INTIAANIKESÄ TILATTU

Tuntuu, että Suomessa ei ole oikein ollut kunnollista kesää, oikeastaan odotan vieläkin, että se alkaisi. Kuvani ovat silti täynnä läikehtivää aurinkoa ja vastavalon siritystä, farkkushortseja ja paljaita sääriä, puistoja, rantakallioita ja piknikvilteillä kumottuja roseeviinilaseja. Hmm! Voi olla, että kesää annosteltiin tänä vuonna meille soppakauhan sijaan lusikalla, mutta parempi vähän kuin ei ollenkaan.

Farkkushortsikausi taitaa tulla lähiviikkoina päätökseen, mutta kesägarderoobista löytyy myös vaatteita, joissa kuljetaan kesästä syksyyn. Mos Moshin nahkamekko kuuluu niihin: käytin sitä alkukesästä takkina pitkän kukkamekon päällä ja ennustan, että sama yhdistelmä tulee toimimaan ihanasti alkusyksylläkin – tarvitaan vain ohkainen neule väliin ja alle ehkä sukkikset. Ajattelin käyttää sitä myös mekkona trenssin alla, ehkä kiedon vielä vyötäisille kapean nahkavyön.

Pinkit pyöreät aurinkolasit ovat olleet kesän suosikkiasusteeni, olen käyttänyt niitä melkein joka päivä. Niiden nerokkuus piilee tietysti siinä, että ne värittävät koko maailman vaaleanpunaiseksi ja se ei ole koskaan huono asia. Melkein yhtä paljon rakastan sitä, että ne ovat enemmän iltalasit kuin päivän kirkkaimpaan aurinkoon tarkoitetut, sillä ne eivät tummenna vaan enemmänkin värittävät ja suojaavat silmiä säteilyltä siinä sivussa. Iltalasit ovat parhaimmillaan varjossa ja auringonlaskun jälkeen, niiden takaa voi katsella maailmaa niin kaupungilla kuin lähikaupassa ja tuntea olevansa turvassa. Aurinkolasit ovat minulle samanlainen turva-asuste kuin hattu tai hyvä takki, tiedättekö tunteen? Sen levollisen olon, kun jokin maaginen vaatekappale tai asuste suojaa epätoivotuilta kohtaamisilta, auton alle jäämiseltä, ylikypsiltä avokadoilta ja epävarmuudelta.

MOS MOSHIN NAHKAMEKKO* DOTS
FRENCY & MERCURY X DANIEL WONG AURINKOLASIT* TREND OPTIC SS17
HOPEAKORUT PERNILLE CORYDON
TOPPI FILIPPA K SS17
FARKKUSHORTSIT KIRPPIS
*SAATU

Voi tätä kuvien valoa! Kunpa kesää jatkuisi vielä ihan vähän kauemmin. Ihana kuuma intiaanikesä, tai edes viikko kaksi shortsisäitä, sellaisia että tarkenisi sandaaleissa eikä tarvitsisi vielä kaivaa sukkia kaapista. Vielä haluaisin muutamana iltana istua rannalla ja imeä itseeni valoa ja lämpöä alkavan syksyn varalle.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

ALKUVIIKON TÄRKEIMMÄT

Aloitimme viikonloppuna joogan! Jos olet nyt ihan että anteeksi mitä että, tsekkaa meitsin viimeviikkoinen kirjoitus tai rapakuntoisen miehen terveiset. Kyllä! Puimme lauantaiaamuna päälle joogaystävälliset vaatteet ja painelimme Merimiehenkadulle reippaampina kuin varmaan yhtenäkään lauantaiaamuna viimeiseen kymmeneen vuoteen. Vähän jopa jännitti ihan kuin olisi ollut syksyn ensimmäisenä päivänä menossa kouluun, mutta vastassa ei onneksi ollut mikään pulpetti vaan joogamatto, uusista oppilaistaan pakahtuva Katja ja joogasalin lohdullinen hiljaisuus.

No miltä tuntui? Hyvältä, ihan pelkästään hyvältä. Ajatus joogan pariin palaamisesta oli saanut ilmeisesti kypsyä juuri sopivan kauan, sillä oma kömpelyys ja osaamattomuus ei ottanut enää päähän. Ennen piti taistella vastaan kaikkea mikä tuntui vaikealta tai vitutti, mököttää maailmankaikkeudelle jos asiat eivät sujuneet kuten toivoin. Nyt tuntuu helpommalta hyväksyä nykytilanne, kohdata oma keho sellaisena kuin se on juuri nyt kaikkine vajavaisuuksineen ja ajatella, että tässä sitä harjoitellaan. Näitä asanoita ja tätä elämää ja tätä ikuista hemmetin hyväksymistä joka ei vieläkään ihan suju, mutta muuttuu onneksi päivä päivältä mahdollisemmaksi.

Huomasin myös, että astangajoogan asanat eivät tuntuneet enää niin mahdottomilta kuin joskus aikoinaan. Ei se ole oikeastaan ihme, olenhan ehtinyt tässä välissä treenata useamman vuoden valmentajani Kanervan ohjauksessa Helsinki Core Trainersilla. On ollut pitkiä treenitaukoja ja liikkuvuudessa ja lihaskunnossa onkin yhä paljon tekemistä, mutta pitkälle on tultu siitä mistä lähdin liikkeelle silloin kun aloitin treenaamisen. Harasek on oppinut vihdoin kyykkäämään taisi olla kaunein lause, jonka viime vuonna kuulin. Ehkä tänä vuonna opin vihdoin punnertamaan oikealla tekniikalla, sitä nimittäin harjoitellaan sekä joogasalissa että Kanervan bootcampissa.

Liikkuminen kiinnostaa, mutta noin muuten poden yhä käynnistymisvaikeuksia kesän jäljiltä. En millään jaksaisi mitään järkevää. Sain onneksi lomailla Roomassa muutaman päivän, tulimme takaisin vajaa viikko sitten enkä ole vieläkään saanut aikaiseksi purkaa matkalaukkua. Se on joka päivä huomisen homma, samoin kuin minipuutarhan nostaminen sisään parvekkeelta, kirjanpito ja pyykinpesu, johon ryhdytään vasta äärimmäisen pakon edessä (eli silloin kun vaihtoehtona on joko pyykätä tai ostaa uusia alusvaatteita). Tällä viikolla pitäisi päästä todenteolla kiinni töihin, alkaa ajatella syksyä, metsästää loppuvuodelle yhdet Meksikon lennot ja lähetellä vähän laskuja, jotta on rahaa ostaa ne liput.

Kokosin näitä kuvia vähän sieltä sun täältä, otoksia kotoa, aamupalapöydästä, olohuoneesta kun Jarno soittelee kitaraa. Rakastan pieniä melodianpätkiä jotka kantautuvat huoneesta toiseen, hän soittaa niitä ajatuksissaan ja minä kuuntelen. Itse hän kutsuu niitä rämpytyksiksi, minusta ne ovat lumoavat. Jos pyydän, hän esiintyy, laulaa niin että Juno herää ja höristää korviaan. Mutta parhaita ovat ne hetket kun hän ei edes muista, että joku saattaa kuunnella.

Miten teidän viikko on lähtenyt käyntiin?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

TAITEIDEN YÖ

Viime torstaina oli Taiteiden yö. Siitä on tullut vuosien varrella yksi kesän lempihetkistäni. Taidetta, tempauksia ja musaesityksiä riittää joka kadunkulmalle, mutta parasta on kaupungilla vallitseva tunnelma: koko Helsinki on yhtäkkiä elossa, kaikkialta kantautuu musiikkia ja ihmiset kuljeskelevat kaduilla hilpeinä. Harvoin suunnittelen mitä teen tai minne menen, eikä Taiteiden yönä onneksi tarvitsekaan – riittää kun lähtee ulos ja katsoo mihin ilta vie. Koitan välttää kaikki on paremmin Jossain Toisaalla -narinaa, mutta välillä ei voi olla haikeudella ajattelematta, että olisipa kotikulmillamme useammin tälläistä! Suomessa tähän vaaditaan koko kaupungin kokoinen tapahtuma, kun monissa muissa paikoissa on samanlainen tunnelma ihan tavallisina viikonloppuiltoina.

Maxillissa on perinteisesti kova meno Taiteiden yönä, ihmiset parveilevat kadulla asti kun kaikki eivät mahdu yhtäaikaa sisälle. Tällä kertaa lava oli viisaasti pystytetty Jääkärinkadun ja Korkeavuorenkadun kulmaan, siellä olikin keikka käynnissä kun kuljimme ohi. Olisimme jääneet kuuntelemaan, mutta olimme luvanneet mennä ravintola-avajaisiin Esplanadille ja olimme tapamme mukaisesti painelemassa paikalle vasta kemujen taipuessa kohti loppuaan. Vapaa-ajan rientojen aikataulutus, ei kummankaan meidän varsinainen vahvuus.

Tuntuu aivan absurdilta, että vetelin vielä alkuviikosta farkkushortseissa! Torstai-iltana oli niin viileää, että puin mekon ja buutsien päälle paksun talvitakin. Onnittelin itseäni tästä viisaasta valinnasta kun kävelimme kahdelta yöllä kotiin: lammasloimen sisällä ei tarvinnut hytistä. Ohkaisessa trenssissä kulkenut nainen katseli takkiani kaiholla ja kysyi mahtuuko sen sisään toinenkin.

Korkeavuorenkadun läpi ei voi kipittää kiireessä, siellä nimittäin törmää aina tuttuihin. Ei ihme, samoilla kulmilla asuu paljon ystäviä, kavereita ja työkuvioista tuttuja tyyppejä. Faija Niemisen kohtaamme kadulla tai ulkoiluttamasta koiria lähikortteleiden puistoissa harva se viikko, ehkä olettekin joskus bonganneet hänet tyttärensä Vivianin kuvista. Nipa on Viviania lainatakseni vähän Jarnonkin stadi-faija.

Kuvia ei löytynyt aamulla kamerasta montaa eivätkä nekään harvat ruudut olleet kovin informatiivisia. Yllä K-X-P ja keikan viimeiset hypnoottiset tahdit keskellä Senaatintorin salaista puutarhaa. En ole koskaan onnistunut näkemään yhtyeeltä yhtään kokonaista keikkaa eikä tämä ollut poikkeus, mutta täytyyhän sitä jotain perinteitä olla. Toinen samankaltainen keikkaperinne liittyy Interpoliin, jonka olen missannut kolmesti: ainakin Los Angelesissa, Dublinissa ja jossain muualla vielä (muistini on armeliaasti blokannut tämän ilmeisen traumaattisen kolmannen kerran).

Niin, salainen puutarha keskellä kaupunkia ei oikeastaan ollut kovin salainen, mutta kaunis se oli! Valoja ja tummanpuhuvia kukkia elokuisessa pimeässä. Niiden seassa heiluivat myös nämä kaksi pitkää ja mustanpuhuvaa hahmoa, joiden kanssa suuntasimme keikalta kohti yötä. Eli karaokebaaria.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA