Minä myös

Ruuduillemme on vyörynyt tänään kaksi sanaa: me too. Siitä on tullut alle vuorokaudessa maailmanlaajuinen someilmiö ja Twitterin suosituin hashtag, joka tekee karulla tavalla tekevät selväksi kuinka paljon naiset kohtaavat seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Se ei ole satunnaista, vaan jokapäiväistä, eikä sillä ole yhtä tiettyä ja tunnistettavaa muotoa, vaan se näkyy lukemattomilla tavoilla aivan liian monen arjessa. Huolestuttavaa on kuinka siihen juuri arkisuutensa vuoksi turtuu: kun aloin kerrata eniten mieleen jääneitä tapahtumia, järkytyin vähän itsekin. Vaikken koe kohdanneeni häirintää erityisen usein, kokemuksia on kertynyt kuitenkin pelottavan paljon – enkä ole somemyrskyn perusteella yksin niiden kanssa.

Oli esimerkiksi ne kerrat silloin kun olin ala-asteen viidennellä ja vuotta vanhemmat pojat veivät minut välitunneilla kyläkoulun vanhan ulkohuussin taakse. He työnsivät minut seinää vasten ja toiset pitivät minut paikoillaan sillä aikaa kun muut puristelivat: reisistä ja takamuksesta, paidan alta, jalkovälistä. En uskaltanut vastustella, silloin heidän otteensa kovenivat. Samat pojat pilkkasivat minua muiden edessä murteellisesta mamusuomestani, mutta ulkohuussin takana he käyttäytyivät kuin minulle olisi suotu suuri kunnia: minut oli valittu kaikkien tyttöjen joukosta heidän huomionsa keskipisteeksi. En puhunut vielä kovin hyvin kieltä enkä osannut kertoa kuinka paljon se huomio ahdisti.

En kertonut siitä kenellekään. Hävetti kuinka olin niiden armoilla, osaamatta sanoa vastaan tai uskaltamatta huutaa. Pelkäsin aiheuttaneeni sen itse. Pelkäsin, että muut ajattelisivat minun halunneen sitä itse.

Se kerta, kun matkustin neljätoistavuotiaana etelään musiikkiopiston kitaransoittokurssille. Kitaransoiton opettaja oli komea ja pitkätukkainen kolmekymppinen mies, johon kurssin jokainen teinityttö ihastui palavasti – niin minäkin. Tunneilla opeteltiin skaalojen lisäksi 70-luvun rokkibiisejä ja minä liian suuressa Led Zeppelin -paidassani olin nopeasti myyty.

Kun olin yhtäkkiä kaksin opettajan kanssa kurssitalon ullakkohuoneessa, minua ujostutti enkä tiennyt mitä sanoa. Mutta ei sillä ollut väliä, koska ei häntä kiinnostanut jutella: hän tarttui käsivarteeni ja veti minua syliinsä sohvalle. Kun yritin kiusaantuneena kiskoa itseni pois, hän tarttui minuun kaksin käsin, työnsi sohvalle ja tuli päälle. Vanha puutalo oli siihen aikaan alkuillasta jo tyhjä. Kun tajusin että hän ei aio päästää minua, potkin, rimpuilin ja huusin niin lujaa kuin keuhkoista lähti siinä toivossa, että joku kävelisi ohi ja kuulisi. Aika seisahtui, en tiedä kuluiko sekunteja vai minuutteja, mutta lopulta hän irrotti hetkeksi otteensa ja minä rimpuilin itseni vapaaksi, kompuroin tieni portaita alas, puin sydän takoen talvisaappaat jalkaan ja juoksin pakkaseen ilman takkia, katsomatta taakseni.

Vasta asuntolahuoneeni ovella huomasin, että avaimeni oli ullakkohuoneeseen jääneen takin taskussa. Sain takkini takaisin kun kokoonnuimme iltapalan ääreen, mutta avain oli kadonnut sen taskusta. Arvasin opettajan vinosta, vähän kylmästä ilmeestä, että hän oli ottanut sen. Kurssi kesti sen jälkeen vielä kaksi päivää ja valvoin molemmat yöt peläten, että hän tulee keskellä yötä ovesta.

En kertonut kenellekään mitä oli tapahtunut. Hävetti aivan liikaa. Tapahtunut oli selvästi minun syytäni: itsepä olin muiden lailla ihastunut, punastellut ja hakenut opettajan huomiota soittamalla skaalojani tahallaan väärin. Itse olin mennyt ullakolle hänen perässään, kun hän muiden lähdettyä kysyi haluaisinko nähdä yläkerran levykokoelman.

Opiston vahtimestarille kerroin, että olin itse hukannut avaimen. Sehän oli tavallaan totta.

Vuoden päästä törmäsin opettajaan toisella puolella maata musiikkitapahtumassa: hän käveli ihmisvirran keskellä vastaan vaimonsa kanssa, katsoi suoraan silmiini eikä osoittanut mitään tunnistamisen merkkejä. Miksi olisikaan, olin varmasti vain yksi monista.

Se kerta, kun minä ja ystäväni päädyimme naapurikylän poikien kyytiin viikonloppuajelulle. Meitä monta vuotta vanhemmat pojat olivat perhetuttuja ja ystäväni oli vähän ihastunut yhteen heistä. Olimme alkaneet käyttää huulikiiltoa, vaikka se soti hiukan grungeuskottavaa habitustani vastaan. Kävimme yläasteen seitsemännettä luokkaa ja janosimme elämää, toivoimme että tapahtuisi ihan mitä tahansa edes vähän jännää. Ajelulle pääseminen kaksikymppisten poikien kanssa oli jännittävintä mitä siihen aikaan pohjoisessa pikkukylässä saattoi perjantai-iltana tapahtua.

Istuin ahtautuneena takapenkillä, poika vieressäni tuoksui tahmealta purkalta ja Gin Lemonilta. Pullo kiersi kädestä käteen, kostutin huuleni kirvelevään nesteeseen. Ajelimme pimeitä metsäteitä, Radiomafia soitti Manic Street Preachersia ja kaikki lauloivat mukana. Ystäväni kääntyi katsomaan minua etupenkiltä jossa hän istui ihastuksensa sylissä, hänen silmänsä kimalsivat hämärässä.

Sitten Gin Lemonilta lehahtava poika, joka oli puristunut kylkeeni kiinni takapenkin ahtaudessa, työnsi kätensä pillifarkkuihini. Jähmetyin. En tiennyt mitä tehdä: olisi tuntunut tosi epäkohteliaalta sanoa hänelle, että älä. Hän oli sentään vienyt meidät ajelulle kavereidensa kanssa ja minä olin saanut maistaa hänen taskumatistaan. En halunnut olla kiittämätön tai pilata ystäväni iltaa.

Seurue halusi mennä jonkun mökille jatkoille. Valehtelin, että päätäni oli alkanut särkeä ja jäin kyydistä. Muistan helpotuksen siitä, että minun annettiin mennä.

En kertonut kenellekään, edes ystävälleni. En halunnut pilata hänen muistikuvaansa ihanasta illastaan, se oli ollut koko pitkän tylsän syksyn paras, sillä häntä oli suudeltu ensimmäisen kerran.

Se kerta, kun olin viisitoistavuotiaana kotibileissä ja poika, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, veti minut juhlista sivummalle johonkin rivitaloasunnon hiljaisista huoneista. Luulin, että hänellä oli asiaa ja niin hänellä tavallaan olikin: hän kävi humalaisella päättäväisyydellä päälleni heti kun olin istahtanut huoneen sängyn laidalle. Huutaminen olisi siinä metelissä ollut aivan turhaa, mutta poika oli onneksi kännissä kuin käki ja siksi kömpelö, sain iskettyä polveni hänen nivusiinsa ja pääsin pakenemaan huoneesta. Olin selvinnyt jo toisen kerran vastaavasta tilanteesta saamatta suurempia kolhuja, mutta en tuntenut itseäni voittajaksi vaan luuseriksi, kun lähdin juhlista. Musiikki soi yhä täysillä ja ihmiset tanssivat sohvapöydällä, mutta tunnelma oli muuttunut toiseksi eikä kukaan tajunnut.

En kertonut kenellekään miksi lähdin kesken illan. Sehän oli ollut taas minun vikani, mitäs olin mennyt hänen mukaansa. Ehkä olin antanut jotenkin ymmärtää, että olin kiinnostunut? Olin sitäpaitsi juonut vodkaa.

Ne kerrat, kun opiskelukaveri – joka oli kiinnostunut minusta, mutta minä en hänestä – seisoi öisin ikkunani takana. Asuin kimppakämpässä kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa, pienessä perähuoneessa jonka ikkunan takana oli taloyhtiön roskis. Heräilin öisin kun roskakärryt kolahtelivat vaimeasti toisiinsa. Ripustin päiväpeitteen verhoksi ikkunaan, mutta miehen siluetti erottui silti selvästi sisäpihan lampun kajossa.

Ne sadat kerrat, kun olin kaksikymppinen baarimikko ja asiakkaat katsoivat oikeudekseen tilata bissen ja suihinoton, kouraista takalistoani kun kiersin salissa keräämässä tuoppeja tai pyytää treffeille ravintolan vessaan. Portsarit suojelivat meitä työntekijöitä parhaansa mukaan ja poistivat jokaisen ahdistelijan, josta heille kerroimme, mutta ei kaikista jaksanut kiireen keskellä soittaa ovelle – niitä riitti joka illalle, niihin turtui.

Se kerta, kun kävelin baarista työvuoron jälkeen kotiin kaupungin läpi ja humalainen miesjoukko yritti ensin pyytää, sitten pakottaa minut kanssaan jatkoille, luvaten, että saan kokeilla heitä kaikkia. Kiskoin käsivarteni vapaaksi ja juoksin. Kotona vähän hävetti kun olin sillä tavoin mennyt säikähtämään, he olivat varmaankin vain vitsailleet.

Se kerta, kun kävelin baarista työvuoron jälkeen kotiin kaupungin läpi ja Tammerkosken sillankupeessa seisoi mies, joka avasi takkinsa jonka alla ei ollut mitään ja sanoi: kiinnostaisko maistaa?

Se kerta, kun kävelin baarista työvuoron jälkeen kotiin aamukuudelta aution kaupungin läpi ja vastaani tuli tuntematon mies, joka pysähtyi kohdallani, kääntyi ja seurasi minua sanaakaan sanomatta kotiini asti. Kiihdytin askeleitani, lopulta juoksin loppumatkan. Sydän takoi rinnassa kun kolautin sisäpihan rautaportin kiinni takanani. Keittiön ikkunasta näin kuinka mies seisoi yhä kadulla porttini edessä.

Kaikki ne lukemattomat miehet, jotka kävivät baareissa, juhlissa, festareilla, pikkujouluissa ja taksijonossa kiinni rintoihini ilman lupaa tai kommentoivat niitä, vaikka en ollut kysynyt kenenkään mielipidettä. Se loppui vasta kun sain 27-vuotiaana lähetteen rintojenpienennysleikkaukseen ja jatkoin kilon kevyempää ja monin verroin onnellisempaa elämää ilman niitä. Häirinnän vähentyminen ei ollut syy leikkaukseen, mutta se oli iso, iso plussa.

Se perheenisä, joka alkoi ehdotella kylpylän poreammeessa.
Se polttariporukka, joka alkoi baaritiskillä pisteyttää minun ja työkavereideni vartaloita ja laittaa meitä pantavuusjärjestykseen.
Se työn kautta tuttu, joka avoimesti puristeli minua kaikissa alan tapahtumissa ja juhlissa. Hän koki että meillä on “kemiaa” vaikka sana jota minä käytin oli kyllä “ei”.
Se basisti, joka koki, että artistipromoottorin työhöni kuuluu bändin jäsenistä huolehtiminen myös keikan jälkeen hotellihuoneessa.
Se esimies, jonka mielestä minun olisi pitänyt pukeutua huppareiden sijaan avokauluksisiin paitoihin, kun “kerran on mitä näyttää”. Hän olisi varmaankin melko pettynyt nykyiseen b-kuppiini.
Se tyyppi, joka istahti raitiovaunussa minua vastapäätä ja kutsui minua huoraksi uudestaan ja uudestaan, kunnes jäin pois. Kukaan ei puuttunut tilanteeseen.

Tunsitko olosi epämukavaksi lukiessasi tätä listaa? Niin minäkin sitä kirjoittaessani ja ihan syystä, nuo tarinat ovat kamalat ja pahinta on, että ne ovat totta. Teinivuosina sattuneiden kohdalla kesti vuosia ymmärtää, että pojat on poikia -hassuttelun ja väärinymmärrysten sijaan oli tapahtunut ihan todellista, räikeää seksuaalista häirintää ja kuinka väärin oli, että ahdistelijan sijaan minä tunsin syyllisyyttä ja häpeää tilanteista, joihin olin tahtomattani joutunut. Suututtaa ja surettaa, että kannoin kaiken kapeilla harteillani kertomatta kenellekään, koska en halunnut aiheuttaa ongelmia, tuottaa huolta, huonoa mieltä tai pettymystä, olla ilonpilaaja, huumorintajuton, tosikko. Ajattelin äitiäni ja muita aikuisia jotka välittivät minusta, ystäviäni. Ajattelin jopa ahdistelijoita: etten vaan nyt asettaisi niitä kiusalliseen tilanteeseen ilmiantamalla niiden toiminta tai sanomalla vastaan! Ajattelin myös itseäni: en halunnut mainetta tyttönä jonka valinnnat johtavat ikävyyksiin (sillä minun syyni se selvästi aina oli) ja mikä tärkeintä, en halunnut olla uhri.

Itsensä syyttäminen oli siihen aikaan helppoa. Elettiin aikaa, kun tyttöjä ja naisia yleisesti varoitettiin oikaisemasta kotiin puistojen kautta, pukeutumasta vihjailevasti minihameisiin tai olemasta humalassa julkisilla paikoilla – muutoin sai syyttää “ihan itseään” jos jotain sattui. Väkivallan uhreiksi joutuneiden asuvalintoja puitiin arvostelevin sanakääntein mediassa ja keskustelupalstoilla. Oli ällistyttävää kuinka naisiin kohdistuvaa häirintää yritettiin hillitä pelottelemalla, syyllistämällä ja kontrolloimalla naisia sen sijaan, että oltaisiin puututtu väkivaltaisten miesten toimintaan tai yritetty esimerkiksi muuttaa vallitsevaa käsitystä siitä, että nainen on objekti, jonka rajat saa kuka tahansa ylittää.

Haluaisin ajatella, että yhteiskunnallinen ilmapiirimme on muuttunut, mutta valitettavan usein tuntuu, että ei vielä kovin paljon, ei vielä tarpeeksi. Sama häpeä, nolatuksi tulemisen ja syylliseksi osoittautumisen pelko vaientaa naiset yhä. Miten oppia piirtämään rajansa ja pitämään niistä kiinni, jos maailma ympärillä kerta toisensa jälkeen todistaa, että niillä ei ole merkitystä?

Vielä nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, sain itseni kiinni pohtimasta hetken kannattaako tätä tekstiä nyt ollenkaan julkaista. Olenko nyt ankea kanttura, kun pauhaan näin negatiivisesta aiheesta? Vähän kyllä vieläkin hävettää, että jouduin kaikkiin näihin tilanteisiin ja kyllä nyt jollekin tulee tästä paha mieli. Mutta juuri näiden tunteiden takia tämä aihe on tärkeä ja siitä täytyy puhua.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan näistä asioista julkisesti. En ole itseasiassa kertonut niistä aiemmin edes kovin monelle läheiselle. Jaan ne nyt, koska toivon, ettei yhdenkään naisen (tai miehen) tarvitsisi kokea enää koskaan mitään vastaavaa. Ehkä tekemällä asiat näkyviksi niitä on mahdollisuus muuttaa? Eivät ne ainakaan vaikenemalla parane. Kuten kampanjan aloittanut amerikkalaisnäyttelijä Alyssa Milano totesi:

”Jos kaikki seksuaalisen häirinnän ja väkivallan kohteeksi joutuneet naiset kirjoittaisivat ’Minä myös’-viestin statuksekseen, ihmiset saattaisivat saada käsityksen tämän ongelman kokoluokasta.”

117 thoughts on “Minä myös

  1. Kiitos kipeästä kirjoituksesta.

    Mä olen siinä harvinaisessa asemassa,että kukaan ei ole koskaan käynyt kiinni. Olen aika ärtynyt näistä kokemuksista ja haluan nyt tietoa, mitä tälle ilmiölle voi tehdä.

    Näitä kokeneena, onko Sinulla ajatuksia siihen, mitä asialle voi tehdä?

    Tsemppihalit ja sydämet pitää ongelman vieläkin naisten omana.

  2. Me too

    Hyvin samanlaisia kokemuksia, joista ylipääsemiseen ja – kasvamiseen on mennyt monta vuotta ja paljon itsetutkiskelua.

  3. Löysin tämän postauksen mammapalstan kauttaJa siis niin paha olo tuli itselle..kun palautui ne omat nuoruusvuodet mieleen..niin samankaltaisia inhottavia tilanteita. Teini-ikäisen tyttären äitinä voin vaan kuvitella mitä se ahdistelu on nykyään, some-aikana..ja kuinka helppoa on ottaa videota jne.

  4. Ensireaktioni #metoo-ilmiöön oli, että pitääkö näistä nyt näin julkisesti avautua ja mitä hyötyä tästä parin päivän somemyrskystä on. Viime päivien aikana, halusin tai en, mieleeni on kuitenkin pulpahdellut näitä enemmän ja vähemmän ikäviä kokemuksia vuosien varrelta. Ja pysäyttävintä tässä on juuri se, että kaikki huutelut, kommentit, sihinät, maiskuttelut, rivot eleet, jopa käsiksikäymiset on vielä jotenkin “helppo” sivuuttaa tai selittää pois, mutta ihan omaa kategoriaansa ovat tosiaan tilanteet, joihin on itse mennyt, ehkä humalassa, silti aivan täysin eri odotuksin kuin vastapuolella. Että miten sitä voikaan olla niin naiivi ja hölmö, että lähtee puolitutun ihastuksen mukaan, ja löytääkin sitten itsensä tilanteesta, joka vaikuttaa oudon järjestetyltä ja jopa rutiininomaiselta, ja jossa “parempi” vaihtoehto on harrastaa seksiä kyseisen kusipääksi paljastuneen tyypin kanssa “vapaaehtoisesti”, kuin tulla raiskatuksi sekä hänen että kämppiksensä toimesta. Tätä valintaa on kovin vaikea selittää itselleen, joten koko tilanne ja asia päätyvät arkistoon Ö.

    Ja miten surullisen yleisiä nämä tarinat ovatkaan. Kyllä näistä vaan on puhuttava niin kauan, että asiat ja asenteet muuttuvat;

    “Sometimes just being able to speak, to be heard, to be believed, are crucial parts of membership in a family, a community, a society. Sometimes our voices break those things apart; sometimes those things are prisons.

    And then when words break through unspeakability, what was tolerated by a society sometimes becomes intolerable. Those not impacted can fail to see or feel the impact of segregation or police brutality or domestic violence; stories bring home the trouble and make it unavoidable.” – Rebecca Solnit

    Kiitos sinulle, rohkea nainen, ja ihanaa syksyä ♥

  5. Minäkin, jo alle kouluiässä. Muistan selkeästi pari tilannetta keväältä kun olen juuri täyttänyt seitsemän ja koulu alkaisi syksyllä. Istuin isoisän sylissä ja opettelin hänen kanssaan lukemaan aapista. Sitten tunsin jotain outoa kovaa. Ihmettelin sitä. En saanut vastausta. Olin sylissä sen verran pitkään, että ei se vahinkokaan ollut.

    Ehdin hypätä sylistä ja mennä kysymään äidiltä. Äiti järkyttyi ja seuraavana aamuna isä ja isoisä riitelivät. Mutta ei, mitään muutosta ei tapahtunut. Isoisä jatkoi samassa perheessä asumista. Minulla on hämäriä muistikuvia hyväksikäytöstä ja niin on siskollakin. Muisti on viisas, tarkat yksityiskohdat puuttuvat. Kuitenkin muistan pieniä lapsenomaisia yksityiskohtia, kuten esimerkiksi, että siinä joskus 7-9v iässä tokaisin saunassa ohimennen, kumman pippeli on isompi, isän vai isoisän. Eikä me ikinä koko porukalla saunottu.

    Vähän myöhemmin, ehkä muutama viikko tuosta äsken mainitusta aapisen luvusta ja siitä seuranneesta isän ja isoisän riidasta, isä lepäili sohvalla. Minä kiehnäsin hänen päällään. Halusin leikkiä heppaa. Koppoti koppoti! Eikös isoisä, joka istui siinä lähistöllä keinutuolissa, haukkana tulkinnut tilannetta: näetkös nyt, tuollainen se on, kiehnää kuin mikäkin. – En muista tarkkoja sanoja, mutta siinä siis lapsen poukkoilu isänsä päällä sujuvasti rinnastui aikuisen yhdyntäratsastamiseen.

    Tämä on ainoa paikka minne kerron me too -tarinani synkimmän osan. Jos kertoisin siitä avoimesti, järkyttäisin serkut ja tädit ja saisin kuulla, että ei isoisä ollut sellainen. No eipä. Heillä oli se isoisä, jonka he näkivät kerran kahdessa, kolmessa kuussa sunnuntaisin. Meillä oli joka helvetin päivä ja yö. Meillä oli alkoholisoitunut ja harhaluuloinen isoisä, joka alkoi dementoitua, ja jonka impulssikontrolli alkoi pettää dementian alkuoireina. Niinpä sukulaiset ovat oikeassakin siinä, että vain me tunsimme tuon version isoisästä. Nyt isoisä on kuollut jo ajat sitten. Jäljellä on vain traumat ja selviytyminen.

    Tietäisivätpä sisaruskateutta poteneet tädit, miten oikeassa he olivatkaan siinä, että heidän veljensä perhe todella sai kaiken. Mutta eivät he saa tietää; en halua kuulla heiltä kokemusteni kieltämistä tai pohtimista, että onko tullut mietittyä asioita vähän liikaa ja käämit kärähtäneet.

  6. Kiitos tästä ja rohkeudestasi. Niin tuttua, niin samastuttavaa. Erityisesti teini-ikä, kun halusi olla vanhempien poikien seurassa ja että he pitäisivät minusta ja että pääsisi vähän pussaamaan… ja sitten ajautui painostaviin tilanteisiin, joista ei uskaltanut puhua.
    Vanhempanakin on ollut törkeitä tapauksia, mutta minuun ne eivät ole vaikuttaneet onneksi yhtä paljon kuin vielä hukassa olevaan teiniin. Ahdistelua on niin paljon, että tuntuu mahdottomalta toivoa, että se katoaisi. Mutta jos edes se syyllistäminen ja ongelman vähättely saataisiin loppumaan? Se olisi paljon.

  7. Me too.

    Vaikka mitä inhottavaa sitä on tullut koettua.. En varmasti edes muista kaikkea.

    Teininä kotibileissä olin lähes sammumispisteessä kun joku poika tuli työntämään kättä housuihin. Onneksi havahduin sen verran että pystyin lämäisemään tyypin pois kimpustani.

    Baareissa puristellaan perseestä ihan avoimesti. Tisseihinkin on käyty kiinni.

    Ollessani 18-20, en muista tarkkaan, joku pappa tuli kyselemään Seinäjoella ollessani että paljonko maksaa.

    Ja niin, onhan minut kerran viety ajelulle syrjäseudulle, houkuteltu auton takapenkille (mies johon olin silloin ihastunut), kiskottu housut alas ja alettu tehdä kaikenlaista vasten tahtoani. Tyyppi lopetti vasta kun aloin itkemään ja vei minut kotiin. Olin silloin 19. Mies oli varmaan 35 tai vanhempi.

    Vähän yli parikymppisenä yksi autokoulun opettaja kyseli aina ajotuntien aikana seksuaalisia asioita ja kommentoi ulkonäköäni. Kyseli esim. lempiasentoja aktin aikana ja että tykkäänkö pukeutua seksikkäästi miestäni varten. Näyttipä minulle erään ajotunnin jälkeen vielä videon kännykältään, jossa joku mies paneskeli aasia.
    Murr… Uskomatonta paskaa. Silloin en tietenkään osannut tehdä asialle mitään, syytin itseäni enkä kertonut kenellekään. Mutta jos nyt joku tekisi minulle niin, niin seurauksia kyllä tulisi.

  8. En yleensä kommentoi mitään, mutta tää oli rohkea veto! ❤️ Omista kokemuksistani en valitettavasti vieläkään pysty puhumaan.

  9. Minä myös.

    Taas myöhään heränneenä, mutta kesti näin kauan tajuta, että myös omatkin kokemukseni ansaitsevat tulla esiin. Esim. nämä:
    * sukulaismies, jolla oli taipumusta käpälöintiin ja joka muiden silmien välttäessä oli tunkemassa kieltään suuhuni. Olin alle kouluikäinen.
    * yöllinen haalarimies, joka kohdalle osuessani tempaisi haalarin auki, veti vehkeensä esiin ja tarjosi rahaa jos katsoisin hänen runkkaamistaan. Pakkasta ainakin parikymmentä astetta, ikäni suunnilleen samoissa lukemissa.
    * hämmästyttävää akrobaattista lahjakkuutta osoittanut häiskä, joka yritti käydä käsiksi, veti käteen ja onnistui vielä samalla ajamaan pyörällä. Tätä aikuisten sirkusfinlandiaa pääsin todistamaan parikymppisenä ja päivänvalossa.
    * ex-työkaveri, joka kävi firman bileissä “hieman” tuttavalliseksi. Siinä vaiheessa kun levottomat kädet eivät pysyneet enää vaatteiden päällipuolella olikin hyvä aika tehdä katoamistemppu. Samalla tyypillä oli tietokoneen taustakuvana pornoa, usein omaa tuotantoa, jota hän hereästi esitteli aina käydessäni tekemässä ohjelmapäivityksiä. Nelikymppisenä olin jo sen verran paksunahkainen, että kaikki tämä tuntui huomattavasti vähemmän iljettävältä kuin sen olisi oikeasti pitänyt tuntua.

    Huoh. Kiitos, Stella. Tämä Pandoran lipas oli jo korkea aika läväyttää auki.

  10. Me too.

    Lueskelin tätä nyt töissä ja mieleeni tuli töistä vanha case, jossa nyt jo eläköitynyt mies ahdisteli minua päivittäin. Valitettavasti tosiaan näihin baarissa, kotimatkalla jne. tapahtuviin ahdisteluihin olin jo aiemmin tottunut, mutta häirintä, jota koin töissä, oli erityisen raskasta.

    Ensin siihen suhtautui huumorilla, sitten siihen yritti suhtautua huumorilla ja sitten jotain tapahtui. Sitten muutit pukeutumista, vaikka työpukeutumisesta jo aiemmin oli kyse, illanviettoihinkaan ei erityisemmin laittauduttu, varoit jäämästä hänen kanssaan kaksin jne. Alkoi pelottaa.

    Häirintä loppui, kun kävimme silloisen esimieheni (näyttävä nainen hänkin) läpi asioita ja nojasin hänen työpöytäänsä (ajattelematta toki..) ja päät yhdessä tuijottelimme hänen näyttöään. En toki silloin ajatellut olevani tilanteessa haavoittuva, vaikka käytännössä olin peffa pystyssä pöydän päällä. Tietenkin tämä mies tuli käytävään niin, että hän näki meidät ja jäi siihen paikoilleen tuijottamaan meitä. Nousin ja tunsin pyörtyväni ja hän pyysi minut takaisin samaan asentoon, koska maisemat olivat kohdillaan. Myöhemmin voisin tulla hänen huoneeseensa “katsomaan paria juttua”. Esimieheni näki miten järkytyin, ja hän pyysi miehen huoneeseensa ja sulkemaan oven. Hän sanoi, että nyt kun viimein asian itse todisti, asian on paitsi loputtava, hän esimiehenä vie asian myös eteenpäin. Hän vaati miestä pyytämään minulta anteeksi ja jatkossa pysymään minusta kaukana.

    Anteeksipyynnön sain, toki se oli teennäinen. Mies oli tämän jälkeen viikon “kipeänä”. Esimieheni kävi asiaa johtoryhmän kanssa läpi ja vaati asiaan puuttumista. Mies sai varoituksen. Sen jälkeen häirintää ei ollut. Toki pientä piikittelyä silloin tällöin, mutta sen kestimme. Pian hän jäi eläkkeelle.

  11. Minä myös,
    Lukemattomia kertoja, ihmisiltä joista ei sitä uskoisi ja tilanteissa joissa ei uskoisi sen tapahtuvan.
    Kahden pienen pojan äitinä haluan kasvattaa heistä toisia ihmisiä arvostavia, itse ajattelevia miehiä, joiden seurassa yhdenkään ei tarvitse tuntea häpeää, pelkoa, tai ahdistusta, vaan sitä rakkautta joka heistä paistaa nyt joka päivä. Ja toivon sydämestäni, ettei heidän tarvitse koskaan itse kohdata mitään rämän kaltaista.

    Kiitos kirjoituksesta.

  12. Ihan järkyttävää on ollut lukea viime päivinä näitä ihmisten kokemuksia – itselle on tullut yllätyksenä, miten hirvittävän tavallista tuollainen on :( Itse olen syystä tai toisesta välttynyt aika lailla täysin tuntemattomien/puolituttujen ahdistelulta (olen aina kuvitellut sen johtuvan siitä, etten käy baareissa, mutta toisaalta näitä juttuja tuntuu tapahtuvan melkein missä tahansa…), mutta olen kohdannut seksuaalista väkivaltaa tapailusuhteessa, ja sen jättämiä jälkiä paikkaillaan edelleen vielä vuosien jälkeen. Tuntuu todella kurjalta kuulla, että niin monilla on vielä moninkertaisesti enemmän ikäviä kokemuksia :(
    Ihanaa kuitenkin, että myös niin moni uskaltaa puhua niistä avoimesti, itse en siihen pystyisi (enkä ehkä haluaisikaan, joskus riittää, että puhuu vain lähimmille).

  13. Me too!

    Kiitos kun jaot omat kokemuksesi. Tätä lukiessa mieleen nousi pakostakin omat kokemukset, joita on ehkä tullut vähäteltyä ja osin unohdettuakin. Kun olet alle kolmekymppinen ja kommentteja ja epämieluista koskettelua tekee esimiehesi. Tai työkaveri, jonka mielestä on ihan ok laittaa käsi reidellesi kun istutaan palaverissa vierekkäin…. Ja mietit, että tämä on varmasti oma vika, olen ollut liian ystävällinen, viestin jotenkin että tämä on ok. Ja pistää niin vihaksi ja samalla surulliseksi, koska tällaisten tapahtumien ei pitäisi koskaan ikinä olla normaaleja ja “pojat on poikia” -sanomisella kuitattuja.

  14. Kiitos taas Stella rohkeasta kirjoituksesta! Jo toinen erityisen rohkea postaus kuukauden sisään. Arvostan!

    Hurjia kokemuksia sulla, ja paljon!

    Huomaan, että minä olen yläaste-ajoista selvittyäni päässyt hyvin vähällä. Olen kyllä ollut koko ajan yliopisto-piireissä, ensin opiskellut ja sitten tehnyt uraa. En tosiaan saa mieleeni minkäänlaista kommentointia tai käpälöintiä nyt “aikuisena”. Eli tämän halusin sanoa senkin takia, ettei ihan aina, kaikissa piireissä tilanne ole niin paha!

    Yläaste oli sitten eri juttu :(

  15. Kampanjan myötä mieleen on palannut kaikenlaista. Ehkä ravisuttavinta on se, että olen tajunnut, että äitiäni on ahdisteltu minun nähteni. On ollut perheystäviä istumassa iltaa, ja miehet ovat lähennelleet äitiäni (toki seurueen muita naisia myös). Esimerkiksi niin että minä istun keittiön pöydän ääressä piirtämässä, äiti tulee hakemaan lisää ruokaa olohuoneeseen ja häntä seuraa humaltanut ystäväperheen isä, joka rupeaa likistelemään äitiäni minun nähteni. Ihan kammottavaa.

  16. Todella koskettava, rohkea ja hyvin kirjoitettu teksti, kiitos tästä <3 Olin jo pari päivää sitten ajatellut, että olenko yksi niistä harvoista, joille ei ole oikein mitään tällaista tapahtunut, mutta niin vain ne piilotetut muistot palasivat tämän tekstin myötä mieleen. Mitään liian kamalaa ei ole onneksi koskaan tapahtunut, mutta paljon epämiellyttäviä kohtaamisia, osasta kauan aikaa ja osasta vain viikkoja. Ala-asteella tapahtunut kourinta meinaa vieläkin, vaikka tietenkin täysin syyttä, hävettää.

    • Kiitos Kirsi kun luit! Ja niin, luulen että moni on työntänyt näitä kokemuksia syrjään, varhaisimpia ehkä siksi että niitä ei ole osannut käsitellä ja viimeisimpiä siksi, että ne ovat valitettavasti niin arkipäiväisiä ettei niistä jaksa erikseen tuohtua. Hurjaa myös tuo miten moni samaistuu tähän lapsena häirinnän kohteeksi joutumisen häpeään, joka jatkuu näihin päiviin asti, vaikka meidän pitäisi jo tietää paremmin. Se häpeä ei ole meidän! Mutta siitä on niin vaikeaa päästä eroon, en tiedä itsekään miten se onnistuu. Puhumisesta ja asian tekemisestä näkyväksi on varmasti apua.

  17. Jaoin itsekin tuon #metoo -postauksen eilen Facebookissa. Omat muistikuvat seksuaalisesta häirinnästä ulottuu teini-ikään asti, ja jatkuvat vielä aikuisenakin. Uskomatonta, että vielä nykypäivänäkin tätä joutuu kohtaamaan liian usein.

  18. Hieno teksti ja tärkeä aihe, josta #metoo -kampanjassa puhutaan. Hyvä että leviää ja Sinä ja muut rohkeat uskaltavat avata suunsa ja jakaa kokemuksiaan!

    Henk. koht toivosin, että saisimme tasa-arvon nimissä myös miehiltä näitä todellisia kertomuksia heidän kohtaamastaan seksuaalisesta häirinnästä. Yleinen keskustelu on vähän yksipuolinen. Koska kyllähän on niin, että samaan tapaan löytyy naisia, jotka stalkkaavat ihastustaan pakkomielteisesti ikkunan alla, vonkaavat bailuillan jälkeen puolitutuilta, puristelevat tuntemattomia pepusta, vanhempia ja valta-asemassa olevia naisia, jotka vaativat ylitöiden tekoa yömyöhään nousevien nuorten (mies)kollegoidensa kanssa yms.

    Anteeksi inhottavat kärjistykset esimerkeissä. Ymmärrätte kuitenkin varmasti pointin. Ihmetyttää vaan, että onko niin, että miehet eivät koe vastaavia tilanteita seksuaalisena häirintä (suullisena tai fyysisenä) vai eikö heillä ole (vielä vähemmän) rohkeutta kertoa niistä ääneen, isompi kynnys?

    Terveisin,
    28-v naislukija
    #metoo ja vieläkin tekee omalle kohdalle sattuneet todella kipeää,
    MUTTA SILTI, olen puristanut miepuolista puolituttua pepusta hassuttelumielessä lupaa kysymättä
    – ajattelemattomuuttani, ja nyt, olen pahoillani.

    • Moikka Amanda, olet ihan oikeassa, miehetkin kokevat häirintää ja ahdistelua ja se on tietysti aivan yhtä väärin! On kuitenkin tosiasia, että suurin osa seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta kohdistuu naisiin, siinä määrin että siihen ollaan niin yhteiskunnan kuin yksilön tasolla totuttu ja turruttu. Siksi on minusta vallan ok, että tämä kampanja pureutuu nimenomaan siihen ongelmaan, jotta ihmiset ymmärtäisivät miten laajasta ilmiöstä on kysymys. Jostain luin juuri tähän liittyvän vertauksen, että ei rintasyöpäseminaariinkaan tule kukaan sanomaan, että hei miksi puhutte vain rintasyövästä, kun kaikki syövät ovat hirveitä ja vaarallisia sairauksia. Naisten kokemasta häirinnästä puhuminen ei tarkoita ollenkaan sitä, etteikö myös miesten kokema häirintä olisi aivan yhtä väärin.

  19. Samoin voisin luetella suoralta kädeltä varmaan parikymmentä esimerkkiä omasta elämästä, ehkä minäkin voin olla jonain päivänä niin rohkea, että uskallan avata suuni.

    Et oo tosikko, oot esikuva.

  20. Koskettava kirjoitus.
    Me saatamme Suomessa kauhistella joissakin kulttuureissa yleisesti hyväksyttävää naisiin kohdistuvaa sortoa ja syrjintää. Samalla meidän omassa kulttuurissamme lähes jokainen tyttö tai nainen joutuu kohtaamaan seksuaalista ahdistelua elämänsä jossain vaiheessa. Olemmeko yhtään parempia kuin ne kulttuurit, joissa naiset kulkevat kokonaan verhottuina?

    Koska ahdisteltuja on niin paljon, myös ahdistelijoita täytyy olla paljon. Kunpa tämän some-keskustelun myötä joku ahdistelija uskaltaisi rohkeasti todeta, että minä olin yksi niistä raukkamaisista pojista koulussa, jotka porukalla teki jonkun uhrinsa elämästä helvettiä, ja nyt kaduttaa.

    Moni miettii, miten tähän ilmiöön voisi vaikuttaa. Itse näkisin, että lapsiamme täytyy rakastaa ja osoittaa se kasvattamalla. Jos poikia rakastetaan niin paljon, että he arvostavat itseään, heidän ei tarvitse pönkittää omaa egoaan alistamalla toisia, koska alistamisesta ja inhottavasta vallankäytöstä tässä ilmiössä on viime kädessä kyse. Jos tyttöjä rakastetaan niin paljon, että he arvostavat itseään, heillä on rohkeutta sanoa ei, nostaa meteli sopimattomasta käytöksestä, olla uhriutumatta.

    Kyse on moraaliarvojen kasvattamisesta. Niiden romuttuessa rapautuu koko yhteiskunta. Olen puhunut.

  21. Me too…ja tosiaan alkoi jo silloin, kun ensimmäiset merkit orastavasta naiseudesta ilmestyivät, vanha ukko yritti hipelöidä. Jotenkin sen kuitenkin tajusi, että se on väärin. Hyi olkoon. Ja miten yleistä tuo kaikki kuvaamasi on. Liekö yhtään naista, jolla ei olisi me too -kokemusta? Hieno kirjoitus. <3

  22. Me too.
    Tulipa muistoista mieleen monta inhaa tapausta. Puristeluja, kourimista, eleitä, rivoja juttuja, hyi hitto!
    Olin 12-vuotias ja todellakin täysi lapsi vielä, kun näin ensimmäisen itsensäpaljastelijan. Se pelästys, pelko, hämmennys ja kauhu minkä mies aiheutti oli järkyttävä.
    Tämä on kyllä aihe, joka puistattaa, mutta valtavan tärkeä nostaa esiin.

  23. Me too.
    Tuttuja tunteita / ajatuksia. Terapia onneksi auttoi pääsemään eroon häpeästä, syyllisyydestä. Kunpa voisin lähettää ne terapialaskut sille miehelle (on jo kuollut), joka teoillaan sai saastutettua niin monta vuotta.

    Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu: terapia toimi ja varmaankin teki minusta vahvemman, rohkeamman, ajattelevamman.

    Todella kauheaa ja ikävää, että sinäkin olet joutunut kokemaan kaikki nuo väärinkäytökset. Kiitos, että kirjoitit todella tärkeästä aiheesta.

    • Kiitos kun jaoit ♥ Ja ihanaa, että menit terapiaan ja sait avun! Liian moni ei uskalla tai pysty tai saa aikaiseksi, usko että se voisi auttaa.

  24. Todella hieno, rohkea ja koskettava teksti. Et ansaitse tuollaista paskaa, ei toki kukaan muukaan. Kiitos tärkeästä puheenvuorosta Stella.

  25. Minä myös :(

    Kiitos tärkeästä – ja karmaisevasta sisällöstään huolimatta kauniisti soljuvasta – tekstistä!

  26. Minä myös. Tärkeä asia,valitettavasti asenne tytön/naisen kehoa ja sen koskemattomuutta kohtaan on edelleen näin vihamielinen, eikä parannusta näy.

  27. ❤️
    Minä myös. 9-vuotiaasta asti. Tuttuja ja tuntemattomia. Koulussa, töissä ja vapaa-ajalla. Sanoin, tekstein ja fyysisesti. Kevyellä ja raskaammalla kädellä.
    Yksi syy miksi pidän hiukseni lyhyinä.

    Kiitos kun kirjoitit. Koitan myös oppia, että häpeä ei ole minun.

    • Ihan kammottavaa kuinka monen varhaisimmat kokemukset alkavat jo ihan lapsuudesta. Kiitos Minna kun kerroit ♥ Häpeä ei todellakaan ole sinun!

  28. Että todella raivostuttaa tämä pelkkä sun tarinoiden lukeminen, mitä jotkut miehet ajattelee?? Vaikka eihän tää täysin yllätyksenä tullut, valitettavasti, tarkoitan miten ikävän yleistä tää on. Nostan todella hattua sulle Stella ja Alyssa Milanolle! Tätä ei kenenkään naisen pidä hävetä vaan päinvastoin sen miehen joka tekee väärin.

    • Kyllä, juuri niin! Se onkin tässä just se hulluin kuvio, että häpeää tuntee se osapuoli, jonka ei missään nimessä pitäisi.

  29. Hyvä että kirjoitit. Me too, ja ei kerran kans teininä, vaan lähes viikottain, töissä, salilla, välillä asiattomuuksia oman miehen suusta. Onneksi “iän myötä” on tullut voimaa sanoa vastaan ja tehdä vaikka kuinka iso numero, ei nolota.

  30. Pingback: Me too. | Pupulandia : Pupulandia

  31. Kiitos suunnattomasti tästä. Eilen mietin, että onhan niitä muutamia paskoja kokemuksia itselläkin, mutta lukemisen jälkeen muistui mielen syövereistä enemmänkin. Itsellä ollut myös aikanaan päällimmäisenä tunteena häpeä ja fiilis “oma vika, mitäs lähdin mukaan”. Olen ollut lukuisissa lähellä piti -tilanteissa ja tuolloinkin ajatellut, että riski tuli omasta valinnasta. Vaikka itse tilanteessa vastustelin ja sanoin ei, ja onneksi aina väkipakolla pääsin pois. Lapsena tuntui että aikuiset eivät aina edes ottaneet tosissaan kun kerrottiin tapahtuneesta: siitä kun motoristi jahtasi kadulla ja poluilla (selvittiin piiloon ojaan), autot kulkivat mateluvauhtia vierellä, pururadalla hääri ja kyttäsi outo mies jne. Muistuipa mieleen myös ex-poikaystävän esimiehen limainen poskisuudelma ja kourinta pikkujouluissa, huoh, olin ehtinyt unohtaa. Vastapainona muistan myös onneksi monia ihania ja kunnioittavia kohtaamisia upeiden miesten kanssa, silloinkin kun kemiat eivät ole olleet molemminpuoliset. Ne antavat uskoa tulevaan.

  32. Surullisinta on että nämä asiat ovat totta, mietin tätä. Olisivat saaneet jäädä tapahtumatta, mutta itseasiassa minusta on tuotakin kamalampaa juuri se, että automaattisesti ajattelit tapahtumien olevan omaa syytäsi etkä tohtinut kertoa. Aivan karseaa, että tytöt kasvavat tällaiseen ajattelutapaan. Kokemukset ja niitä seuranneet ajatukset ovat valitettavan tuttuja minullekin.

    Kiitos rohkeasta ja rehellisestä, tärkeästä kirjoituksesta. Ja kyllä, minä myös.

  33. Totta.
    Ja, kyllä. Enpä ole jaksanut laskea kertoja. Pahimmat olivat ne kerrat kun olet aivan pieni. Alle kahden.
    Teen osittain työtäni nytkin näiden ihmisten ja asioiden kanssa. Tuon valoa näihin kohtaamisiin. Kohtaan näitä tarinoita jatkuvasti. En tiedä mitä mun pitäs niistä ajatella, tai olla mieltä? Olen puolueeton. Se on mun osani tässä kuvassa.

    Mulla on poika. 24 v. Jolle olen kertonut aina asioista niinkuin ne täällä ovat ja mikä on oikeudenmukaista ja kaikille oikein. Uskon nuoriin ja tuleviin lapsiin, mutta toivon heille viisaita ja oikeudeukaisia vanhempia. Joilla olisi yksi ihana, tärkeä taito: puhuminen ja lapsille aikaa kertoa ja keskustella <3

    Kiitos sinä upea ihanuus kun kirjoitat!
    Olen vain entistä vakuuttuneempi siitä, että sä olet siksi erityinen sielu <3

  34. Tämän postauksen aihe on vakava ja tarinat tosi surullisia ja hirveitä, mutta pakko silti nyt tähän väliin sanoo, että tässä blogissa on ollut viime aikoina tosi hyvä meininki – rohkeita kirjoituksia ja harvinaista rehellisyyttä. Kiitos siitä!

  35. Kiitos tästä tekstistä, todella. Tunnistan hyvin tuon häpeän, jota kannoin vuosia Toisten väärin tekemisistä: enää en suostu kantamaan. Kiitos, että avasit suusi meidän monien puolesta. Toivon niin, että tälläistä keskustelua itsemääräämisoikeudesta omaan kehoon ja seksuaalisesta häirinnästä käytäisiin pakollisena opetuksena kouluissa ja yleisemminkin mediassa. Ettei kukaan ahdistelija enää luulisi, että se on normaalia/imartelelevaa/kerjättyä/ luontaisetu tai ahdisteltu syyllistyisi, häpeisi ja vaikenisi. ❤️

  36. Et ole “ankea kanttura”, vaan rohkea nainen! <3 Pistää todella vihaksi nuo kokemuksesi. Jäin eilen #metoo-tulvaa lukiessani miettimään, pitäisikö myös minun listata someen julki omat ahdistelukokemukset, jotka valitettavasti ovat edelleen nelikymppisenä helsinkiläisenä toistuvaa arkeani, mutta se tuntui liian raskaalta. Kiitos, että sinä jaksoit sen tehdä.

  37. Me too. Jäin oikein pohtimaan omia tilanteita, joita myöskin itse fiilistellyt jotenkin normaaliksi ja nyt kyllä suututtaa. Nämä siis tilanteita alakouluaikaan ja muutoin. Pari tapausta tullut myöskin aikuisiässä, taksikuski (!!!), joka yritti käydä ylle, kyllä, tein rikosilmoituksen.
    Ja toinen räikeä tapaus, joka suututtaa edelleen ja suututtaa oma suhtautuminen asiaan, miksen nostanut äläkkää??:
    Pikkujoulut, oma melko sovinistinen esimies..pienen teatterin ruokasalissa kovaan ääneen kommentoi: onpa hienoa, että kun olet laihtunut, niin tissit on kuitenkin jäänyt noin isoiksi…WTF??
    Kiitos Stella, että otit esille tämän asian ja pistät meidät ajattelemaan, että NÄIN EI PERKELE TOIMITA MEITÄ KOHTAAN… <3

  38. Huh, melkein itkettää, mutta enpä tässä töissä nyt kehtaa. Itselle jäänyt pari tosi ahdistavaa fyysistä kokemusta mieleen. Niiden päälle sitten ne kaikki ohimenneet sanalliset, pääosin unohtamani, joita en halua edes enempää muistella. Niitä on ihan liian monen käden sormille. Onneksi ne on vähentyneet nyt yli nelikymppisenä. Mutta onhan se ollut ihan kieroa, kun nuorena ja ihan nättinäkin on rumat ja liian isot vaatteet olleet se omalle viihtyvyydelle paras vaihtoehto, koska sitä kommentointia ja epätoivottua huomiota vääriltä ihmisiltä ei vain jaksanut. Nyt jo osaisi ehkä pamauttaa ainakin sanallisesti takaisin (paitsi fyysisen uhan alla ehkä ei uskaltaisi kuitenkaan). Toisaalta tilanteet on usein niin hämmentäviä, ettei saa sanaa suustaan… Tsemppiä ja kiitos kirjoituksestasi.

  39. Me too. En nyt jaksa listata tähän kaikkia kokemuksia, mutta monta tuollaista “arkista” häiriköintiä on tullut koettua, että baarissa tuntemattomat kädet vaeltavat kaikkialla kropassa, ja myös niitä pelottavia, kun mieskaksikko on lähtenyt kävelemään yöllä minun ja kaverini perään.
    Ja sitten, varsinkin jos noissa ns. vähemmän vakavimmissa häiriköintitilanteissa sanoo vastaan, niin nauretaan ja nainen ylireagoi, on feminatsi ja mitä ikinä. Oksettavaa.
    Suosittelen myös lukemaan tämän http://www.bodyforwife.com/she-doesnt-owe-you-shit/

  40. Voi helvetti. Hatunnosto, että uskalsit julkaista tämän tekstin ja toinen “voi helvetti” sille, että uhrin MUKA pitäisi hävetä kertoa näistä kerroista. <3

  41. Me too

    Kiitos tekstistäsi, se toi esille samoja tunteita mitä minäkin olen tuntenut näissä tilanteissa.

  42. Kiitos Stella, että kirjoitit tästä tärkeästä aiheesta. Seksuaalinen häirintä on kamalaa ja siitä tulee paha mieli – kokemuksesi kaikkien kymmenien tarinoiden ohella joita olen saanut pari päivää lukea, on nostattanut kyyneeleet silmiin ja ahdistanut rintaa, mutta juurikin sen takia asiasta pitää puhua. Mikä ei tule yhdessä jaetuksi, jää yksilön kannettavaksi.

  43. En tiedä itkisinkö vai huutaisin kurkku suorana…Siis minä myös.

    Mua kosketti eniten tuo sun toistuva häpeä näiden tilanteiden jälkeen. Tunnistan sen niin. Olen hei yli 40v ja silti

    – en lähde tilanteesta vaan kuuntelen kun kollega suoltaa taas sitä ‘näytät niin pantavalta noissa farkuissa ja mä luulen että saisit multa sellaista kyytiä ettet koskaan ennen’ – hymyilen vain hiljaa ja vaivautuneena, enhän mä nyt voi nolata kollegaa muiden nähden
    – siirryn tanssilattialla aina vain eri nurkkaan, koska jostain ilmestyy minulle tuntematon mies, joka ei ole sanonut sanaakaan ja jota en edes ole katsonut, mutta sen sijaan iskeytyy takapuoleeni kiinni. Nolottaa, tanssinko mä jotenkin liian seksikkäästi?
    – kun samalla salilla käyvä mies, jonka kanssa en ole koskaan puhunut, laittaa messengerissä viestin, että sun trikoot häiritsevät treeniä En sano miehelle mitään, mutta lakkaan käyttämästä näitä trikoita.
    – sukulaiseni mies toivoo, että käyttäisin lyhyempää hametta. En sano mitään. En edes sukulaiselleni. Kai se ajattelisi, että olen vain iloinen huomiosta – yritänköhän viedä miehen? Välttelen tapaamisia. Olen onnellinen kun heillä menee poikki.

    Alkoi oikein v*tuttaan tämä oma asenne.

  44. Mietin omia kokemuksiani eilen julkaistuani omissa kanavissani sanat “Me too”, mutta vasta kertomuksesi koulun pihalta toi mieleeni ensimmäisen ahdistelukokemuksen ekaluokkalaisena. Kylän 4h-kerhossa ylempien luokkien pojat ajoivat takaa ja puristelivat rinnoista ja takapuolesta saadessaan kiinni. Ohjaajan täytyi huomata, mutta hän ei tehnyt mitään. En kertonut asiasta kotona enkä muualla, mutta en suostunut enää menemään kerhoon tuon ensimmäisen kertan jälkeen. Vielä kolmenkymmynen vuoden jälkeen aistii saman ahdistuksen, joka 7-vuotiaalla oli tuona iltana.

    • Tätä just en tajua! Kyllä aikuisten täytyy nähdä ainakin osa näistä tilanteista, mutta niihin ei puututa – miksei? Pidetäänkö niitä niin tavallisina, poikien peruspuuhiin kuuluvina juttuina?

      Kiitos että kerroit ♥

      • Ilmeisesti nämä kuuluivat ainakin silloin “pojat on poikia” -ajatteluun, mikä on järjetöntä. Toivon totisesti, etteivät omat tyttäreni ole joutuneet tai joudu kokemaan samaa. Vaikka kyyninen minäni kertoo, että se on vain ajan kysymys, jos sitä ei ole vielä tapahtunut. Aion puhua tämän kampanjan rohkaisemana asiasta sekä 12- ja 9-vuotiaille tyttärilleni että lukiolaisille, joita opetan.

        • Todellakin toivon, että maailma olisi jo hiukan muuttunut tästä! Ja hyvä että puhut, se on tärkeintä mitä voi tehdä.

  45. En tuntenut oloani epämukavaksi koska Me Too.
    Tekstisi vei takaisin omiin kokemuksiini kun itseä vanhempi poika, mies, katsoo oikeudekseen loukata nuoren tytön fyysistä koskemattomuutta käyttäen hyväkseen omaa luottamusasemaansa ja uhrin naiiviutta ja häpeää. Toistuvasti.

    Stella, iso kiitos rohkeudestasi kirjoittaa arasta aiheesta! <3
    Toivottavasti ihmisten tietoisuus on muutoksen alku.

    • Kiitos kun kerroit. Ei näitä tietenkään pidä tai kannata vertailla, mutta minusta juuri nuo luottamusaseman ja valtasuhteen väärinkäytöt ovat kaikkein pahimpia. Uhrit ovat usein nuoria, jopa lapsia, joilla ei ole kapasiteettia käsitellä asioita eikä välttämättä rohkeutta kertoa niistä muille.

      • Nimenomaan noin kuin kuvaat.
        Ja vielä tuntemuksiin liittyen lisäisin että koska tapahtumat ovat osa omaa historiaa, siinä mielessä ne ovat (kauhealla tavalla kylläkin) arkisia. Kuitenkin tunteita herättävä aihe edelleen.

        Sinun verbaalinen lahjakkuutesi toimii meidän muidenkin äänenä <3 <3 <3

  46. Me too.

    Mutta nyt täytyy sanoa, että tekstisi veti kyllä todella hiljaiseksi, surulliseksi ja äärimmäisen vihaiseksi. En onneksi ole itse kokenut seksuaalista häirintää/ahdistelua ihan kuvaamassasi mittakaavassa, mutta se vähäkin on liikaa.

    • Mä luulen että sun reaktio on täysin terve ja oikea. Itsekin olin vähän ällikällä lyöty kun luin omaa tekstiäni. Olen pitänyt kokemuksiani täysin arkisina ja sitä ne valitettavasti ovatkin, vaikka ei todellakaan ikimaailmassa saisi tai pitäisi.

      • Näinhän se on,vaikka ei pidä olla. Pitää kokemusta arkisena mitä seksuaalinen häirintä valitettavasti on, vaikka ei todellisuudessa kuulu olla.
        Jos jokainen nainen, aina, näissä tilanteissa sanoisi “lopeta, tuo on epämiellyttävää” tms, oltaisiin jo paljon pidemmällä.
        Tai kuunneltaisiin “älä nyt leikistä…” “eikö sulla ole huumorintajua…” kommentteja.
        #metoo

  47. <3

    Miten hyvä tää blogi onkaan! Sopivassa suhteessa söpöjä nakkeja ja asiaa (ei siinä, etteivätkö nakitkin olisi asiaa).

  48. No huh. Paljon kamalia tilanteita. Rohkeaa kertoa niistä! Kunpa voisi jotenkin suojella omat tyttäret näiltä jutuilta. Minullakin niitä on.
    Kerro joskus miten päädyit rintojenpienennysleikkaukseen?
    Ihanaa syksyä!

    • Kiitos kun luit! Itseasiassa tästä aiheesta on tulossa lähipäivinä kirjoitus, pysy siis langoilla.

  49. Me too.
    Huomaan saman kuin sinäkin: näitä asioita on pitänyt ikään kuin asiaan kuuluvina. Aivan kuin miehillä olisi oikeus käyttäytyä juuri näin. Olemme kaukana tasa-arvosta, koska tätä edelleenkin tapahtuu.

    Isot rinnat ovat tehneet minut miesten silmissä objektiksi niin kauan kuin ne ovat olleet olemassa. Pari olutta ja se fiksumpikin miespuolinen työkaveri katsoo oikeudekseen kommentoida rintoja. Ja miten nololta se onkaan tuntunut! Oma syyni tietysti… Vaikka toisaalta on nolottanut sen fiksun miehen puolesta: “huomasitko, miten juuri nolasit itsesi minun silmissäni?” Toki tätä ei ole ääneen nuorempana uskaltantu sanoa. Tätä nykyä kylläkin, jos tällaista tapahtuisi. Ikä onneksi on alkanut suojella; keski-ikäisen perheenäidin tissit ei enää kiinnosta ketään ja siitä olen pelkästään onnellinen!

    • Onneksi ikä antaa rohkeutta sanoa ääneen asioita joita ajattelee, mutta eipä se valitettavasti poista kaikkia niitä kertoja, kun jäi sanomatta häpeän, nolostumisen tai pelon takia – ja siksi, ettei halunnut olla porukan tosikko vaan oli helpompaa naurahtaa ja sivuttaa tilanne.

  50. Huh, olipa muistoja ja ajatuksia herättävää tekstiä. Kiitos rohkeudesta kirjoittaa näinkin henkilökohtaisesta asiasta blogiteksti!

  51. Me too. Niin ymmärrän sinua. Myötätuntoinen halirutistus. <3 . Rohkea teksti taas. Kiitos. Toivotaan että nostamalla näitä keskustelunaiheeksi, asiat aikojen saatossa korjaantuisivat.

Leave a Reply

Your email address will not be published.