✖ AAVASAKSA, YLITORNIO

Olin aivan täysin unohtanut miten kaunista Lapissa on. Ainoa varsinainen suunnitelmani oli ollut laiskotella, mutta joulunvietosta Aavasaksalla ei meinannut tulla mitään, kun teki mieli nakata vihreät kuulat nurkkaan ja painella ulos riehumaan kameran kanssa. Onneksi pohjoisilla leveysasteilla on tähän aikaan vuodesta niin vähän valoisaa aikaa, ettei siellä voi ottaa kuvia kuin parin tunnin verran päivässä. Aikaa jäi siis loikoilullekin sen jälkeen kun aurinko laski muutama hassu tunti nousemisensa jälkeen. Eli puoli kolmelta iltapäivältä.

Nämä kuvat ovat joulupäivältä, kun aurinko nousi puoli kahdentoista maissa päivällä. Kun näin ensimmäisen vaaleanpunaisen hattarapilven leijailevan taivaalle, jätimme kahvikupit niille sijoilleen aamiaispöytään, hyppäsimme Jeeppiin ja lähdimme ajamaan Aavasaksan huipulle. Onneksi Jarnoa ei tarvinnut paljoa houkutella. Kannattaa lyödä hynttyyt yhteen sellaisen ihmisen kanssa, jolla on päässään sama hulluus kuin itsellä.

Horisontin takaa nouseva aurinko värjäsi kuuset vaaleanpunaiseksi.

Jätimme auton hiihtokeskuksen parkkipaikalle ja kipusimme rinteiden päälle. “Hiihtokeskus” antaa paikasta hiukan mahtipontisen kuvan – oikeasti se on sympaattinen pieni kiska, josta voi ostaa pahvimukikahvin, vuokrata laskettelusukset, varata mökin tai syödä kalakeittoa juureen leivotun ruisleivän kanssa.

Olin unohtanut senkin miltä tuntuu kun aurinko nousee vasta puoltapäivän maissa – ja sitten kun se nousee, se on kaiken odotuksen väärti.

Kävin aikoinaan Aavasaksalla lumilautailemassa. En ole koskaan ollut kovin hyvä talviurheilussa – muutinhan Suomeen 11-vuotiaana kuumasta maasta, jossa talvilajit eivät sattuneista syistä ole kovin suosittuja. Lumilautailu oli kuitenkin luontevaa jatkoa skeittaukselle, jota motoriikan puutteestani huolimatta sinnikkäästi opettelin, kunnes sain tarpeekseni ruvelle naarmuuntuneista polvista ja kyynerpäistä. En tosiaan ollut ilmiömäinen rinteessäkään, mutta lumilaudan kanssa ei ainakaan tarvinnut ottaa yhteen asfaltin kanssa eikä tekniikan kanssa ollut niin tarkkaa, koska painovoima vei takuuvarmasti alas. Aavasaksan ankkurihissillä nousu olikin sitten toinen tarina. Onneksi somea ei vielä ollut eikä kukaan ollut ikuistamassa erikoisasentoja, joissa raahauduin takaisin vaaran päälle.

Äitini kertoi meille pohjoisen maisemista, kun asuimme vielä Australiassa ja lumi oli minulle ja veljelleni vasta teoreettinen käsite. Hän ikävöi suomalaisia vuodenaikoja ja kaipasi talvea, enkä ikinä ymmärtänyt miksi – olinhan auringon lapsi, joka temmelsi päivät pitkät hiekkarannalla ja oppi uimaan ennen kuin kävelemään. Osasinkohan arvostaa tätä kauneutta, kun tulimme tänne ja näin kaiken omin silmin? En muista. Oli varmaan liian kiire olla kroonisesti ahdistunut, ja taisin muutenkin olla kiinnostuneempi rockmusiikista, hevosista ja pojista kuin kansallismaisemista ympärilläni. Arvostus syntyi vasta pienellä viiveellä.

Ainut asia, joka Aavasaksassa silloin väräytti elämänjanoista sieluani, oli minua montakymmentä vuotta vanhempien muistot juhannusjuhlista, jotka järjestettiin vaaran huipulla 50- ja 60-luvuilla. Legendaarisiin juhliin saapui ihmisiä kaukaa ja meno on takuulla ollut unohtumaton, mutta siitä en valitettavasti tiedä mitään, koska olin liian nuori ja aivan liian utelias, ja puheenaihe vaihdettiin ennen kuin ikinä päästiin niihin oikeasti hyviin juttuihin. Höh. No, juhannusjuhlat tai ei, Aavasaksa tunnetaan yhä Lapin eteläisimpänä paikkana, jossa juhannuksena voi nähdä keskiyön auringon.

Aavasaksa sijaitsee Ruotsin rajalla, joka jää tässä kuvassa selkäni taakse. Tuonne horisonttiin kun ajaa tarpeeksi kauas tulee vastaan Raanujärvi, sitten Rovaniemi. Äiti ajeli sinne silloin tällöin ja hyppäsin mielelläni kyytiin, koska tykkäsin reitin karunkauniista suomaisemista. Marjahullu äitini tiirasi tupasvillan seasta hilloja, minä yritin nähdä virvatulia. Niitä ei osunut vastaan, mutta poroja kohtasimme senkin edestä. Pysähtelimme vähäväliä, koska suota halkovan aution valtatien keskellä seisoi kymmeniä poroja. Ne eivät ymmärtäneet olevansa etenemiseste, minun tehtäväni oli nousta autosta ja hätistellä ne tieltä. Yhtä piti kerran hiukan tuuppia pyllystä. Sen turkki oli niin pehmeä, että teki mieli halata sitä.

Aavasaksan laskettelurinteitäkin korkeammalla on vaaran varsinainen huippu, jolla sijaitsee Keisarinmaja, vanha paviljonki ja näkötorni. Halusin viedä Jarnon tornin huipulle, koska sieltä näkee idän lisäksi muihinkin ilmansuuntiin – Tornionjoen yli Ruotsiin, pohjoiseen kohti Pelloa ja Kittilää, ja jokivartta pitkin etelään kiemurteleviin kyliin ja lähimpään pikkukaupunkiin, Tornioon. Huurteisen tornin ovi oli jäätynyt auki ja pääsimme kapeaan kierreportaikkoon, mutta perillä odotti pieni pettymys: ikkunalasitkin olivat kimaltavien lumikukkasten peitossa eikä niiden läpi nähnyt mitään. Tulipahan kivutessa lämmin.

Jarno on viettänyt vuosien varrella pitkiä aikoja kaukaisissa paikoissa kuten Uudessa-Seelannissa, Etelä-Amerikassa, Intiassa ja Kiinassa, mutta jouluna Pohjanmaan poika kävi ensimmäistä kertaa Lapissa.

Näkötornin kupeessa sijaitseva Keisarinmaja on Lapin vanhin matkailukäyttöön valmistunut rakennus, sillä se rakennettiin vuonna 1882 metsästysmajaksi silloisen keisarin Lapin-matkaa varten. Aleksanteri II ei koskaan ehtinyt paikalle ja perillisenkin matka peruuntui vuosia myöhemmin, mutta muita vieraita on sittemmin saapunut bussilasteittain: Keisarinmaja toimii nykyisin museona ja on kesäisin auki vierailijoille. Minä olin sen kahvilassa kesätöissä: keittelin kahvia, paistoin vohveleita ja pääsin käyttämään kielitaitojanikin, sillä iso osa vieraista oli ulkomaisia turisteja. Olin yläasteikäinen (toisinsanoen sietämätön teini) enkä voinut ymmärtää miksen saanut käyttää töissä Led Zeppelin -paitaani.

Huipulle johtavaa tietä ei oltu joulupäivänä aurattu, mutta Jeeppimme ei paljoa piitannut pienestä kinoksesta. 

Matkajutuissa on luvassa pian paluu lämpimmille leveysasteille, mutta toivottavasti ette ole vielä ihan kyllästyneet lumikuviin, sillä niitä olisi vielä jokunen jäljellä!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA