Ajatuksia abstraktista: Olli Piippo

Matkustimme Berliiniin muutama viikko sitten. Kävimme valokuvataiteen museossa, korkkasimme kevään terassikauden ja vietimme sunnuntai-iltapäivää legendaarisessa Paris Barissa, mutta matkamme varsinainen tarkoitus oli jokin ihan muu: tutustua Olli Piipon tällä viikolla alkavan Eight notes on oceanic feeling -näyttelyn töihin ja niiden tekemisen taustoihin. Vietimme viikonlopusta suurimman osan Ollin työhuoneella jutellen, ottaen kuvia ja katsellen viimeisiä näyttelyyn valmistuvia töitä. En tiedä mitään inspiroivampaa kuin tutustua luovaa työtä tekevien ihmisten työtiloihin – ja vielä parempaa, jos siellä saa ottaa kuvia, kysyä kysymyksiä ja notkua ilman kiirettä seuraamassa taiteilijan työskentelyä. Aaaaah. Viikonlopun jälkeen tuntui siltä kuin olisi ollut lomalla: pää pursusi iloa ja inspiraatiota ja sormet syyhysivät halusta tarttua uusiin ideoihin.

Kun päätin viime syksynä miettiä vähemmän millaisia juttuja minulta odotetaan ja kirjoittaa enemmän asioista, joihin suhtaudun intohimolla, taide oli tuon listan kärjessä. Näyttelyvinkkien ohessa olen tehnyt mm. jutun siitä millä tavoin innostunut ja utelias taiteen ystävä voi lähestyä taiteen ostamista. Tästä eteenpäin on tarkoitus antaa tilaa myös ajankohtaisille taiteilijoille, joiden työt ovat minusta tavalla tai toisella kiinnostavia.

Berliinissä asuva taiteilija Olli Piippo on ehdottomasti yksi heistä. Abstraktista ilmaisustaan tunnetun Ollin viimeisimmät näyttelyt on järjestetty Saksassa ja Ruotsissa, joten olen innoissani (kuten varmasti monet muutkin taiteen ystävät) siitä, että nyt myös Helsinkiin on luvassa pitkästä aikaa yksityisnäyttely. Tykkään tosi paljon Ollin töistä – niissä on voimaa, tunnetta ja rohkeaa värinkäyttöä. Esimerkiksi uudessa näyttelyssä nähdään valtavia mustia maalauksia ja sitä ennen oli vaaleanpunainen kausi.

Olli kuuluu ystäväpiiriimme ja jutut tuntuvat aina kääntyvän ennen pitkää luovaan työhön, taiteeseen ja musiikkiin, sillä kiinnostus niihin yhdistää meitä kaikkia. Päätimme painaa tällä kertaa nauhoituksen päälle ja poimia otteita keskustelusta myös teidän iloksi. En ole varma onko se harmi vai teidän onni, että huonot vitsimme eivät mahtuneet mukaan. Itseasiassa asiaa riitti niin paljon, että jaoin jutut kahteen osaan: tässä jutussa keskitymme Ollin taiteelliseen työskentelyyn ja palaamme uuteen näyttelyyn toisessa osassa.

Kuvat on otettu Berliinissä Ollin työhuoneelta ja kotoa. Sekä taiteilijan että häntä ikuistavan valokuvaajan iloksi molemmissa tiloissa vallitsee taianomainen valo ja viipyilevä tunnelma. Ehkä se johtuu Ollin rauhallisesta olemuksesta tai taiteen läsnäolosta. Työtila aukeaa suoraan natisevan teollisuushissin ovelta ja ensisilmäyksellä näkee, että täällä todellakin tapahtuu: seinillä ja lattioilla on keskeneräisiä töitä, hyllyt notkuvat kirjoista, maalauspohjista ja väripurkeista.

Stella: Hei kerro, miten päädyit abstraktiin ilmaisuun?

Olli: Kun opiskelin, tein pelkkää abstraktia maalausta. Sitten huomasin lipuvani figuratiiviseen suuntaan, mutta lähestyin aina kuitenkin sitä abstraktin kautta, eli ajattelin kaiken esittävän väriläiskinä tai muina abstrakteina, maalauksellisina elementteinä. Lopulta huomasin, että abstrakti jälki ja kieli tuntuu eniten omalta ja jätin esittävät elementit pois.

Oman työskentelyn kannalta on ollut helpottavaa supistaa skaalaa. Ehkä se on katsojankin kannalta selkeämpää, että maalaan abstraktia enkä sotke sinne tikku-ukkoja. Aluksi oli vaikeaa luottaa siihen, että abstraktissa taiteessa pelkkä jälki riittää. Mutta sitten löysin luottamuksen siihen, että väreillä, maalinkäytöllä ja jäljellä on oma kieli ja poetiikka.

Stella: Tuntuuko siltä, että abstrakti taide on kaikkein vaikein laji juuri siksi, ettei siinä ole valmiiksi annettuja raameja?

Olli: Tavallaan joo. Ei ole mitään yhteisesti sovittua kieltä, jonka kaikki tunnistaisi. Jos haluan ilmaista palavan talon esittävän taiteen keinoin, maalaan kuvan talosta ja sen yläpuolelle liekkejä. Mutta jos haluan ilmaista sen abstraktisti, mun täytyy kehittää se kieli itse.

Stella: Valitsit silti juuri abstraktin.

Olli: Tykkään abstraktissa ilmaisussa siitä miten paljon helpompaa sillä on lähestyä tunnepuolen asioita: miltä joku asia tuntuu. On mielettömän ihanaa kun ei tarvitse miettiä miltä joku konsepti tai teos näyttää, vaan sitä miltä se tuntuu, miltä se maali tuntuu, tai miltä vaikka viiva tuntuu. Tulevassa näyttelyssäni on abstrakti konsepti, jota maalaan abstraktilla ilmaisulla, ollaan siis todellisen abstraktin äärellä. Kun maalasin näitä isoja tummia teoksia, mietin paljon myös sitä miltä tuntuu, kun jotain ei ole kuvassa, tai mikä on tilan ja maalaamattoman tila merkitys.

Stella: Se onkin oikeastaan kaikessa taiteessa kiinnostavaa, että mitä jättää sanomatta, oli sitten kyse musasta, kirjallisuudesta tai kuvataiteesta. Sen tyhjän tilan käyttäminen, miten kovaa puhuu juuri se mitä ei ole.

Olli: Olen miettinyt paljon poetiikkaa ja runoja, esimerkiksi sitä, miltä hyvä runokirja visuaalisesti näyttää. Lukemattakin runoa näkee valkoisen sivun, jossa on muutama viiva ja se on jotenkin jo todella herkullinen. Tyhjyys ja tila tekstin ympärillä antaa raamit sisällölle. Aina ei tarvitse koko selitystä, tai hirveästi sanoja avaamaan asioita.

Stella: Mua kiinnostaa kun puhuit siitä abstraktin maalaamisen kielestä, että se pitää luoda kokonaan itse. Millainen sun kieli on?

Olli: Se on syntynyt niinsanotusta bad paintingin perinteestä, eli maalaan näennäisesti huonosti tai väärin. Toisin sanoen maalaan lähtökohtaisesti epäesteettisillä elementeillä. Sen on helppoa tunnistaa esimerkiksi naivistisessa tai esittävässä ilmaisussa vaikka tarkoituksellise kömpelösti maalatusta kaupunkisiluetista. Abstraktissa ilmaisussa mulle se tarkoittaa sitä, että pensselinkäyttö, maalinkäyttö ja jälki ei ole estetisoitua. Ehkä jopa huonoa, mutta niin että siitä on saatu aikaan jotain esteettistä ja ilmaisuvoimaista ilman että se nojaa mihinkään figuratiiviseen.

Stella: Miten se tehdään? Tämähän on just se josta nykytaidetta parjaavat puhuvat, kuka tahansa osaisi tehdä tämän, vaikka eivät sitten kuitenkaan osaa saati tee.

Olli: Tuossa tulikin jo kaksi mielenkiintoista asiaa. Ensinnäkin sen jäljen pitää olla luonnollista ja suvereenia. Se on vähän kuin puhumisen opettelemista. Eli opettelee käyttämään sanoja oikein ja oikeassa rytmissä, ja puhuuko hyviä ja järkeviä vai niitä näitä vähän huonolla suomenkielellä. Toinen juttu on just tää klassikko, joka tuli viime vuosisadan puolivälissä modernin abstraktin taiteen kanssa, että “my child could do that”. Moni niistä maalauksista onkin sellaisia, että periaatteessa kuka tahansa pystyisi teknisesti toteuttamaan ne. Ne eivät ole mitään Rembrandteja, joissa taito piilee siinä että pystyt maalaamaan sen minkä näet, vaan tämän ajan abstrakteissa teoksissa olennaista on osata olla tarpeeksi herkkä, osata luoda sinne työhön tunnelma joka tavoittaa tunteen. Se ei ole pelkästään sitä, että roiskii maalia, mikä ei ole teknisesti haastavaa – tekniikka ei ole tässä se ihastuksen aihe. Tätä voisi verrata vähän runouteen: me osataan sanoa ja lukea kaikki sanat, ja osataan kirjoittaa runo kun sen kerran olemme lukeneet, mutta kyse ei olekaan siitä että osaammeko käyttää suomenkieltä, vaan siitä mitä ja miten sanoo. Eli löytää tapoja ilmaista ja kertoa.

Stella: Ajatteletko maalausprosessin aikana sitä miten ihmiset katsovat töitäsi ja mitä he ajattelevat niistä?

Olli: Pyrin olla ajattelematta sitä. Nykytaiteessa näkee paljon teoksia, joiden kohdalla joutuu pysähtymään miettimään taiteilijan perimmäisiä pyrkimyksiä teosten takana. Itse olen perinteinen romanttinen hupsu ja pyrin siihen, että duunista näkee samantien mitä siinä on.

Stella: Antaako sun työt siis enemmän vastauksia kuin herättävät kysymyksiä?

Olli: Sitä en tiedä, mutta ainakaan en rakenna sinne kerroksia tai monimutkaisia kulttuurihistoriallisia viittauksia. Ne toimivat paljon enemmän puhtaasti visuaalisella ja tunteen tasolla. Tähän vaikutti paljon se, että olin joskus taideopintojeni alussa kovin kiinnostunut konseptuaalisesta taiteesta, käsitetaiteesta ja kulttuurillisista referensseistä taiteen sisällä, mutta sitten kävin ystäväni kanssa Venetsian biennaalissaa katsomaan millaista on tämän päivän taide. Vuosi taisi olla 2005 ja silloin oli muodissa oikein överikonseptuaalinen taide: tilassa saattoi olla vain seinällä joku lappu, seuraavassa huoneessa roikkui joku rautalanka ja kolmannessa oli pelkkiä puhelinluettelon kokoisia paperinivaskoita, jotka piti lukea. Kaikki oli kuivakkaa, pelkkää konseptia. Mulle tuli ähky, se ei ollut se mitä mä halusin. Mun tavoitteet on tehdä jotain paljon suorempaa ja runollisempaa, joka viittaa mahdollisimman vähän itsensä ulkopuolelle. Tämä tulee myös musiikin kautta. Sävellys, harmoniat, tempo, ne ovat kaikki siinä sisäänrakennettuna. Toki musiikissakin voi olla viittauksia vaikka, johonkin toiseen kappaleeseen tai ulkopuolisia elementtejä kuten kirkonkellon ääni, mutta lähtökohtaisesti musiikin kieli on vapaata ja abstraktia ja olemme tottuneet ymmärtämään sitä kieltä ilman ns. figuratiivisia viittauksia.

Stella: Siitä voi nauttia tuntematta sen taustoja tai tietämättä mistään suuremmasta viitekehyksestä.

Olli: On muuten jännittävää miten olemme paljon vastaanottavaisempia musiikille kuin kuvataiteelle. Toisaalta luemme kuvaa helpommin kuin ääntä, koska meidän arkipäivän kulttuuri on niin visuaalista, älypuhelimien, arkkitehtuurin, mainosten ja fasaadien kyllästämää. Heti kun siihen liittää sanan “taide” niin suhtautuminen muuttuu. Kuvasta tuleekin jotain vaikeaa, jota pitää yrittää ymmärtää, vaikka usein paras lähtökohta taiteen kokemiselle on se, ettei yritä väkisin ymmärtää. Katsoo vaan sitä mitä on edessä ja antaa itsensä kokea sen. Olemme avoimempia ja vastaanottavaisempia hampurilaismainokselle kuin vaikka tunne-elämää kuvittavalle taiteelle.

Stella: Se onkin hassua, että meidän kulttuuri on nykyisin niin kuvakeskeistä ja jokainen on oman elämänsä dokumentoija ja valokuvaaja, koska tekniikka mahdollistaa sen. Mistä sitten johtuu, että kaikki kuluttaa mielellään vaikka elokuvia tai musiikkia, mutta juuri kuvataiteeseen liittyy niin paljon mystifiointia?

Olli: Uskon, että se tulee siitä, että kuvataide pyrkii koko ajan uudistamaan tapaa, jolla katsomme, näemme ja luemme kuvaa. Aina kun tulee jotain uutta, se on aluksi vaikea, koska kukaan ei ole tarjoillut sitä samalla tavalla aiemmin. Ainoa tapa päästä yli siitä vaikeudesta on vaan antaa olla ja hyväksyä uteliaana, antaa sen tunteen tulla ja mennä. On ihan sallittua ihmetellä, että mitähän tuokin tyyppi on tässä miettinyt.

Stella: Ihmiset lukevat intuitiivisesti esimerkiksi some- tai mainoskuvastoa, mutta taiteen kohdalla ei olekaan totuttuja rakenteita tai lokeroita, joihin sijoittaa asiat. Tulee jännitys, kun kukaan ei sano miten tätä pitää lukea tai mihin se pitää suhteuttaa.

Olli: Jos katsoo mainos- tai somekuvastoa niin siinä käytetään kieltä, joka me tunnetaan ja jota osaamme lukea. Mainoskuvassa se on melkein välttämätöntä, jotta mainostaja saa viestinsä läpi. Somessa näkee kuvia, jotka ovat yleensä joko hauskoja tai kauniita.

Stella: Niissä agenda on ilmiselvä tai ainakin helposti tulkittavissa, mutta taiteen kuvastossa ei ole mitään valmiiksi annettua raamia miten kuvaa pitää katsoa.

Olli: Taiteilijoiden tehtävä onkin juuri tuottaa uutta, laajentaa sanavarastoa, tarjoilla uusia tapoja nähdä ja ajatella. Oli laji mikä tahansa.

Stella: Tuleeko sulle ikinä paineita, että nyt pitäisi täysin tyhjästä luoda jotain uutta ja omaa?

Olli: Tulee. Yleensä näyttelyiden jälkeen tulee aikamoinen dippi, kun on puskenut takin tyhjäksi. Saattaa olla sellainen olo, että voin tehdä mitä vaan, mutta totuus on, että kun palaa työhuoneelle ei tiedäkään enää mistä aloittaa. Sitä elää niiden maalausten mukana samaan tahtiin kun niitä rakentaa, eli on periaatteessa valmiin maalauksen kohdalla silloin kun näyttely on valmis. Ja kun taas jälleen palaa työhuoneelle, pitäisi palata siihen mentaaliseen tilaan miten työ aloitetaan, ja löytää taas kärsivällisyys siihen että teos rakentuu hiljalleen, eikä valmis jälki tapahdukaan taas samantien.

Stella: Mikä sua muuten inspiroi?

Olli: Tosi moni asia! Yleensä musiikki, paikat, arkkitehtuuri, runous, taide ja elokuvat. Kaikesta voi löytää jotain kiinnostavaa, en halua sulkea mitään pois. Tällä hetkellä kiinnostaa myös interiöörit ja se miten erilaiset sisustussuunnittelijat luovat tiloihin erilaisia tunnelmia pienilläkin nyansseilla.

Stella: Just eilen puhuin ystävän kanssa siitä miten luovassa tekemisessä ei ole kyse vain siitä mistä ympärillä olevista asioista sattuu inspiroitumaan, vaan myös siitä että inspiraatiota voi tietoisesti ruokkia altistamalla itsensä asioille, joille haluaa avata mielensä. Miten käy jos altistun vaikka tälle, näkyykö se mun tekemisessä?

Olli: Ehdottomasti. Otollisin aika omassa työskentelyssäni on näyttelyn juuri jälkeen, kun kaikki on tyhjennetty ulos. Silloin kannattaa matkustaa ja katsella ja kokea ja imeä uudestaan itsensä täyteen asioita mitkä askarruttavat ja herättävät, ruokkia itseään kaikella uudella.

Stella: Tykkään sun töiden tietynlaisesta luonnosmaisuudesta: joistakin kohdista huokuu semmonen kokeilevuus, että miten käy jos teenkin näin. Ja sitten se on uskallettu jättää tarpeeksi keskeneräiseksi, kaikkea ei ole lähdetty hinkkaamaan ja hiomaan liian täydelliseksi.

Olli: Maalaus kuolee tosi nopeasti, jos lähtee hinkkaamaan ja yrittämään saada jonkun kulman just oikein. Silloin se ei enää hengitä, se ei ole enää ekspressiivinen ja avoin jälki. Kuin yrittäisi taivuttaa rautakankea.

Stella: Sama homma musiikissa, jonka voi ylituottaa kuoliaaksi.

Olli: Toisaalta musassa voi ruuvata vaikka kuukauden sitä täydellistä kitarasoundia ja sen jälkeen soittaa kitaraa haarukalla.

Stella: Haha! Niin, sun töissä on ehkä haettu sitä oikeaa värisävyä pitkään, valittu huolella sopiva maali ja työstötapa, valittu oikea kangas ja pohjustettu se tietyllä tavalla.

Olli: Niinpä, totta, joskus voi mennä päivä tai kaksi ihan vain oikeita sävyjä sekoitellen.

Stella: Miten voimakas visio sulla on kun aloitat uuden teoksen?

Olli: Riippuu ihan hirveästi. Joskus hyökkään kankaan kimppuun ihan vaan saadakseni sen aloitettua. Suttaan kynällä jotain ihan vaan häpäistääkseni ison valkoisen kankaan, ettei se olisi enää liian pyhä aloitettavaksi.
 Olen huomannut, että mitä enemmän pidän kiinni alkuperäisestä visiosta kynsin hampain sen varmemmin siinä epäonnistuu. On tärkeää kuunnella maalausta, olla avoinna mihin suuntaan kuva kehittyy kankaalla. Esimerkiksi pienten virheiden kautta voi huomata, että tässä duunissa onkin tapahtumassa jotain ihan muuta kuin mitä oli alunperin suunnitellut. Parhaaseen lopputulokseen pääsee tekemällä työtä yhdessä sen teoksen kanssa, silloin se ei ole pakotettu mihinkään. On vain antautunut sen teoksen tarjoamaan ajatusprosessiin.

Stella: Ei tehdä siitä omasta visiosta vankilaa, vaan antaa tekemisen virrata vapaasti.

Olli: Juuri tätä varten on olemassa paljon pakokanavia. Minulle yksi niistä on sarjallisuus. Toisin sanoen en edes pyri maalaamaan yhdelle kankaalle kaikkea, vaan mulla on esimerkiksi kahdeksan samanlaista kangasta. Jos tämä duuni menee tohon suuntaan niin tuon idean voi tehdä tuolle toiselle kankaalle. Tai jos on joku tietty raami tai konsepti, mitä haluaa tehdä, niin sallii itsensä tehdä mitä vaan niiden raamien sisällä. Lopulta nekin saattaa mennä palasiksi ja uusiksi, mutta sekin on taas yhdenlainen tapa päästä parhaaseen lopputulokseen. Tietyt raamit helpottavat työskentelyä. Esimerkiksi yksi tanskalainen taiteilija valitsi kerran itselleen vain seitsemän väriä, joilla maalata kaikki maalauksensa. Näillä paradigmoilla voi vapauttaa luovuutta itsestään suunnattomasti. Kun oma sanavarasto on määritetty, voi keskittyä siihen mitä haluaa sanoa.

Olli Piippo: Eight notes on oceanic feeling
Helsinki Contemporary 4. – 27.5.2018
Bulevardi 10, Helsinki

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

22 thoughts on “Ajatuksia abstraktista: Olli Piippo

  1. Huh en tiiä mikä tässä oli mut inspiroi ja liikutti jotenkin enemmän kun oisin uskonut (meinasin kans eka jättää lukematta ja katsoa vaan kuvat)

  2. Mä rrrrrrakastan tätä uutta taidekulmaa teidän blogissa! Ihan huippua, mielenkiintoista ja inspiroivaa. Kiitos! Lisää tämän tyyppistä odotellessa :)

  3. Parasta! Jätin jutun ensin lukematta. Luulin, ettei kiinnosta, koska olen mielestäni taidetta ymmärtämätön käytännön emäntä. Mutta teksti houkutteli ja vei mennessään, olo elävöityi. Huh!

  4. Mieletön haastattelu. Suorastaan ahmin tekstin, kun se oli niin inspiroiva. Kiitos! Ollille myös onnea näyttelystä – käyn sen varmasti kokemassa.

  5. Supermahtava teksti – kiitos! Olit nostanut tärkeitä pointteja ja näkökulmia esiin ja jäsentänyt hyvin tekstiä, mutta ennen kaikkea haluan kiittää taitelijaa, joka osaa näin upeasti kielellistää omaa luovaa prosessiaan ja siihen liittyviä piirteitä ja intentioita. Tästä sai todella paljon inspiraatiota omaan (luovaan) työhön.

    Tällaista lisää!! :)

  6. Tosi kiinnostavaa ja stimuloivaa. Laitoin linkin 12-vuotiaalleni, olisipa kiva jos hänkin saisi tästä ideaa, ja vapautta aika tarkkaan työskentelyynsä.
    Liberating

  7. Aah, joo, lisää kiitos tämän tyylisiä juttuja. Tän tyyliset haastattelut on jotenkin hauskoja kun ei tuputeta mitään ideaa tai mielipidettä vaan lukijan ajatus tai tunne saa rauhassa heräillä. En vielä tiedä mikä tunne, mutta jotain kihelmöivää tämä kyllä herätti.

    • Kihelmöivä on just hyvä, se voi johtaa mihin tahansa. Kiitos Aino kun luit, superkivaa kuulla että tykkäsit. Tästä tulee vielä toinen osa ulos tällä viikolla, ja jatkoa varmasti seuraa muiden taiteilijoiden tiimoilta.

  8. Valtavan mielenkiintoinen juttu! Lukisin mielelläni lisää taiteilijoiden haastatteluja, kiitos. :)

  9. Mä tykkäsin kans tästä jutusta. Pidän itse abstraktista taiteesta, se antaa juuri minulle sopivan merkityksen, mikäli se osuu ns. hermoon. Siihen voi peilata omia päänsisäisiä juttujaan ja löytää ne yhtymäkohdat. Voi olla puhdistavakin kokemus. Harmi kun näyttelyyn ei kyllä pääse millään täältä kaukaa. Olisi kiva nähdä osuuko.

    • Oon niin iloinen, kun tykkäätte! Harmi tosiaan, ettet pääse näyttelyyn, mutta toivotaan että tulevien näyttelykuvien kautta välittyy jotain kokemuksesta.

  10. Todella mahtava juttu, kiitos!! Tällaista lisää, ruokkii juurikin sitä inspiraatiota myös täällä ruudun toisellakin puolella.

    • Hei ihana kuulla! Oon kyllä ihan samaa mieltä, ahmin tälläisiä haastatteluita itsekin aina kun löydän niitä.

  11. Kiitos kiinnostavasta jutusta! Olipa kiva lukea abstraktia taidetta tekevän taiteilijan ajatuksia, minulle ihan uusi maailma :)

    • Hei huippua, että tykkäsit, varsinkin kun aihe ei ollut sulle kerran entuudestaan tuttu. Yksi toiveeni onkin, että nämä jutut saisivat yhä useamman innostumaan taiteesta ♥

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.