Joskus on ikävä sinne mistä kaikki alkoi

Kuinkahan monta sataa kuvaa olen julkaissut blogivuosieni aikana samoista asioista: minusta hymyilemässä kadunkulmassa, mäyräkoirasta jonkun sylissä, pahvimukikahveista, Helsingin kaduista, katoista ja auringonlaskuista, vapaapäivän hortoilusta läpi kaupungin? Ne ovat jääneet viimeisen vuoden tai parin aikana aiempaa vähemmälle, sillä olen alkanut pelätä, että pökerrytte tylsyyteen. Toisaalta juuri ne samat kuvat osuvat liikuttavalla ja täsmällisellä tavalla ytimeen, josta bloggaaminen lähti aikoinaan liikkeelle: arkeen. Siihen mitä ihmiset tekevät, miten pukeutuvat, millaisiin asioihin kiinnittävät huomionsa, miten viettävät aikaa silloin kun agendalla ei ole mitään erityistä.

Mutkattomat kuvat tavallisen päivän varrelta olivat pitkään blogin pääasiallinen sisältö. Tälläiset vaatteet tänään. Tuossa työpaikan kahvinkeitin ja sen vieressä virnuileva työtoveri. Märät lehdet liimautuneena katuun kun kävelen kotiin. Koira käpertyneenä viereeni sohvalla.

Kuvissa ei ollut valtavaa vaihtelua, koska ei sitä ollut aina päivissäkään.

Se oli vuosia sitten ennen kuin bloggaaminen muuttui ammattimaiseksi ja monen ammattilaisen ihon alle alkoi hiipiä tunne, että pitää olla juttukulma joka kerta kun avaa suunsa. Mutta pitääkö aina? Esitellä uusi oivallus tai laukkuostos, kertoa matkakäänteistä tai purkittaa elämää helposti nielaistaviksi TOP5-listoiksi? Kuvittaa se uusilla kuvilla, jotka ovat samaan aikaan tarpeeksi samanlaiset, mutta erilaiset kuin aiemmat?

Ikävöin joskus takaisin sinne mistä kaikki alkoi. Maailmaan, jossa blogit pyörivät oman arjen ympärillä eikä toisinpäin. Julkaisukynnys oli matala niin kuvissa kuin teksteissä. Kirjoituksissa juteltiin niitänäitä, kerrottiin kuulumiset kuin kaverille. Kuvat eivät olleet kummoisia, suttuisia asukuvia rappukäytävässä ja heilahtaneita lomamuistoja. Ne eivät kilpailleet seksikkyydellä somevirrassa, eikä kukaan miettinyt onko tämä tarpeeksi. Ne olivat välähdys jonkun arkea, ja se riitti.

Nämä kuvat ovat viime sunnuntailta, kun aurinko paistoi pitkästä aikaa ja räpyttelin silmiäni kirkkaassa kevättalvisessa valossa. Lähdimme ulos kun saimme viikon työt päätökseen, kävimme katsomassa Ville Anderssonin näyttelyn, joka oli viimeistä päivää esillä Helsinki Contemporaryssa. Taiteilija oli paikalla viimeisten tuntien kunniaksi ja sain ottaa hänestä pari kuvaa. Paluumatkalla auringonlaskun punainen kajo alkoi valua kaiken ylle. Haimme lempikahvilastamme eväät ja pahvimukikahvit mukaan ja katsoimme kotiparvekkeella näytöksen loppuun.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

55 thoughts on “Joskus on ikävä sinne mistä kaikki alkoi

  1. Pingback: Määrittääkö blogi elämää vai elämä blogia?

  2. Heippa Stella! Blogiisi epäsäännöllisen säännöllisesti eksyvänä täytyy sanoa, että nimenomaan arjen kuvaukset viehättävät. Eivät luksut ja matkat (vaikka niitä elämään kuuluisikin) vaan juuri se, että näkee arjen pieniä, kauniita hetkiä ikuistettuna. Niitä jokaisen elämään kuuluu ja niihin pystyy samaistumaan. Arjen pienet, ihanat, kultaiset hetket. Varis puun oksalla, lämmin tee sohvalla hyvän kirjan kanssa. <3

    Sivujuonne, silti aiheeseen liittyen: Eipä kai kenenkään bloggaajankaan elämä ole vain luksusta ja jotenkin on kurja, jos blogimaailmasta välittyy sellainen kuva. Ehkä varsinkin nuoremmille lukijoille, joiden toiveammatti on "bloggaaja" koska sellainen elämä näyttää kuvien kautta niin huikealta, hulppealta ja aina uuden tavaran/vaatteen/jne-täyteiseltä.

    • Moikka Heidi, kiitos kommentistasi! Olet asian ytimessä, siksi tämä blogin nimikin on Notes on a life – halusin tästä paikan, jonne voin tehdä visuaalisia ja verbaaleja muistiinpanoja ilman paineita siitä, että jokin aihe olisi liian pieni tai arkinen.

      Ei varmasti kenenkään elämä ole pelkkää luksusta, mutta jokainen bloggaaja tietysti päättää itse millaisia asioita kertoo elämästään. Ymmärrän kyllä hyvin heitä, jotka päättävät näyttää vain pintapuolisia ja positiivisia asioita – julkisessa työssä on negatiiviset lieveilmiönsä ja siten pääsee varmasti vähemmällä. Ei auta kuin toivoa, että nuorilla olisi riittävästi medialukutaitoa sen ymmärtämiseen, että blogi ei ole kattava läpileikkaus kenenkään elämästä, ei edes sellainen blogi jossa kirjoitetaan arkisista asioista ja vastoinkäymisistäkin.

  3. “Ikävöin joskus takaisin sinne mistä kaikki alkoi. Maailmaan, jossa blogit pyörivät oman arjen ympärillä eikä toisinpäin.”

    ^ SIIS kuinka täydellisesti tiivistetty ajatus! ♥

  4. Olet timanttinen. Tässä oli vähän sitä samaa,kuin taipaleesi alussa. Olen seurannut blogiasi alusta,paras aika vuodesta oli huippu.

    Hienoa,että teet tätä työksesi ja,että myös poikaystäväsi pääsi samalle blogialustalle. Hyödyntää molempia,kun on lukijakunta valmiina.

    Kaikkea hyvää tuleviin työkuvioihin ja elämäänne. Tulen vastaisuudessakin piipahtamaan ja katsomaan upeita kuvianne.

    • Kiitos Jansku kauniista sanoistasi! Mahtavaa kuulla, että olet ollut niin pitkään mukana ja luet yhä – tulee tosi onnekas ja kiitollinen olo teistä pitkään kelkassa pysyneistä vakilukijoista. Vaikka tietysti iloitsen yhtä lailla uusista lukijoista!

    • Kiitos! Meillä onkin kestomukit – ne eivät vaan aina ole mukana, jos takeaway-kahvilavisiitti ei ole etukäteen suunniteltu. Nytkin olisimme jääneet kahvilaan istumaan, jos sinne olisi vaan mahtunut, mutta se oli täynnä, joten nappasimme eväät mukaan.

  5. Taidan kuulua niihin, jotka ovat lukeneet aika vähän ja useimmiten itselle sopivia blogeja. En osaa kaivata niitä sliipattuja asioita joita kuvasit ja jotka värittävät ilmeisesti aika montaa muuta blogia. Muutama blogi on jäänyt matkan varrella pois juurikin tästä syystä: en voi millään samaistua kirjoittajan jatkuviin kapkaupungin reissuihin, ökyremontteihin tai satojen eurojen t-paitoihin. Olen myös huomannut että niinkin yksinkertainen asia kuin bloggaajan suhdestatus saattaa vaikuttaa lukijakuntaan ja kiinnostavuuteen, eikä siinäkään pahaa. +30 sinkku varmaan saattaakin kokea angstia arjen tylsyydestä ja siksi tarvetta kirjoittaa aiheista kuinka arkisista toimista kuten suihkussäkäymisestä saisi luksusta. Tämä luksus ja lavastettu hyggeily on alkanut itseä häiritä suunnattomasti – miksi kaikkea pitää säätää ja viilata koko ajan? Perheellisenä äitinä olisin maailman onnellisin jos saisin istua pytyllä häiritsemättä sen kymmenen minuuttia, siihen ei mitään soittolistoja tai kynttilävalaistusta tarvita. Ja en halua tuomita niitä, joita tällaiset asiat koskettavat. Olet tavattoman taitava isojen ja pienin asioiden kuvaaja, ja itseä elämässä koskettavat juurikin ne pienet asiat, arjen kauneus. Se on halpaa, kaikille mahdollista ja saavutettavaa. Ei haittaa onko sinulla lapsia vai ei, osaat koskettaa kaikenlaisia ihmisiä, joita ihmisyys ylipäätään kiinnostaa. Jatka siis pliis samalla linjalla <3

    • Hei ja kiitos kauniista sanoistasi! Ihana kuulla, että olet tykännyt. Olen ihan samaa mieltä arjen kauneudesta, siitä voi nauttia kuka tahansa ilmaiseksi koska vain.

      Tunnistan hyvin tuon, että elämäntilanne voi vaikuttaa siihen kuinka kiinnostavaa tai samaistuttavaa toisen tuottama sisältö on. On luonnollista, että itselle ajankohtaiset aiheet kiinnostavat, mutta taas toisaalta jonkun aivan toisenlaista arkea elävän jutut voivat kiinnostaa juuri siksi, että ne poikkeavat niin paljon omista. Kai se on lopulta kiinni vaan siitä, että löytyyko tarttumapintaa itselle vai ei.

  6. Noin kahdenkymmenen rivin postauksesta (joka oli ensi vilkaisulla vain “täyttöpostaus” ) sai näin mielenkiintoisen keskustelun kommenteissa aikaan! Tämä on hyvän blogin merkki, vuorovaikutus lukijoiden kanssa!

  7. Heii, mahtavaa. kiitos oivallisesta kannanotostasi Stella. Komppaan,

    Minusta ilmiössä on kyse enemmänkin tarinallistamisen taidon puutteesta, taidosta osata kertoa tarinoita. Jossain blogistanian kuumassa huumassa bloggaajien ajatukset kirjoittamisen taidosta ja sen merkityksestä vääristyivät. Kuviteltiin, että mikä tahansa sanojen peräkkäin asettaminen riittää lukijoille.

    On oikeasti se ja sama, vaikka bloggaaja kirjoittaisi aidanseipäästä, jos tarina on hyvin kirjoitettu. Mutta kun kaikki eivät tätä taitoa osaa. On helpompi tilata aidanseiväs blogiyhteistyönä ilmaiseksi kotiin, kuvata harmaata riukua monta päivää, ja rakentaa juttu googlaamaalla seipään tuoteseloste verkosta ja muokkaamalla teksti omaan suuhun sopivaksi.

    Se upposi lukijoihin ehkä hetken aikaa, mutta enää se ei uppoa. Onneksi. Kirjoittaminen on taito siinä missä näytteleminen tai laulaminen. Kaikki eivät osaa laulaa, eivätkä kaikki osaa kirjoittaa (ainakaan harjoittelematta sitä).

    Mutta anna palaa vain Stella. Kirjoita aidanseipäästä – tai vaikka pahvikahvimukillisesta. Minä kyllä luen jokaisen tarinasi. Ihan vain siksi, että sinä osaat kirjoittaa niitä.

    • No tässä oli nyt kuvailtu hyvin jotain siitä mikä nykymeiningissä minuakin häiritsee.

    • Hei kiitos tästä, olet aivan täsmälleen oikeassa ja tätä olen koittanut monesti purkaa sanoiksi siinä onnistumatta, taidan katsoa asiaa vähän liian läheltä. Se on juurikin kuten sanoit, lopulta on melko sama mistä kirjoittaa, jos vaan osaa kirjoittaa siitä kiinnostavalla tavalla.

      Sen verran täytyy lisätä, että blogin linjaan sopivan ja hyvän yhteistyökirjoituksen tuottaminen on monesti paljon vaikeampaa ja työläämpää kuin tavallisen ei-kaupallisen postauksen tekeminen. Nopsan mainoksen kirjoittaa toki äkkiä, mutta nyt tarkoitan sellaista yhteistyökirjoitusta, jonka suurin osa lukijoista lukee mielellään tai edes toisella silmällä yhteistyöstä huolimatta. Mutta se on jo vähän sivuun varsinaisesta aiheesta.

      Kiitos sulle vielä kauniista sanoistasi ja ihanaa, että pysyt mukana! xxx

  8. Aina pitää olla vähän rosoa ja särmää eli oikeaa, aitoa meininki. Täydellisyys hohtaa hetken, mutta loputtomasti sitä alkaa vain turruttaa ja kyllästyttää. Olette <3

  9. Juuri tämän takia rakastan tätä blogia! Ihanasti ja aidosti sanottu. Ja niin totta. Ihan liikutuin.

    En ikinä kyllästy katsomaan kuvia samoista arkisista jutuista, koska ne ovat ihania. Olet(te) näissä uskomattoman upeissa kuvissa onnistunut säilyttämään aidon tunteen ja herkkyyden. Se on kaunista.

    Pidän myös äärettömästi siitä kuinka älyttömän aitoja ja loistavia kirjoittajia olette – molemmat. ❤️ Täällä yhdistyy kaksi niin uskomatonta asiaa: yhdelläkin upealla kuvalla voi kertoa tuhat sanaa, mutta samalla pelkillä sanoilla voi luoda kuvan, jossa vain mielikuvitus on rajana!

    • Hei kiitos tuhannesti, luin kommenttisi moneen kertaan ja olin itse jäädä sanattomaksi kaikkien kauniiden sanojesi edessä ♥ Ihana kuulla, että rakastat. Teille on iso ilo tehdä tätä, tulee olo että ne pienetkään arkiset jutut eivät ole turhia.

  10. Oot jäljillä. Tästä postauksesta, tunnelmasta, välähti muisto muutaman vuoden taa, lempibloggaaja kertomassa kuinka se kävi ostamassa kermaviiliä ja eksyi kotimatkalla ihastelemaan sunnuntaipäivän säätä… Uskon ihan oikeasti että janotaan sitä täällä, aitoutta. Se on se ihan toinen puoli, hiottu, mahd. häikäisevä ja hieno sisältö, mikä turruttaa ja kyllästyttää. Kaikkihan sen tietää että ei se teknisesti viimesen päälle hiottu esitys vaan joku muu mikä lopulta tavoittaa…

    • Niin!

      Aitous liittyy kyllä aiheeseen, mutta eivät ne huolellisesti hiotut jutut ja tarkoin konseptoidut kuvat välttämättä ole ei-aitoja. Ne eivät vaan edusta sitä arkista ja rentoa, spontaania käsittelytapaa, joka oli lifestyleblogeille joskus ominainen, ja jota olen vähän ikävöinyt, koittaen vaihtelevalla menestyksellä pitää sitä omalta osaltani elossa.

      Tuohon aitouteen haluan kyllä palata vielä ajan kanssa! Se on kiinnostava ja laaja aihe, eikä ollenkaan mustavalkoinen sekään.

      • Joo, totta, minäkään en tarkoittanut sitä, että tarkoin konseptoidut kuvat ym. tarkoittaisi automaattisesti epäaitoutta, vaan jotain sellasta, että jos se toinen puoli, tietty aito tulokulma unohtuu, niin mennään metsään. Tai jos upeista kuvista ym. tulee se tärkein….moni bloggaajahan tästä on puhunut, että alkaa sensuroida ja epäillä voiko tätä kännykkäräpsyä julkasta tai onko tää liian arkinen ja tylsä postaus…Tarkennukseksi vaan kommenttiini :)

        • Niin, kyllä! Tietynlaista täydellisyyttä tavoitellessa voi tosiaan helposti unohtua se varsinainen sisältö, joka alunperin sai ihmiset kiinnostumaan. Bloggaajana joutuu tasapainottelemaan monen asian välillä: toisaalta on luonnollista ja väistämätöntäkin, että taidot kehittyvät tehdessä ja esimerkiksi kuvista tulee ajan saatossa paremmat. Toisaalta blogeissa kiinnostaa monesti eniten juuri samaistuttavuus, joka alkaa olla katoavaa luonnonvaraa siinä vaiheessa kun sisältö hipoo naistenlehden estetiikkaa.

  11. Siis just noin, simppeliä, arkista, epätäydellistä… sitähän elämä on! Tosin, teidän tapauksessa, kaikki täydellisen kauniit kuvat ja oman tyylisenne tekstit tekee blogistanne niin lumoavan kauniin, kiitos siitä:)

  12. Juuri ne kuvat kahvinkeittimistä, mäykyistä sylissä, katuun liimautuneista lehdistä, öisen kaupungin valoista, majakkana yössä loistavasta kukkakioskista, pahvimukikahveista, revenneistä farkuista, kalliopiknikeistä, hymyistä hupun alla, jouluoksasta, koruista ikkunalaudalla ja sadat muut ovat olleet niitä, jotka ovat pitäneet allekirjoitaneen mukana koko tämän ajan. Ne ja verbaalisesti hivelevät kirjoitukset (ei todellakaan itsestäänselvyys tai edes kovin yleistä enää nykypäivän kielenpilausaikana). Kehitys on hyvästä, mutta siitäkään ei tarvitse tulla itsetarkoitusta. Joskus asiat ovat parhaimmillaan juuri sellaisina kuin ovat; yksinkertaisina, arkisina, ehkä hieman suttuisinakin. ♡

  13. Samoja olen mietiskellyt. Eniten kai vaivaavat nämä joillakin kerta toisensa jälkeen toistuvat yhteistyöpostaukset tyyliin en minä tässä mitään mainosta mutta kaikki kamat on saatu bloginäkyvyyttä vastaan. Juu, sillähän nämä ihmiset elävät mutta silti.

    • Niin, ymmärrän hyvin, että yhteistyökuviot voivat joskus olla lukijan kannalta epäselviä. Maksetut kaupalliset kampanjat on helppo merkitä kaupallisiksi kampanjoiksi, siitä kaikki tietävät, että bloggaaja saa tekemästään työstä ja tarjoamastaan näkyvyydestä sovitun korvauksen. Mutta sitten on toisenlaisia tilanteita, joihin ei voi soveltaa samaa yksinkertaista logiikkaa.

  14. Kiitos näistä kuvista, arjen välähdyksistä. Nyt ymmärrän miksi blogit ovat alkaneet tuntua vähän liian etäisiltä viimeaikoina. Olen kaivannut niitä ihan tavallisia kahvikuppeja ja hymyjä. Kun näkee että tuo tuolla ruudun toisella puolella tykkää omista arkisista jutuistaan, sitä muistaa taas paremmin arvostaa omaakin lempimukiaan, puhtaita lakanoita ja aamupuuroa.

  15. Se on jännä juttu, että juuri se amatöörimaisu kiinnostavaa, koska siitä tulee usein aitouden fiilis. Me kaikki ollaan nähty niin paljon vimpan päälle tuotettua kuvaa, tekstiä ja videoo, että niiden pitää olla todella pysäyttäviä pysäyttääkseen oikeasti.
    Se, että joku vielä uskaltaa paljastaa jotain, mitä ei ole loppuun saakka suunniteltu ja harkittu, on sitä, mitä mä arvostan.

    • Se on ihan totta! Mutta tämäkään ei ole ihan mustavalkoinen juttu. Amatöörimainen ilmaisu, josta blogimaailma lähti liikkeelle, ei taitaisi sellaisenaan enää tänä päivänä mennä läpi, koska ajat, blogit ja ihmisten odotukset ovat muuttuneet. Bloggaaminen oli alussa puolisalainen harrastus, niitä suttuisia rappukäytävä- ja peilikuvia ottivat kaikki eikä kellekään tullut mieleenkään, että siitä tulisi jonain päivänä osalle ammatti. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin blogimaailman rakenteet ovat tietyllä tavalla vakiintuneet (vaikka toki liikkuvat koko ajan) ja menestyneet bloggaajat ovat tavallaan asettaneet lähtötason. Yhä useamman aloittavan bloggaajan motiivi on tulla ammattilaiseksi, joten hyvä kamera hankitaan yleensä heti kärkeen ja sisältöä tuotetaan hyvin tietoisena siitä, että niille saattaa löytyä laaja yleisö. Harrastuspohjaisia blogeja löytyy toki yhä, mutta ne amatöörimaiset taitavat jäädä aika vähälle huomiolle.

      Ehkä kysymys on jostain muusta kuin vastakkainasettelusta amatööritekemisen ja ammattimaisuuden välillä. Siitä paljonpuhutusta aitoudesta? Aito voi olla, vaikka kuvat olisivat teknisesti laadukkaita. Ja samaistuttava, rehellinen, inhimmillinen. Se vaatii tietysti rohkeutta, jos kirjoittaa isolle yleisölle, itsensä likoon laittamista. Ei aina ihan helppoa, joten ymmärrän hyvin senkin, jos haluaa etäännyttää todellisen itsensä ja elämänsä ja pysytellä blogissa pintapuolisissa aiheissa.

      • Joo, amatöörimaisuus ja hutaisten tehdyt jutut ja kuvat eivät vielä ole laadun tae:) Ehkä se salaisuus on tosiaan tuo rohkeus. Joskus on rohkeaa pistää ilmoille jotain spontaania, joskus se on vain laiskuutta. Ja lukija/katsoja aika usein kyllä tunnistaa, kummasta on kyse.

        • Kyllä, olet asian ytimessä – lukijat ovat tarkkasilmäisiä ja tunnistavat tosiaan sen pienen mutta tärkeän eron.

  16. Komppaan!

    Liikaa kaikkea on liikaa kaikkea.
    Liian vähän on liian vähän.
    Riittää kun on. Riittävästi on aina hyvä ❤

    Jännää on nyt ilmassa!! Sielläkin kuulemma

  17. Juuri eilen puhuin ystävän kanssa kuinka liian suunnitelluista kuvista ei enää välity se miksi aikoinaan ajautui seuraamaan! Onneksi täällä sitä ei ole tapahtunut! ❤️ Edelleen kiinnostaa ne arjen hetket, kuvat koirista, kadunkulmista ja henkilöistä, jotka osuvat etsimeen! Niissä on enemmän taikaa kuin jossain mikä näyttää Prisman katalogilta!

  18. Ikävöin monilta bloggaajilta juurikin sitä normiarkea, asioita joihin voi samaistua. En kaupallisia yhteistöitä, järkkärillä viimeisen päälle viimeisteltyjä kiiltokuvia tai sana sanalta harkittuja kirjoituksia. Olen menettänyt mielenkiinnon moniin bloggaajiin (ja Instagram-tileihin) koska blogin suunta ja on muuttunut niin paljon. Ymmärrän tietenkin, että moni saa tulonsa bloggaamisesta, mutta toivoisin että aitous ja myös se normaali arki pysyisi mukana. Toki hienot tilaisuudet ja muut kuuluvat asiaan, mutta vastapainona saisi olla niitä kahvikuppeja ja suttuisia asuja rappukäytävässä.

    • Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Olen ihan samaa mieltä, että kaiken kimalluksen vastapainona on hyvä olla arkea.

      Samalla ymmärrän tietysti myös bloggaajan kantaa. Moni ehkä laillani miettii onko ne arkiset kahvikupit on jo liian moneen kertaan nähty, olettaa että lukijat odottavat työkseen bloggaavalta enemmän – ja kyllä jotkut odottavatkin. Minäkin olen saanut kritiikkiä juuri näistä arkipostauksista: kuvat toistavat itseään, aina samat koirat ja kadut… Minkäs sille mahtaa, että koirat ja kotikulmat nyt tuppaavat pysymään samoina!

      Haasteena voi olla myös se, että omassa elämässä ei ehkä kaikkien pressi- ja kuvausmatkojen keskellä aina ole sitä niinsanottua tavallista arkea, tai jos on, se menee ehkä rauhoittuessa omien läheisten kanssa eikä tule mieleen kaivaa kameraa esiin. Silloin ollaan tietysti tilanteessa, jossa omalla elämäntilanteella ei välttämättä ole paljoakaan tekemistä lukijoiden arjen kanssa, eikä blogi pysty tai edes pyri tarjoamaan samaistumispintaa. Siinä tapauksessa täytyy toki olla jotain muuta sisältöä, joka kiinnostaa ihmisiä.

      • Hyvät kulmat, hyvät kadut ja hyvät koirat! Kirjoita vastaisuudessakin niistä pienistä arjen hetkistä, tunnelmista ja hassuista sattumuksista. Kirjallisuuden suurteoksia on kirjoitettu näennäisesti maailman tylsimmistä aiheista — salaisuus kiinnostavuuteen on taito kirjoittaa, ja sama pätee blogiinkin. #pahvikahvi

      • Tästä aiheesta on tietenkin hyvin matala kynnys siihen, kuinka paljon kukin haluaa elämästään paljastaa ja missä menee yksityisyyden raja jos arjen paljastuksista puhutaan – sitä kunnioitan täysin. Ja jos bloggauksesta tulee työ, tietenkin sisältöä parantaa ja kehittää koko ajan, yhtälailla kuin itseään ja tehtäviään missä tahansa työpaikassa.
        Ehkä liika ammattimaisuus on se mikä minut karkottaa, tai saa kaipaamaan arkisuutta. Mikä on hassua, koska kyseessä on kuitenkin jonkun henkilön työ :)

        Kaikkia ei tietenkään voi miellyttää, jotkut taas kyllästyvät helposti samantyyppisiin postauksiin ja odottavat kirjoittajalta aina vähän enemmän. Siksi onkin mahtavaa että voi valita seurattavansa.
        Itse tosiaan nautin arkisista jutuista ja miellyn ennemmin henkilöihin juttujen takana, kuin viimeisen päälle harkittuihin sisältöihin. Erityisesti instastoorit (kiitos sinulle aktiivisuudesta) ovat antaneet mahdollisuuden kurkistaa muiden, niin tuttujen kuin tuntemattomien, arkeen helpommin ja se on mielestäni kiehtovaa :) Ehkä nuo stoorit ovat sitten sitä mitä blogit alkujaan edustivat.

        Ja pakko vielä sanoa, te olette Jarnon kanssa jotenkin valtavan ihania, ja niin täydellisiä toisillenne ❤️

        • Kiitos hyvästä kommentista! Paljon asiaa.

          Joo, näinhän se on että työssä kuin työssä kehitys on väistämätön, paikoillaankaan ei voi jäädä polkemaan. Bloggaajan työssä täytyy vaan olla tarkkana just sen kanssa, etteivät kehittyvät tekniset taidot ja ammattimaistuva ote syö juuri niitä asioita, jotka lukijoita eniten kiinnosti.

          Toisaalta moni blogi on lähtenyt viime aikoina sellaiseen suuntaan, jossa oma persoona ja arkiset kuulumiset eivät muutenkaan ole enää niin keskeisessä roolissa, vaan jälki muistuttaa toimitettua naistenlehteä. Se on oma tyylilajinsa, jossa viimeistä yksityiskohtaa myöten hiottu ammattimaisuus on pelkästään hyvästä, ja sillekin löytyy oma lukijakuntansa.

          Ja niin, toki kymmenen vuoden blogihistorian aikana ehtii itse kukin – jopa kirjoittaja itse – kyllästyä samoihin juttuihin, jos niissä ei tapahdu mitään uudistumista tai monipuolistumista. En haaveilekaan siitä, että voisin kirjoittaa pelkkiä arkikuulumisia ja -huomioita, vaan pyrin siihen, että täällä olisi mahdollisimman monipuolisesti erilaista sisältöä: joskus kuvapainotteista, joskus enemmän asiaa ja ajatuksia, välillä tyylijuttuja, sitten taas matkailua ja musiikkia. Sopivassa suhteessa minua inspiroivia juttuja, silloin en itse pääse puutumaan ja homma pysyy teillekin mielekkäänä.

          Ja kiitos, ihana kuulla – sitä mieltä mekin ollaan ♥

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.