VELA, VAI VASTA PÄÄTTÄMÄSSÄ?

Olen kolmekymmentäviisivuotias, huomenna kolmekymmentäkuusi. Ikä on vain epäkiinnostava numero, joka ei määritä elämää – paitsi yhdessä asiassa. Media ja ympäröivä maailma on tehnyt viimeisen vuoden aikana enemmän kuin selväksi, että minun ja ikätovereideni hedelmällisyys laskee tästä eteenpäin kuin lehmänhäntä.

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut siitä mitä muut minulta odottavat, tai mitä minun pitäisi muiden mielestä tehdä. Viime aikoina aihe on alkanut kuitenkin hiipiä ihon alle. Ehkä painostus on viimein tehnyt tehtävänsä, tai ikä? Tai hektisimpien vuosien jälkeen tasaantunut elämäntilanne – voi olla, että aiemmin ei ole ollut edes aikaa ja energiaa ajatella tätä. Mutta syistä viis, olen jokatapauksessa alkanut viimein pohtia mitä itse asiasta ajattelen.

En ole ikinä varsinaisesti halunnut lapsia. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta eivätkä vauvat herätä minussa sen kummempia tunteita (toisin kuin esimerkiksi koiranpennut, jotka saavat minut taantumaan lässyttäväksi idiootiksi alle sekunnissa). Toisaalta en ole tehnyt vakaumuksellista päätöstä siitäkään, etteikö mieleni voisi joskua muuttua. Ajatus perheen perustamisesta on aina ollut minulle sataprosenttisesti sidoksissa siihen onko rinnallani ihmistä, jonka kanssa se tuntuisi mahdolliselta. En ole ikinä kuulunut heihin, jotka ovat tienneet aina haluavansa lapsia ja olevansa valmiita tekemään sen yksin, jos sopiva kumppani ei löydy ajoissa – mad respect teille!

Olen toki ollut pitkissä suhteissa, mutta ensin olin liian nuori ja nälkäinen, halusin elää ja kokea ja onneksi tein juuri niin. Sitten oli sekopäisiä parisuhteita, joihin olisi ollut hullua edes harkita lasta – ei onneksi tullut mieleenkään. Sitten tuli suhde, joka oli kaikin puolin kiva, mutta meille molemmille väärä. Jälkikasvusta ei vaan tullut yhdessäkään suhteessa ajankohtainen aihe. Kun erosin edellisen kerran, olin alkanut ajatella, ettei siitä koskaan tule. Oli sitäpaitsi aina kiire, täpötäyteen ahdettu kalenteri johon en saanut mahdutettua edes pientä lomaa saati lasta, kokonaista uutta elämää.

Monet asiat saattavat muuttua, kun vuosien ajelehtemisen jälkeen löytää itsensä paikasta, joka tuntuu oikealta ja omalta. Olen ensimmäistä kertaa parisuhteessa, jossa en puno öisin salaisia pakosuunnitelmia. On rakkautta ja yhteisymmärrystä, ajatukset ja arvot kohtaavat, näemme yhteisen tulevaisuuden. On helppo puhua, helppo olla hiljaa, hän nauraa huonoille vitseilleni ja minä hänen – toivotaan, että niin on vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jälkeen. 

Suhteen alku ei ollut kummallekaan helpoin mahdollinen ja nyt olen siitä kiitollinen, sillä meistä on hitsautunut tiivis ja toimiva tiimi, jolla on hyvässä ja huonossa kohtalaisen realistinen käsitys niin itsestä kuin toisesta. Entä minä ja iänikuiset kiireeni? Olen vihdoin kyllästynyt tekemään töitä ympäri vuorokauden, olen rakentanut jo tovin elämää jossa on tilaa muullekin ja hän tekee siitä kyllä tosi paljon helpomman.

Tämä on molemmille ensimmäinen suhde, johon voimme kuvitella sitoutumista vaativia projekteja – kuten vaikka esimerkiksi perheen – ajautumatta paniikkitilaan. Vähän jopa kutkuttaa pohtia millainen tyyppi sieltä tulisi, jos yhdistäisimme geenimme. Ja miten hauskaa meillä sen tyypin kanssa olisi! Tuskin siitä mikään tylsimys tulisi. Ainakin sillä olisi huonot vitsit ja tosi paljon tukkaa. Jarnosta tulisi ihana isä ja uskon, että minustakin kuoriutuisi tosipaikan tullen aivan kelpo äiti, vaikken perinteistä kotiäitityyppiä edustakaan. On niin monia tapoja olla äiti eikä kukaan meistä ole muutenkaan täydellinen.

Ajatus on vasta orastava, nupullaan. Olemme olleet yhdessä alle kaksi vuotta ja se tuntuu kovin lyhyeltä ajalta, haluaisimme vielä nauttia elämästä kaksin, matkustella ja elää, palata tämän ajatuksen äärelle Sitten Joskus. Kun ajattelemme tälläisiä asioita ensimmäistä kertaa, tuntuu aivan absurdilta, että maailma ympärillämme toitottaa, että on jo kiire ja ihan kohta liian myöhäistä.

Mutta en ole vielä valmis, en edes tiedä vielä haluanko! Rakastan vapaata elämääni, sitä että voimme nukkua pitkään, uppoutua töihin koko päiväksi tai lojua leffojen äärellä vaikka kokonaisen viikonlopun, painella päähänpistosta viinilasilliselle tai elokuviin. Saamme matkustaa osana työtämme, se on molempien unelma joka on nyt totta. Nautin elämästä juuri nyt enemmän kuin ikinä aiemmin, ja se tuntuu ansaitulta – läheltä seuranneet tietävät kuinka paljon olen tehnyt töitä sen eteen, ja kuinka pitkä ja kivikkoinen tie on ollut. Niin paljon on yhä tekemättä, vielä kesken, vasta alussa. En tiedä olenko valmis vielä pistämään koko pakkaa sekaisin – varsinkaan kun lapsihaaveet eivät ole koskaan varsinaisesti kuuluneet kuvioon.

Mikä pelottaa? Lyhyesti sanottuna suunnilleen kaikki.

Raskaus, synnytys – olla toisten kopeloitavana ja tutkittavana, olla muiden armoilla silloin kun on heikoimmillaan, luopua kontrollista ja antautua johonkin tuntemattomaan. Pelkkä kuparikierukan vaihtaminen on osoittautunut haasteeksi, joka on luonteeltaan huomattavasti enemmän henkinen kuin fyysinen. Olen ilmeisesti padonnut sisuskaluihini paljon pelkoja ja suruja, jotka ryöpsähtävät pintaan heti jos niitä käy sorkkimaan.

Ne haasteet olisivat jokatapauksessa ohi yhdeksässä kuukaudessa, mutta pelottaa myös miten selviäisimme arjesta: työskentelemme yrittäjinä, joiden tulot ovat epäsäännölliset ja työtunnit epämääräiset. Pärjäämme kyllä, mutta se vaatii paljon töitä – pidämme harvoin lomia tai vapaapäiviä. Tulot eivät saisi juurikaan tipahtaa, jos on tarkoitus elättää kahden sijaan kolme tai jopa enemmän. Yli viisitoista vuotta yrittäjyyttä on opettanut, että yhteiskunta ei varsinaisesti tue tätä valintaa eikä ole tehnyt myöskään äitiys- tai isyyslomalle jäämisestä helppoa.

Eniten pelottaa vauva- ja pikkulapsivaihe. Olla niin tiukasti sidottu johonkuhun toiseen, aamusta iltaan ja yöt läpi valmiina täyttämään pienen ihmisen tarpeita. Oma elämä menisi moneksi vuodeksi toiselle sijalle. Olen vasta viime vuosina alkanut nukkua kokonaisia yöunia, en haluaisi heti luopua niistä! Riittääkö aikaa enää ollenkaan itselle – tai parisuhteelle? Niin monet pienten lasten vanhemmat eroavat. Jos pitäisi valita koko elämän kestävä kumppanuus tai lapset, valitsisin silmääräpäyttämättä kumppanuuden. Sitä olen halunnut aina, lapset olisivat vähän odottamaton bonus. Onko mitenkään mahdollista saada kaikki – ne lapset, aikaa itselleen ja töilleen sekä onnellisen parisuhteen?

Arveluttaa muutenkin lapsiperheelliseksi heittäytyminen – sopiiko se minulle, meille? Jakaisimme arjen ja juhlan pienen ihmisen kanssa jonka hyvinvointi riippuu sataprosenttisesti meistä. Keittäisimme aamupuuroa, pukisimme ja riisuisimme, kävisimme lastenlääkärissä, veisimme ja hakisimme tarhasta. Ympärillä on lapsiperheen elämästä monenlaisia esimerkkejä eivätkä ne kaikki ole aina kovin rohkaisevia. Haluaisin silti ajatella, että kaikki perheet ovat erilaisia ja ehkä asiat voisi tehdä toisin. Että ei sen tarvitse olla joka päivä aamukuudelta samanlaisena alkava ja toistuva kurahaalarihelvetti, taakka jonka alle uupuu. Kaikkea ei voi elämässä valita, mutta jotkut asiat sentään – voisimme vaikka muuttaa lasten kanssa auringon alle, jonnekin jossa arki on kevyempää. Niin minun isäni ja äitini tekivät, muuttivat Australiaan, niin kauas kuin Euroopan koleudesta pääsivät kun olin vasta muutaman kuukauden ikäinen. Emme värjötelleet toppahaalarissa marraskuun kohmettamassa leikkipuistossa, me vietimme iltapäivämme hiekkarannoilla, metsissä, takapihalla jossa kasvoi kanoja ja passionhedelmiä. Onnellisia, kuumia päiviä.

Mietityttää myös kannattaako tehdä lapsia maapalloon, jossa on niin moni asia huonosti. Jos yhteiskunnallinen ilmapiiri on nyt näin tulehtunut, millainen maailma on silloin kun he ovat aikuisia? Meitä on sitäpaitsi nyt jo aivan liikaa. Siitä näkökulmasta tuntuu erikoiselta, että vapaaehtoisesti lapsettomia – minuakin, vaikka kuulun enemmänkin kattellaan-leiriin – syytetään usein itsekkyydestä. Jos haluaa arvioida ihmisten henkilökohtaisia valintoja kokonaisuuden kannalta, lasten tekeminen on nykypäivän valossa minusta paljon, paljon itsekkäämpää.

Pelottaa ne muutkin vaihtoehdot.

Entä jos päätämme haluta perheen, mutta se ei onnistukaan? En edes tiedä voisinko saada lasta. Olen kärsinyt koko elämäni kovista kivuista (joita vasta sivusin) ja endometrioosia on epäilty vuosikaudet, joskaan ei koskaan diagnosoitu. Sitäpaitsi tähän tehtävään tarvitaan tiettävästi kaksi, eikä yhdistelmän toimivuudesta tiedä ennen kuin kokeilee.

Entä jos päätämme jättää lisääntymistalkoot muille ja kadumme sitä myöhemmin? Me kaikki vanhenemme, lapset tuovat elämään jatkuvuutta. Juuri nyt meitä kiinnostaa seikkailla ja tutkia tätä maapalloa, valokuvata ja kirjoittaa, tehdä musiikkia, viettää aikaa ystävien kanssa, mutta riittääkö se elämänsisällöksi vielä viisikymppisenä vai tuleeko tunne, että jotain tärkeää jäi kokematta? Uskon vakaasti, että elämä voi olla sataprosenttisen täyttä ja tyydyttävää ilman lapsia, mutta uskon myös lapsen saaneita ystäviäni, että vanhemmuus on kokemuksena ainutlaatuinen, unohtumaton ja ravisteleva.

Miehillä on aikaa miettiä, mutta naisena ajan rajallisuus tulee kovin selväksi sen jälkeen kun täyttää kolmekymmentä. Kysymys kuuluukin: kuinka kauan voi vielä miettiä mitä oikeastaan haluaa?

Voisipa vaan olla ja katsoa kuinka käy, antaa maailmankaikkeuden päättää puolestamme. Harmi vaan, että kuparikierukkani antaa kohtalolle kovin niukasti työskentelytilaa. Ainahan sen voisi heittää mäkeen, mutta sekin on aktiivinen päätös, johon en ole juuri nyt tai ensi kuussa tai välttämättä ensi vuonnakaan valmis. Koska mitä sitten jos kaiken pelottelun jälkeen natsaisikin HETI? Sittenpähän olisi jossittelut jossiteltu. En usko, että mitään hyvää syntyy tekemällä paniikkipäätöksiä, joten kattellaan tätä nyt vielä tovi. Ehkä ne ajatukset siitä selkeytyvät. Sitäpaitsi olemmehan jo nyt pieni perhe. Käy niin tai näin, kovin huonoja vaihtoehtoja ei onneksi ole.

Tästä asiasta keskusteleminen ei ole helppoa, niin monille aihe on arka. Toiset haluavat lapsen vaan eivät saa, toiset kipuilevat muista syistä. Ymmärrän hyvin, että näihin asioihin voi liittyä pelkoja, toiveita ja tilanteita, joista ei haluta puhua. Oikeastaan juuri siksi halusinkin kirjoittaa ajatuksistani, sillä ensinnäkin epäilen, etten ole tarinani kanssa yksin ja toisekseen tuntuu, että ihmiset eivät uskalla kovin herkästi ottaa näitä puheeksi edes kavereiden kesken. Jos on kokemuksia, ajatuksia tai muuten vaan jotain sanottavaa, kommenttiloota on auki ja sana vapaa.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Kodin pieni syyspäivitys

Kaupallisessa yhteistyössä Finlayson

Hei ystävät, kiitos kommenteistanne edelliseen kirjoitukseeni. Olo ei kohentunut vielä siitä ihan toivotulla tavalla, joten viimeisen parin viikon aikana on tullut vietettyä paljon aikaa vaakatasossa lepäillen. Yhteistyö Finlaysonin kanssa tuli toisinsanoen varsin sopivaan saumaan, sillä makuuhuone sai sen myötä pientä syksyistä kohennusta ja inspiroiduin sen myötä muutenkin päivittämään huoneen sisustusta. Ilahduin muutenkin kovasti tästä työpöydälleni tipahtaneesta projektista, sillä arvostan suunnattomasti yrityksen tinkimätöntä asennetta. Yrityksen tietä on tullut seurattua vähän puolivahingossakin, sillä opiskelin aikoinaan mediataidetta ja graafista suunnittelua Tampereella Finlaysonin vanhassa tehtaassa. Vieläkin joskus ikävöin niitä kaikuvia käytäviä ja kuluneita betonipintoja.

No mutta varsinaiseen aiheeseen! Selkeät skandinaaviset linjat kiinnostavat tällä hetkellä, niitä kodeissani on toki aina muodossa tai toisessa ollutkin. Yöpöydän virkaa toimittava vanha rulokaappi on nettikirppislöytö, se näyttää sirolta ja kevyeltä vaikka onkin todellisuudessa melko tilava. Retrovalaisimen bongasin ystävän muuttotyhjennyksestä, kirjapino nostaa sen sopivalle korkeudelle. Kestävä ratkaisu se ei tosin ole, koska haluan pitää kirjat omassa käytössäni! Ajattelin vaihtaa tilalle pöytävalaisimen, kun sopiva osuu kohdalle, mutta siihen asti mennään näillä. Vanhassa ompelukorissa säilytän villasukkia, se on syksy nyt ja vanhan talon lautalattiat alkavat olla aamuisin viileät.

Myös kodin tekstiilit ovat kokeneet syksyn kunniaksi pienen päivityksen. Taustoitetaan vähän! Finlaysonin valikoimista löytyy tänä syksynä kolme pääteemaa. Ihana sisältää kauniita kukkakuvioita, joista Finlaysonilla on melkein 200 vuoden kokemus. Piennar on yksi omista suosikeistani. Kukat ovat ikuisia, varsinkin murretuissa sävyissä ja printeissä, jotka huokuvat mummolan sijaan ajatonta suomalaista mystiikkaa.

Jännästä löytyy tummia taikametsäkuoseja, joista esimerkiksi tästä tulee mieleen pohjoinen. Suosikkini niistä on ehdottomasti Villipedot-sarjan torkkupeitto, joka sai sydämen sykähtämään – jos olet yhtään eläinrakas, kannattaa kurkata! Arvaan, että tuo viltti tulee olemaan tämän syksyn hitti lapsiperheissä, mutta mustavalkoinen toteutus vetoaa kyllä näin lapsettomankin aikuisen makuun. Löytyy tietysti pussilakananakin.

Tyylikäs on Finlaysonin perinteisiin nojaava pelkistetty mallisto, jossa on yksinkertaiset sävyt ja rouheita materiaaleja. Ehkä jo arvasittekin, että se oli minun valintani? Asia oli sillä selvä, kun näin ensimmäisen kerran Reno-sarjan harmaat flanellilakanat.

Kaikki Instagram-videoitani seuraavat ovat mahdollisesti jo läpeensä kyllästyneet flanellilakanamaniaani, mutta hei, ymmärrätte heti kun käytte kerran silittämässä niitä kaupassa. Mikään maailmassa ei voi olla pehmeämpää! Niiden ainoa vika on se, että niistä nouseminen aamuisin on välillä ihan järkyttävän vaikeaa. Onneksi on niitäkin päiviä, kun voi kipaista keittiössä hakemassa aamupalan ja palata takaisin vällyjen väliin – tai mikä ihaninta, saa aamiaisen kannettuna sänkyyn.

Junokin tahtoo sänkyyn. En ihmettele yhtään miksi. 

Suosittelen muuten flanellilakanoita erityisesti vilukissoille ja heille, jotka tykkäävät pitää makuuhuoneensa viileänä: ne ovat nimittäin todella lämpöiset! Kesään ne olisivat olleet omaan makuuni liiankin lämpimät, mutta näin syksyn laskevissa lämpötiloissa ne ovat täydelliset, varsinkin kun tykkään tuuletella makuuhuonetta ja pitää ilman raikkaana, mieluummin vilpoisena kuin lämpimänä. On ihanaa pudottaa aamutakki ja pujahtaa puhtaisiin, lämpimiin lakanoihin ennen kuin viileä ilma saa minut kiinni.

Ystävän maalauksia löytyy meillä melkein joka huoneesta. Sängyn yläpuolelle ripustetussa öljyvärityössä on ilmiselvä auringonnousu tai auringonlasku, riippuen siitä mihin aikaan vuorokaudesta sitä katsoo. Rakastan sen levollista tunnelmaa, sillä on sykettä tasaava ja hengitystä syventävä vaikutus.

Kotiin tuli flanellilakanoiden lisäksi muutakin pehmeää, nimittäin lampaanvillaisen Duo-torkkupeitto josta valitsin harmaan sävyn. Peitot ja viltit ovat meillä päivittäisessä käytössä, minä saatan viettää kokonaisia päiviä pukeutuneena niihin, mies kääriytyy niihin keittäessään kahvia ja koira tekee niihin pesiä – se on siinä tosi taitava ja osaa tehdä itsestään parissa sekunnissa tiukasti rullatun villaburriton. Sanomattakin selvää, että koko perhe livahtaa sohvalle viltin alle heti kun on siihen sopiva vapaahetki.

Torkkupeitto testissä: on pehmeä, lämmittää eikä kutise. Tykkään hulluna tuosta tummanharmaasta sävystä ja perinteisistä raidoista, joita näkee myös vanhoissa armeijahuovissa.

Koirakin tykkää testailla asioita lorvimalla niiden päällä. No kai ne ominaisuudet silläkin tavoin tulevat selväksi. Harmaat kylpypyyhkeet ovat Reno-sarjasta kuten flanelliset lakanatkin. Pyyhkeiden sataprosenttinen puuvilla on tavallista jotenkin napakampi ja kouriintuntuvampi, sen aistii että kestävät käytössä seuraavat kaksikymmentä vuotta. Arvostan! Laatu ei ole ollut pitkiin aikoihin mikään itsestäänselvä ominaisuus.

Me valitsimme hiilenharmaat pyyhkeet, koska harmaa nyt vaan on ikuinen. Muutkin pyyhesarjan sävyt ovat kyllä superkauniita, vaaleampi graniitinharmaa ja indigonsininen, josta tulee mieleen myös Finlaysonin kierrätetystä denimistä tehty Old Jeans -pyyhe. Denim se vasta ikuista onkin.

Pyyhelinjalla jatketaan vielä, poimin nimittäin syksyn valikoimista vielä toisetkin pyyhkeet, joiden ronskia designia en voinut vastustaa! Allaolevissa Lino Raffi -pyyhkeissä on puuvillan lisäksi pellavaa, joka tekee niistä karhean näköisestä pinnasta huolimatta kevyet, pehmeät ja upottavat. Tähän tiivistyy se mitä Finlaysonin suunnittelussa erityisesti arvostan: tuotteissa yhdistyy yli satavuotiaan yrityksen perinteet, ajattomalla tavalla tyylikäs toteutus sekä timanttinen laatu. Pelkästä estetiikasta ei ole paljoakaan iloa, jos tuotteet eivät oikeasti toimi ja kestä käytössä.

Näihin olisi ihana kääriytyä saunan jälkeen, harmi ettei meiltä löydy edes taloyhtiön yleistä saunaa. Onneksi olemme lähdössä lähiviikkoina saaristoon – kalliolle rakennettu rantasauna odottaa ja nämä kauniit pyyhkeet pääsevät ihan takuulla mukaan.

Mitäs tykkäätte – löytyykö joukosta suosikkia? Näkyykö muuten syksy tavalla tai toisella teidän kodeissa? Enemmän torkkupeittoja, toisenlaiset matot, kynttilöitä ja lyhtyjä?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Hirvein viikko hetkeen

Jumalille kiitos, että on lauantai! Takana on niin kurja viikko, että tekee mieli kiljua, mutta säästän naapureiden (ja Jarnon) hermoja ja avaudun sen sijaan teille – olkoonkin, että teistä kukaan on tuskin langoilla yhdeksältä lauantai-iltana.

Odotimme maanantaiaamuna kylään vierasta. Kun oli kulunut tunti eikä hänestä ollut kuulunut mitään, soitin perään ja sain kuulla syyn visiitin peruuntumiseen: hän oli kuollut viikonloppuna. Seisoin hölmistyneenä puhelin korvalla, kahvikuppi jäähtyi kädessä. Joskus kuluu kuukausia eikä tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. Sitten kun alkaa tapahtua, kaikki voi muuttua sekunneissa.

Kuvat ovat loppukesältä, vielä tarkeni shortseissa mutta syksyn aavisti jo.

Loppuviikkoa on hallinnut murhenäytelmä nimeltä Se Aika Kuukaudesta, kun kipukohtaukset ja päänsärkyaallot kaatavat naisen sänkyyn. Toisinaan kipulääkkeet riittävät pitämään elämän raiteillaan, sitten on viikkoja kun mikään ei vie kipua pois. En nuku vuorokausiin vaan itken, tärisen, valvon, makaan sikiöasennossa kuumassa suihkussa, yritän kävellä, yritän maata, keskitän kaiken vähiinkäyneen energian selviytymiseen. Työt ovat seisoneet, suunnitelmat peruuntuneet, yksivuotissyntymäpäivätkin jäivät väliin. Risoo ihan suunnattomasti, että elämästä kuluu kokonaisia päiviä pelkkään kestämiseen. Harkitsen vaihtoehtoja raskaus, sterilaatio, miedot kovat huumeet, ystävän suosittelema shamaani, käveleminen Kolera-altaaseen. No, oikeasti varasin lääkärinajan, en muista enää monennenko, ehkä tästä kerrasta on apua. Saatan silti mennä myös sille shamaanille.

Eilen pystyin liikkumaan ilman kipua ensimmäistä kertaa päiviin. Hyvä niin, koska meillä oli iltapäivällä kuvaukset, joita en olisi halunnut millään perua. Oli ihanaa, tuntui hyvältä työskennellä, saada aikaan juuri sellaista jälkeä kuin olin suunnitellut. Valvotut yöt tuntuivat päässä ja jaloissa, mutta saimme kaiken valmiiksi ja sen jälkeen oli aikaa vielä rojahtaa viinilasillisen ääreen ennen kuin piti alkaa pakata.

Pääsimme kuvauskamojemme kanssa kotiin vasta myöhään illalla ja lähdimme heti kotona odottaneiden koirien kanssa ulos. Luna kiskoi kohti koirapuistoa päättäväisyydellä jolla vain mäyräkoira voi, emme vastustelleet. Pilkkopimeä puisto oli kokonaan meidän, koirat katosivat samantien varjoihin. Ensin kuului kahinaa, sitten pieniä pyrähdyksiä kun ne jahtasivat toisiaan puiden välissä. Jarno liittyi seuraan, niiden mielestä on parasta maailmassa kun joku ajaa niitä takaa ja sitten vuoro vaihtuu. Seisoin keskellä liikkuvaa pimeää, mihinkään ei sattunut eikä ollut kylmä, katselin niitä, rakkaitani, jotka pitävät huolta minusta ja minä niistä. Pieni pala absoluuttista onnea punavuorelaisessa koirapuistossa, keskellä perjantaiyötä kun kaikki muut olivat kotona nukkumassa tai baareissa riekkumassa, enkä olisi ollut mieluummin missään muualla.

On toki ollut muutakin hyvää. Olen vähemmän kipeinä hetkinä viihdyttänyt itseäni erinnäisillä internet-tutkimuksilla ja lueskellut esimerkiksi erittäin tieteellisiä artikkeleita siitä mitä tarkoittaa, jos herää yöllä tasan 4:44. Näin nimittäin kävi viime viikonloppuna: ensin heräsin juuri siihen aikaan ilman mitään syytä, toisena yönä heräsin täsmälleen samalla kellonlyömällä, kun mies oli ollut ulkona ystäviensä kanssa ja tuli kotiin. Googlasin, sillä arvelin ettei maailmassa ole mitään mihin internetillä ei olisi vastausta. Olin oikeassa, katsokaa vaikkaDIVINE MESSAGE COMING THRU, kirjoitin Mikolle. Olen tässä odotellut, mutta toistaiseksi ainoa perille saapunut viesti on, että naisena oleminen on toisinaan tosi perseestä.

Naurattaa, väsyttää ja vähän itkettää. Joskus toivon, että voisin kirjoittaa tänne suodattamatta kaikesta mitä ympärilläni tapahtuu. Ehkä jonain päivänä. Sitten kun aika on saanut kaiken näyttämään haalistuneelta valokuvalta jostakin, joka tapahtui jollekulle muulle. Lokoisaa lauantai-iltaa ruudun sille puolen, me lähdemme nyt ulos tapaamaan ystäviä joita emme ole nähneet (liian) pitkään aikaan. Kuullaan huomenna!

PHOTOS BY STELLA HARASEK