VELA, VAI VASTA PÄÄTTÄMÄSSÄ?

Olen kolmekymmentäviisivuotias, huomenna kolmekymmentäkuusi. Ikä on vain epäkiinnostava numero, joka ei määritä elämää – paitsi yhdessä asiassa. Media ja ympäröivä maailma on tehnyt viimeisen vuoden aikana enemmän kuin selväksi, että minun ja ikätovereideni hedelmällisyys laskee tästä eteenpäin kuin lehmänhäntä.

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut siitä mitä muut minulta odottavat, tai mitä minun pitäisi muiden mielestä tehdä. Viime aikoina aihe on alkanut kuitenkin hiipiä ihon alle. Ehkä painostus on viimein tehnyt tehtävänsä, tai ikä? Tai hektisimpien vuosien jälkeen tasaantunut elämäntilanne – voi olla, että aiemmin ei ole ollut edes aikaa ja energiaa ajatella tätä. Mutta syistä viis, olen jokatapauksessa alkanut viimein pohtia mitä itse asiasta ajattelen.

En ole ikinä varsinaisesti halunnut lapsia. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta eivätkä vauvat herätä minussa sen kummempia tunteita (toisin kuin esimerkiksi koiranpennut, jotka saavat minut taantumaan lässyttäväksi idiootiksi alle sekunnissa). Toisaalta en ole tehnyt vakaumuksellista päätöstä siitäkään, etteikö mieleni voisi joskua muuttua. Ajatus perheen perustamisesta on aina ollut minulle sataprosenttisesti sidoksissa siihen onko rinnallani ihmistä, jonka kanssa se tuntuisi mahdolliselta. En ole ikinä kuulunut heihin, jotka ovat tienneet aina haluavansa lapsia ja olevansa valmiita tekemään sen yksin, jos sopiva kumppani ei löydy ajoissa – mad respect teille!

Olen toki ollut pitkissä suhteissa, mutta ensin olin liian nuori ja nälkäinen, halusin elää ja kokea ja onneksi tein juuri niin. Sitten oli sekopäisiä parisuhteita, joihin olisi ollut hullua edes harkita lasta – ei onneksi tullut mieleenkään. Sitten tuli suhde, joka oli kaikin puolin kiva, mutta meille molemmille väärä. Jälkikasvusta ei vaan tullut yhdessäkään suhteessa ajankohtainen aihe. Kun erosin edellisen kerran, olin alkanut ajatella, ettei siitä koskaan tule. Oli sitäpaitsi aina kiire, täpötäyteen ahdettu kalenteri johon en saanut mahdutettua edes pientä lomaa saati lasta, kokonaista uutta elämää.

Monet asiat saattavat muuttua, kun vuosien ajelehtemisen jälkeen löytää itsensä paikasta, joka tuntuu oikealta ja omalta. Olen ensimmäistä kertaa parisuhteessa, jossa en puno öisin salaisia pakosuunnitelmia. On rakkautta ja yhteisymmärrystä, ajatukset ja arvot kohtaavat, näemme yhteisen tulevaisuuden. On helppo puhua, helppo olla hiljaa, hän nauraa huonoille vitseilleni ja minä hänen – toivotaan, että niin on vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jälkeen. 

Suhteen alku ei ollut kummallekaan helpoin mahdollinen ja nyt olen siitä kiitollinen, sillä meistä on hitsautunut tiivis ja toimiva tiimi, jolla on hyvässä ja huonossa kohtalaisen realistinen käsitys niin itsestä kuin toisesta. Entä minä ja iänikuiset kiireeni? Olen vihdoin kyllästynyt tekemään töitä ympäri vuorokauden, olen rakentanut jo tovin elämää jossa on tilaa muullekin ja hän tekee siitä kyllä tosi paljon helpomman.

Tämä on molemmille ensimmäinen suhde, johon voimme kuvitella sitoutumista vaativia projekteja – kuten vaikka esimerkiksi perheen – ajautumatta paniikkitilaan. Vähän jopa kutkuttaa pohtia millainen tyyppi sieltä tulisi, jos yhdistäisimme geenimme. Ja miten hauskaa meillä sen tyypin kanssa olisi! Tuskin siitä mikään tylsimys tulisi. Ainakin sillä olisi huonot vitsit ja tosi paljon tukkaa. Jarnosta tulisi ihana isä ja uskon, että minustakin kuoriutuisi tosipaikan tullen aivan kelpo äiti, vaikken perinteistä kotiäitityyppiä edustakaan. On niin monia tapoja olla äiti eikä kukaan meistä ole muutenkaan täydellinen.

Ajatus on vasta orastava, nupullaan. Olemme olleet yhdessä alle kaksi vuotta ja se tuntuu kovin lyhyeltä ajalta, haluaisimme vielä nauttia elämästä kaksin, matkustella ja elää, palata tämän ajatuksen äärelle Sitten Joskus. Kun ajattelemme tälläisiä asioita ensimmäistä kertaa, tuntuu aivan absurdilta, että maailma ympärillämme toitottaa, että on jo kiire ja ihan kohta liian myöhäistä.

Mutta en ole vielä valmis, en edes tiedä vielä haluanko! Rakastan vapaata elämääni, sitä että voimme nukkua pitkään, uppoutua töihin koko päiväksi tai lojua leffojen äärellä vaikka kokonaisen viikonlopun, painella päähänpistosta viinilasilliselle tai elokuviin. Saamme matkustaa osana työtämme, se on molempien unelma joka on nyt totta. Nautin elämästä juuri nyt enemmän kuin ikinä aiemmin, ja se tuntuu ansaitulta – läheltä seuranneet tietävät kuinka paljon olen tehnyt töitä sen eteen, ja kuinka pitkä ja kivikkoinen tie on ollut. Niin paljon on yhä tekemättä, vielä kesken, vasta alussa. En tiedä olenko valmis vielä pistämään koko pakkaa sekaisin – varsinkaan kun lapsihaaveet eivät ole koskaan varsinaisesti kuuluneet kuvioon.

Mikä pelottaa? Lyhyesti sanottuna suunnilleen kaikki.

Raskaus, synnytys – olla toisten kopeloitavana ja tutkittavana, olla muiden armoilla silloin kun on heikoimmillaan, luopua kontrollista ja antautua johonkin tuntemattomaan. Pelkkä kuparikierukan vaihtaminen on osoittautunut haasteeksi, joka on luonteeltaan huomattavasti enemmän henkinen kuin fyysinen. Olen ilmeisesti padonnut sisuskaluihini paljon pelkoja ja suruja, jotka ryöpsähtävät pintaan heti jos niitä käy sorkkimaan.

Ne haasteet olisivat jokatapauksessa ohi yhdeksässä kuukaudessa, mutta pelottaa myös miten selviäisimme arjesta: työskentelemme yrittäjinä, joiden tulot ovat epäsäännölliset ja työtunnit epämääräiset. Pärjäämme kyllä, mutta se vaatii paljon töitä – pidämme harvoin lomia tai vapaapäiviä. Tulot eivät saisi juurikaan tipahtaa, jos on tarkoitus elättää kahden sijaan kolme tai jopa enemmän. Yli viisitoista vuotta yrittäjyyttä on opettanut, että yhteiskunta ei varsinaisesti tue tätä valintaa eikä ole tehnyt myöskään äitiys- tai isyyslomalle jäämisestä helppoa.

Eniten pelottaa vauva- ja pikkulapsivaihe. Olla niin tiukasti sidottu johonkuhun toiseen, aamusta iltaan ja yöt läpi valmiina täyttämään pienen ihmisen tarpeita. Oma elämä menisi moneksi vuodeksi toiselle sijalle. Olen vasta viime vuosina alkanut nukkua kokonaisia yöunia, en haluaisi heti luopua niistä! Riittääkö aikaa enää ollenkaan itselle – tai parisuhteelle? Niin monet pienten lasten vanhemmat eroavat. Jos pitäisi valita koko elämän kestävä kumppanuus tai lapset, valitsisin silmääräpäyttämättä kumppanuuden. Sitä olen halunnut aina, lapset olisivat vähän odottamaton bonus. Onko mitenkään mahdollista saada kaikki – ne lapset, aikaa itselleen ja töilleen sekä onnellisen parisuhteen?

Arveluttaa muutenkin lapsiperheelliseksi heittäytyminen – sopiiko se minulle, meille? Jakaisimme arjen ja juhlan pienen ihmisen kanssa jonka hyvinvointi riippuu sataprosenttisesti meistä. Keittäisimme aamupuuroa, pukisimme ja riisuisimme, kävisimme lastenlääkärissä, veisimme ja hakisimme tarhasta. Ympärillä on lapsiperheen elämästä monenlaisia esimerkkejä eivätkä ne kaikki ole aina kovin rohkaisevia. Haluaisin silti ajatella, että kaikki perheet ovat erilaisia ja ehkä asiat voisi tehdä toisin. Että ei sen tarvitse olla joka päivä aamukuudelta samanlaisena alkava ja toistuva kurahaalarihelvetti, taakka jonka alle uupuu. Kaikkea ei voi elämässä valita, mutta jotkut asiat sentään – voisimme vaikka muuttaa lasten kanssa auringon alle, jonnekin jossa arki on kevyempää. Niin minun isäni ja äitini tekivät, muuttivat Australiaan, niin kauas kuin Euroopan koleudesta pääsivät kun olin vasta muutaman kuukauden ikäinen. Emme värjötelleet toppahaalarissa marraskuun kohmettamassa leikkipuistossa, me vietimme iltapäivämme hiekkarannoilla, metsissä, takapihalla jossa kasvoi kanoja ja passionhedelmiä. Onnellisia, kuumia päiviä.

Mietityttää myös kannattaako tehdä lapsia maapalloon, jossa on niin moni asia huonosti. Jos yhteiskunnallinen ilmapiiri on nyt näin tulehtunut, millainen maailma on silloin kun he ovat aikuisia? Meitä on sitäpaitsi nyt jo aivan liikaa. Siitä näkökulmasta tuntuu erikoiselta, että vapaaehtoisesti lapsettomia – minuakin, vaikka kuulun enemmänkin kattellaan-leiriin – syytetään usein itsekkyydestä. Jos haluaa arvioida ihmisten henkilökohtaisia valintoja kokonaisuuden kannalta, lasten tekeminen on nykypäivän valossa minusta paljon, paljon itsekkäämpää.

Pelottaa ne muutkin vaihtoehdot.

Entä jos päätämme haluta perheen, mutta se ei onnistukaan? En edes tiedä voisinko saada lasta. Olen kärsinyt koko elämäni kovista kivuista (joita vasta sivusin) ja endometrioosia on epäilty vuosikaudet, joskaan ei koskaan diagnosoitu. Sitäpaitsi tähän tehtävään tarvitaan tiettävästi kaksi, eikä yhdistelmän toimivuudesta tiedä ennen kuin kokeilee.

Entä jos päätämme jättää lisääntymistalkoot muille ja kadumme sitä myöhemmin? Me kaikki vanhenemme, lapset tuovat elämään jatkuvuutta. Juuri nyt meitä kiinnostaa seikkailla ja tutkia tätä maapalloa, valokuvata ja kirjoittaa, tehdä musiikkia, viettää aikaa ystävien kanssa, mutta riittääkö se elämänsisällöksi vielä viisikymppisenä vai tuleeko tunne, että jotain tärkeää jäi kokematta? Uskon vakaasti, että elämä voi olla sataprosenttisen täyttä ja tyydyttävää ilman lapsia, mutta uskon myös lapsen saaneita ystäviäni, että vanhemmuus on kokemuksena ainutlaatuinen, unohtumaton ja ravisteleva.

Miehillä on aikaa miettiä, mutta naisena ajan rajallisuus tulee kovin selväksi sen jälkeen kun täyttää kolmekymmentä. Kysymys kuuluukin: kuinka kauan voi vielä miettiä mitä oikeastaan haluaa?

Voisipa vaan olla ja katsoa kuinka käy, antaa maailmankaikkeuden päättää puolestamme. Harmi vaan, että kuparikierukkani antaa kohtalolle kovin niukasti työskentelytilaa. Ainahan sen voisi heittää mäkeen, mutta sekin on aktiivinen päätös, johon en ole juuri nyt tai ensi kuussa tai välttämättä ensi vuonnakaan valmis. Koska mitä sitten jos kaiken pelottelun jälkeen natsaisikin HETI? Sittenpähän olisi jossittelut jossiteltu. En usko, että mitään hyvää syntyy tekemällä paniikkipäätöksiä, joten kattellaan tätä nyt vielä tovi. Ehkä ne ajatukset siitä selkeytyvät. Sitäpaitsi olemmehan jo nyt pieni perhe. Käy niin tai näin, kovin huonoja vaihtoehtoja ei onneksi ole.

Tästä asiasta keskusteleminen ei ole helppoa, niin monille aihe on arka. Toiset haluavat lapsen vaan eivät saa, toiset kipuilevat muista syistä. Ymmärrän hyvin, että näihin asioihin voi liittyä pelkoja, toiveita ja tilanteita, joista ei haluta puhua. Oikeastaan juuri siksi halusinkin kirjoittaa ajatuksistani, sillä ensinnäkin epäilen, etten ole tarinani kanssa yksin ja toisekseen tuntuu, että ihmiset eivät uskalla kovin herkästi ottaa näitä puheeksi edes kavereiden kesken. Jos on kokemuksia, ajatuksia tai muuten vaan jotain sanottavaa, kommenttiloota on auki ja sana vapaa.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

215 thoughts on “VELA, VAI VASTA PÄÄTTÄMÄSSÄ?

  1. Pingback: Koska pitää tietää, että haluaa äidiksi? – Sanna-mama

  2. Se mitä haluamme ja kaipaamme on vähemmän sisäsyntyistä kuin kuvittelemme. Meillä on laumaeläimen vaistot ja illuusio yksilöllisistä valinnoista. Oikeasti meihin vaikuttaa paljon vahvemmin kuin haluamme myöntää se, mitä meille merkityksellisissä sosiaalisissa piireissä arvostetaan. Tällä hetkellä äitiyttä arvostellaan enemmän kuin arvostetaan. Puhe lapsista on ongelmakeskeistä.

    Siispä se ettei sinulla ole vauvakuumetta tai palavaa halua perheen perustamiseen tällaisena aikana ja tässä arvoilmastossa ei kerro sinusta yksilönä kovinkaan paljoa.

    Ilman lapsia voi elää hyvän elämän. Ilman lapsia asioita itsestä ja ihmisyydestä jää kuitenkin oppimatta. Kysymys ei ole mistään tietystä oivalluksesta, vaan lapsen kanssa koettavasta rajattoman vuorovaikutuksen intensiteetistä, joka puristaa esiin omaan taustaan, persoonaan, arvoihin ja ajattelutapoihin liittyviä asioita. Tällä en tarkoita, että lapsen saaneet olisivat parempia ihmisiä. Vanhemmuus on yksilöllinen matka, jossa joutuu väistämättä käsittelemään joitain sellaisiakin mörköjä, jotka muuten saisivat jäädä ikuisesti maton alle.

    On absurdia kysyä antaako lapsi enemmän kuin ottaa. Lapsen ja vanhemman suhteessa on kaksi osapuolta ihan yhtä paljon kuin missä tahansa muussakin ihmissuhteessa. Suhde ei tietenkään ole tasa-arvoinen, sillä lapsen on lähes mahdotonta olla rakastamatta vanhempaansa ehdoitta ja täydellisesti.

  3. Hyvä teksti ja mielenkiintoisia kommentteja. Ketju on niin pitkä, että taustoittamatta kerron oman lopputulemani: Koska raskauden yrittäminen ei ole meille oikea ratkaisu nyt tai tähyiltävissä olevassa tulevaisuudessa, ja koska molemmat miehen kanssa olemme tällä hetkellä yksimielisiä siitä, että lapsettomuus on meille OK ratkaisu, iästä huolimatta jatkamme ehkäisyä. Emme voi mullistaa elämäämme nyt jollain mikä ei tunnu oikealta siltä varalta että myöhemmin kaduttaisi, tai jotta saisimme tietää että ei onnistu. Toisaalta ikä pakottaa tunnistamaan, että jos mieli muuttuu, voi hyvinkin olla liian myöhäistä. Eli esivalmistan itseäni hyväksymään, että myöhemmässä elämänvaiheessa voi kaduttaa, ja sen katumuksen kanssa minun pitää pystyä elämään. Sudenkuopat on tunnistettava, etenkin, kun merkityksellisin sisältö arkielämässäni on työ.

    Näillä mennään, ja katsotaan, minne elämä kantaa.

    • Kiitos kun kerroit! Tosi kiinnostavaa. Kuulostaa terveeltä ajatukselta hyväksyä se, että valinta voi joskus tulevaisuudessa harmittaa, mutta sen kanssa pitää vaan pystyä elämään, koska siihen on ollut painavia syitä. Silloin olisi ollut pelkästään hölmöä tehdä toisin siinä pelossa, että joskus voi kaduttaa. Entä jos ei?

  4. Aivan samankaltaisia ajatuksia vuotta nuoremmalta naiselta. Kiitos kun jaoit näin henkilökohtaisen asian. En tiedä itsekään vielä mitä tehdä, mutta viimeisen parin vuoden aikana ajatukset ovarmaan hiljalleen kallistuneet positiiviseen suuntaan lapsen yrittämisen suhteen. Tähän on vaikuttanut paljon hieman vanhempien ystävien hyvä esimerkki: he ovat yhä omia itsejään, ovat kiinnostuneita työasioista jne. Elämään kuuluu se, ettei vaihtoehtoisten valintojen seurauksia voi tietää etukäteen. Omia tuntemuksia kannattaa mielestäni meidän ei-vauvakuumeisten mutta lasta harkitsevien seurata tarkasti (en nimittäin itse usko klassista vauvakuumetta itselleni koskaan tulevankaan, kun ei ole vielä tähän ikään mennessä tullut). Itsestäni tuntui, että universumi yrittää sanoa jotain: olimme eräänä päivänä puolison kanssa keskustelleet taas kerran varovasti lapsiasiasta ja ensimmäistä kertaa konkreettisesti puhuneet muun muassa mahdollisesta aikataulusta. Seuraavana päivänä sain kuulla itselleni mahdollisesta työpaikasta ulkomailla. Olen pyöritellyt ulkomaille töihin lähtöä myös mielessäni viimeiset vuodet. Nyt reaktioni tuohon uutiseen kertoi aika paljon siitä, mihin suuntaan sisimpäni on suuntautunut vaikken sitä itse vielä uskalla ääneen sanoa. Ulkomaan tarjous nimittäin herätti ilon sijaan eieiei- tunteen…

    • Oho! Näin se monesti menee, että kestää hetken tajuta millaisia toiveita sitä elättelee salaa itseltäänkin. Kiitos kun kerroit ajatuksistasi. Toivon että saatte kaiken mitä toivotte ja vielä vähän enemmän xxx

  5. Niin ne kovatkin periaatteet saattavat kummasti muuttua:

    http://m.iltalehti.fi/viihdeuutiset/201710132200460018_vd.shtml

    Neljääkymppiä lähestyvä siskoni tuli raskaaksi samanikäiselle lapsettomalle miehelle, joka ei halunnut sitoutua häneen. Sisko päätti pitää lapsen, sillä hän tiesi ettei toista mahdollisuutta todennäköisesti koskaan enää tulisi ja esikoinen oli jo 9-vuotias. Mies painosti aborttiin ja uhkasi tehdä siskoni elämästä mahdollisimman hankalaa jos hän pitäisi lapsen, oli siis kaikin tavoin täydellinen a-hole. Mutta kas kummaa, kun tytär sitten tupsahti maailmaan heräsi miehenkin hormonit niin vahvasti, että lapsesta tuli hänen elämänsä kiintopiste ja suurin ylpeydenaihe. Naisella on sentään 9 kk aikaa valmistautua äitiyteen, mutta isällä se monesti konkretisoituu vasta kun kohtaa vauvan. Sanotaan, että evoluutio on tehnyt vastasyntyneen isänsä näköiseksi, jotta isä bondaisi vauvan kanssa. Miehen testosteronitasot tutkitusti myös romahtavat alussa, eli paljon on biologialla sormet pelissä vaikka ihmisellä kuinka olisi vakaamuksia :).

    • En tiedä oliko kommenttisi kohdistettu minulle vai yleisesti tähän keskusteluun, mutta niin, toki mielipiteet voivat matkan varrella muuttua. Ja ihanaa, että tuossa linkittämässäsi tapauksessa niin kävi! Sitten on niitä tapauksia, joissa toinen ei ole halunnut lasta mutta toinen on ajatellut, että kumppanin mieli muuttuu sitten kun lapsi tulee, ja sitten niin ei käykään. Ne ovat kyllä surullisia tarinoita niin monella eri tavalla.

  6. Melkein sama homma täällä! Ikää tosin enemmän, vuosi minulla ja parisuhteella kait viisi. Samoja ajatuksia vuositolkulla kelasin ja lopulta ehkäisy alkoi tuntua hölmöltä, miksi ehdoin tahdoin estää. Laskeskelimme todennäköisyyksiä ja ajattelimme, että laitetaanpa arpa vetämään. Luovuin ehkäisystä vuosi sitten kesällä.

    Nyt syksyllä mentiin lääkäriin, tutkimukset kesken ja tuloksia joskus marraskuussa. Nyt neuvoisin, että tämän ikäisen kannattaa oikeastaan aika pian ehkäisystä luovuttuaan käydä katsomassa, onko kaikki kunnossa. Miehellä on oma osansa niissä hommissa tietysti myös. Onpahan sitten faktat tiskissä, eikä tarvitse kellua täydessä pimennossa. Voi sitten korjata, jos on korjattavaa tai jos hoito tuntuu ajatuksena liian raskaalta, jättää asian niikseen.

    Ehkäpä olemme kunnossa, eikä kummemmille hoidoille ole syytä. Todennäköisyyksiä voi sitten parantaa tavalla jos toisella, päästään ns. tekemään. Vähän ällöä, vähän koomista. Ajatuskin, kaksi aamutorkkua motivoitumassa yhtymään ennen työpäivää…

    Minua vastaan tuli Felicitaksella aivan mahtava lääkärilady, ystävä on kohdannut ihanaisia ihmisiä julkisella puolella. Etukäteen vähän pelkäsin, että tuntuu tungettelevalta tai muuten ikävältä, turhaan.

    Elämä on tosi hyvää näin, kahdestaan. Jännittävää nähdä, mitkä portit tulevaan aukeaa ja mitä niiden takaa paljastuu.

  7. Kauneuden ja viisauden yhdistelmä lumoaa blogissasi, Stella Tämän tekstin lisäksi kiitos ihan kaikista kuvista ja kirjoituksista! Olet valtavan taitava.

  8. Nyt oli pakko kommentoida. En tiedä käyvätkö ihmiset asiaa aina samankaltaisesti läpi, mutta moni asia pohdinnastasi on kuin omasta kynästäni viiden vuoden takaa. Minä en 20-30-vuotiaana halunnut lapsia. En osannut olla lasten kanssa ja mielestäni kaverien lapset eivät olleet mitenkään maailman upeimpia. Yhtäkkiä kuitenkin ajatus perheestä alkoi hiipiä mieleeni, kun oli 32. Mutta. Sepä ei ollutkaan ihan niin helppoa kuin olin luullut. Mulla oli myös epäily endometrioosista ja se osoittautui oikeaksi. Alkoivat kevyet hoidot, jotka pahensivat sairautta. Tuli pakonomainen vauvakuume (koska pakko saada jotain mitä maailmankaikkeus yrittää minulta pimittää). Tulivat rankemmat hoidot, koeputkihedelmöitys ja lopulta raskaus ja lapsi. Alkoi matka vanhemmuuteen, korvatulehduskierteet, uhma, unettomuus. Ja toinen lapsi nopeasti ensimmäisen perään (tytöt ovat nyt 1,5v. ja 3,5v.). Muutamia juttuja mitä tämän matkan varrelta on jäänyt mieleen:

    1) Suuriin osa peloistani ei ole osoittautunut todeksi. Tai jos on, niin niiden merkitys on matkan varrella pienentynyt.

    2) Elämä on muuttunut seikkailuksi. On pakotettu oppimaan itsestään, miehestä, meistä pariskuntana. On tullut uusi yhteinen asia, joka hitsaa meidät yhteen, joka tekee meistä yhdessä ylpeitä, kiitollisia ja onnellisia.

    3) Vanhemmuuden huonoista puolista puhuu huomattavasti enemmän kuin hyvistä. Koska ne hyvät on vaikea pukea sanoiksi. Koska oman onnellisuutensa toitottaminen on välillä vaivaannuttavaa. Ja koska sinkkuystävälle ei halua jaaritella tuntikaupalla siitä, miltä oman lapsen hiukset tuoksuvat aamulla tai miltä vauvan ensikikatus tuntuu.

    4) Olen uupunein, mutta ehdottomasti onnellisin kuin koskaan elämässäni. Mainittakoon, että elämääni ennen lapsia kuului matkustelua, ulkomailla asumista, opiskeluja, ystäviä jne. Tämä onni on jotain erilaista. Se on sellaista, minkä vuoksi tekee kaikkensa ja minkä ajattelu saa melkein itkemään.

    5) Välillä päivät ovat ihan kamalia. Ja todellakin monen päivän vaihtaisin myös pois.

    6) Lasten myötä moni asia elämässä on muuttunut, mutta se ei haittaa. Koska niitäkin asioita voi välillä tehdä. Joka aamua ei voi aloittaa hitaasti nautiskellen. Ja kyllä, lapset heräävät myös viikonloppuisin klo 7 (tämä oli minulle jostain syystä järkytys ja yllätys). Mutta ravintolaan voi edelleen mennä ystävien kanssa. Leffailtoja voidaan järjestää. Ravintolasta lähdettyä on vain ihan superkiva mennä kotiin, koska maailman hienoimmat tyypit on siellä vastassa.

    7) Ennen lasta kenenkään ei tarvitse olla äiti tai valmis äidiksi. Lapsen synnyttyäkään sitä ei ole. Vanhemmuus on matka, johon hypätään pää edellä. Lapsen synnyttyä paluuta ei ole, joten siitä voi vain yrittää nauttia kaikkine käänteineen.

    8) Ehkä kaikkein lohdullisin ja mun päätökseeni toisesta lapsesta vaikuttanut juttu on, että lapset kasvavat. Jos et pidä vauvavuodesta, se on tosi nopsaan ohi. Jos taapero kiristää hermoja, niin menee muutama vuosi ja se on koulussa. Lapset myös lähtevät kotoa ja yhteistä aikaa jää yhä enemmän kuin lapset kasvavat.

    Ja ehkä hienoin juttu ikinä:

    Kasvattaa ensin sisällään ja sitten yhdessä pariskuntana uutta ihmistä. Teistä syntynyttä pientä ihmistä, joka suhtautuu elämään seikkailuna ja yksityiskohtien kokoelmana. Valmistaa pientä ihmisenalkua kohtaamaan maailma ja yrittää ohjata häntä niin hyvin, että hän voisi puolestaan levittää myöhemmin hyvyyttä ympärilleen. Musta hyvien ihmisten tulisi ehdottomasti lisääntyä, teidänkin :D En voi kuin sanoa, että kannattaa heittäytyä ja uskaltaa, jos vain molemmilla tahtotila on. Matka on ikimuistoinen.

    • Ihana kommentti, sai kyyneleet silmiin! Itse näen elämän lasten kanssa (lähes) samoin.
      Kommentoin jo tuonne aiemmin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta mutta pakko laittaa vielä uusi kommentti kun luin Stellan tekstin ja kommentteja uudelleen..
      Tämä aihe on niin arka ja kiinnostava! Voisin puhua aiheesta tunteja, päiviä. Nämä kommentitkin täällä ovat niin ihanan asiallisia. Olenkohan koskaan ennen nähnyt näin kiihkotonta ja hyväksyvää, armollisia keskustelua!?

      Minä halusin sanoa vielä parisuhteen tärkeydestä, eli jos parisuhde on kunnossa, vanhemmat ovat tiimi, jolle lapsi (tai sitten lapsettomuus) on yhteinen projekti, en pelkää eroa sen enempää kuin normaalistikaan parisuhteessa. Ja Stella ja Jarno, vaikutatte kyllä sellaiselta tiimiltä, että en epäile hetkeäkään kykyjänne vanhempina. Lapsi voi tehdä elämästä itse asiassa _helpompaa_, juurikin armollisuuden ja itsekunnioituksen kautta.. ja lapsi voi tehdä elämän yksinkertaisemmaksi ja entiset murheet vähäpätöisemmiksi..ainakin minussa lapsi hioi kulmia suoremmiksi.

      Ja lapsia, toimivan parisuhteen, omaa aikaa ja hyvän työn _voi_ saada! Ei kyllä itsestään, ja helppoa ei ole ollut (etenkään – tai siitä syystä – synnytyksen jälkeisen masennuksen ja lapsista riippumattoman vakavan sairauteni takia), mutta mahdollista on, minun kohdalla juuri tuon toimivan parisuhteen ansiosta.

      Eli kuhan lapsi, lapsettomuus tai lapsettomuushoidot on pariskunnan yhteinen päätös, kaikki on “hyvin” ja juurikin niin että “huonoja vaihtoehtoja ei ole”.

      Terkuin,
      Katja

      Ps. Kuparikierukan asennus oli paljon ällöttävämpää kuin synnytys, vaikka minulle laitettiin kierukka vasta synnytettyäni

      • Katja mä mietin ihan samaa, että ihanan rauhallista ja fiksua keskustelua! Täällä pyörii ihan parhaat tyypit, kiitos teille kaikille siitä.

        Ja niin, uskon että olet täysin oikeassa siinä, että tärkeintä on hyvä tiimi, joka selviää haastavimmista hetkistä yhdessä. Kiitos kauniista sanoistasi – luulen kanssa, että meistä kasvaisi hyvät vanhemmat, jos päättäisimme lähteä siihen, ja tietysti jos jälkikasvua meille suotaisiin. Tässä vaiheessa vielä pohdimme – kun kerran voimme – sitä onko se se elämä jonka haluamme, vai onko se jotain muuta.

        PS. Tavallaan lohduttaa, jos kuparikierukan asennus on PAHEMPI, koska siitä olen selvinnyt jo kahdesti :D

    • Suvi! Kiitos tuhannesti hienosta kommentista, luin sen moneen kertaan. Kiinnostava, valaiseva ja sielun pohjamutia liikuttava.

  9. Synttärionnittelut ja kiitos hienosta tekstistä -kuten aina!

    Itsellekin aihe osui ja upposi heti. Olen kohta kaksivuotiaan maailma ihanimman lapsen äiti. Elin aika mukavassa suhteessa lapsen isän kanssa ennen raskauttani, enkä todellakaan tiennyt mahdollisuudestani saada lapsia, koska terveydellistä syistä minulle oli kerrottu jo vuosia, ettei se luultavasti onnistuisi. Olin ok asian suhteen. Sitten luulin olevani pahimmassa flunssassa ikinä, mutta sainkin tietää raskaana. Olin yllättynyt, mutta samalla ihan sairaan onnellinen! Mieskin oli ja kaikki meni kivasti.

    Kunnes ei enää mennytkään… Raskausaika meni nopeasti, enkä ehtinyt nauttia siitä miltei lainkaan, paitsi salassa, koska parisuhteemme alkoi rakoilla. Mies ei halunnutkaan enää lasta, tai ainakaan sitä mielikuvaa lapsiarjesta, mikä hänellä oli. En ensin millään tahtonut uskoa tilannetta ja mietinkin, että “miksi se nyt tuolleen alkoi kriiseilemään? Kaikkihan menee varmasti hyvin. Ollaan hyviä tyyppejä.” jne. Ehdotin, josko oltaisiin menty juttelemaan jonnekkin, kun kahdestaan mies ei enää tahtonut jutella (no aika paha merkki, tiedän!), mutta ei. Lyhennettynä: erosimme ennen lapsen syntymää, enkä ole tavannut häntä sen koommin. Eikä hän lasta, ihan omasta halustaan.

    Nyt ajatellen, tajuan, että se mitä minulla oli lapsen isän kanssa, toimi hyvin kahden aikuisen välillä, mutta ei lapsen kanssa. Enkä tahtoisikaan lapsen elämään ihmisiä, ketkä eivät häntä arvosta, sillä viaton hän on aikuisten välisiin asioihin. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja minun tarinassani valitsisin aina lapseni yli parisuhdekumppanuuden. Tosin toivon, ettei kenenkään tarvitse ikinä niin mustavalkoisesti valitakkaan! :)

    • Kiitos kun jaoit tämän! Aika hurja tarina, joka osoittaa kyllä sen, että kaikki ei todellakaan ole omissa käsissä. Luulen, että munkin valinta olisi toisenlainen tilanteessa, jossa lapsi olisi jo olemassa – on varmasti ihan eri juttu pohtia asiaa puhtaasti teoreettisella tasolla etukäteen kuin käytännössä. Toivon samoin, ettei kenenkään tarvitsisi valita näiden kahden vaihtoehdon väliltä, vaan olisi mahdollista saada kaiken sen mitä haluaa. Sinulle ja lapselle ihanaa syksyä ♥

  10. Myöhäiset synttärionnittelut! Toivottavasti päädytte yhdessä teille parhaaseen lopputulokseen asian kanssa. Tavallaan olisi sääli, jos saisitte lapsia, sillä olisi niin ihanaa seurata lapsettoman pariskunnan elämää, teitä ei ole julkisuudessa niin paljon, ja velatkin kaipaavat idoleja :) (en siis manaa/toivo teille lapsettomuutta, toivottavasti pointti tuli selväksi).

    Itse olen 26-vuotias, ja olen aina tiennyt että lapsia en hanki, ja olen 100% varma siitä että mieli ei tule muuttumaan asian suhteen. Pohdin asiaa aika usein kun ystävät puhuvat lapsihaaveistaan ja jotkut lisääntyvät, ja mietin, olisikihan se sittenkin minulle? Mutta jo ajatuksestakin iskee pienimuotoinen paniikki, enkä muutenkaan koe mitään erityistä hoivaviettiä lapsia kohtaan. Näen myös usein _painajaisia_ siitä, että olen raskaana niin pitkällä, että on liian myöhäistä tehdä aborttia.

    Minulla ei tosiaan itse ole kokemusta, mutta olen nähnyt hyvin läheltä sen vanhemmuuden kurjimman ja parhaan puolen omien vanhempieni kohdalla. Minä ja isosiskoni olemme molemmat normaaleja, omassa elämässään hyvin menestyneitä naisia, ja meillä on erittäin läheiset välit vanhempiimme. Vaikka en ikinä pääsekään vanhempieni pään sisään, niin uskon että myös he nauttivat seurastamme ja ovat onnellisia siitä, että olemme osa heidän elämäänsä. Sitten meidän veli… lyhyesti sanottuna, väkivaltainen uusnatsinarkkari, joka pahoinpiteli minua vuosikausia ja melkein kuristi kuoliaaksi, kun olin 17. Veljeni on kolme vuotta vanhempi, ja en muista teiniajoista mitään muuta kuin stressiä, kun hän varasteli, veti huumeita, tappeli ja tuhosi muiden omaisuutta. En voi kuvitella miten hirveää aikaa tämä on ollut vanhemmilleni, ja varsinkin se, kun oma lapsi pahoinpitelee pikkusiskonsa henkihieveriin. En ole ollut missään tekemisissä veljeni kanssa sen jälkeen kun täytin 18, mutta vaikka nykyään menee kuulemma hieman paremmin, on hänellä vaikeuksia pitää työpaikkaa kahta viikkoa pidempään, ja edelleen melkein kolmekymppisenä pummaa vanhemmilta rahaa ja luultavasti jatkaa samaa ikuisesti. Emme ole koskaan puhuneet näistä asioista suoraan, sillä kaikki veljeeni liittyvä on liian tulenarkaa, mutta olen enoltani kuullut, että vanhempani pelkäävät vanhenemista ja sitä päivää, kun heistä tulee fyysisesti heikompia kuin veljestäni. He kuulemma harkitsevat jopa muuttavansa ulkomaille eläkepäivinään.

    Tämän avautumisen pointtina lähinnä se, kun ihmiset väittävät, että se minkälainen ihminen lapsesta tulee, riippuu vain ja ainoastaan kasvatusolosuhteista. En oikein usko, että vanhempani valikoivat, että minusta ja siskostani tulee kunnon kansalaisia, ja yhdestä kasvatetaan väkivaltainen narkkari. Välillä toivon, että vanhempani olisivat lopettaneet isosiskooni, jotta he olisivat saaneet elää rauhallisen ja ihanan elämän pienenä kolmen hengen perheenä, vaikka se sitten olisi tarkoittanut sitä että minua ei olisi.

    Sen lisäksi ettei minulla vain ole mitään sisäistä tarvetta lasten hankkimiseen, tuo antaa lisäsyyn sille, miksi en varmasti tule hankkimaan lapsia. Koskaan ei tiedä mitä sieltä tulee. Vaikka kuinka pyrkisi kasvattamaan lapsen omien ihanteiden mukaan, on lapsi jo syntyessään oma persoonansa, johon ei voi vaikuttaa. Minusta tuokin on asia, jota lapsia haluavien kannattaa vakavissaan pohtia. Veljeni on tietenkin äärimmäinen esimerkki, mutta aina lapset eivät tuo onnea. Joskus he tuovat vain elämän mittaista tuskaa. Toivottavasti vanhempani saavat lohtua siitä, että edes 2/3 onnistui.

    Tämän ei ollut tarkoitus olla mikään pelotteluteksti velalta kannanottona siihen, miksi lapsettomuus on niin paljon parempaa. Kaikki lapset eivät tuo onnea, vaikka olisivat olleet kuinka toivottuja ja suunniteltuja tahansa.

    • Huhhuh. Kiitos kun jaoit kokemuksesi. Kuulostaa tosi hurjalta ja ahdistavalta, mutta vaikuttaa siltä että sinusta on tullut fiksu aikuinen, joka osaa pohtia asioita monelta eri kanteilta. Olen pahoillani siitä että perheenne on joutunut käymään kaiken tuon läpi.

      Minäkin olen muuten nähnyt samanlaisia painajaisia joskus nuorempana! Olinkin todella pitkään sitä mieltä, että lapset eivät ole minua varten. Siksi tuntuukin nyt hassulta, kun ajatus ei enää olekaan ihan niin kauhea, vaan näen siinä paljon positiivisiakin puolia. Aika näyttää miten meille käy, mutta olet ihan oikeassa siinä, että kasvatus ei todellakaan takaa yhtään mitään – jokainen lapsi on ihan oma persoonansa, joka tekee omat valintansa, olivat vanhemmat siitä mitä mieltä tahansa.

  11. Odotin vauvakuumetta. Kävin mielessäni KAIKEN MAHDOLLISEN. Odotin. Mieheni alkoi kypsyä.
    Totesin,että whatta hell ja jätin ehkäisyn pois.

    Tärppäsikin heti. (olemme saman ikäisiä).

    Kaikki kuulemani ja lukemani jäi toisarvoiseksi. Sinä olet oma raskautesi. Tein samoja asioita,kävin keikoilla yms. tietysti voinnin mukaan.

    Synnytyksessä kävi niin,että leikattiin. Ihan simppeli homma.

    Perheestä..Pikku mirkkumme tuli MEIDÄN elämään. Tekee samoja asioita kanssamme ja sopeutuu unirytmiimme.

    Tämä ei todellakan ollut niin rakettitiedettä tai kuluttavaa,kun kauheimmissa ajatuksissani kuvittelin. Toki vierelläni on kumppani,joka täyttä kultaa.

    Ulkopuoliset (nuoremmat äidit) kommentoivat,kuinka rento voin olla. Ikä tuo varmuutta myös tähän prosessiin.

    • Tämä on kaikki todella totta. Minulla on kaksi nyt jo kaksimetristä poikaa, ja se menee juuri noin. Nyt kun jepet on 16 ja 19, saa vierestä ihailla miten hienoja henkilöitä heistä kasvoi – ja nauraa heidän vitseilleen. Heistä tuli tuollaisia, minun ansiostani – ja ilman minun ansiotani. Minulla oli paljonkin pelkoja äitiydestä mm. raskaan oman äitisuhteeni vuoksi. Onneksi uskalsin! Onnea ajatteluprosessisi, sinä vain tiedät, mihin sinun kannattaa uskaltautua.

      • Unohdin sanoa vielä sen, että ei se oikeastaan mene niin, että ilman lapsia elää itselleen ja lasten kanssa jollekin toiselle. Se on edelleen just sun elämä ja sinä itse, niitä vain valotetaan eri kulmasta.
        Kurahaalarihelvetti on vain murto-osa totuutta. Toinen puoli on jotain ihan muuta, uusia onnen ja ilon aiheita ja kasvava armollisuus omaa itseä ja muita kohtaan.

      • Ihanaa että uskalsit! Voi kaksimetrisiä miehiä, on niin hassua ajatella että hekin ovat olleet joskus ihan pieniä. Oma veljeni on samanlainen.

    • Kiitos Jansku kun kerroit kokemuksistasi. Kuulostaa ihanan yksinkertaiselta. Ehkä se olisi sitä meillekin… Eipä sitä saa selville ennen kuin kokeilee. Mutta luulen samoin, että ikä tekee siitä rennompaa.

  12. Hei, pitkäaikainen lukijatar maailman toiselta laidalta kantaa timjaminoksansa tähän soppaan. Mutta ihan ekaksi: myöhästyneesti oikein hyvää syntymäpäivää, Stella, ja kiitos tästä blogista! Tekstisi ovat pelastus alati suomenkielistä lukemista janoavalle ulkosuomalaiselle.

    Olen kaltaisesi eläinten ystävä, ja tulen myös hyvin toimeen ystävieni lasten kanssa. Pidän monien ihmisten seurasta ikään katsomatta, mutta samalla tavoin on ihmisiä, joiden seuraa en totisesti kaipaa. Kaikki lapset eivät ole automaattisesti “hyviä”, vaan aika moni heistä on perus käytöstapoja koskaan oppimaton itsekäs ja inhottava oman edun tavoittelija… ihan niinkuin moni aikuinenkin. Lapset ovat ensisijaisesti ihmisiä, ja heihin pätee minusta aika pitkälle ihan samat jutut.

    Olen aina tiennyt, että en halua äidiksi. Aina. Jo lapsena totesin sukulaisille, että en koskaan tule menemään naimisiin tai hankkimaan lapsia, ja niinpä minulla onkin takana lähes neljä vuosikymmentä sen kuuntelemista, miten “kyllä sinä sitten muutat mielesi kun vähän tuosta kasvat”. Minun isoäitini oli ainoa ihminen elämässäni, joka kerran silmiin katsottuani tokaisi: “Jätetään ne lapsihommat sinun pikkusiskolle, sinusta ei äitiä tule”. Hän _tajusi_.

    Minä kyllä löysin miehen, jonka kanssa menin naimisiinkin asti, pääasiassa käytännön syistä – hänkään ei ollut erityisemmin avioliiton perään, mutta oli helpompaa muuttaa tänne Atlantin taakse kun papereissa sukunimi oli sama. Olisimme luultavasti yhdessä yhä ilmankin. Miehelläni oli myös jossain vaiheessa vahva tarve jättää jälkeläinen tähän maailmaan, ja hän myös muutti minun mieleni siitä ehdottomasta “minä en koskaan lapsia halua” -ajatusmaailmasta. Halusin, en lasta, vaan juuri tämän miehen lapsen. Puhuimme asiasta, ja päätimme antaa kohtalon päättää meidän puolestamme. Tästä on nyt vajaa kymmenen vuotta.

    Lasta ei kuitenkaan koskaan tullut, ja sen sijaan että olisimme lähteneet lääketieteen avulla pakottamaan, tulimme hissukseen siihen tulokseen, että olkoon niin, ja että me molemmat olemme nykyisellään vähän liian vanhoja ja väsyneitä siihen rumbaan. Meidän molempien sisarukset ovat lisääntyneet, joten ns. biologinen imperatiivi on senkin puolesta vähän helpottanut. Me nautimme elämästämme, siihen kuuluu koiria ja muita sellaisia asioita mistä otamme vastuuta, ystäviä ja heidän lapsia, ja paljon tilaa, mikä on kahdelle luovan alan tekijälle aika tärkeä elementti.

    Kyllä minä silti joskus vielä katson häntä ja ajattelen, miten olisin toivonut juuri hänen DNA:nsa voivan jatkua. Hän on niin hiton hieno tyyppi.

    Mutta me jätämme jälkeemme muita isoja asioita, ja se sekä meidän rakkautemme ja kumppanuutemme riittää meille. En pelkää yksinäistä vanhuutta, en ehkä ihan usko siihen. Sitä tulee mitä tulee. Elämä kantaa, ja asioilla on usein tapana järjestyä. Siihen ainakin yritän uskoa. :)

    Iloa ja onnea matkaan, oli päätöksenne sitten mitä tahansa! <3

    • Samaistun osittain tähän, tosin en ole vielä pystynyt hyväksymään mitä lopulta tapahtui! Itsekin aiemmin ajattelin, että en halua lapsia tai naimisiin. Tässä siis taas yksi hieman erilainen tarina siitä, kuinka asiat voivat kellahtaa päälaelleen. Long story short…

      Tapasin nykyisen mieheni n. 32 -vuotiaana kuutisen vuotta sitten ja muutaman vuoden jälkeen ajatus omasta lapsesta alkoikin kutkuttaa ja päätimme, että antaisimme lapsen tulla jos on tullakseen. Lasta ei kuitenkaan kuulunut ja reilu vuosi sitten halusin selvittää onko se ylipäätään mahdollista. Ajattelimme, että sittenpähän ainakin tiedämme ja voimme jatkaa elämäämme tyytyväisenä. No, saimme selville, että mies on steriili eikä lasten saaminen tule olemaan mahdollista.

      Hassua tässä on se, että nyt kun asia selvisi ja universumi päätti asian puolestamme, en pystykään päästämään irti. En ainakaan vielä ole pystynyt, vaikka kuinka järkeilisin ja tiedostaisin, että jossittelu on turhaa. Mies tuntuu hyväksyneen asian vaikka tämä on tietenkin ollut erittäin kova pala hänellekin. Tavallaan kadun, että ensin annoimme toivon perheenlisäyksestä syttyä ja sitten menimme tutkimuksiin, koska nyt toivo tämän osalta on mennyttä ja se mitä ei voikaan saada tuntuu jotenkin erityisen pahalta. Jos emme varmasti tietäisi olisi kai edes pieni toivonkipinä olemassa. Tämä on luonnollisesti vaikuttanut myös parisuhteeseen ja vaatii paljon työstämistä. Eroakin on mietitty. Luulen, että jos emme asiaa varmasti tietäisi olisimme paremmassa paikassa parisuhteessamme. En myöskään halua, että minusta tulee katkera ihminen, joka lopulta syyttää miestäni lapsettomuudesta. Tai että ihmiset säälisivät meitä. Säälin tai jonkinlaisen leimaantumisen pelko on myös yksi syy, miksi en ole kovinkaan monelle asiasta kertonut. Muitakin vaihtoehtoja perheen kasvattamiselle tietenkin on, mutta ainoa minkä kokisimme luonolliseksi, ja mitä olenkin aina omien lasten sijaan pohtinut, on adoptio. Mutta adoptionkin aikaikkuna alkaa pian sulkeutumaan, emme ole naimisissa ja todennäköisesti asuntommekin olisi liian pieni adoptiovaatimusten mukaan, joten ikuisesti ei sitäkään voi vain miettiä. Olen myös aina ollut hieman ärsyyntynyt perheenlisäyksen perään utelevista ja siitä, että puhutaan lasten “hankkimisesta”, nyt tämä tietenkin korostuu.

      Huh, kun kuulostaa negatiiviselta :D Haluan siis vielä lisätä, että suurimman osan ajasta olen tämän kanssa sujut enkä edes ajattele koko asiaa, olen tyytyväinen elämääni ja kiitollinen niin monista ihanista asioista elämässäni. Sitten tulee hetkiä, kun joku kysyy perheenlisäyksestä tai jotain muuta joka pakottaa asian kohtaamaan ja tajuan, että minulla on vielä tekemistä asian hyväksymisen kanssa.

      Kiitos Stella, kun kirjoitat tärkeästä aiheesta! Ja kiitos myös muille kommentoineelle, tästä tulikin oikein terapiaistunto! :)

      • Hei, kiitos kun jaoit tämän! Asia on varmasti kipeä, toivottavasti aika parantaa haavan ja ajan myötä elämäsi asian kanssa helpottaa.

        Meillä tuo, että emme sitten lopulta käyneet lääkärissä, oli lopulta seurausta asian ainaisesta lykkäämisestä, mutta nyt olen siitäkin onnellinen sikäli, että meillä ei ole mitään tai ketään syyttää. Mies arveli kyllä syyn olevan hänessä, itse taas ajattelen että se on voinut olla kumpi vain, tai ihan vain ikä. Olemme molemmat yli neljänkymmenen. Joskus haikeus iskee, kun työssäni näen mahtavia lapsityyppejä, mutta haluan ajatella että meitä lapsettomia tätejä ja setiä tarvitaan myös meidän sisarusten ja ystävien lapsien elämään, jos ei muuta niin näyttämään kaikki ne kielletyt kauhuelokuvat ja pilaamaan heidän musiikkimakunsa kaikenmaailman rokilla ja jatsilla sitten, kun he ovat siinä iässä.

        Kaunista syksyä ja talvea!

        • Kiitos lämmittävästä kommentista <3
          Ja nimenomaan meitä tätiä ja setiä tarvitaan myös :) Itselläni on esimerkiksi mitä mainioimpia kummilapsia, joiden elämässä saan olla osallisena.
          Ihanaa syksyä ja talvea sinnekin ja kaikkea hyvää!

  13. Täällä kirjoittelee 4 lapsen nainen jolla ei koskaan ole ollut vauvakuumetta. Ensimmäisen lapsen saimme mieheni kanssa kun olin 23 vuotias ja neljännen kun olin 33 vuotias. Nyt vanhimmat ovat omillaa ja kaksi kotona ja ikää minulla 44v.
    En ole kokenut että lapsien vuoksi jotain olisi jäänyt tekemättä. Olen työssä joka on mielekästä ja olen kerännyt tunnustusta työssäni.
    Matkustelleet olemme joka vuosi sekä kauko- että lähikohteissa.
    Muutama vuosi olimme sidottu yhden lapsen vaativaan harrastukseen mutta en kokenut sitä rasitteeksi.
    Olemme vuoroin olleet lasten kanssa kotona kun toinen töissä, olemme tehneet lyhennettyä työviikkoa ym.
    Lapset ovat meille hetken lainaa ja kohta ne ovat omissa menoissa.
    Olemme pitäneet pitkässä parisuhteessamme tärkeänä että molemmilla omaa sekä yhteistä aikaa ilman lapsia.
    Minulle lapset ovat avanneet ovia uusiin maailmoihin. Jokainen on yksilö jolla omat kiinnostuksen kohteet.
    Se kuravaate rumpa on aika lyhyt aika koko omassa elämässä.

    • Kiitos kommentista, kivaa kuulla sun kokemuksista! Tottahan se on, että pikkulapsivaihe on nopeasti ohi, niinkuin varmaan ne muutkin vaiheet. Varmasti totta myös tuo, että lapset avaavat ovia uusiin maailmoihin – kauniisti sanottu.

  14. Hei. Minun ei koskaan pitänyt hankkia lapsia, mutta 30 ikävuoden jälkeen epävarmuus alkoi vaivata, ja mieheni halusi mielellään lapsia, ei kylläkään painostanut. Pitkän jahkailun jälkeen jätin ehkäisyn pois. Vauvakuumetta ei siis koskaan ollut, mutta nyt on lapsia kaksi, heistä vanhin 4-vuotias. Nämä neljä vuotta ovat olleet elämäni vaikeimmat vuodet. Pahin alkaa olla takana päin, todennäköisesti masennuslääkkeiden ansiosta. En enää päivittäin kadu lasten hankkimista, ja elämä on nyt ihan ok. Lapset ovat minulle tietysti tärkeitä ja rakkaita, mutta en vieläkään oikein pysty olemaan ajattelematta millaista elämäni olisi ilman lapsia. Minun mielestäni lapsiperhe-elämä ottaa enemmän kuin antaa, ja olen siitä surullinen. Toivon että jonain päivänä ajattelen toisin, mutta vielä tällä hetkellä fiilis on se, että olisi kannattanut luottaa omaan intuitioon, eikä hankkia lapsia miehen vuoksi, yhteiskunnan odotusten takia ja “kaiken varalta” (ettei sitten vanhana kaduttaisi).

    • Hei kiitos tästä rehellisestä kommentista! Luulen, että monilla on samankaltaisia ajatuksia, mutta harva uskaltaa sanoa niitä ääneen. Sehän tässä just ehkä eniten pelottaa, että se ottaa enemmän kuin antaa. Toivon sinne paljon valoa ja voimia ja hyviä hetkiä! xxx

      • Heippa! Kommentoin jo aiemmin ja vielä kantani tähän: on niin totta etteivät monet uskalla sanoa ääneen negatiivisia tunteita lapsiaan tai päätöstään kohtaan. Kaiken pitäisi vaan olla jotain vauvakuplaa ja elämän ihaninta aikaa. Monelle varmasti onkin.
        En kokenut vastaavanlaista katumusta tai masennusta, vaan eräänlaisen tunnelässähdyksen: eikö tämä nyt tunnu yhtään enemmältä? Kaikki hehkuttivat vauvan tuomia tunteiden ilotulitusta, jotain ultimaalista rakkausräjähdystä! No, sitä ei tuonut raskaus, synnytys, vauva-aika, imetys, ei mikään. Kotonaoloaika oli järkyttävän pitkäveteistä ja vauvan itku lähinnä vitutti eikä herättänyt mitään arkaaista suojelurefleksiä. (Ja ennenkuin tuomitsette niin kyllä, lapsi oli toivottu, rakastan häntä ja hoidin häntä hyvin. )
        Minulla oli näistä tunteista tosi huono omatunto ja ajattelin olevani jotenkin huono äiti. Palasin töihin kun vauva oli 4kk ja voi riemua! Kun elämässä oli jotain muutakin niin aloin nauttimaan vauvasta ihan eri tavalla. Samalla ymmärsin että en ole huono äiti, tämä tyyli sopi meille parhaiten.
        Aloin myös puhua näistä negatiivisista tunteista aika avoimesti, ja huomasin että tosi monella oli sydämellään vastaavia “kiellettyjä” tunteita.

        • Kiitos Laura kun jaoit tämän. On tosi tervettä ja tärkeää puhua myös negatiivisista tunteista, joita voi herätä lapsen saamisen myötä. Ihana kuulla, että sun fiilikset muuttuivat paremmiksi kun palasit töihin! Uskon, että tosi moni samaistuu näihin tunteisiin. Perinteinen kotiäitiys ei ole kaikkia varten eikä onneksi tarvitse ollakaan.

      • Helpointa on siis vastata virsteihin, jotka ovat lähinnä omaa ajatusmaailmaasi.

        Sanoit lukevasi kaikki viestit, mutta se ei välity kirjoituksissa, vastauksissa, kommenteissa…

        Näin vuosia asiaa seuranneena, alkaa vaikuttaa siltä, että et ole se rento bloggaaja, jonka kuvaa haluat välittää, vaan tiukka kontrolloija, joka nousee myös julkaisuistasi. Harmi. Halusin uskoa sinun olevan toisenlainen.

        • Kuule, näet varmasti itsekin että täällä on satoja kommentteja ja vastaaminen kestää, koska teen sitä kaikkien muiden töiden lomassa. Jokaisen olen kyllä lukenut enkä osaa nyt sanoa mihin viittaat tuolla, että se ei välity. Peikolle halusin vastata heti, koska minusta hänen kommenttinsa osoitti poikkeuksellista rohkeutta.

          Saat toki ajatella minusta ihan mitä haluat, mutta aika hatarin perustein tunnut vetelevän johtopäätöksiä.

          • Oikeasti? Peikko osoitti poikkeuksellista rohkeutta? Miten voit noin dissata ne kaikki muut kymmenet naiset, jotka ovat täällä avautuneet toivostaan, toiveistaan ja epätoivostaan.

            Vastauksesi on vastaus kysymykseeni. Peikko ansaitsi vastauksen. Moni muu ei. Itse asiassa tämä on palkkatyösi… Jos sinulla ei ole lukijoita, yritykset eivät maksa…

          • Se ei todellakaan ole kenenkään muun dissaamista. Jokaisen kokemus ansaitsee tulla kuulluksi, mutta Peikon lailla äitiyden kokevat tulevat tässä yhteiskunnassa monesti tuomituksi, jos uskaltavat sanoa ajatuksiaan ääneen.

            Minun työni on kirjoittaa tätä blogia ja käydä vuorovaikutusta lukijoideni kanssa, mutta työni ei onneksi pakota vänkäämään ihmisten kanssa, jotka tarkoitushakuisesti ymmärtävät kaiken heille sanotun väärin. Toivotan siis parempaa mieltä ja kivaa jatkoa sinne.

    • Hei!
      Oletkohan sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka on jäänyt diagnosoimatta?

      Minulla oli jo ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen jotenkin tyhjä olo, mutta se paheni sitten toisen lapsen syntymän jälkeen hirveiksi pelko- ja ahdistustiloiksi. Mielialalääkkeiden aloituksen jälkeen näen lapset ihan eri tavalla. On surullista että “menetin” vuosia lasten elämästä, mutta ihanaa on se, että he silti, kaikesta huolimatta, rakastavat minua pyyteettömästi ja meillä on vielä toivon mukaan monia päiviä ja vuosia aikaa yhdessä.

      Minun kokemuksen mukaan negatiivisten tunteiden takana on usein masennusta, joka on nykyään hyvin hoidettavissa.

      Kaiken sairastelun ja kärsimyksen jälkeen minä en kadu yhtään että hankin lapset, vaikka en edes mitään järisyttävää vauvakuumetta koskaan ole tuntenut. Mies ja pojat ovat kaikista tärkeimpiä mulle. Ja sen lisäksi itseni kunnioitus ja rakastaminen sekä armollisuus on lisääntynyt huimasti lasten myötä!

      Ja Stella, ihan uskomattoman rohkea kirjoitus! Nämä asiat ovat todella tabuja vielä joillekin. Kiitos sinulle!

      Terkkuja,
      Katja

      • Hei Katja, kiitos kun luit ja kommentoit! Ihana kuulla, että sait avun masennukseen ja saat nykyisin nauttia perhe-elämästä. Ilahduttaa myös nämä tarinat, joissa perheen perustamisen takana ei ole mitään sen kummempaa vauvakuumetta, mutta se perhe on silti rakkain ja tärkein. Oon välillä nimittäin miettinyt sitäkin onko vauvakuumeen totaalinen puute merkki siitä, ettei vaan kannata lisääntyä.

        • Hei! Kiitos kun olet jaksanut vastailla! Halusin vielä tarkentaa omaa kantaani, kun tämä asia ollut paljon esillä.
          Mulla ei siis ole koskaan ollut sellaista järisyttävää, fyysistä vauvakuumetta ja en ole tiennyt lapsesta asti haluavani perheen kuten jotkut naiset, enemmin teininä ajattelin ettei ikinä! Mutta kun aloin seurusteleen nykyisen mieheni kanssa, tuli kyllä siis tunne, että voisin haluta vauvan juuri tuon miehen kanssa.. kiinnosti juurikin se millainen tyyppi saataisiin aikaiseksi ja pelotti paljon, että entä jos kaduttaa ettei vauvaa oltaisi edes kokeiltu saada. Ja kun mies halusi lapsen ja lupasi osallistua väh 50%.
          Eli, kamala myöntää varsinkin niiden puolesta jotka tuntevat vauvakuumeen oikein fyysisenä kipuna, että jätimme ehkäisyn pois lähinnä uteliaisuutta ja entä-jos -pelosta *punastus*
          Mutta kyllä, perhe on todella tärkein. Vaikka voisin, ei huvita lähteä esim baareihin tai muuta.. onko se sitten myös ikä vai pelkästään perheen ja kodin vaikutus, se jää arvoitukseksi :) toki muutaman kerran vuodessa “pakotan” itseni jossain käymään! :D

          Ihanaa syksyä <3

          • Haha, ei teidän perheenne ja siihen johtaneet motiivit ole onneksi muilta pois :D

            Ja kyllä, kai se vaan on niin, että joskus oikean ihmisen kohtaaminen saa mielen muuttumaan monissakin asioissa. Hyvä niin. Elämä olisi hirveän tylsää, jos ajattelisimme kaikesta aikuisinakin samoin kuin silloin teininä!

  15. Todella hyvä kirjoitus. Ja todella hyvä jatkokeskustelu kommenteissa! Kiihkotonta, hyväksyvää, rehellistä, asiallista keskustelua. Tätä lisää, kiitos!

    Yhden näkökulman haluaisin aiheeseen liittyen tuoda, jonka olen saanut huomata. Minulla on tähän aiheeseen sikäli eri näkökulma, että olen aina halunnut lapsia ja pidän vieraista lapsista. Mutta mietin silti samoja asioita ja kyseenalaistan, haluanko oikeasti vai ympäristön vuoksi, ja onko minusta edes äidiksi.

    Mutta. Minä olen vasta 28-vuotias ja sinkku. Olen saanut kokea, että minulla ei ole vielä oikeutta saati syytä panikoida aiheen tiimoilta. Se ei silti poista tätä kipua ja pohdintaa, varsinkin kun ystävät ympärillä saavat lapsia. Ja se kauhea ajatus: pitääkö tätä kestää kymmenen vuotta? Jos en sitä toivomaani perhettä saa, tai jos se tapahtuu vasta +35 iässä. Miksi alle 30-vuotiaan kohdalla näitä mietiskelyjä ja tuntoja vähätellään? Olipa sitten missä leirissä tahansa.

    Täytyy sanoa, että omista lähtökohdista oli myös erittäin tuskallista lukea näitä kommentteja: kymmeniä “en mä oikeastaan koskaan halunnut lapsia, mutta mulla on täydellinen mies joka halusi lapsia ja päätettiin kokeilla”. Maailma näyttää hyvin epäreilulta, kun perheestä sydän verellä unelmoiva ei vaan löydä hyvää ja kestävää parisuhdetta, puhumattakaan miehestä joka haluaisi lapsia. No, nämä ovat tietysti vain henkilökohtaisia kipujani enkä keneltäkään halua onnea pois ottaa.

    Kyllä kyllä, onhan minulla aikaa. Kymmenen vuotta aikaa vaikka mihin, ja elämäni mies ja lasteni isä voi ilmestyä koska vaan. Se ei poista sitä, että mietin näitä asioita jo nyt, jotka ovat “sallittuja” ja ajankohtaisia vasta useamman vuoden päästä.

    Minulla on ystäviä, jotka eivät halua lapsia, ja on ystäviä joilla on jo perhe. Olen samaa mieltä kuin moni muu: molemmilla tavoilla voi elää onnellista elämää, eikä ketään ole syytä painostaa kumpaankaan suuntaan.

    Kiitos vielä tästä kirjoituksesta, ja myöhästyneet synttärionnittelut!

    • Hei kiitos hyvästä kommentista! Ymmärrän hyvin turhautumisesi. Nämä asiat ovat aina yksilölliset – jokainen kulkee omaa polkuaan ja pohtii asioita omaan tahtiinsa silloin kun ne tuntuvat itselle ajankohtaisilta ja tärkeiltä. Tuntuu varmasti ihan hirveältä, kun tunteitasi ja ajatuksiasi ei oteta vakavasti ikäsi vuoksi. Toivon, että saat kaiken mitä toivot ja vielä vähän enemmän, elämällä on nimittäin usein tapana yllättää ♥

  16. Hyvä teksti! Monet turhautumiset olen kaksivuotiaani kanssa kokenut ja miettinyt, että nytkin voisin olla leffassa/näyttelyssä/reissussa. Tunteita, joita en edes voinut kuvitella. Vauvavuosi yllätti, koska olo oli usein kädetön. Monet asiat naurattavat jo, vaikka silloin hormoonipöllyissä oli leikki kaukana.

    Mutta vauvavuosikin päättyy ja yhtäkkiä huomaa, että hänestä onkin kehittynyt aivan käsittämättömän hauska persoona, jonka kanssa haluaa hengata ja jonka höpsöjä juttuja tulee nopeasti ikävä.

    Olen ollut onnekas, koska olemme olleet mieheni kanssa tasavertaisia: minä pidin vanhempainvapaani, palasin töihin, sain ylennyksen. Hän oli hoitovapaalla, palasi töihin ja vaihtoi työpaikkaa. Nyt molemmilla on kiinnostavat työt ja lapsi viihtyy päiväkodissa. En olisi ikinä voinut kuvitella että saan noin mainion tyypin elämääni, hän on parasta mitä meille olisi koskaan voinut tapahtua.

    Ihanaa jatkoa, mitä sitten ikinä joskus päätättekin! Kaikki tulee menemään hyvin.

    • Hei kiitos Laura kun jaoit kokemuksesi! Ihana kuulla, että teillä on mennyt vauvavuoden haasteista huolimatta hyvin. Aavistelen vähän, että minullekin vanhemmuus saattaisi aueta vasta vauvavuoden jälkeen kun tyypistä alkaisi kuoriutua persoona jonka kanssa voi kommunikoida.

  17. Kaikki on sen arvoista, mutta tässä muutama asia, joita en tiennyt (vaikka tiesin aina, että haluan äidiksi):

    – mahdollisen lapsettomuuden suru sen jälkeen, kun aktiivinen päätös on tehty, voi olla musertava.

    – vanhemmuuteen kasvaa ehkä, mutta se myös muuttaa sinua ja miestäsi. Toivottavasti hyvään. Itselle on ollut hyvinkin epämiellyttävää, että erityisesti pelon tunteet ovat kasvaneet, pysyvästi oletan. Et halua lapsellesi tapahtuvan mitään pahaa ja enää et voi ajatella itsestäsikään neutraalisti, koska olethan jo(i)llekin se kaikkein tärkein.

    – elämä muuttuu. Et voi valita, millaisia lapsesi ovat ja miten kaikki muuttuu. Asioihin voi vaikuttaa, omaan asenteeseen ehkä eniten. Silti, elämä ei jatku tai palaa samanlaiseksi. Voi olla jopa, että aktiivinen päätös jättää ehkäisy pois muuttaa asioita jo tavallaan pysyvästi (oma suhtautuminen muuttuu).

    – joillekin äitiyteen oppiminen käy helposti. Osalle odotusaika on ihanaa muutoksen aikaa. Joillekin synnyttäminen on voimaannuttava kokemus. Osalle rakkaus lapseen syntyy välittömästi. Toisilla on hyvin nukkuva, helppo lapsi ja vauva-aika ihanaa “omaa aikaa”. Ja osalle parisuhteesta muodostuu automaattisesti tiimi, joka toimii saumattomasti yhteen. Toisille nämä tai osa asioista on kuin menisi pakosti läpi harmaan kivivuoren. Ei voi tietää, täytyy vain luottaa, että kaikesta selviää.

    Elämä ilman lapsia on ihan varmasti helpompaa. Se, onko se parempaa, riippuu varmasti ihmisestä. Elämä lasten kanssa saattaa olla täydempää, rikkaampaa ja monipuolisempaakin. En vaihtaisi vanhemmuutta mihinkään, mutta helppoa se ei ole. On muistaakseni tehty ihan tutkimuksia siitä, että aikuisten onnellisuus vähenee sen jälkeen, kun lapsi tulee arkeen mukaan. Koskee varmasti juuri sitä pikkulapsiaikaa (, jolloin niitä erojakin niin paljon tapahtuu). Se on ehkä lyhyt aika, mutta se pitää elää ennen kuin lapset kasvaa ja arki taas helpottuu. Ja se on edessä ensin.

    Onnea elämäänne, mitä ikinä valitsettekin!

    – äitiyteen kuuluu paljon myös

  18. Parisuhde on ollut mulle aina haastavampaa kuin lapset.
    Se on hankalampaa lunastaa se rakkaus ja kaikki…
    Lapset rakastavat ehdoitta.

    Ja ne tukijoukot.
    Jos ne ovat kunnossa, on helpompi selvitä työ ja opiskelurumbasta, kun on lapsia kotona.

    Toivon sinulle kaikkea parasta elämään, vaikkapa tulevaisuudessa lapselliseenkin =)

    • Kiitos Nippe kommentista, ja tietysti onnentoivotuksista! Tukijoukot mietityttävät itseasiassa myös, meillä kummallakaan ei ole lähellä asuvia vanhempia jotka pystyisivät olemaan tarvittaessa mukana. Ystäviä toki on, mutta kaikilla on oma elämänsä ja omat kiireensä, eikä tuntuisi luontevalta odottaa siltä suunnalta jatkuvaa apua. Ehkä tilanne olisi eri, jos ystäväpiirissä olisi silloin muita samassa elämäntilanteessa olevia.

  19. Niin pitkälti samoja mietteitä, joita itse mietin vähän yli kolmikymppisenä. En itse halunnut lasta, ainakaan silloin, mutta mieheni halusi. Lopulta itse koin, ettei päätös voi olla myöskään tässä vaan minun, ja kattellaan muuttui muutama viikko myöhemmin positiiviseksi raskaustestiksi. Esikoisemme täyttää kohta 4 kuopuksen ollessa pian 1,5. Juuri nyt elämä rehellisesti sanottuna pyörii täysin lasten- ja perheen ympärillä ja on melkoista kurahousuhelvettiä (yhden lapsen kanssa pystyimme pitämään pitkälti kiinni vanhasta elämästä, johon kuului paljon töitä, urheilua, matkustelua ja ulkonasyömistä – ja hänen kanssaan elämä alkaa olla jo tosi helppoa, näin sivukommenttina). En usko, että olisin katunut lapsettomuutta, koska lapset eivät täyttäneet mitään tietoista tyhjiötä elämässä ja olen tosi vahvasti uraihminen, mutta nyt kuitenkin koen, että olisin jäänyt tosi paljosta paitsi (toki tilalla olisi varmasti muuta). Lapseni ovat (meille vanhemmille) huikeita tyyppejä ja heihin tutustuminen on aivan mieletön rikkaus. Omalla kohdallani voin siis sanoa, ettei päätöstä antaa mahdollisuus kadu, mutta toki näin voi olla jonkun kohdalla. Itsekin suosittelisin visiittiä gynelle sen arvioimiseksi, missä mennään hedelmällisyyden kanssa. Se voi kirkastaa ajatuksia suuntaan tai toiseen. Mutta, suuria päätöksiä suuntaan tai toiseen – rohkeutta ja voimia mietintään.

    • Kiitos Aino kommentista ja siitä, että jaoit sun kokemukset. Tarinoitanne on ollut ihanaa ja valaisevaa lukea. Joo, samaa olen miettinyt että juuri nyt on vaikea kuvitella että katuisin lapsettomuutta, koska elämässä on niin paljon kaikkea muuta, mutta toisaalta arveluttaa just se olenko samaa mieltä vielä kymmenen vuoden jälkeen kun alkaa olla lasten kannalta jo myöhäistä valita. Mutta aika näyttää kuinka tässä käy, kiitos kannustuksesta!

  20. Hyvä teksti ja hyvää kommentointia!

    Täytin hiljattain 36-vuotta ja olen lapseton. Olen myös eläimille lässyttävä idiootti, jolle omat ja toisten “eläinlapset” ovat äärimmäisen tärkeitä ja rakkaita. Ihanaa, että meitä on muitakin! :D

    Joskus alta kaksikymppisenä minulla oli elämässäni lyhyt ajanjakso, jolloin ajattelin haluavani lapsia. Jälkikäteen ajatellen asia saattoi liittyä silloiseen ensirakkauden vaaleanpunaiseen huumaan. :)

    Tuota lyhyttä ajanjaksoa lukuunottamatta minulla ei ole koskaan ollut tunnetta, että haluaisin biologisia lapsia. En ole varma saisinko edes, sillä minulla on todennäköisesti endometrioosi ja toinen munasarjoistani on polykystinen. Ajatus äitiydestä on ollut aikuisiän ajan oikeastaan aika vieras, ja ajatuskin raskaudesta tai synnytyksestä tuntuu täysin luonnottomalta. Tämä on ehkä toisaalta ollut onnenikin, sillä en ole tullut hankkineeksi lasta itselleni täysin väärien kumppaneiden kanssa. Tästä huolimatta olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut kansainvälisestä adoptiosta, ja tämä asia tuntuu itselleni huomattavasti luonnollisemmalta vaihtoehdolta kuin biologinen äitiys.

    Nyt olen ollut hyvässä parisuhteessa seitsemän vuotta. Mieheni on minulle juuri oikeanlainen kumppani. Suhteen alussa ajattelin, että tässä olisi nyt se mies, kenen kanssa voisi saada lapsia. Ainoa vaan, että sisimmältäni en kuitenkaan ole kokenut asiasta varmuutta. Miehellenikään perheen perustaminen ei ole ollut ajankohtaista. Emme vain koe itseämme valmiiksi tai tiedä, onko lapsiperheen arki meitä varten tässä vaiheessa.

    Vuodet vierivät, ja ymmärrän että päätöstä ei voi lykätä enää kauan. Toisaalta, en ymmärrä mikä saisi mieleni muuttumaan? Olen vierestä nähnyt erilaisia tarinoita hankalasta vauva-ajasta, helvetillisestä teini-iästä ja eroperheiden ongelmista. Nämä kaikki ovat tietenkin osa elämää, mutta en ole varma haluanko sellaista elämää itselleni. Kauhukuvatkaan eivät välttämättä kuitenkaan toteudu, ja kaikki saattaisi mennä hyvinkin. Etukäteen kun ei voi tietää…

    Olemme kuitenkin mieheni kanssa keskustelleet adoptio-vaihtoehdosta, jos jonakin päivänä haluamme perheen. Uskon, että tuossa vaiheessa hankalat vauva-ajat tai teini-iän kurimukset eivät ole ensimmäisenä mielessä, jos todella haluaa perheen. Tällä välin itse koen tärkeäksi elää sellaista elämää, jota tiedän haluavani. Aika näyttää, miten asiassa käy.

  21. Olen niin onnellinen, että se tuntuu välillä väärältä ja odotankin, että kulman takana taivas tippuu päähän. Olen onnellinen, koska mulla on niin kiva elämä.

    Olen kasvanut 70-luvulla ajatusmaailaman, että on oma talo, mies ja lapset, ja niin ajattelin sen menevän, vaikka en ole ikinä ymmärtänyt, miksi ihmiset haluavat halailla ja lirkutella vauvoille tai leikkiä kurahousuissa ulkona aamuseitsemältä, kun voisi oikeastaan ottaa vielä toisen kahvikupillisen vilttiin kääriytyneenä.

    Luulin kuitenkin tekeväni lapsia, mutta minullapa ei ollutkaan miestä koko sinä aikana, kun se olisi oikeastaan ollut ajankohtaista. Kun 37-vuotiaana tapasin nykyisen mieheni, hänkään ei (onneksi) ollut kiinnostunut lapsista, koska niiden hankkiminen tuntui koko ajan raskaammalta ajatukselta, vaikken ollut päässyt eroon minuun ahdetusta maailmankuvasta lapsineen. Minulla ei ole myöskään järjetöntä hinkua päästä ulkomaille tai luoda uraa, mitä lapsettomiin aina liitetään.

    Usea ystäväni on hankkinut lapset +35-vuotiaana. Osa siksi, että on aina halunnut, mutta mies löytyi myöhään, osa siksi, koska lapsia kuuluu hankkia. Mitään en kadehdi heidän elämästään eikä meillä ole enää mitään yhteistä. Olen elämässäni tavannut yhden äidin, joka osaa olla oikeasti puhumatta kakkavaipoista, koenumeroista ja arjen raskaudesta, mutta huomaan, että mitä enemmän kotiin heidän elämänsä kääntyy, sitä enemmän lapset alkavat olla ainoa puheenaihe. Ja minua ei kiinnosta. Minä olin ystävä sen aikuisen kanssa. Kivoiksi on osoittautunut ehkä 10 prosenttia ystävieni lapsista ja niiden aisoista juttelenkin mielelläni, mutta ensisijaisesti olisin vanhempien ystävä, jos löytäsiin ne vanhemmat sieltä lapsien takaa. Eivät hekään tarvitse minua, koska “minähän en voi heitä ymmärtää”.

    Tiedän, että minulla ei ole nyt sitä elämän jatkumoa, mutta kyllä rakas kummipoikani minut mielellään perii tai joku muu, jos kummipoika ei olisikaan paikalla vastaan ottamassa perintöä. Niinkin voi olla. Lapsista voi yrittää kasvattaa kivoja ja kunnollisia, mutta olen minä niitä äitiyden kirkkaimman kruunun päähänsä asettaneita tavannut myös sen jälkeen, kun lapsi on haettu kuolemankielistä selvitymisasemalta 14-vuotiaana.

    Minulle on onnekseni suotu myös paljon vapaaehtoisesti tai pakosta lapsettomia ystäviä, joiden kanssa elän elämääni. Voin katua lapsettomuutani joskus, mutta kadun minä joskus sitäkin, millaisia valintoja olen tehnyt nuorena ja myöhemminkin, mutta siltikin kierin onnessani niin kauan kuin sitä riittää, sitähän ei kukaan voi tietää, mitä edessä odottaa.

    • Hei!

      Jaan tuon sun onnen tunteen! Mulla menny tosi paljon samalla tavalla, paitsi lapsellisista ystävistä en ole joutunut luopumaan kuin ehkä muutamasta ja ehkä tiemme vielä heidänkin kanssa kohtaavat. Välillä sitä oikein tuntee tarvetta olla omasta onnestaan hiljaa, kun näkee toisenlaistakin menoa ihmisillä…

      • Mietin kirjoittaessani, uskallanko kirjoittaa, koska “kel onni on, se onnen kätkeköön” ja ajattelin siitäkin, että tiukassa ovat lapsena opitut asiat: kaikki tekee lapsia ja onni ja ilo kätketään!
        Olen iloinen onnestasi!

    • Mä en allekirjoita kyllä lainkaan, että äidit puhuvat vain jälkikasvustaan ja kakkavaipoistaan. Yhtään kakkavaippakeskustelua en ole käynyt, vaikka mulla kaksi lasta onkin. Sinkkuystävien kanssa en oikeastaan edes puhu lapsista. Toki kuulumisissa mainitsen heistä, sillä ovathan he iso osa elämääni. Mutta suurin osa keskusteluista käydään töistä jne.

      • Mulla on se yksi kaveri, joka ei puhu, yksi joka puhuu ainoastaan lapsista, vaikka ne ovat teinejä ja useita, joilla varmasti jutut muuttuvat hiljalleen, kun lapset kasvavat. Uskon, että useimpien kanssa löytyy yhteinen sävel taas, kun lapset ovat tarpeeksi etäällä vanhemmistaan!

  22. Täällä on jo ollut esillä paljon, paljon hyviä pointteja, mutta muutama ajatus vielä tässäkin:

    Jos omankin jaksamisen kanssa on paikoittain ollut haasteita, on hyvin ymmärrettävää ja vastuullistakin pohtia, että jaksaisiko vielä pyörittää arjessa mukana vielä pikkuhenkilöä. Toisaalta kuten joku fiksusti kommentissaan totesi, esillä ja äänessä vanhemmuuteen liittyvissä asioissa tuntuvat olevan enemmän ne, joilla on asiasta paljon…näkemyksiä, mikä saa ehkä täysjärkisen jälkikasvun kasvattamisen vaikuttamaan uuvuttavalta suoritusten vuorelta, josta tavallinen kuolevainen ei selviydy. Erinomaisen positiivinen asia ihan jo itsessäänkin on se, että olet parisuhteessa, jossa asian miettiminen tuntuu turvalliselta ja mahdolliselta. Ja kun mahdollisia vanhempia olisi kaksi, niin kaikki vetovastuu ei jää yhden henkilön varaan. Voi vaikka laskeskella homman niin, että jos Tukkajumala olisi mahtava isä ja itse olisi suunnilleen ainakin keskinkertainen äiti, niin oltaisiin keskimäärin jo aika hyvissä asetelmissa — jos sitä siis haluaa. Kai tärkeintä on, että pysähtyy miettimään, että mitä minä/me oikeasti nyt tässä asiassa haluamme.

    Omaa hedelmällisyyttään voi hieman yrittää kartoittaa etukäteen. Miehen spermanäytteen analysointi käy helposti, eikä se ole kai kohtuuttoman kallista. Endometrioosiasia on kohdallasi ilmeisesti selvityksessä, ja lisäksi naisen hormonitoimintaa ja kuukautiskiertoakin voi kartoittaa verikokeiden avulla. Todennäköisesti kaikki on niin kuin pitääkin, mutta jos osoittautuisi, että raskaaksi tulemisen tiellä on erityisiä esteitä, niin sekin saattaa vaikuttaa päätöksentekoon mahdollisen yritysaikataulun suhteen. Tai jos hyvin epätodennäköisesti osoitautuisi, että yhteinen lisääntyminen ei ole mahdollista, niin sekin sitten ratkaisisi asian.

    Ja — myöhästyneet synttärionnittelut vielä!

  23. Jos haluatte lapsen niin tehkää se. Pikkuvauva/taaperoaika on lyhyt, ja mikäli lapsi on normaali ja terve voi sitä vaihetta helpottaa. Tein seuraavat asiat ja olen kokenut vauva- ja taaperovaiheen suht helpoksi:
    1. Unikoulu yösyöttöjen loputtua (4kk); olen saanut nukkua tarpeeksi.
    2. Kasvatus ja rajat: kun lapsi tietää mikä on sallittua ja mikä ei käy niin sekä kotielämä että julkisilla paikoilla liikkuminen lasten kanssa on rentoa.
    3. Tietty riippumattomuus lapsesta: olin alusta asti muutaman viikon välein erossa lapsesta, aluksi muutamia tunteja ja myöhemmin enemmän. Sain omaa aikaa ja lapsi laatuaikaa isänsä tai isovanhempien kanssa.
    4. Selkeä rytmitys: kun teen töitä, lapsi on hoidossa. Kun lapsi on kotona, niin oikeasti olen läsnä. Näin välttyy huonolta omatunnolta ja stressiltä.
    5. Talous kuntoon: puolison kanssa sovitaan raha-asiat etukäteen.
    6. Mikään ei ole mahdotonta, kun siitä ei tee sellaista; mm. matkustimme 3kk ikäisen kanssa Etelä-Afrikkaan. Hyvin meni ja hauskaa oli.
    7. Luota itseesi ja lapseesi etenkin seuraavissa asioissa: synnytys, imetys, kotonaolo vs.päivähoitoon vienti. Nykyään tuputetaan jos joitakin suuntauksia, malleja ja sääntöjä. Teette niinkuin hyvältä tuntuu. Hyvinvoivat vanhemmat tarjoavat parhaan elämän lapselle.

    Näillä melko yksityiskohtaisillakin neuvoilla haluan selittää sen että elämä lapsen kanssa ei ole sitä standardoitua kurahousupuuhamaa-helvettiä vaan siitä voi tehdä melkolailla itsensä näköistä ja hauskaa!

      • Näin sanoinkin, “jos lapsi on normaali ja terve”. Erityislapset, vakavat sairastumiset ja muut asiat joihin ei voi vaikuttaa ovat eri asia. Ja kyllä, asia johon täytyy tietoisesti valmistautua kun lasta alkaa toivoa; kaikki ei aina mene hyvin ja myös terveenkin kanssa voi sattua onnettomuus. Itse en edes tiennyt mitä pelko on ennenkuin sain lapsen. Olen joka päivä kiitollinen terveestä lapsesta, kun tiedän ettei kaikilla ole samoin, valitettavasti.

  24. Omat lähtökohtani ajatuksiin vanhemmuudesta ovat olleet täysin toisenlaiset. Tapasimme miehen kanssa ollessamme 19v. Tiesimme alusta asti, etten välttämättä koskaan tule raskaaksi (mikroadenooma).

    Päätimme yrittää, mutta vain luomuhoidoilla kuten vyöhyketerapialla. Lopulta ensimmäinen raskaus! 32-vuotiaana sain esikoisemme. Mikä onnen täyttymys!

    Kakkonen ja vaikka kolmonenkin oli toiveissa. Välillä jopa kokeilimme hoitoja, mutta lasta ei kuulunut. Noin viiden vuoden jälkeen olin jälleen luomusti raskaana. Ehdimme jo kertoa esikoiselle, että kauan kaivattu sisarus on viimein äidin vatsassa, kun sain ultrassa huonoja uutisia. Tutkimusten jälkeen lapsen todettiin olevan vakavasti sairas. Hän ei selviäisi hengissä… raskain sydämin tein ratkaisuni ja sydämeni itkee ikävää tänäkin päivänä.

    Tuon raskauden jälkeen viisi raskautta alkoi. Ja viisi raskautta päättyi – huonosti. Jotakuinkin kerran vuodessa yksi. Aina eri vaiheessa raskautta. Viides kerta: ma olisi ollut ultra, mutta pe tunsin herätessäni, että “lapsi” oli kuollut. Varasin yksityiselle ajan ja näinhän se oli. Keskeytynyt keskenmeno. Pieni, jonka sydän oli aiemmin lyönyt hienosti, kellui hiljaa autiudessa.

    Pää ei kestänyt enää. En halunnut enää yhtään raskautta, mutta ehtihän sellainen jälleen alkaa ennen kuin sain lääkäriltäni ajan. Tällä kertaa lapsi roikkui minussa kuin takiainen. Kymmenen vuotta esikoisen jälkeen synnytin kuopuksen.

    Mies lähti kävelemään, kun olin noin kuudennella kuulla raskaana. Selvisi, että hänellä oli suhde ja mielenkiinto näin ollen muualla. Synnytys oli helvetillinen ja nippa nappa selvisimme hengissä. Ero oli helvetillisempi heti siihen perään. Mutta minua ei haitannut, eikä haittaa tänä päivänäkään. Minulla on kaksi ainutlaatuisen rakasta tyyppiä kotona, joista olen äärettömän kiitollinen.

    Kuten itse olet todennut ja monet muutkin kirjoittajat, elämää ei vain aina voi suunnitella. Elämä kulkee omia polkujaan ja vaikka kuinka lukisimme karttaa ja tutkisimme viittoja polkujen risteyksissä, emme silti voi tietää, minne mikäkin polku todellisuudessa johtaa. Voi vain toivoa, että valittu polku ei olisi turhan kuoppainen ja pysyisimme pystyssä haasteista huolimatta. Ihanaahan se vielä olisi, että joku olisi polulla mukana tai edes polun varrella nostamassa pystyyn, jos kaatuessa sattuisimme itsemme satuttamaan, mutta ilman sitä apuakin pärjää, kun tarpeeksi tiukka paikka tulee.

    Kaikkea hyvää polullesi ja teidän yhteisille poluille. <3

  25. Mä olisin itse aikoinaan tarvinnut nämä neuvot, niin annan ne nyt sinulle.

    Miehen on lopetettava tupakoiminen n.y.t. Googlettakoon passiivisen tupakoimisen vaikutuksia sikiölle ja etenkin vauvalle. Juu tiedän, kaveripiirissä on rempseästi savuttelevia mammoja ja Anita Pallerbergkin poltti ja kun ne hermosavut auttaa ja kun joku sanoi, että nikotiinivauva pienempikokoisena on helpompi synnyttää… Jep jep, mutta te olette kuitenkin te, ja kätkytkuolemaa miehen röökihengityksen takia ette halua kokea. Ettekä edes sitä, että perheessä on yhtä aikaa vastasyntynyt vauva ja tupakkalakon raastama mies.

    Rahakkaimmat duunit on tehtävä n.y.t. Kun on aiemmin saanut vain opintotukea, joka on kaikille sama, ei ehkä tule ajatelleeksi, että monet muut Kelan tuet riippuvat tulotasosta, kompensoivat tulonmenetystä: mitä enemmän tienaatte ennen vauvaa, sitä enemmän teille myönnetään vanhempainrahoja.

    Ylihintainen vuokra-asunto, joka saattaa milloi tahansa lähteä alta, on vaihdettava edullisempaan ratkaisuun n.y.t Älkää muuttako vasta, kun olet viimeisilläsi. Siellä uudessa kämpässä voi olla ongelmia, te saatatte rempata sitä ja siellä voi olla rakennuskemikaaleja ilmassa – ei vastasyntynyttä tällaiseen, vaikka mammablogeissa aina suurin piirtein imetetään toisella kädellä ja maalataan seinää toisella.. Muutto ja remppa nyt etukäteen, tunnustelette, että sisäilma on hyvä jne. Jos kaikki OK, sit se vauvakin mukaan kuvioon.

    Ylipäätään säästäminen alkuun N.Y.T.! Ei vauvakaman tms. takia, vaan ihan vuokriin, ruokiin yms., siksi, että voitte olla ekat kuukaudet, kenties kauemminkin rauhassa kolmistaan ilman sitä mieletöntä stressiä toimeentulosta. Ei voi ikinä tietäå, mitä synnytys ja etenkin kotiutuminen nostaa teissä pintaan, miten paljon vauva valvottaa, huolettaa, vastuu kuristaa – miten kovaksi stressi yltyy. Eikä ehkä tunnu kauhean hyvältä hätistää miestä heti töihin, kun kotona on pieni. Siispä säästämään.

    Eroon kuluttavista ihmissuhteista n.y.t. Se kaikesta “hyvää hyvyyttään” huomautteleva tuttava, johon vielä tavan vuoksi pitää yhteyttä, se hitusen rasisti asiakas, jota sietää rahan takia, vaikka koville ottaakin… Kaikki nämä ilmapiirin myrkyttäjät pois, mieluiten jo ennen raskautumista. Ei stressihormonia sikiöön eikä stressi-ilmapiiriä vauvalle jonkun kusipään takia. Vain ihanat ystävät lähelle.

  26. Hyvä teksti, hyviä kommentteja.

    Jos minun elämässäni tärkeintä on viljellä perunoita, millä oikeudella saarnaan, että kaikkien tulisi viljellä perunoita? Jos siis joku tuntee itsensä niin hyvin, että tietää, ettei lasten hankkiminen ole hänen juttunsa, niin miksi painostaa muuhun? Joskus kuulee sanottavan jostakusta, että hänen ei olisi koskaan pitänyt tulla vanhemmaksi. Entä jos joku oikeasti tiedostaa sen, ettei ole rahkeita olla vahva, ettei ole kykyä lohduttaa toista, ettei ole rakennuspalikoita tasapainoisen kodin rakentamiseen. Miksi me ei onnitella kädestä pitäen ja sanota, että kiitos kun olet ajatellut asiaa noin pitkälle. Miksi me useimmiten kuitenkin sanotaan, että kyllä sinunkin mieli muuttuu. Ei tarvitse.

    No, kuka tällaisia asioita kirjoittelee? 47- vuotias eskarilaisen äiti, joka oli päättänyt, ettei koskaan halua lapsia. Äidillisiä ominaisuuksia jaettaessa olin jossain muussa jonossa. En kaivannut äitiyttä; joskus tosin haaveilin äitiyslomasta, kun naiivisti ajattelin sen olevan lomaa.

    Elämä kuitenkin muutti ajatteluani, ja hyvä niin. Hyvä, ettei tähän ratkaisuun ajanut toisten painostus tai ajattelemattomat kommentit.

    Mitä pidemmälle tätä asiaa lykkää, sitä suuremmin se toteutuessaan järisyttää totutun elämän perustuksia. Mitä kauemmas sitä siirtää, sitä todennäköisempää on, ettei lapselle ehdi enää tulla sisaruksia. Mitä kauemmin antaa ajan kulua, sitä enemmän ehtii pohtia omaa lapsuutta ja miettiä, mitä omien vanhempiensa virheitä ei halua toistaa. Mitä enemmän tätä joutuu odottamaan, sitä enemmän sitä alkaa kaipaamaan. Joskus tuo odotus, yritys ja kaipaus palkitaan.

    Minun kohdallani se palkittiin.

    Kiitos.

  27. Niin tärkeä ja ajankohtainen kirjoitus. Itselläni yksivuotias rakas erikoislapsi. Epäröin pitkään halusinko koskaan lapsia mutta päätimme pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa laittaa ovi puoliksi raolleen. Eli käytin luomuehkäisyä onnistuneesti puolitoista vuotta ja sitten nakki napsahti. Äitiys on ollut ihan uskomaton kasvukokemus ja se täydellisen pyyteettömän rakkauden määrä. Tästä syystä uskallan melko suurella varmuudella luvata että tulet (te) olemaan onnellisia miten sitten valitsettekin. Olette onnen etsijöitä ja iän myötä vaan tietää kasvavassa määrin paremmin mikä tekee itsensä onnelliseksi perhettä tai ei.

  28. Kirjoitat niin kauniisti ja pohtivasti vaikeasta asiasta.
    Ja myöhästyneet syntymäpäivä onnittelut :)

  29. Hieno kirjoitus Stella. Ei ihme, että mietityttää. Onhan perheen perustaminen ihan järisyttävä muutos, jota ei voi koskaan täysin peruuttaa.

    Tietysti on perheitä, joissa erilaisista tragedioista johtuen tiet saattavat erkaantua, mutta lähtökohtaisesti se on ikuista. Lähes kaikilla on ex-poikaystäviä, puolisoita tai ystäviä. Mutta harvoin kuulee puhuttavan ex-lapsista. Tulee eteen melkein mitä vain siitä huolimatta tiet eivät erkane. Se on aika erityistä tässä maailmassa ja vaikuttaa paljon siihen miten sitä suhdetta rakentaa. Kun kaikki menee hyvin jälkikasvusta tulee juuri sellaista jota ei pelkästään rakasta. Vaikka oma lapsi voi tietysti olla hyvinkin erilainen kuin itse on, ainakin parhaimmillaan siitä aina tykkää, arvostaa ja sen ominaisuuksista voi olla hyvinkin vaikuttunut. Jos on yhtään suorittajatyyppiä, voi jopa päästä vuosien päästä kokemaan hillittömän “job well-done” fiiliksen

    Kun pohdit ryhtyisikö vai ei ryhtyisi, niin älä liikaa mieti kurahousu/uhmaikä vaihetta. Mieti mieluummin vaikka hurjaa 13 vuotiasta ja kuvittele hänet mielessäsi. Ihmislapsen ekat ehkä kymmenen vuotta luovat pitkälti perustan sille millainen hänestä tulee. Kun sen jaksaa, niin siinä se sitten on – ja maksaa kyllä takaisin kaiken sen vaivan!

    • Ekat kymmenen vuotta–juu, joskus sitä kyllä saa olla valmiimpi varautumaan myöhempiinkin aikoihin <3
      Mutta se on varmasti totta, että perusturva rakennetaan ehkäpä ekaan kymmeneen vuoteen =)

  30. Hieno kirjoitus! Samaistun moneen pointtiin, valitettavasti. Olen kuitenkin aika varma etten koskaan halua lasta. Ikää on jo 35, joten olen jo aika kauan kuunnellut tuttavien ja muiden vakuuttelua siitä, että mieleni vielä muuttuu. On hämmentävää, miten näin yksityinen asia on “kaikkien” uteluiden aiheena. Lapset varmasti kasvattavat, mutta itse koen että olen kasvanut paljon myös ilman lapsia. Tärkeintä on varmaan olla valmis ottamaan itse vastuu siitä päätöksestä, jonka tekee :) Minusta on kuitenkin mahtavaa, että elämme maailmassa, jossa on mahdollista valita!

    • Kyllä, olen ihan samaa mieltä! Siis ihan kaikesta paitsi siitä, että olisin varma omasta valinnastani, mutta sen suhteen aika varmasti näyttää. Kiitos Kukka kun kommentoit!

  31. Stella, kiteytit mun ajatukset ja pohdinnat aiheesta täydellisesti. Kiitos kun kirjoitat!

  32. Olen vapaaehtoisesti lapseton, ja lapsettomuus on ollut minulle siinä mielessä aika helppo valinta, että olen aina ollut melkoisen varma siitä, etten lapsia halua. Eniten asiaa tuli ehkä pohdiskeltua silloin, kun ihmiset lähipiirissä alkoivat lisääntyä, ja sai pidellä sylissään pieniä vauvoja ja nähdä läheltä lapsiperheiden tuoretta onnea. Silloinkin muistan kuitenkin miettineeni enemmän sitä, miksi en halua lapsia kuin sitä, haluaisinko sittenkin (niin ihania kuin pienet vauvat ovatkin). Mitään tyhjentävää vastausta en tosin ole löytänyt, kyse on enemmänkin jonkinlaisesta sisäisestä varmuudesta.

    Aina välillään kysellään tuota, eikä pelota että lapsettomuus kaduttaisi myöhemmin. Tai eikö pelota se, että lapsettomana jää niin paljosta paitsi. Totta kai lapsettomana jää paitsi isoista asioista ja tunteista, mutta jos niitä asioita ei kaipaa elämäänsä tai pitää muita asioita itselleen tärkeämpinä, miksi lapsettomuus kaduttaisi? Elämässä on joka tapauksessa tehtävä valintoja eikä kaikkea voi saada. Ja joskus ihmiset katuvat myös lasten hankkimista, vaikkei aiheesta kovin paljon puhutakaan.

    Uskon kuitenkin, että ne jotka pääsevät tässä lapsiaiheessa tekemään vapaaehtoisen valinnan suuntaan tai toiseen, valitsevat useimmiten sen tien, joka heille itselleen on oikea.

  33. Hyvä kirjoitus, mutta hitusen vierastan tuota kohtaa, että olisi kamalaa kun raskausaikana kopeloitaisiin. Olet onnekas (kuten minäkin), jos sinua ei ole “kopeloitu” minkään sairauden kuten vaikka syövän takia. Raskaus ja synnytys ovat kuitenkin myönteisiä asioita, parhaimmillaan “palkintona” on vauva. Syöpäsairas ei saa terveydenhuollon henkilökunnan armoilla olemisesta sellaista palkintoa.

    Se, että naisia “pelotellaan” ikäasioilla ei ole vain syyllistämistä. Hedelmällisyys heikentyy iän myötä oikeasti. Jos päättää haluta lapsen, eikä sitä kuulu, julkisella pitää olla vuosi yritystä, ennen kuin pääsee hoitoihin. Yksityisellä hoidot ovat kalliita. Minusta ennemmin tuntuu, että kaikki naiset eivät kunnolla sisäistä, miten armoton biologia on tässä asiassa. Varsinkin kun filmitähdet saavat vauvoja vajaa viisikymppisinä. Aina ei kerrota, onko käytetty luovuttajan munasoluja.

    Lapsiperheen elämän seuraaminen sivusta ei anna oikeaa käsitystä. Näet kyllä kurahousurallin, mutta et voi todella tietää, millaista on rakkaus omaa lasta kohtaan, ennen kuin on oma lapsi (joko biologinen tai adoptoitu). Ja kurahousuvaihe menee nopeasti ohi.

    Minulla on kaksi lasta. Olin varma, että elämme ydinperheenä, mutta lasteni isä päätti varhaisessa vaiheessa, ettei perhe-elämä olekaan hänen juttunsa. Olen myös freelancer/yrittäjä. Pystyn elättämään ja hoitamaan lapseni. Elintasoni ei tietenkään ole samanlainen kuin sinulla, mutta lapsilla on kiva koti, kaikkea mitä tarvitsevat ja turvalliset oltavat. Omista tarpeistani joudun tinkimään, en käy kampaajalla enkä satsaa ripsihoitoihin, Lumenekin on minulle liian kallista. Parisuhteesta ei kannata uneksia, yh-äidit eivät ole sillä saralla haluttua kamaa. Lapseni ovat kuitenkin upeita, fiksuja persoonia ja olen heidän kanssaan onnellinen. Olen etuoikeutettu, kun saan seurata heidän kasvuaan. Tiedostan, että elämässä ei voi saada kaikkea. Ja lapset todellakin hankittiin yhteisymmärryksessä, en olisi ikinä voinut arvata, että ex-mieheni vetää maton meidän altamme ja häipyy. Kaikkea ei voi suunnitella etukäteen.

  34. Todella hyvä kirjoitus, Stella!

    Ihan samoja asioita olen pohtinut, tosin sillä erotuksella että olen oikeastaan aina ajatellut etten halua lapsia. Jossain vaiheessa vähän vanhempana ajattelin että se ei ole niin ehdoton päätös ja etten voi tietää jos vaikka mieleni muuttuisikin joskus. Kuitenkin nyt 35-vuotiaana minulla on vain vahvistunut se ajatus etten lapsia halua. Ikävä sanoa, mutta kun on seurannut vierestä ystäväperheitä, olen itsekseni miettinyt, että tuo elämäntyyli ei todellakaan ole minulle. Arvostan ja tarvitsen aivan liikaa omaa rauhaa ja vapautta.

    Toki suurena asiana tässä on myös se että olen edelleen sinkku eikä sitä sopivaa kumppania siis edes ole. Mutta sen verran varma tästä asiasta olen, että pari kertaa on treffit päättyneet siihen kun on tullut ilmi, että mies haluaa ehdottomasti lapsia ja minä taas en.

    Eniten tässä tilanteessa minua pelottaa se, tulenko olemaan yksin koko loppuelämäni. Onko minulla edessä yksinäinen vanhuus. Mutta sekin liittyy enemmän tähän kumppanin kaipuuseen kuin lasten haluamiseen.

    • Mulla on ihan sama, tapaan ainoastaan miehiä, jotka haluaa epätoivoisesti lapsia. Ja itse olen siis vasta 26-vuotias ja tapaamani miehet n. kolme vuotta vanhempia. Kutsun heitä “epätoivoisiksi lisääntyjiksi”, sillä puheet ovat suunnilleen tätä tasoa: “Haluan lapsia viimeistään kahden vuoden sisään, mielellään ennen kuin täytyän 30.” En ymmärrä miten velana onnistun houkuttelemaan juuri nuo tyypit luokseni. Missä on ne lapsettomat miehet, joista kaikki aina puhuvat??

      • Juu samaa olen ihmetellyt! :D lisättäköön vielä että itseäni ei kuitenkaan haittaisi jos miehellä on jo ennestään lapsia. Se olisi ehkä parempikin vaihtoehto, koska silloin eivät välttämättä halua lisääkään.

        • Tähän on pakko kommentoida, että uusperheelämään ei kannata pelkästään tuon syyn (mies ei halua sitten lapsia) takia lähteä, koska siinä kuviossa on aina omat ongelmansa.

  35. Nää on isoja pohdintoja, kiitos tekstistä! Mä laitan nyt oman tilitykseni tähän.

    Mä oon aina ajatellut haluavani lapsia ja oon seurannut isoa katrasta siskonlapsia. Mutta kauheen kauan teki mieli lykätä sitä aina vaan tuonnemmaksi. Mies olisi halunnut jo aiemmin. No, jätimme ehkäisyn pois kun olin 31. Siitä on nyt kymmenen vuotta. Aluksi olin tyytyväinen kun menkat tulivat ja mut ehdittiin sen aikaisissa töissäkin vakinaistaa. Mutta jonkin ajan päästä hakeuduimme lapsettomuushoitoihin ja yritettiin muutamia kevyempiä hoitoja ensin. Ensimmäisestä IVF:stä sitten tulin raskaaksi, kolme vuotta yrityksen aloittamisesta. Sieltä tuli ihana tyttömme, nyt kuusi. Niin mahtava tyyppi, tunnen olevani tosi onnekas äiti. Lapset on erilaisia, ja etukäteen mietitytti että mitä jos persoonallisuudet jotenkin eivät niin hyvin sopisikaan yhteen.

    Tytön jälkeenkään emme ole ehkäisseet ja kolmen IVF:n jälkeen saa riittää. Yksi keskenmenoon päättynyt luomuraskaus oli kolme vuotta sitten.

    Suurin pointti tässä kirjoituksessa oli tarkoitus olla se, että tää lisääntymishomma on niin hullua kun koskaan ei voi tietää. Että jos jättää ehkäisyn pois, natsaako ekasta kierrosta vai ei ikinä. Mäkin olin paljon etukäteen miettinyt mahdollista lapsettomuutta, mutta silti arvelin että ei se nyt varmaan mua koske. Kun niin monella oli jotain tiedossa olevia ongelmia ja mulla ei ja olin melkein kaikin puolin mallioppilas silleen et en tupakoinut, ei ylipainoa, terveelliset elintavat jne.

    • Niin ja piti sanomani, että näistä ovulaation kyttäämisen ja lapsettomuushoitojen vuosista jäi kyllä vahva lapsettomuus-identiteetti. Vaikka se ainokainen sieltä tulikin. Mutta ei ole voinut päättää lasten lukumäärää tai aikaa.

      Mutta kiitollinen olen itselleni, että silloin autoin itseäni hedelmöittymään. Pelkään että musta olis tullut aikamoisen katkera jos olisin vaan jäänyt tyhjin käsin odottamaan luonnon ihmettä.

  36. Kyllä mä rohkaisisin koittamaan. Olet vielä sen ikäinen, että jos ei heti (eli vuodessa) tärppää, niin on vielä useita vuosia käytettävissä esimerkiksi hedelmöityshoitoihin, jos siihen haluaa mennä. Itse en ole koskaan kokenut minkäänlaista vauvakuumetta, mutta jotenkin olen kuitenkin odottanut “ihmettä tapahtuvaksi”. Tällä hetkellä olen 38-vuotias ja edelleen lapseton. En ole lähtenyt hakemaan syitä tai hoitoja lapsettomuuteeni, vaikka aavistus mahdollisista syistä onkin olemassa. Olen kuitenkin hyväksynyt asian, varmastikin juuri siksi, että varsinaista palavaa halua ei ole koskaan ollut ja elämä tällaisenaan tuntuu ihan hyvältä. En oikeastaan edes näe itseäni äitinä. Välillä mietin, minkälaista elämä olisi lasten kanssa, mutta siihen se sitten jää. Aihe on vaikea, juuri kukaan ei koskaan kysy asiasta, enkä sitä itsekään ota puheeksi, joten kiitos rohkeasta kirjoituksestasi.

    • Kiitos sinulle kun luit! Niin, täytyy nyt vähän vielä miettiä mitä asiasta ajattelisi. Hedelmöityshoidot kuulostavat todella isolta sitoumukselta, joka vaatii tuekseen vahvan motivaation, mutta sitä voi onneksi pohtia sitten jos sellainen tilanne tulee eteen.

  37. Stella, sen lisäksi että sä olet välillä aika viisas, sulla on myös viisaita lukijoita. Synttärionnittelut!

  38. Kun olin kolmekymmentäyksi, tuo teksti olisi voinut olla minun kynästäni. Jos siis olisin osannut kirjoittaa yhtä hienosti. En ole koskaan halunnut lapsia, eikä minulle ole tullut vauvakuumetta. En oikeastaan edes erityisemmin osaa olla lasten kanssa. Ajatuskin raskaudesta pelotti, olin sitä mieltä että JOS ikinä saan lapsia, en synnytä, haluan ehdottomasti keisarinleikkauksen. Kaikki tämä muuttui tavattuani nykyisen mieheni, päätimme jättää kaiken kohtalon käsiin, jätimme ehkäisyn pois. Seurusteluamme oli kulunut vuosi ja kuukausi kun esikoinen syntyi ja siitä alkoi uusi elämä. Esikoisen synnytys oli vaikea, lääkäri kävi kolme kertaa ehdottamassa keisarinleikkausta, mutta mina en suostunut. Halusin ehdottomasti synnyttää, ja halusin vielä toisenkin kerran.

    Tämä elämä lasten kanssa on täysin erilainen kuin ennen. Tämä elämä on hyvä ja minulle paljon rikkaampi kuin aiempi elämäni. Tähän elämään on kuulunut kurahousuhelvetti ja vähäuniset yöt. Sieltä on löytynyt oksennukset sängystä ja neuvolat. Ja se on silti ollut hyvä elämä. Olen nyt 13-vuotian pojan ja 11-vuotiaan tytön äiti ja olen joka päivä iloinen siitä että uskalsin jättää ehkäisyn pois ja katsoa mitä tapahtuu. Kaikkea ei tarvitse kontrolloida eikä hallita. Antaa elämän kantaa.

  39. Kiitos hyvästä postauksestasi!

    Kruunat ja klaavat eivät tässä asiassa taida auttaa. Lapsia tulee jos luoja suo (ja hakee mahdollisesti lisäapua). Meillä oli aikoinaan sama tilanne; ei mitään sen kummempia vauvakuumeita ja taantumisen aiheuttivat aina lemmikit eivätkä lähipiirin lapset. Jossain vaiheessa vähän kolmenkympin yli jätimme ehkäisyn pois ja mitään ei tapahtunut, eikä ole tapahtunut tähän neljänkympin puoleenväliin mennessäkään. Kumpikaan ei halunnut tutkia mitään, sillä mihinkään lapsettomuushoitoihin emme olisi kuitenkaan menneet. Ja onhan tässä meillä loistava huonon huumorin kukkanen pyöriteltäväksi. Onko tuhkamuna mies, vai sittenkin minä. Näitä vitsejä ei voi laukoa kuin kahdestaan, sillä moni saattaisi jopa loukkaantua meidän jutuista.

    Rasittavinta tässä vuosien varrella ovat olleet täysin ventovieraiden kyselyt. Miksi teillä ei ole lapsia, miksi olette niin itsekkäitä, eikö se ole surullista jne. Huh. Arkinen todellisuus on se, että luoja ei suonut lapsikatrasta ja elämä on näinkin tosi kivaa. En ole kokenut mitään suurempaa surua aiheesta. Ihan varmasti oma lapsi olisi ollut rakas ja me aivan loistavia vanhempia, mutta en osaa kaivata sellaista mitä minulla ei ole. Olen kiitollinen siitä mitä minulla ja meillä on.

    • Kiitos tästä! Vähän harmittaa, että usein lapsettomuus maalataan joko valtavan iloiseksi asiaksi “en ole koskaan halunnutkaan” tai hirvittäväksi vuosikausien tragediaksi, pettymysten pitkäksi putkeksi. Hyvä nähdä kaltaisesi asian hyväksynyt elämäänsä tyytyväinen sattumalta lapseton. :)

  40. Tekstisi kuulostaa tutulta, jokainen sen kohta. Juuri noin ajattelimme, ennen kuin uskalsimme yrittää. Kun raskautta ei heti tullutkaan, huomasimme, että sitä enemmän lasta alkoikin toivomaan. Saimme kaksi lasta, jotka eivät poistaneet omaa minuuttamme eivätkä tyyliämme elää. Jatkoimme matkustelua, tapasimme (lapsettomia) ystäviämme kuten ennenkin. Toki kompromissejakin piti tehdä, koska lapsenkin etu pitää ottaa huomioon. Mutta telttaillakin voi vauvan kanssa, ravintoloissa voi käydä ja kotibileet ovat parhaat bileet muutenkin.

    Koskaan emme katuneet sitä, että päätimme antaa lapsillemme mahdollisuuden saapua elämäämme. Mieheni kuoltua ja nyt yksin pienten lasten kanssa jäätyäni en voi kuin olla kiitollinen siitä, että heidät saimme. Näin heidän mukanaan saan pitää lähelläni pienen palasen rakastettuani, katsoa hänen rakkaita piirteitään pienissämme. Ilman heitä kahta minulla ei olisi mitään syytä enää elää.

    Jos olet uskaltanut ottaa askeleen kertoaksesi ajatuksistasi täällä, uskon teidän myös rohkaistuvan edes antamaan lasten tulolle mahdollisuuden. Elämä ei ole meidän käsissämme, voimme vain yrittää tulla toimeen sen kanssa, mitä saamme. Kun kaikki on kunnossa ja rakkautta riittää, voi antaa vain mennä ja katsoa, mihin se johtaa.

    • Niin. Voitte tavata ystäviä. Mutta vain niitä lapsettomia. Ja käydä ravintoloissa. Mutta kuinka paljon muut ravintolassa kävijät nauttivat käynnistänne? Kotibileisiin kukaan ei oikeasti halua lapsia jos voi valita. Muutenkin kuulostaa siltä, että lapsettomuus on teille parempi valinta. Kannatan.

      • Tarkoitin toki, että ystäviään voi tavata. Myös niitä lapsettomia.

        Ikäviä ihmisiä ei onneksi tarvitse ympärilleen missään elämäntilanteessa.

      • Aura Olivia, nyt oli kyllä monellakin eri tavalla tökerö kommentti, mistä moinen katkeruus?

    • ♥♥♥

      Kiitos, kun jaoit tarinasi. “Elämä ei ole meidän käsissämme, voimme vain yrittää tulla toimeen sen kanssa, mitä saamme. Kun kaikki on kunnossa ja rakkautta riittää, voi antaa vain mennä ja katsoa, mihin se johtaa.” Niin hyvin sanottu ja niin totta.

  41. Moi Stella,

    Nyt oli niin syvälle osunut teksti, että kirvoitti multa tällasen megakommentin, huh. Miten tunnutkin osaavan niin kauniisti ja järkevästi kirjoittaa mistä tahansa aiheesta. Kiitos.

    Oon sua vuoden vanhempi ja mun tytär täytti just kolme. Mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, joten lapsen teko oli puhtaasti järkipäätös. Jota lykkäsin vielä maagisena pitämäni kolmenkympin jälkeen jokusen vuoden jos jollakin verukkeella: Katkaisin jalkani ja “menetin” yhden kesän, joten ensi kesän haluan vielä omistaa itselleni. Nyt on se upea reissukin kavereiden kanssa varattuna, ei siellä voi olla raskaana. Hetken jo leikin ajatuksella, että mitäs jos en koskaan hankkisikaan lapsia. Mutta mies, upeus, jonka kanssa olen ollut siitä saakka kun olin 24, oli varma että mieluusti haluais. Mikä toisaalta teki päätöksen helpommaksi.

    Kun vihdoin päätin että vuodenvaihteeseen osuneen reissun jälkeen voisi antaa raskaudelle mahdollisuuden, ahdistusta hiljensi lähipiiriotanta siitä, ettei tällainen vanha kanttura nyt hetkessä raskaaksi tulisi, seuraava kesä olisi vielä mun. Kuinka väärässä olinkaan. Nalli napsahti ekasta kerrasta ilman ehkäisyä. Kun tajusin tämän tammikuun lopulla, olin jo noin seitsemännellä viikolla raskaana. Mikä mieletön paniikki, epäilys, “tää on idioottimaisinta mitä mä olen ikinä tehnyt”, kauhu. Pää ei ehtinyt yhtään mukaan raskauteen. Ajattelin, että olisinpa ehtinyt edes hetken toivoa olevani raskaana, ehkä vähän pettyä kun menkat olisikin alkaneet. Ja samaan aikaan ei oikein voi tällaisesta valittaa, kun itsekin tuntee monta ihmistä, joilla raskaaksi tuleminen on kestänyt jopa vuosia, vaatinut hoitoja eikä välttämättä siltikään onnistunut.

    Pikkuhiljaa kropan muutosten myötä pääkin kypsyi tulevaan. Mahassa kasvava pikkutyyppi alkoi kiehtoa, ja sitä alkoi myös henkisesti odottaa. Ekat liikkeet nauratti, siellä oikeasti on joku! Mitään synnytyshekumaa samantien syttyvästä rakkaudesta en tosin kokenut, osin ehkä siksi että lähdin synnytykseenkin vähän suoritusasenteella. Vauvavuotta kohti lähdettiin asenteella että kääritään hihat ja kai sitä nyt vuoden vaikka päällään seisoo, koska hiton raskastahan se tulee olemaan. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi että odotukset ei todellakaan olleet kovin vaaleanpunaiset, vauvavuosi olikin ihan huippu. Valvottuja öitä, joo, mutta päivisin leppoisaa hengailua kaupungilla, lounaita, kahvittelua, shoppailua, vuodenaikojen vaihtumisen ihmettelyä kävelyillä keskuspuistossa. Jonkinverran luin kirjoja miten hommat pitäisi hoitaa lähinnä vain todetakseni, että terve järki ja rento ote oli jo ajanut meidät tekemään asioita ihan oikein. Luotto omaan vanhemmuuteen kasvoi kohisten.

    Leikkipuistot, Muumimaailmat, hoplopit ei edelleenkään ole mun juttu, mutta silloin tällöin ohjelmassa, koska lapsi tulee niistä niin iloiseksi että mun sydän sulaa. Enimmäkseen kuskaan naperoa mukanani minne nyt satunkin menemään. Olen huomannut että hän viihtyy kun saa vain olla mukana ja hänet huomataan. Pätee myös reissuihin, ja ainakin toistaiseksi olemme kiertäneet Bamse-klubit kaukaa ja sen sijaan esimerkiksi roadtrippaileet Jenkeissä. Toki arkielämä toisinaan tuntuu siltä, ettei mitään muuta ehdi kuin viedä ja hakea päiväkodista, hoitaa omat duunit ja loppuajan kokata ja leikkiä, mutta jos vähän näkee vaivaa niin arkeen saa kyllä ujutettua sekä omaa aikaa että parisuhdeaikaa. Ei nyt välttämättä viikottain, mutta sen enemmän niistä hetkistä nauttii. Tai näin ainakin haluan itselleni uskotella.. Ja faktahan on, että tää kaikki on niin kovin väliaikaista. Lapsi kasvaa ihan hurjaa vauhtia, ja pian sillä on jo omia menoja koulun jälkeen, ja mä ihmettelen hölmönä et mitä mä tällä kaikella ajalla teen.

    Mutta kyllä mä silti mietin, että onko tää sittenkään mua varten. Mietin millaista elämä olisi, jos emme olisikaan hankkineet/saaneet lasta. Olisiko laatuaikaa enemmän, nauttisimmeko edelleen ravintolailloista, useampana iltana viikossa harrastuksista, omista hetkistä yksin ja kaksin. Armeliasta on, että ihminen ei koskaan pääse näkemään sitä toista puolta. Millainen elämästäni olisi tullut jos olisin valinnut toisin. Joten pakko uskoa satunnaisista “tätäkö tää elämä nyt sit aina vaan on” -sulamishetkistä huolimatta että valinnat on ollut oikeita, ja näin on paras.

    Ja nyt kun kaikki tuntuisi soljuvan ihan kivasti ja olen sinut tämänhetkisen elämäni kanssa, on tullut aika miettiä pistäisikö koko pakan pirstaleiksi antamalla mahdollisuuden toiseen lapseen?! Back to the square one.

    Hyvää syntymäpäivää Stella, rutistus ja suukkoja! Ja tsemppiä päätöstentekoon. <3

    Ja hei, jos päädyt kasvattelemaan mahaa niin en malta odottaa millaisen raskaustyylin luot!!! :D

  42. Tuntuu aina eriskummalliselta tässä(kin) kontekstissa lukea argumentteja, että jos jätät tekemättä niin tai näin, menetät/saat tämän ja sen. Tämä tosiasia on kaikkien valintojen kanssa läsnä, mutta ne valinnat on tehtävä useaa tulokulmaa punniten. Jotain menettää ja jotain saa aina. Harvoin toisaalta haikailee asioiden tai tunteiden perään, joita ei koskaan ollutkaan. Elämää voi elää niin eri tavoin, oli lapsellinen tai ei.

    Puolestaan kommentti “Jos et saa lapsia, saatat katua sitä jonain päivänä. Jos saat lapsen, et tule koskaan katumaan sitä.” on mielestäni jopa vaarallinen, vaikka kirjoittaja ei sitä varmasti niin tarkoittanutkaan. Lasten hankintaakin voi katua ja asian käsittely/myöntäminen on varmasti edelleen erittäin suuri tabu. Etenkin jos heijastelee sukupolvia ja ajankuvaa meitä ennen, jolloin lisääntymistä ei välttämättä niinkään pidetty valintana itsestäänselvyyden sijaan. Tottakai olisi ideaali, että oma lapsi on haluttu ja tärkein asia elämässä, mutta valitettavasti näin ei kuitenkaan aina ole.

    On myös hienoa, että toit yhteiskunnalliset asiat ja väistämättä maailman ‘huonuntuvan tilan’ osaksi tätä keskustelua. Olisi ylipäätään todella kiinnostavaa tietää, vaikuttaako tämä huoli konkreettisesti lasten hankintaan, vai jääkö asia useimmiten loppupeleissä taustalle, kun se oikea ihminen ja elämäntilanne tulee vastaan. En missään nimessä halua yleistää, sillä tiedostan kyllä että kestämättömästi ja epäekologisesti voidaan elää monessakin eri elämänvaiheessa. Kuitenkin hämmästyttää aina yhtä paljon, jos esimerkiksi kuluttamiseen eettisiä ja moraalisia valintoja tai ylipäätään kestävään kehitykseen investoimista ei pidetä millään tavalla relevanttina lapsiperheissä. Tietysti jokaisen tulisi näissä kysymyksissä kantaa vastuunsa, mutta miten perustella omaa passiivisuutta silloin kun on jättämässä jälkeensä elämää.

    Kiitos tästä intiimistä tekstistä, samojen asioiden äärellä on keskustelusta päätellen moni muukin.

  43. Tärkeä aihe ja virkistävä rehellisyys, kiitos! Tuttua pohdintaa muutaman vuoden takaa. Lopulinen ratkaisu syntyi kysyttyäni itseltäni, että mitä tekisin, jos en pelkäisi. Nyt olen raskaana, välillä nautin ja välillä vihaan suunnilleen kaikkea tässä tilanteessa. Sitä se kai on sitten lapsen kanssakin, elämää.

  44. Upea ja rohkea kirjoitus! Nyökkäilin jatkuvasti lukiessani. Jotenkin helpottavaa nähdä myös kaikki nämä kommentit, tuntuu etten ole yksin näitä asioita pohtiessani. Vaikka olenkin “vasta” juuri täyttänyt 30v, alkavat nämä jutut pyöriä mielessä. Tuntuu silti aika hyvältä tajuta ettei nykyään enää ole “pakko” hankkia lapsia niin kuin vielä parikymmentä vuotta sitten – ihanaa että ihmiset alkavat pikkuhiljaa tajuta että elämässä on muitakin vaihtoehtoja! Tsemppiä näihin pohdintoihin, Stella, ja kiitos että kirjoitit (ja kirjoitat).

  45. Vanhemmuus on matka.
    Ei etukäteen tarvitsekaan olla valmis. Ei vanhempana oikeastaan koskaan ole valmis. Lapsi kasvaa ja tulee uusia asioita, joiden mukana kasvaa itsekin. Ja puoliso kasvaa. Eri tahtia kuin minä itse ja se on rakkauden teko, että antaa toisen kasvaa omaa tahtia ja omalla persoonallisella tavalla.
    Perheeksi tulo on yhteinen matka. Uusi elämä on ihan uskomaton asia. Lahja. Ihme. Se pieni suuri lahja hioo molempien kulmia. Ja siinä matkalla tärkeää on muistaa, kuka minä olen ja kuka puoliso on. Ettei hukkaa itseään, elä vain vanhemmuuden roolia. Siihenkin oppii, olemaan äiti ja nainen yhtäaikaa. Ja antamaan puolison olla yhtä moninainen rooleineen.
    Oman miehen kanssa ihmeellisin hetki oli, kun saimme viidennen yhteisen lapsen. Kauniin pienen tytön. Itkimme molemmat, sitä että uusi elämä on niin suurta. Nyt tuo nuorin tyttö on hurmaava kolmevuotias höpöttäjä. Ja vanhin tyttö on ysiluokkalainen pohdiskelija. Viisi lasta, enkä ennen heitä kokenut koskaan vauvakuumetta. Rakastuin omiini ja sainkin lopulta näin monta. Heitä pidän elämäni isoimpana lahjana.
    Silti ajattelen, että elämä on ihan hyvää ilman lapsiakin. On niin monta tapaa elää elämää. Oleellista kai, että elämäntilanteessaan tekee rohkeita päätöksiä jäa menee eteen päin. Oli se eteen päin meneminen mitä vaan. Tai kaikkea.

  46. Samat ajatukset, itsellä onneksi ystäviä samassa tilanteessa. Yhtäkkinen rooli uusioperheessä tuo myös omaan lapsimietteeseen erikoisia puolia. Tässähän näitä jo on kaksi. Mutta entäs jos haluan oman? Toinen on jo isä ja ensimmäinen mies, josta isää voisi ehkä, mahdollisesti kuvitellakaan omalle lapselle. En tiedä. Ehkä ei tarvitsekaan.

  47. “Raskaus, synnytys – olla toisten kopeloitavana ja tutkittavana, olla muiden armoilla silloin kun on heikoimmillaan, luopua kontrollista ja antautua johonkin tuntemattomaan.”

    Kun kaikkeen muuhun ainakin oli jo kommentoitu, niin kommentoin tätä alkua. Raskaudessa ja varsinkaan synnytyksessä pointti ei ole heittäytyä toisten armoille. Ei tarvitse olla toisten kopeloitavana, jos niin ei halua. Synnytyksessä luopuu kontrollista jossain määrin joo, mutta ei muille ihmisille, vaan omalle keholle. Antautuu tuntemattomalle KYLLÄ! Ja siksi synnyttäminen on ihmeellisiin, mahtavin, henkisin kokemukseni koskaan. Tunnen olevani naisena etuoikeutettu, että pääsen ilman psykedeelejä sellaisen kokemustiedon äärelle. :D

    • Tällaisiin postauksiin vastaavat yleensä vain ne naiset, jotka kokivat synnytyksen voimaannuttavana. Juuri nämä “Mediheli putputti jo talon yllä ja mies oli aikaa sitten pyörtynyt, mutta minä voimanainen se pääti vielä kerran ponnistaa!” Toinen ryhmä vastaajia ovat yleensä “kirjoitin vauvavuoden aikana väitöskirjani kahviloissa” -brassailijat. Kolmas “vanhemmat ja appivanhemmat asuvat naapurissa, joten lähdettiin miehen kanssa kaksistaan lomalle”.

      Luen tätä blogia, koska olen hyvin samanlaisten menetysten takia sisältä rikki ja haudannut asioita syvälle, ja koska mulla on ihan samat yrittäjyys-, vuokra-asumis- ym. stressit. Synnytys ja vauva-aika olivat mulle poikkeuksellisen vaikeat, kumpikin kirjaimellisesti oli viedä hengen. Jälkikäteen tietäisin neuvoa silloista minääni: käsittele vielä sitä menetystäsi, hanki doula tai muu tukihenkilö, muuttakaa elossa olevien sukulaisten lähelle tai he teidän lähelle, muuttakaa halvempaan, säästäkää niin, että voitte olla kumpikin kotona mahdollisimman paljon, varaudu henkisesti siihen, ettei maitoa tulekaan, ei vauvan takia (korvikkeet ovat laadukkaita) vaan siksi, että toiset naiset osaa olla julmia ei-imettävälle ja muutkin ihmiset syyllistää rintaleikkauksesta ihan uskomattoman ilkein sivulausenälväisyin, puhukaa valmiiksi, miten kestätte, jos vauva on sellainen, jonka kanssa ei voikaan heti matkustella yms.

      Rohkaisu on aina hyvästä, mutta silloin kun rohkaistaan ihmistä, joka on tosi herkkä ja perfektionisti ja kokenut elämässä kovia, se rohkaisu voisi olla mielestäni olla tällaista neuvoa antavaa. Ei geneeristä “kyllä se siitä, mäkin pärjäsin”, vaan rehellisiä neuvoja ihmisen henkkoht tilanteeseen suhteuttaen. Tärkeää lapsenhankinta-asioissa on huomata, että vanhemmaksi kasvaa tai ei kasva vasta sen lapsen kanssa. Moni, jolla on lapsia, ei silti osaa olla vanhempi. Moni, joka ei aiemmin tykännyt lapsista, onkin ihan mahtava mutsi tai faija.

      • En ymmärrä miten kommenttisi liittyi minun kommenttiini, mutta sinun kokemuksesi on yhtä aito ja validi kuin minunkin. Ikävää, että kokemuksesi on ollut niin vaikea. En kuitenkaan perusta näissä asioissa myöskään pelottelusta tai negatiivisten ennakko-odotusten viljelystä, koska sitä tässä maassa on riittävästi.

  48. Oma tilanteemme on siinä mielessä erilainen että itse olen kyllä aina tiennyt haluavani lapsia, kunhan oikea aika koittaa.

    Sittemmin oikean ajan odottaminen (työt, asunto ym.) ja kaiken valmiiksi suunnitteleminen on näyttänyt keskisormea. Nyt opettelen ymmärtämään että asiat eivät ole suunniteltavissa eikä siten siis niin sanottua oikeaa aikaa ole. Ilman lapsettomuushoitoja todennäköisyytemme ovat pienet saada lasta, ja tämä on nyt elämäntilanne minkä kanssa opettelemme odottamaan.

  49. Kiitos rehellisestä kirjoituksestasi. Lähipiirissämme monet ovat kipuilleet saman asian kanssa, ja he ovat vanhempia vasta nyt -nelikymppisenä. Itse ajattelin aina, että haluan ilman muuta lapsia. Emme mieheni kanssa koskaan yrittäneet vauvoja, he vain päättivät tulla. Nyt meillä on kaksi ihastuttavaa, itsepäistä teiniä.

    Itselläni ei ehkä rehellisesti sanottuna ollut realistista kuvaa lapsiperhearjesta. Miten olisikaan voinut olla, kun kenelläkään lähipiirissä ei ollut lapsia. Voin sanoa, että koin lasten varhaisvuodet paitsi ihaniksi, myös raskaiksi. Infektiokierteet, yövalvomiset, raskaat työvuodet, vakiintuminen työmarkkinoille, se ainainen tarvitseminen… Kaikki mainitut asiat tuntuivat välillä kovin raskailta kahdelle ihmiselle, joista molemmat kokevat tarvitsevansa runsaasti aikaa itselleen. Mitään apujoukkoja ei ollut. Parisuhdekin oli kovilla.

    Haluan sanoa sinulle ja muille vanhemmuutta miettiville, että lapset kasvattavat vanhempiaan. Koen, että olemme parhaat vanhemmat juuri meidän lapsille. Ymmärrämme heitä, ja he meitä. Pikkulapsivaihe menee ohi. Nykyään parisuhteemme voi loistavasti, on voinut jo vuosia. Olemme ikään kuin palautuneet normaalitilaan. Rahaa saisi olla enemmän, koska teinit… Silti pääsemme esimerkiksi reissaamaan sekä perheenä että joskus kahdestaankin. Saatamme kaivautua viltin alle, kaataa itsellemme lasit punaviiniä ja puida kaikenmaailman kiinnostavia asioita. Teinimme eivät yleensä enää sinne kainaloomme tule, mutta jos he haluaisivat, he tietävät olevansa tervetulleita.

  50. Ah, niin samaistuttavaa! Olen itse 32 ja parisuhteessa, ja kelaan näitä juttuja jo melkein päivittäin. Lapsiperhe-lifestyle ei kiinnosta yhtään, enkä ole koskaan oikeastaan haaveillut omista lapsista. Silti koko ajan kalvaa se ajatus, että mitä jos joskus sitten harmittaa, ja on jo liian myöhäistä? En myöskään haluaisi olla kauhean vanha mutsi, jos sellaiseksi joskus päädyn. Nyt jo tuntuu, että olen monta vuotta myöhässä siitä, mikä olisi omasta mielestä ideaalia.

    Omassa pelkolistassa on luettelemiesi lisäksi myös pelko siitä, että pitkän vatvomisen jälkeen hankittu lapsi ei olisikaan terve. Kun vauvaa ei kovin kuumeisesti halua alun alkaenkaan, niin ajatus vaikkapa kehitysvammaisen ihmisen omaishoitajaksi ja loppuelämän huoltajaksi joutumisesta tuntuu todella kylmäävältä.

    Lisäksi on tullut nähtyä vierestä jo niin monia eri pituisia ja eri tavoin raastavia lapsettomuusprosesseja, että on vaikeaa olla ajattelematta etukäteen omaa suhtautumista avustettuun lastentekoon. Jos raskaus ei onnistu luonnollisesti, niin mihin kaikkeen olen itse valmis? Entä puoliso? Entä jos olemme asiasta eri mieltä?

    Joskus kyllä ihmetyttää sekin, että monien (lapsellisten) ihmisten mielestä tästä asiasta ei saisi “tehdä näin vaikeaa”. Kyllähän elämässä kaikenlaisia valintoja koko ajan tehdään, ja osaan niistä voi itse vaikuttaa, osaan ei. Tuntuu oudolta ajatukselta, että ei harkitsisi huolella niitä joihin voi.

  51. Kuunnelkaa itseänne ja toisianne ja kattelkaa, jos siltä tuntuu. Kaikki ratkaisut ovat oikeita ja hyviä.

    Ajattelin aikanaan pitkälti samoin kuin sinä. Elämä oli täynnä projekteja, eikä lisääntymisen tarvetta ollut. Parisuhde oli tukeva ja turvallinen, mutta oma valmius vanhemmaksi arvelutti.

    Sitten elämässä tuli rauhallisempi vaihe, ja huomasimme potevamme projektin puutetta. Jostakin putkahti mieleen ajatus: jospa antaisimme luonnolle mahdollisuuden…

    Niin teimme, ja luonto otti tilaisuudesta vaarin. Samantien. Saimme kaksi pienen pientä poikaa. Elämä muuttui monella tavalla.

    Meistä tuli aivan hyviä vanhempia, vaikka matkan varrella olemme olleet ihan hukassa monen monta kertaa. On ollut monta hetkeä, jolloin olen miettinyt, miten tästä eteenpäin selvitään, muttei yhtäkään, jolloin olisin katunut sitä, että annoimme pojille mahdollisuuden tulla.

    Mihin ikinä päädyttekin, te selviätte siitä. Uudet tilanteet luovat uusia voimavaroja, sellaisiakin, joiden olemassaolosta ei aiemmin ole ollut aavistustakaan.

  52. Samaistuttavia ajatuksia!

    Olen sua vuotta nuorempi ja raskaana, ensimmäinen lapsi tulossa.
    Olin pitkään “kattellaan” leirissä. Miehen kanssa ollaan oltu yhdessä kymmenen vuotta, eli ollaan ehditty vaikka mitä jo kokea ja tehdä yhdessä. Elää lapsivapaata, ihanaa elämää. En ikinä kokenut vauvakuumetta, eikä puolisokaan. Biologisen kellon tikitys vain kävi kovemmaksi, ja ajattelimme, että pitää pikkuhiljaa päättää. Haluan ja en halua yhtä aikaa – edelleen! Kuitenkin lopulta halusimme enemmän kuin emme halunneet. Ajattelin, että vanhemmuus on jotain jonka halua kokea. Ja että olisi rakkautta annettavaksi. Ristiriitaiset tunteet, pelot jne. ei välttämättä katoa, pitää vaan tehdä jossain vaiheessa päätös yrittääkö edes.

    Tiedän että elämä tulee väistämättä muuttumaan. Onhan se jo nyt raskaana muuttunut! Mutta toisaalta tiedän, että on monia tapoja olla vanhempi. Meidän ei tarvitse järjestää lastenkutsuja (ainakaan ennen kuin lapsi niitä osaa haluta ja pyytää :)) tai käydä “lapsiperhetapahtumissa” ja muumimaailmoissa tms, mikä tuntuu vieraalta tai mitä vihaamme. Voimme edelleen matkustaa ja tehdä asioita joista pidämme. Meitä on sentään kaksi (en myöskään haluaisi lasta yksin) joten voimme järjestää molemmille omaa aikaa. Vaikka arki muuttuukin.

    Biologia tosiaan on todellisuus jota ei voi sivuuttaa. Raskauteen liittyvät asiat eivät myöskään ole välttämättä “ohi yhdeksässä kuukaudessa” – keskenmenot voivat laittaa kokemaan raskautta moneen otteeseen.. (kokemusta on). Ja keskenmenojen riski kasvaa mitä vanhempi on..

    Onnea synttäreiden johdosta ja tsemppiä päätöksentekoon!

  53. Oi miten hyvin ja miellyttävästi kirjoitettu teksti!

    Aika paljon olet saanut puolesta -viestejä perheellisiltä. Oikeastaan minäkin tulin sanomaan samaa…luulin aiemmin, etten ole äitityyppiä enkä kaipaa omia lapsia. Nyt juuri kuitenkin odotamme (ihanana yllätyksenä) jo viidettä! Minulle kävi niin, että vauvan saatuani rakastuin häneen totaalisesti, ja siinä kohtaa epäilykset haihtuivat. Näin monen lapsen äitinä sanoisin, että parasta on seurata kunkin lapsen persoonallisuuden kehittymistä. Ensin syntymän hetkellä jännitämme, minkä näköinen tyyppi sieltä tulee. Sitten pikkuhiljaa lapsen yksilöllinen luonne alkaa paljastua, ja se jos jokin on kiehtovaa! Meillä on nyt 4 keskenään aivan erilaista lasta. Jokainen on omanlaisensa, ihastuttava persoona. En malta odottaa, että pääsemme tutustumaan tähän pikkuveljeen, joka nyt mahassa potkii. :)
    Toisaalta odotan sitäkin, että lapset ovat jo isoja, ja saamme tehdä miehen kanssa kaksin matkoja ym. (Juuri nyt siihen ei ole varaa eikä aikaa, muut projektit vievät kaiken.)
    “Minusta tulee jälleen seikkailija joka olin myrskyisässä nuoruudessani. Ja kun sinä olet rinnallani, koemme romanssin ja kaikkea!” (Muumipappa Muumimammalle jaksossa Muumipappa kaipaa vaihtelua)

    Uskon, että sekä lapsettomuus, että perheellisyys voivat olla hyviä ja onnellisia vaihtoehtoja. Sanoisin, että pelko pois, elämä kantaa joka tapauksessa ja tässä maailmassa voi elää omanlaistaan elämää lapsilla tai ilman! Heittäkää vaikka kruunaa ja klaavaa.

    • VIIDES! Mahtavaa, onnea!

      Varmasti totta, että se lapsen persoonan kehittyminen on ihanaa seurattavaa. Se toki minuakin kiinnostaa millainen tyyppi sieltä tulisi.

      Tuo Muumi-sitaatti on yksi ihanimmista ♥

      Kruuna ja klaava, haha – on sekin tapa ratkaista asia!

      • Kruuna ja klaava on hauska idea! Kumpi tahansa sieltä tuleekaan ehkä huomaatte omasta reaktiostanne mitä mieltä oikeasti olette. :)

        Vakavasti ottaen kiitos tästä kirjoituksesta, kiitos avoimuudesta ja tuttujen tunteiden sanoiksi pukemisesta.

  54. Huisin paljon kommentteja, ja hienoja sellaisia. Selvästi avasit tärkeää aihetta jota moni muukin miettii. Moni miettii lasten saamista siitä näkökulmasta miten se muuttaa omaa elämää. Että lapsi tulee, ja sitten entistä ei enää ole. Itse laittaisin painoarvoa sille, miltä tuntuu ajatus siitä, että saisi olla toisen ihmisen tärkein? Että onkin lapsi, joka opettaa sinulle paljon? Saa näkemään asiat eri perspektiivistä, laittaa asiat uuteen uskoon ja opettaa erilaista suhteellisuutta. Lapsi tai lapset toden totta muuttavat elämän uudenlaiseksi – osa vanhasta hyvästä katoaa tai jää tauolle, mutta paljon uutta, tuntematonta ja upeaa tulee tilalle. Vuoden ikäisten kaksosten äitinä allekirjoitan vaippavuoret ja pukemisraivarit, mutta näen jo nyt miten paljon olen saanut kokea sellaista, mitä olisin jäänyt kaipaamaan ilman lapsia. En tiedä parempaa kuin oman lapsen nauru tai huumori – pikkutyyppi, joka yllättää. On etuoikeus saada olla vanhempi ja jonkun elämän tärkein. Päädyittepä mihin tahansa, uskon että se on teille oikea. Paljon onnea synttärisi johdosta!

    • Kiitos onnitteluista, ja pitkästä kommentista! Joo, ihana huomata että moni muukin on ajatellut tai paraikaa ajattelee ihan samanlaisia asioita.

      Olet oikeassa, on todellakin etuoikeus olla jollekin se tärkein, jakaa elämää hänen kanssaan ja seurata hänen kasvuaan. Jos saisin lapsen, en varmasti katuisi sitä hetkeäkään. Mutta nyt kun hän on vasta hypoteettinen henkilö josta en tiedä mitään, voi vielä miettiä mitä haluaa, vapaan elämän kaikkine käänteineen vai toisenlaisen elämän jossa on toisenlainen onni ja erilaiset ilot.

      Haluan myös uskoa, että se mihin päädymmekään on meille juurikin oikea!

  55. Ah…Aika rohkea olet. Ajettelin, että en lähe kommentoimaan kun jo noin paljon tullut kommentteja, lukeeko edes kukaan, mutta pakko sanoa jotain. Olen aina halunnut lapsia, oikeastaan enemmän kuin mitään. Ja aina suhtautunut asiaan suht. luottavaisesti. En oikeastaan uskonut olevani joskus näissä tunnelmissa, samanmoisissa osittain kanssasi, 35 lasissa. Tuntevani sen ajan paineen…Se on elämälle niin vierasta, ei elämää pitäisi elää sillä tavalla, kelloa tuijottaen…Oli suhteita, ei kovin pitkiä, muutaman vuoden mittaisia, mutta oli selvä etteivät ne olleet niitä ihmisiä, joiden kanssa haluan ryhtyä lapsia laittamaan. Ja olin nuori, ainakin aluksi. SItten tuli oikea ihminen, 9v sitten, mutta oli muita syitä, asiat oli niin kesken…En ole keksinyt muuta reseptiä tähän elämään kuin kuunnella sydäntään, joten en sitä kadu etten aloittanut vaikka 5v sitten, ei tuntunut oikealta niin minkä sille voi. Jossain vaiheessa tuli sellaisia terveydellisä haasteita, ettei lapsen teko tullut harkintaankaan. Mielessä se on ollut aina, kulkenut sydämessä mukana joka ikinen päivä. Nyt olen paremassa kunnossa, mutta en aivan parhaassa mahdollisessa, asioita on edelleen auki…Olen ajauutnut hetkittäin juurikin siihen vaiheeseen, missä välillä käytän ehkäsyä ja välillä en, kuin toivoen, että joku ratkaisisi asian puolestani… Saako nauraa? Kai tälle on pakko välillä, vaikka vakavasta asiasta on kyse. En tiedä, halusin kai vain antaa tukeni kaikille samanmoisessa vaiheessa eläville, tuntuu niin absurdilta välillä…Täytyy kai vaan hengittää tässä, koittaa löytää se luottamus elämään.

    • Kyllä lukee! Luen ihan jokaisen kommentin jonka saan, ja pyrin vastaamaankin kaikkiin, vaikka joskus siinä kestää jos kommentteja satelee paljon.

      Kiitos kun jaoit ajatuksiasi. “Se on elämälle niin vierasta, ei elämää pitäisi elää sillä tavalla, kelloa tuijottaen” – hyvin sanottu, niin totta. Toivon, että saat kaiken mistä haaveilet, ja vielä vähän enemmän.

      Ja todellakin saa nauraa! Pakkohan tälle elämälle on voida nauraa, se on monesti ainoa toimiva lääke vaikeisiin asioihin.

  56. Ostin sulta mustat pillifarkut nahkapaikoilla huutiksesta n.8v sitten. Istuin ne kirjaimellisesti rikki hiekkalaatikon reunalla. Että ei täällä mitään mammauniformuja ole käytetty.
    Rennolla meiningillä ja huumorilla on eteenpäin menty. Omaa aikaa, tyttöjen kaa kaupungilla humputtelua ja yhteistä aikaa on riittänyt. Meillä läheisille on muksu viety jo vauvana yökylään, tottunut siihen helposti. Ei ole mikään kiintymyssuhde kärsinyt… :-)
    Lapsia tai ei, elämä on kivaa mitenpäin vaan!

    • Oi, muistankin ne farkut! Mahtavaa, että ne rakastettiin ihan loppuun saakka :D En ole oikeastaan ollenkaan huolissani siitä mitä tyylilleni tapahtuisi jos minusta tulisi äiti, tuskin se nyt kovasti (ainakaan sen takia) muuttuisi. Enemmänkin huolettaa mistä kaikesta se hiekkalaatikon reunalla vietetty aika onkaan pois, ja mietityttää onko se hiekkalaatikon reuna alkuunkaan minun paikkani. Mutta oikeassa olet, elämä on varmasti ihanaa kummin päin vaan, asenne sen lopulta ratkaisee eikä se onko lapsia vai ei.

  57. Synttärionnittelut! Itse sanoisin tähän vanhemmuusjuttuun, että maailmassa on tyyppejä, joiden valinta on elää tiettyjen normien mukaan nuttura tiukalla ja sitten on niitä, jotka kulkevat omia polkujaan ja ottavat vähän rennommin. Ikävä kyllä ensimmäinen ihmistyyppi on lasten kasvatusasioissa enemmän esillä mediassa ja puhe lapsista on enimmäkseen ikävää valitusta siitä, miten raskasta ja vaikeaa kaikki on. Ei voi sitä, ei voi tätä. Asiahan on kuitenkin niin, että jokainen elää oman katsomuksensa mukaan ja se pätee ihan yhtä hyvin myös elämään lapsen/lasten kanssa. Asenne ratkaisee, kuten täällä on fiksuissa kommenteissa jo todettukin :).

    Meillä on kolme lasta, joista nuorin on 1,5 v. Oma ja etenkin yhteinen aika on kortilla, mutta elämä on silti hyvää ja antoisaa. Jos ulkona on semmonen keli, että siellä ei pärjää ilman erikoisvarustusta, niin jäämme sisälle tai keksimme muuta puuhaa. Miksi ihmeessä vapaaehtoisesti lähtisi mihinkään kurahaalaritaistoon. Käydään toki puistoissa, seison siellä villakangastakissa ja Martensin maihareissa, koska en suostu mihinkään tuulipukuformaattiin. Olen ihmisenä edelleen sama, vaikka olenkin äiti! Miehen kanssa vastuu lapsista jakautuu hyvin tasan ja me molemmat tiedämme, että aika esim kahdenkeskiseen matkusteluun tulee vielä. Kipinä ei ole kadonnut. Lasten kasvattaminen yhdessä on ihan hemmetin antoisaa ja hienoa, ja hymy on korvissa suurimman osan ajasta kun ei ota turhia paineita. Lapselle riittää, kun hän saa tarvitsemansa määrän unta, ruokaa sekä rakkautta, läheisyyttä ja kannustusta.

    Summasummarum, te pärjäätte vaikka valinta kallistuisi kumpaan vain. Itse olen onnellinen lapsistani ja että ole saanut jakaa näin hienon asian mulle tärkeän ja rakkaan ihmisen kanssa.

  58. Hemmetin hyvä kirjoitus ja hemmetin hyvä, että mietitte asiaa. Itselläkään ei varsinaista vauvakuumetta ikinä ollut, ajattelin vaan silloin parikymmentä vuotta sitten, että mikä ettei. Suhde lapseni isään oli alusta asti tuhoon tuomittu, mutta poikani on parhaita asioita elämässäni. Sen lisäksi että rakastan häntä, myös pidän hänestä . Hänestä on kuoriutunut mahtava 19-vuotias, jolla on pimeä ja hieman kieroutunut huumorintaju kuten äidillään.
    Rakastan häntä yli kaiken, mutta lapseni ei ole ainoa asia elämässäni. Hän ei ole ainoa asia, josta saan iloa.

    Itse nostan hattua niille, jotka uskaltavat sanoa suoraan, että en halua lasta. Kyllä tahto ja halu tulla äidiksi ja isäksi täytyy tulla omasta itsestä, ei ulkopuolelta tulevista paineista.Toivoisin myös, että adoptoiminen tehtäisiin Suomessa paljon helpommaksi.

    • Kiitos kun jaoit! Osuva huomio tuo, että oman lapsen rakastaminen ja hänestä pitäminen persoonana voivat olla kaksi eri asiaa.

      Ja samaa mieltä, kyllä lasta kannattaa oikeasti haluta jos siihen lähtee, nykyisin ei kuitenkaan ole mikään pakko lisääntyä jos ei tunnu siltä.

      Adoption pitäisi todellakin olla helpompaa.

  59. Todella hyvä ja rehellinen kirjoitus, kiitos siitä! Samassa tilanteessa olin itsekin vuosi, pari sitten. Kun se oikea kumppani tuli kohdalle, ajatus lapsen hankkimisesta vain tuntui yllättäen seuraavalta askeleelta. Nyt poikamme on 8 kk. Ei ole oikeaa vastausta siihen, hankkiako lapsia vai ei. Ei se ole mikään “must”. Aina ei ole ollut meilläkään helppoa, mutta en mitään poiskaan vaihtaisi! Meidän vauva-arki on itse rakkennettua – sitäkin voi kuitenkin yllättävän paljon muokata omannäköiseksi! Mielestäni on tärkeää, että palikat ja työkalut (etenkin ne henkiset) ovat kohdallaan, silloin ei ole väliä, mihin valintoihin lopulta päätyy.

    • Kiitos kun luit, ja kiva kuulla että tykkäsit! Niin, sehän on ihan totta, ettei ole olemassa mitään absoluuttisen oikeaa vastausta, sehän riippuu vain siitä mitä haluamme (ja toki vähän siitäkin, mikä juuri meille on mahdollista, koska kaikkea ei elämässä voi valita). Totta varmasti sekin, että lapsiarjestakin voi tehdä omannäköisensä, vaikka on varmasti monia niitäkin asioita, joihin se ei voi olla vaikuttamatta. Henkiset palikat allekirjoitan myös, ne taitavat lopulta ratkaista sen miten omaksi ja onnelliseksi elämänsä kokee.

  60. Samanlaisessa elämäntilanteessa, samanlaisin ajatuksin, päätettiin miehen kanssa antaa sattumalle enemmän tilaa hedelmällisyystietokoneen avulla. Sillä eihän se kapistus ole luotettava. Mutta saattaa pienentää raskaaksitulemisen riskiä. Kun sitten 8 kk käytön jälkeen aamupala alkoi tehdä pahaa ja rintaliivit käydä pieniksi kun rinnat olivat kipeät ja kovat pallot, oli aika tehdä raskaustesti. Ja positiivinen tulos oli muutaman minuutin päästä luettavissa. Olin aina ajatellut että vaikka alkuun pelottaisi niin kyllä se siitä lähtisi. Olen aina rakastanut kaikenlaisia projekteja. Tämä olisi meidän yhteinen lapsiprojekti.

    Ei käynyt niin. Kun kävelin ulos kylpyhuoneesta kertomaan miehelleni tulosta, mielessäni jyskytti vain EI EI EI EI, ja vajosin lattialle itkemään. Ja sitä seurasi useampi epätoivoisessa sumussa haahuilu viikko jossa oma keho ei enää tuntunut omalta. Kunnes alkoi vapauttava verenvuoto. Nyt tiedän varmasti että olen vela. Sattumalle annettiin mahdollisuus minun aloitteestani joten mieskin on helpottunut päätöksestä.

    Ainahan sitä voi miettiä sitä vanhuutta. Mutta mielummin olen onnellinen nyt kun olen voimissani ja pystyväinen kuin sitten kun en enää ole. Mistä sen tietää tunnistaisinko enää niitä lapsiani kun olisin hoitokodissa. Mitä jos nämä kuvitteelliset lapset muuttavat kauas kaukomaille? Sellaista joka on, mutta tavoittamattomissa ikävöi enemmän kuin sellaista jota ei ole olemassa.

    Mutta nämä on niin henkilökohtaisia päätöksiä. Yksin ne on tehtävä.

    • <3

      Ps. Ei niitä lapsia voi tehdäkään sillä ajatuksella, että joku pitää huolta vanhana. Ei se ole heidän velvollisuus vaikka kuka sanoisi mitä. Lapsi ei ole pyytänyt syntyä, eikä heillä siten pitäisi olla valmiiksi asetettuja velvollisuuksia. Toivon, että kun olen vanha ja raihnainen ja höpsähtänyt, niin lapseni tulee katsomaan, koska haluaa, eikä vain velvollisuudentunteesta.

    • ♥♥♥

      Kiitos kun kerroit tarinasi. Ihanaa, että annoit mahdollisuuden ja sait lopulta asian suhteen mielenrauhan.

      Ja niin, ei niitä lapsia kai kannatakaan tehdä itselleen vanhuuden turvaksi tai iloksi. Niillä on oma elämä eikä ole mitään takeita, että ne asuvat silloin lähellä tai yleensäkään haluavat olla aktiivinen osa vanhempiensa elämää. Toki parhaassa tapauksessa niin käy, mutta eipä sitä voi velvoittaa.

  61. Onnea syntymäpäivään!
    Kelasin noita samoja juttuja mieheni kanssa 2 vuotta sitten, kun täytin 37. Ei vauvakuumetta, mutta miksei…? Päätimme antaa universumin päättää. Kun puoli vuotta oli kulunut eikä mitään tapahtunut, menimme tutkimuksiin. Hänen siittiöidensä laatu on niin huono, että lapsi olisi mahdollinen vain kovien hoitojen kautta. Päätimme, ettemme lähde niihin.
    Neuvoisin siis, että älkää kelatko liikaa – kaikki ei ole omassa päätäntävallassa <3

    • Kiitos kun jaoit kokemuksesi! Olet ihan oikeassa, kaikki ei todellakaan ole omassa päätösvallassa. Mutta toki niin kauan kuin käytän kierukkaa, on melko todennäköistä, ettei mitään tapahdu, vaikka kuinka jättäisi asian kohtalon päätettäväksi ;) Että jos haluaa antaa lapselle mahdollisuuden, pitäisi ensin tehdä aktiivinen päätös ehkäisyn lopettamiseksi.

  62. Rohkea teksti! Itse olen kulkenut samoilla poluilla, kunnes 5-vuotta sitten tapasin nykyisen mieheni. Vuosi siitä eteenpäin olin jo raskaana, vaikka en ikinä ollut tuntenut erityistä intoa äitiyteen, enneminkin matkusteluun ja seikkailemiseen. Mutta mikään hetki elämässäni ei ole tuntunut niin maagiselta, kuin se, kun näin ensimmäistä kertaa tyttäremme. Yhtäkkiä käsissäsi on jotain niin arvokasta ja rakasta! Uskon, että meissä jokaisessa herää viimeistään siinä vaiheessa se sisäisen äiti tai isä, joka haluaa suojella sekä opastaa sillä itse valitsemansa tiellä.
    Nyt pian 38- vuotiaana olemme odotelleet jospa olisi aika jo toiselle, esikoisen ollessa 3- vuotias. Mutta toista ei ole kuulunut melkein jo vuoden odotuksen jälkeen. Gynekologi ja lääkärit ovat muistuttaneet iästä kerran jos toisenkin. Hetkittäin on väkisinkin mieleen hiipinyt ajatus- myöhästyimmekö?

    • Kiitos Mira kun kerroit kokemuksistasi! Voi, en pysty edes kuvittelemaan miltä tuo hetki tuntuu, mutta uskon ♥ Toivon, että saatte esikoiselle vielä toivomanne sisaruksen!

  63. Hyvää syntymäpäivää! :)

    Itse täytän parin päivän päästä 35. Olen suunnilleen parikymmentä vuotta jo (hui!) tiennyt, että en halua lapsia. Itselle tämä on ollut niin itsestään selvä valinta, etten koskaan ole edes oikein miettinyt, pitäisikö valita toisin. Ei elämä näinkään mitään luksusta ole, mutta minulla on jotain itselleni todella arvokasta: oma vapauteni. Vapaus olla, tehdä, mennä. No okei, nuo kaksi koiraa toki rajoittavat jonninverran, mutta eivät niin paljoa, kuin lapsi rajoittaisi.

    Tsemppiä pohdintoihin ja kaikkeen siihen, minkä päätätkin valita!

    • Oho! Olen vähän kateellinen teille, jotka olette tienneet jo aikaisin mitä haluatte. Ja niinpä, koirat voi aina kiikuttaa hoitoon kun lähtee reissuun – lasten kanssa se ei sit toimikaan ihan samalla tavalla :D

      Kiitos onnitteluista!

      • Hah, tähän pakko kommentoida.. musta koirat rajoittaa matkustelua paljon enemmän kuin lapset – kun niitä ei voi ottaa mukaan. Me matkustettiin kaikista vähiten niinä vuosina, kun meillä oli kaksi (isoa, eikä edes kovin helppoluonteista) koiraa, joita ei oikeasti voinut antaa oikein kenellekään tutulle hoitoon. Ja hoitola x2 ois maksanut suunnilleen matkan verran eli tuplannut kulut.. No lasten kanssa sitten on reissattu paljonkin. Jo 8kk ikäisestä lähtien menty reppureissulla ja roadtripeillä Euroopassa. Ja ihan mahtavaa on ollut <3 Toki nyt kahden "täysihintaisen" lapsen kanssakin reissujen kustannukset on melkoiset, mutta elämä on täynnä valintoja :)

  64. Hei, haluan vaan sanoa että olin itse kuten sinä. En koskaan ole kokenut olevani äitityyppiä – en edes kiinnostunut viettämään aikaa lasten kanssa, ennemmin rapsuttelin koiraani. Siitä huolimatta oli se olo, että haluan mieheni kanssa perheen, jos voimme sellaisen saada. Koska kaiken matkustelun ja maailmanhuvitusten jälkeen tunsin, että tyhjyys tulee vastaan jossain vaiheessa, se oli vieraillut luonani jo usein aiemminkin pienissä hetkissä. No, kun tulin raskaaksi, olin peloissani, mutta silti haltioissani pienestä ihmeestä sisälläni. Kunnes tuli keskenmeno. Se tuntui pahimmalta koskaan. Yllätyin, miten paljon surin menetettyä elämää, mielessäni maalautuvaa tulevaisuutta. Sen jälkeen pelkäsin vielä enemmän – tällä kertaa sitä, etten koskaan onnistuisi saamaan lapsia. Aikaa kului, mutta koitti kuitenkin uudelleen hetki, kun kaksi viivaa muodostuivat raskaustestiin. Siitä seuraavat 9 kuukautta oli pelkoa – menetyksen pelkoa, synnytyksen pelkoa, tulevaisuuden pelkoa, pelkoa siitä etten pysty tähän. Pelkoa, että katoan äitiyteen ja menetän itseni, parisuhteen, vapauden.

    Nyt vieressäni tuhisee 6kk ikäinen terve pieni ihmisen poika. Sillä hetkellä, kun sain tuon uuden elämän vierelleni, tajusin mitä rakkaus voi olla. Se tunne on sanoinkuvaamaton. Itse asiassa kaikki tunteet ovat muuttuneet niin syviksi äitiyden myötä, hyvät ja pahatkin.

    En oikein tiedä, onko tässä tekstissäni päätä tai häntää, mutta haluaisin ehkä sanoa kokemukseni kautta, että oikeaa hetkeä ei tule, jos ei sen anna tulla. Että äidiksi ei voi tulla etukäteen. Et voi aavistaa niitä tunteita, jotka tulet kokemaan. Se on jotain uskomatonta. Oma lapsi. Uusi, puhdas elämä. Elämän tarkoitus. Ei sitä voi selittää, eikä varmaan tarvikkaan. Mutta jos annat maailmankaikkeudelle mahdollisuuden, voit yllättyä. <3

  65. Allekirjoitan kirjoittamasi ihan täysin. Juuri eilen asiaa akuutimmin pohdiskelin. Itselläni on ikää pari vuotta sinua vähemmän, mutta kuitenkin 30v ylittäneenä tietoisuuteen on hiipinyt ymmärrys biologisen kellon vääjäämättömyydestä. Se olis pian nyt tai ei koskaan. Meillä mies olisi jo valmis, mutta itse epäröin. Pelottaa ja ahdistaa se että jätin pillerit pois. Välillä tuntuu että olisi mieluummin hullu koiramuija, jonka lapset ja lapsenlapset on nelijalkaisia ja karvaisia. Välillä ajatus ihmislapsestakin kuitenkin tuntuu varsin kiehtovalta ja kutittelee vatsanpohjaa. Kirjoituksesi samankaltaisista tuntemuksista lohdutti ja rohkaisi, ehkei tämä jahkailu ja panikointi olekaan aivan poikkeuksellista. Onnistuit sitä paitsi ilmaisemaan tuntemukset niin todellisina ja silti rauhallisesti että omat sekavat ajatuksetkin vähän kirkastui. Ehkä tässä jonkinlainen varovainen rauha ois asian kanssa saavutettavissa. Kiitos, rohkea teksti. Hilpeää synttäriä ja onnea!

  66. Kirjoitit todella hienosti juuri siitä päätöksenteon vaikeudesta. Minulla oli sikäli erilainen tilanne, että tiesin jo nuoresta asti, etten koskaan saa biologista lasta. Kun tapasin nykyisen mieheni, piti tehdä päätös adoptioprosessiin lähtemisestä. Työskentelemme molemmat sellaisilla aloilla, joilla on äärettömän vähän perinteisiä pysyviä työsuhteita eikä palkkakaan ole keskitasoa parempi, joten emme ole saaneet asuntolainaa tai pystyneet ostamaan asuntoa pelkillä säästöillä. Mutta työ on kiinnostavaa ja etenkin mieheni suhtautuu työhönsä todella intohimoisesti ja asumme erittäin mukavasti vuokralla. Ainakin siihen aikaan adoptiovanhemmilta kuitenkin vaadittiin vakituisia työpaikkoja ja omistusasuntoa. Meillä ei ollut näistä mitään, joten meidät naurettiin ulos toimistosta ja käskettiin palaamaan asiaan sitten kun edellytykset lapsen hankinnalle ovat kunnossa (!). Molempien olisi pitänyt opiskella uusi ammatti ja hankkia se perinteinen “oikea työpaikka”, jotta olisi saatu lainaa sen omistusasunnon hankintaan. Montaa vuotta ei ollut aikaa miettiä, koska opiskeluihin ja työllistymiseen olisi pitänyt varata useampi vuosi ja itse adoptioprosessiin ainakin 5 vuotta, ja olisimme halunneet saada lapsen suht nuorina. Päätimme sitten lopulta, että emme luovu ammateistamme ja asunnostamme, kun lapsen saaminen tai edes jonoon pääsy olisi kuitenkin ollut täysin epävarmaa ja toteutunut vasta noin 10 vuoden kuluttua päätöksestä. Mutta kyllä aina kirpaisee jos katson vaikka Nenäpäivän tv-lähetystä jossa kerrotaan katulasten hirveistä kohtaloista, että olisiko tosiaan pahempaa asua rakastavassa adoptioperheessä, mutta vuokra-asunnossa!

  67. Hyvää syntymäpäivää, Stella! Olen lukenut blogiasi jo Honey junkie -ajoista lähtien mutta harvoin kommentoinut, mutta nyt jälleen kerran kirjoitit niin osuvasti, avoimesti ja mahtavasti itsellekin ajankohtaisesta aiheesta. Kiitos että avasit näitä pohdintoja meille muillekin! Uskon että asiat loksahtaa paikoilleen kun aika oikea, suuntaan tai toiseen.

  68. Rohkea kirjoitus Stella, aihe jota on vaikea edes hipaistakaan.

    Itse olin varma etten halua lapsia, kunnes yhtenä lämpimänä iltana hurmaavassa pikku ravintolassa eteläisessä Euroopassa huomasin toteavani miehelleni muuttaneeni mieleni ja sittenkin haluavani lapsen. Viinillä oli varmasti osuutta asiaan ja hyvä niin, koska nyt elämässäni on kaksi aivan mieletöntä teini-ikäistä persoonaa, joita parempaa matkaseuraa ei ole. Olin jäänyt jotenkin jumiin siihen lapsiperhearkeen ja sen rajoitteisiin ja unohtanut täysin että sen kaiken keskeltä kuoriutuu mielettömän hienoja ihmisiä, joiden kanssa haluaa viettää aikaansa.

    Lastenkin kanssa voi elää juuri omannäköistään elämää. Meillä ainakaan ei jäänyt yksikään reissu tai seikkailu tekemättä, ne muuttivat vaan välillä muotoaan. Lapset ovat nähneet ja kokeneet jo nyt niin paljon että he ovat ihania avarakatseisia tyyppejä, jotka rakastavat hyvää ruokaa, kiinnostavia keskusteluja ystäviemme kanssa ja, mikä tärkeintä, nukkumista.

    Päätös on teidän ja vain teidän. Joka tapauksessa elämä yllättää, joten turha tehdä tästä(kään) päätöksestä turhan isoa asiaa.

  69. Kiitos hienosta ja poikkeuksellisen avoimesta kirjoituksestasi, Stella.

    Teema on itselleni erittäin tuttu reilun kymmenen vuoden takaa, silloin sinun ikäisenäsi, kun pohdimme erittäin pitkässä ja hyvässä parisuhteessa juuri noita samoja asioita. Pohdimme niitä pitkään ja perusteellisesti. Annoimme jopa hetkeksi sattumallekin mahdollisuuden. Silti asia ei missään vaiheessa tuntunut aidosti omalta valinnalta, vaan enemmänkin siltä, että aika, ikä ja yleiset asenteet painoivat päälle. Tuntui, että lapsen yrittämisen suhteen olisi pitänyt vastata enemmänkin kysymykseen “miksi ei?” kuin “miksi?”.

    Omalla kohdallamme kysymykseen “miksi ei?” itsestään selvä vastaus olisi ollut antaa luonnolle mahdollisuus. Tunteiden ja intuition tasolla etenkään minä en kuitenkaan saanut vastausta kysykselle “miksi?”.

    Jatkoimme ehkäisyä enkä ole sitä vielä kertaakaan katunut. Vuosia myöhemmin elämä vei meidät ystävinä erilleen. Sekin oli suuren surun jälkeen hyvä asia meille molemmille. Olemme antaneet ja saaneet paljon rakkautta.

    Uskon siihen, että asiat ja elämä eivät ole mustavalkoisia. Luulen, että olisin enimmäkseen onnellinen, kuten nytkin, vaikka olisimme päätyneet toisenlaiseenkin ratkaisuun ja lapsi olisi ylipäätään ollut tullakseen. Olisi varmasti ollut ihana tyyppi, jota olisin varmasti rakastanut enemmän kuin mitään muuta!

    Silti juuri nyt, paria vuotta vaille viisikymppisenä on parasta juuri näin. Joissain muissa asioissa olisin ehkä tällä elämänkokemuksella valinnut toisin – toisinaan olisin harkinnut enemmän, toisinaan taas luottanut enemmän tunteeseen. Mutta tässä asiassa pohdin ja tunsin paljon, eikä jälkikäteen ole kaduttanut mikään.

    Hyvää syntymäpäivää ja valoa syksyysi!

  70. Jos yhtään lohduttaa, niin minä luulen että tässä asiassa helppoa on ainoastaan niillä, jotka tietävät, ovat aina tienneet oman kantansa, selkeästi ei tai selkeästi joo jälkikasvulle. Kaikki muut joutuvat vääntämään ja päätöksen tehtyäänkin todennäköisesti ainakin jossain määrin pois omalta mukavuusalueeltaan. Epäreilun asiasta tekee se biologia, varsinkin naisten hedelmällisyys laskee kuin lehmänhäntä ja erilaisten ongelmien riski taas nousee. Että kiitos vain evoluutio, kivat kortit olet jakanut.

    Oma tarinani saman asian tiimoilta on se, että olen kai aina kuulunut enemmän sinne “ehkä ei”-laumaan ja asiat olisivat olleet helppoja, jos kyseessä ei olisi todellakin niin iso omaan elämään ja tulevaisuuteen vaikuttava asia. Kun kolmekymppiä alkoi lähestyä, mietin moneen kertaan sterilisaatiota mutta toisaalta epäilytti kovasti se, että mitä jos sitten iskeekin vauvakuume ja katuu kipeästi sterilisaatiotaan. Niinpä odottelin 35 vuoteen asti sitä vauvakuumetta, ei kuulunut. Ajattelin että tämä juna menin minun kohdalta ja marssin lääkäriin hakemaan sterilisaatiolähetettä. Pari vuotta olen nyt ollut VaMa (vapaaehtoisesti maho) eikä vauvakuume iskenyt. Toisaalta se on helpottavaa, ei tarvitse enää ajatella “Mitä jos…”

  71. Kun on valmis jo ennakkoon rehellisesti pohtimaan vanhemmuuden mustiakin sävyjä, on ne helpompi hyväksyä osaksi vanhemmuutta sen koittaessa. Itse olen kokenut suurimmat kasvukipuni ollessani vanhempana ja lasteni isän puolisona. Mikään ei myöskään ole opettanut enempää rakkaudesta ja epäitsekkyydestä ja pakottanut katsomaan itseään rehellisesti. Joiltakin vanhemmuus tuntuu sujuvan luonnostaan, minua se opettelutti enemmän. Riittävän hyvä minusta silti tuli. Liikaa ei kannata miettiä, isot asiat kun pitää ennemmin elää kuin ajatella. Kaikkea hyvää teille!

  72. Kiitos tästä kirjoituksesta! Olen itse ihan samassa tilanteessa, 36 vuotta tulee kuukauden päästä täyteen, enkä todellakaan tiedä mitä haluan. Päätös on valtava ja lopullinen kumpaankin suuntaan, hirvittää että sen kanssa pitää nyt jo kiirehtiä.

  73. Teidän perhe-elämänne kuulostaa ihanalta :). Tiedäthän, että te kahdestaankin muodostatte perheen ihan virallisten määritelmienkin mukaan, ei siihen lapsia tarvita. Perheitä on niin monenlaisia eikä yksikään ole toista huonompi tai vähemmän perhe.

    Itse ajattelin parikymppisenä, että haluan lapsia – oletettavasti koska niin “kuuluu” haluta. Sitten maailmani muuttui, kun tapasin sen Oikean, sielunkumppanini, parhaan ystäväni ja nykyisen aviomieheni, jonka kanssa olemme olleet yhdessä nyt 12 vuotta. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, etten minä oikeasti halua lapsia – haluan elää yhdessä kahdestaan rakastamani miehen kanssa. Minulla on kuusi ihanaa kummilasta joiden kanssa tykkään viettää aikaa, mutta aina jälkeenpäin huokaan helpotuksesta ja olen onnellinen elämästäni sellaisena kuin se on – täyttä, onnellista elämää yhdessä elämäni rakkauden kanssa. Mitä muuta voisin elämältä toivoa? Olen niin onnellinen, että tätä tekstiä kirjoittaessakin kyyneleet kihoavat silmiin.

    Termi “vapaaehtoisesti lapseton” ei jotenkin kuvaa minua, koska en todellakaan koe, että minulta puuttuu mitään, pikemminkin päinvastoin. Käyttäisin pikemminkin sanaa “lapsivapaa” :D.

    Kuulen usein siitä kuinka lapsenkin kanssa voi matkustaa, käydä ravintoloissa ja kahviloissa, nauttia elämästä jne. ja se on varmasti aivan totta. Mutta kun minä haluan matkustaa kahdestaan mieheni kanssa!

    Onnea teidän perheellenne, millaiseksi se ikinä muodostuukaan! Älä anna ulkopuolisten odotusten ja paineiden määrittää, millaisessa perheessä haluat elää !

  74. Hyvä kirjoitus! Itse olin n. 10 vuotta sitten samankaltaisessa tilanteessa ja myös samanikäinen kuin sinä nyt. Oli uudehko parisuhde ja ensimmäistä kertaa mies jonka kanssa lasta omisin voinut edes harkita. Mutta en/emme koskaan edenneet asiassa mihinkään. Kummastakaan ei tuntunut siltä ja elämä tuntui ja tuntuu edelleen hyvältä ja täydeltä kaksin. Toki olen miettinyt sitä kuka minua käy sitten joskus vanhana auttamassa ja hoitolaitoksessa katsomassa kun omia lapsia ei ole. Mutta eipä elämässä voi mitään varmistaa: vaikka lapsen olisikin saanut, ei se takaa minulle onnellista vanhuutta. Olen ajatellut, että elämä pitää elää niin että on ystäviä ja kummilapsia jne ympärilä ja heihin hyvät välit. Mieheni ja se porukka on minun perheeni.

  75. Ajattelen niin, että kaikkea ei voi valmiiksi ratkaista. Lapsen saaminen on yksi näistä mysteereistä, joka lähtee aukeamaan vasta silloin, kun juuri syntyneen vauvan kohtaa ensimmäisen kerran. Välillä on raskasta, välillä helvetin raskasta, mutta pääasiassa mikään ei voita äitinä olemista. Katja Ståhl taisi todeta kerran, että vanhemmat voivat vaikuttaa siihen, millaiseksi tyypiksi kasvattavat oman lapsensa. Ainakin meidän 2,5-vuotias on hulvaton tyyppi, jonka kanssa vietän aikaani niin mieluusti. Ja tajusin vähän aikaa sitten, että eritoten pikkulapsiaikaa kannattaa miettiä sellaisena elämänvaiheena, johon ei tarvitsekaan kuulua kaikkia niitä asioita, jotka olivat keskeisiä ennen lapsia. Nyt osaa arvostaa omaa aikaa ja hiljaisuutta hyvin paljon enemmän kuin ennen. Itse olen vanhemmuuden myötä oppinut ennen kaikkea kiitollisuutta!

  76. En muistakaan koska viimeksi olisin kommentoinut johonkin blogiin, enkä Sinun blogiisi varmaan kertaakaan, vaikka vuosia olenkin tekstejäsi (jotka ovat muuten erittäin usein oivaltavia, kauniita ja ajatuksia herättäviä, kiitos niistä!) lukenut. Kiitos, että puit ajatuksesi sanoiksi aiheesta, joka on tulenarka ja kiivaita väittelyitä aiheuttava, vaikkakin myös hyvin henkilökohtainen ja herkkä, monelle kipeäkin.

    Samaistun pohdintoihisi ja pelkoihisi. Äitiys ei ole minulle millään tavalla ajankohtainen asia, mutta naisena (luonnollisesti?) törmään siihen jatkuvasti. Olen 22-vuotias, maisterivaiheen yliopisto-opiskelija ja sinkku; en siis varsinaisesti “äitikandidaatti”. Tästä huolimatta pidellessäni muutaman kuukauden ikäistä serkkuani kuulen sukulaisteni – varmasti hyväntahtoisia- uteluita, “eikö olisi kiva, jos sinullakin olisi tuollainen?”, “muutaman vuoden päästä se Sinullakin on varmasti sama edessä.” Ja niin edelleen. Pidän lapsista, tai pikemminkin useimmista tapaamistani lapsista. En voi kuitenkaan sanoa olevani “lapsi-ihminen”, joka on mielestäni jo lähtökohtaisesti outo ja turhan lavea käsite – eihän kukaan sano pitävänsä kaikista aikuisista, tai onko samaan tapaan olemassa myös vanhusihmisiä?

    Uskon, että monet naiset, itseni mukaan lukien, nauttivat ja nauttisivat äitiydestä ja kehittyisivät lapsen myötä hyviksi kasvattajiksi. Se, mikä itseäni häiritsee, on äitiyden instituutio: ne stereotypiat sekä julkiset diskurssit, kiteytyneet ajatus- ja toimintamallit, joita (hyvään) äitiyteen liitetään. Kaikesta tasa-arvopuheesta ja naisten verraten hyvästä asemasta työelämässä huolimatta päävastuu kotitöistä ja lastenhoidosta on edelleen naisilla, ne ovat harmittavan monien (miesten) mielestä edelleen ilmeisesti “akkojen hommia”. Itsellenikään lapset eivät ole tavoite sinänsä, vaan sitten aikanaan yhteinen päätös tulevan, sopivan kumppanin kanssa, joka haluaa sitoutua ja olla aktiivinen, tasavertainen vanhempi.

    Vanhemmuuteen ladattujen sukupuolittuneiden odotusten lisäksi minua häiritsee ajatus – ja oletus- siitä, että lapsi pyörittää syntymänsä jälkeen koko perheen elämää. Äidit ja isät ovat kuitenkin edelleen muutakin kuin vanhempia; työntekijöitä, asiantuntijoita, innokkaita matkustelijoita, ystäviä, kollegoita, joidenkin lapsia ja sisaruksia. Hoivan lisäksi heillä on muitakin tarpeita, toiveita ja tavoitteita, liittyivät ne sitten omaan työhön, uralla etenemiseen, luovuuteen, itsensä kehittämiseen tai harrastuksiin. Haluaisin, että vanhemmuus ja lapset olisivat tasavertainen osa tätä kokonaisuutta, ihmiselämän kirjoa.

    Tahattoman tai itse valitun lapsettomuuden sekä hedelmöittymisvaikeuksien kaltaiset haasteet/valinnat ovat yleisempiä kuin moni osaa ajatellakaan. Kaikkia syystä tai toisesta lapsettomia sekä erityisesti parisuhteita kohtaan onkin ajattelematonta, suorastaan moukkamaista ja loukkaavaa sanoa, että on itsekästä olla hankkimatta lapsia, elämä ei ole täysi ilman heitä tai “täydellistä”, todellista rakkautta voi tuntea vain omaa lasta kohtaan. Edellä mainitut ovat varmasti monien äitien ja isien kokemuksia – aitoja ja ainutlaatuisia, totta heille. Toivoisin kuitenkin kaikkeen tähän vanhemmuuspuheeseen lisää hienotunteisuutta, avarakatseisuutta ja hyväksyntää: on erilaisia polkuja vanhemmuuteen ja tapoja olla vanhempi – tai olla olematta.

  77. Ihan älyttömän hyvä teksti ja ihan täsmälleen samojen asioiden kanssa olen itse paininut. Näin 35-vuotiaana ei ihan loputtomiin voi miettiä. Me ollaan nyt päätetty luopua ehkäisystä ja katsoa kuinka käy. Jos lapsia ei siunaannu, niin ollaan ainakin yritetty. Jos tärppäisi heti, niin olisihan se ihan valtava muutos, mutta on ne muutkin selvinneet… Mulla mielessä on yläasteella jo kuulemani “jos odotat oikeaa hetkeä lapsille,et koskaan saa lapsia”. Aina on jotain, mutta ei se välttämättä ole ylitsepääsemätön este.

    Ja munkin mielestä on tosi kummallista syyllistää vapaaehtoisesti lapsettomia, ei niitä lapsia epäitsekkyydestä tehdä, vaan omasta halusta.

    • Sama pätee vapaaehtoisen lapsettomuuteen. Ei kukaan tosissaan jätä lasta yrittämättä vain koska ilmasto.

  78. Yli vuoden ikäisen tytön äitinä, sanoisin että jos yhtään tekee mieli saada lasta, anna sille mahdollisuus. Oma elämä oli täyttä ja kivaa, työntäyteistä ja kiinnostavaa, mutta raskaus, synnytys ja nyt lapsi on vienyt vaan kaiken uudelle levelille. Ehkä siksi että on kokenut niin paljon jo ennen lasta, ei kaipaa enää kaikkea sitä mitä oli. Ja sitten kun niitä asioita nykyään tekee, niistä nauttii paljon enemmän kun ne on spesiaaleja. Lapsen saaminen on kasvattanut itseä ja avannut itsessä paljon ovia, josta olen kiitollinen. Ja en aiemmin ollut yhtään lapsi-ihminen. Niin ja ja tosiaan oma raskaaksi tuleminen kesti monta vuotta, joten siinä mielessä kannattaa antautua mahdollisuudelle heti, itse olin 36 kun lapsi lopulta syntyi. Oma vauva on vaan jotain niin mystisen ihanaa, käsittämätöntä. Tee se!

    • Niin haluaisinkin, mutta ensin pitäisi varmaan heittää kierukka mäkeen ja sehän onkin sitten jo semiaktiivinen valinta!

    • Lohduttava ajatus, mutta epäilyttää silti, kun se tauko on väkisinkin vuosien mittainen!

  79. Lasten saaminen on maailman kamalinta ja silti parasta. Olen kahden lapsen äiti ja tavallaan toivon, että olisin pohtinut lasten saamista hieman enemmän. En pohtinut realistisesti sitä, millaista tämä todella tulisi olemaan. Päätin vain, että haluan lapsia ja haluan kokea tämän kaiken.

    Kirjoittamasi epäilykset ovat omalla kohdallani toteutuneet monilta osin. Vaikka lasten kanssa pystyy osittain elämään kuten ennenkin, on se silti (liian) monena päivänä sitä kurahaalarihelvettiä, jota ei vain pääse pakoon minään hetkenä. Monesti parisuhteelle ei jää aikaa, eikä myöskään itselle. Tämä kuullostaa siltä kuin lapsiperhearki olisi yhtä tuskaa, mutta sitä se minulle on monena hetkenä ollut. Mutta on myös järjetön määrä rakkautta joka auttaa. Ja koko lasten saamisen jälkeinen aika ja prosessi on opettanut monia asioita. Kuten esimerkiksi sen kuinka hoitaa tässä tilanteessa parisuhdetta, kuinka pysyä tiiminä ja kuinka ottaa itselleen sitä elintärkeää omaa aikaa. Mutta rankkaa se on ollut.

    Lopuksi sanon kuitenkin sen, että tällä hetkellä olen plussan puolella. Lasten kanssa elämisessä on enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Mutta se vaati kummankin lapsen kohdalla sen 2-vuotispäivän ylittämisen. Sen jälkeen löysin taas itseäni, ja sen jälkeen kaikki lapsiperhe-elämässä ei enää ole ollut yhtä rämpimistä. Kaikki mietteesi ovat hyvinkin järkeviä ja niitä todella tulee miettiä. Ja jos prosessiin päättää lähteä ja se onnistuu, niin silloin kannattaa vain ottaa asenne, että tämä onnistuu kun pysymme hyvänä tiiminä. Myös kannattaa muistaa että lapsen kanssa eläminen helpottuu koko ajan. Päivä päivältä ja kuukausi kuukaudelta. Ja pian huomaa että hallitsee elämäänsä ja jopa nauttii siitä.

    • Samaistun tähän. Ekat 3 vuotta on aika isosti kuraista paskaa (vaikka muksut on ihania) niiden yövalvomisten ja syöttöjen ja vaippojen ja kaiken opettelun jne kanssa. Toiset lämpeää tällekin kaudelle aivan kympillä, mutta itse inhosin sitä huoltojoukko-tehtävien kasaa, ja mietin monta kertaa että siihen hiekkalaatikkokahvitermariin voisi heittää plörön vodkaa eikä kukaan huomaisi, aamukasilta santakasan reunalla silmät ristissä kuitenkin. Monta ihanaakin hetkeä tuohon mahtuu, mutta päivittäinen paskan peseminen jonkun pyllystä ei vaan kivaksi muutu vaikka asiaa pyörittelisi miten. Sitten, kolmen ekan vuoden jälkeen kun lapset eivät tarvitse vanhempiaan ihan 24/7 ja kaikki muuttuu vähän helpommaksi, homma on ihan erilailla hauskaa ja ihanaa.

  80. Ihana, avoin ja jotenkin lämmin kirjoitus. Ja niin monta näkökulmaa, joita olen itsekin viimeisen 10 vuotta miettinyt. Luulen, että vain ne, joille lapsien saaminen ei ole itsestäänselvä valinta, voivat ymmärtää näitä ajatuksia. Minä en ole edes “kattellaan” -vaiheessa, enkä ehkä tule koskaan olemaankaan.
    On rohkea ja kunnioitettava valinta olla ilman lapsia. Ja uskon, että siihen on monesti niin paljon syitä, jotka on joutunut käymään läpi itsensä kanssa, joita eivät lapsia hankkineet voi kaikkia ymmärtää. Käänteisesti ajatellen, monesti olisi hyvä perustella myös lapsien hankkiminen yhtä monesta näkökulmasta. Monet lapset ja nuoret eivät voi nykyaikana kovin hyvin, ja on perheitä joissa ei lapsia tulisi olla alkuunkaan.
    Jokainen elää kuitenkin omalla tavallaan ja on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Toisille se on lapset, toisille jokin muu.

  81. Tämä kirjoitus on kuin suoraan omasta elämästäni. Juuri sama pohdinta on käynnissä täälläkin.

  82. Kiitos kirjoituksestasi! Itse nyt 38, kaksi vuotta pyöritellyt samoja keloja kuin sinä! 36 vuotiaana sain herätyksen gynegologikäynnillä, että aikaa ei ole. Ei aikaa eikä oikeaa aikaa, niin hän ilmoitti samalla kun ruuvasi jotain vekotinta paikalleen! Tottahan se on. Mutta itse olen tullut siihen tulokseen, että asia ei ole meistä ihmisistä kiinni. On jotain suurempaa joka ohjaa kaikkea tätä. Jos tuolla jossain on joku, jonka äiti minun tulee olla, hän kyllä tulee, olen valmis tai en. Joidenkin tehtävä on oppia elämää vanhemmuuden kautta, meille muille samat opit tulee muussa muodossa. Vaikka tiedostan tuon, köysi kurkun ympärillä on kiristynyt asteen tiukemmalle. Yritän silti hengittää syvään, hyvin tässä käy. Juuri niin kuin pitää, haleja!

  83. Ajatuksia herättävä aihe, hienosti kuvasit tilannettanne! Minulla oli aina aika neutraali ja “en tiedä”-fiilis omiin lapsiin, mutta muutaman kk seurustelun jälkeen 35-veenä meidän esikoinen käytti (laskennallisesti olemattoman, varmoja päiviä ei todistetusti ole ) tilaisuutensa ja on ehdottomasti aivan paras asia! Itse emme siinä vaiheessa olisi osanneet päätöstä tehdä. Elämä tavallaan muuttui mutta en voisi edes paluuta aiempaan, nyt tavallaan kaikki on tässä ja nyt ja elää paljon enemmän läsnä ja hetkessä. Silti mekin reissataan perheenä, molemmilla on vastuulliset työt jne eli elämässä on edelleen muutakin kuin kurahousuhärdelliä.

  84. Hyvää ja analyyttista pohdintaa! Varmasti moni, joka miettii perhettä ja toisaalta pelkää menettävänsä nykyiset mukavuudet, käy läpi samoja keloja. Mielestäni se, ettei lapsen saannista ole pelkkiä ruusuisia mielikuvia on jo tosi hyvä lähtökohta sille, että tunteet voivatkin täysin yllättää kaikki ennakkoajatukset ja pelot.

    Mulla ei ollut missään vaiheessa vauvakuumetta, ei edes raskaana ollessani. Olen myös mäyräkoiramamma, jonka läheisriippuvainen pätkäjalka sai vuosikausia olla kainalossa nukkuva sylivauva ja pentuvideot sulattivat sydämen. Muiden vauvat ja lapset ei niinkään . Kun tapasin mieheni ajattelin heti, että olen tavannut miehen joka a) haluaa lapsia ja b) olisi loistava isä. Kun yhteistä elämää oli pari vuotta takana aloin kuitenkin miettimään, että riittääkö se? Mitä jos suhteemme auttamatta väljähtää ajan myötä enemmän ystävyydeksi ja kun olen nelikymppinen mieheni haksahtaa nuorempaan naiseen. Menettäisin silloin sekä elämäni miehen että mahdollisuuden perheeseen. Toista kun ei myöskään voi pitää täysin itsestäänselvyytenä, vaikka suhde on vakaalla pohjalla. Lähipiirissä on myös paljon pariskuntia, jotka yli 10 vuoden yhdessäolonkaan jälkeen eivät vieläkään ole valmiita sitoutumaan, ja silloin tuskin seksuaalista vetovoimaakaan enää on lasten tekemiseen. Tuntuu, että pari ovat vain jämähtäneet ajelehtimaan tai odottavat salaa, että tapaa jonkun uuden ja elämä tekee ratkaisun puolestaan. En halunnut sitäkään skenaariota tulevaisuudelleni.

    Joten päätimme jättää ehkäisyn pois. Kuukaudessa on about 20 % mahdollisuus tulla raskaaksi parin päivän ikkunan aikana, joten ihan naps vaan ei raskautuminen välttämättä edes tapahdu, jossei seuraa omaa kiertoaan. Siksi komppaan toista kommentoijaa, joka sanoi että kierukka mäkeen ja sitten vasta kattellaan. Sen 9 kk odotuksen aikana ehtii kyllä kelailla, mutta jos tärppäämiseen menee yli vuosi, koko syntymä siirtyy kahdella vuodella ja neljäkymppi häämöttää entistä lähempänä. Raskautuminenkaan tosiaan ei ole itsestäänselvyys. Miehenkin siittiöt itseasiassa heikentyvät 40 korvilla, joten eivät nekään ole täysin immuuneja ajan hampaalle .

    Mitä meille sitten kävi? Halusin suunnitellun sektion ja kun kuulin tyttäreni ensimmäisen parahduksen meinasin haljeta rakkaudesta. Sillä hetkellä naisen elimistö on niin täynnä hormoneja, ettei se koskaan muulloin saavuta samanlaista tilaa. Kun siinä sitten kolmistaan ihmeteltiin uutta elämäämme olimme mieheni kanssa kummatkin niin pyörryksissä onnesta, ettei sellaista syvyyttä suhteessamme ollut koskaan aiemmin ollut vaikka olimmekin onnellisia. Omassa lapsessa on jotain niin ihmeellisen maagista, sitä voisi tuijotella ja nuuhkia loputtomiin. Jopa mäykkypennut ja popparitassut jäävät sillä hetkellä kakkoseksi. Itse tunsin että mäyräkoira oli ehkä ollut vain sellainen äitiyden ja hoivavietin kohde, jonka lapsi vei ihan uudelle tasolle. Kaikki järkevät ravintola- ja matkapohdinnat tuntuivat ihan toisarvoisilta, asioilta jotka eivät häviä mihinkään ja joista voi uudelleen nauttia kun vaippameno on muutamassa vuodessa ohi (meillä ei ole tukiverkkoja lähellä). Ne kerrat kun olemme käyneet kaksistaan ulkona ovatkin tuntuneet superhemmottelulta, joista olemme nauttineet taas ihan uudella tavalla. Sekin kun tuntuu nopeasti itsestäänselvyydeltä, kun voit koska vain tulla ja mennä, kunhan jaksaa nousta sohvanpohjalta.

    Se että itse on ehjä ja parisuhde on vakaalla ja terveellä pohjalla on mielestäni paras edellytys vanhemmuudelle. Jos suhteessa on mitä tahansa eripuraa tai pinnallisia motiiveja olla yhdessä, ne varmasti korostuu ja kulminoituu vauvan tullessa. En ihmettele että suhteet kariutuvat kun dynamiikka muuttuu, mutta sanoisin että silloin suhde on natissut jo alkujaan ja vauva ei sitä pelasta. Jos taas rakkaus on syvää ja toinen tuntuu kodilta, minityyppi hitsaa vielä tiukemmin yhteen, kun voi yhdessä fiilistellä kääröä ja herkistyä sen oppiessa uusia taitoja.

    Uskon, että elämäänsä tyytyväiset lapsettomat ovat siihen jatkossakin tyytyväisiä ilman jälkikasvuakin. Moni lapsen saanut ystäväpariskunta on kuitenkin kokenut samoin kuin itsekin, että ei sitä ennakkoon pystynyt mielessään kuvittelemaan miten paljon pientä ihmistä voi rakastaakaan. Siitä tunteesta ei luopuisi koskaan.

    Tsemppiä pohdintoihin! Joskus tosin kannattaa heittää se järki hyllylle jupisemaan itsekseen plussia ja miinuksia, ylianalysointi ei vie puuta pidemmälle ja kroppakin pistää jarrut päälle jos pää on ihan lukossa omien ajatustensa kanssa. Kerrankos sitä täällä vaan eletään ☺️❤️.

  85. Itse painiskelen samojen ajatusten kanssa. Maaginen 35 tulee talvella täyteen. Mieheni jo teini-ikäiset lapset ovat vahvasti läsnä arjessamme, olleet koko sen kymmenen vuotta, kun olemme olleet yhdessä. Toisaalta uusperhemalli on aina suonut vuoroviikoin toteutuvan kahdenkeskisen parisuhdeajan. Olemme niin sanotusti päässeet koko ajan noukkimaan rusinat pullasta, sekä lapsiperheajasta että kahdenkeskisesti (näitä uusperheiden hyviä puolia, joita moni ei tule ajatelleeksi ).

    Vanhetessani olen kuitenkin ruvennut kaipaamaan omaan elämääni lapsen tuomaa jatkuvuutta, mutta toisaalta en ole missään vaiheessa varsinaisesti kokenut haluavani lasta. Mieheni on valmis ja haluaakin tehdä lapsen kanssani, mutta ei missään tapauksesa ole päätöksen aktiivinen tekijä. Näin ollen vastuu päätöksestä jää minulle.

    Mieheni sanoi kerran: “Jos et saa lapsia, saatat katua sitä jonain päivänä. Jos saat lapsen, et tule koskaan katumaan sitä.” Mielestäni tämä on niin totta ja voisi olla hyvä ohjenuora meille asian kanssa kamppaileville.

  86. Saman ikäinen, pitkälti samoissa ajatuksissa liikkuva kohtalotoveri täällä. Aika harvoin kommentoin blogeihin, mutta nyt on pakko nostaa hattua ja kiittää avoimuudesta äärimmäisen henkilökohtaisen ja toisaalta niin univeraalin aiheen esiin nostamisesta. Vau. Jaan monet ajatuksistasi ja tätä oli niin kovin lohdullista lukea.

  87. Ihana, ihana teksti! Niin tuttua ja just sama mulla tuolloin 36v., josta on nyt muutama vuosi aikaa. Otin strategiaksi silloin, että tarkastelen ja tutkiskelen asiaa kaikista näkökulmista ja että kaikki tunteet ja ajatukset on ok. Lähtökohtana se just mitä itse haluaa. Ei ole varmaan mitään vastuuttomampaa tai epäkypsempää kuin tehdä päätös tällaisessa asiassa ulkopuolisten odotusten/paineiden vuoksi. Biologia toki asettaa omat puitteet, se on selvä ja sehän on huomioitava.

    Noista hyvin samaistuttavista peloistasi sanoisin, että sekin ihana puoli iässä ja keski-iässä on, että nyt on lähtökohtaisesti resurssia mahdollisten, ei siis väistämättömien, pulmien ratkaisuun.Monille asioille voi tehdä jotain, ei tietenkään kaikille.

    Itse sitten tein päätökseni, en pelosta tai painostuksesta ja päätin, että mulla ei ole tarvetta eikä varsinkaan halua muuttaa mun elämää siten, että pyrkisin lapsiperhe-elämään. Se ei oo mun elämäntapa. Jos jostain syystä nyt tulisinkin lapsiperheelliseksi, niin sekin olisi lahja ja niillä mennään, mutta tietoisena valintana en sitä tarvitse. Mulla se juttu on se, että oon ja olen ollut jo pitkään hirmu kiitollinen ja onnellinen tästä elämästä ylipäätään ja se mistä se onni tulee on jokaiselle oma kokonaisuutensa.

    Sulle toivotan ennen kaikkea rohkeutta, elämä kantaa kyllä!

  88. Minulle vaikuttaisi siltä, että jos elämänne tuntuu täydeltä ja ihanalta nykymuodossaan ja ilman lapsia, niin se on sitä vielä kymmenen tai kahdenkymmenenkin vuoden päästä. Ei tässä vaiheessa ajatukset ja toiveet niin merkittävästi enää muutu. Eli vaikea uskoa, että päätöstä vapaaehtoisesta lapsettomuudesta katuisitte myöhemmin.
    Itse hankin lapsen suunnitellusti yksin 37-vuotiaana ja se on ollut minulle oikea ratkaisu, mutta se onkin minun tarinani ja sitä on pohjustanut toisenlaiset ajatukset. Ja tosiasia on, että lapsen kanssa elämä muuttuu niin monella tavalla. Arjen vapaa-aika, tapa tehdä töitä (vähemmän ja väsyneenä), lomien vietto, matkustelu, ravintolakäynnit yms. tapahtuvat kaikki lapsen ehdoilla. Kahden vanhemman perheessä toki helpompaa, mutta elämä muuttuu kuitenkin.
    Sinulla ja teillä on vielä aikaa miettiä asiaa. Voittehan vaikka päättää palata asian äärelle vuoden päästä seuraavan kerran.
    Silti suosittelen käyntiä gynellä, joka ultraa munasarjasi ja antaa arvion missä mennään hedelmällisyyden tiimoilta. Tietysti vain yksi osa-alue kokonaisuutta, mutta jo yksinään aika ratkaiseva. Antaa apuja siihen, missä vaiheessa se päätös suuntaan tai toiseen olisi viimeistään tehtävä.
    Ja synttärionnea! :)

  89. Sain ensimmaisen lapseni 23 vuotiaana ja toisen 26 vuotiaana ja kertaakaan en ole tuntenut etten ole saanut elaa taysilla lasten takia. Muutimme ulkomaille lasten kanssa, reissattu on ympari maailmaa ja menty ja tehty asioita. Lapset eivat jarruta elamaa vaan se asenne minka ottaa. Jos joku haluaa tehda asioista vaikeaa lasten kanssa elaessa ja matkustellessa se kylla onnistuu ja usein sellainen ihminen on jo muutenkin pessimisti ja haluaa nahda asiat hankalasti. Liitypa FB-ryhmaan “Our Tribe Travels” siella paljon juttuja lasten kanssa matkustamisesta ja siita kuinka se onnistuu ihan hienosti:)

  90. Koska on oikea aika? Onko se koskaan? Vai jospa se onkin koko ajan ja sisäinen äiti vain kuoriutuu, kun lapsi tulee?

    Mä en tiedä tohon vastausta vieläkään, vaikka kotona on 1,5 vuotias lapsi. Toisaalta olisi ollut kiva ja helpompaa kokea joitain asioita kaksin miehen kanssa, toisaalta lapsi on maailman paras juttu, eikä mikään kokemus tai asia mene hänen edelleen.

    En kokenut hirveitä vauvakuumeita, mutta ihanan kumppanin kanssa kutkutti ajatus meidän molempien geenien yhdistämisestä ja millainen tyyppi saadaan aikaan. Tiesin myös puolisoni olevan huolehtiva ja osallistuva isä, eli lapsen tulo ei muuttaisi pelkästään minun arkeani tai että jäisin lapsen kanssa yksin (valitettavasti kaikkien isien menoja lapsi ei muuta ollenkaan).

    Arki ei ole aina ruusuilla tanssimista, mutta ihminen sopeutuu hyvin, oli sitten kyse vähistä unista tai tulojen pienuudesta. Ulkona ei syödä ja se ostetaan mitä tarvitaan, ei se mitä halutaan. Mutta onhan toi pieni rakas tyyppi aivan mahtava, eikä hänen vuokseen nämä tunnu edes uhrauksilta.

    Päätös ei varmasti ole helppo ja synny vain jonain kauniina aamuna. Olisi kiva, jos voisi nähdä kristallipallosta kummatkin vaihtoehdot. Se on varmaa, että tulette elämään kivan ja onnellisen elämän, mitä tahansa päätättekin (tai kohtalo päättää).

  91. Hyvin kirjoitettu, monessa kohdassa tunsin kuin olisin itse kirjoittanut. Minä löysin ihanan miehen jo 16 vuotiaana ja siitä asti ollaan oltu yhdessä. Välillä tosin oli vaikeampia aikoija ja sitten opiskeltiin vuosia. Koskaan ei ollu hyvä hetki lapselle. Muiden pienet lapset eivät edelleenkään juuri herätä tunteita, toisin kuin koirat. 30 vuotiaana sitten ajateltiin järkiperusteisesti, nyt on aika vauvalle. Mutta puoli vuotta meni ennen kuin tulin raskaaksi. Sitten tuli keskenmeno. Seuraavaa raskautta yritettiin vuosi ennen kuin tärppäsi. Ehdittiin aloittamaan hedelmöityshoidot, koska munasoluvarastoni olivat ehpymässä 32 vuotiaana. Ehdin kärsiä hyvin voimakkaan kriisin, mitä jos en saa koskaan omaa perhettä? Mitä jos en saa kokea raskautta? Mitä jos en pysty antamaan miehelleni lasta? Se kaikki tuntui todella väärältä. Sitten etelän lomalla tärppäsi luomuihme ja raskaus on nyt yli puolen välin. Vieläkin olen peloissani. Toisaalta eilen käydessäni lastenvaatte kirppiksellä en vieläkään tunne kuuluvani “porukkaan”. Koirat ovat minulle edelleen luonnollisempi lähestyttäviä. Uskon kuitenkn, että omasta minityypistä tykkään ihan valtavasti vaikka en kovasti lapsi-ihminen olekaan. Uskon myös, että voin toteuttaa vielä haaveitani myös lapsen kanssa. Odotan jo millainen hänestä tulee kasvettuaan.

  92. Ihanaa syntymäpäivää, Stella! Huomenna minulla. Olipa erinomainen kirjoitus, aiheesta, joka jakaa varmasti mielipiteitä. Minun tarina erilainen, saman miehen kanssa edelleen, joka löytyi 16-vuotiaana, 10 vuotta elelimme kaksin. Sitten häät, siitä parin vuoden päästä syntyi ensimmäinen tytär. Pitkään taas hengailimme kolmestaan, elämä oli mahtavaa. Matkustelimme, teimme töitä ja kasvatimme lapsosta. Mutta…kun tuli ikää 38v, jostain pompsahti ajatus, että vielä josko toinen lapsi? Ja se sitten napsahti heti. Piti kyllä muutama yö valvoa enemmän miettiessä, että näin iäkkäänä kaikkia ongelmia saattaa tulla. Synnytyskin oli tyystin erilainen, kuin ekan 5 tuntia kestävä. Mutta yhtäkaikki, elämää on vietetty nyt kahden tyttären kanssa, en vaihtaisi pois. Se tässä ehkä ajatuksena, että tehkää itse valintanne, elämä kantaa, valitsitte kuinka vain, rakkautta <3

  93. Terveisiä Kreikasta! Istun just parvekkeella kahvini kanssa ja tuijotan aamuauringon nousua ja huojuvia palmuja. Sisällä hotellihuoneessa on mun aviomies ja meidän 3 vee tyttö. Kuulen, että Frozen leffa pyörii taas…viikko sitten tyttöni näki leffan ensi kerran ja sitä on nyt katsottu…ehkä joka päivä, noin 3 kertaa päivässä.

    Kirjoitukseksesi sai mut ajattelemaan sitä ,kuinka olen ollut just se “en välttämättä halua lapsia”-tyyppi. Mun piti mennä maailman ääriin, Meksikoon, Argentinaan,Aasiaan jne.jne. Nähdä koko maailma. Vähän yli viisi vuotta erosin pitkästä suhteesta ja yhtäkkiä elämässäni olikin mies jonka kanssa uskalsin edes ihan ihan vähän ajatella, että lapsi voisikin olla kiva. Siitä 1,5vuotta myöhemmin tein tärisevin käsin raskaustestiä SportAcademy baarissa,lauantaina iltapäivällä, kun olin sopinut ystävän kanssa treffit viinilasin(pullon) äärelle. Tuli vaan tunne, että minäpä äkkiä teen sen testin, että pääsen viinille. En päässyt. Enkä siitä seuraavan 9kuukauteen. Olin37vee. Täyttämässä 38v.

    Raskaus meni ihanasti. Olin maailman onnellisin. Synnytystä en jännittänyt yhtään. Ajattelin, että onhan niitä ennenkin synnytetty, jopa saunoissa. Otin kyllä kaikki mahdolliset kivunlievytykset(en voi ymmärtää luomusynnyttäjiä) ja loppujen lopuksi maailmaan syntyi section kautta mun ihana tyttö!!!

    Meidän Maailma muuttui TÄYSIN! Ei enää yöriekkumisia viikonloppuisin, ei extemporee juttuja(paitsi ehkä extemporee mummulaan menojuttuja tms.) ei maailmanympärysmatkoja….MUTTA…sellaista rakkautta en edes tiennyt olevan, mitä omaa lastaan kohtaan tuntee. Se on ihan järkyttävän ihanaa ja pelottavaa. Pelottavaa siksi, koska haluan suojella mun tyttöä kaikelta pahalta.

    3 vuotta on mennyt nopeasti. Yhtäkkiä tuo tyttö ei käytä enää vaippoja eikä se lötköttele 24/7 ja hymyile vaan. Vaan se pesee hampaita, naurattaa humorintajullaan, tanssii, laulaa, käy jalkapalloa pelaamassa,sillä on jo ystävyyssuhteita päiväkodissa ja tuossa se katsoo Frozen leffaa suomeksi&englanniksi.Ei väliä kummalla kielellä, kumpikin käy.

    Lapsi muuttaa elämää mutta myös parisuhdetta. Ollaan rämmitty miehen kanssa ns.suossa meidän parisuhteen eteen. Ei ole todellakaan ollut helppoa. Mut ollaan päätetty myös se, että me ei haluta erota. Kumpikin löytää toisistaan ne piirteet mihin toisessa aikanaan rakastui. Tällä hetkellä menee hyvin(eikä johdu pelkästään siitä että ollaan lomalla kreikassa:D). Mutta töitä se vaatii ja rakkautta. Sitoutumista toiseen ja sitä ettei halua luovuttaa. Ja sitä kuuluisaa kahdenkeskistä aikaa.

    Tässä siis olen. Tänä vuonna 41 vee. Mulla on ihana tyttö ja ihana mies. Myöhemmin meille tulee varmaan sijaislapsi. Suomessa on paljon lapsia, jotka tarvitsisi sijaisperheen….!

    Mutta siis….mitään neuvoa en osaa sanoa…muuta kuin, että kyllä te yhdessä tiedätte mikä on oikea ratkaisu :D!

    Eiks oo helppoo tää elämä : D?

  94. Kiitos kirjoituksesta! Täällä 36-vuotias toista kertaa raskaana oleva äiti. Saimme ekan lapseni kun olin 34. Olen aina ajatellut, että ennen kolmeakymppiä en varmasti ole vakavassa parisuhteessa ja menenköhän koskaan edes naimisiin. Tapasin mieheni samana vuonna kun olin täyttänyt 30 ja asiat etenivät kihlaukseen nopeasti, naimisiin menimme kun olin 33. Kummallakaan ei ole koskaan ollut vauvakuume vaan mietimme juuri samoja pohdintoja kuin te. Lopulta teimme ratkaisun ns järkiperusteisesti eli mietimme, että pelkkä kahdestaan olo ei ehkä riittäisi elämän sisällöksi kun olemme 40 tai 50. Päätöksen jälkeen tulin heti raskaaksi ja se tuntui molemmista hyvältä vaikkakin vähän jännittävältä, silti luonnolliselta. Vauva-aika oli paikoittain raskasta, paikoittain ihanaa mutta yhtä vahvoja rakkauden tunteita ei kumpikaan meistä ollut koskaan kokenut kuin omaa lasta kohtaan. Nyt kun vanhempi lapsi on 2,5, hän on aivan mahtava ja elämämme tärkein asia. Parisuhde on muuttunut eli suurin rakkaus kohdistuu lapseen ja puolisolle jää ehkä hieman vähemmän. Kotiin tullessa lasta tekee mieli pussata aina ensin. Puolisollekin jää rakkautta mutta samalle rakkauden tuntemisen tasolle pääsee harvemmin, silloin kun olosuhteet ovat otolliset eli esimerkiksi kun pääsee kahdestaan parin päivän kaupunkilomalle. Arjesta voi tehdä haluamansa laista. Me edustamme sitä koulukuntaa että kumpikaan ei nauti puiston laidalla seisomisesta ja hoplopista. Siksi usein lauantaisin menemme shoppailemaan ja lounaalle kaupungille. Lapsi kyllä oppii nauttimaan ravintoloista ja vaatteiden katsomisesta isälle. Käymme silti välillä puistoissa tai uimahallissa mutta vanhempien ehdoilla. Tiedostamme silti että kun lapsi kasvaa, joudumme viemään häntä harrastuksiin jne ja omaa aikaa jää vähemmän. Nautimme nyt kun vielä pystymme. Olemme usein miettineet että jos meillä ei olisi lapsia, millaista elämä olisi. Eilenkin istuimme kahdestaan dinnerillä trendikkäässä ravintolassa ja totesimme, että nyt kun tietää mitä sisältöä lapsi tuo elämään, tämä tuntuu tyhjältä. Kivaa tietysti välillä päästä vapaalle mutta se onttouden tunne jää päällimmäiseksi kun miettii että palaisi takaisin entiseen elämään. Jos meillä ei olisi lasta, emme osaisi verrata ja olisimme varmasti onnellisia. Luulen että kummallakin tavalla voi olla täysin onnellinen ja elää mahtavaa elämää, vain hieman erilaista.

  95. Kuin lukisin omia ajatuksiani muutama vuosi takaperin<3 Sitten kohtalo puuttui peliin ja lähes kolme vuotta sitten tytär syntyi elämäämme. Olin 35 vuotta.Päätimme ettemme luovu elämäntavastamme ja niistä asioista, joita rakastamme. Kun hän oli 4 kuukautta vanha matkustimme Indonesiaan ja nyt olemme täällä jälleen. Tämä on ehdottomasti parasta aikaa tähän astisessa elämässäni eikä mistään niin tärkeästä ole tarvinnut luopua että harmittaisi. Itse asiassa matkustaminen lapsen kanssa on jopa parempaa kuin ilman: lapsen kanssa tutustuu paikallisiin ihan eri tavalla ja on mahtavaa nähdä, miten kulttuuri- ja kielirajat katoavat leikin ympärillä paikallisten lasten kanssa. Emme muuttuneet toisiksi ihmisiksi lapsen saatuamme (vaikka se voi pelottaa), vaan opetamme ja näytämme lapselle elämää ja maailmaa meidän tavallamme. Ihanaa syksyä Suomeen Indonesian auringon alta:)

  96. Rohkea teksti. Ja tunnistan niin monesta asiasta itseni.

    Olin itse oikeastaan aina sitä mieltä että en halua lapsia. Halusin matkustaa, asua ulkomailla, tehdä valmistuttuani uran kansainvälisissä tehtävissä. En halunnut vakavaa parisuhdetta enkä etenkään lasta.

    Sitten tapasin nykyisen aviomieheni. Alle puoli vuotta myöhemmin olin raskaana ja myös ihan hiton sekaisin. Raskaus oli kyllä suunniteltu ja toivottu, mutta kaikki kävi niin nopeasti että en pysynyt mukana. ”Kattellaan” olikin lähes heti kasvava vatsa ja säilykepersikkahimo ja hirveä pelko siitä etten osaa olla äiti.

    Oma lapsi on jotain poikkeuksellista. Ketään ei voi rakastaa niin pyyteettömästi ja epäitsekkäästi. Tyttäreni on nyt huikea tokaluokkalainen, ihana, eläinrakas, empaattinen, hauska ja tiedonjanoinen tyyppi, joka kirjoittaa tarinoita, rakastaa matkustamista ja merta, haluaisi pelastaa valtameret muoviroskalta sekä osallistua Ninja Warrioriin aikuisena.

    Lapsi ei ole ikinä estänyt meitä tekemästä asioita joita tekisimme muutenkin. Vaikka pidänkin työstäni, teen sitä siksi, että palkka mahdollistaa vapaa-aikana sen elämäntavan jota itse haluan. Matkustamme paljon perheenä, myös niihin kohteisiin joista puuttuu AI-buffet ja vesiliukumäet. Koulustakin voi olla pois, oppiminen ei ole sidottu siihen pulpetissa istumiseen, päinvastoin.

    Olen itse opetellut luottamaan intuitiooni. Uskon, että lapsi tuli aikoinaan niin helposti siksi, että aika oli oikea ja olimme siihen valmiita. Enempää lapsia en voi enää saada ainakaan ilman hoitoja, pari vuotta tyttäreni syntymän jälkeen puhjennut sairaus tekee siitä mahdotonta. Siksi olenkin hänestä niin kiitollinen, ja toisaalta pelkään joka ikinen päivä hänen puolestaan ja ahdistun siitä, millaisessa maailmassa hän joutuu elämään. Sekin kai kuuluu asiaan.

    Päätös ei ole varmasti helppo, en usko että se on ikinä niillä ihmisillä jotka eivät ole aina halunneet lapsia, ja jotka eivät koe varsinaisesti jäävänsä mistään paitsi ilman. Mutta sen ainakin voin luvata, että elämä ei muutu kurahousuarjeksi jos sitä ei itse halua.

  97. Hyvää syntymäpäivää!
    Itse olin teininä aivan varma, että hankin useammankin lapsen, mulla oli jonkin asteinen vauvakuume nimeomaan silloin. Koska parisuhdetta ei ollut, mietin jossain vaiheessa vakavasti myös lapsen hankkimista yksin, mutta tulin siihen tulokseen, että tarkoituksella en isätöntä lasta tee. Adoptointia harkitsin vielä vakavammin, mutta yksinäiselle, pienipalkkaiselle naiselle se ei oikeastaan ollut realistinen vaihtoehto.
    Jossain kolmenkympin tienoilla huomasin ajattelevani, ettei ne lapset ehkä niin “välttämättömiä” olisikaan. Ja 36-vuotiaana tajusin päättäneeni, etten lapsia enää edes halua. Ystävillä ja sisaruksilla on lapsia, joita rakastan ja joita mielelläni hoidan, mutta haluan nimenomaan olla täti, en kenenkään äiti. Päätöksestä on pari vuotta ja se tuntuu edelleen (ja toivottavasti tulevaisuudessakin) juuri oikealta ratkaisulta mulle.
    Varmasti te löydätte teille oikean tavan olla perhe, joko lapsilla tai ilman. Ja toivottavasti niin halutessanne lapsia myös saatte :)

  98. Rohkea ja avoin kirjoitus! Täysin samoja pohdintoja oli itsellä vielä kuukausi sitten kun astelin klinikalle jossa laitettiin alulle raskaus, joka vielä on enimmäkseen vasta tunne vatsanpohjassa ja vaivihkaisia alkuraskauden oireita mutta joihin saan toivottavasti ensi viikolla 100% varman vastauksen. Olen muutamaa päivää vaille 39 ja käytin lahjoitettuja sukusoluja joltain hyvältä mieheltä josta tiedän vain silmien ja hiusten värin sekä pituuden. Takana on ei-niin-hyviä parisuhteita joihin ei lasta tullut mieleenkään tehdä, ajattelin niissä aina etten vaan ole “sitä äitityyppiä” mutta hitto vie – olenpas, omalla tavallani. Päätöksen teki lopulta helpoksi toinen yksin lapsen hankkinut tuttava, kohtuullinen talous, ikäni ja siihen nähden erinomainen terveydentila sekä muutama ihanan mutkaton tuore äitiys tuttavapiirissä (kuukauden ikäisen vauvan kanssakin VOI matkustaa vaikka minne ja ne on oikeasti aika hauskoja hahmoja muutenkin). Sinkkuäitiys ei ole mikään ongelma ja meitä on koko ajan enemmän – upeita vahvoja naisia. Voisin kirjoittaa tästä romaanin, kuten huomaa.

    Sinulle sanoisin, että heitä se kierukka Suomenlahteen ja sitten “kattellaan”. Oikeaa aikaa ei ole koskaan ja elämä on kuitenkin heittäytymistä, asiat ei muutu pohtimalla vaan tekemällä.

    Yhdestä asiasta olen itse aika varma: sitä 9 kk päästä maailmaan putkahtavaa tyyppiä ei kadu. Sitä jos ei edes yritä, saattaa katua.

    • Haha! Mahtava kommentti, kiitos tästä. Ihanaa, valaisevaa ja kiinnostavaa kuulla myös sinkkuäidin kokemuksista ja ajatuksista. Tunnen itsekin muutamia naisia jotka ovat valmiita hankkimaan lapsen tarvittaessa yksin, mutta eivät ole vielä siihen ryhtyneet. Jännittävää, toivottavasti saat kuulla pian hyviä uutisia ♥

  99. Tunnistin paljon omia ajatuksia kirjoituksesta. Synnytin tyttöni kaksi viikkoa sitten. 36 vuotiaana! :) kypsyin ajatukseen vanhemmuudesta vasta myöhemmin koettuni elämässä ensin kaikkea muuta ja kypsyn siihen edelleen joka päivä enemmän. En itsekään osaa etukäteen kuvitella, kuinka uusi arki pyörii, millainen äiti olen, mutta luotan siihen, että paras mahdollinen meille sopiva on tulossa, ja että ohjaudumme sitä kohti valinnoillamme.
    Jännää nähdä, minne elämä ja nämä ajatukset lähtevät sinua ja Jarnoa kuljettamaan :)

    • Oho, tuhannesti onnea! Niin, eipä sitä kai etukäteen tiedä millaista siitä tulee. Sieltähän sitäpaitsi tulee ihan uusi ihminen, johon pitää tutustua. Nauttikaa vauva-ajasta ♥

  100. Rohkean avoimesti pohdiskeltu kirjoitus/keskustelun avaus arasta aiheesta. Teistä selvästikin tulisi vastuullisia ja rakastavia vanhempia. Ja sehän riittää. Täydellisiä meistä ei tule kenestäkään.
    Hyvää syntymäpäivää toivotan tässä samalla. <3

  101. Tärkeä teksti, ja erittäin hyvin puettu sanoiksi ne naiseuteen (nykypäivänä} kuuluvat ajatukset. Muutamaa vuotta nuorempi olen, mutta jotenkin ajatus lapsellisesta elämästä on istutettu ajatuksiini, vaikka toisaalta ajatukseni ms repivät siihen suuntaan, että miksi tekisin yhteiskunnan odotusten mukaan yhtään mitään. Parisuhteessa olen siis ollut jo yli 10v, saman ihanan miehen kanssa. Jotenkin se äitiys, varsinkin se vähintään 7 v. kestävä “ei-ymmärtävään” liittyvä vastuu ei ole minussa. En halua sitä. Silti kaipaan sellaista hahmoa, jota voisin opettaa vastoinkäymisissä ja rakastaa. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä.

    • Kiitos Minttu! Niinpä, on niin monta asiaa sekä puolesta että vastaan. Ehkä aika selkeyttää ajatuksia jompaankumpaan suuntaan, tai sitten kohtalo päättää puolestamme.

  102. Kerron pienen tarinan ja toivotan sen myota onnea mita ikina haluat tulevaisuudelle. Itse sain ensimmaisen lapseni kun olin juuri alle 35. Ikina ei tullut tunnetta etta haluaisin lapsia, mutta tuli tunne etta nyt tai koskaan pitaa yrittaa. Napsahti ensimmaisella kerralla ja ja vaikka enimmaiset pari vuotta olikin raskasta, niin nyt en vaihtaisi mistaan hinnasta. Nyt mulla on jo uusi mies ja han kovasti haluaisi lapsen myos. Ehka taas yritetaan, itse olen nyt 41. Hieman askarruttaa mutta kokeillaan jos napsahtaa, jos ei niin ok niinkin… Joka tapauksessa koskaan ei kai ole liian myohaista kunhan halua ja tahtoa on. Sinusta varmasti tulisi mahtava aiti myos…

    • Oho, kiitos kun jaoit! Jännittävää, käyköhän samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla? Tulehan sitten kertomaan jos tuntuu siltä. Valoa ja kaikkea muutakin hyvää syksyyn ja tulevaan talveen xxx

  103. Kiitos hyvästä kirjoituksestasi, Stella!
    Luulimme, että lasten tulo (nykyisin kolme) muuttaisi meitä ja arkeamme jotenkin olennaisesti, mutta ei se ole sitä tehnyt. Samaa kiireistä, luovaa, pikkutunneille asti innostuksesta valvovaa, monipuolista ja elämän makuista arkea ja duunia tässä koetaan – nyt jo 40-42 v. Olennaista on se, että koti- ja lastenhoito jakaantuvat fifty-fifty, ja että on muutenkin joustavat työskentelyajat. Isommin muuttuvat lähiomaisten ajatukset. Viikonloppuna ette saakaan chillata oman perheen kesken Kaivarissa, vaan vanhat isomummu ja -vaari haluavat teidän tulevan kylään Keski-Suomeen lastenlasta näyttämään.

    Meille lasten toivottaminen tervetulleeksi elämäntäyteiseen punavuorelaisarkeen liittyi tulevaisuuden pläneihimme: Istumme Provencessa 60-70-kymppisinä nauttimassa eläkepäivistä. Silloin on aika ajoin, ehkä joka toinen viikko, ihanaa kuulla jostakusta kolmesta lapsesta. On hyvin mahdollista, että jo akselille 50-60-v lapsemme – jo silloin nuoria aikuisia – alkavat antaa meille enemmänkin sellaista elämänsisältöä, jota emme vielä tässä vaiheessa osaa edes arvatakaan:D

    Molempi parempi – hyvää syksyä!

    • Kiitos kun kerroit kokemuksistasi – ja tulevaisuuden visioista! Näistä tuli hyvä fiilis. Samat joustavat työajat meillä, en tosin tiedä miten näihin tunteihin saisi mahdutettua kokonaan uusia perheenjäseniä, mutta se varmaan selviäisi sitten jos niitä tulisi. Ihanaa syksyä sinnekin!

  104. Ihan mun ajatukset :) Mutta kyllä kaikki menee hyvin. Terveisin, Karmen, 37v, ei lapsia vielä.

  105. Ihanaa, että kirjoitit tästä. Oli ympäröivä maailma millainen tahansa tai yhteiskunta niin tämä on kuitenkin aina henkilökohtainen päätös. Ei meidänkään vanhempamme ole voineet tietää silloin kun synnyimme millaisessa maailmassa elämme aikuisina. Jonkinlaista uhkpeliä se on aina. Eikä varmasti täydellistä hetkeä ole koskaan. Toki voi jättää päätöksen aktiivisesti tekemättä, mutta kuten sanoit, siihenkin liittyy ehkäisy tai sen lopettaminen, joka itsessään on jo eräänlainen päätös. Minulla on se tilanne, että tiedän 99,9% varmasti, että ilman lääketieteellistä apua en tule ikinä raskaaksi. Lisäksi se vaatisi luovuttajaa ja paljon kärsivällisyyttä sekä paljon rahaa. Olen naimisissa ja miehen kanssa ollaan puhuttu tästä. Tavallaan olen onnellinen, että mieheni ei halua lapsia vaan nauttii elämästä näin, koska minä en hänelle niitä lapsia voisi antaa. Toisaalta se on suru, jota kanna aina sisälläni. Ajattelen, että ehkä näin on sitten tarkoitettu. Ei minusta ole kallisiin ja kivuliaisiin hoitoihin kun mies ei halua lasta ja ne hoidot maksaa niin paljon. Adoptio taas kestää aivan järjettömän kauan. Olen miettinyt tukiperhetoimintaa, mutta toisaalta kun en ole lasten kanssa oikeasti ollut juuri tekemissisä. Lapsettomuus on raskas asia, mutta kun muuta vaihtoehtoa ei ole niin minkä teet. Kun vaihtoehtoja taas on niin vaikea päätös, mutta ei ehkä kannata liikaa heijastella muiden kokemuksiin, koska luultavasti se ei olisikaan sellaista kun on kuvitellut. Uskon, että hyvässä ja pahassa. Rehellisyyttä teille pohdintaan ja avointa mieltä. Ja hei, vuorokausi on vaihtunut, hyvää syntymäpäivää!!

    • Hei kiitos kun kerroit tilanteestasi ♥ Ei varmasti ole ollut helppo tai nopea prosessi käydä tuo kaikki läpi ja hyväksyä tilanne. En voi edes kuvitella mitä kaikkia tunteita ja ajatuksia siihen liittyy.

      Adoptio on kyllä pitkä, raskas ja kuulemani perusteella myös pahimmillaan ihan järkkykallis projekti, mutta ne adoptiovanhemmat, jotka tunnen, ovat perheestään tietysti ikionnellisia. Se toki vaatii sen, että pariskunnan molemmat osapuolet ovat motivoituneita käymään sen kaiken läpi.

      Tukiperhetoimintaan voi varmasti ryhtyä myöhemminkin, jos siltä alkaa tuntua. Ei se tietenkään ole sama asia kuin oma perhe, mutta jos se ei ole vaihtoehto, niin minkäs teet – onneksi on näitä muita tapoja olla jollekin lapselle tai nuorelle läsnä.

      Aika näyttänee miten meille kaikille käy, mutta uskon, että ihan varmasti hyvin. Valoa syksyyn ja kaikkea hyvää! xxx

  106. Oon kohta viiskypänen daami, joka on tiennyt teini-iästä lähtien, ettei halua koskaan lapsia. Kukaan ei ole koskaan painostanut, ei edes kerran vierellä kulkenut viisas ja avarakatseinen aviomies. Tänäkään päivänä en ole asiaa katunut, tai mieltäni muuttanut. Toisille sopii tietty toiminta- ja perhemalli, toisille ei. Olen kuitenkin tänäkin päivänä tosi onnellinen niistä asioista, mitä olen kokenut ja mitä minulla nyt on. Naiseus on muutakin kuin olla äiti. Naiseus on myös mahdollisuus olla äiti. Mieti rauhassa oma polkuasi. Uskon, että keho ja mieli kertovat kyllä, koska on aika, jos niikseen tulee.

    • Kiitos Pia kommentista! Ihana kuulla näitäkin tarinoita, että oma valinta on ollut alusta asti selkeä eikä ole tarvinnut miettiä saati katua myöhemmin.

  107. Rohkea avaus! Teksti oli kuin omasta päästäni, tosin nyt alkaa jo itsestä tuntua siltä, että tuo “kattellaan” viittaa kyllä peräpeiliin. Ei ole helppo päätös, jos ei varmasti tiedä, mitä haluaa (tai mitä ei halua). Tosin luulen, että monikaan eri syistä ja eri tilanteissa lapsen saanut ei kuitenkaan silloin viisikymppisenä sitä kadu.

    Itse ajattelen niin, että kaikista ei vain syystä tai toisesta johtuen koskaan tule vanhempia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö kuitenkin voisi olla tärkeä ja merkityksellinen aikuinen jollekin lapselle. Ei se tietenkään sama asia ole, kuin vanhemmuus, mutta ei silti lainkaan huono vaihtoehto.

    Jos jotain ehkä kaipaan ja kadehdin seuratessani ystäviäni lastensa kanssa, on se, kuinka he pääsevät osallisiksi sitä mieletöntä kehitystä, kun se pieni tyyppi alkaa hahmottamaan ja jäsentämään asioita, ihmettelemään ja oivaltamaan, kysymään ja vastaamaan välillä paremmin ja osuvammin, kuin me aikuiset ikinä. On vanhemmuuden etuoikeus saada seurata kaikkea tuota lähempää kuin muut, ja siinä on kyllä jotain suurenmoista.

    P.S. Onnea! Ja skumppaa myös

    • Kiitos Ulrika kommentista! Olen miettinyt ihan samaa, että se oman lapsen kasvun seuraaminen on varmasti unohtumaton kokemus ja juurikin etuoikeus.

  108. Tekstisi puki omat ajatukseni kauniiksi sanoiksi, joita en ole itsekään aina osannut sanoa. Aion myös pyytää mieheni lukemaan tekstisi, koska se kiteyttää niin hyvin tunteet kaikkine ristiriitaisuuksineen. Meillä on tilanne, jossa lapsi voi tulla jos on tullakseen, mutta siihen suuntaan otettu askelkaan ei tee siitä helpompaa – päin vastoin. Haluan uskoa kuitenkin, että kaikella on tarkoituksensa, joten nähtäväksi jää, onko meitä tarkoitettu vanhemmiksi. Olen kuitenkin kanssasi kahdesta asiasta täysin samaa mieltä: elämä voi olla täyttä ilman lapsiakin ja se kumppanuus tulee ensin. Ihanaa syksyä <3

    • Hei huippua, että teksti kolahti ja ihana kuulla, että samoja asioita pyöritteleviä löytyy – arvelinkin etten ole yksin ajatusteni kanssa. Jännittäviä aikoja eletään teillä, toivotan onnea kumpaan suuntaat asiat sitten kääntyvätkään ♥

  109. Jep, ajankohtaista tälläkin 36-vuotiaalla. Pitkään tiesin, etten halua lapsia. Nyt kun on “viimeiset hetket” käsillä tehdä lopullinen päätös, en ole ihan varma. Elämä on ihanaa juuri nyt ja pelkään, että lapsi pilaisi sen. Toisaalta, entä jos vanhana kadunkin asiaa. Päätimme, että annamme luonnon päättää ja jätimme ehkäisyn pois (jo 6kk sitten!), mutta ilman mitään sopivien päivien laskemista. Se on ainakin nyt käynyt ilmi, ettei sitä ihan tuosta noin vaan paksuksi pamahda. Ei ainakaan tässä iässä. Tai siis minä ainakaan. En ole ollut kertaakaan pettynyt, kun kuukautiset on alkanut, joten saa nyt nähdä, miten tässä käy.

    • Kiitos Lotta kun kerroit! Kiintoisaa nähdä kuinka käy. Varmasti niin tai näin niin hyvin.

  110. Aika tasan samat aatokset. Sillä erotuksella, että mulla on aika varmaa, että ilman hoitoja en edes voisi saada lasta. Eli sitä pitäisi todella aktiivisesti haluta, että lähtisi siihen hoitorumbaan. Ja sitä aktiivista halua ei kyllä ole.

    • Uuh. Ymmärrän. Sen perusteella mitä olen vierestä nähnyt, eivät ole ihan helppoja prosesseja nuo hedelmöityshoidot. Pitää olla aika kova motivaatio että lähtee siihen.

  111. Ihanan rauhallinen teksti aiheesta, joka saa niin monet kiihkon valtaan. Kiitos. nimim. Kattellaan. Kunnes tajuaa, että aika taitaa olla täys.

    • Kiitos kun luit! Toivotaan, että aika tuo selvyyttä ajatuksiin, siellä ja täällä xxx

Leave a Reply

Your email address will not be published.