Vanhoja ja uusia klassikoita

Kaupallisessa yhteistyössä Hackman ja Asennemedia

Asioita, joita maultaan tarkka äitini kaipasi jatkuvasti silloin kun asuimme Australiassa: suomalainen muotoilu ja laatu. Hän yritti sinnikkäästi sisustaa Melbournen kotiamme raikkaalla, skandinaavisella selkeydellä, mutta siihen maailman aikaan ei ollut verkkokauppoja ja oli tyytyminen paikalliseen valikoimaan. Muistan ihmetelleeni mikä siinä suomalaisessa muotoilussa voikaan olla niin ihmeellistä – sohva kuin sohva, lautanen mikä lautanen! Kun muutimme Suomeen, opin nopeasti tunnistamaan Suomi-designin rakastetuimmat ja ostetuimmat klassikot, sillä äiti pääsi vihdoin kaivattujen suosikkiensa pariin. Pikkuhiljaa aloin minäkin Hackmanin aterimien, Iittalan astioiden ja Marimekon kankaiden keskellä ymmärtää mistä oli kysymys. Ensinnäkin mikään ei kulunut puhki tai mennyt koskaan rikki – se oli onni 90-luvun lamaa elävässä yksinhuoltajaperheessä. Toisekseen mikään ei tuntunut menevän muodista: kalusteemme, astiamme ja aterimemme näyttivät vuodesta toiseen raikkaalta ja hyvältä. Oletin pitkään, että Suomessa nyt vaan on tälläistä enkä tajunnut kuin vasta aikuisiän kynnyksellä omaa kotia sisustaessani, että tämähän on oikeasti harvinaista: muotoiluperinne, joka on niin vahva, että sitä on varaa pitää itsestäänselvyytenä.

Kun muutin 16-vuotiaana pois kotoa, sain ensimmäisiksi aterimikseni mukaan Hackmanin Savonia-sarjan. Se osoittautui aikaa ja käyttöä kestäväksi valinnaksi, sillä käytin niitä samoja haarukoita, veitsiä ja lusikoita lopulta reilusti yli kolmekymppiseksi. Kun sain lahjaksi uudet aterimet, yli viisitoista vuotta palvelleet Savoniani olivat yhä niin hyvässä kunnossa, ettei tullut mieleenkään heittää niitä pois, vaan lahjoitin ne ystävälle. 60-luvun lopulla suunniteltu Savonia ei suotta ole maailman myydyimpiä aterinsarjojan – sehän on käytännössä ikuinen.

Linnean ruokahaarukka ja -veitsi

Kun Hackman haastoi minut valitsemaan aterimistaan suosikkini, harkitsin kyllä pitkään Savoniaa, koska olen sentään jakanut sarjan kanssa arjen ja juhlan melkein puolet elämästäni. Päädyin kuitenkin lopulta uuteen sarjaan nimeltä Linnea, joka ammentaa vaikutteita perinteisestä muotoilusta modernilla otteella. Pidin ennen muuta sen yksinkertaisuudesta ja tyylikkäästi nykypäivään tuoduista retroviboista: jos nimittäin tuntuu, että nämä aterimet ovat tutut lapsuudestasi, nuoruudestasi tai armeija-ajoistasi, se johtuu todennäköisesti siitä, että Linnean varren ja kärjen väliin sijoitettu nuppi muistuttaa vahvasti vanhoja Sorsakoski-aterimia, jotka olivat tuotannossa 30-luvulta 70-luvun alkuun asti sekä Hackmanin että Fiskarsin leimoilla varustettuina. Keräilin itsekin niitä joskus kirpputoreilta. Ne olivat muotoilultaan selvästi arkisemmat, Linnea-aterimet solahtavat vaivatta juhlapöytäänkin.

Linnean ruokalusikka

Aterimissa on tärkeää estetiikan lisäksi se miltä ne tuntuvat käytössä. Linnean haarukat, veitset ja lusikat ovat passelit ja sopivan painavat kädessä: tykkään, että käyttöesineet tuntuvat laadukkailta ja jämäköiltä, eikä tule oloa, että niitä pitää jotenkin varoa. Vuosien varrella on osunut vastaan sellaisiakin aterimia, jotka taipuvat tai napsahtavat poikki kesken käytön – niitä hetkiä, kun muistin miksi äitini suosi Hackmania ja miksi minäkin kasvoin arvostamaan laatua.

Carelian tarjoiluhaarukka ja -lusikka

Onneksi ei ole pakko tyytyä kattamaan pöytään vain yhtä aterinsarjaa! Tykkään miksailla astioita, miksei siis aterimiakin. Helpointa on valita aterimet yhdestä sarjasta ja täydentää kattausta tarjoiluun tarkoitetuilla erikoisosilla, kuten salaattiottimilla ja kakkulapioilla. Valitsin Linnean kaveriksi vielä tarjoiluhaarukan ja -lusikan 60-luvulla suunnitellusta Carelia-sarjasta,  joka on jollain tavalla kevyt, vaivaton ja kaunis.

Joulunodotusta huokuvaan lounaskattaukseemme kuului kalaa ja erilaisia pieneksi hakkelukseksi pilkottua salaattia, kuten metsäsienisalaattia, perunasalaattia ja taboulehia, jonka tarjoiluun nuo Carelian ottimet sopivat täydellisesti. Samaan sarjaan kuuluu myös vähän toisenlaiset, sirot ja pitkät salaattiottimet, jotka sopivat esimerkiksi reiluiksi palasiksi riivityn salaatin tarjoiluun. Kannattaa kurkata myös Linnean ottimet, jotka ovat tosi hauskat ja retrohenkiset: valitsin nekin kaappiin, mutta tähän kattaukseen ne olivat liian suuret.

Kattauksessa pilkahtelee myös Linnean kahvilusikka.

Tykkään sekoitella kattauksissa uutta ja vanhaa. Olen löytänyt vanhoja alpakkatarjottimia vuosien varrella kirpputoreilta ja Jarnon kanssa olemme keräilleet niitä lisää, jotta niistä saisi kokonaisia kattauksia. Rakastan sitä miten patinoituneet antiikkitarjottimet tekevät kattauksesta kuin kattauksesta rennolla tavalla juhlavan. Uutuuttaan kiiltävät teräsaterimet tarjoavat kauniin kontrastin kuluneille pinnoille.

Linnean aterimet henkivät monen mielestä juhlaa, mutta mielestäni ne taipuvat yksinkertaisuudessaan vallan hyvin arkeenkin. Meillä ei muutenkaan ole erikseen arki- ja juhla-astioita tai -aterimia, vaan kaikkea käytetään iloisesti sekaisin sen mukaan miltä tuntuu. Elämä on liian lyhyt säästelemään kauniita käyttöesineitä kaapissa pelkkiä juhlahetkiä varten.

Keräättekö muuten jotain aterinsarjaa? Täydennys oman tai jonkun läheisen keittiön aterinvarustukseen on näin joulun kynnyksellä takuuvarma lahjavinkki, sillä aterimia käytetään joka päivä eivätkä laadukkaat välineet mene muodista. Esimerkiksi kastikekauha, kakkulapio tai tarjoiluottimet ovat helppo valinta, jota varten ei tarvitse tietää montako haarukkaa ja veistä lahjansaajan keittiölaatikosta jo löytyy. Huomasin just, että Iittalan verkkokaupassa on tällä hetkellä 25% alennus kaikista aterimista 17. joulukuuta saakka. On siis hyvä hetki tehdä hankintoja, jos aihe on ajankohtainen.

Jos muuten ihmettelette hypättiinkö tässä kuvassa lounaasta jo illalliseen, niin vastaus on ei. Kuvien ottamisen välillä ei ole kuin vartti, päivänvalo vaan loppui kolmelta iltapäivällä. Onneksi oli kaunis kattaus kimaltamassa hämärässä – ja jääkaapissa jämät tuosta loistavasta lounaasta! Reseptejä on turha toivoa – tunnustan, että hain melkein kaiken valmiina lähikaupasta. Kokkaaminen on ihanaa, mutta kiireisinä viikkoina on tärkeintä saada pöytä koreaksi mahdollisimman helposti ja nopeasti. Mitä vähemmän menee aikaa valmisteluihin, sen pidempään voi istua ja nauttia valmiin pöydän äärellä.

Onko teillä muuten Hackman-muistoja? Oliko teilläkin koulussa tai kotona Savoniaa kun olitte pieniä?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Hut life

✖ NUSA LEMBONGAN, BALI, INDONESIA

Ennen kuin jatkan matkakertomusta Jakartasta takaisin Balille, palaan vielä hetkeksi pikkusaarelle nimeltä Nusa Lembongan, jossa vietin joutilaita päiviä matkan alussa. Vuokrasimme ystävän kanssa kaksikerroksisenolkikattoisen pikkumökin eli hutin läheltä rantaa.  Maksoimme siitä per yö muutaman hassun kympin, jolla sai hyttysverkolla vuoratun leveän sängyn valkoisine lakanoineen ja sen eteen aukeavan terassin, ulkoilmakylpyhuoneen jonka hanasta ja suihkusta tulee kylmää merivettä sekä yksinkertaisen aamiaisen, johon kuuluu lasillinen kitkeränmakeaa appelsiinimehua ja pannukakkuja tai paahtoleipää hillolla. Minusta vallan hyvä diili.

Unelias saarirytmi ja hut life vie vaivihkaa mukanaan jo parissa päivässä. Ensin katoavat viikonpäivät: kuka niitä tarvitsee, kun jokainen päivä on samanlainen? Seuraavaksi kellonajat alkavat liueta aaltojen kohinaan. Nukahtelemme ja heräilemme miten sattuu eikä sillä oikeastaan ole kovin paljon väliä. Ensimmäisinä öinä olemme vielä vähän sekaisin aikaerosta ja pojotamme pirteinä pystyssä aamuneljältä, lueskelemme hyttysverkkomme sisällä kirjoja ja katselemme leffoja kunnes valo alkaa kajastaa taivaanrannassa. Lähettelen muutamia rästisähköposteja Suomeen enkä enää aivan tavoita niitä syitä miksi ennen matkaa stressasi niin kovasti.

Rantaan on sata metriä. Siellä on kymmeniä veneitä, muutama surffari, pari ravintolaa ja lauma rantakoiria, jotka torkkuvat raflojen pöytien ja tuolien alla ja heräävät välillä hiomaan toiveikkaina ihmisten pohkeita. Yksi läähättää kuumissaan, kaadan vettä kämmeneeni ja se latkii kaiken, kaadan lisää ja kaikki menee. Ketunpoikasen näköinen pikkukoira jahtaa kärpäsiä ja nojautuu kättäni vasten silmät ummessa kun rapsuttelen sitä. Nälkää ne eivät selvästikään näe: yritän tarjoilla niille katkarapuja, mutta he vain nuuhkaisevat niitä ja nyrpistävät kuononsa. Ehkä hekään eivät pidä makeasta kastikkeesta, jolla se on valeltu.

Päivät kuluvat trooppisella pikkusaarella ilman kovin mainittavia tapahtumia. Pyyhkeet lojuvat kaiteella eivätkä kuivu, koska on niin kosteaa. Selkääni piirtyy joka päivä uusia rusketusrajoja, kun yritän vaihdella bikiniremmien paikkoja. Alamme ilmeisesti rentoutua, sillä ystäväni huomaa yhtäkkiä yhtenä iltana ettei ole nähnyt kenkiään koko päivänä.

Käymme melkein joka päivä samassa paikassa lounaalla (koska siellä on koiranpentu) ja samassa paikassa illallisella (koska se on lähellä ja siellä on halpaa ja tarpeeksi hyvää ruokaa). Sielläkin kaikki toistuu illasta toiseen lohdullisen samanlaisena. Tilaamme lautasellisen kalaa ja salaatin, johon haluamme kanan sijaan rapuja: tämä keskustelu toistetaan joka ilta ilman yhteistä kieltä kolme tai neljä kertaa ja toivotaan parasta. Ravintolan paimenkoira on kroonisesti närkästynyt kaikille ihmisille, jotka liikkuvat ilman lupaa, ja haukkuu sekä tulijoille että lähtijöille. Sama trubaduuri soittelee akustisia versioita samoista kappaleista. Eric Claptonin Layla soi joka ilta ja minä laulan tyytyväisenä mukana.

Öisin kahden maissa alkaa saarikuoro. Ensin aloittavat kukot. Niiden äänet kantautuvat joka puolelta saarta ja kuulostaa siltä, että ne kisaavat keskenään siitä kuka kiekuu kovimmalla äänellä. Pian koirat heräävät ja liittyvät kuoroon. Yksi gekkokin huutaa puskasta ihan hutimme takana ja saa muutamassa minuutissa myös kylpyhuoneemme kaapin päällä asuvan kaverinsa yhtymään kuoroon.

Ehkä ne kaikki tietävät, että olemme valveilla ja pitävät meille konsertin.

Joinakin öinä ukkostaa ja sataa, ja sähköt katkeilevat vähäväliä. Silloin kiipeämme hutin portaat alas ja hiivimme yöpissalle taskulampun valossa.

Puolittain trooppisessa ulkoilmassa sijaitseva kylpyhuone tarjoaa lomailuun ylimääräistä jännitystä, kun ei koskaan tiedä mitä on vastassa – varsinkaan, kun sinne menee yöllä taskulampun kanssa. Kerran käsipyyhkeen alta lehahtaa tiskirätin kokoinen musta perhonen. Toisella kertaa paikalle porhaltaa pienen hornetin kokoinen ja siltä myös kuulostava pikimusta ampiainen. Seuraavana aamuna jättikokoinen kuoriainen on heittänyt henkensä kylpyhuoneen lattialle ja muurahaisarmeija organisoi kovalla tohinalla raadon kuljetusta pois tapahtumapaikalta. En raaski keskeyttää ilmeisen tehokkaasti etenevää operaatiota, vaan väistän kun menen pesemään hampaita. Niksejä selviytymiseen: ei vaan pidä katsoa kaikkea liian tarkkaan. Tosi iso ja hidas hyttynen, pelkkä hyttynen vaan, hoen ja puristan silmät kiinni kun huomaan jonkin ryömivän seinällä kesken suihkun.

Olen jättänyt järeämmän kamerakaluston kotiin, koska Jarno tarvitsee sitä siellä, ja pakannut matkalaukkuun vain ketterän pienen kameran. Sekin on järjestelmäkamera, jossa on kaikki manuaalisäädöt, mutta päätän unohtaa hetkeksi kaiken mitä tiedän valokuvauksesta ja ottaa pelkkiä lomakuvia. Turistinäpsyjä, yhden sieltä ja toisen täältä. Etsimättä toista tai parempaa kuvauskulmaa, miettimättä millaista tarinaa nämä kuvat kertovat. Mustavalkoiset kuvat ovat minulle helpoimmat, niitä otin myös silloin kun kolmetoistavuotiaana aloin valokuvata.

Laitan kameran kassiin iltaisin, kun maisema tummuu sineen. Silloin alkaa luonnon oma näytös: koko illan ja joskus yön läpi jatkuva salamointi. Veneiden valot välkkyvät pimeällä merellä, Balin pääsaaren valot kimaltavat vastarannalta, vielä hiljainen Mount Agung kohoaa mustana horisontissa. Salmat välähtelevät kaiken yllä valtavina vaaleanpunaisina ja violetteina juovina. Ne ovat äänettömät, valaisevat maiseman, jossa kuuluu vain aaltojen kohinaa ja ravintoloiden juustoinen pop.

Ennen pitkää se tapahtuu: väistämätön saarelaistuminen. Eräänä iltana sataa vettä kaatamalla, mutta vatsanpohjaa raapiva nälkä ei odota sateen loppumista. On vain yksi sateenvarjo, joka hädin tuskin pitää molemmat kuivana, sillä vettä loiskuu kaikista ilmansuunnista. Lähdemme vaappumaan suuret rantapyyhkeet kiedottuna ympärillemme kuin kaavut, tavarat tungettuna kahisevaan muovipussiin. Varvastossut litisevät rapalammikoissa ja hiuksemme hapsottavat pyyhkekaapujen alta hikisen päivän jäljiltä. Katsomme toisiamme kesken vaappumisen ja alamme nauraa kun tajuamme samaan aikaan miltä näytämme. Ehkä olisi hyvä, jos lähtisimme huomenna Cangguun ihmisten ilmoille, ystävä ehdottaa.

HOLIDAY SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK

Walking in the night sky

Jos olet jo ehtinyt menettää hermosi melankolisiin musavinkkeihin, joita olen tiputellut tänne pitkin syksyä, saatat ilahtua tiedosta, että viikon biisivinkki on vihdoin jotain muuta! Australialaiset sisarukset Angus & Julia Stone julkaisivat syyskuussa uuden levyn nimeltä Snow. Ajankohtainen teema, mutta sinkkuna julkaistua nimikappaletta enemmän pidän kepeästä ja tarttuvasta kappaleesta Chateau: se on ollut yksi syksyn suosikkikappaleistani, sillä siitä ei vaan voi olla tulematta hyvälle tuulelle. Täältä lempeästi svengaavaa energiaa eetteriin, kas näin.


ANGUS & JULIA STONE – CHATEAU