin kommentoin mutta nyt lähetän teille jotakin kosmista universumipölytaikavoimaa! <3

  23. Olen niin pahoillani puolestani, tuollaista kokemusta ei soisi kenellekään. :-( Minullekin tuli mieleen, että autovuokraamolla olisi näppinsä pelissä, kun niin tarkkaan tiedettiin ottaa juuri tietty kassi, ei muita.

    Ihanaa kuitenkin, että saitte yhdessä jo nostettua mielialaanne. <3

    • En usko, että autovuokraamo liittyy asiaan. Huoltoaseman pihalla norkoilevat varkaat varmasti näkivät, kun nostin painavan kassin takakonttiin, ja arvasivat siitä, että se sisältää jotain arvokasta.

      Kiitos Riitta empatiasta xxx

  24. Voiii EI! Harmillista!

    Ja vielä harmillisempaa on poliisin unelias suhtautuminen. Näitä varmaan sattuu niin usein, että he eivät enää ota edes tosissaan.
    Ihmetyttää, että autovuokraamo ei pyytänyt takaisin autoaan, johon oli murtauduttu ja antanut vaihdossa toista tilalle. Voisiko tämä kieliä siitä, että he (tai joku heillä) on juonessa mukana? Millaiset olivat murron jäljet? Eikö vuokraamo halunnut nähdä heti tapahtuneen jälkeen? Erittäin outoa suhtautumista.

    Vuokraamon mukana oloa voisi tukea myös se, että varas ei ottanut toista ns. viikonloppukassia. Jos hänellä oli vain minuutteja aikaa, hän ei ole voinut tarkastaa mitä kussakin laukussa on. Onkohan etukäteen jo tiedetty mitä laukkua etsitään? Joku on seurannut teitä aika tarkkaan joko jo matkan alusta tai sitten vain huoltoasemalla.

    Joka tapauksessa, tehtyä ei saa tekemättömäksi, turha varmaankaan vatvoa sen enempää!
    Ikävä alku reissulle.
    Toivottavasti joku löytäisi hylätyt muistikortit ja löytäisi väylän palauttaa ne. Ihmeitä on ennekin näiden kanssa tapahtunut. Laitteita harvemmin palautetaan. Miten raadollista tämä onkin.

    Jaksamista teille ja toivottavasti tästä seuraa jotain hyvää!! Uusia raikkaita alkuja ja turvallista matkaa tästä eteenpäin!

    • Heippa ja kiitos empatiasta!

      En usko, että autovuokraamolla on asian kanssa mitään tekemistä. Kyseessä oli iso firma, joka toimii Nizzan kansainvälisellä lentokentällä. Eiköhän niitä kiinnosta isommat bisnekset kuin autonvuokraajien matkatavarat.

      Ei me shokkitilassamme tajuttu edes ilmoittaa vuokraamolle tapahtuneesta, sillä autoon ei tullut murrosta minkäänlaisia jälkiä. Varas on ilmeisesti jollain digitaalisella metkulla saanut takakontin auki, sillä auto oli tuliterä eikä siinä ollut lainkaan perinteistä avainta, vaan pelkästään digilätkä jolla ovet aukeavat ja auto käynnistyy.

      Varas on varmaankin arvannut, että juuri tämä kassi kannattaa ottaa, koska olin jo ottamassa sen mukaan, mutta se oli niin painava, että päätinkin viime tingassa jättää se takakonttiin. Sitä en tiedä miksei hän ottanut samalla toista viikonloppukassia, joka olisi ollut kätevästi käden ulottuvilla – ehkä hän oli yksin ja ajatteli, että parasta tyytyä painavaan pääsaaliiseen ja ottaa pikaiset hatkat.

  25. Kauheaa! Voin miltei tuntea tuskan.

    Yhden hajonnen kovalevyn mukana meni vuoden kuvat, harmittaa vieläkin, vaikkeivat kummoisia olleetkaan sen aikaiset räpsäisyt. Juuri tänä aamuna totesin miehelle, että kesälomareissulle vuokratun avoauton kanssa täytyy olla varovainen Ranskassa ja Saksassa ja kassin täytyy ajaessa olla pelkääjän paikalla jaloissa eikä sylissä helposti noukittavissa. Häneltä vietiin aikoinaan laukku vauhdissa takapenkiltä laukku kun moottoripyörällä viereen tullut varas iski sivulasin rikki ja vei laukun.

    • No huhhuh näitä tarinoita. Kekseliästä sakkia, ärsyttää että täytyy olla koko ajan kaikessa niin saakelin varovainen.

  26. Sydämeen sattuu täällä asti! Kaikki mahdolliset tsempit iskusta toipumiseen. Mutta ei jotain pahaa ellei hyvääkin: kamalakin on aina uuden alku ja asioita tarkastelee ihan uusin (vaikka itkuisinkin) silmin. Onnellista loppureissua!

    • Kiitos Nora! Kaikki onnentoivotukset ja empatia otetaan kiitollisuudella vastaan xxx

  27. Tunnen saman surun, meiltä ei varastettu vaan tuhoutui tietokoneen muistista valokuvat esikoisemme lapsuuskuvista matkakuviin kaikkiaan 5 vuoden ajalta, ja se tunne on kamala. Itkettää ja rinnassa polttaa. Ja tietää, että ei voi tehdä mitään. Vieläkin on suru puserossa, kun ajattelen niitä kuvia.
    Mutta, ehkä tästä on suunta kuitenkin parempaan, toivotaan niin, halauksia teille molemmille <3

    • Voi ei, kamalaa! Sympatiaa sinnekin. Luulen, että tiedän miltä susta tuntuu.

  28. Se on uusi alku, luottakaa siihen ja katsokaa eteenpäin. Näin kävi mullekin ja elämä kantoi vaikka toisin luulin. Jaksamista ja luottamusta tulevaisuuteen.

  29. Apua, oon niin pahoillani! Tiedän tunteen kun jossittelin myös aikani ja lopuksi kone sanoi yhteistyösopimuksen irti totaalisesti ja kaikki kuopuksen vauvakuvat, ekat synttärit, koko kahden vuoden ensimmäiset hetket oli poissa! Voisin vaan kuvitella jos joku olisi vielä varastanut ne, se on kuitenkin myös iso järkytys ja shokki ihmiselle, se horjuttaa perusturvallisuuden tunnetta vaikkei varkaus olisi isokaan. Toivon todellakin että teille sattuisi joku onnenkantamoinen ja saisitte tavarat vielä takaisin.. Ihmeitä tapahtuu.

    • Kiitos Jenni! Jospa me otetaan opiksi näistä jossitteluista ja jatkossa varmistetaan kaikki ajoissa. En odota, mutta toivon ihmettä! xxx

  30. Huh. Voin vaan kuvitella millaista on yrittää selittää englantia ymmärtämättömälle pikkukaupungin poliisille, että kassissa arvokkainta olivat ne kuvat. Ihan kauhea tilanne :( ryöstetyksi joutumisesta tulee aina sellainen olo kuin vatsasta putoaisi pohja, vaikka ryöstetty omaisuus ei olisikaan näin mittava. Toivottavasti kaikki kääntyy parhain päin mahdollisimman pian!

    • Joo se koko poliisin kanssa asiointi siinä paniikki- ja shokkitilassa oli turhauttavaa, mutta minkäs kielimuurille mahtaa – he eivät osanneet juuri englantia enkä minä ranskaa. Ja kyllä, hyvin kiteytetty tuo tunne.

  31. Tsemppiä, toi on ihan hirveetä. Karsee tuska. Saisin itse varmaan ihan samanlaisen ahdistuskohtauksen ja en tiedä mitä tekisin. Siis voi järkytys ne kaikki menneet kuvat. Korvaamattomia. Olisiko siellä joku nilkkien roinaa välittävä sivukujien kauppias jolle joku ranskankielinen tuttavanne voisi jättää löytypalkkiopyynnön?

    • En tiedä, ehkä olisi ollut? Siinä shokkitilassa oli ennen muuta mielessä työn jatkuvuus ja uusien laitteiden hankinta.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.