Tulivuoritutkijana täällä

✖ CANGGU, BALI, INDONESIA

Kannattaa varoa mitä toivoo! Olen tyytyväisenä kutsunut itseäni tulivuorentutkijaksi ja tarkoittanut sillä lähinnä sitä, että tulivuoret kiinnostavat ja kiehtovat. Ja tässä sitä nyt ollaan, vain viidenkymmenen kilometrin päässä tulivuoresta, joka köhii, kytee ja yskii savua sisuksistaan. Samaan aikaan kutkuttaa ja kuumottaa, mutta vuorta enemmän jännitystä aiheuttaa se toimiiko lentoliikenne, sillä osa seurueestamme on vasta tulossa tänne Balille.

Yksikään viime päivien uutisia nähnyt ei ole voinut välttyä tiedolta, että Balilla sijaitseva Mount Agung on herännyt horroksestaan. Vuori nikotteli jo viime syyskuussa ja aiheutti meilläkin pientä matkapohdintaa. Silloin tilanne rauhoittui ja vuoren lähellä asuvat ja sieltä evakuoidut paikalliset saivat palata koteihinsa. Vuori on ollut ihan hissuksiin – viime tiistaihin asti.

Olin ystävän kanssa Nusa Lembonganin saarella, kun ei-minkään toimittamisemme keskeytti Suomesta saakka saapunut tieto, että vuori on havahtunut ja päästelee höyryjä. Purkaus oli niin pieni, ettei sillä ollut vaikutusta lentoliikenteeseen. Kuvaavaa on, että emme edes kuulleet siitä paikallisilta, vaan viesti saapui aiheeseen liittymättömän sähköpostinvaihdon lomassa Suomesta. Kaikki kunnossa, kohta nähdään, viestittelin Helsinkiin Jarnolle ja Mikolle, jotka olivat tulossa meidän perässä Balille kuun lopussa. Tätä matkaa oli odotettu pitkään ja hartaasti, koska muutaman kuvauksen lomassa oli luvassa kauan kaivattua – uskaltaako sen sanoa edes ääneen? – lomaa. Vielä yhteistä lomaa ystäväporukalla, jonka kanssa olemiseen ei ole viime aikoina ollut varsinaisesti liikaa aikaa.

Sitten lauantaina tuli toinen, hiukan isompi purkaus. Sekin oli pieni, mutta sai aikaan tuhkapilven, joka lähti kiemurtelemaan kohti taivasta kilometrien korkeuteen. Pieni levottomuus alkoi lepattaa vatsan pohjalla. Did you hear about the ash, kysyi villamme portugalilainen omistaja, jolla oli sängessään glitterhippusia muistona edellisillan kemuista. But yeah, it probably won’t affect anything. Kutina vatsassa sanoi muuta.

Muutama lento peruttiin lauantaina. Sunnuntaina vähän enemmän. Suurin osa lentoja Australiasta ja Australiaan, sillä tuhkapilvi ajelehti Balilta kohti etelää. Tutkimme nettiä ja kirosimme lentokentän kehnoa tiedotusta. Qatar Airways, jolta olimme ostaneet liput, ei onneksi kuulunut lentojaan peruuttaneiden yhtiöiden joukkoon. Päätin luottaa maailmankaikkeuteen. Meidän täydellinen matka ei todellakaan ollut kaatumassa yhteen kiukuttelevaan tulivuoreen.

Maanantaiaamuna heräsin tietoon, että Balin kansainvälinen lentokenttä on suljettu vuorokaudeksi. Tuulen suunta oli muuttunut yöllä ja tuhkapilvi oli ajelehtinyt lähemmäs Balin saarta. Denpasarin lentokentän pitäisi 24 tunnin sulkunsa jälkeen aueta aamuseitsemältä paikallista aikaa, mutta kukaan ei taida vielä tietää miten käy. Tuhkapilven lisäksi on olemassa se toinenkin pikkuongelma, tulivuori poreilee ja saattaa purkautua vielä kolmannenkin kerran, ja se purkaus voi olla iso.

Mikä tilanne täällä paikan päällä sitten on? Riippuu vähän keltä kysyy.

Tulivuori on purkautuessaan vaaraksi sadalletuhannelle paikalliselle, jotka asuvat vuoren ympärillä sijaitsevissa kylissä. Kansainvälinen media kylvää kauhua dramaattisilla otsikoillaan, mutta yli puolet vuoren lähellä asuvista balilaisista on eri mieltä: he kieltäytyvät tottelemasta hallituksen evakuointimääräyksiä ja lähtemästä kodistaan, koska se ei ollut tulilinjalla silloin vuonna 1963 kun vuori edellisen kerran purkautui, eikä olisi varmasti laavan tiellä tälläkään kertaa. Sillä tietysti tulivuoret ovat loogisia ja ennalta-arvattavia luontokappaleita, joiden liikkeisiin kannattaa luottaa. Vähän naurattaa, mutta toisaalta, he ovat tottuneet elämäänsä vuoren kanssa, ehkä he tietävät enemmän kuin me?

Olemme tällä hetkellä Canggussa noin 50 kilometrin päässä vuoresta. Vuori ei näy eikä sen jylinä kuulu, kuten äitini mielessään kuvittelee. Tilanne ei näy katukuvassa mitenkään, mitään paniikkia ei ole. Tulivuoresta puhuvat lähinnä turistit, joiden pitäisi päästä lähtemään kotimatkalleen. Paikalliset ottavat lungisti, just relax, the airport should be fine in a few days. Sirkat sirittävät ja mopot huristelevat, kaikki on ennallaan, paitsi meitsin vatsassa on pieni möykky, jota en tälle reissulle olisi toivonut. En murehdi vuorta, vaan sitä pääsevätkö pojat lähtemään, pääsemmekö me lähtemään paluulennollemme vai jumitummeko saarelle pidemmäksi aikaa kuin oli tarkoitus, meneekö koko tämä matka vielä ihan uusiksi. Ei yhtään jaksaisi säätää tai tehdä lisää suunnitelmia, mutta minkäs teet. Elämä tarjoilee taas oppitunteja siitä kuinka paljon kannattaa murehtia asioita, joille ei mitään itse mahda. Juuri nyt vaan odotellaan.

Melkein 60 000 ihmisen lennot ovat peruuntuneet viimeisen kolmen päivän aikana – voimme vaan kuvitella millainen kaaos Denpasarin lentokentällä on. Olemme miettineet myös sitä vaihtoehtoa, että jos pojat eivät pääse tänne, lennämme itse pois, joko takaisin Suomeen tai jatkamaan reissua jonnekin muualle. Mutta se onnistuisi vasta kun lentokenttä aukeaa, jos silloinkaan, sillä siellä on ne 60 000 muuta ihmistä, jotka haluavat samaan aikaan pois ja ovat odottaneet kentällä koko viikonlopun.

Mitä sille vuorelle kuuluu? Tuntuu, että asiantuntijatkin vain arvailevat. Tekisi mieli mennä katsomaan, mutta ei varmaan kannata. Se on eristetty, sen ympäristö evakuoitu. Se savuaa, puhisee ja putputtaa laavaa ihan kuin olisi jostakin loukkaantunut. Läheisiin jokiin valuu kylmää laavaa, vuorelta liikkeelle lähteneet mutavyöryt matelevat eteenpäin. Voi olla, että vuori purkautuu tunnin päästä, ensi tammikuussa tai ei ollenkaan. Taidan mennä unissani silittämään sitä ja hyristä hiljaa: tuu tuu tupakkarulla. Laulan sille, että nuku nuku nurmilintu, väsy väsy västäräkki. Nuku kun minä nukutan, väsy kun minä väsytän.

Aamulla selviää pääsevätkö lempi-ihmiseni lennolleen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kirjeitä saarelta

✖ NUSA LEMBONGAN, BALI, INDONESIA

Saavumme veneellä Nusa Lembonganiin, Balin kaakkoiskulmassa sijaitsevaan pikkusaareen. Kartassa se näyttää olevan ihan Balin kupeessa, mutta todellisuudessa saareen on lautalla yli tunnin matka, pikaveneellä puolet vähemmän. Olen lukenut molemmista tukun varoituksia. Lautalle saa ahtautua paikallisten kanssa, istua matkatavaroineen kanojen, kassien ja pahvilaatikoiden keskellä ja toivoa, ettei liian täyteen lastattu lautta uppoa matkalla – tai räjähdä, kuten yhdelle oli käynyt. Pikaveneet puolestaan kuljettavat matkailijoita kovassa aallokossa kiikkerillä, pelastusliivittömillä veneillä, jotka kaatuvat helposti huonolla säällä. Päädymme pikaveneeseen: aukottomalla riskianalyysillämme päättelemme, että kuoleman todennäköisyys on puolet pienempi, koska matka on pikaveneellä puolet nopeampi. Ostamme liput paikalliselta yhtiöltä, jonka mainoksissa lukee isoin kirjaimin 100% safety guarantee. Päätän olla miettimättä onko se vain sanahelinää.

Terminaalissa jaetaan pahoinvointitabletteja ja matkalla ymmärrän miksi. Katselisin merimaisemaa kajuutan ikkunasta, mutta aallot pyyhkivät melkein veneen yli enkä näe kuin ikkunaa vasten iskeytyvää vaahtoa. Vene pomppii ja hytkyy kuin kieppuisi myrskynsilmässä, vaikka sää on juuri nyt täydellinen. En halua edes pohtia, millaista matkanteko olisi kehnommalla kelillä. Lopulta vene hiljentää ja sen vierelle saapuu Nusa Lembonganilta lähetetty pikkuvene: meidät on tultu noutamaan. Loikkaamme aallokossa keikkuvaan pikkupaattiin, pidämme kiinni sieltä mistä saamme pysyäksemme kyydissä. Pikavene jatkaa muiden kyydittäviensä kanssa matkaa Lombokiin ja me huristelemme kohti pikkusaaren rantaa. Balin pääsaari häämöttää horistontissa: tulivuori on kietoutunut pilviin ja sen pää pilkistää esiin kuin pumpulista. Vuori on tätä kirjoittaessa vielä aivan hipihiljaa.

Täällä ei nousta maihin laiturin kautta, sellaista ei ole. Hyppäämme laukkuinemme veneestä suoraan veteen ja kahlaamme hiekkarannalle. Meidät johdatetaan kujaa pitkin parkkipaikalle, jossa lastaudumme märkine varvastossuinemme safarijeepin kyytiin. Naurattaa. Meiltä ei ole kysytty mitään sen jälkeen kun kolme tuntia aiemmin hyppäsimme aamukuudelta pakettiauton kyytiin Seminyakissa sijaitsevan majapaikkamme edestä. Aasiassa matkustamisen helppoutta: kerrot jollekulle mihin haluat mennä, sen jälkeen sinua vaan viedään. Reitti voi olla ruuhkainen ja monivaiheinen, mutta ennemmin tai myöhemmin pääset perille, useimmiten oikeaan paikkaan.

Parin hektisen Bali-päivän jälkeen Nusa Lembonganin rytmi tuntuu huojentavan hitaalta. Saarta halkovat muutama pitkä tie, joiden varrella on kaikki: kaupat, skoottereita vuokraavat kioskit ja sukellusmatkoja järjestävät yritykset samanlaisissa matalissa parakeissa, ravintolat ja kahvilat, majapaikat halvimmista surffihostelleista hotelleihin, joissa on portit ja kiiltävät pinnat. Autoja on vain vähän, melkein kaikki ajavat skoottereilla ja ohittelevat seassa ajelevia polkupyöräilijöitä. Toisin kuin Balin pääsaarella, kukaan ei käytä kypärää, kaikki eivät kenkiäkään. Sateella he pukevat kyllä päälle kahisevan muoviasun, jonka helma liehuu heidän perässään kuin taikaviitta. Saman skootterin kyydissä kulkee koko perhe vauvasta koiraan. Joku on ilmeisesti tekemässä remonttia ja huristelee ohi olallaan nippu nelimetrisiä putkenpätkiä.

Et kai ihan yksin koko tuota lounasta syö?

Kaikki pienet saaret tuntuvat elävän saman jouteliaisuuden vallassa, on island time. On uneliaat aamut, pitkät iltapäivät, nopeasti pimenevät illat. Tuulenvire liikuttaa palmunlehviä, ilmassa tuoksuu meri ja jossain valmistuva lounas. Gekko paistattelee päivää liikkumattomana kuin kivikautinen piirros. Jokaista saarta tuntuu hallitsevan joko koirat tai kissat, jotka valvovat laiskanpulskeina valtakuntaansa. Nusa Lembongan on ehdottomasti koirien saari, sillä niitä on kaikkialla, jokaisella ravintolalla ja kaupalla omansa, joissakin kaksi tai kolme. Pienet ja isot sulassa sovussa, kuten nämä kaksi kaverusta, joista otin kuvan heitä herättämättä. Kissojakin on, mutta ne ovat laihoja ja melkein näkymättömiä, häntä saattaa vilahtaa ennen kuin sen omistaja katoaa kujien varjoihin.

Sadekausi on alkamaisillaan ja päivä päivältä on kosteampaa. Kuumuus tiivistyy pisaroiksi iholle, hiki valuu selkärankaa pitkin farkkushortseihin. Aamuisin paistaa aurinko, iltapäivästä kosteus puristuu pilviksi, jotka täyttävät taivaan. Kun sade alkaa, se ryöpsähtää alas kuin saavista, silloin on parasta löytää itselleen katos tai vähintään suuri varjo, joiden alla paikalliset jatkavat ilme värähtämättä päiväänsä. Melkein joka ilta ukkostaa. Joskus salamat valaisevat tummuneen taivaan suurina ja äänettöminä jossain kymmenien kilometrien päässä. Taivaallinen näytös tuntuu samaan aikaan lahjalta että muistutukselta.

Rantakahviloista saa kahdella-kolmella eurolla aamiaisen, johon kuuluu balilaista kahvia, paahtoleipää, voita ja hilloa, pekonia, kananmunia millä tahansa tavalla valmistettuna ja usein vielä paahdettu tomaatti tai rapeaksi paistettu peruna. Rasvakäryä enemmän kiehtoo paikka nimeltä Bali Eco Deli, josta saa simppeliä ja kevyttä safkaa sekä koiranpentuterapiaa, sillä lattiaa pitkin vilistää karvainen täystuho. Se haluaa syödä kaiken: varpaani. Punotun kassini. Varvastossuni. Lounaani. Hellyn ja annan sille leipää. Ja sitten nostan sen syliini ja vien juomaan, koska olen aina kaikissa kuumissa maissa kroonisen huolestunut siitä saavatko läähättävät koirat ja muut eläimet tarpeeksi vettä. Sillä on todennäköisesti oma vesikuppi heti kulman takana. Ekovetoinen ravintola huolehtii muutenkin ympäristöstään, sillä yrittäjät koittavat opettaa muita saarelaisia kierrättämään. Ei ilmeisesti ihan helppo tehtävä, mutta jonkun täytyy raivata tie.

Rannoilla on pehmeää hiekkaa täynnä pieniä simpukoita ja korallinpalasia. Kädenpaksuiset köydet kiemurtelevat hiekkaa pitkin veteen, jossa erikokoiset ja eriväriset paatit keinuvat parkkipaikoillaan, kunnes niitä seuraavan kerran tarvitaan. Kaukana veneiden takana surffataan, siellä missä aallot murtuvat ja vaahtopäät erottuvat valkeina tummenevassa horistontissa. Surffareita eivät lähestyvät myrskyrintamat hidasta, vaikka joku Canggussa kuoli juuri salamaniskuun. Mitä suuremmat aallot ja painostavammat pilvet, sen innokkaammin he kantavat lautansa rantaveteen ja kipuavat veneeseen, joka kuljettaa heidät parhaalle spotille. Katselen heitä rannalta, he erottuvat mustina pisteinä valkeissa tyrskyissä ja liitävät alas, alas, alas.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kun joku muu on olevinaan minä

Advertisement
Kaupallisessa yhteistyössä Folksam ja Asennemedia

Meillä on ollut tänä vuonna aivan uskomattoman huono tuuri omaisuutemme kanssa.

Viime keväänä minulta varastettiin olkalaukku, joka sisälsi pankkikorttini, ajokorttini, avaimeni ja puhelimeni. Tein ystävän syntymäpäiväjuhlissa tehdystä varkaudesta rikosilmoituksen, mutta tekijää ei saatu koskaan kiinni. Kyseessä oli yksityistilaisuus, jossa suurin osa vieraista olivat toisilleen ainakin nimeltä tuttuja. Mietin välillä yhä veikö laukkuni juhlakansan sekaan soluttautunut taparikollinen, joka myi puhelimen eteenpäin ja nakkasi loput tavaroistani roskiin, vai joku tuttu, joka halusi tehdä juuri minulle kiusaa.

Suljin pankkikortit ja puhelinliittymän, vaihdatin asunnon lukot, ilmoitin ajokortin varastetuksi ja tyhjensin etänä puhelimen sisällön, mutta nihkeä fiilis oli ja pysyi. Ei tuntunut hyvältä tietää, että jollakulla ikävällä tyypillä oli hallussaan minun henkilökohtaista omaisuuttani, joiden avulla hän olisi voinut helposti aiheuttaa vielä lisää vahinkoa sen lisäksi minkä oli jo saanut aikaan.

Huono tuuri ei loppunut siihen. Muutama kuukausi myöhemmin meiltä varastettiin pikaisen huoltoasemapiipahduksen aikana auton takakontista laukku, joka sisälsi kamerakalustomme lisäksi kaksi tietokonetta ja nipun kovalevyjämme. Varkaus sattui Ranskassa työmatkamme aikana ja teimme siitä samantien rikosilmoituksen paikalliselle poliisille, mutta mitään ei löytynyt eikä perästä koskaan kuulunut.

Shokki oli melkoinen ja tuli pohdittua kaikenlaista. Esimerkiksi sitä jyräsikö varas laitteemme samantien tehdasasetuksille, vai ajelehtivatko kuva-arkistomme nyt tuntemattomien ihmisten käsissä? Tai mikä vielä pahempaa, saiko varas murrettua tietokoneidemme salasuojasuojaukset ja saiko sen myötä käsiinsä salasanojamme tai henkilötietojamme? Mutta ikävä kyllä hänen ei edes tarvinnut päästä tietokoneiden sisältöön käsiksi saadakseen selville henkilöllisyyteni, sillä minun tietokoneeni suojapussissa oli myös yritykseni luottokorttilasku, josta selvisi luottokortin numero, kotiosoite ja tietysti lista paikoista, joissa kortilla oli tehty ostoksia.

Maailma on täynnä esimerkkejä tilanteista, joissa vääriin käsiin joutuneella asiakirjalla on saatu aikaan paljon vahinkoa, joten vaihdoin salasanojani hiki otsalla, soittelin luottokorttiyhtiölle ja kävin mielessäni kaikki eri skenaariot, joihin tietojeni väärinkäyttö voisi johtaa. Eikä huoli ollut ihan aiheeton: seuraavien viikkojen aikana sain sähköposteja muutamastakin käyttämästäni palvelusta, joihin joku oli yrittänyt vaihtaa salasanani. Se ei ollut minä.

Tapahtuneesta on nyt viisi kuukautta. En ole bongannut luottokorttilaskusta outoja tapahtumia, en ole saanut laskuja tuotteista, joita en ole tilannut, eikä kukaan ole tietääkseni päässyt kirjautumaan tiedoillani mihinkään palveluun. Mutta pieni pelko on ja pysyy. Varsinkin kun viimeksi tänä aamuna sain sähköpostin, että joku on Göteborgissa yrittänyt kirjautua Snapchat-tililleni puhelimella, jonka malli täsmää siihen, joka minulta keväällä varastettiin.

Meidän huono säkä on tietysti poikkeuksellista, mutta riski henkilötietojen väärinkäyttöön on aina olemassa, eikä sitä varten tarvitse joutua varkauden kohteeksi tai tietojenkalasteluviestin uhriksi. Somessa on loputtoman paljon mahdollisuuksia – valitettavasti myös rikollisille. Tuntemattomasta ihmisestä on internetin ansiosta pelottavan helppoa halutessaan selvittää paljonkin tietoa osoitetta myöten. Juttelin kerran tyypin kanssa, joka kertoi bongailevansa pitkillä työmatkoillaan junavaunusta sattumanvaraisia matkustajia ja alkavansa ihan vaan aikaa tappaakseen selvittää heistä kaiken mitä verkosta löytyy. Hätkähdin kun kuulin kuinka paljon tuntemattomasta ihmisestä saa selville vartissa. Hänen creepyn harrastuksensa motiivit ovat onneksi puhtaasti viihteelliset, mutta ikävä kyllä kaikkien ei ole.

Henkilötietojen väärinkäytöt ja identiteettivarkaudet ovat internetin myötä yleistyneet viime vuosina ja valitettavan monella on asiasta kokemusta, joko omakohtaista tai jonkun läheisen kautta saatua. Jenni kertoi postauksessaan kuinka joku oli esiintynyt hänenä jäädessään kiinni matkaliputta matkustamisesta ja Nata muisteli kertaa, kun epähuomiossa meni antamaan pankkitietojaan vääriin käsiin. Ihmiset tietysti oppivat varovaisemmiksi, mutta samalla kehittyvät rikollistenkin keinot.

Monet tilanteista ovat onneksi lopulta melko pieniä, mutta henkilöllisyyden varastaminen sekä pienessä että isossa mittakaavassa voi aiheuttaa uhrilleen avuttomuuden ja turvattomuuden tunteen, jota ei soisi kenellekään.

Bloggaajana on joutunut miettimään asiaa myös työn kautta. Kun perustin kymmenen vuotta sitten blogin, käytin nimimerkkiä enkä ajan tapaan paljastanut kasvojani. Pään rajaaminen pois kuvista ja silmiä peittävät palkit jäivät muutamassa kuukaudessa, mutta kirjoitin vielä pitkään nimimerkin suojissa, koska nopeasti nousseet lukijamäärät yllättivät ja halusin suojella yksityiselämääni. Puolitoista vuotta myöhemmin blogini kaupallistui muuttaessaan naistenlehden sivujen suojiin, ja samalla nimeni tuli kaikkien tietoon.

Sen jälkeen olen joutunut pohtimaan säännöllisesti: kuinka paljon kannattaa julkisesti kertoa? On selvää, että onneksi vain hyvin harva on liikkeellä pahoin aikein, valmiina käyttämään saatavilla olevia tietoja asianomaisia vastaan, mutta valitettavasti yksikin riittää. Olen rutiininomaisesti tottunut häivyttämään asioiden tarkkoja rajoja, vaikkapa sitä milloin matkustan, mutta julkisessa työssä on aina lieveilmiönsä, joihin ei voi vaikuttaa. Yrittäjänä monet tiedot ovat julkisia, koko nimestä puhelinnumeroon ja osoitteeseen. Joskus toivoisi, ettei olisi. Sanomattakin selvää, että suurin osa seuraajistani ovat ihania tyyppejä! Sitten on niitä, jotka lukevat blogia vain vihatakseen sitä. Osa tyytyy vain lyttäämään ja levittämään valheita keskustelupalstoilla. Sitten ikävä kyllä on vielä jokunen sellainen, joka oikeasti haluaa vahingoittaa, jos vaan saa siihen sopivan tilaisuuden. Heitäkin on matkan varrelle mahtunut.

Ahdistavin vaihtoehto ehkä on, että henkilötietojamme käyttää väärin joku, jonka tunnemme. Minulle ei ole onneksi sattunut mitään vastaavaa, mutta tiedän tapauksia, joissa esimerkiksi entinen kumppani on kostonhimoissaan ottanut toisen nimiin isoja lainoja ja jättänyt ne entisen puolisonsa maksettavaksi. Tämäntyyppiset tilanteet ovatkin tyypillisiä identiteettivarkauksia: joku avaa nimelläsi puhelinliittymän tai käyttää tietojasi isojen ostosten tekemiseen. Sitten alkaa tulla laskuja, jotka voivat pahimmassa tapauksessa vaarantaa luottotiedot, sillä näiden tilanteiden selvittäminen ei ole yleensä helppoa eikä nopeaa.

Mutta se kauhuskenaarioista. Kaikkea voi sattua eikä sitä kannata jäädä kotiin pelkäämään. Olennainen kysymys tietysti onkin: mitä voi tehdä, jos ikävä tilanne sattuu omalle kohdalle ja saat tietää, että joku esiintyy sinuna? Harva tietää miten toimia ja tähän asti keinot ovatkin olleet melko vähissä, mutta onneksi muuttuva maailma tuo mukanaan uusia palveluita. Folksam on Suomen ainoa vakuutusyhtiö. joka tarjoaa henkilöllisyysvarkausvakuutuksen osana kotivakuutusta. Vakuutuksen tarkoitus ei ole korvata mahdollisia taloudellisia tappioita, vaan sen myötä saa käyttöön juridista apua, joka auttaa nopeasti selvittämään ja rajoittamaan varkaudesta syntyvän taloudellisen vahingon.

Paljon matkustavana ilahdutti myös kuulla, että Folksam tekee yhteistyötä Affinion Internationalin kanssa, sillä heillä on vankka kokemus identiteettirikosten selvittämisessä eri maiden välillä. Jos identiteettivarkaus sattuu ulkomailla, ei tarvitse repiä hiuksiaan ja miettiä miten sotkua lähtisi selvittämään, vaan selvitystyön saa ulkoistettua asiantuntijalle valtakirjan avulla.

Jos jotain olen tänä vuonna sattuneista varkauksista oppinut, niin hyvän vakuutuksen tärkeyden. Vaikka olen varmasti jatkossa vielä varovaisempi kuin ennen, ikäviä tilanteita voi silti sattua eteen, koska kaikkeen ei voi aina itse vaikuttaa. Siksi onkin huojentavaa tietää, että myös identiteettivarkauden osuessa kohdalle saa vakuutuksen kautta helposti apua eikä joudu jäämään yksin selvittämään sotkua.

Folksamin kotivakuutuksen voi ostaa helposti verkosta eikä siinä ole omavastuuta. Uudet asiakkaat saavat vuoden loppuun asti kotivakuutuksen ensimmäisen vuoden 30% alennuksella. Folksamin sivuilta löytyy myös konkreettisia vinkkejä siitä miten henkilöllisyysvarkauksia voi itse ennaltaehkäistä.

Oletteko törmänneet henkilöllisyyden väärinkäytöksiin tai suorannaisiin varkauksiin? Entä onko teidän sähköposteihin kolahtanut kalasteluviestejä tai muita epämääräisiä yhteydenottoja?

PHOTOS BY STELLA HARASEK