Tyttöni mun

Niitä oli yhteensä yhdeksän: neljäviikkoisia pentuja, jotka katselivat meitä silmät puoliummessa ja päästivät pieniä ääniä, jotka muistuttivat enemmän kissan miukaisua kuin mäyräkoiraa. Niille koko maailma oli uusi, ne tutustuivat siihen pieni pala kerrallaan, mönkivät toistensa päällä, kunnes nukahtivat kesken kaiken.

Valitsin Junon, koska jokin sen unisessa katseessa kertoi, että minä kuuluin sille. Sitäpaitsi sillä oli pikkuisissa tassuissaan mustat täplät, onnenlantit, sanoi kasvattaja, kun silitin niitä. Sinä oot minun onnenlantti, kuiskasin koiralle, joka mahtui melkein kokonaan kämmeneen.

Ensimmäisen yhteiskuvan minusta ja neliviikkoisesta Juno-koirasta otti Dorit.

En mennyt katsomaan pentuja yksin, meitä oli kokonainen lauma: minun lisäkseni Mikko ja ystäväpariskunta, joka haaveili koirasta, mutta aika ei ollut vielä oikea. Kaikkien aikojen itsepetos, mennä seuraksi ihan vaan katsomaan. Kolme mäyräkoiratyttöä sieltä lähti lopulta mukaan kahdeksan viikon vauhdikkaassa iässä. Juno oli itsestäänselvästi minun. Sylvia, pentueen pienin, lähti ystäviemme matkaan. Mikolta ei edes kysytty, Luna-koira valitsi hänet samalla järkähtämättömällä varmuudella, jolla valloittaa maailmaa nyt vajaa seitsemän vuotta myöhemmin.

Oli heinäkuu, joka taittui elokuuksi. Loppukesän viikot kuluivat epätodellisen lumouksen vallassa, katselimme sisarusten telmimistä ja yritimme ymmärtää, että ne olivat meidän. Vietimme porukalla aikaa puistossa, pennut nuuhkivat ruohonkorsia ja yrittivät syödä kärpäsiä. Kaksi niistä mahtui Mikon Converseen yhtäaikaa. Ne nukahtivat edelleen samanlaiseen siskoläjään kuin silloin kun näimme ne ensimmäistä kertaa.

Juno ja sisko matkalla uuteen kotiin.

Olisi kiva kertoa, että Juno sai nimensä roomalaisesta mytologiasta, jossa Juno oli naisten suojelushenki ja taivaan jumalatar. Totuus on, että Juno sai nimensä Rolandin Juno-nimisestä syntikasta. Olin asunut muusikon kanssa musiikkilaitteiden keskellä, nähnyt syntikan ensimmäisenä joka aamu kun avasin silmät ja ajatellut siitä saakka, että jos saan joskus toisen koiran, sen nimeksi tulee Juno. Rolandin Juno on muuten musiikkipiireissä yhä arvostettu klassikkosyna, että olisi se nimi voinut hullumpikin olla.

Juno ja Sylvia kymmenviikkoisina.

Juno oli perheen pienin, sillä minulla oli siihen aikaan toinenkin koira nimeltä Jarvis. Jarvis oli samalta kasvattajalta ja jopa sukua Junolle. Jarvis ei ollut aluksi kovin innoissaan uudesta tulokkaasta saati sen kahdesta sisaruksesta, jotka temmelsivät meillä yhtenään – se teeskenteli ensimmäisen kuukauden, ettei pentuja ollut olemassakaan. Ne saattoivat kiipeillä sen päällä ja roikkua naskalihampaillaan sen korvissa ja Jarvis vaan katseli ylväänä horisonttiin.

Puruluutaan heittelevä Juno ja Jarvis, jolla palaa käämi.

Myöhemmin Junosta ja Jarviksesta tuli erottamattomat. Jarvis opetti Junolle kaiken mitä tiesi leikkimisestä, herkkujen kerjäämisestä ja siitä kuinka ruoka-aikaan piti istua hipihiljaa paikoillaan, jotta ruokakuppi laskeutuisi lattialle. Se nautti aikuisen roolistaan, siitä että sai opettaa pienempää ja hölmömpää tavoille. Ja nautti se muutenkin: Jarvis oli kaikesta kroonisesti huolestunut koira, jonka elämään Juno toi iloa, tohinaa ja leikkiä. Sen pahin eroahdistus hellitti pennun myötä, sillä se ei ollut enää yksin. Jarvis myönsi Junolle erityisoikeuksia, joita kukaan muu ei ollut saanut: Juno sai koskea Jarviksen palloihin ja puruluihin, käpertyä sen kainaloon nukkumaan ja leikkiä eriskummallista leikkiä, jossa Jarvis heittäytyi selälleen, Juno otti hampaillaan sen kaulasta kiinni ja veti perässään pitkin lattiaa, kunnes osat vaihtuivat ja oli Junon vuoro maata selällään ja olla vedettävänä. Kaikilla oli hauskaa päätellen siitä, että hännät heiluivat kaiken aikaa.

Vihdoin ystävät.

Oli kamalaa tajuta, että aliarvioin Juno-koiraa sen ensimmäiset vuodet. En ehtinyt keskittyä siihen, olin niin Jarviksen pauloissa. Jarvis oli ensimmäinen koirani, superfiksu mutta supersekaisin, ongelmakoira jonka ehdoilla yritin rakentaa elämääni. Kävin toki Junon kanssa pentukoulussa, leikitin ja rapsutin, mutta se oli niin kiltti, niin helppo, se kulki mukana kaiken muun ehdoilla. Kaikki energiani meni siihen, että yritin ymmärtää mikä Jarvista vaivasi.

Vaikein päätös, jonka olen koiranomistajana joutunut tähän mennessä tekemään, oli Jarviksen antaminen pois. Se tuntui fyysisenä kipuna rintalastan alla ja puristi öisin, kun yritin nukkua. Olin niin pettynyt itseeni kun en pystynyt auttamaan sitä, kaduin kaikkia virheitä joita olin sen kanssa tehnyt, kaipasin sitä ja sen tuttua lämpöä kyljessäni. Olimme eläneet symbioosissa kuusi vuotta ja yhtäkkiä sitä ei ollut. Se sai lopulta uuden kodin ihmisiltä, joille olen edelleen kiitollinen: he antoivat sille mahdollisuuden kun kukaan muu ei siihen enää pystynyt. He myös löysivät viimein syyn, joka oli alunperin aiheuttanut ongelmakäytöksen: selkäkivun, joka lopulta koitui koiran kohtaloksi. Kipulääkkeillä Jarviksen elämästä tuli kertaheitolla parempi, se sai elää vielä yhden onnellisen vuoden. Eräänä aamuna Jarvis heräsi halvaantuneena, sinä päivänä se nukkui pois perheensä sylissä. Kuulin siitä puhelimessa mieheltä, jonka kanssa olimme aikoinaan ottaneet Jarviksen, puhelu oli lyhyt, hän itki ja minä arvasin heti, sitten minäkään en pystynyt enää puhumaan.

Tästä on kolme vuotta enkä pysty vieläkään kirjoittamaan Jarviksesta kuivin silmin.

Viimein minulla oli aikaa tutustua koiraan, jonka kanssa jäin kahden. Aloin vasta silloin nähdä Junon kunnolla. Kesti silti kauan ennen kuin todella ymmärsin millaisen tyypin olin saanut elämääni.

Juno on maailman kiltein koira, hyvätahtoisin otus, jonka olen elämässäni tavannut. Herkkä, joskus vähän arka ja huolestunut, kuten Jarviskin oli ollut. Se rypistää otsaansa ihan tietyllä tavalla, josta tietää että nyt epäilyttää.

Juno on Jarviksen lailla huumorintajuinen, sen kanssa on niin hauskaa! Taitaa olla mäyräkoiraominaisuus, monet ovat karvahaalarissa vipeltäviä koomikkoja. Toisin kuin monia lajitovereitaan Junoa ei kiinnosta kilpailla johtajuudesta: se on tyytyväinen paikkaansa maailmassa ja osaansa pienenä koirana, siihen että aina on syli, johon kiivetä, jos alkaa jännittää. Se on hajamielinen kuten omistajansa, ulkona sitä täytyy muistuttaa pissaamisesta, koska muuten voi unohtua. Se on myös yhtä mukavuudenhaluinen ja läheisyydenkipeä kuin minä, vietämme usein tuntikausia sykkyrällä sohvanmutkassa. Olen kirjoittanut suurimman osan tämän blogin teksteistä Juno-koira torkkuen jalkojeni välissä. Se on meidän molempien mielestä ihan parasta, paitsi silloin, kun Juno herää, haluaa huomiota ja kiipeää minun ja tietokoneen väliin katsomaan minua kahden sentin päästä silmiin.

Huolestuneet otsarypyt.

Juno ymmärtää tehtävänsä terapiakoirana, senkin se oppi Jarvikselta. Silloin kun kävin läpi hirveää eroa ja makasin kolme viikkoa sängyssä, Jarvis oli koko sen ajan kerällä polvitaipeessani ja Juno kaulakuopassani. Jarvis nukkui ja säteili matalaa maadoittavaa energiaansa, Juno heräsi välillä katselemaan minua ja lipomaan suolaa silmäkulmistani.

Juno on iloinen silloin kun minä olen iloinen, huolestunut silloin kun minä stressaan ja rentoutuu silloin kun minä nojaan taaksepäin ja nauran. Onnellisimmillaan se on silloin kun paikalla on koko sen lauma: minä ja Jarno, Luna ja Mikko. Sitten on vielä muita supersuosikki-ihmisiä, joista erityisesti Juustonaisena tunnettu henkilö saa koiran sekaisin onnesta. Kyllä, yhteisillä juustohetkillä on osuutta asiassa.

Typykkä nukkui päiväunia olkalaukussani.

Suloisinta mitä Juno tekee: heittäytyy selälleen alleni ja antautuu rapsutettavaksi, kohottaa tassunsa ja laskee sen poskelleni. Ihan kevyesti, kuin suukon. En osaa tulkita sitä miksikään muuksi kuin hellyydeksi.

Ärsyttävintä mitä Juno tekee: kiljuu isoille koirille, löytää ja syö laukkuun unohtuneet suklaat, saa raivareita postimiehelle (peiton alta kuuluu tukahtuneita mylväisyjä, voisi edes vaivautua nousemaan).

Eriskummallisin asia: kylkitaklaa muita koiria koirapuistossa. Kukaan ei tiedä miksi.

Junon kanssa on toisenlaista silloin kun se on siskonsa kanssa. Luna on aivan erilainen, monessa Junon vastakohta. Silti ne ovat parhaat ystävykset eivätkä koskaan riitele. Yhdessä niistä tulee mini gang, joka punoo suunnitelmia ja pistää niitä tohinalla täytäntöön. Silloin Juno on enemmän koira, osa laumaa johon minä en kuulu, koska en syntynyt mäyräkoiraksi. Yhdessä Lunan kanssa ne toimittavat mystisiä koira-asioita, joista me emme tajua mitään.

Kun asuin Mikon kanssa, siskosetkin asuivat yhdessä. Nytkin niiden kodit sijaitsevat lähellä toisistaan ja ne näkevät monta kertaa viikossa. Kun me reissaamme, Juno on Lunan luona, ja silloin kun Mikolla on menoja, Luna on meillä. En tiedä ajattelevatko tai ikävöivätkö ne toisiaan silloin kun ne ovat erossa – Juno ehkä? Se ei ole koskaan aiemmin ollut perheen ainoa koira, sillä ennen kimppakotiamme ja kimppa-asumista siskonsa kanssa oli kuitenkin Jarvis. Välillä se on hämillään jäädessään kanssamme ainoaksi koiraksi Lunan kanssa vietetyn viikon tai kuukauden jälkeen, mutta tuntuu usein nauttivan siitä, että saa kerrankin ihan kaiken huomion. Ainoana koirana oleminen on selvästi vahvistanut sen persoonaa – ennen se antoi Lunalle periksi kaikessa, mutta nykyisin sillä on vahva oma tahto. Se viis veisaa, jos sisko tahtoo sen nukkumapaikan tai puruluun.

Eniten maailmassa Juno rakastaa olla lähellä ja seuraavaksi eniten se rakastaa ruokaa. Ainoat pinteet, joihin Juno on itsensä saattanut, ovat liittyneet ruokaan: esimerkiksi puoleen kiloon minttusuklaata, jonka Juno on pistellyt folioineen poskeensa. Nämä operaatiot ovat aina tapahtuneet saumattomassa yhteistyössä siskon kanssa, mutta arvaan kyllä kuka niissä on ollut projektipäällikkö.

Juno on ikuisella laihdutuskuurilla, mikä olisi muuten vähän traagista, mutta onneksi se rakastaa ruokaa niin paljon, että laihismurotkin ovat sen mielestä tosi makoisat.

Rakastan sakeaa popkornin tuoksua, jota Juno levittää nukkuessaan. Nuuhkin sen tassuja kesken päiväunien senkin uhalla, että sitä ärsyttää. Eräs ihminen sanoi minulle vasta, että koirat kehräävät hyvää verkkoa nukkuessaan. Se on niin totta! Ja kun siskokset nukkuvat yhdessä, maailman ääriviivat asettuvat paikoilleen, lämpö ritisee ja leviää.

Olen niin onnellinen siitä, että Jarno on ottanut Junon omakseen. Vai meniköhän se toisinpäin? En tiedä, mutta ne retkeilevät usein kaksin, Juno on käynyt Jarnon treeniksellä paljon useammin kuin minä. Sillä on siellä oma sohva ja omat rutiinit, joista minä en tiedä mitään, niitä esitellään minulle ylpeänä silloin kun tulen joskus mukaan. Ne matkustavat yhdessä metrolla, Juno kerää aina kanssamatkustajilta kehuja kiiltävästä turkistaan ja hyvästä käytöksestään. Se käyttää saamaansa huomion häikäilemättömästi hyväkseen ja löytää aina sen tyypin, jolla on taskussa koiraraksuja.

Juno on aina niin iloinen kun lähdemme ulos, kipittää eteisessä luo ja puskee päätään kohti pantaa. Ulko-ovelta se kurkkaa kadulle: eihän sada? Kuivalla säällä se rakastaa tutkia maailmaa, mutta sateella meillä on sanaton sopimus siitä että tarpeet tehdään kolmen metrin päähän ulko-ovesta ja painutaan takaisin peiton alle.

Kun palaamme ulkoa, Juno heiluttaa häntää jo hississä: kohta on ruoka-aika. Häntä heiluu toiveikkaasti myös silloin kun EI ole ruoka-aika, sillä aina kannattaa kokeilla onneaan. Ovella odottaa pyyhe, häntä heiluu silloinkin kun tassuja kuivataan, Juno nostaa ne yksi kerrallaan. Kiitän, joskus saan siitä suukon. Sitten onkin jo kova kiire keittiöön, siellä koira salsaa ja sambaa koko sen ajan kun ruoka-annosta valmistellaan. Kun kuppi laskeutuu kohti lattiaa, peppu nauliintuu maahan ja häntäkin pysähtyy. Jarvis metsästää jo muilla mailla, mutta Juno muistaa yhä setänsä opit: mitä nätimmin on paikoillaan, sen nopeammin saa luvan syödä.

Joskus minusta tuntuu, että Juno annettiin minulle siksi, että ensimmäisen koirani kanssa oli niin vaikeaa.

Juno on nyt kuusivuotias, kohta seitsemän. Se on aina säteillyt ympärilleen erikoista energiaa, mutta viime aikoina se on voimistunut. Kun se katsoo minua, sillä on selvästi asiaa, jonka se haluaa minun ymmärtävän. Minusta on alkanut tuntua, että se suojelee minua. Kehrää ympärilleni hyvää verkkoa, kutoo valoa horisonttiin. Olen alkanut kuunnella.

Meillä on työmme ja ihmissuhteemme ja kiireemme, kokonainen kompleksinen elämä täynnä asioita joita ajatella, mutta koirallemme me olemme koko sen pienen maailman keskipiste. Se hetki, jonka vietämme koiramme kanssa, on todennäköisesti sen päivän kohokohta. Siksi vietän Junon kanssa aikaa aina kun voin. Parasta on kun ei ole kiire mihinkään, ollaan vaan ja jutellaan. Juno tulee ihan lähelle, nostaa tassut rinnalleni ja kallistelee päätään kuunnellessaan. Kyselen miten sen päivä on sujunut, oliko sillä kivaa ulkona, näkikö se hiiriä? Se kertoo kaikesta omalla koirakielellään ja muistuttaa lopuksi, että olisi muuten vähän nälkä.

Minä nyyhkin eroamme aina, kun lähden reissuun ja Juno pillahtaa iloitkuun aina, kun tulen takaisin.

Kukaan meistä ei tiedä paljonko yhteistä aikaa meillä on jäljellä. Se voi olla hyvin pitkä tai lyhyempi kuin arvaammekaan. Siksi kerron Junolle joka päivä kuinka hieno koira se on. Silittelen sen silkkisiä korvia, kuiskuttelen niihin salaisuuksia. Että se on lempikoirani maailmassa, kaikkein viisain ja kaunein ja rakkain. Sen korvat kohoavat, se kuuntelee niin tarkoin. Se tahtoo kuulla joka sanan ja uskoo niistä jokaisen. Sitten se painaa pään rinnalleni, joskus kaulakuoppaan. Kohta kuuluu syvä huokaus, kun sen pieni keho rentoutuu ja raukeaa. Minuutin sisällä koira on jo unessa. Ei mene enää kauaa, kun popkornin vieno tuoksu alkaa leijailla ilmassa.

Kuvat Junon ja siskosten ensimmäiseltä vuodelta

122 thoughts on “Tyttöni mun

  1. Olipa kaunis kirjoitus!. Itselle iski sydämeen juuri tuo Junon ja Lunan suhde – minulla itselläni kävi tuuri kun oman tyttökoirani veli muutti ihan sattumalta jo pikkupentuna 10 min matkan päähän meistä. Mekin tavattiin monta kertaa viikossa kotona, lenkillä ja harrastuksissa ja myös meistä omistajista tuli erittäin läheiset ystävät. Sisaruksilla oli lämmin ja läheinen suhde ja tosiaan aivan omat juttunsa jota muut – sen paremmin ihmiset kuin koiratkaan – eivät aina käsittäneet. Meillä tätä ei surullista kyllä kestänyt, sillä tapaturman vuoksi veli ei koskaan nähnyt toista syntymäpäiväänsä. Sitä koiraa itkin kuin omaani. Nytkin, yli kolme vuotta tapahtuman jälkeen, silmät kostuvat kun tätä kirjoitan, vaikka sinun blogikirjoitustasi lukiessani hymyilin myös omille muistoilleni. Ihanaa, että teillä on koirien suhde kestänyt läpi elämän <3

  2. Kaunis teksti, monesta kohtaa ihan kuin itse olisin kirjoittanut minä toimin palvelustyttönä Paavolle 6 ja Sulolle 1 vee, ovat kkk-mäykkyjä, niin paljon luonnetta niin pienissä pakkauksissa Sulon taloon muuttaminen oli kanssa melkoinen koettelemus Paavolle. Herra jopa hiipi pari viikkoa toisen kopan ohi kun vesseli veti sikeitä, ettei vaan vahingossakaa herättäisi petoa! Kauan siinä kestikin lämmetä, mutta heistä tuli kuin tulikin ihan erottamattomat. Luonteet veljeksillä on kuin yö ja päivä.

    Viime syksynä Paavolle tuli kanssa selkäongelmia ja ennuste oli todella huono. Päätettiin kuitenkin leikata ja yrittää. Kovaa treeniä on ollut takana nyt puoli vuotta, seisominen onnistuu ja kolmella jalalla ehkä joku päivä kävellään. Ennalleen tuskin enää kuitenkaan palaa. Luulen kyllä että Paavo on tilanteeseen ihan tyytyväinen, toista niin mukavuuden haluista ja lenkkeilyä vihaavaa koiraa en ole koskaan tavannut

  3. Miten kauniisti kirjoitettu! Luen tätä tippa silmässä, kaksivuotias corgipoikamme, joka on elämäni suurimpia valoja ja iloja, jaloissani. <3

    • Kiitos, ja rapsuja corgille! Ne ovat ilmeisesti aika samanlaisia persoonallisia pakkauksia kuin mäykytkin ♥

  4. “Silloin Juno on enemmän koira, osa laumaa johon minä en kuulu, koska en syntynyt mäyräkoiraksi.”

    Kaunis ja ihana teksti. Maailma olisi tosi paljon tympeämpi paikka ilman koiria.

    <3

  5. Enpäs ole vähään aikaan lukenut mitään näin kaunista ja sydämeen asti menevää! Arvokkaita ja ainutlaatuisia aarteita ovat eläinystävämme; ihanasti tätä ihmisen ja lemmikin suhdetta kuvailit <3

    Kaunista kevättä Junolle ja lauman muille jäsenille :)

    p.s. Jos teillä tuoksutellaan popkornia, meidän kissaherran tassut tuoksuu ihan voileipäkekseiltä (siis ne neliskanttiset cream crackerit, mitä ne nyt on) ! :D

  6. En koskaan kommentoi blogikirjoituksia, mutta nyt on pakko, koska tämä oli koskettavin kirjoitus jonka olen koskaan lukenut. Itse omistan 4 vuotiaan espanjanvesikoiran ja en voisi kuvitellakaan elämää ilman häntä. Meillä on eräänlainen yhteys jota kukaan muu ei ymmärrä, eikä kukaan muu ymmärrä minua niin hyvin kuin hän. Joudun nyt luopumaan siitä kahdeksi viikoksi muuton takia ja olen jo valmiiksi itkenyt, koska ikävä tulee olemaan suunnaton. Itkin myös tätä tekstiä lukiessa, koska samalla ajattelen omaa koiraani ja sitä miten korvaamaton se onkaan ja miten paljon valoa ja iloa se tuo elämään <3

  7. Ihan väärä hetki lukea tätä juttua, kun oma lemmikki jäi juurikin viikonloppuna vanhemmille hoitoon lomamatkani ajaksi, jolle lähden vasta huomenna. Ikävä oli kova jo yksin paluumatkalla junassa ja koti ei tunnu kodilta, kun sieltä puuttuu sen sydän. <3

  8. Oli aivan ihana kirjoitus. Kiitän. Mieheni puhuu aina mäykyistä (luupäistä), hänen elämässään niitä oli kolme yksi kehräytyi syliin, toiset olivat mahdottomia ja jääräpäisiä, hankaluuksia aiheutti eniten se leikattu uros joka yritti paritella ihan minkä vaan kanssa. :D

  9. Oisko toi popkornin tuoksu tassuhienhaju ? Tunnistan tuon tuoksun kun oma nakki nukkuu mun puolella ja juurikin kun makkara on selällään niin se tuoksu… yhdistettynä tuhinaan. Koti ei ole koti ilman pötkylää.

  10. Niin kaunis kirjoitus! <3 Tälläisiä rakkaudentäyteisiä tekstejä lukiessa tuntuu niin hämmentävältä että maailmassa on ihmisiä jotka voivat kohdella eläimiä, omiaankin, niin kovin kaltoin..

  11. Kiitos taas kerran ihastuttavasta tekstistä, kyllä nuo karvakaverit varaavat aina oman paikkansa sisimmästä <3 Silmäkulmat ihan kostuivat kun oli niin paljon rakkautta yhdessä tekstissä!

  12. Hyvä huomio vauva.fi:sta:

    Juno-postaus oli muuten ihana, mutta vähän särähti korvaan se kohta, jossa kerrottiin koiran löytävän ja syövän laukkuun unohtuneet suklaat.
    Mikäli tällainen tapa on tiedossa, niin omistajan ei todellakaan pitäisi ikinä unohdella laukkuihin suklaata. Teobromiinimyrkytys ei ole mikään leikin asia, eivätkä ne pienetkään suklaamäärät koiralle varsinaisesti hyvää tee.

    • Heippa anonyymi,

      tapa on tiedossa ja omistaja ei todellakaan unohtele laukkuunsa suklaata tai mitään muutakaan syötävää. Kaikkea ei voi kuitenkaan tarkkavaisinkaan omistaja ennakoida, esimerkiksi sitä että jollakulla muulla on työpaikan lattialle jääneessä laukussaan suklaalevy, jonka utelias koira löytää kun silmä välttää hetkeksi. Vastaavia tilanteita on sattunut pari ja koirat on toki kiidätetty samantien eläinlääkäriin. Sen jälkeen olen ollut entistäkin tarkempi ja esimerkiksi kotona pyydän aina, että vieraat eivät jättäisi lattialle kasseja, joissa on mitään syötävää.

      Blogissa ohimennen mainituista asioista ei kannattaisi varmaan vetää kovin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä, kun ei voi mitenkään tietää mitä kaikkea siellä taustalla on.

  13. Kiitos ihanasta kirjoituksesta❤️ Jouduin itse päästämään karvaisen kaverini kirmaamaan vihreimmille niityille kuukausi sitten lähes kolmentoista yhteisen vuoden jälkeen eikä asia tunnu vieläkään todelliselta. Panta ja hihna ovat edelleen samassa paikassa eteisessä, jääkaappia avatessa odotan kuulevani tutun sipsutuksen nurkan takaa. Ikävä on suunnaton❤️

  14. Kiitos,ihana kirjoitus❤Tuli taas niin kova ikävä omaa jo edesmennyttä mäyräkoiraani.
    -Hurvester

  15. Koirat. Ne tulevat elämäämme, viipyvät hetkisen ja jäävät sydämiimme ikuisiksi ajoiksi.
    Toivoisin kyllä että fyysisiltä ominaisuuksiltaan liioitellut rodut kuten esim.mäykyt, kaikki lyttykuonot, corgit ja monet muut eivät olisi suosittuja. Jarviksenkin selkä olisi kestänyt paremmin jos sen jalat olisivat olleet hiukan pidemmät – edes sen pituiset kuin ne olivat rodun saatuaan alkunsa.
    Ilkeydellä en tätä sano, vaan rakkaudella. Jotta saisimme pitää nämä rakkaamme luonamme vähän pidempään. Kirjoituksesi oli kaunis, ja kuvasi ihanasti sinun ja Junon välistä lämmintä suhdetta. Kaikkea hyvää teille ja monta yhteistä ihanaa vuotta!

  16. Olen lukenut tämän tekstin jo useaan kertaan ja joka kerta tirahtaa vedet silmiin, kun tämä on niin kaunis ja rakkaudentäyteinen.

    Itselläni on kaksi kissaa. Nekin ovat kumpikin ihan omanlaisiaan persoonia. Kilpikonnakuvioinen Intia on luonteeltaan vähän kulmikas, mutta kuitenkin lempeä ja aika arka. Mustavalkoinen Minttu on iloinen, sosiaalinen, hyvin koiramainen, loputtoman luottavainen ja peloton. Ulkoillessa se tervehtii hyvin käyttäytyvät vastaantulevat koirat. Haukkumista se pitää kyllä aika vulgäärina tapana ja koirakamut tapaavat ensinuuhkaisujen jälkeen innostua siitä… :)

    Molemmat tulevat ovelle vastaan, kun palaan töistä kotiin ja hengaavat aina vieressä, kun puuhailen jotain. Tervehtivät naukaisuilla ja juttelevat muutenkin. Äänensävyjä löytyy lukemattomia eri tilanteisiin ja mielialoihin.

    Toinen nukkuu jalkopäässäni ja toinen tulee jossain vaiheessa yötä kehräämään kovaäänisesti tyynyn viereen. Silitys olisi tietysti puolikoomassakin hyvin suotavaa, mutta… Sairastellessani nekin painautuvat kylkeen kiinni ja lohduttavat alakulon iskiessä vierellä muutenkin. Uskon, että noilla karvakorvilla on joku erityinen kyky aistia ”palvelijoidensa” mielentilat.

    Minttu on ollut täällä vasta vuoden ja on nyt uudessa kodissa allerginen, jollekin jota ei ole vielä paikallistettu. Huoli kaverin hyvinvoinnista on tietysti kova, koska iho kutiaa ja lääkitys, sekä tarkka dieetti tehoavat heikohkosti. Viimeisimpänä vaihdoin kaikki ruokakupit keraamisiin ja lasisiin, ettei niistä vain irtoaisi mitään ylimääräistä. Karmea ajatus on, jos se on allerginen jollekulle meistä ja joudun luopumaan siitä. Se näyttää kotiutuneen tänne hyvin ja on ystävystynyt toisen kisun kanssa. Toivon todella, että syy löytyy kärsivällisillä kokeiluilla, eikä tarvitse alkaa etsimään sille taas uutta kotia. Sydän särkyy, jos tähän joudumme, mutta eläimen hyvinvointi on tietysti tärkein.

    • Moi!

      Anteeksi jos kommentoin tähän yllättäen, mutta kissanomistajana annan ihanan vinkin ❤
      Hyvää Oliiviöljyä kissoille!! Asetille pari senttiä ja anna kisujen makustella :)
      Jos ne ei heti syö, niin älä luovuta. Oliiviöljy on huikea aine juurikin meille kaikille ihon ja sisäelinten hyvinvointiin. Itse annoin joka pv ja kissat joivat suuriakin määriä ja pitivät sitten taukoja :)
      Samoin koirille. Itse vedän suuria määriä ns raakana. Se EI lihota kuten luullaan. Päinvastoin. Pitkään käytettynä menee lihaksiin, tehden niistäkin pitkät ja jäntevät.
      Eläinkaupoissa onneksi saa öljyjä myös! Jos ei oliiviöljyn mausta tykkää.

      Toivon että allergia menisi kokonaan pois :)

      Ihanaa kevättä!

      • Kiitos vinkistä! Noissa iho-ongelmissa öljyt olisivat hyväksi, mutta en ollut varma miten kasviöljyt sopivat noille predatoreille. Yhden koulukunnan mukaan oliiviöljy tosin sopii ihmisellekin muita kasviöljyjä paremmin, joten ehkä kokeilen. Kalapohjaiset öljyt ovat vielä kysymysmerkki mahdollisen ruoka-allergian takia ja proteiinikokeiludieetti on vaiheessa. Allergia vaikuttaa kuitenkin olevan enemmän ympäristöstä johtuvaa, eli voi olla käytännössä mitä vain.

        Kokeilin itse asiassa jo aiemmin murskata dieettinappulaa oliiviöljyyn, kun yhdessä vaiheessa sekin näytti maistuvan huonosti, mutta ei uponnut.

        Metallikuppien vaihtaminen on ehkä jo vähän rauhoittanut raapimista. Jostain kuulin, että niissä käytetään halvempaa metalliseosta ja niistä voi irrota esim. nikkeliä. Miksihän tuollaisia sitten edes myydään…

        • Omat kissani söivät ns raakaa lihaa etc ja hyvin vähän mitään muita nappuloita kuin mikä oli puhtainta. Kannattaa ottaa selvää lisäainejäämistä. Ihon kuivuus korjaantuu kyllä vain öljyillä. Teen myös työkseni eläinten kanssa energiahoitoja sekä pitkä koulutustausta. Ihmiset luulevat öljyistä hieman väärin.
          No, toivottavasti oliiviöljystä ois apua ❤ :)

          • Kokeilin jo viikonloppuna, mutta heikosti näyttää maistuvan. Perusruokavaliotakin täytyy kyllä rustata ajan kanssa ja varmasti mahdollisimman luonnolliseen suuntaan.

            Aurinkoa kevääseen!

  17. Koheltaja settereiden fanaatikkona epäilin nakkikoiran tuloa pitkään ja hartaasti… Ja sydämeni varastettiin yhdellä sylikerralla. Karkkarin kanssa on kaikki kivempaa! Ihanaa kevään tuloa teille toivottaa Taxarinna

  18. Oi mitkä aamuitkut saitkaan aikaan kauniilla kirjoituksellasi kuunnellessani samalla pienen kääpiöpinserin tuhinaa peittoni alla. Täälläkin rakastetaan ehdoitta, tuoksutaan poppareilta, vihataan sadetta ja ollaan ikuisella laihiksella :D Voi näitä rakkaita!

  19. En osaa sanoa mitään. Niin pirun kova ikävä niitä karvaisia ystäviä jotka nyt juoksevat tähtisumussa kirkkaassa valossa.

    Olisipa joku poistamassa tämän suolan silmäkulmista.

    Kiitos kun kirjoitit tämän.

  20. Voi kääk, olipa ihana juttu ja kuvat! Meidän mäykkyherra tuli meille vasta aikuisena, ja pentukuvia ei siksi ole. Mikä on harmi. Mutta onhan se Itse Suloisuus nyt yhdeksänvuotiaanakin toki =)
    Ihaninta mitä mäyräkoira tekee: tunkee kuono edellä peiton alle lämpimään, ja kun otan sen kainaloon se mörisee omalla mäyräkoirankielellään: iiiihanaaa! Kukaan mun aikaisemmista koirista ei ole osannut kehrätä tuolla tavalla, se saa joka kerta hymyn huulille.
    “Ihaninta” mitä mäyräkoira tekee: kun tulen illalla töistä kotiin, se odottaa valmiiksi oven takana ja aloittaa huutokonsertin heti kun avaan alaoven lukon -siinä saa koko kerrostalo kuulla, että nyt se mami palaa vihdoinkin takas. En ole saanut tätä tapaa siltä kitkettyä sitten millään. Eikä se huuda kun on yksin, ainoastaan silloin kun se tietää, että olen tulossa. Vaikka meillä olis mies ja toinen koira kotona, sama juttu aina =)

    Toivon sulle ja Junolle vielä monta ihanaa vuotta yhdessä! Ehkä ne koiraystävät on just siksi niin läheisiä, kun koko ajan tietää, että niistä joutuu vielä luopumaan. Siksipä joka hetki on tärkein! Taidanpa lähteä omaa nakkimakkaraa rapsuttelemaan nyt heti…

  21. Olet upea ihminen.Niin rakastava teksti.Tuli ikävä omaa Toni-koiraa,joka
    uskollisena vartioi saírasvuoteen äärellä. On nyt jo koirien taivaassa.

  22. Tämä sai kyyneleet silmiini. Niin paljon tuttuja juttuja, tunteita ja tilanteita. Meidän rakas sekarotuinen mummelimme on jo 16-vuotias, ja minulle niin rakas etten osaa sitä edes sanoin kuvailla. Se on ollut minulle uskomaton apu vaikeina aikoina, parempi kuin yksikään terapeutti, oikea sielunhoitaja. Ja yhä vielä vanhoilla päivillään se saa minut nauramaan temppuilullaan, nousemalla juuri samalla tavalla rintaa vasten ja työntämällä läppärin tai lehden pois edestä ihan selkeästi sanoen “MINÄ olen nyt tässä, pois kaikki muu”. Sitten tuijotamme toisiamme silmiin, ja olen aivan varma, että koira ymmärtää mielenliikkeeni. Välillä se näyttää hymyilevän, joskus ilme on huolestunut, joskus hyvin valpas (etenkin jos pihalla näkyy oravia, ja niille pitää kiljua joka kerta kun kehtaavat tulla hänen korkeutensa maille). Ja nukkuessaan pitää hiljaista pörinää jota kuuntelen, samalla kun nuuskuttelen popkornintuoksua. Rakkauspakkaukseni. Aivan niin kuin ihana Juno on sinun. ♡♡♡

  23. Kunpa jokainen koiran(tai muun eläimen) omistaja ajattelisi eläinystävästään samallalailla!

  24. Itkuhan tästä jutusta tuli, mutta ihanaa lukea siitä, miten rakas ja arvokas eläin voi olla. Minä jouduin luopumaan hevosestani yli vuosi sitten, valtava ikävä on edelleen päivittäinen vieras. Ikävän sanoiksi pukeminen on tosi vaikeaa, tuntuu, etteivät toiset ihmiset aina ymmärrä, miten tärkeä ystävä eläin voi olla.

  25. Apua olis pitänyt lukea vasta kotona, nyt itken ja ikävöin täällä omaa mäyräkoiraani keskellä rautatieasemaa. Me ei nähdä nyt joka päivä ja koitan siksi muistaa aina kuiskia sille myös salaisuuksia mahdollisimman paljon sillon kun vaan mahdollista.

  26. Kiitos kauniista tekstistä. Oma mäyrikseni lähti paremmille nakkimaille kohta kahdeksan vuotta sitten ja ikävä yllättää yhä. Huumorintajua sillä oli enemmän kuin monella ihmisellä.

  27. Tämä teksti meni suoraan sydämeen ja matkallaan tökkäsi itkuhermoa useammankin kerran. Upeasti ja samaan aikaan hauskasti mutta koskettavasti kirjoitettu. Kiitos sinulle, Jarvikselle, Lunalle ja erityisesti Junolle.

  28. Eräs tapailemani terapiakoira tuoksuu mieheltä! :D Siis ihan kuin joku miesten suihkugeeli/miesten tuoksu. Vähän aina nuuhkin sitä.

  29. Ihana teksti, taas kerran. Koskettaa niin syvästi, kun eläimistä puhutaan kauniisti. Täällä ikävöidään edelleen vuosia sitten poisnukkuneita karvaisia perheenjäseniä. Ihan piti paeta työpaikan vessan pyyhkimään silmäkulmia.

    Kiitos kun kirjoitat. Paljon onnellisia vuosia teille ja Junolle!

  30. Kiitos, olipa itkettävän ihana kirjoitus. Yksi lempiasioistani maailmassa on tämä Risto Rasan runo, joka (monia koiria rakastaneena) tuntuu kuitenkin aina, minullakin, jonkinlaisena kipuna rintalastan alla:

    Koira tulee illalla
    kotiin.
    Kun se kiertyy paikalleen
    ja nukahtaa,
    alkaa sen sydänlämpö levitä
    huoneisiin

  31. Niin ihanasti kirjoitettu, itku tuli kun osaan niin samaistua noihin tunteisiin. Koirat on parasta. <3

  32. Kiitos Stella kauniista kirjoituksesta. Itkuhan tässä pääsi ja päätin samantien lähteä töistä kotiin halaamaan omaa mäykkyä!

    Karkeakarvainen mäyräkoirani Pertti, hänkin usein otsa huolista rypyssä johtuen esimerkiksi sadesäästä, tuli tästä elävästi mieleeni. Mäyräkoirilla tuntuu olevan hyvin samankaltaiset toiminnallisuudet; tihutyöt tiimissä, polvitaipeessa nukkuminen ja tassun asettelu poskelle kuulostaa kovin tutulta. :)

    Tärkeä muistutus siitä, että koirillemme me omistajat olemme koko maailma – no tietysti nakkien, luiden ja keppien lisäksi. Junolle ja Lunalle rapsutusterveisiä!

  33. Tämä teksti oli kaltaiselleni herkkikselle aivan liikaa <3 Juno ja Luna ovat valloittaneet sydämeni pelkän kameran välityksellä – voin vain kuvitella millaisia mäykkyneidit ovat luonnossa! Olen pakottanut poikaystäväni katsomaan lähes kaikki instalivet, joissa koirat esiintyvät :D

  34. Voi ihanuus. <3 Melkein itkettää. Just tuollaista koiran kanssa parhaimmillaan on. En jaksa olla ihmettelemättä sitä pohjatonta luottamusta, minkä koira on valmis omalle ihmiselleen suomaan.

  35. Voi että, tästä mun itkemisestä ei meinaa tulla loppua kun vielä lueskelen näitä kommentteja. Kirjoitit niin elävästi ja ihan syvälle sattui. Kiitos kirjoituksesta. Koiranomistajana olen ollut vasta 3 vuotta ja meillä on kaksi lyhytkarvaista chichua. Kuinka sitä on osannut olla ilman koiria ihmettelen päivittäin. Niin ihania.

  36. Apua miten paljon mua itkettää <3. Tuntuu niin tutulta, olisin voinut kirjoittaa Lukasta, mun ihanasta elämäni auringosta, sekarotuisesta koirasta, jota kutsun Keisariksikin :), lähes samanlaisen jutun jos osaisin kirjoittaa yhtä hienosti. Koirat on niin ihania, jokainen hetki heidän kanssa on niin arvokas <3.

  37. No niin , taas sait minut itkemään.
    Ja nauramaan, kun kirjoitit, miten Juno tuoksuu popcornilta. Olen koko ajan sanonut miehelleni, että Kyösti (7 v cairnin terrieri) tuoksuu poppareilta ja meille puoli vuotta sitten tullut Ella (pian 7 v romanialainen rescue) tuoksuu kiinalaiselta ruualta.

    • HAHAHAHAHA! Nauroin tuolle kiinalaiselle ruoalle niin että meinasin pudota penkiltä!

      Rapsutuksia Kyöstille ja Ellalle ♥

  38. Voi kunpa osaisin kirjoittaa kuten sinä. Kirjoittaisin omasta 13-vuotiaastani, joka on rakkainta tässä maailmassa. Urhea ja uskollinen, ainoa pysyvä asia elämän myllerryksissä yli vuosikymmenen ajan. Ensimmäiseni, josta luopumista pelkään enemmän kuin mitään muuta. Koirat <3

    • Sehän on vaikeinta, luopuminen sitten kun sen aika on. Mutta ei mietitä sitä ennen kuin sen hetki tulee. Koirat ♥

  39. Apua, kuinka kauniisti ja samaistuttavasti puhut lappukorvistasi – täällä toimistohuoneen uumenissa pyyhin kyyneleitä poskiltani. Meidän perheessämme, johon lukeutuu vanhempien lisäksi koiranomistajina sekä mummi että sisko, on yhteensä neljä niin rakasta mäyräkoiraa. Olen onnellisimmillani silloin, kun joku niistä on sylissäni, ja saan silitellä heidän korvia ja pieniä tassuja. Mäyräkoira on parasta maailmassa.

    Kiitos kauniista tekstistä!

  40. Voi snif ja nyyh, olen ihan liikkiksissä läppärin tällä puolen <3
    Kirjoitit niin kauniisti ja puit täysin sanoiksi sen, miten minäkin ajattelen ja olen ajatellut omista rakkaista karvaisista perheenjäsenistäni. Tällä hetkellä meillä on Musti-kissa. Sitä ennen ilonamme oli lähes 16 vuotta Pipsa-cockeri, jota ikävöin edelleen ja joka nytkin tuli mieleeni. Onneksi saan nauttia koirien seurasta, koska monella kaverillani on koira (yhdellä cockeri, joka totisesti ylläpitää cockerikuumetta!!).

    Toivon, että saatte Junon (ja myös Lunan) kanssa nauttia toistenne seurasta vielä pitkään <3

  41. Eiiih, miksi menin lukemaan tämän tekstin töissä! Nieleskelen täällä itkua ja puren kieltä, että en alkaisi vollottamaan toimistossa. Ihana teksti! <3 Parin pupun omistajana pystyn samaistumaan tähän niin hyvin. On ihanaa, kun vierellä on tyyppejä, jotka kaiken turhamaisuuden, työstressin ja (muka) kiireen keskellä muistuttavat, mitkä asiat tässä elämässä merkkaavat oikeasti. Niitä asioita ovat esimerkiksi aamupala-aika, illallisaika, päikkärit auringonvalon lämmittäessä turkkia ja poskihieronnat tärkeiltä ihmisiltä.

  42. Tämä veti kyllä kaikista sydämen ja sielun siimoista. Etenkin Jarvis, vanha kunnon Jarvis – joka on muuten suurin syypää siihen, että meidän perheessämme on nyt kaksi mäyräkoiraa. Tohtori Myllerryksen seikkailut tulivat hyvin tutuiksi – kiitos, Jarvis <3

    • Tohtori Myllerrys, muistat! Kaksi mäyräkoiraa, voi ihanaa, en kestä ♥♥♥ Paljon rapsutuksia heille!

  43. Olipa ihana tarina elämästä mäyriksien kanssa. Tällä hetkellä koiraton, mutta kesällä suunnitteilla..

  44. Onpas ihania koiruuksia nuo kaikki kolme :-) Juno on kyllä tosi lutunen;-) Minä olen kyllä sitä mieltä, että lemmikki valitsee itse omistajansa. Ehkä se on vaisto. Me sovitaan toisillemme ja minä tiedän sen. Ainakin minulla on aina käynyt näin. Kyllä se lemmikki aina tukee jos on surullinen. Minulla on kääpiöluppis eli pikku pupu. Jos minä olen surullinen niin pupu hyppää sohvalle suoraan syliin ja kipuaa rinnannpäälle maaten… Niin kuin sanoen, että rapsuta nyt minua. Tiedän, että haluat ja nostaa korvan ylös :-) Sehän on tutkittu juttu, lemmikki helpottaa stressiä ja kyllä se näin on. Stressi häviää tai helpottaa kummasti kun rapsuttaa sylissä istuvaa pikkuista tai ei niin pikkuista lemmikkiä :-)

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.