Elokuu

Maailmankaikkeuden suuriin kysymyksiin kuuluu se miten heinäkuu voi tuntua viikon pituiselta ja tammikuu viideltä vuodelta. Juurihan me palasimme matkalta ja iloitsimme siitä, että kesä on vielä alussa. Yhtäkkiä onkin elokuu, kaikki puhuvat syksystä ja minä ihmettelen suu auki, että mihin se heinäkuu oikein hävisi – nukuinko sen ohi? Tiedän, ihmettelen näitä ohivilahtavia viikkoja aivan liikaakin. En vaan pääse irti tunteesta, että olen aina myöhässä elämästäni, viimeinen hajamielinen, joka havahtuu siihen mitä ympärillä tapahtuu ja kirii muita kiinni. Ilmankos minulle on kehittynyt vuosien varrella vahvat pohjelihakset.

Tänä kesänä ei ole ollut ihan kunnollista lomaa – sellaista, että saisi hyvällä omatunnolla heittäytyä irti arjesta – ja sen huomaa. Olen lomaillut vähän varkain, varastanut itselleni aamuja ja perjantaipäiviä, välillä kokonaisia viikonloppuja, hoitanut pakolliset asiat milloin terassilta, milloin saaresta. En valita, on ollut ihanaa – mutta en ole saanut vielä tarpeeksi, en halua vielä luopua lomahetkistäni! Rimpuilen lomamoodin ja työhön tarttumisen välissä, teen itseni kanssa sopimuksia: jos nyt vietän päivän auringossa, teen tuplasti tehokkaammin töitä seuraavana sadepäivänä. Mutta silloin kun sataa ja pitäisi heittäytyä töihin, lamaannun liian pitkän todo-listan edessä ja alan keksiä itselleni Erittäin Tärkeitä Sijaistehtäviä kuten keittiön kulmakaapin siivouksen.

Yritän olla ahdistumatta ajan kulumisesta, lähestyvästä syksystä, josta ihmiset puhuvat kuin se olisi jo täällä. On vasta elokuu, sehän on kesäkuukausista paras eikä mikään saatanan syksy! Tekee mieli kiljua kaikille, että rauhoittukaa. Vielä on edessä vaikka mitä, pimenevät illat ja Flow, vasta lämpenevä merivesi, toivottavasti monta retkeä lähisaarille ja ihmeellinen elokuinen valo, joka valaa kaiken kultaan. Voidaanko nyt vaan nauttia kaikesta tästä ja olla vielä muutaman viikon puhumatta kaikesta siitä mitä on pakko tehdä, saatava aikaiseksi, ehdittävä, kirittävä ja suoritettava?

Siitä puheenollen. Haluaisin elää ihan vähän hitaammin. Tuntuu että olen elänyt pikakelauksella siitä saakka kun muutin Helsinkiin yli kaksitoista vuotta sitten ja yhä hengästyttää, vaikka olen puolittanut työmäärät, alkanut nukkua ja opetellut kuuntelemaan ensimmäiseksi itseäni enkä kaikkia muita. Vieläkin on liikaa kierroksia, koko ajan tunne että jotain on tekemättä ja useimmiten onkin, koska pakkaan yhä kalenteriini aivan liikaa asioita. Haluan siitä pois, pois, haluan enemmän päiviä joiden kohdalla ei lue yhtään mitään.

Sitä tässä on vähän harjoiteltu, hitaampaa elämää. Olemme lähteneet aurinkoisina päivinä ulos, kantaneet viltin puistoon, eväänä vissypullo tai jääkaappiin unohtuneen roseepullon jämät. Torkuttu, lueskeltu. Ikivanhasta matkakaiuttimesta on kuunneltu rätisevää The Nationalia, muisteltu vanhoja Flow-keikkoja, mietitty mitä kaikkea tänä vuonna menisi katsomaan. Olen lueskellut pitkästä aikaa muotilehtiä, ostin uuden Voguenkin. Uneksin kimaltavista laukuista, korkeista koroista joita en ikinä todellisuudessa käyttäisi, kirjailluista mekoista joihin pukeutuneena kaikki tuntuisi kevyemmältä ja väsyttäisi vähemmän. Sekoittaisin kesken päivän cocktailin, maalaisin silmiin kissarajaukset ennen kuin lähtisin ulos. Päiväunet ovat pumpulia, joihin kääriytyä välttelemään velvollisuuksia.

Korkeat korot ovat jääneet kauppaan – olen liian kiintynyt varvastossuihini – mutta olen ollut kirppishai ja tehnyt löytöjä niin Hietsussa, pikkukirppiksillä kuin antiikkikauppojen alelaareissa, järjestellyt kotona nurkkia uuteen uskoon, ripustanut Jarnon kanssa tauluja seiniin. Kotona on lämpimämpi ja rennompi tunnelma kuin vuosiin, teollisesta niukkuudesta alkaa olla aika vähän jäljellä ja tilalle on tullut värejä, pintoja ja pehmeitä muotoja. Vielä muutama vuosi sitten se olisi ollut aivan liikaa, silloin taisin tarvita kurinalaista mustavalkoisuutta pitämään maailman ääriviivat paikoillaan.

Yksi suosikkiasioistani kesäisessä Helsingissä: hevoset, jotka notkuvat Merisataman rannassa. Kai olen kertonut entisestä ratsupoliisista Petristä, johon olemme tutustuneet tässä viimeisen vuoden parin varrella? Petri tuo aurinkoisina päivinä Kaivarin rantaan hevosia, isompi vetää kärryissään pariskuntia, kaveriporukoita ja perheitä, pienempi vie lapsia pikkuisille ratsastusretkille. Aistin niiden läsnäolon jo Kapteeninkadun alussa, siellä kadun rannanpuoleisessa päässä ne viettävät kesäpäiväänsä ja hörähtelevät suu täynnä heinää. En osaa selittää miten onnelliseksi tekee se, että parin korttelin päässä kotiovelta saa keuhkonsa täyteen tuota tuttua tuoksua. Kirppu-hevonen on vienyt meidät milloin laukkaamaan Kaivopuistoon, milloin kuljettanut meidät Ikuisen tulen kallioille. Ehkä ehdimme vielä tänä kesänä käydä katsomassa sitä kotitallillaan Tuusulassa, viime kerrasta on jo aikaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

16 thoughts on “Elokuu

  1. Mä olen jo vanha. Oikeesti vanha. Silti mä vieläkin jaksan uskoa siihen, että ehkä täällä on vielä se mun vastakappale jossain. Mä rakastan lukea sun ja Jarnon kirjoituksia kun te puhutte (kirjoitatte) toisistanne. Se jotenkin vielä saa mut uskomaa siihen, että rakkautta on. Ja jos ei ole, niin sitten mä teen tästä elämästäni parhaan mahdollisen, yksin. Ootte jotenkin ihan älyttömäm inspiroiva ja mieletön pari. Ja ainoo pari joka vielä saa mut uskomaan rakkauteen. Toistan itseäni, I know. Hyvää syksyä ihanat te!

  2. Mä mietin kans nyt kuun vaihtuessa tuota “elokuussa kesä on jo ohi” -väitettä, ja tulin siihen lopputulokseen, että elokuussa alkaa sosiaalinen/yhteiskunnallinen syksy, kun taas luonnossa syksy alkaa vasta myöhemmin. Elokuussa virastot alkaa taas pyöriä, porukka palaa työpöytien äärelle ja joukkoliikenteeseen syntyy taas aamuruuhkia. Että nuo on niitä modernin elämän syksynmerkkejä, jotka aina ilmestyvät elokuussa. Ja sitten ehkä yritetään jotenkin valelohduttaa sitä toimistossa istuvaa, aurinkoista ilmaa ikkunasta tuijottelevaa itseä sillä, että eipä mene kesäpäivät hukkaan kuitenkaan, kun nythän on jo syksy?

    Mäkään en nimittäin osaa mieltää elokuuta vielä syksyksi, mutta mullapa ei aikoihin ole ollut kesälomaakaan, eikä tuo yhteiskunnan syksyyn siirtyminen siksi ole vaikuttanut muhun niin paljon. Mieluumin katson ikkunasta ja lämpömittarista josko vielä on kesä, kuin kalenterista tai virastojen aukioloajoista. (Ja sitä paitsi: mitä vikaa on syksyssä?! :D)

    Lempparilauseeni koko postauksessa on kuitenkin tämä: “silloin taisin tarvita kurinalaista mustavalkoisuutta pitämään maailman ääriviivat paikoillaan.” Pidän sun tavasta reflektoida elämäsi eri “vaiheisiin”!

    Nyt: onnea hidastamiseen!

  3. Äh, surettaa ne keiden kesä loppuu heinäkuun viimeisenä päivänä. Elokuu on paras kesäkuukausi! Koska synttärit ja Flow ja kaikki ne illat jolloin voi jo laittaa päällensä kevyen villapaidan, mutta olla silti myös shortseissa! Ja lapsuudesta muistan, että synttäreillä oli aina mansikkakakku. Juuri niistä täydellisen kypsistä ja makeista mansikoista tehty. Ei sellaista syksyllä voi tehdä. Joten näin on, elokuu on vielä kesää!

    Ja tuohon pysähtymiseen, hidastamiseen.Opin sen itse vasta kun mummoni kuoli. Oli pysähdyttävä, jotta jaksoi hengittää. Pienet murheet eivät olleet enää mitään, sen jälkeen en ole valittanut säästä. Muista hengähtää, Stella!

    Ps. Flow-vinkit kiinnostaa!!

  4. Kiitos tästä postauksesta Stella! Tykkään niin paljon tavastasi kirjoittaa, sisustaa ja pukeutua :D t.fanityttö

  5. Hahah, mies sanoi samaa tänään: “Mikä syksy, mullon vielä jumalauta kesäloma kesken?!”. Sinänsä mulla ei ole (nykyisin) mitään syksyä vastaan, mutta ei se vielä ole.

  6. Musta tuntuu että nämä kesät hujahtavat vuosien karttuessa ohi yhä kiihtyvällä tahdilla. Tämä vuosi on kyllä rikkonut kaikki ennätykset; en _oikeasti_ pysty käsittämään mihin alku- ja keskikesä katosivat! 8/ Mutta elokuusta olen EHDOTTOMASTI samaa mieltä, se on loistava (ellei paras) kesäkuukausi. Siis huom, KESÄkuukausi, ei mikään syksy. Elokuulla, imo, ei ole _mitään_ tekemistä syksyn kanssa, se tulee sitten joskus.

    Kävin tovi sitten parin päivän irtiotolla Tallinnassa, ja törmäsin siellä aivan superihanaan heppaan. Kärryhommissa hänkin. Kaverit saivat kiskoa minut puoliväkisin jatkamaan matkaa, kun olisin jäänyt vaikka loppupäiväksi rapsuttelemaan ja tuoksuttelemaan sitä samettiturpaista hörähtelijää jolla oli otsatukka suloisesti silmillä. ♡♡♡

  7. Oon kyllä niin kovin samaa mieltä. Hidastamisesta, kesästä. Kiitos tästä! Taas. Upea blogi.

  8. “On vasta elokuu, sehän on kesäkuukausista paras eikä mikään saatanan syksy! Tekee mieli kiljua kaikille, että rauhoittukaa. Vielä on edessä vaikka mitä, pimenevät illat ja Flow, vasta lämpenevä merivesi, toivottavasti monta retkeä lähisaarille ja ihmeellinen elokuinen valo, joka valaa kaiken kultaan. Voidaanko nyt vaan nauttia kaikesta tästä ja olla vielä muutaman viikon puhumatta kaikesta siitä mitä on pakko tehdä, saatava aikaiseksi, ehdittävä, kirittävä ja suoritettava?”

    Amen.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.