Roadtrip Jakartaan

✖ CANGGU, BALI > JAKARTA, INDONESIA

Lempi-ihmisteni lento Helsingistä Balille peruuntui viime tingassa, kun he olivat matkalaukkuineen jo lentokentällä. Ei auttanut: Denpasarin lentokenttä oli yhä visusti kiinni vulkaanisen tuhkan vuoksi eikä sen aukeamisesta seuraavana päivänä ollut mitään takeita. Pettymys kauan odotetun matkan peruuntumisesta sellaisena kuin se oli suunniteltu pudotti sydämen jonnekin vatsaonteloon ja jätti sen jomottamaan sinne.

Tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän. Jarno lähetti viestin, että Qatar Airways tarjoaa tilalle lentoa Jakartaan. Tein pikaisen internet-tutkimuksen ja kertasin olennaisimmat: Jakarta on Indonesian isoin kaupunki, josta on Balille vielä noin 1000 kilometrin matka. Jaava-saarella sijaitsevasta Jakartasta lentäisi Balille kahdessa tunnissa, mutta lentokentän ollessa kiinni matka kestää maa- ja meriteitse riippuen bussi- ja lauttavuoroista yli vuorokauden, pahimmillaan kaksi.

Majatalomme alakerrassa sijaitseva rafla tarjosi sopivan paikan tulivuoritilanteen tarkkailuun.

Tiesin heti mitä tapahtuisi seuraavaksi. Aina seikkailuun valmis poikaystäväni tarttuisi tarjoukseen ja hyppäisi yksin heti seuraavaan koneeseen. Ja niin kävi: tunnin sisällä hän oli lentokoneessa, jonka määränpää oli lennosta (hah!) vaihtunut Denpasarista Jakartaan.

Häthätää ennen Jarnon boardingia laadittu suunnitelma A oli, että hän hyppää Jakartassa bussiin, taittaa päivän pari kestävän matkan Jaavan halki, ylittää Jaavanmeren lautalla ja minä odotan häntä Balilla.

Mutta sillä välin kun hän oli lentokoneessa, hässäkkä tulivuoren ympärillä tuntui kiihtyvän.

Tiedotus toimi kehnosti, jos ollenkaan. Denpasarin lentokenttä ei ollut ottanut mitään kantaa siihen näyttikö lentokentän aukeaminen lähipäivinä enemmän todennäköiseltä vai epätodennäköiseltä. Olimme hallituksen ristiriitaisten lausuntojen varassa: toisaalta vuoren ennustettiin jo rauhoittuvan, toisaalta pelättiin paljon pahemman purkauksen olevan tulossa minä tahansa hetkenä. Kansainvälinen media uutisoi tilanteesta vartin välein ja yritimme onkia totuuden hippusia klikkejä kalastelevan suurentelun seasta.

50 kilometrin päässä savuavasta ja kylmää laavaa valuttavasta tulivuoresta alkoi olla Canggussakin pieniä merkkejä. Ilma oli ensimmäistä kertaa raskas hengittää, kurkussa tuntui pientä rohinaa. Joillakin vastaantulevilla skootterikuskeilla oli hengityssuojat suun edessä.

Asiantuntijoiden lausuntoja lueskellessa alkoi valjeta, että mahdollinen isompi purkaus ei olisi mikään kaikkien aikojen ilotulitusnäytös, vaan pahimmillaan luonnonkatastrofi, jolla olisi kauaskantoiset seuraukset saarelle, sen asukkaille ja sen taloudelle. Saimme myös sisäpiiritietoa siitä, että lentokenttä saattaisi helposti olla pitkäänkin kiinni. Olin ajatellut, ettei olisi paha rasti lorvia Balilla vähän suunniteltua kauemmin, mutta alkoi tuntua, ettei olisi kuitenkaan varsinaista lomaa jäädä jumiin kaaoksen valtaamalle saarelle, jossa ulkona ei voi hengittää ja sähköt on katkaistu, koska se reagoi huonosti tuhkaan.

Oli tehtävä omia johtopäätelmiä ja päätöksiä.

Ystävää arvelutti jumiin jääminen saarelle, hän halusi palata Eurooppaan mahdollisimman pian ennen kuin tilanne pahenisi. Oli selvää, että lähtö ei ihan lähipäivinä onnistuisi ainakaan Balin lentokentän kautta: vaikka kenttä aukeaisi seuraavana päivänä, Balilla jumissa olevat kymmenet tuhannet ihmiset täyttäisivät ensimmäiset ja sitä seuraavat ja sitä seuraavatkin koneet.

Minulla ei sinänsä ollut kiire mihinkään, halusin odottaa Jarnoa. Hän olisi Jakartassa keskiviikkoaamuna ja saattaisi mennä torstaihin tai jopa perjantaihin, että hän pääsisi Balille saakka. Mutta oliko järkevää, että hän tekisi pitkän ja vaivalloisen matkan kohti potentiaalista luonnonkatastrofia ja minä jäisin odottamaan häntä sinne kaiken keskelle? Entä jos vuori purkautuisi siihen mennessä isosti, syntyisi kollektiivinen lähtöpaniikki eikä hän edes pääsisi perille?

Suunnitelma B alkaa – kuten kovin usein – päähänpistosta. Ystävä ehdottaa, että lähdemme maateitse Jarnoa vastaan Jakartaan, jossa on lähin toimiva kansainvälinen lenttäkenttä: hän lentäisi sieltä Eurooppaan ja minä voisin jatkaa Jarnon kanssa matkaa kaksin jossain väljemmillä vesillä, kiertää vaikka Jaava-saarta. Se olisi parempi vaihtoehto kuin odottaa keskellä epävarmaa tilannetta paraneeko vai paheneeko se.

Kuulostaa järkevältä. Ehkä kerrankin kannattaisi olla järkevä.
Olkoonkin, että toteutuksen järkevyydestä voi olla montaa mieltä.

Balilla kaikki toimii WhatsAppilla. Tarkoitan KAIKKI: WhatsAppilla voi tilata kyydin, jalkahieronnan, vuokraskootterin, illallisen hotellihuoneeseen, myöhäisen check-outin. Sovelluksella voi myös hustlata itselleen kuskin, joka lähtee keskellä yötä ajamaan meitä Indonesian halki Jakartaan. The trip takes one day, vakikuskimme kirjoittaa. 28 hours to be exact. I can’t go (hän on perheenisä) but I’ll send my friend to take you. Haluamme ehdottomasti kuskin kaveriksi toisenkin, jotta he voivat vuorotella – kuka hullu pystyisi tai edes suostuisi ajamaan yli vuorokautta putkeen? Täälläpäin maailmaa on varaa tälläiseen ylellisyyteen, sillä toinen kuski maksaa vain 30 euroa lisää.

On jo ilta ja haluamme lähteä mahdollisimman pian, vaikka heti. Sovimme, että lähdemme viideltä aamuyöllä, kun kuskit ovat ehtineet nukkua ja valmistautua.

Mekin valmistaudumme: käymme lähikaupassa – se on pieni kioski, joka palvelee lähinnä rantaan suuntaavia surffareita – ja keräämme kasseihin kaikkea mitä sieltä sattuu löytymään. Pähkinöitä, sipsejä, kosteuspyyhkeitä. Litratolkulla vettä. Banaanit ovat harmiksemme loppu. Ostamme niiden sijaan suklaata.

On myrskyinen yö, ukkostaa enkä saa unta ennen lähtöä. En ole tainnut muutenkaan nukkua pariin päivään, ei vaan väsytä.

Lähetän lentokoneessa olevalle Jarnolle viestin, että älä lähde Jakartasta mihinkään, odota minua siellä. Olen varannut sinulle hotellihuoneen osoitteesta se-ja-se. Toivon, että hän saa viestin heti lentokentällä emmekä mene ristiin.

Lähetän äidille viestin, että älä huolestu, mutta tiedoksi, että tyttärelläsi on taas meneillään hullu hanke, jonka yksityiskohtiin on parempi olla menemättä.

Pakkaan matkalaukun, johon en ole muutenkaan juuri koskenut tähän saakka. Olen kuljeskellut koko tähänastisen matkan uimapuvussa ja farkkushortseissa, kolmenkymmenen asteen seisovassa helteessä ei paljoa enempää tarvitse.

Käyn aamukolmelta suihkussa, pesen jopa hiukset. Matkustaminen tropiikissa on tahmeaa ja haluan olla edes lähtiessäni raikas.

Terassin ovi on auki, kuulemme kun kuski kurvaa mustalla autollaan majapaikkamme eteen viisi yli viisi. Sataa kaatamalla vettä. On niin pimeää, ettemme näe kunnolla hänen kasvojaan. So, to Jakarta, hän sanoo ja nauraa valkoiset hampaat välkkyen. Matkalaukut kolahtavat takakonttiin, pujahdamme takapenkin pimennettyjen ikkunoiden taakse. Auto murahtaa käyntiin ja lähtee halkomaan mustaa ja märkää saarta.

Tuntuu kuin lähtisimme salaa. Yön selkään, kenenkään tietämättä. Olkoonkin, että olen kertonut majapaikkamme isännälle, että lähdemme ennen aamunkoittoa ja jätämme avaimen huoneeseen. Eikä kukaan muu meitä täällä osaisi kaivatakaan.

Otamme toisen kuskin kyytiin saaren toisella puolella. Kuluneen parin päivän jännitys on vaatinut veronsa, olen niin unessa, että hädin tuskin tajuan uuden ihmisen kivunneen autoon. Sade rummuttaa auton kattoa ja matka jatkuu.

Unisena lautalla.

Herään vasta lautalla, jolla ylitämme Jaavanmeren sen kapeimmasta kohdasta Balin ja Jaavan välissä. Ahtaalla autokannella on sulassa sovussa rekkoja, autoja ja pölyisiä skoottereita. Kiipeämme ylemmälle kannelle katselemaan ohilipuvaa merimaisemaa. Kahvilassa soi tekno, vaikka kello on vasta yhdeksän aamulla. Lautta on täynnä ja kaikilla tuntuu olevan sama suunnitelma kuin meillä: amerikkalainen seurue kertoo, että he pääsisivät Balilta lentäen kotiin vasta kolmen viikon viiveellä juuri ennen joulua – se on aikaisin mahdollinen lento jota lentoyhtiö on heille tarjonnut – joten he ovat päättäneet paeta Jakartaan ja lentää kotiin sieltä.

Katselen punatukkaista naista, jonka ystävä ottaa hänestä satoja kuvia takana aukeavaa maisemaa vasten. Nainen pukee kasvoilleen eteerisen katseen, sitten intensiivisen, sitten hän heittää päänsä taaksepäin ja nauraa ei-millekään. Puhelimen kamera räpsähtää uudelleen ja uudelleen.

Lauttamatka ei kestä kauaa, Java ottaa meidät vastaan vehreänä ja kukkulaisena. Kipuamme takaisin autoon ja ajamme maihin. Aamu on valjennut ja vasta nyt näen, että kuskimme ovat nuoria miehiä, varmaankin kaverukset tai veljekset. He puhuvat niin vähän englantia, että on turha kysellä. He jutustelevat hiljaa keskenään, soittavat indonesialaista iskelmää ja antavat meidän torkkua takapenkillä. Ratissa killuu pinkki ilmanraikastin, jonka merkki on Stella.

Tasaista kyytiä on turha toivoa Jaavalla sen enempää kuin Balillakaan. Tiet ovat kapeat ja kiemuraiset, niiden kunto vaihtelee kehnosta umpisurkeaan. Pikkuhiljaa tiet levenevät ja paranevat, mutta ovat silti kuoppaisia ja ennen muuta täynnä asioita, joita pitää väistellä. Vuohia. Keskelle tietä kaupan kohdalle pysäköityjä rekkoja. Erikoiskuljetuksia, kuten skootterin kyytiin pakattuja muuttokuormia tai pyörän tarakalla keikkuvia tuhatkiloisia heinälasteja.

Pysähdymme kauppaan. Havahdun unitokkkurastani vasta, kun seison kaupan pihalla ja tajuan, että olemme saapuneet keskipäivän kuumuudessa sirittävään muslimikylään, jossa ei ole lisäksemme yhtäkään turistia. Olen nähtävyys. Jokaikinen myyjä ja asiakas kääntyy tuijottamaan minua farkkushortseissani ja Led Zeppelin -paidassani. Piipahdan vessassa, joka on pelkkä reikä lattiassa, mutta silti, vessa!

Päivä on valjennut kirkkaana ja kuumana. Kuumuus on Balin kosteuden jälkeen yhtäkkiä kuivaa ja tuntuu noin tuhatasteiselta, kun kävelen takaisin autoon.

Katselen ulos auton ikkunasta. Edessä ja takana on pitkä loputon tie, jonka varressa on kaikki: kaupat ja kodit, temppelit, riisiviljelmät. Ei ole kyliä, jotka alkaisivat tai loppuisivat, vaan päättymätön ketju tätä paikallista elämää sen kaikissa mahdollisissa muodoissa.

Matalat rakennukset ovat samaan aikaan kuluneita ja keskeneräisen näköisiä. Kyltit ovat haalistuneet, moni taloista sen näköisiä että ne on rakennettu jonkun toisen talon purkujätteistä. Ruostuneita pyöriä ja autonraatoja, sinnetänne unohtuneita roskiksia. Vanhoihin autonrenkaisiin on kiinnitetty vuohia, ne nyhtävät kuumuuden kärventämää nurmea rakennusten välissä eivätkä ole moksiskaan metrin päässä huristelevista autoista. Ja yhtäkkiä, kaiken keskellä, odottamaton kauneus: haalistunut vaaleanpunainen seinä. Violettiin kaapuun puettu lapsi, joka seisoo ylväänä skootterin kyydissä isänsä edessä. Keskeltä rakennuksen raunioita työntyvä pensas, joka on puhjennut hillittömään pinkkiin kukintoon.

Jaavan liikenne on yhtä kaaottista kuin Balilla. Kaistoja on vain kaksi, mutta rinnakkain mahtuu aivan hyvin bussi ja rekka, jotka ohittelevat kilpaa hitaita kuljetuksia, kuten miestä, joka kuljettaa pyörän selässä valtavaa hedelmälastia, tai kuorma-autoa, jonka heinäkuorman päällä istuu kokonainen lauma ihmisiä lapsineen. Sääntöjä ei ole tai niistä ei ainakaan kukaan välitä.

Tunnelma tien ympärillä muuttuu, kun vuoret alkavat kohota terävinä horisontissa. Kitukasvuiset pensaat muuttuvat korkeiksi palmuiksi, jotka huojuvat keskellä peltoja. Riisiviljelmiä on kaikkialla mihin katsoo, niissä ihmisiä jotka seisovat polviaan myöten vedessä kartionmuotoiset hatut päässään. Koulutyttöjä pinkeissä kaavuissa, sitten valkoisissa joissa on huput, he parveilevat kadun varrella kuin innokkaat pienet lahkolaiset. Pulleat vuohet kuljeskelevat pannat kaulassa vapaina katua pitkin. Hedelmämarkkinoiden värikkäät kojut ja varjot, satoja vesimeloneita levitetty kankaan päälle kadulle. Pienet ja kiviset indonesialaiset talot ovat täälläkin kuumuuden ja kosteuden rappeuttamat, mutta kauniimmat kuin saaren läntisimmissä kolkissa: ne on maalattu kirkkaan pinkiksi tai violetiksi tai vihreiksi, suurissa ruukuissa niiden edessä on pensaita ja puita, toisissa ikkunoissa liikahtelee pienessä vireessä repaleinen verho.

Tyypillinen kadunvarsiravintola, joka palvelee ohiajavia rekkakuskeja läpi vuorokauden. Toiset ovat pelkkiä koruttomia telttoja.

Nukahdan iltapäivän kuumuuteen. Herään helvetilliseen paukkeeseen, joka osoittautuu ukkoseksi – ensimmäisen tulkintani oli tietysti tulivuoren purkaus. Pilvetön taivas on uneni aikana tummunut ja puhjennut rankkasateeksi, tie tulvii, pellot tulvivat, näkyvyys on aivan täysi nolla ja auton renkaat luisuvat veden pinnalla. Rattia puristavan kuskin ilme on kireä, toinen soittaa puheluita ja puhuu nopeasti kieltä, josta en erota onko se balia vai indonesiaa.

Juuri kun mietin pitäisikö meidänkin huolestua tiellä vyöryvästä vedestä, jonka pinta vain kohoaa kohoamisistaan, nousemme pikkutieltä rampin kautta moottoritielle. Pellot ympärillä ovat yhtä mutavelliä, mutta sade kevenee ja sää alkaa kirkastua. Taivaanrannasta erottuu musta saderintama, siellä sataa yhä niin paljon ettei horisontti erotu. Yhtäkkiä olen näkevinäni tummanpuhuvan sormen joka poraa maata tai merta allaan – tornado? Räpäytän silmiäni ja se katoaa. Kuumuus on tainnut tehdä tepposensa.

Sade on tässä kuvassa vasta pääsemässä vauhtiin. 

Tulivuoret ympärillämme eivät sen sijaan ole harhoja. Ne ovat niin suuria, että niiden huiput osuvat pilviin, katoavat valkoisen pumpulin sekaan. Alan aikani kuluksi tutkia tarkemmin tulivuoria, kassissani on tarkoitukseen sopiva kirja. Tulivuoria on täällä Jaavassakin paljon. Jos ollaan tarkkoja, niitä on sata, joista neljäkymmentä ovat aktiivisia. Etsin listasta myös Baliin savuamaan jääneen Mount Agungin. Harmittaa vähän, että se ei näkynyt Cangguun asti. Olisin halunnut nähdä sen, hiljalleen kytevän 3031 metrin korkeuteen kohoavan jättiläisen, joka oli sotkenut muutamassa päivässä saaren rauhan.

Pimeä alkaa pudota. Pellot katoavat ympäriltämme ja tie muutuu mustaksi putkeksi, jonka läpi hytkymme, pompimme ja tärisemme. Kuskit pysähtyvät syömään illallista kadun varrella olevaan telttaan, joka mainostaa räikein kuvin mausteisia kanaruokiaan. Vatsassa kiertää jo valmiiksi emmekä ole sillä tuulella, että jaksaisimme ilman yhteistä kieltä neuvotella kanattomasta ateriasta. Päätämme syödä illalliseksi kassiin pakattuja pretzeleitä ja pähkinöitä. Äänettömät salamat valaisevat taas koko taivaan. Katselemme näytöstä autosta ja kuuntelemme, kun sade alkaa taas hakata kattoa.

Iltakahdeksalta matkaa on tehty 13 tuntia. Se on mennyt yllättävän nopeasti nukkuessa ja lukiessa, mutta totaalinen uutispimento alkaa koetella toden teolla kärsivällisyyttäni. Haluan tietää onko Jarno laskeutunut ja saanut viestini, kiinnostaa mitä Balilla tapahtuu, haluan kuulla tulivuoren kuulumiset. Yhdessäkään pysähdyspaikassamme ei ole ollut internetiä, jonka avulla olisin voinut tarkistaa. Sitten välähtää! Kuskeilla on tietysti paikalliset liittymät ja toinen heistä jakaa meille verkon puhelimestaan. Pääsen takaisin tiedon valtaväylään. Kuvia, viestejä, informaatiotulva, ah mikä ihana määrä ärsykkeitä koko päivän jatkuneeseen puuduttavaan istumiseen.

Jarno on päässyt perille, saanut viestini, kirjautunut hotelliin ja odottaa meitä siellä.

Denpasarin kenttä on avattu ensimmäisen kerran kolmeen päivään. Luen uutista ääneen ja katsomme ystävän kanssa toisiamme: oliko tämä 28 tunnin roadtrip maailman suurin virhe? Ystävä muistuttaa kaikista niistä järkisyistä joiden takia lähdimme tälle muutoin järjettömälle matkalle, ja on tietysti täysin oikeassa.

Selviää myös, että Jaavassakin tapahtuu: täällä on ollut muutama tunti aiemmin sykloni, jonka aiheuttama mutavyöry on tappanut ainakin 19 ihmistä. Sykloni! Sekö musta sormi, joka välähti horistontissa? Kaiken outous ja kauneus ja epätodennäköisyys väreilee ilmassa. Alkaa tuntua, että täällä mikä tahansa on mahdollista. Tropiikin luonnonvoimat tuntuvat olevan kaikin tavoin isommin ja intensiivisemmin läsnä kuin missään muualla.

Suttuinen kuva myrskystä ja katkenneita oksia väistelevästä skootterista, joka ajaa sen halki.

Vastaantulevat rekkajonot kimaltavat yössä, märkä asfaltti valaa niiden valoista timanttimeren. Olin ajatellut, että liikenne rauhoittuisi yöksi ja pääsisimme etenemään nopeammin, mutta meno yltyy yöllä vaan entistä hektisemmäksi. Tievaloja ei ole, trooppisen sateen piiskaamat tiet ovat liukkaat, rekat ja bussit ohittelevat toisiaan ja joka paikasta kuuluu tööttäilyä. Skootterit ovat suurimmaksi osaksikadonneet, paitsi ne satunnaiset, jotka pulpahtavat esiin pimeästä vasta sitten kun ovat jo pelottavan lähellä.

Tajuan yhtäkkiä, että epäkohteliaana pitämäni tööttäily ei tarkoitakaan sitä mitä kuvittelin. Indonesiassa tööttääminen tarkoittaa vain sitä, että hei meitsi on täällä, taidan mennä ohi, älä säikähdä!

Autossa on aika vähän tekemistä. Voisin kirjoittaa tai käsitellä kuvia, jos kyyti olisi yhtään tasaisempi, mutta hytkyvässä autossa se on mahdotonta. En voi tehdä muuta kuin kirjata puhelimen muistioon näitä lyhyitä matkamerkintöjä, arvioida indonesialaisia iskelmäbiisejä ystävän kanssa ja lukea taskulampun valossa ennen kuin nukahdan taas. Huvittaa, kun huomaan että juuri loppuun lukemani kirjan – jonkuna poimin kotona matkalaukku ihan sattumalta – kannessa on valokuva purkautuvasta tulivuoresta. Kansigraafikko on opiskelutovereitani, terveisiä Tuomo jos joskus luet!

Tietoisuus siitä, että jokin tössähtelevässä kyydissä on muuttunut, havahduttaa minut hätkähtäen hereille. Kestää hetken hahmottaa maailma ympärillä. Auto ei liiku, indonesialainen iskelmä soi pimeässä. Kaikki nukkuvat, ystävä käpertyneenä viereeni takapenkille, kuskit retkottaen etupenkillä. He ovat ajaneet ja nukkuneet vuorotellen, mutta ilmeisesti molempia on alkanut väsyttää niin paljon, että yhteinen välilepo on välttämätön.

Kun silmät tottuvat pimeään ja alkavat erottaa ääriviivoja sen keskeltä, tajuan että olemme parkkipaikalla täynnä muita kenties samaa matkaa tekeviä: ympärillä on loputon meri autoja ja rekkoja, jotka seisovat pimeässä yhtä paikoillaan kuin me. Edessä on rakennus, jossa kimaltaa aukioleva kioski ja neonvaloin merkatut vessat. Ne ovat olleet tällä automatkalla samanlaisia kaikkialla, lattiaan upotettuja kouruja, jotka huuhdellaan käytön jälkeen hulauttamalla saavista vettä päälle. Kaakelilattiat lainehtivat ja vedessä kelluu kuolleita heinäsirkkoja, mutta en välitä, olen kiitollinen ihan jokaisesta mahdollisuudesta päästä pissalle.

Kun herään seuraavan kerran, olemme taas liikkeellä. Aamu numero kaksi on alkanut valjeta, auton ympärillä on sankka vaaleanharmaa sumu jonka keskeltä erotan kaupungin ääriviivoja. Korkeita rakennuksia kapean tien molemmin puolin, temppeleitä. Autot työntyvät esiin sumusta kuin ilmeettömät haamut. Kaikki näkevät yhtä vähän, ajavat hitaasti ja tööttäilevät edetessään, jotta muut kuulisivat, että täältä tulee joku.

Kioski, aurinkokatos, vessa, skootteriparkkipaikka.

Olemme vihdoin 28 tunnin ajamisen jälkeen tiellä, joka vie Jakartaan. Matkaa on jäljellä enää 120 kilometriä ja ilahdumme: olemme melkein perillä! Mutta iloitsemme liian varhain, emme vielä tiedä millaiset Jakartan ruuhkat ovat.

Viimeiset maisemat ennen kuin rakennukset alkavat kohota ympärillämme ovat riisipeltoja, joiden takaa kohoaa valtava vuori. Epäilemättä yksi niistä sadasta tulivuoresta, joita tällä saarella on. Senkin huippu lymyilee pilvissä, ja se haluaa ilmeisesti muutenkin pitää matalaa profiilia nyt kun tulivuoret ovat hankalien tapausten maineessa: sen ympärillä on valkoista utua, ehkä maahan pudonnut pilvi tai ihan vaan sumu, joka saa sen näyttämään joltain toisesta maailmasta tulleelta.

Jarno lähettää kuvan aamukahvistaan. Kuvan tarkoitus on varmasti piristää, mutta tekee mieli lähettää takaisin pommi. Emme ole haistaneetkaan kahvia yli kolmeenkymmeneen tuntiin.

Olin jostain syystä kuvitellut, että Jakartassa olisi kuumaa, mutta sielläkin sataa kaatamalla. Kaupunkiin johtavan moottoritien varrella alkaa näkyä kerrostalo siellä, toinen täällä. Niiden takaa aukeaa varmaankin koko kaupunki, mutta sitä emme näe, koska valkoinen sumu peittää kaiken alleen. Ruuhka on pahempi kuin missään koskaan aiemmin. Autojono matelee, pysähtyy vartiksi kokonaan, liikkuu taas eteenpäin tuskastuttavat kaksi tai kolme metriä. Kymmenen kilometrin matkaan kuluu elämäni pisimmät kolme tuntia. Takapenkin vitsit ovat käyneet vähiin ja leppoisilla kuskeillakin alkaa kiristyä hermo. Mietin johtuuko tämä tolkuton ryysis tulivuoren aiheuttamasta joukkopaosta vai onko tämä täällä normaalia – ja jos on, miten kukaan täällä pääsee koskaan mihinkään? Kuten töihin, tai sieltä kotiin?

Minun ja ystäväni matkapakaasit sulassa sovussa. 

Olen yrittänyt koko matkan miettiä mitä teemme Jarnon kanssa sen jälkeen kun saavun Jakartaan. Ystävä aikoo loikata ensimmäiseen Eurooppaan lähtevään koneeseen, mutta me haluamme tulivuorista ja sykloneista huolimatta pysyä Indonesiassa siihen saakka kunnes paluulentomme lähtevät. Jakarta ei kiinnosta juuri nyt yhtään, eivätkä sade, sumu ja ruuhka lisää lainkaan suurkaupungin houkuttelevuutta. Ehkä karistamme kaupungin pölyt jaloistamme ja lähdemme kiertämään Jaavaa? Yritän innostaa itseni: etsimme salaisia paratiisirantoja! Pikkukaupunkeja, joissa on tunnelmaa, viidakkoon piiloutuneita temppeleitä!

Vihdoin, vihdoin, vihdoin auto hiljentää hotellin eteen. Matka on kestänyt 32 tuntia. Silmiä särkee ja krooninen pissahätä on muuttunut jomottavaksi vatsakivuksi. Kompuroin ulos autosta, jossa olen viettänyt niin paljon aikaa, että Balilla vietetyt päivät tuntuvat jo kaukaisilta enkä ole varma osaanko enää kävellä. Jarno seisoo hotellin edessä suihkunraikkaana hihattomassa paidassaan, horjun hänen syliinsä haisten Stella-autoraikastimelta. Tuttu puristus, tulvahdus helpotusta ja onnea.

Jarnon hotellihuone, jossa vietimme kokonaisen vartin ennen kuin kirjauduimme ulos hotellista ja lähdimme.

Kävelemme hotellin ravintolaan tilaamaan ne kauan odotetut kahvit ja käymme neuvottelun. Se on lyhyt, kuten meillä usein. Hän on samaa mieltä kaikesta, hän on ajatellut ihan samaa: suunnitelmaa C.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olemme ostaneet maan sisäiset lennot takaisin Balille. Tunnin sisällä olen käynyt pikasuihkussa ja vaihtanut ryppyisen t-paitani toiseen yhtä ryppyiseen mutta vähemmän hikiseen, olemme kirjautuneet ulos hotellista välittämättä siitä, että huone olisi ollut varattuna vielä seuraavaan päivään (change of plans, ma´am) ja olemme matkalla lentokentälle.

Haluamme nähdä tulivuoren.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

60 thoughts on “Roadtrip Jakartaan

  1. Moi Stella. Ehkä kertakaikkisen mahtavaan tyyliisi kirjoittaa on vaikuttanut vähintään yhtä mielenkiintoinen musiikkimakusi – teksteistäsi huokuu mielestäni vahva rytmitaju. Kiitos kauniista kertomuksesta! Pus ja ihanaa matkaa teille!

  2. Ihana matkakertomus. Aivan kuin itse olisi ollut mukana. Tuoksut, tunnelma, kosteus, lämpö. Itsekin suuntana Bali helmikuussa. Matkat varattu. Toivon hyvää jatkoa

    • Ooh hei ihanaa! Toivotaan, että vuori saa päästeltyä höyrynsä ja rauhoittuu siihen mennessä. Ja kiitos, ihana kuulla että tykkäsit xx

  3. Ihanan jännittävä matkakertomus. Eläydyin kertomukseen kuin itse olisin ollut mukana. Tuoksut, kosteus, lämpö Itsekin suuntaamassa Balille helmikuussa.

    • Ah, piti hetki lukea ennen kuin tajusin että oli tullut tuplana tämä kommentti :D

  4. Upposin tarinaasi niin että en muistanut lukevani blogia. Kun teksti loppui, olin hetken hämilläni että nytkö jo tämä loppui. Sitten tajusin että en lukenutkaan romaania. Olet todella hyvä kirjoittaja, mielelläni lukisin enemmänkin tekstejäsi. Jään toiveikkaana odottamaan.

    • Oho! Ihana kuulla. Kyllä niitä vielä tuleekin enemmän. Kiitos Leenamari kun luet ♥

  5. Huh mikä tarina! Jännitti aivan kamalasti tätä lukiessa – ihan vatsasta otti. :D Kiitos, että otat kirjoituksillasi kotisohvamatkaajankin mukaan tropiikkiin!

  6. Sä olet kyllä mielettömän hyvä kirjoittamaan! Sulla on kyky kertoa fiilikset niin konkreettisesti ja mukaansatempaavasti, että voisi itsekin kuvitalla istuvansa autossa siellä jossain kaukana. Sun pitäisi kirjoittaa kirja!!

    Teksti osui ja upposi. Se sai minut liikuttumaan, vaikkei siihen mitään syytä edes ollut. Kiitos tästä(kin)! <3

  7. Tähän ratkaisuun mekin sitten päädyttiin siskon kanssa keskiviikkoaamuna, kun molempien lennot oli peruttu. Hypättiin tosin bussiin Denpasarin kentältä, ja kokonaisuudessaan matka kesti about 38 h… huh. Mutta olipahan seikkailu :D
    Odotan innolla tulivuorireportaasejanne!

      • No onneksi matkalla oli muutama pysähdys taukopaikoilla, ja bussissa viihdykkeenä joitakin laatuleffoja kuten Forrest Gump :D
        Väillä kyllä meilläkin alkoi käydä vitsit vähiin, erityisesti silloin kun juututtiin noihin Jakartan ruuhkiin. Matka-aika “hieman” poikkesi etukäteen kommunikoidusta 24 tunnista…

        • MÄ YMMÄRRÄN TÄYSIN! Ei hemmetti, kiva pieni 14 tunnin lisä arvioituun matka-aikaan… No, näistä syntyy näitä unohtumattomia reissumuistoja.

  8. Juuri muutama päivä takaperin Agung näkyi Canggun riisipelloille asti eli tulivuoribongailulla on hyvät lähtökohdat, kun kelitkin ovat jälleen enemmän aurinkoa kuin sadepilveä. Hauskaa loppureissua ja nauttikaa Balista! Täällä on ihanaa <3

    • OOH! En ole nähnyt Agungia koskaan Cangguun asti, ehkei ole osunut tarpeeksi kirkkaita päiviä kohdalle. Kiitos vinkistä! Nyt just ollaan muualla, mutta täytyypä kyylätä kun ollaan takas maisemissa.

  9. Hyvä, Hyvä! Seikkailunmakua. Olen iloinen että päätitte lähteä takaisin balille! Kerrankos sitä! ja tuo automatka, No, on jotain mitä muistella vanhana!

  10. Myönnän – ensin huolestuin että äkkiä pois Balilta. Loppu sai minut ex tempore nauramaan :D jaaaa takaisin. Nimim. Keskiviikkona itsekin koneessa kohti Balia

  11. Ihana että pääsit sen maadoittajasi syliin ja jatkamaan yhdessä kohti uusia seikkailuja. Toivon/rukoilen kovasti että järkenne pysyy kirkkaana siellä seikkailuinnon keskellä ja saamme vielä kauan ihastella raportointejanne tekstien ja kuvien muodossa tarvitsematta itse vaivautua reissaamaan!
    On ne niin mukaansatempaavia, kuin itse kulkisi matkassa. <3
    Onko tarpeeksi kiltisti ilmaistu tätimäinen huolestuminen?!
    Ymmärrän kuitenkin tuon "kerran elämässä" tilanteenne..jotenkin :)

    • Haha ihana kommentti! Ei ollut ollenkaan paha tätihuolestuminen. Kyllä me pidetään huolta toisistamme ♥

  12. Nämä matkakertomukset ovat aivan uskomattoman jännittävää luettavaa! Onnea matkaan ja raportoi taas mahdollisimman pian miten reissu etenee :)

  13. Upeaa tarinankerrontaa, kiitos! Mutta vitsiläinen kun ehdin jo innostua Jaavasta, Balin rannat on käynyt jo viimevuosien suomalaisryntäyksen seurauksena kovin tutuksi ja Jaava taas mystinen ja eksoottinen muukalainen. Se on jännä kuinka niistä matkalaisten hermoja raastavista ja vaativista tapahtumista tulee kaikista kutkuttavimmat ja kiinnostavimmat tekstit. :) Toivottavasti kuitenkin löydätte lomarauhan Balilta ja näette oikuttelevan tulivuoren.

    Agung-juttuja lueskellessa olen muistellut hiljaista jättiläishahmoa idässä. Oltiin Batu Karulla n. 50km päässä (ja sitten Buyan -järvellä) muutama vuosi sitten. Voisko näkyvyys olla niin hyvä? Siellä tööttäiltiin menemään skootterilla.
    Mä nousin jyrkimmissä kohdissa vauhdissa pois kyydistä ja juoksin yksikaistaisia valtateitä ylöspäin matelevan mopon perässä. Alaspäin mennessä oli jarrut kovilla ja hartiat ja kädet jumissa kun tuki oli koko ajan käsillä. Välillä tupsahdettiin pilven sisään ja t-paidassa tuli kylmä. Mun puoliso on kunnon viikinki ja herätti hilpeää huomiota (sitä tööttäilyä!) vuorikylissä.

    • Niinhän se juuri on, että hermoja raastavimmista tilanteista syntyy parhaat matkajutut!

      Ja eiköhän se Jaavakin joku kerta oteta haltuun, siis paremmin kuin tällä automatkalla, mutta nyt ei vielä ollut sen vuoro.

      Hahah ihana muisto! Näen tämän sieluni silmin.

  14. Varsinainen seikkailu, henkeä pidätellen luin mutta päättelin fiksuna tyyppinä että koska olet tästä kirjoittanut blogiin niin kovin hullusti ei ole voinut käydä. Hyvää loppumatkaa ja onnea tulivuoren bongailuun!

  15. Huippu matkakertomus, kertakaikkiaan! Vaikka aihe ei ole mikään iloisin ja tilanteet ovat varmasti olleet rankkoja, niin on ilo saada lukea niistä näin jännittävä teksti. Turvallista jatkoa teille!

  16. Vau!! Mieletön tarina – toivottavasti pääsette rentoutumaan siellä ja näkemään Agungin.

  17. Voi mikä tarina! Vaikka se olikin totta. Henkeä pidätellen luin tekstiäsi ja jännitin miten teidän käy. Tekstisi piti otteessaan koko ajan pitäen yllä jännitystä lopusta jota ei voinut millään arvata. Jatkokertomusta odotellessa.
    Tämä on ensimmäinen kommenttini blogiisi, jota olen lukenut jo alusta asti. Kiitos kauniista kirjoituksista ja kuvista Stella!

    • Helena! Ihanaa kun vihdoin kommentoit. Kiitos, että olet ollut alusta asti mukana, se on ollut uskomattoman pitkä matka.

  18. Tämä taitaa olla ensimmäinen kommenttini vaikka olen lukenut blogiasi jo vuosia. Sinulla on niin uskomaton taito kirjoittaa, että hetkeksi unohdin olevani Suomessa lumisen maiseman keskellä ja eläydyin tarinaan täysin. Kiitos!

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.