Long way home

Kuvittelin joskus, että kotini ei ole täällä Suomessa. Ajattelin, että jossain muualla on paikka, jonne kuulun ja joka on minua varten. Matkasin monet kerrat reppu selässä mahdollisimman kauas etsimään tuota utopiaa. Ajattelin, että jos se ei löydy, ehkä tarkoitukseni onkin olla kulkija. Nähdä maailma sen jokaiselta puolelta, vaeltaa päämäärättömästi, olla oikea citizen of the world. Romantisoin ajatusta mihinkään kuulumattomasta oman tien kulkijasta, matkailijasta ja maailmankansalaisesta, joka tarvitsi vain hyvät kengät, riippumaton ja retkiveitsen. Into The Wild -leffan inspiroimia reissaajia on kaikki maailmankolkat täynnä ja jokin siinä vapaudenkaipuussa minuakin veti puoleensa.

Maailmaa tuli sitten nähtyä. Kiersin Intiaa ja Kiinaa. Vietin puoli vuotta Uudessa-Seelannissa: asuin pakussani, työskentelin kiivitarhassa, hypin laskuvarjolla, opettelin surffaamaan ja kolusin siinä sivussa saaren päästä päähän. Toisen puoli vuotta matkustin rinkka ja kitara selässä pitkin Etelä-Amerikkaa, tutustuin paikallisiin, asuin uuden tuttavan nurkissa ja opettelin puhumaan espanjaa. Matkustaminen on inspiroinut, laajentanut maailmankuvaa ja tarjonnut uusia näkökulmia melkein kaikkeen. Päänsisäinen kliseegeneraattorini toteaisi, että matkailu todellakin avartaa. Puujalkavitsigeneraattorini lisäisi, että varsinkin lompakkoa. Onneksi itse saa päättää kumman kokee tärkeämmäksi.

Yhteistä kaikille reissuilleni oli koti-ikävä: ikävä kotiin, jota ei ollut. Se oli vahva kokemus ja siitä outo, että se ei loppunut edes silloin kun palasin Suomeen. Oli samaan aikaan tunne, että ei kuulu mihinkään, ja kaipuu johonkin, joka tuntuisi kodilta.

Varsinkin kuluneen vuoden aikana mulla on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä niin paljon enemmän kuin koskaan olisin voinut kuvitella. Viime viikonloppuna tulimme takaisin Marokosta. Sain tältäkin reissulta mukaani muutakin kuin paikallisia matkamuistoja, sillä joka kerta kun olen jossain kaukana, ymmärrän aina hiukan enemmän siitä mistä olen ja minne kuulun – mikä on se kuuluisa, kaivattu koti. Olen tajunnut, että se on enemmänkin tunne kuin mikään fyysinen paikka. Mun paikka on siellä missä mun on hyvä olla, oli se missä tahansa päin maailmaa.

Solmu alkoi aueta, kun vuosi kaksi sitten ymmärsin, että omia tunteita ei voi paeta eikä ne muutu, ellei niitä kohtaa ja käsittele. Mun suurin ongelma ei ollut kuulumattomuuden tunne, vaan se, että en voinut hyvin itseni kanssa, en elänyt omien arvojeni mukaista elämää enkä osannut tarttua mahdollisuuksiin, jotka olisivat vieneet mua eteenpäin. Turhautti, mutta suossa piti tarpoa silti tosi kauan ennen kuin kyllästyin siihen lopullisesti ja päätin, että nyt kaikki muuttuu.

Kukaan toinen ei voi tietenkään pakottaa meitä muuttumaan, mutta oikeanlainen tyyppi voi töniä meitä kohti omaa polkua. Yksin on nimittäin usein vaikea hahmottaa asioita, jotka joku muu voi nähdä selvästi.

Onneksi mun kohdalle osui just sellainen ihminen. Stella oli ehkä ensimmäinen, joka oli oikeasti kiinnostunut mun asioista ja sai mut kysymään itseltäni oikeita kysymyksiä. Siitä se lähti, mutta muutos vaati pirusti töitä. Vaati paljon henkistä kanttia kohdata omat vajavaisuudet ja ajattelun heikkoudet, käsitellä tehtyjä virheitä, opetella uusia ajatusmalleja ja päästää irti vanhoista. Kiitän terapeuttiani siitä, että hän sai mut heittäytymään syvään päähän, ja Stellaa siitä, että hän oli vastassa kun räpiköin sieltä takaisin. En ole vieläkään mikään valmis ihminen, mutta sentään ihan toisenlainen tyyppi kuin pari vuotta sitten. Tasapainoisempi, juurtuneempi. Läsnä.

Murheeni ovat nykyään pieniä ja arkisia, ja hyvä niin. Osaan kyllä yhä kehitellä kauhukuvia ja ajautua eksistentialistisiin kriiseihin oman pienuuteni kanssa, mutta tiedän, että nämä ovat enää jäänteitä niistä paljon isomman mittakaavan jutuista, joita olen joskus pyörittänyt päässäni. Pelot kiertävät poimunopeudella ajatuksien andromedaa ja sen jälkeen palaan todellisuuteen, jossa mulla on kaikki hyvin. En tunne enää tarvetta lähteä kauas etsimään itseäni tai paikkaa, jonne kuulun. Tiedän olevani tärkeä itselleni ja muille. 

Olo on rauhallinen.
Olen kotona nyt.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

37 thoughts on “Long way home

  1. Moikka!

    Olipa henkilökohtainen juttu, kiitos tästä. Jäin miettimään, mistä Jarno olet lapsena haaveillut tai millainen ihminen olet kuvitellut olevasi “isona”? Oliko sinulla jo pienenä seikkailijan verta; menit luvattomiin paikkoihin koska jalat vain veivät, lähdit pyörällä kylille vailla suunnitelmaa, löysit aina juttuseuraa juna-asemien penkinkuluttajista? Olen aina ajatellut, että joillakin meillä on matkustaminen koodattuna geeneihin. Joskus sitten vain levottomuus ja uteliaisuus yhdistyvät kuin varkain siihen, että sitä huomaakin matkustavansa itseään karkuun. Mutta mitä sille pikkupojalle kuului?
    Aurinkoa sulle ja Stellalle!

  2. Olipa ihan todella hieno, aito ja ajan pysäyttävä kirjoitus. Ihan mahtavaa, että teidän molempien kynäilemiä juttuja pääsee nykyään lukemaan samasta osoitteesta – teistä välittyy yhdessä aivan superhyvä energia. Kiitos molemmille!

    • Olipa kivasti sanottu – tuli hyvä mieli :)

      Kiitos sulle ja ihanaa kevään alkua!

  3. Loistava kirjoitus – niin koruton ja alaston ja samaan aikaan täysillä iskevä! Näinhän se hyvin usein menee, että itsestään se koti on osattava löytää ja uskaltaa sinne mennä, muutoin on pitkä matka kaikkialle.

  4. Hei voisitteko tekin Stellan kanssa ottaa kantaa kirjoituksella tähän lentomatkustamisen ympäritövaikutus-kirjoitteluun? Se on nyt niin tiukasti tapetilla ja te matkustelette sen verran runsaasti, että teidänkin kanta asiaan kiinnostaa.

    • Joo, ehdottomasti!
      Teksti on työn alla ja näkee päivänvalon varmasti tuota pikaa.

  5. Mäkin luin pitkään silmät kierossa, että onko tää nyt oikeasti Stellan tekstiä. Enkä tajunnu vaikka sinusta Jarno kuvatkin merkinnässä. Vähän 2suuntaista mutta ehkä tähän tottuu.
    Oletteko tunteneet syvää yksinäisyyttä? Stella, Jarno, lukijat? Minua riivaa yksinäisyys ja olis mahtavaa jos törmäisi johonkin henkilöön, joka “kuulisi” mitä mulla on asiaa.

    ps. Kivaa että vastailette, että täällä on oikeasti keskustelua kommenttiboxissa

    Iloa, valoa, ja inspiroitunutta mieltä!

    • :D No, ymmärrettäväähän se on, että tuo piskuruinen nimimerkintä jää helposti huomaamatta. Varmasti tottuu!

      Hmm, laittoi miettimään tuo yksinäisyys. En ehkä ole omalla kohdallani ole kokenut syvää yksinäisyyttä, mutta mulla oli nuorempana tietynlainen jatkuva kuulumattomuuden tunne. Sellainen, että kaveriporukassakin tuntui, että olisin ulkopuolella ja jotenkin omasta tahdosta. Sitä on vaikea selittää, mutta tavallaan kuin olisi yhdessäkin yksin – omana yksikkönä.

      Mä uskon ja toivon, että joku päivä eteesi kävelee sellainen ihminen, joka kuuntelee. Se tapahtuu sit yllättäen, joten ole valmiina! :)

      Kiitos paljon ja sitä samaa sinne!

      • Onpa jännä tuo kuulumattomuus, koska huomaan monesti itse jossain porukassa ollessa tai kahden kesken jonkun kanssa tuntevani voimakkaasti olevani samalla jossain muualla, ikään kuin en olisi täysin läsnä siinä hetkessä. Jokin vetää muualle..

        Eikä nämä tällaiset yksinäisyydet ja kuulumattomuudet aina välttämättä ole suoranaisesti sitä kirjaimellisesti, vaan monesti jokin henkilön oma psykologinen vinouma, joka aiheuttaa ehkä ahdistuksen/pahan olon eikä silloin kykene olemaan rennosti ja läsnä.
        Vielä kun osaisin yhtä fiksusti loitsuttaa pahan pois.
        Ehkä täytyy kirjoittaa yksinäisyys-loitsu, räkätautiloitsu löytyy jo!

        Kuin myös, kiitos ajattelun aiheesta.

  6. Hyvä olla! Se on elämän tärkein asia.

    Reissuja, töitä ja kuljettuja öitä. Mikään ei tunnu miltään jos itsellään ei ole hyvä olla.

    Hieno kirjoitus. Laittoi miettimään sitä, ihminen tarvitsee yllättävänkin vähän hyvään oloonsa. Armon itseään kohtaan ja sen toisen joka hyväksyy sinut sellaisena kuin olet ❤

    • ARMO! Se on juuri näin. Kun sitä on itselleen armollinen ja rehellinen, niin sitä alkaa heijastamaan myös ulospäin. Se on hyvän kierre, jota toivoisin kaikkien harrastavan enemmän – minä mukaan lukien.

      Kiitos kommentista!

  7. Hahahaa, mietin jo hetken että milloin Stella on tuollaisia reissuja kitaransa kanssa tehnyt, kunnes lopulta tiedostin että kirjoittajahan olikin Jarno :D

    Joo mutta asiaa joka sana! Itseä tavallaan vähän edelleen houkuttelisi sellainen ikuinen world citizen-reppureissuelämä, vaikka tiedostan kyllä ettei se käytännössä niin ihanteellista ainakaan mun luonteenlaadulle olisi kuitenkaan. Mutta haluan kuitenkin asua eri puolilla maailmaa ja työskennellä erilaisten asioiden parissa, ja oon kans hiljalleen tullut siihen lopputulokseen, että kaikkialla ollessa voi tuntea olevansa kotona – ja että toisaalta riippumatta siitä missä on, iskee arki joka tapauksessa jossain vaiheessa vastaan.

    Siksi on tärkeintä viihtyä itsessään, ja tehdä elämästään sellaista että juuri arki on se, mitä haluaa elää. Ettei tule halu paeta sitä arkea karkuun aina säännöllisin väliajoin, koska se ei oo kestävää omalle psyykelle, lompakolle tai maailmallekaan – imho.

    • :D Oispa upeeta, jos Stellalla ois tuollainen salattu reissumenneisyys! Että kaikki tarinat työskentelystä levy-yhtiössä oisikin ollut sitä, että hän olisi ollut siellä aluksi artistina. “Hän kiersi maailmaa mukanaan vain kitara ja pieni lehtiö. Havaintoja ympäri maailman Brooklynista San Franciscoon. Oli lähellä breikata maailmalla, mutta kyllästyi alan raadollisuuteen muusikoita kohtaan. Hellät folk-sävytteiset kappaleet eivät enää tavoittaneet kuulijoita, sillä valtavirtaan noussut EDM alkoi hallita musiikkilistoja. Hän päätti muuttaa elämänsä suuntaa ja soluttautui levy-yhtiömaailmaan – suunnitelmanaan murtaa rakenteita sisältäpäin”… Oh, kirja-ainesta (dadaa).

      Mulla oli tuollainen tunne pitkään. Vasta kolmekymppisenä aloin päästä siitä eroon. Tietenkään se ei ole asia, mistä lähtökohtaisesti TÄYTYY päästä eroon, mutta mulle se oli väärä polku. Romantisoin vain sitä ajatusta siitä. Mitä ulkomailla asumiseen, työskentelyyn ja arjen pyörittämiseen tulee, niin se on aivan toinen asia! Ehkä kyse on juurikin siitä, että ensin täytyy vain oppia olemaan arjessa ja kehittää itselleen mieluinen tapa elättää itsensä, niin sittenhän sitä voi asua missä tahansa.

      Kiitos kommentista, näitä on aina mukava saada!

  8. Kylläpä teidän kirjoitukset nyt iskee tajuntaan- ja tää sun iholle asti. Tuo kuulumattomuus ja outo sisäinen hinku olla jossain ihan muualla kuin on, on tunteena kummallinen ja ajoittain vaikeasietoinen- ja se tulee jostain hemmetin syvältä. Kun asiat loksahtaa kohdilleen, niin sisäinen nomadikin hiljenee, mutta omasta kokemuksesta vaikuttaa siltä, että se ennemminkin muuttaa muotoaan kuin että katoaisi kokonaan. Ehkä hyvä niin, koska siinä on kuitenkin jotain mitä ei haluaisi kokonaan menettää <3 Kiitos siis ja kumarrus jakamisesta.

    • Se on! Ja ehkä se ydin onkin siinä, että kun se muuttaa kerran muotoaan, niin sitä voi muokata itselleen sopivaksi. Seikkailunhalu on itselläni edelleen läsnä, palo kokea ja nähdä uusia paikkoja. Nyt kun itselläni on turvallinen olla juuri tässä, niin voin mennä jos tulee tarve, mutta tietäen aina olevansa kotona – että ei halua mistään pois, vaan olla juuri tässä, mutta käydä kaikkialla.

      Nämä mun vastaukset on tänään todellakin dadaa :D

      Kiitos Pauline <3

  9. Hyvä kirjoitus, kiitos! Näin se on, että sen sisäisen rauhan löytäminen on kaikki kaikessa. Mä löysin sen joogan ym. ihanien harrastusten ja muun mielekkään tekemisen kautta. Fyysisellä sijainnilla ei loppujen lopuksi ole väliä. Pitää osata nauttia tästä hetkestä, olipa missä tahansa. Pienistä asioista. Myös lumipyrystä ja vesisateesta voi nauttia. Se on asenteesta (ja pukeutumisesta) kiinni.

  10. Ei tietenkään ihan mee yks yhteen, mutta paljon samaistuttavaa tässä tekstissä. Mulla se kodin ja ”juurien” löytäminen on tullut onneksi suht aikaisin elämässä. Kiitos upeasta tekstistä!

    • Kiitos kommentista!

      Oon iloinen sun puolesta ja itse uskon, että parempi näin myöhään, kuin ei koskaan!! :)

  11. Tämä kirjoitus kosketti jonnekin todella syvälle. Puit sanoiksi monia juttuja joita olen pohtinut.. Vastaukset vielä uupuvat.

    • Ne vastaukset tulee kyllä aikanaan. Itselleni ne alkoivat valjeta kun lakkasin etsimästä niitä.

      Kiitos kommentista.

        • Hah!!
          No sama!
          Mulla oli ns noin miljoona eri hymiöö!!? Ja 2 jäi. Mut ehkä noi oli kuiteski ne Tärkeimmät? ✈✈
          Kahvit koneessa… tadaa

          • Mä voin kuvitella ne tohon.
            Joskus kai vähempi on parempi, eli ne tärkeät jää :D
            Laitan vielä hämäykseksi tähän tällaisen välin: …………………….. , johon voi kuvitella erilaisia emojeita päivän teemaan ja mielialaan sopivaksi.
            Kivaa päivää!

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.