INTIAANIKESÄ TILATTU

Tuntuu, että Suomessa ei ole oikein ollut kunnollista kesää, oikeastaan odotan vieläkin, että se alkaisi. Kuvani ovat silti täynnä läikehtivää aurinkoa ja vastavalon siritystä, farkkushortseja ja paljaita sääriä, puistoja, rantakallioita ja piknikvilteillä kumottuja roseeviinilaseja. Hmm! Voi olla, että kesää annosteltiin tänä vuonna meille soppakauhan sijaan lusikalla, mutta parempi vähän kuin ei ollenkaan.

Farkkushortsikausi taitaa tulla lähiviikkoina päätökseen, mutta kesägarderoobista löytyy myös vaatteita, joissa kuljetaan kesästä syksyyn. Mos Moshin nahkamekko kuuluu niihin: käytin sitä alkukesästä takkina pitkän kukkamekon päällä ja ennustan, että sama yhdistelmä tulee toimimaan ihanasti alkusyksylläkin – tarvitaan vain ohkainen neule väliin ja alle ehkä sukkikset. Ajattelin käyttää sitä myös mekkona trenssin alla, ehkä kiedon vielä vyötäisille kapean nahkavyön.

Pinkit pyöreät aurinkolasit ovat olleet kesän suosikkiasusteeni, olen käyttänyt niitä melkein joka päivä. Niiden nerokkuus piilee tietysti siinä, että ne värittävät koko maailman vaaleanpunaiseksi ja se ei ole koskaan huono asia. Melkein yhtä paljon rakastan sitä, että ne ovat enemmän iltalasit kuin päivän kirkkaimpaan aurinkoon tarkoitetut, sillä ne eivät tummenna vaan enemmänkin värittävät ja suojaavat silmiä säteilyltä siinä sivussa. Iltalasit ovat parhaimmillaan varjossa ja auringonlaskun jälkeen, niiden takaa voi katsella maailmaa niin kaupungilla kuin lähikaupassa ja tuntea olevansa turvassa. Aurinkolasit ovat minulle samanlainen turva-asuste kuin hattu tai hyvä takki, tiedättekö tunteen? Sen levollisen olon, kun jokin maaginen vaatekappale tai asuste suojaa epätoivotuilta kohtaamisilta, auton alle jäämiseltä, ylikypsiltä avokadoilta ja epävarmuudelta.

MOS MOSHIN NAHKAMEKKO* DOTS
FRENCY & MERCURY X DANIEL WONG AURINKOLASIT* TREND OPTIC SS17
HOPEAKORUT PERNILLE CORYDON
TOPPI FILIPPA K SS17
FARKKUSHORTSIT KIRPPIS
*SAATU

Voi tätä kuvien valoa! Kunpa kesää jatkuisi vielä ihan vähän kauemmin. Ihana kuuma intiaanikesä, tai edes viikko kaksi shortsisäitä, sellaisia että tarkenisi sandaaleissa eikä tarvitsisi vielä kaivaa sukkia kaapista. Vielä haluaisin muutamana iltana istua rannalla ja imeä itseeni valoa ja lämpöä alkavan syksyn varalle.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Alkuviikon tärkeimmät

Aloitimme viikonloppuna joogan! Jos olet nyt ihan että anteeksi mitä että, tsekkaa meitsin viimeviikkoinen kirjoitus tai rapakuntoisen miehen terveiset. Kyllä! Puimme lauantaiaamuna päälle joogaystävälliset vaatteet ja painelimme Merimiehenkadulle reippaampina kuin varmaan yhtenäkään lauantaiaamuna viimeiseen kymmeneen vuoteen. Vähän jopa jännitti ihan kuin olisi ollut syksyn ensimmäisenä päivänä menossa kouluun, mutta vastassa ei onneksi ollut mikään pulpetti vaan joogamatto, uusista oppilaistaan pakahtuva Katja ja joogasalin lohdullinen hiljaisuus.

No miltä tuntui? Hyvältä, ihan pelkästään hyvältä. Ajatus joogan pariin palaamisesta oli saanut ilmeisesti kypsyä juuri sopivan kauan, sillä oma kömpelyys ja osaamattomuus ei ottanut enää päähän. Ennen piti taistella vastaan kaikkea mikä tuntui vaikealta tai vitutti, mököttää maailmankaikkeudelle jos asiat eivät sujuneet kuten toivoin. Nyt tuntuu helpommalta hyväksyä nykytilanne, kohdata oma keho sellaisena kuin se on juuri nyt kaikkine vajavaisuuksineen ja ajatella, että tässä sitä harjoitellaan. Näitä asanoita ja tätä elämää ja tätä ikuista hemmetin hyväksymistä joka ei vieläkään ihan suju, mutta muuttuu onneksi päivä päivältä mahdollisemmaksi.

Huomasin myös, että astangajoogan asanat eivät tuntuneet enää niin mahdottomilta kuin joskus aikoinaan. Ei se ole oikeastaan ihme, olenhan ehtinyt tässä välissä treenata useamman vuoden valmentajani Kanervan ohjauksessa Helsinki Core Trainersilla. On ollut pitkiä treenitaukoja ja liikkuvuudessa ja lihaskunnossa onkin yhä paljon tekemistä, mutta pitkälle on tultu siitä mistä lähdin liikkeelle silloin kun aloitin treenaamisen. Harasek on oppinut vihdoin kyykkäämään taisi olla kaunein lause, jonka viime vuonna kuulin. Ehkä tänä vuonna opin vihdoin punnertamaan oikealla tekniikalla, sitä nimittäin harjoitellaan sekä joogasalissa että Kanervan bootcampissa.

Liikkuminen kiinnostaa, mutta noin muuten poden yhä käynnistymisvaikeuksia kesän jäljiltä. En millään jaksaisi mitään järkevää. Sain onneksi lomailla Roomassa muutaman päivän, tulimme takaisin vajaa viikko sitten enkä ole vieläkään saanut aikaiseksi purkaa matkalaukkua. Se on joka päivä huomisen homma, samoin kuin minipuutarhan nostaminen sisään parvekkeelta, kirjanpito ja pyykinpesu, johon ryhdytään vasta äärimmäisen pakon edessä (eli silloin kun vaihtoehtona on joko pyykätä tai ostaa uusia alusvaatteita). Tällä viikolla pitäisi päästä todenteolla kiinni töihin, alkaa ajatella syksyä, metsästää loppuvuodelle yhdet Meksikon lennot ja lähetellä vähän laskuja, jotta on rahaa ostaa ne liput.

Kokosin näitä kuvia vähän sieltä sun täältä, otoksia kotoa, aamupalapöydästä, olohuoneesta kun Jarno soittelee kitaraa. Rakastan pieniä melodianpätkiä jotka kantautuvat huoneesta toiseen, hän soittaa niitä ajatuksissaan ja minä kuuntelen. Itse hän kutsuu niitä rämpytyksiksi, minusta ne ovat lumoavat. Jos pyydän, hän esiintyy, laulaa niin että Juno herää ja höristää korviaan. Mutta parhaita ovat ne hetket kun hän ei edes muista, että joku saattaa kuunnella.

Miten teidän viikko on lähtenyt käyntiin?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

TAITEIDEN YÖ

Viime torstaina oli Taiteiden yö. Siitä on tullut vuosien varrella yksi kesän lempihetkistäni. Taidetta, tempauksia ja musaesityksiä riittää joka kadunkulmalle, mutta parasta on kaupungilla vallitseva tunnelma: koko Helsinki on yhtäkkiä elossa, kaikkialta kantautuu musiikkia ja ihmiset kuljeskelevat kaduilla hilpeinä. Harvoin suunnittelen mitä teen tai minne menen, eikä Taiteiden yönä onneksi tarvitsekaan – riittää kun lähtee ulos ja katsoo mihin ilta vie. Koitan välttää kaikki on paremmin Jossain Toisaalla -narinaa, mutta välillä ei voi olla haikeudella ajattelematta, että olisipa kotikulmillamme useammin tälläistä! Suomessa tähän vaaditaan koko kaupungin kokoinen tapahtuma, kun monissa muissa paikoissa on samanlainen tunnelma ihan tavallisina viikonloppuiltoina.

Maxillissa on perinteisesti kova meno Taiteiden yönä, ihmiset parveilevat kadulla asti kun kaikki eivät mahdu yhtäaikaa sisälle. Tällä kertaa lava oli viisaasti pystytetty Jääkärinkadun ja Korkeavuorenkadun kulmaan, siellä olikin keikka käynnissä kun kuljimme ohi. Olisimme jääneet kuuntelemaan, mutta olimme luvanneet mennä ravintola-avajaisiin Esplanadille ja olimme tapamme mukaisesti painelemassa paikalle vasta kemujen taipuessa kohti loppuaan. Vapaa-ajan rientojen aikataulutus, ei kummankaan meidän varsinainen vahvuus.

Tuntuu aivan absurdilta, että vetelin vielä alkuviikosta farkkushortseissa! Torstai-iltana oli niin viileää, että puin mekon ja buutsien päälle paksun talvitakin. Onnittelin itseäni tästä viisaasta valinnasta kun kävelimme kahdelta yöllä kotiin: lammasloimen sisällä ei tarvinnut hytistä. Ohkaisessa trenssissä kulkenut nainen katseli takkiani kaiholla ja kysyi mahtuuko sen sisään toinenkin.

Korkeavuorenkadun läpi ei voi kipittää kiireessä, siellä nimittäin törmää aina tuttuihin. Ei ihme, samoilla kulmilla asuu paljon ystäviä, kavereita ja työkuvioista tuttuja tyyppejä. Faija Niemisen kohtaamme kadulla tai ulkoiluttamasta koiria lähikortteleiden puistoissa harva se viikko, ehkä olettekin joskus bonganneet hänet tyttärensä Vivianin kuvista. Nipa on Viviania lainatakseni vähän Jarnonkin stadi-faija.

Kuvia ei löytynyt aamulla kamerasta montaa eivätkä nekään harvat ruudut olleet kovin informatiivisia. Yllä K-X-P ja keikan viimeiset hypnoottiset tahdit keskellä Senaatintorin salaista puutarhaa. En ole koskaan onnistunut näkemään yhtyeeltä yhtään kokonaista keikkaa eikä tämä ollut poikkeus, mutta täytyyhän sitä jotain perinteitä olla. Toinen samankaltainen keikkaperinne liittyy Interpoliin, jonka olen missannut kolmesti: ainakin Los Angelesissa, Dublinissa ja jossain muualla vielä (muistini on armeliaasti blokannut tämän ilmeisen traumaattisen kolmannen kerran).

Niin, salainen puutarha keskellä kaupunkia ei oikeastaan ollut kovin salainen, mutta kaunis se oli! Valoja ja tummanpuhuvia kukkia elokuisessa pimeässä. Niiden seassa heiluivat myös nämä kaksi pitkää ja mustanpuhuvaa hahmoa, joiden kanssa suuntasimme keikalta kohti yötä. Eli karaokebaaria.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Parempi päivä 10 minuutissa

Ulkona on ollut tänään samanlainen sää kuin viime marraskuussa enkä edes ihmetellyt, kun näin kauppareissulla ensimmäisen untuvatakin. Kostoksi päätin tehdä kermassa haudutettua leipäjuustoa: se on yksi lempijälkkäreistäni eikä ole mitään niin kamalaa, ettei se lohduttaisi ainakin vähän. Laitetaanpa maailman simppelein ohje jakoon siltä varalta, että joku teistä on lämmittävän ja lohduttavan viikonloppuherkun akuutissa tarpeessa. Addiktiovaroitus: pehmeä ja kermainen uunileipäjuusto voi aiheuttaa riippuvuusoireita.

✖ UUNILEIPÄJUUSTO 

Tarvitset leipäjuustoa, kuohukermaa, sokeria ja lakkaa. Määrät tietysti riippuvat siitä monenko päivän aiot pelastaa, mutta sanoisin, että kolmelle-neljälle perusherkuttelijalle (tai kahdelle pohjattoman nälkäiselle) riittää puolikas leipäjuustokiekko, kahden desin kuohukermapurkki ja höysteeksi sopivasti lakkaa.

(Pakko tässä välissä avautua: aina kun sanon tai kirjoitan lakka, kiljun mielessä HILLA! SE ON HILLA SAATANA! Olen alistunut kohtalooni hävittyäni vuosien varrella liian monta lakka vs hilla -riitaa. En tiedä onko tämä jokin pohjoissuomalainen ilmiö, mutta sanokaa mitä sanotte, Tornionjokilaaksossa se on kyllä edelleen hilla.)

Lakat (HILLAT!) ovat tietysti parhaimmillaan tuoreena ja niitä saa tällä hetkellä toreilta ja kaupoista. Myös hillopurkkiin pakattu versio on superhyvää – ja lähes yhtä kallista! Aina kun ostan lakkaa (HILLAA!) kummassa tahansa muodossa, tajuan miksi marjahullu äitini viettää loppukesät ja alkusyksyt ämpärin kanssa metsässä. Suomen metsissä kasvaa kultaa ja sitä saa poimia sieltä ihan ilmaiseksi, jos vaan jaksaa. Minä poimin omani lähikaupasta, sillä lähimmät lakka-apajat eivät taida löytyä ihan näiltä kulmilta.

Kas näin se syntyy: pilko leipäjuusto kuutionkokoisiksi palasiksi ja lado vuokaan (tai kuten meillä, valurautapannuun). Lusikoi sokeria palasten päälle. Kaada perään kermaa kunnes juustopalat enää kurkkivat kerman pinnasta ja työnnä koko komeus noin 220-asteiseen uuniin 5-10 minuutiksi. Tämän kanssa on mahdotonta mennä pieleen: nosta ulos silloin kun juusto on makuusi sopivan sulanutta ja tarjoile kuumana tuoreiden lakkojen kera. Eli hillojen. TAI HILLAHILLON!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Peilikuva 2.0

Instagram-videoitani seuraavat tietävätkin, että kävin alkukesästä pistämässä nassun kesäkuntoon. Edessä oli useampi reissu ja kelasin, että mitä helpommalla tien päällä pääsen, sen parempi. Oli kyllä paras idea hetkeen! Luvassa siis asiaa ripsien kestotaivutuksesta ja kuumaakin kuumemmasta kulmatrendistä, microbladingista. Sain molemmat palvelut blogin kautta.

Valintani, Rebel Helsinki, oli itsestäänselvä: ystäväni Reija Lommi perusti sen muutama vuosi sitten ja suurin osa hoitolapalveluita käyttävistä tutuistani käyvät siellä, koska se “on vaan paras”. Ja erilainen: Reija halusi luoda toisenlaisen esteettisen hoitolan, jonka tehokkaat hoidot räätälöidään jokaiselle yksilöllisesti. Harva asiakas ehtii perehtyä uusimpiin hoitovaihtoehtoihin niin syvällisesti, että tietäisi etukäteen ihan tarkalleen mitä haluaa ja tarvitsee. Siksi Rebeliin voi tulla ilman sen valmiimpaa toimintasuunnitelmaa ja yhdessä ammattilaisen kanssa vertailla mitkä vaihtoehdot sopisivat parhaiten omiin toiveisiin ja tarpeisiin. Näin minäkin tein.

On toki helppo luottaa Reijaan kun olemme tuttuja vuosien takaa, mutta luottamusta lisää myös se, että Reija on aiemmalta koulutukseltaan sairaanhoitaja ja tietää tarkalleen mitä tekee. Sellaisella on totisesti merkitystä, kun puhutaan esimerkiksi microbladingista, jossa kasvojen herkkää ihoa käsitellään terällä ja on tärkeää millin murto-osan tarkkuudella tietää kuinka syvälle on tarpeen mennä, jotta lopputulos on halutunlainen.

Vähintään yhtä paljon arvostan sitä, että tuolla ihanalla naisella on tinkimätön tyylitaju ja hän ymmärtää aivan täysin etten halua näyttää laitetulta, vaan tykkään luonnollisesta lookista. Sellaisesta ranskalaisesta, jossa näytetään kuin sattumalta superhyvältä, ilman mitään näkyvää merkkiä vaivanäöstä tai peilin edessä vietetystä ajasta. Ah, tiedän, olen niin klisee! Tätähän lähes kaikki haluavat, mutta ei se väärin ole.

Kuten monet tietävät, olen laiska läträämään kosmetiikalla ja varsinkin kesäisin (ollaanpa rehellisiä – ympäri vuoden) tulee kuljettua useammin ilman meikkiä kuin meikattuna. Ei se ole pelkkää laiskuutta, tykkään kasvoistani enemmän paljaina, mutta eihän sille mitään mahda, että peilikuvasta tulee pienellä kohennuksella kummasti freesimpi. Tottakai sitä muutenkin haluaa näyttää hyvältä, mutta varsinkin niinä työpäivinä, kun en ole kameran takana vaan edessä, huomaa, että sitä kohennusta totisesti tarvitaan. Varsinkin matkoilla on tullut selväksi, että kolmenkymmenen asteen helteessä, riisutulla reissuvarustuksella ja mahdollisesti vielä koko päivän autossa istumisen jälkeen ei ole aina ihan helppoa loihtia reissussa rähjääntyneestä habituksesta kuvauskelpoista.

Siksipä istuin kahville Reijan kanssa ja mietimme yhdessä vaihtoehtoja. Päätimme pistää kulmat ja ripset kuntoon, sillä niillä on yllättävän iso vaikutus yleisilmeeseen – ja ajankäyttöön, kun niitä ei tarvitse erikseen meikata. Laiska kiittää (ja on pökertyä onneen)!

RIPSIEN KESTOTAIVUTUS

Silmäluomeni ovat luonnostaan raskaat (läheiseni käyttävät usein kauniimpaa sanaa,  raukeat) ja saavat minut näyttämään uniselta. Kokeilin vuosia sitten ripsipidennyksiä ja ne kyllä toivat katseeseen intensiivisyyttä, mutta en tykännyt yhtään siitä miltä ne näyttivät ja tuntuivat – liian keinotekoisilta, lisäkkeiltä. Pahinta oli, ettei silmistä voinut pyyhkiä suihkussa vettä! Aivan sietämätöntä!

Onneksi kauneusteollisuus on sittemmin tuottanut muitakin vaihtoehtoja. Reija ehdotti ripsien Yumi Lashes -kestotaivutusta, joka taikoo omista ripsistä pitkät ja kaarevat. Taivutuksen yhteydessä tehdään myös kestovärjäys, jolla katseeseen saa syvyyttä. Kestotaivutus kestää ripsen luonnollisen elinkaaren eli 8-10 viikkoa. MYYTY.

Hoito kesti ehkä tunnin, en muista, koska torkuin puoliunessa. Kun heräsin, peilistä katsoi aivan uusi nainen. Täysin keskinkertaiset ripseni näyttivät yhtäkkiä pitkiltä ja tuuheilta. Mikä hämmentävintä, katse avautui ihan uudella tavalla kun aiemmin eteenpäin sojottavat ripset oli taivutettu ylöspäin. Peilikuvani oli yhtäkkiä enemmän hereillä, enemmän läsnä, selvästi skarpimman näköinen.

Joku saattaa muistaa menneiltä vuosilta keksinnön nimeltä ripsipermanentin, mutta sitä ei pidä sekoittaa tähän. Kestotaivutukseen ei käytetä rullia, joka tekee luonnottoman kiharaa jälkeä, vaan silikonityynyjä, joilla saadaan ripsiin kaunis kaari.

MICROBLADING

Ette ole voineet välttyä kuulemasta microbladingista – siitä tuntuvat puhuvan tällä hetkellä kaikki. Aihe on tullut minullekin varsin tutuksi, sillä moni ystäväni on käynyt laittamassa kulmansa. Ajattelin alkuun, että menetelmä on tarkoitettu ihmisille, joiden omat kulmat ovat vaaleat tai hyvin harvat, mutta mielipide muuttui kun microbladingissa kävi monta ystävää, joilla oli minun laillani jo omasta takaa hyvät, tummat kulmat. Niistä tuli vaan vielä paljon, paljon paremmat ja – mikä parasta – niitä ei tarvinnut enää meikata! Ellei nyt johonkin iltameikkiin halua erityisen dramaattiset kulmat.

Olen tajunnut vasta viime vuosien aikana miten paljon kulmakarvat vaikuttavat ulkonäköön: hyvät kulmat ryhdistävät ja kehystävät kasvoja, antavat ilmeille voimaa, piirtävät kasvojen linjat paremmin esiin. Kun meikkaan, käytän usein vain kolmea tuotetta: laitan valovoidetta silmien alle, taputtelen kasvoille jotain kuultavaa voidetta – ja vahvistan kulmia. Jos on aikaa vain yhteen, valitsen kulmat.

Microblading on kestopigmentoinnin uusin menetelmä, joka näyttää superluonnolliselta: omien kulmakarvojen sekaan piirretään lisää karvoja, joita kukaan ei erota aidoista, kunhan se tehdään tarpeeksi hyvin. Microbladingilla voi vahvistaa ja muotoilla kulmia, täydentää harvempia kohtia ja taikoa kulmista symmetrisemmät. Tekniikka on periaatteessa yksinkertainen, värillä kastetulla terällä tehdään ihoon viilto karva kerrallaan. Muistuttaa tatuoimista, mutta neulan sijaan pigmentti viedään ihoon ohuenohuen terän avulla eikä se mene yhtä syvälle. Toisin kuin tatuointi, microblading ei ole ikuinen: jälki kestää ihotyypistä ja kulmien alkuhoidosta riippuen vuodesta kolmeen.

Homma hoitui sujuvasti Reijan kokeneissa käsissä. Ensin päätimme millaiset kulmista tehdään. Omat kulmani olivat melko tummat ja vahvat jo valmiiksi, mutta hiukan epäsymmetriset, lisäksi niissä oli harvoja kohtia joita meikkasin usein piiloon. Reijan kanssa olimme yhtä mieltä siitä, että säilytetään kulmien luonnollinen muoto, vahvistetaan vaan kulmien omia rajoja ja paikataan aukot. Hän piirsi esimerkin kynällä ja kun kulmat näyttivät molemmista hyvältä, alkoi varsinainen työ.

Monia kiinnostaa sattuuko microblading. Yleispätevää vastausta on mahdotonta antaa, koska ihmiset kokevat kivun yksilöllisesti – se mikä ei toiselle tunnu hyttysenpistoa enempää voi toiselle tuntua tosi ikävältä. Minusta se tuntui siltä, että ihoa raavittiin, mikä oli oikeastaan ihan tottakin. Ei se nyt mukavaa ollut, mutta ei siitä tullut sellaista oloa etteikö sitä kestäisi loppuun – tai että haluaisi pompata kesken kaiken ylös ja häipyä. Ensimmäinen kierros on se ikävämpi, koska se tehdään ilman puudutusta – onneksi se oli varsin nopeasti ohi. Toisella kierroksella puudutusgeeli piti huolen, etten tuntenut enää juuri mitään.

Vähän mietin etukäteen miltä kulmat näyttävät heti toimenpiteen jälkeen, koska olin lähdössä suoraan hoitolasta työtilaisuuteen. Tässä kuvassa näette miltä lopputulos näytti heti kun pomppasin ylös hoitopöydältä: ei paha! Itseasiassa ihan pirun hyvä.

Otin alkukesästä kulmista ja ripsistä ennen/jälkeen -kuvat, jotka katosivat varkaan viemien kovalevyjen mukana. Ainoa joka jäi jäljelle on tämä puhelimella napattu otos heti kulmien käsittelyn jälkeen. Pahoittelen kuvalaatua, mutta toisaalta, puhelinkuvat ovat omalla tavallaan lahjomattomat!

Kulmista lähtee ensimmäisen käsittelykerran jälkeen 30-80% väristä. Siksi kulmat vahvistetaan muutaman viikon tai kuukauden päästä toisella käsittelykierroksella, jonka jäljiltä väri pysyykin kulmissa sen pari vuotta. Oma vahvistukseni tehtiin kolme viikkoa myöhemmin ja väri oli itsesiassa pysynyt tosi hyvänä, joten vahvistus oli tehty alle puolessa tunnissa.

No olenko tykännyt? OLEN! Pelkäsin aivan turhaan, että ilmeestä tulisi liian laitettu. Ei se ole yhtään sen laitetumman näköinen kuin ennenkään, se on vain parempi, selkeämpi. Kasvoihin tuli selvästi nostetta. Moni tuttu kommentoi, että näytän jotenkin freesimmältä, osaamatta ihan tarkalleen sanoa miksi ennen kuin kerroin itse kulmistani. Toki ripsilläkin on osuutta asiaan, kun en näytä enää yhtä uniselta kuin ennen, vaan katse on ihan eri tavalla auki.

Jos jonkun vinkin voisin antaa, sanon että valitkaa tarkoin kenelle menette. Kyse on kuitenkin vuosia kestävästä pigmentoinnista, joka tehdään kasvoihin – jos se menee pieleen, sen kanssa joutuu elämään piinallisen pitkään. Osa menetelmää tarjoavista on saanut oppinsa viikonloppukurssilla ja googlaamalla löytyy kuvia siitä millaista jälkeä voi kokemattoman tekijän käsissä syntyä. Myös makuja ja kädenjälkiä on monia. Kannattaa siis ehdottomasti valita tekijä, jonka osaamiseen, tyylitajuun ja työnjälkeen luotatte.

Loppukaneetiksi kerrottakoon, etten ole kertaakaan tänä kesänä käyttänyt ripsiväriä tai kulmakynää – en edes kuvauksissa. Ei ole tarvinnut! Kulmia ei tarvitse ajatella nyt pariin vuoteen, ripset ajattelin taivuttaa uudestaan pian kun 10 viikkoa on kulunut. On tämä vaan niin paljon helpompaa ja nopeampaa kuin jatkuva meikkaaminen. Ja se peilikuva! Niin paljon freesimpi.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

LET´S GET PHYSICAL

Kuvassa on itsekehitetty jooga-asana nimeltään kahvitervehdys. Siihen kuuluu usein myös tupakka tai kaksi.

Sen kehittäjä on mies, jolla on liikunnanpuutteesta rapistunut lihaskunto ja kankeutunut liikkuvuus (huomaa kuvassa alle 90° alaraajojen kulma). Mies, joka hengästyy liukuportaissa ja kykenee keskittymään vain 20 minuutin pätkissä. Mies, jonka päässä myllertää niin paljon ja taukoamatta, että joutuu joka ilta valvomaan itsensä uneen. Fyysisen työn lopetettuani ja liikuntaharrastusten vähennyttyä on tullut aika myöntää itselleni, että olen ikäisekseni rapakunnossa – sekä fyysisesti että henkisesti.

En ollut “kesäkunnossa” tänä kesänä tai oikeastaan minään kesänä, en ymmärrä mitä se edes tarkoittaa. Eikö olisi järkevämpää, että olisi kunnossa ihan kesät talvet? Nyt on tullut aika ravistella kangistunutta mieltä ja kolottavia lihaksia – joogan avulla.

Katjan astangajoogan alkeiskurssi alkaa tänä viikonloppuna enkä ole pitkään aikaan ollut mistään näin innoissani! Olen kuullut tutuiltani pelkkää positiivista Katjan kursseista ja ohjauksesta. Ensikertalaisena haluankin selkeää opetusta ammattilaiselta, joka ymmärtää minua ja kehoani, johon voin luottaa ja jonka kanssa on helppoa keskustella. Vihdoinkin joogan aloittaminen tuntuu luontevalta. Kursseista voi lukea lisää Katjan sivuilta. Siellä on takuuvarmasti jokaiselle oma toimiva vaihtoehto. Alkeiskurssillakin on vielä tilaa, jos haluat liittyä seuraan.

Haastan kaikki miettimään hetken itseään ja maailmaa, jossa elämme. Mitkä ovat sua eteenpäin työntävät voimavarat ja ovatko ne oikeat tai riittävät? En sano joogan siirtävän rakennuksia, mutta uskon, että siitä saa resursseja oman kehon ja mielen palasten järjestämiseen. Mä olen valmis muutokseen.

Elokuun kultaa

Pari pikaista valokuvaa päivältä ennen kuin lähdimme Roomaan. Oli iltapäivä, niitä harvoja kuumia joita Helsinkiin on tänä kesänä suotu. Oli aivan liian kaunista tietokoneen äärellä istumiseen, päätimme siirtää loput työt iltaan ja painelimme ulos. Aah näitä yrittäjän vapauksia, näennäistä huolettomuutta joka kostautuu iltakymmeneltä kun autuas väsymys vetää jo pinnan alle, mutta tekemättömät työt tuijottavat takaisin todo-listalta. No mutta eipä näitä kesäpäiviä ole kuluneina kuukausina liiaksi ollut – nautitaan nyt näistä, vaikka se tarkoittaisi, että rytmit ovat hetkellisesti niinsanotusti kesäajassa eli sekaisin.

Olen huidellut yhä farkkushortseissani, mutta horisontissa häämöttävä syksy on saanut kaivamaan kaapista rentojen kesäreleiden seuraksi pari skarpimpaakin vaatekappaletta – kuten kuvan viileän vaaleanpunaisen paidan ja jakun. Mustat pikkutakit ja jakut nauttivat vaatekaapissani samanlaista ikiklassikkostatusta kuin pillifarkut: niitä yhdistää se, että niiden kanssa on vaikea mennä vikaan, kunhan on viisas ja valitsee hyvän mallin. Sellaisen tunnistaa siitä, että olemus näyttää välittömästi vähän ryhdikkäämmältä ja koko asu särmikkäämmältä.

Kas tässä kesän lempikenkäni: harvat kengät ovat herättäneet yhtä paljon kysymyksiä kuin nämä blogissa ja Instagramissa viime viikkoina vilahtaneet konjakinruskeat mokkasandaalit! Kiinnostuneille tiedoksi, että Maryam Nassir Zadehin sandaaleja löytyy alesta vielä muutama pari. Ne eivät ole halvimmasta päästä, mutta toisaalta ne ovat kuljettaneet minut läpi Ranskan, Espanjan ja viimeksi Italian aiheuttamatta ainuttakaan rakkoa tai särkevää päkiää – laatu näkyy ja tuntuu. Merkin takana on samaa nimeä kantava suunnittelija, supertyylikäs nainen, jonka tyyliä Vogue kuvaili as an interplay between current designs, vintage references, and art school flourishes. Kannattaa kurkata tuo Voguen juttu – se on jo parin vuoden takaa, mutta yhä inspiroiva. Seuraan Maryamia myös Instagramissa.

 MUSTA JAKKU* FILIPPA K SS17
PAITA* TIGER OF SWEDEN SS17
MARYAM NASSIR ZADEHIN MOKKAKOROT* MINIMAL NORDIC SS17
AURINKOLASIT* FRENCY & MERCURY SS17
FARKKUSHORTSIT KIRPPIS
NAHKALAUKKU TUOTU KREIKASTA
*SAATU

Filippa K:n jakun juju on selkäpuolella piileskelevä rypytys. mutta tykkään siitä muutenkin ihan hulluna: se istuu täydellisesti ja niukka leikkaus tekee siitä siron ja helposti yhdisteltävän. Vajaamittaiset hihat jättävät ranteet näkyviin, siinä on vaivatonta seksikkyyttä jota rakastan vaatteissa. Kiinnostavimmat ovat juuri ne pienet nyanssit, jotka liikkuvat paljastamisen ja peittämisen välisellä alueella. Lyhyet farkkushortsitkin toimivat, kun ne ovat tarpeeksi väljät.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Havaintoja Roomasta

✖ ROME, ITALY

Instagramin puolella seuraavat tietävät jo, että tulimme Roomaan viettämään pitkää viikonloppua. Uskallan jopa käyttää sanaa taianomaista sanaa loma – kamera kulkee toki olalla, mutta ohjelmassa on lähinnä täydellisen voisalviapastan metsästys ja yleinen vetelehtiminen. Edellisestä Rooman visiitistäni on kymmenisen vuotta aikaa enkä silloin tainnut viipyä kaupungissa kuin yhden yön, sillä ajoimme läpi Italiaa emmekä ehtineet jäädä pidemmäksi aikaa. Tavallaan vierailen kaupungissa siis ensimmäistä kertaa. Tätä kirjoittaessa takana on pari päivää, edessä vielä jokunen, enkä yhtään haluaisi lähteä!

Ikuinen kaupunki on takuulla kuuma ihan joka kesä, mutta juuri nyt täällä on läkähdyttävää. Helle huojuu kivisillä kaduilla, hohkaa asfaltista kenkien läpi ja hivelee niskaa terasseilla. Olen pakannut pelkkiä hellevaatteita, niistäkin on suurin osa aivan liikaa. Toissapäivänä asteita oli +36 eikä kaupungissa käynyt tuulenvirettäkään. Vasta pimeän tullen voi avata pitkät hiukset ja harkita pukevansa jotain hihallista, mutta ei silloinkaan tarvitse – yön alin lämpötila on +25.

Historia on käsinkosketeltavan läsnä ja sen määrä on pökerryttävä. Kaupunki on pakattu täyteen antiikin aikaisia monumentteja, joita ei suinkaan tarvitse erikseen etsiä – niitä löytyy ihan jokaisen kulman takaa. Leuka oli loksahtaa kun kävelimme ensimmäistä kertaa kotikadullamme etsimässä lähikauppaa ja tajusimme, että ensimmäisen risteyksen päässä näkyy Colosseum. Ahtailta kaduilta löytyy historiankirjoista tuttujen rakennusten ja raunioiden lisäksi loputon määrä kirkkoja ja unohtuneita kappeleita, teattereita ja renesanssipalatseja.

Mustat, mukulakiviset kadut ovat kuluneet niin pehmeiksi, että ne kiiltävät. Tekee mieli mennä kontalleen ja kosketella sileiksi hioituneita kiviä. Onneksi ne ovat sellaiseen aivan liian kuumia, vaikka tokkopa italialaiset olisivat siitä millänsäkään.

Italialainen hengailukulttuuri on ihana! Ihmiset notkuvat antiikkisten rakennusten monumentaalisilla portailla, piazzoilla, toreilla suihkulähteiden äärellä. Eväinä sitruunalimu ja takeaway-pizza, toisilla viinipullo. Jotkut lukevat kirjaa, toiset soittelevat kitaraa. Yhden jaloissa torkkuu koira vierellään vesikulho. Olemme erityisen rakastuneita italialaiseen konseptiin nimeltä takeaway cocktail: vitosen Aperol Spritz viilentää helteessä ja maistuu sitäpaitsi erityisen hyvältä, kun sen saa nauttia muovimukista kuljeskellen mutkittelevilla pikkukaduilla.

Tiesin toki, että Rooma on kaunis, mutta en tajunnut ennen tätä kuinka kaunis. Esteetikon polvet notkuvat tämän kaiken edessä. Valkoisesta marmorista veistettyjä suihkulähteitä on joka torilla ja kadunkulmalla. Köynnökset kiemurtelevat pitkin rakennuksia, kukat valuvat raskaina ryppäinä. Kultainen utu leijuu iltapäivisin mukulakivisillä kaduilla, auringonlaskut värjäävät kaiken vaaleanpunaiseksi. Ahmin kaupunkia katseellani, kadehdin roomalaisia jotka saavat elää tämän kauneuden keskellä joka päivä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Takaisin joogamatolle

Kun opiskelin Tampereella, kävin pitkien koulupäivien vastapainoksi (lue: ylläpitämässä fyysistä kuntoani ja mielenterveyttäni) kuntosalini astangajoogatunneilla. Kolme kertaa viikossa. Vuoden ajan. Oppimatta yhtään mitään. Mikä pettymys! Äitini oli joogannut koko lapsuuteni ja kuvittelin, että olin imenyt taipumuksen jo äidinmaidosta.

Lopetin vuoden päästä, kun kyllästyin siihen ettei mitään tuntunut tapahtuvan. Tuli minusta rauhallisempi, vähän notkeampi. Ehkä pitkäpinnaisempikin, koska tuo uudelle harrastukselle omistettu vuoden pituinen koeaika oli kärsimättömälle aivan ennennäkemätön saavutus. Mutta en kokenut suurta valaistusta josta julkkikset puhuivat, kankeasta graafikko-opiskelijasta ei kuoriutunut jäntevää joogia eikä asanoistakaan tullut harjoittelun myötä helpompia, vaikka hampaat irveessä väänsin.

Myöhemmin toki tajusin, että paikka oli ollut väärä, opettajalla oli ollut käsissään aivan liikaa oppilaita ja ennen muuta: oma asenteeni oli ollut ihan pielessä. Olin innostunut muiden oivalluksen iloa uhkuvista joogajutuista ja mennyt tunnille odottaen, että joogan taianomaiset vaikutukset lankeaisivat minunkin ylleni kuin jumalallinen valo taivaalta ilman että minun tarvitsisi tehdä sen eteen muuta kuin saapua paikalle jumppatrikoissani ja kulahtaneessa bändipaidassani.

Ihan varmuuden vuoksi olen kuitenkin aktiivisesti vastustanut joogaa siitä saakka. Melkein kaikki ystäväni käyvät joogassa ja he ovat esittäneet kiusallisia kysymyksiä siitä mihin oma joogailuni jäi, miettineet eikö laji olisi täydellinen kroonisesti jumissa olevalle keholleni? Olen kiljunut aina samaa: kokeiltu on! Ehkä minusta ei vaan ole siihen! Kehoni ei yksinkertaisesti taivu sellaiseen. En oppinut vuodessa tekemään edes perusasanoita kunnolla, enkä saanut kiinni siitä hengitysrytmistäkään. Meikäläisen kärsivällisyys ja notkeus ei vaan riitä. Parempi kun pysyn poissa! Enemmän joogaa teille valaistuneemmille!

Sitten tapasin Katja Kokon, joka viattomasti kysyi voisiko olla, että juuri nämä ajatukset kertovat siitä paljonko voisin joogasta hyötyä, jos vaan antaisin sille mahdollisuuden?

Siinäpä vasta kiusallinen kysymys.

Olemme vuosien varrella ystävystyneet. Katja on huipputyyppi, ehkä tiedättekin hänet bloginsa kautta. Hän on Suomen johtava luonnonkosmetiikkaguru ja loistava joogaohjaaja. Sain jo kauan sitten kutsun Katjan joogatunneille, joilla monet ystäväni käyvät. He ovat kehuneet Katjan opetusta, joka on kuulemma lempää, mutta sopivan skarppia – asanat tehdään täsmällisesti ja oikeaa tekniikkaa harjoitellaan. Lupasin pohtia. Kaksi vuotta siihen meni – vai kolme? Mutta nyt hetki tuntuu viimein oikealta. Takana on pitkä treenitauko. Palasin juuri Kanervan bootcampiin – ja se on ollut muuten ihanaa – ja on täydellinen hetki ottaa sen rinnalle jotain toisenlaista ja täydentävää. Joogalla on toki paljonkin positiivisia vaikutuksia kuntoon ja liikkuvuuteen, mutta erityisesti haluan harjoitella hiljaa olemista ja hengittämistä, keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan. Lempeämpi suhtautuminen omaan kehoon ja mieleen kiinnostaa myös – ne eivät ole koskaan olleet varsinaisia vahvuuksiani. Alan vihdoin tajuta, että on ihan sama paljonko teen hyvinvointini eteen, jos omat ajatukseni kiertävät negatiivista kehää. Toivon, että jooga auttaa siihen – ja tällä kertaa olen myös valmis tekemään ihan itse jotain sen eteen.

Asioita, jotka jo tiedän astangajoogasta:
– Se on oiva lajivalinta kaltaisilleni vatipäille, jotka eivät koskaan jaksa venytellä, vaikka keho sitä kipeästi tarvitsee. Pidän välillä jumppamattoa ja foamrolleria osoittelevasti keskellä olohuoneen lattiaa enkä siltikään saa aikaiseksi. Toivottavasti Kanerva ei lue tätä.
– Se on kätevä tapa aikatauluttaa kiireiden keskelle aikaa itselle, pieni irtiotto arjesta edes kerran kaksi viikossa. Joogasalin hämärässä et ajattele enää kauppalistaa tai huomisen aamupalaveria, vaan keskityt hengittämiseen ja siihen mitä kehosi tekee. Todella tervettä ihmiselle, joka elää aivan liikaa päänsä sisällä! Tarkoitan paitsi itseäni myös kaikkia teitä, jotka olette samanlaisia bileet omassa päässä -tyyppejä.
– Se on todella tehokasta liikuntaa, ei tosiaan mitään meditaatiohyminää! Otin kerran silloisen poikaystäväni mukaan tunnille, koska hän kuvitteli minun käyvän jossain suitsukkeenkatkuisessa kellarissa laulamassa risti-istunnassa mantroja eikä voinut ymmärtää mihin tarvitsin treenivaatteita. Varttia myöhemmin salin hiljaisuuden rikkoi vain pieni tip kun ensimmäinen poikaystävän otsalta tipahtanut hikipisara osui lattiaan. Ei kuittaillut enää sen jälkeen.
– Mutta eipä väheksytä ollenkaan joogan henkistä vaikutusta! Sain maistaa sitä, vaikka ensimmäinen kosketukseni joogaan ei tehnytkään lähtemätöntä vaikutusta. Jälkeenpäin ajatellen on ollut melkoinen saavutus, että kesken hektisimpien opiskeluaikojeni maltoin ja halusin käydä kolme kertaa viikossa keskittymässä joogasalissa. Jos keskinkertainen joogaopetus saa keskivaikeista asenneongelmista huolimatta aikaan moista, mitä voikaan tapahtua kun menee loistavan opettajan ohjaukseen vihdoin valmiina oppimaan?

Kirjoitan tästä nyt, koska Katjan syksyn kurssit ovat käynnistymässä ja tunneille on vielä muutamia paikkoja jäljellä. Niillä on tapana täyttyä, joten jos kiinnostaa, kurkkaa nopeasti perusinfot kaikista Katjan kursseista sekä kurssivaihtoehdot ja hinnat. On yksittäisiä kursseja ja koko kauden jatkuvia, joiden maksut voi halutessaan jakaa kahteen osaan. Jos haluatte samaan ryhmään kuin me olemme Jarnon kanssa menossa, se löytyy tästä ja sisältää kahden viikottaisen tunnin lisäksi viikonlopun pituisen alkeiskurssin, joka on pakollinen kaikille astangajoogaa vasta aloittaville. Kyllä, aion aloittaa alusta.

Tunnit eivät suinkaan ole tarkoitettu vain säännöllisesti jo treenaaville, vaan sinne ovat lämpimästi tervetulleita myös rautakanget ja huonokuntoiset toimistorotat – saa tulla sellaisena kuin on! Katjan tuntien ilmapiiri on takuulla lämmin ja rento, ja ryhmäkoot ovat pieniä, jotta Katja ehtii keskittyä jokaiseen.

Alkeiskurssi pidetään ensi viikon lopussa enkä malta odottaa. Tällä kertaa haluan tehdä kaiken kunnolla ja keskittyen. Ilman odotuksia, stressaamatta siitä millä tahdilla kehityn ja osaanko tarpeeksi, koska se ei ole tärkeää. Riittää, että teen tätä itseäni varten, omaa kehoani kuunnellen ja ilon kautta.

Mitäs teidän treeneihin kuuluu? Meinaatteko aloittaa tänä syksynä jotain uutta tai jatkaa hyväksihavaitulla linjalla? Vai onko Projekti Sohvaperuna vielä niinsanotusti vaiheessa? Jos on niin tsemppiä, minä niin ymmärrän! Luulen etten tule koskaan rakastamaan mitään liikuntaa niin paljon kuin rakastan sohvaani, mutta onneksi olen oppinut viime vuosina arvostamaan sitä miltä tuntuu keho, joka saa liikkua, hikoilla ja venyä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Alkusyksyn ihanimmat

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

✖ ESTHOLMEN, SUVISAARISTO

Vietimme ystävien kanssa muutama viikko sitten viikonlopun Suvisaaristossa, pienellä saarella nimeltä Estholmen (sivusinkin sitä sattumalta eilen). Siitä on tullut jo perinne: käymme siellä joka kesä, joinakin vuosina vielä syksylläkin. Nukumme pitkään saaren pikkumökeissä ja päätalon makuukammareissa, valmistamme ruokaa venevajassa, saunomme ja uimme, loikoilemme riippumatossa, käymme soutamassa tai melomassa kanootilla, notkumme rantakallioilla ja kuuntelemme musiikkia. Tänä vuonna meillä oli jopa livemusiikkia, sillä veneeseen kannettiin ruokakassien, kirjojen ja koirien lisäksi akustinen kitara. Lisää kuvia on tulossa pian, mutta ihan ensimmäiseksi on vuorossa saarella kuvattu syysmuotispektaakkeli! Nanson syysmalliston ensimmäiset herkut ovat nimittäin saapuneet myymälöihin ja verkkokauppaan. Poimin mallistosta omat suosikkini ja pakkasin ne mukaani saareen.

Tästä mallistosta oli itseasiassa vähän vaikeaa valita lemppareita, iski runsaudenpula. Väriskaala on niukka eli kovin näköiseni, mustaa ja harmaata, joita maustaa muutama murrettu sävy. On mustavalkoista raitaa jota rakastan aina vaan, pari kaunista retroprinttiä. Pidin kuitenkin ennen muuta materiaaleista: puuvilla- ja merinovillaiset vaatteet tuntuvat päällä pehmeiltä, keveiltä ja lämpimiltä, juuri siltä mitä kesän jälkeen janoaa kun viilenevät säät saavat kaivamaan kerroksia päälle. Moniin malliston vaatteisiin on myös saatu erilaisilla neuloksilla ja kudontatekniikoilla eläviä pintoja, jotka tekevät yksinkertaisista vaatekappaleista heti kiinnostavampia.

Lato-paita on malliston rennommasta päästä – tulee mieleen retrohenkinen collegepaita, joka toimii niin kotona, mökkireissulla ja hoidellessa arkiasioita kaupungilla. Ohut paita on lämmin, istuu päällä kevyesti ja puristamatta. Hihat ovat ihanasti inasen ylipitkät, itse tosin käärin niitä jokatapauksessa. Pehmeän puuvillan pintaan on kudottu pörröistä raitaa. Tälläisiä vaatteita tehtiin joskus 70-luvulla! Tykkään! Kaapistani löytyy sama paita mustana ja harmaana.

Viistasku-pillifarkut ovat vilahtaneet blogissa ennenkin. Ratkoin kesän tullen polvet auki, tuuletusaukot tekivät niistä kesäisemmät. Marraskuussa saattaa vähän kaduttaa, mutta no, sittenpä puen alle mustat sukkikset (tai jos olisin supertrendikäs enkä armoton vilukissa, vetäisin niiden alle verkkosukkikset).

Villis-neuletunika taisi olla itsestäänselvä valinta. Hei, se on harmaa, siinä on taskut ja 55% merinovillaa. Mitä muuta voi villatunikalta kaivata? Leikkaus on rento ja väljä, näyttää kivalta paljaiden säärten kanssa nyt ja sukkisten kanssa sitten myöhemmin. Toimisi hyvin myös kapeiden nahkahousujen kanssa! Menee testiin kun kelit viilenevät tarpeeksi.

Kuviot eivät hallitse syysmallistoa, mutta on joukossa kuitenkin jokunen printtivaate.
Pouta-paidassa tykästyin retrohenkiseen kuosiin, helman pieniin halkioihin ja siihen miten järisyttävän pehmeä tuo puuvilla-modaalisekoitus on. Mallistoon kuuluu myös samasta printistä tehty tunika, jonka helma levenee a-linjaisesti.

Yllätin itseni vähän tämän vaatekappaleen kohdalla, sillä Hyrrä-hameen muoto ja pituus eivät ole tyypillistä minua ollenkaan. Tykkäsin silti sen viboista, tuli mieleen ne syksyt kun aloitin yliopistossa ja oikeasti laahustin taideaineiden laitoksella reikäisissä farkuissa ja vanhoissa villatakeissa, mutta omissa mielikuvissani olin skarppi ja söpö baskerityttö suoraan 60-luvun yliopistoleffoista. Hameen ryhdikkäässä, vuoritetussa puuvillakankaassa on kennomainen kohopinta ja leveät laskokset tuovat hameeseen kuohkeutta. Kiinteä vyötärökaistale saa hameen istumaan täydellisesti – rakastan vaivattomia, hyvin leikattuja vaatteita, joita ei tarvitse nykiä ylös eikä alas. Syksyn helpoin hame.

Mallistoon kuuluu myös samasta materiaalista valmistettu pitkähihainen Hyrrä-paita – se ei päätynyt saarikuviin, mutta sopisi siron ja ryhdikkään leikkauksensa ansiosta täydellisesti toimistolle tai oikeastaan mihin tahansa alkusyksyiseen ryhtiliikkeeseen. Jos palaisin vielä yliopistoon (juuri tähän aikaan vuodesta alan aina salaa haaveilla siitä) pukisin ehdottomasti juuri tuon paidan päälle syksyn ensimmäisille luennoille. Ylläolevissa kuvissa hameen parina on siis musta Lato-paita.

Latolinjalla jatketaan! Varoituksen sana Lato-housuista – jos puet ne kerran päälle, peli on menetetty etkä halua enää käyttää kotona mitään muuta. Et myöskään iltakävelyillä. Tai kauppareissuilla. Mökillä nautit, kun ei tarvitse selittää kenellekään miksi hiihtelet kaiket päivät olohousuissa. Ihan kohta huomaat miettiväsi saisiko nämä loman loputtua jotenkin huijattua kaupunkikelpoiseksi. Jos niihin yhdistäisi vaikka skarpin valkoisen t-paidan ja rennon mustan bleiserin, yksinkertaiset korot? Hmm?

Raidallinen Kemut-tunika on yksi malliston lempivaatteistani! Suoralinjaisessa, rennossa tunikassa on taskut, pitkät hihat ja niin eläväpintainen, pörröinen puuvillaneulos, että sitä tekee mieli silittää koko ajan. Äskeisissä kuvissa vilahti samaan sarjaan kuuluva Kemut-pusero. Jos puuvillatrikoo on makuusi liian takertuvaa ja valuvaa ja kaipaat raitapaidoiltasi ja tunikoiltasi enemmän ryhtiä, käypä sovittamassa tai ainakin hypistelemässä näitä.

Muisto-paitapuserossa on simppeli printti, tykkäsin sen veikeästä ajattomuudesta. Kangas tuntuu niin kevyeltä, ettei paitaa haluaisi riisua ollenkaan. Saaressa yhdistin siihen pelkät farkkushortsit, mutta kaupunkiolosuhteissa pukisin sen seuraksi mustat pillifarkut ja sandaalit, syksyn tullen korkeakorkoiset nilkkurit. Siihen ei tarvitakaan enää kuin niukka musta jakku ja toimistoasu on valmis! Rentoa vapaapäivää varten vaihtaisin jakun villatakkiin. Puserosta on muuten myös tunikaversio.

Tunikahullua ilahduttaa, että Nanson valikoimissa on aina useampi kauniisti leikattu tunika! Harmaa Lumo-tunika on oikeasti ehkä hiukan liian lyhyt mekoksi, mutta saarella sellaisella ei ole niin väliä. Kaupungissa pukisin sen alle nahkahousut, syksymmällä mattamustat sukkahousut ja saappaat.

Tummanharmaa on ollut lempivärini mustan ohella siitä saakka kun täytin kahdeksantoista. Ylläolevaan kuvaan tiivistyy yksi niistä asioista, joita rakastan tummanharmaassa: en saa tarpeekseni siitä miten ruskettunut iho ja auringossa haalistuneet vaaleat latvat hohtavat tummanharmaata vasten. Musta on joskus niin kova, tummanharmaa luo omille väreille paljon pehmeämmän taustan. Kun vaatteiden värit eivät hallitse habitusta vaan ihmisen omat värit – iho, hiukset, silmät – saavat tilaa, tuntuu että persoonakin loistaa enemmän.

Villis-neuletakki on samaa pehmoista merinovillan ja puuvillan sekoitusta kuin ensimmäisten kuvien neuletunika. Se on vaivatonta mallia nimeltä “vedä niskaan ja unohda” – kauniisti laskeutuva, ohut villakerros, joka sopii minkä tahansa asukokonaisuuden päälle tuomaan lämpöä. Käytän vastaavia vaatteita pitkin syksyä ja talvea, niitä tarvitaan ihan koko ajan niin kotona, työtapaamisissa kuin ulkona liikkuessa, kun takin alle on saatava vielä yksi välikerros.

En tiedä oletteko huomanneet, mutta Nanson retrohenkiset yöpaidat ovat aivan mahtavia kesämekkoja! Tykkään niiden kapeista leikkauksista, pitkistä hihoista, pyöreistä päänteistä ja superlaadukkaasta viskoosineuloksesta, joka pysyy hyvänä pesusta toiseen ja tuntuu päällä niin mukavalta, että niissä voisi nuk… ainiin. Tämä keksintö ei ole tosin uusi, sillä käytin jo teini-ikäisenä äitini kaapista löytämiäni (juurikin Nanson) yöpaitoja mekkoina sandaalien ja nahkalaukun kanssa. Laadusta kertoo paljon, että 70-luvulla valmistetut vaatteet olivat tiheästä käytöstä huolimatta säilyneet loistokuntoisina.

Palatakseni tämän syksyn mallistoon, yöpaitasuosikeistani toinen on ehdottomasti mustavalkoinen Pilkut-yöpaita: simppelin printtivaatteen kaunis ja kapea malli tekee siitä vallan hyvän mekon. Mökillä, saaressa ja rannoilla pyöriessä mutkaton mekko on toki täysin elementissään, mutta siitä saa taiottua vaivattomasti myös kaupunkikelpoisen, kun yhdistää siihen lierihatun, nahkalaukun ja vaikka kiilakorkosandaalit. On kokeiltu, tuli kehuja! Ja yllätyksiä. Vau, sanoi tuttu, en ole ollenkaan tajunnut että yöpaitoja voisi käyttää tällä tavoin. Niin! Siksi ei kannatakaan tuijottaa liikaa sitä mihin vaate on alunperin ehkä tarkoitettu, vaan katsoa sitä avoimin silmin ja nähdä sen potentiaali. Sen toisen yöpaitasuosikin näette vasta myöhemmin, koska se ei ole vielä saapunut kauppoihin.

Kiinnostuneille vinkiksi, että nämä (ja monet muut) tuotteet saa tällä hetkellä Nanson verkkokaupasta ja myymälöistä 15% alennuksella ensi viikon keskiviikkoon eli 23. elokuuta saakka. Varoituksen sanana muuten, että osa malliston vaatteista saattaa loppua verkkokaupasta nopeastikin! Lisää on tulossa kyllä lähiviikkoina, mutta jos haluaa hyödyntää kampanjahintaa, kannattaa olla nopea. Myymälöistä voi löytyä niitäkin jotka loppuvat verkkokaupasta, joten suosittelen piipahdusta paikan päällä, jos vaan mahdollista. Samalla pääsee hypistelemään noita ihania materiaaleja, joista kuvat valitettavasti antavat vasta kalpean aavistuksen.

Arvonta on päättynyt, kiitos kaikille osallistuneille! Onnetar valitsi voittajiksi nimimerkit Malla, HannaS ja Pia Hassinen. Voittajiin ollaan henkilökohtaisesti yhteydessä.

Seuraa tuttuun tapaan arvonta! Kerrohan kommenteissa mikä kuvissa näkyvistä vaatekappaleista on suosikkisi – ja miksi. Toki saat halutessasi valita suosikkisi myös Nanson verkkokaupasta. Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon torstaihin 24. elokuuta saakka, muista sähköpostiosoite. Arvontailoa ja aurinkoa elokuuhun!

PS. Kiitos kaikille edelliseen arvontaan osallistuneille – teitä oli valtava määrä! Voittajat on arvottu ja heihin ollaan yhteydessä.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA