Välitilassa

En olisi millään halunnut lähteä Australiasta takaisin Suomeen, mutta Helsingissä odottavat työt – ja varsinkin se Helsingissä odottava pieni musta mäyräkoira – saivat minut hyppäämään lentokoneeseen.

Australian matka oli eriskummallinen ja ihana, unohtumaton, uuvuttava ja juuri niin tärkeä ja välttämätön kuin olin toivonut ja pelännyt. Kotiinpaluussa 25 vuoden poissaolon jälkeen sekoittuu kirjo tunteita, päällimmäisenä haikeus siitä, että kaikki on tuttua mutta samaan aikaan toisin.

Olen kiitollinen siitä, että sain jakaa sen kaiken rakkaimman ihmiseni kanssa. Hän näki mistä olen tullut, kävi kanssani paikoissa joissa kasvoin, tapasi ihmisiä jotka tunsivat minut ja perheeni kun minä olin pieni. Kohtasimme kaiken yhdessä ja hän piti minusta kiinni silloin kun olin jäädä aallokon alle.

Australiassa kaikesta tuli yhtäkkiä niin selvää. Ehkä olin pitkäksi venähtäneen lomamatkan jälkeen vihdoin perillä? Hetken ajan juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan, saumattomassa synkassa maailmankaikkeuden kanssa. Ymmärsin siellä itsestäni ja elämästäni niin monta asiaa, miksi asiat ovat menneet niinkuin ovat, mihin olen ollut kaiken tämän ajan menossa, miksi tie on ollut niin pitkä, miksi se on ollut toisinaan niin kevyt ja hetkittäin niin helvetin vaikea.

Istuin lentokoneessa sen kummallisen riemun vallassa, joka valtaa ihmisen kun hän vihdoin pudottaa harteiltaan kaiken tarpeettomaksi käyneen stressin ja epävarmuuden. Tilasin kahvin, kuuntelin kilometrien kohinaa päässäni ja ajattelin, etten anna enää ikinä minkään tai kenenkään horjuttaa tätä vastalöydettyä varmuutta.

Varmuus kesti Helsinki-Vantaalle asti. Kävelin lentokentän läpi silmät puoliummessa uupumuksesta, mutta selkä suorassa. Kotiovella kaikki vaan jotenkin levähti. Ensinnäkään koira ei ollut kotona, ei tietenkään ollut. Kolmen viikon hiljaisuus kimpoili autiossa asunnossa ja mietin, että täältäkö me tosiaan lähdettiin vain vähän aikaa sitten. Se Stella, joka sieltä lähti oli jollain selittämättömällä tavalla eri kuin se, joka oli tullut nyt takaisin.

Ensimmäinen ilta kului pienen manian vallassa, purimme matkalaukkuja ja kirppiksiltä keräämiämme aarteita. Suurin osa oli selvinnyt yhtenä kappaleena kuljetuksesta ja onnittelimme itseämme loistavasta pakkaussuorituksesta. Avasimme jääkaapista löytyneen oluen ja jaoimme sen kahteen lasiin, mutta nukahdin ennen kuin ehdin juoda omaani loppuun.

Seuraavana aamuna heräsin kuudelta eikä mikään ollutkaan enää kovin selvää. Pesin kasvot, silmänaluset hohtivat mustina kraatereina kylpyhuoneen hämärässä. Tuijotin todo-listaani, joka tuntui juuri sillä hetkellä absurdilta kokoelmalta täysin epäolennaisia asioita. Sovittuihin tärskyihin koirani kanssa oli vielä tunteja ja Jarno nukkui yhä, joten ison kahvipannullisen keittämisen sijaan lähdin ulos hakemaan lähikahvilasta pahvimukillisen kahvia. Puin talvitakin, aavistin jäisen tihkusateen, joka vaani ulko-oven takana. Sisäpihalla tuli vastaan naapuri, joka ei vastannut tervehdykseen, suojatiellä olin jäädä auton alle. Vartin päästä olin kahvini kanssa takaisin tietokoneen äärellä ja yritin muistaa mitä teen, miksi ja ketä varten.

Olin hukannut itseni vähän niinkuin hukkasin itseni 25 vuotta sitten kun tulin Suomeen enkä ymmärtänyt sanaakaan suomea. Siltä se tuntui nytkin, olin taas itselleni vieraassa ja hiukan vihamielisessä ympäristössä ja loppusyksyinen pimeys iski päähän kuin leka. Arki tuntui vieraalta, jollekin toiselle kuuluvalta. Ihmiset kulkivat kaduilla sen näköisinä että olivat syöneet myrkkyä enkä tiennyt tarkalleen miksi, mutta minä en selvästikään kuulunut joukkoon.

Kaiken pitää aina jatkua, laulaa Samae Koskinen. Se on samaan aikaan lohduttavaa ja vähän uuvuttavaa – eikö kaikki voisi joskus pysähtyä, edes pieneksi hetkeksi? Koska on ikävä, tai on vähän sekaisin, tai muuten vaan on jotenkin sijoiltaan eikä tiedä miten saisi itsensä takaisin raiteilleen.

Yhtenä aamuna muutama päivä myöhemmin. Olin juuri avannut kaikki matkan aikana saapuneet laskut ja aloittanut kuittikasan purkamisen, kun ovikello soi. Remonttimies kertoi, että taloyhtiön ikkunaremontti oli vihdoin edennyt kohdallemme ja alkaisi asunnossamme ensi viikolla. Päätä alkoi heti kiristää. Miksi meitä ei varoitettu ajankohdasta kuukautta aiemmin, kuten piti? Miten järjestämme asiat tällä varoitusajalla? Kotona ei voi työskennellä remontin ajan. Koira ei voi olla kotona remontin ajan. Matkamme ajaksi sovitut talovahdit eivät todennäköisesti halua asua keskellä remonttikaaosta. Tivasin vastauksia ikkunamieheltä, joka seisoi ovensuussa ja muuttui hetki hetkeltä pienemmäksi. Sitten Jarno ilmestyi taakseni. Hän alkoi rauhalliseen tapaansa jutella ikkunamiehen kanssa remontin yksityiskohdista ja tilanteeseen laskeutui levollisuus. Asioita selvitettiin ja niistä sovittiin, pieniä vitsejä sinkosi puolin ja toisin, mitään ongelmaa ei yhtäkkiä enää ollut ja minä muistin taas miksi rakastuin häneen.

Kyllä tämä tästä. Kyllä minä taas löydän itseni kaikkien vastaamattomien sähköpostien, ikkunaremonttien ja marraskuisten tihkusateiden alta. Piirrän ääriviivoja, jotka ovat vahvemmat kuin entiset, ankkuroin itseni arkeen asioilla, jotka ovat tässä ja totta. On tämä paikka kainalossa, koti siellä missä hän ja hänen maadoittava energiansa. Ja ihan kohta alkava seuraava matka, jonka aikana ei onneksi tarvitse ajatella mitään uutta. Voi vaan solahtaa tutulla tavalla vieraaseen rytmiin ja sulattaa sen keskellä kaikkea viime aikoina tapahtunutta.

Tämä hullu pieni elämä. Juuri kun sain matkalaukut purettua Australian jäljiltä, pakkaan ne uudestaan Indonesiaa varten. Enpä tiennyt mitä tilasin, kun muutama vuosi sitten toivoin Helsinkiin jumiutuneeseen elämääni lisää mahdollisuuksia nähdä maailmaa. Australian reissukuvat lähtevät Balille mukaan, palmun alla on aikaa käydä niitä läpi. Osan säästän lehtijuttuun, loput tulevat tähän blogiin. Palaan aiheeseen pian.

Valoa sunnuntaihinne, missä olettekaan. Ja yhteinen kiitos kaikista kommenteista, joita olen viime aikoina teiltä eri kanavia pitkin saanut liittyen blogin kymmenvuotissynttäreihin ja tähän mennessä julkaistuihin Australia-juttuihin. Kun kerrotte miksi luette ja seuraatte, muistan taas miksi tämä on kaiken arvoista.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

65 thoughts on “Välitilassa

  1. Voi ei, minä en kestä.. Elämäsi, ja elämä, välittyy niin kauniina ja tarunomaiseksi kaikessa haikeudessaan ja surumielisyydessään teksteissäsi. Kaikki nuo kauniit kuvat ja lauseet ja täydellisen epätäydelliseltä kuulostava rakkaus, lapsuus, elämä… Onko se vain kauniisti kirjoitettu tarina vai erityinen tapa jolla elämän näkee vai vain niin erityinen elämä? Joskus oloni muuttuu kovin surulliseksi kun luen blogiasi. Se on niin uskomattoman kauniisti kirjoitettu, niin mieletön, mutta saa oman itsen ja oman elämän tuntumaan joskus niin kovin riittämättömältä, vähäpätöiseltä.

  2. Mieleeni jäi pitkäksi aikaa pyörimään kommentit, joissa Suomi koetaan niin kovin negatiivisena maana. Mielestäni olisi jotenkin naiivia ajatella, että kaikkien tulisi olla onnellisia juuri Suomessa, jos tänne on syntynyt tai muuta reittiä päätynyt. Itselleni tulee paha mieli kuunnellessa jatkuvaa valitusta siitä miten ikävää täällä on. Eivätkö juuri nämä henkilöt ole niitä, jotka ruokkivat itse paheksumaansa masentavaa ilmapiiriä? Olemme kuitenkin hyvin onnekkaassa asemassa, että Suomen passilla pääsemme miltei mihin tahansa maailmassa ja näin ollen meillä on laaja vapaus valita asuinpaikkamme. Eikä tänne välttämättä lomallekaan tarvitse tulla, jos ei pohjoista maatamme koe omaksi. Eihän lomalle Kanariansaarillekaan lähdetä, jos ei paikasta pidetä.

    Itse vuosia sitten lähtiessäni silloisesta työpaikastani kyynelien välistä sopersin yrityksen toimitusjohtajalle, kuinka kiitollinen olin, kuinka hienojen ihmisten kanssa olin saanut työtäni tehdä. Toimitusjohtaja totesi minulle lempeästi, että ihmiset vetävät puoleen kaltaisiaan. Tämä lausahdus on jäänyt elämään minussa tiukasti. Koen silti olevani kovin onnekas, sillä ihmiset ympärilläni ovat puhdasta kultaa. Siksi myös tänne olen palannut aina uudestaan ja uudestaan. Tämä blogi on mielestäni oiva esimerkki kuinka hyvä vetää puoleensa hyvää. Blogisi on keidas, jonka lukijoita arvostan myös suuresti. Täällä on hyvä henki.

    Toivoisin ihmisiltä rohkeutta etsiä paikkaansa. Jokainen kun tuppaa löytämään omansa kuka mistäkin. Itse olen onnellinen juuri täällä tässä hetkessä.

    • Heippa Elisa, ei varmaan moni niin ajattelekaan? Tottakai jokaisella on oikeus etsiä asuinpaikka, jossa tuntee olonsa kotoisaksi, mutta toisaalta ymmärrän niitäkin, joille oma perhe ja ystävät ovat niin tärkeät, että mieluummin jää Suomeen, vaikkei kaikesta täällä pitäisikään. Eihän mikään paikka maailmassa ole täydellinen. Jokaisen täytyy itse päättää omalta osaltaan mitkä asiat ovat tärkeitä ja mitkä niitä, joista voi joustaa.

      En ihan allekirjoita väitettä siitä, että ilmapiiristä valittavat olisivat juuri ne, jotka ruokkivat sitä negatiivista ilmapiiriä. Krooniset ammattivalittajat toki erikseen, mutta heilläkin on yleensä muita valituksen aiheita ;) Ainakin itse olen nähnyt paljon vaivaa levittääkseni ympärilleni hyvää energiaa, mutta tuntuu vaan, että se törmää kovin usein loskaiseen todellisuuteen saamatta vastakaikua. Omat ystäväni, monet muut ihmiset ympärilläni ja suurin osa tämän blogin lukijoista onneksi pitävät yllä uskoani siihen, että täällä liikkuu ja väreilee toisenkintyyppistä energiaa. Olet ihan oikeassa, hyvä vetää puoleensa hyvää, ja yhdyn kantaasi siitäkin, että täällä on hyvä henki – kiitos sulle ja kaikille teille muille siitä.

  3. Nythän minä vasta huomasin, että mun piti laittaa se sydän tähän eikä tuohon balimerkintään! :D Mitä oikein sekoilen. Mutta tosiaan, sillä tavalla “sympatiat sun kirjoituksen fiiliksiin” -sydän, mutta livahti väärään merkintään. Siispä saat toisenkin sydämen: <3
    t. sokea

  4. Kiitos tästä tekstistä! Olen myös vanhennut samaa matkaa melkein tuon 10 vuotta blogin parissa, ikiharvoin kuitenkaan kommentoiden.
    Tämä teksti upposi syvälle ja tuli jopa uniini asti. Olen ensimmäistä kertaa Suomen talvea paossa ja Etelä-Afrikan auringosta, ihmisten ystävällisyydestä olen löytänyt oman henkisen kotini. Vaikka kotiin paluuseen on vielä monta kuukautta, ajatuskin kylmää. Miten saisin purkitettua sen lämmön, hymyn ja tanssin ilon mukaansa? Ei voi kun yrittää parhaansa, hymyillä vastaantulijoille kadulla ja toivoa että ehkä se hymy lähtee yksi kerrallaan lähtee leviämään eteenpäin.
    Kommenteja lukiessa onneksi toivon siemen valtaa mielen. Meitä hymyilijöitä kyllä löytyy, ei anneta kaamoksen vallata mieltä!

    • Maiju, ihan mahtavaa että kommentoit. Ja ihanaa, että saat viettää talven siellä Etelä-Afrikan lämmössä – nauti ♥ Jos keksit miten sitä iloa saa purkkiin, sun täytyy tulla tänne kertomaan, koska muakin kiinnostaa. Onneksi samoin ajattelevia on tämän kommenttilootan perusteella tosiaan muitakin!

  5. Niin samat fiilikset täälläkin :/ olen käynyt nyt pari kertaa Japanissa ja kokenut siellä kummallakin kerralla sen tunteen kuin olisi tullut kotiin. Olo on rauhallinen eikä ärsytä mikään. Suomeen palatessa se kauhea tunne iskee päin naamaa; ihmiset ovat epäkohteliaita. Tärkeintä on “minä minä minä”. Harvat vastaa tervehdyksiin tai hymyyn. Viimeinen pisara oli tänä syksynä se, kun kaaduin pahasti polkupyörällä eikä kukaan viereiseltä ratikkapysäkiltä tullut auttamaan. Kukaan ei kysynyt oletko ok. Mitä hittoa! Missä on ihmisten myötätunto? Tärkeintä oli näköjään ehtiä siihen aikaisempaan ratikkaan kuin tulla kysymään, onko kaikki hyvin.

    • Hei apua, mikä ihmisiä oikein vaivaa?! Ihan kamala tilanne! Mahtaa tulla avuton ja paska fiilis huomata ettei kukaan tule auttamaan vaikka selvästi näkee, että jotain sattui. Olen kyllä itsekin törmännyt tuohon totaaliseen kaduilla vallitsevaan välinpitämättömyyteen ja se on musta täysin anteeksiantamatonta varsinkin maassa, jossa jokaisella meistä on asiat sen verran hyvin, että pitäisi olla mahdollisuus tarvittaessa jäädä auttamaan muita.

  6. Luin tämän eilen ja meinasin kommentoida, mutta päätin sitten antaa asian hautua, koska ajatus alkoi vaeltamaan jonnekin omaan kokemukseen. Luin nyt uudelleen ja mietin sitä, kuinka tiedän tuon tunteen, kun on hetken ajan paikassa ja ajassa, jossa kaikki on ihan kohdallaan, kuinka tuntee olevansa ihan täysillä läsnä juuri siinä. Minulla ne eivät liity mitenkään kotipaikkakuntaan tai uuriin, hetkistä osa on tapahtunut maailmalla. Ajattelen sen jotenkin niin, että osaksi se on sitä että joskus vaan antaa itsensä avautua niin täysin ympäristölleen ja kaikelle sille mitä siellä juuri silloin on. Se edellyttää niin monen asian kohdalleen loksahtamista että harvinaista se on, mieli ja sydän ovat tehneet matkaa juuri siihen pisteeseen.
    Muistot niistä tuokioista kantavat pitkälle eikä niitä niin kauheasti voi kai ollakaan.

    • “Ajattelen sen jotenkin niin, että osaksi se on sitä että joskus vaan antaa itsensä avautua niin täysin ympäristölleen ja kaikelle sille mitä siellä juuri silloin on. Se edellyttää niin monen asian kohdalleen loksahtamista että harvinaista se on, mieli ja sydän ovat tehneet matkaa juuri siihen pisteeseen.”

      Juuri näin, allekirjoitan tämän kaiken. Kiitos kun luit ♥

  7. Sanoitit juuri jotain sellaista, jolle itse en ollut löytänyt sanoja. Kiitos, helpotti kuulla. Ja sain voimaa jatkaa tervehtimistä, hymyilyä ja pieniä kohteliaisuuden eleitä, vaikka tuntuu että ihmisiltä tuleva vastakaiku vähenee sitä mukaa, kun päivät pimenevät ja kylmenevät.

  8. Mulla on täysin päinvastainen kokemus kuin muutamalla kommentoineella. Asun ulkomailla toistaiseksi pysyvästi, etelä-euroopassa. Juu, sää on toki parempi, aurinkoa riittää ja kesähelteet kestävät 4kk putkeen. Ihmiset ovat kohteliaampia ainakin pintapuolisesti. Moni hymyilee kadulla. Mutta silti! Aina Suomeen lomalle tullessa sitä henkäisee syvään siitä ihanuudesta että on takaisin oman kansansa luona. Tietää, miten asiat toimii. Suomalaisten rehellisyys on sellaista mistä saa muualla vain haaveilla. Ja meidän luonto. Ennenkaikkea se luonto raikas ilma. Palaisin jos voisin, mutta vielä se ei ole mahdollista. Siihen asti nautin uudesta kulttuurista ja paremmasta säästä – muistaen kuitenkin päivittäin että koti on pohjoisessa.

    • Heippa, kiitos kommentistasi! Onhan Suomessa paljon hyvää. Asioiden toimivuus, turvallisuus. Luonto on ihan oma lukunsa, vaikka upea luonto löytyy kyllä monesta maasta. Ja varmasti Suomi tuntuu todennäköisemmin omalta ja kotoisalta, jos on täällä kasvanut! Oma näkökulmani vaan on toinen, koska tulin Suomeen ulkopuolisena ja usein tuntuu, että olen sitä yhä.

  9. Asunut pois Suomesta jo yli kymmenen vuotta. Ajatus palaamisesta pelottaa ja ahdistaa. Lomilla kaydessa tuntee sen negatiivisuuden ja kylmyyden, kateuden. Suomalaiset eivat osaa kehua toisiaan, eivat kannustaa. Jos joku saavuttaa jotain se lytataan alas, miksi? En halua muuttaa takaisin Suomeen.
    Kun luen naita sun blogipostauksia niin tulee kiva tunnelma ja Helsinki vaikuttaa valoisalta ja energiselta. Kun sitten kay siella lomalla aina vuoden valein huomaa etta ei se olekaan niin, sa vaan osaat kirjottaa hyvin:) Siis ei pahalla ollenkaan en sita tarkoita! Tulee vaan niin nostalginen olo naita postauksia lukiessa ja jotenkin aina toivon etta se Suomi olisi sellainen kun muistot sen kultaavat. Mutta toivon etta voin aina asua muualla koska missa vain olen kaynyt niin ihmiset ovat aina lampimampia kuin Suomessa, en kylla ymmarra miksi.

    • Samaa mieltä.
      Olen kokenut aina masennuksen suomeen tullessa.
      Eiköhän olisi korkea aika alkaa puhuu tästä ilmiöstä ihan suoraan. Ehkä.se herättäisi miettimään?
      Vieläkin tätäkin ns peitellään tai hävetään..?

      • Musta tuntuu, että tätä ei täällä ymmärretä. Ei nähdä mitään vikaa siinä ilmapiirissä, jota kollektiivisesti ylläpidetään, eikä tajuta että se voisi olla toisenlainen.

          • Kiitos! Täytyy ehkä kirjoittaa tästä joku päivä enemmän.

        • Voisko tässä olla joku helsinki/maakunta-ero? Minä olen siis se aiempi kirjoittaja joka ulkomailla nyt asuvana kokee Suomen silti maailman parhaimmaksi paikaksi. En ole kotoisin Helsingistä. En myöskään koskaan ole kokenut ettei mua olisi autettu tai tervehditty. Tai sitten olen vaan niin yrmy että istun tänne kaltaisteni joukkoon! Ja se luonto on tosiaan paljon lähempänä Suomessa kuin täällä suurkaupungissa. Minun viikottaisiin rutiineihin kuuluivat kävelyretket rannalla ja metsissä, nuotion polttaminen, jne. Suomeen jäivät ihanat ystävät joiden sanaan voi luottaa. Täällä ihmiset ovat ystävällisiä, mutta paikallisen sanoin: luottamuksen rakentaminen kestää ikuisuuden. Se on Suomessa toisin. Mutta kaiken suomi-hehkutuksen jälkeen: olen iloinen puolestasi siellä että sait kokea uudelleen australian. Ehkä voisit vapauttaa itsesi Helsingistä ja kokeilla liikkuvaa freelancer-elämää ulkomailla (näin myös itse elän). Se on mahdollista Ja yllättävän helppoa! Heitä hyvästi Helsingille ja lähde reissuun ilman päätettyä paluupäivää. Se on huomattavasti helpompaa nyt ilman lapsia kuin myöhemmin (jos niitä hankkii). Onnea ja rohkeutta!

          • Toki paikkakunnissakin on eronsa! Mutta itse olen asunut Suomessa Rovaniemellä, Tornionjokilaaksossa, Tampereella ja Helsingissä, ja kaikissa olen törmännyt samoihin ilmiöihin, ne ovat vaan tulleet eri tavoilla esiin. Helsingissä on itseasiassa ollut minulle kaikkein otollisin ilmapiiri, täällä saa sentään tehdä työkseen mitä haluaa ilman jatkuvaa kyseenalaistusta.

            Olet tietysti ihan oikeassa, ja uskon että tykkäisin! Olisin varmaan pakannut jo kamani ja lähtenyt, jos ei olisi Helsingissä työuraa jonka jatkuvuus kiinnostaa, ja pientä koiraa, jota ei noin vaan kuljetella maailmalle mukana, vaikka haluaisin. Siksi tämä reissaaminen on nyt tälläistä lyhyempää liikkumista, pätkiä siellä ja toisia täällä.

    • Kiitos kun kommentoit! Tuota samaa olen täällä ihmetellyt. Että miksi aina pitää lytätä kun voisi sen sijaan kannustaa, tai haukkua kun voisi samalla energialla sanoa jotain positiivista. On täällä toki ihan toisenlaisiakin ihmisiä, onneksi on.

      Oi, haluaisin toivoa että se energia jonka kirjoituksistani aistit, on oikeasti ollut olemassa ainakin niissä paikoissa ja tilanteissa, joista olen kirjoittanut!

  10. Koin jotain samankaltaisuutta tätä lukiessa. Mä olen täältä, Suomesta, mutta silti niin usein koen olevani jostain muualta. Koen että en kuulu tänne. Haluaisin lähettää sulle halauksen <3

  11. Kaunis teksti ja kuvitus, oih.

    Asiasta vähän kevyempään. Kuvissasi on näkynyt taas kahvikuppeja, etkö taannoin kertonut jättäneesi kahvin vai vähensitkö vain?

  12. <3 niin myötätunnolla luin tätä tekstiäsi.
    Voimia toivotan ja antoisaa seuraavaa reissua teille molemmille!

  13. Huh kun sun tekstit menevät suoraan ihon alle… Olen yksi blogia 10v seuranneista vaikka harvemmin kommentoin. On ollut puhdasta rakkautta saada lukea sun tekstejä kuvitettuna upeilla kuvilla, jotka molemmat vaan paranevat vuosi vuodelta. Toivottavasti saat kiireen keskellä aikaa jäsennellä rauhassa ajatuksiasi, mä luulen että olet jo lähellä sitä mitä etsit. Kuulostaa että palaset alkaa olla kasassa, ne vaan pitää vielä koota.

    • Kiitos Essi! Ihana kuulla, että olet ollut niin hillittömän pitkään mukana – arvostan ♥ Taidat olla ihan oikeassa. Toivotaan niin.

  14. Ihana kirjoitus. Tiivistää aika hyvin omat fiilikset kun yritin muuttaa takasin Suomeen. Palasin Ausseihin ja kesti aika pitkään päästä irti ajatuksesta, että Suomi ei ehkä olekaan koti. Mutta sielun pitää olla siellä missä se on onnellinen :)

  15. Pitkään ajattelin, että en ehkä jaksa enää kauheasti lukea blogeja sun blogi mukaan luettuna. Jotenkin niin monet asiat niissä ärsytti.
    Se suunta mihin tänä blogi on viime aikoina mennyt on kuitenkin mun mielestä aivan mahtava! Se rehellisyys ja haavoittuvuus.

    Erityisesti postauksessa jossa pohdittiin lapsen hankkimista sai mut ajattelemaan susta eri tavalla ja siis positiivisesti. Olen jotenkin aina ajatellut ettei sussa ole tuollaista epävarmuutta, mutt alähiaikoina sitä on näkynyt. Ja siis se on pelkästään hienoa. En edes välitä onko se sun kaltaiselta viestinnän ammattilaiselta harkittua ja laskelmoivaa. Pääasia, että sen parissa viihtyy ja sun juttuja on todella ihanaa lukea nyt. Kiitos!

    • Kiitos rehellisestä kommentistasi! Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat.

      Uskon, että meissä kaikissa on jonkinlaista epävarmuutta. Eri asia sitten tiedostaako sen itse vai ei, ja jos tiedostaa niin uskaltaako siitä puhua.

      En kyllä laskelmoi tälläisiä asioita, vaikka kirjoitankin blogia työkseni. Tämä blogi on saanut aikoinaan alkunsa sisäisestä vimmasta ilmaista ajatuksia kirjoittamalla ja kuvaamalla, ja siihen tämä yhä pääasiassa perustuu. Sinä päivänä kun tästä katoaa tekemisen ilo ja teen tätä enää pelkästään henkeni pitimiksi, pistän lapun luukulle ja ryhdyn tekemään jotain muuta.

  16. Tuo tunne, mitä kuvasit…Matkalla syntynyt olo ja se, miten kaikki -lässähtää…Olen kokenut sen monta kertaan ja silti en juuri nyt muista mitään tiettyä…Mutta se taitaa olla niitä kokemuksia, joille ei voi mitään, täytyy vaan ottaa vastaan…

  17. Tämä kirjoitus. Kovin tärkeä. Mulle ja sulle ja varmasti aika monelle. Mä en ole syntynyt Suomen ulkopuolella, mutta asunut useissa maissa monen monta vuotta. Nyt Suomessa. Tunnistan tästä paljon omaa. Kiitos. Taas kerran <3.

  18. Ihana lukea tekstejäsi Stella ja tämä kolahti.. olen paennut Suomea jo 8 vuotta, enkä edelleenkään ole palaamassa. Ehkä se ei ole se maa jota pakenen vaan ihmiset, tunnelmat, liiallinen synkkyys… se tarttuu. Tärkeintä on tietysti, että ympärillä olisi ihania energiaa tasapainottavia ja energiaa tuovia ihmisiä… <3 hyvää loppusyksyn jatkoa ja aurinkoisia reissuja! :)

    • Ymmärrän täysin. Samaa mieltä, että se tunnelma tarttuu, enkä tykkää siitä. Kiitos kun luit, ihana kuulla että tykkäsit. Ihanaa syksyä sinne missä oletkaan!

Leave a Reply

Your email address will not be published.