Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Moni asia on sittemmin muuttunut, yllättävän moni ei. Tänä vuonna on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Istuvia rintaliivejä on vaikea löytää ja mukavat kengät saattavat olla etsimisen takana, mutta farkkujen ostaminen on oikeasti helvetistä. Siinä vaiheessa kun huomaa käyttäneensä viisi kuukautta pelkkiä hameita ja mekkoja vain siksi ettei farkkuhyllyltä löydy enää mitään päällepantavaa joka ei pussittaisi ja roikkuisi tai olisi hajalla haaroista, hinku löytää Täydelliset Farkut voittaa taas hetkeksi sovitusahdistuksen ja nainen löytää itsensä farkkuostoksilta.

Jos on kesä, sovituskopissa on tukalan kuuma, iho on nihkeä hiestä ja sovitettavat farkut saa nykiä ylleen sentti kerrallaan kasvot punaisena raivosta ja ponnistuksesta. Jos on talvi, päällä on ihan liikaa vaatteita jotka on ensin riisuttava ahtaassa kopissa. Ähellyksen tuloksena on täsmälleen sama nihkeä hiki ja kitkainen nykiminen. Käytännössä farkkuja voi sovittaa ainoastaan keväisin ja syksyisin – paitsi lauantaisin, jolloin koko kaupunki tungeksii ostoksille, eikä myöskään arki-iltapäivisin jolloin kikattavat teinit valloittavat vaatekaupat ja levittävät tahmeaa huulikiillontuoksua kymmenen metrin säteelle ympärilleen.

Kun on osunut kauppaan vilpoisana arkipäivän alkuiltana, liikkeen käsittämättömästä valikoimasta pitää ensin löytää malli, jossa ei ole neonvärisiä koristeompeleita, kirjailtuja perhosia, paljetteja, glitteriä, strassinappeja tai räikeitä kulutuksia. Kun sattuu olemaan perfektionisti, farkuissa ei saa myöskään olla liian leveää vyötärönauhaa, liikaa strechiä, väriltään farkkujen sävystä poikkeavia tikkauksia, erikoisia taskuja, värikkäitä nappeja, liian symmetriset kulutukset, efektivärjättyä kangasta tai yleensäkään mitään, mikä ei sovi nirsoon käsitykseeni täydellisistä farkuista. Tämä on yllättävän haastavaa kun sattuu elämään maailmassa jossa vaatesuunnittelijat kuvittelevat, että nainen kuin nainen ikää katsomatta haluaa näyttää teiniltä ja koristaa peppunsa glittersydämillä. Sallittua: luonnolliset kulutukset, haalistuneet siniharmaat, harmaat ja mustat sävyt, ehkä hillittyä mustaa kirjailua mustissa farkuissa jossain tarkoin valitussa paikassa. Mallina ainoa oikea on melko matalavyötäröinen melkein-pilli, joka on kuitenkin lahkeista tarpeeksi väljä muodokkaille pohkeilleni. Kapeiden lahkeiden tulee jäädä rennosti ryttyyn nilkan ympärille, muutoin farkut saavat olla kauttaaltaan istuvat.

Jos käy tuuri ja löytää mallin, jota haluaa sovittaa, saa poikkeuksetta avukseen myyjän, jonka todellisuudentaju on denimkatkujen hämärtämä.

“Mikä sun koko on?”
“Riippuu merkistä, mutta yleensä 29 tai 30.”
Arvioiva katse, jota seuraa vastaus:
“Kyllä sulle menee 28. Tai jopa 27.”
“Enpä usko.”
Vastaväitteistä huolimatta myyjä kantaa koppiin sen 28- tai 27-tuumaisen parin ja odottaa ulkopuolella, kunnes nöyryytettynä kurkistan kopista ja kysyn voisinko nyt mitenkään saada sen oman kokoni, kun nämä pienemmät takertuvat kiinni jo reisien kohdalle. Pahimmillaan myyjä ei usko vaan haluaa nähdä omin silmin: “No näytä nyt.” ENKÄ NÄYTÄ! Jumalauta.

Jos ja kun on kaiken tämän taistelun tuloksena löytänyt vihdoin hyvännäköisen ja sopivankokoisen yksilön, käynyt kauppaa itsensä kanssa ja päätynyt lopulta siihen että 120 euroa on ihan kohtuullinen hinta kaikesta tästä laadusta ja etenkin jalkoja pidentävästä leikkauksesta, pääsee kotiin kassissaan uudet farkut, jotka yllään aikoo vähintäänkin valloittaa maailman.

Kun farkkuja on käytetty viikon, ne alkavat lököttää pepusta. Kun ne on pesty kahdesti, lökötys leviää reisiin ja polviin. Pian 120 euron hintaisesta napakkuudesta ei ole enää tietoakaan. Maailmanvalloitus jää puolitiehen. Sama tuskailu ja kitinä, jonka tuloksena sinne farkkuostoksille alunperin päädyttiin, alkaa taas alusta.

Tämän tekstin kirjoittamista seuranneen kymmenen vuoden aikana olen huomannut, että myyjällä saattoi sittenkin olla pointti: kun lopulta ostin ne pari kokoa pienemmät housut, ne eivät alkaneetkaan edellisten lailla lököttää, vaan venyivät sopiviksi muutamassa viikossa. Toiset asiat muuttuvat.