Pohjanmaan poika

Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia ja OLVI

Siitä on viisitoista vuotta, kun pakkasin tavarani pakettiautoon ja lähdin synnyinseuduiltani. Lähtö oli samaan aikaan vapauttava ja jännittävä. Takaraivossa kaihersi ikävä, jota tunsin kun jätin taakse ystävät, lapsuuden maisemat ja osan perhettäni. Pelotti jättää kaikki tuttu ja turvallinen, mutta uteliaisuus vei eteenpäin – uusi elämä ja uusi kaupunki odotti.

OLVI haastoi mut pohtimaan suhdettani kotiseutuuni ja suomalaiseen luontoon. Tähän oli helppo tarttua, koska olen käyttänyt paljon kehnompiakin syitä saadakseni puhua Pohjanmaasta. Kotiseuturakkaus liittyy läheisesti panimon uuteen tuotteeseen, Iisalmi Gin Lonkeroon, joka kumartaa suomalaiselle luonnolle ja käsityöosaamiselle. Pohjoisessa maussa yhdistyy iisalmelainen pohjavesi, Kainuun metsistä poimitut puolukat, yrtit ja Helsinki Dry Gin, joka on tislattu käsityönä pienissä erissä. Olen perinteisen gin&tonicin ystävä, joten tykkään ginin ja sitruksisten aromien raikkaasta yhdistelmästä. Puolukan maku ei ole päällekäyvä, vaan tasapainoinen osa makua. Mahtavaa, että suomalaisista luonnonantimista syntyy tällaisia artesaanituotteita.

Iisalmesta ei itseasiassa ole kuin reilu sata kilometria Ylivieskaan, pikkukaupunkiin jossa kasvoin. Olen aina ollut ylpeä juuristani Pohjois-Pohjanmaalla. Vaikka olen reissannut ympäri maailmaa, mun mielenmaisema tulee aina olemaan suomalainen metsä, joka on ollut mulle lapsuudesta saakka läheinen paikka. Aikuistuttuani – ja Ylivieskaa isompiin kaupunkeihin muutettuani – aloin ymmärtää kuinka rikas ja monimuotoinen luonto meillä on.

Vietin pienenä paljon aikaa mummolassa, jossa oli siihen aikaan maatila. Pystytin sisarusten kanssa pihalle teltan, jossa leikimme ja joskus yövyimmekin. Mummo lypsi lehmiä ja teki maidosta leipäjuustoa, kanat pyörivät pihapiirissä. Possuja pidettiin perheenjäseninä, vaikka joulun aikaan niistä joku päätyikin ruokapöytään. Peltohommia riitti ja perheen pienimmätkin saivat kokeilla raitojaan talikon kanssa (omat heinähommani loppuivat tosin lyhyeen, kun seivästin ensimmäisenä jalkapöytäni). Pappa sirkkelöi ladossa isoista tukkipinoista lautoja. Miehet kävivät metsällä ja palasivat riistasaaliin kanssa. Tilalla elettiin oman maan antimilla, joka opetti minutkin kunnioittamaan luontoa.

Aina sama meininki: mitä tahansa syömmekään, koirat ovat paikalla ja vaanivat eväitämme.

Lähes kaikki lapsuuteni parhaat muistot liittyvät luontoon. Kävimme kesäisin uimassa, kahlasimme kaupungin läpi virtaavan Kalajoen yli, kalastimme. Samoilimme metsissä ja olimme ninjoja, paistoimme nuotiopaikoilla makkaraa. Tutkimme lähimetsien hylättyjä autiotaloja, joskus vain makoilimme peltojen kupeessa tuijottaen tähtitaivasta. Rakensimme majoja ja söimme niissä eväitä. Hevostallilla kävimme ruokkimassa heppoja ja rohkeimmat koittivat silittää siellä asuvia villikissoja. Se oli ihanaa aikaa, niin viatonta. Äidille huikattiin vaan lähtiessä, että me mennää mehtään!

Muutin täysikäisenä kaupunkiin, ensin Tampereelle ja sitten Helsinkiin. Olen ehtinyt vahvasti kaupunkilaistua enkä enää palaisi kotiseudulleni, vaikka kaipaan sinne aika ajoittain. Se ei vaan palvelisi mun nykyistä elämää, mutta liittyy siihen muutakin: haluan jollain tavalla säilyttää sen taian, joka siellä vallitsi kun olin pieni. Aina kun käyn kotikulmilla, mielen täyttää ilo ja haikeus, joita on vaikea selittää.

Kaikkien maailmalle tehtyjen matkojemme vastapainoksi olen alkanut suunnitella ensi kesäksi reissua Pohjois-Pohjanmaalle. Edellisestä ajan kanssa tehdystä visiitistä alkaa olla aikaa, olen viime vuosina ollut aina vaan ohikulkumatkalla. Haluan käydä kaikissa paikoissa, joissa vietin siellä aikaa, ja pakottaa Stella kuuntelemaan kaikki ne stoorit kuin olisin turistioppaana. Voin jo kuvitella sen nostalgiaryöpyn ja yksityiskohtaiset selostukset – voi Stella-parkaa. Toisaalta kävimme viime jouluna Lapissa, jossa sain puolestani oman osani Stellan nuoruusvuosien tarinoista. Tulevan Ylivieskan matkan jälkeen puntit ovat siis tasan.

Haluan viedä Stellan uimaan Kettukalliolle. Näyttää hänelle Hamarin padon, hevostallin ja paikan, jossa mun vanha skeittiparkki oli. Haluan käydä vanhojen koulujen pihoilla, entisillä kotikaduilla. Kulkea tuttuja metsäreittejä pitkin, kiivetä viljavaraston katolle, josta näkee koko Ylivieskan. Sen jälkeen menisimme piknikille joenrantaan.

Pohjanmaan matkaa odotellessa viritin piknikin meidän olohuoneeseen. Söimme eväsleipiä ja maistelimme uutta puolukkaista Gin lonkeroa, joka sopi piknikiin kuin poika Pohjanmaahan. Stella teki mustikkapiirakan, olisi tehnyt kuulemma puolukoista, jos olisi vaan löytänyt kaupasta. Kesällä mennään sitten puolukkametsään.

Millaisia muistoja sun kotiseudusta herää? Alkoholilain mukaan alkoholiaihetta ei saa kommentoida, mutta kaikesta muusta saa tietysti jutella!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

17 thoughts on “Pohjanmaan poika

  1. Pohjanmaa in my heart. ♡

    Oon syntynyt ja kasvanut 16-vuotiaaseen nuoren naisen alkuun pienessä kylässä, Etelä-Pohjanmaalla. Muistan vieläkin miten teininä alkoi se käpykylä ahdistaa ja mieli haikaili vain isoolle kirkolle haha. Näin aikuisena ja useita vuosia myös ulkomailla asuneena, Suomea ja varsinkin sitä omaa kotikuntaa osaa kuitenkin arvostaa ihan eri tavalla. Mikä rikkaus se olikaan saada viettää lapsuus maalla metsien ja peltojen keskellä, oli tilaa rellestää.

    Takaisin en enää muuttaisi, mutta ihana siellä on aina käydä. ♡

  2. Olen kotoisin siitä naapuripitäjästä ja valunut tänne etelään. Minulla se mielenmaisema on rantojen lisäksi aukea pelto. Niistä tietää aina että on tullut kotiin, siis henkiseen kotiin. Ja toisaalta, sitä paikkaa joka se joskus oli minulle, ei enää ole olemassa.

  3. Ihanat kuvat!

    Itse kokeilin pääkaupunkiseudulla asumista muutaman vuoden ajan, mutta kaipuu Saimaan rannalle oli liian kova ja elämän heitellessä päädyin takaisin kotimaisemiin. Rakastan ympärillä olevaa luontoa ja pikkukylän menoa enemmän kuin kaupunkielämää ja varmaan päivittäin tulee mietittyä miten onnekas on kun saa elää tätä elämää täällä ja katsella Saimaata ikkunoistaan.
    Kaupungista lähinnä kaipaan ystäviä ja ihania ravintoloita, mutta muutama visiitti vuodessa riittää. En oikein tälläisenä umpisavolaisena kiireettömänä jahkailijana enää sovellu kaupungin hulinaan. Nautin siitä kun juuri kenelläkään ei ole koskaan kiire, aikaa löytyy aina kahvikupposelle tai oluelle. On myös kiva tuntea naapurinsa (ja koko kylä siinä sivussa) ja apua saa aina kun vain soittaa tai kipaisee naapuriin – ja jos he eivät osaa auttaa, he varmasti tietävät jonkun joka osaa.
    Reissattua tulee kyllä edelleen, mutta ihana on tulla kotiin. Niin sen paikkansa vaan joskus löytää :)

    • Toi kiireettömyys on kyllä tavoittelemisen arvoinen asia. Itsekin sitä kaipaa aika ajoin, mutta tässä elämäntilanteessa jotenkin nautin, että on koko ajan ns. hässäkkää. Ehkä ajatukset rauhoittuu, kun ikä karttuu ja alan itsekin haaveilemaan omasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Mielenkiinnolla odotan minne elämä vie.

  4. Asuin Oulussa 26 vuotta kunnes muutin sieltä (miehen perässä) Kanta-Hämeeseen. Kaupunkilainen muutti maalle ja olihan siinä tottumista. Asuin maalla 9 vuotta kunnes tuli ero ja muutin Helsinkiin. Helsinki on aina kiehtonut mua. Oulu on silti aina pysynyt sydämessäni kotikaupunkina ja löytyyhän sieltä (edelleen) vanhemmat, ystävät, lapsuudenkaverit ja suurin osa suvusta.

    Helsingistä löysin kuitenkin oululaisen miehen(!) ja kun lapsemme ilmoitti tulostaan, päätimme rakentaa elämämme Ouluun. Viihdyimme siellä 1 1/2 vuotta kunnes pakkasimme tavaramme ja muutimme takaisin Helsinkiin.

    Ei ollut Oulu enää se paikka, minkä jätin vuonna 2003. Oulu on silti rakas kotipaikka. Sieltä tulee elämäni parhaat muistot ja siellä on ihmiset joita rakastan yli kaiken. Sinne on aina ihana mennä, mutta tunnen (tunnemme) kuuluvamme Helsinkiin*. Ouluun tulee säännöllisin väliajoin kauhee ikävä..pakko päästä sinne syömään kunnon rieskaa(valakosipulipikkelsillä),kävelemään torinrantaan ja toteamaan, että “vittu täällä on aina kylymä”, juomaan kauheet kännit (en tiedä miksi se tapahtuu aina Oulussa) ja tietysti fiilistelemään sitä oululaista ilimapiiriä mikä siellä on.

    Ymmärrän täysin sen mistä kirjoitit!

    PS. *Oikeastaan tunnemme kuuluvamme jonnekin Espanjan rannikkokaupunkiin, mutta ei ihan vielä :D.

    • “Pakko päästä sinne syömään kunnon rieskaa (valakosipulipikkelsillä), kävelemään torinrantaan ja toteamaan, että “vittu täällä on aina kylymä”, juomaan kauheet kännit (en tiedä miksi se tapahtuu aina Oulussa)”

      :’D repesin ääneen tälle!

      Siltä mustakin aina tuntuu, että kotiseudulle palaa aina huomatakseen miksi sieltä alunperin lähti. Kuinka ihana siellä onkaan käydä, mutta myös ihanaa lähteä.

      Itselläkin oli lähellä etten Ylivieskasta lähtiessäni muuttanut Ouluun, mutta valitsin kuitenkin sitten Tampereen. Ajattelin jo silloin, että valun siitä pikkuhiljaa Helsinkiin, koska se on kiehtonut aina myös mua.

      Musta tuntuu kans, että voisin valua vieläkin enemmän etelään. Espanja kuulostaa erittäin hyvältä.

  5. Hmmmm. Jäin miettimään tuota Suomen luonnon monimuotoisuutta. En tiedä tarkoititko sillä juuri sanatarkasti sitä termiä, jota käytit, mutta väitän alan asiantuntijana, ettei luontomme ole enää lähelläkään sitä monimuotoisuutta, jota se on aikoinaan ollut. Ja tämä monimuotoisuuden köyhtyminen on ollut erittäin nopeaa ja ihmisen aikaansaamaa. Eli paljon olemme velkaa silläkin saralla ympäristöllemme.

    Biodiversiteetin köyhtyminen on jo silminnähtävissä muillekin kuin tutkijoille. Se toki vaatii jo vankkaa harrastusta tai vastaavaa eli jää varmasti kaupunkilaisilta vielä pääosin huomaamatta. Mutta toivon, että kaikki alkaisivat kiinnostua siitä mitä meidän ympärillämme tapahtuu ja koettaisivat omalla toiminnallaan vaikuttaa asiaan myönteisesti.

    Pidetään huolta tästä ainutlaatuisesta elinympäristöstä :)

  6. Pakko sanoa, että sama nostalgia kihoaa silmien nurkkiin kun ajattelen lapsuuttani – ai että niitä seikkailuja lähimetsissä! Vaikka ei lapsuuteni ollut paras mahdollinen, muistelen sen hyviä puolia mielelläni.
    Sama kaupunkilaistuminen tapahtui myös minulle – Helsinki palvelee niin paljon paremmin nykyistä elämääni ja tarpeitani, mutta aina silloin tällöin voi pysähtyä haistamaan ja maistamaan omaa historiaansa. Nykyään kuulun samaan maailmanvalloittaja -joukkioon, joka ei voisi elää ilman säännöllisiä seikkailuja maailmalla.
    Silti side lapsuuden maisemiin ei katkea vaikka on nähnyt Angkorit, Taj Mahalit ja Tikalit.

  7. Pohjoissavolaisena on pakko huomauttaa, että välimatkaa Ylivieskan ja Iisalmen välillä on 160km, mutta henkinen välimatka on huomattavasti pidempi. (Ylivieskassa tai pohjalaisuudessa ei ole tietenkään mitään vikaa, mutta olen aika tarkka näistä alueellisista identiteettiasioista.)

  8. Hiljainen hetki kuule pidettävä noiden kuvien takia!!!! Whaaaaaat???? Kuin voi edes olla noin upeita?

  9. Kuulostipa kovin… no, tutulta. Vaikka yksityiskohdissa on toki eroja, niin samansuuntaisia muistoja on omasta lapsuudesta, maalaistyttö kun olen alunperin, kaupunkilaistunut sittemmin osittain. “Osittain” tarkoittaa sitä että lapsuudenkoti, maatila on edelleen meillä sisarilla ja täydessä asumiskunnossa ja vielä sijoittunut mukavasti suht lähelle pääkaupunkiseutua, niin tamperelaiseltakaan ei kestä kuin vähän reilu tunti surauttaa sinne jos maaseudun kaipuu iskee. Tai tarvii tukikohtaa pääkaupunkiseudun reissuja varten tai jotain.

    Siinä mielessä minulla ei ole oikeastaan erityistä nostalgiaa kotiseutuani kohtaan. Nostalgia nostaa joskus päätään jos menee pidempiä aikoja etten käy maalla, mutta karisee kyllä aika nopeasti pois kun sinne taas pääsee. Lapsuusmuistoja on tietysti, ei tässä vielä dementia ole iskenyt, ja tiedostan toki, että olemme ehkä olleet tietyllä tapaa etuoikeutettuja kun olemme saaneet viettää lapsuuden maalla. Minä en kuitenkaan miellä niitä varsinaisesti muistoiksi kotiseudusta, koska voin mennä siellä käymään koska tahansa verestämään niitä muistoja. Ne eivät ole siis muistoja, vaan nykyaikaa vaikka onhan siellä paljon muuttunut asiat ja maisematkin.

    … ja saa taas nähdä jos teen osittaisen paluun maaseudulle kun hain yhtä työpaikkaa sieltä päin (“osittain” taas siksi että onhan minulla Tampereella elämä eli asunto ja puoliso)…

    • Kiitos! On onni, kun on noin taitava kuvaaja kainalossa :)

      Ei ole lisätty tummia pilviä. Satuimme juuri saderintaman eteen, missä mustat pilvet alkoivat vyöryä horisontista meitä kohti. Toisella puolella paistoi vielä aurinko ja kuten arvata saattaa, niin noiden pilvien osuessa kohdalle taivas repesi liitoksistaan.

  10. Upeat kuvat tuolta pellolta! Tumma, synkkä taivas ja toisaalta toisesta suunnasta loistava aurinko.

    Tekstiä lukiessa tuli melkein ikävä koti-Kainuuseen ja puolukkametsään, vaikka elämä onkin asettunut uomiinsa aivan muualle.

    • Kiitos paljon, nämä on yhdet munkin lempparikuvista koskaan.

      “Melkein ikävä” – Hauskasti ilmaistu :’D

      Sitähän se on – elämä asettuu usein arvaamattomiin paikkoihin.

Leave a Reply

Your email address will not be published.