Terveisiä lentokoneesta! Kerroinkin viime viikolla, että olemme lähdössä vanhaan kotimaahani Australiaan. Pitkään aikaan ensimmäinen matka, joka jännittää, eikä ihme: lähdin Melbournesta 25 vuotta sitten Suomeen lomalle enkä tullut koskaan takaisin. Mukana oli valkoinen kanikäsinukke ja matkalaukkuun pakatut vaatteet, kaikki muu jäi isän kanssa kotiin jonne emme enää palanneetkaan. Joskus tuntuu, että minulla on tavallaan ollut kaksi elämää: onnellinen, kuuma lapsuus Australiassa joka loppui, kun lähdimme lomalle, ja se elämä, joka alkoi kun ymmärsin, että loma Suomessa oli muuttunut joksikin pysyväksi. Se oli käännekohta oikeastaan kaikelle mitä olin kymmenessä vuodessa elämästä ja maailmasta oppinut.

Alkavan matkamme kunniaksi kokosin asioita, joita muistan Australiasta.

Keväisen kukkaräjähdyksen. Australian kuiva ja karu luonto heräsi henkiin joka kevät: tuntui, että kaikki puut ja pensaat räjähtivät yhtäaikaa hillittömään kukkaloistoon. Ihanaa, että siellä on juuri nyt kevät! Jos muistan oikein, talven sateet ovat pikkuhiljaa loppuneet eikä kesän kuiva kuumuus ole vielä alkanut. On vain sadat tuhannet miljoonat kukkaset kaikissa mahdollisissa maailman väreissä.

Isäni. En voi ajatella Australiaa ajattelematta isääni, sillä Christian Harasek oli varmaan Australian onnellisin eurooppalainen. Hän oli toisen maailmansodan jälkipyykin jalkoihin lapsuudessaan jäänyt sudeettisaksalainen, joka oli kasvanut Itävallassa veljiensä kanssa ja alkanut kaivata jonnekin kauas, jonnekin jossa olisi lämmintä ja huoletonta. Hän eli auringosta, rakasti uutta kuumaa kotimaataan. Hänellä on melkein kaikissa lapsuuskuvissani yllään Australian lippua kantava paita, siis niissä kuvissa, joissa hänellä on paita, koska Australian helteessä pärjäsi hyvin ilmankin.

Eläimet. Isäni rakasti eläimiä, se oli yksi niistä asioista jotka perin häneltä. Sain häneltä viisivuotislahjaksi rapisevan, hengitysrei’illä varustetun pahvilaatikon, jonka sisällä oli elävä ja hiukan huolestunut kana. Paras lahja ikinä! Pian meillä oli kokonainen kanatarha, jolle minä pidin menestyksekästä kanakoulua: kanat oppivat pitkän ja hartaan harjoittelun jälkeen mm. hyppäämään kymmenen sentin korkeudessä pitämäni kepin päälle ja sieltä alas. Kanojen lisäksi oli kissoja ja kaneja, ihan kaikkea mitä saimme isän kanssa salakuljettettua kotiin äitini valvovan katseen ohi. Eikä sovi tietenkään unohtaa Australian luonnonvaraisia eläimiä, minua kiehtoivat ne kaikki. Pihapuissa karjuvat kookaburrat, takapihalla luikertelevat käärmeet, kengurut jotka loikkivat tien vieressä, puissa torkkuvat koalat. Kerran jätimme takapihan oven vahingossa auki kun lähdimme jonnekin, palatessamme olohuoneen hiekanvärisellä sohvalla torkkui tyytyväisenä melko kookas lisko, joka ilmeisesti piti ilmastoidusta kodistamme. Äitini on toista mieltä, mutta minusta sohvallemme nukahtanut lisko oli ihan yhtä mahtava kuin se kerta, kun sain ruokkia tuttipullolla kapaloitua vompattivauvaa ja silittää itseni korkuista kengurunpoikasta, joka hamuili uteliaana kättäni herkkupalan toivossa.

Ensimmäisen salaisen puutarhan. Kaikilla päähänpinttymilläni on juuret jossain, se josta kaikki alkoi. Vietin lapsena paljon aikaa suuressa puutarhassa, jonka labyrinttimaisissa pensaskujissa juoksin ja kiepuin kunnes kadotin ilmansuunnat ja leikin eksyneeni. Eräänä kesänä näin siellä myös Shakespearen näytelmän A Midsummer Night’s Dream. En pysty palauttamaan mieleeni sen juonta, mutta muistan kaikkialla riippuvat kukat ja keijut, jotka langettivat lumouksia ihmisten ylle. Hoksasin vasta nyt matkamme kynnyksellä kysyä äidiltäni mikä tuo taianomainen paikka olikaan: The Royal Botanical Gardens Of Melbourne.

Joulumännyt. Australiassa ei ainakaan 80-luvulla juuri kasvanut kuusia, joten perheet hakivat joulupyhiksi koteihinsa kuusen sijaan pikkuisen männyn. Se oli paikallinen bisnes ja eräällä meidänkin ystävällä oli mäntyfarmi, josta minä ja isäni kävimme joka joulu valitsemassa mielestämme kauneimman yksilön. Kerran istuin etupenkillä kun isäni sitoi mäntyä kiinni jeepin kattoon, kun huomasin penkillä reiteni vieressä ryömivän hämähäkin. En pelännyt hämähäkkejä – harva Australiassa kasvanut pelkää – mutta tunnistin sen heti, se oli yksi Australian vaarallisimmista, josta varoitettiin lapsia kaikkialla. Daddy, henkäisin ja hän oli siinä heti, huitaisi hämähäkin pois penkiltä. Selitin koko joulun suurena sankaritarinana kaikille kuinka olin ollut akuutissa hengenvaarassa ja isä oli pelastanut henkeni.

Ruuhkat. Melbournen ruuhkat olivat (ja todennäköisesti ovat yhä) infernaaliset. Saatoimme seistä kolme tuntia moottoritiellä etenemättä metriäkään. Muistan tuulilasin läpi sirittävän kuumuuden, polttavaksi kuumentuvan ratin joka piti suojata auringolta pyyhkeellä. Muistan isäni joka nousi autosta, hän ei polttanut tupakkaa tai hermoillut, nousi vaan ja nojasi jeepin konepeltiin ruskeissa vakosamettihousuissaan ja Australia-paidassaan, katseli autojonoa joka jatkui silminkantamattomiin.

Bungalow joen rannalla. Vanhempani olivat ulkoilmahippejä, joiden käsitys lomailusta sisälsi jeepin katolle köytetyn kanootin ja teltan tai bungalowin keskellä australialaista pusikkoa. Muistan hyvin yhden niistä, jossa vietimme viikon perheystäviemme kanssa. Bungalow oli koruton lato, jonka hämärää halkoivat lautojen välistä siivilöityvät valonjuovat. Ladon seinustalla oli retkikeittiö, keskellä oli valtava moskiittoverkkoon verhottu siskonpeti, jossa me kaikki nukuimme. Aamuisin verkosta ravisteltiin kaikki siihen yön aikana takertuneet liskot, kärpäset ja hämähäkit. Päivät kuluivat verkkaiseen tahtiin: minä ja veljeni uimme joessa, jahtasimme pieniä sisiliskoja ja seurasimme isäämme, jonka viikko kului vähän pakkomielteisemmän liskojahdin parissa. Hän oli saanut päähänpinttymän suuresta liskosta, joka otti päivisin aurinkoa laiturimme nokassa. Muistan sen hyvin, se oli suuri ja musta ja sen selässä oli pyöreitä nystyröitä, kuin pehmeäksi kuluneita piikkejä. Se torkkui laiturin päässä, kun isäni väijyi sitä rantapusikosta ja huitoi meitä olemaan hiljaa. Hän pääsi viikon aikana hiiviskelemään lähemmäs ja lähemmäs, kerran oli enää senteistä kiinni että hän olisi napannut sen. Mutta joka kerta torkkuva lisko loikkasi jokeen juuri ennen kuin isäni heittäytyi sen päälle.

Wilsons Prom. Australian eteläisimmässä kärjessä sijaitsee kansallispuisto, jossa telttailimme kun olin pieni. Isä kävi uimassa meressä, mutta rannat aallot olivat lapsille liian suuret, joten minä ja veljeni leikimme mereen virtaavassa pienessä purossa. Puro mutkitteli pehmeäksi hioutuneiden kallioiden väleistä, niiden koloissa oli värikkäitä rapuja. En ollut koskaan nähnyt sellaisia, pikkuisia rapuja kaikissa sateenkaaren sävyissä. Vieläkin mietin olivatko ne todellisia. Siellä oli myös puisto täynnä pieniä punaisia papukaijoja, minusta otettiin valokuva jossa yksi papukaija istuu pääni päällä ja toinen on laskeutumassa kämmennelleni.

Muistan vieläkin unen, jonka Wilsons Promin leirintäalueella näin. Se ei ollut oikeastaan tapahtumaketju, vaan paikka, johon unessa menin: valtava kupoli, jonka korkeuksiin kohoava katto oli täynnä tähtiä. Katto hohti syvänsinisen ja violetin väreissä, tähdet kimmelsivät. Seisoin kupolin keskellä, katselin tuhansia tähtiä jotka tuikkivat yläpuolellani ja tunsin olevani osa jotain selittämätöntä suurta. Paikka teki lähtemättömän vaikutuksen, palasin sen tunnelmaan vielä päiviä unen jälkeen.

Olen aina halunnut mennä takaisin Wilsons Promiin niiden valtavien aaltojen, värikkäiden rapujen, punaisten papukaijojen ja ennen muuta sen unen takia.

Rankkasateet. Australiassa sääilmiöt ovat äärimmäisiä. Kun lapsuudessani satoi, satoi kunnolla. Vettä saattoi tulla kuin saavista päivätolkulla. Katuviemärit menivät tukkoon ja tulvivat, vesi nousi kaduille. Rakastin mennä ulos kun satoi: kahlasin kaduilla polvia myöten sadevedessä, kädessäni haavi, jolla pelastin hukkuvia hyönteisiä. Kerran olin äitini kyydissä kahdeksankaistaisella moottoritiellä, kun vettä alkoi tulla niin ettemme nähneet auton konepeltiä kauemmas. Emme tienneet oliko edessämme tai takanamme ketään, joten oli turvallisinta eli vähiten vaarallista jatkaa samaa vauhtia suuntaan, jonka arvioimme olevan “eteenpäin”. Minä muistan tilanteen paljon hauskempana kuin äitini, jota ei varmaankaan naurattanut yhtään.

Phillip Islandin pingviinit. Kirjoitin niistä pari vuotta sitten täällä. “Kun olin viisi tai kuusi, näin Australiassa Phillip Islandin sinipingviinien paraatin. Kymmenettuhannet pingviinit nousevat merestä auringonlaskun jälkeen, kipittävät samaa tuttua rantareittiä pitkin pesäänsä. Yhdyskunnan jokailtainen rutiini kerää valtavia määriä katselijoita enkä ihmettele, se on yhä yksi maagisimmista asioista jotka olen koskaan nähnyt. Ihmiset olivat kerääntyneet hiekkadyynien keskelle hyvissä ajoin, seisoivat hiiskumatta hämärässä, polun molemmin puolin. Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Mustat aallot löivät rantaan, pikkuhiljaa alkoi epäilyttää onko sieltä edes tulossa ketään. Sitten kuului ensimmäinen plumps. Märkään hiekkaan mätkähtänyt pikkuruinen pingviini ojensi itsensä täyteen kahdenkymmenenviiden sentin korkeuteensa ja alkoi taapertaa tarmokkaasti kohti polkua, piittaamatta pätkääkään kymmenistä sen varrella seisovista ihmisistä. Yhtäkkiä pimeys oli täynnä kahinaa ja kuhinaa. Aallokosta nousi ensin muutamia, sitten satoja pingviinejä. Ne kokoontuivat jonoon ja vaappuivat vakaassa yhteisymmärryksessä polkuaan eteenpäin, tiesivät tarkalleen minne olivat menossa.”

Peterin takapiha. Oli meilläkin takapiha, mutta perheystävillämme oli suurempi ja taianomaisempi. Siellä oli beagle nimeltä Ricky ja valtavia eukalyptuspuita, joihin kiipesin ystäväni Peterin kanssa rakentamaan majoja. Niiden oksistossa oli kokonainen maailma, joka oli korkealla kaukana todellisuudesta. Kuulin isäni ja äitini äänet kun he seisoivat barbequen ympärillä talon terassilla, kuulin Rickyn haukkuvan, mutta olin kaukana, näin kolmimetrisen aidan yli metsän reunaan, olin pieni puuninja ja sulin hämärään.

Halleyn komeetta. Kirjoitin siitä viime vuonna täällä. “Äitini on Australiassa ja lähetti eilen valokuvia entisen kotimme edestä, punatiilisestä talosta jonka isä kolmekymmentä vuotta sitten rakensi. Nyt siellä asuvat jotkut muut, täysin tuntematon perhe, joka ei tiedä meistä mitään. Samoissa huoneissa, samojen seinien sisällä ihan eri elämä.

Olen unohtanut melkein kaikki muut vanhat osoitteeni, mutta sen osoitteen muistan. Left to Denham Close, ohjeistin kavereiden äitejä ja isiä, jotka tiputtivat minua kotiin kyläily- tai rantareissulta. Vieläkin hahmotan vasemman ja oikean sen kautta – kotiin käännyttiin aina vasemmalle.

Oli talo ja pimenevässä illassa sirittävät sirkat, takapihan pyykkinarut, joiden läpi tiirasin taivaalle Halleyn komeettaa. Taivaankantta halkova valonjuova, ehkä avaruushulluus sai alkunsa siitä. Vuosi oli 1985 enkä tiennyt vielä mitään tornionjokilaaksolaisista lehmistä. Isä seisoi vieressäni, muistikuvaan ei ole tallentunut sanoja, mutta varmasti niitä oli. Ehkä puhuimme siitä, että seuraavan kerran tuo komeetta osuu kiertoradallaan paljain silmin havaittavaan kohtaan vuonna 2061. Ehkä siitä, että näenköhän sen vielä uudestaan.”

Tuntuu samaan aikaan hyvältä ja vähän hullulta, että olen menossa takaisin. Vähän kuin tulisi kotiin kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, vaikka tuttu kotitalo tai isä ei enää odotakaan. En osaa edes kuvitella miltä se tuntuu. Onkohan kaikki muuttunut kokonaan toiseksi vai ihan samanlaista kuin ennen? Kohta se nähdään.

PS. Lisätty jälkikäteen: Äitini lähetti tämän kirjoituksen luettuaan viestin ja yritti väittää, että kukaan ei todellakaan uinut Wilsons Promin hengenvaarallisen voimakkaassa aallokossa, mutta kerroin, että toisin kuin ilmeisesti äitini, minä olin kyllä paikalla kun isä uhmasi kaikkia kieltoja ja kävi kyllä kastautumassa meressä. Äitini vastaus: “Hyvä on sitten, mutta sinulla on vieläkin lupa polskia vain siinä pikkupurossa.”