Havaintoja lempeydestä ja laihduttamisesta

Tänään vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Internet on täynnä kannanottoja, kuvia erilaisista vartaloista ja keskustelua kulttuurimme vääristyneistä ulkonäköihanteista. Päivän tarkoitus on ravistella laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja tiedän, että tätä keskustelua todellakin tarvitaan.

En vaan mahda mitään sille, että vähän väsyttää. Olen niin kyllästynyt siihen, että naisena pitäisi jatkuvasti olla jotain mieltä omasta kehostaan. Siitä mitä se on tai ei ole, onko se riittävä, mitä itse ajattelen siitä ja varsinkin se mitä kaikki muut ajattelevat siitä. Olisi helvetin virkistävää nähdä sosiaalisessa mediassa enemmän kuvia ja ajatuksia asioista, joita naiset tekevät kuin kuvia ja ajatuksia siitä, miltä he näyttävät.

Ongelma on tietysti todellinen. Elämme pinnallisessa maailmassa, jossa hoikkuus on itseisarvo – hyvän elämän, viehätysvoiman ja menestyksen mittari. Julkisessa työssä siihen ei voi olla törmäämättä. Kuvani saisivat enemmän seuraajia ja tykkäyksiä, jos esittelisin itseäni enemmän, notkuisin rannalla pakarat paljaina. Mutta en halua mennä siihen todellisuuteen mukaan, vahvistaa omilla valinnoillani sen rakenteita.

On silti tosiasia, että jotkut työprojektini ovat riippuvaisia siitä, että mahdun muotibrändien mallikappalevaatteisiin ja näytän niissä hyvältä. Samaan aikaan kun haluaisin sanoutua irti kuvakulttuurin ulkonäkökeskeisyydestä ja ilmaista kuvillani jotain muuta, työni sitoo minut sen lainalaisuuksiin.

Koska olen työni puolesta esillä, se tuntuu tarkoittavan, että kehoni on vapaata riistaa kenen tahansa kommentoitavaksi. 99% seuraajistani on superfiksua sakkia ja olen päässyt moniin kollegoihini verrattuna vähällä. Silti minäkin olen törmännyt ulkonäköäni ja kehoani koskeviin kommentteihin ja haukkuihin, spekulointeihin siitä olenko lihonut vai laihtunut ja piilottelenko “päärynävartaloa” kuvakulmavalinnoillani. Kovin syvää haavaa ne eivät ole onneksi saaneet aikaan, ehkä siksi että olen ollut viimeiset viisitoista vuotta työkseni tekemisissä median, julkisuuden ja sen lieveilmiöiden kanssa. Eniten varmasti sen ansiosta, että kukaan, jonka mielipiteellä on minulle merkitystä, ei ole koskaan sanonut minulle kehostani mitään rumaa. Siis kukaan muu kuin minä itse.

Kehopositiivisuus on lähtökohtaisesti hyvä ilmiö, tietysti tuhat kertaa parempi kuin raadollisiin mittakaavoihin yltynyt laihuuden, hoikkuuden ja timmiyden ihannointi. Mutta sekin vaan jatkaa tätä iänikuista kehoista ja painoihanteista jankuttamista. EN JAKSA! Pystyn listaamaan noin seitsemänsataaviisikymmentäneljä asiaa, joista olen kiinnostuneempi kuin siitä paljonko minä tai joku muu painaa. Muutaman pahasti säikäyttäneen tilanteen jälkeen tuntuu muutenkin huomattavasti tärkeämmältä onko kehoni terve ja toimiva kuin se miltä kehoni näyttää.

Ja silti aion nyt kirjoittaa tästä itsekin, ihan vaan saadakseni nämä ajatukset ulos.

Turhautuminen kehokeskusteluun ei valitettavasti tarkoita, että oma suhteeni kehooni olisi terve tai tasapainossa. Kuten melkein kaikki muutkin, olen ollut kroonisesti tyytymätön peilikuvaani siitä saakka kun varhaisteininä tajusin eläväni maailmassa, jossa ulkonäkö on naiselle hyödyllisempää valuuttaa kuin äly, lahjakkuus tai motivaatio. Vihasin tuuheita kulmakarvojani ja muhkuraisia polviani, olin varma että niiden takia kukaan poika ei tulisi koskaan rakastamaan minua. Yläasteella tytöt puristelivat uimahallin saunassa vatsanahkojaan ja valittivat kuvitteellista lihavuuttaan. Sitä en vielä silloin ymmärtänyt, onneksi en! Olin roikkuvissa bändipaidoissa kulkeva heppatyttö, jonka keho oli yhtä raajaa. Läskidiskurssi tuli tutuksi vasta myöhemmin, kun täytin seitsemäntoista ja kehooni alkoi piirtyä uudenlaista pehmeyttä. En ollut rintavarustustani lukuunottamatta vieläkään erityisen kurvikas, mutta en ollut myöskään enää se kaitaluinen tyttölapsi, jonka olin tottunut näkemään peilistä.

Kahdeksantoistavuotiaana flirttailin hetken syömishäiriön kanssa. Anoreksia oli muodissa, kaikki ystäväni puhuivat laihduttamisesta ja ostelivat kilpaa pienempiä ja pienempiä farkkuja. Paineet eivät koskeneet vain tyttöjä, pojatkin skippasivat aterioita ja korvasivat ne tupakalla. Olin hiukan häkeltynyt uudesta, aiempaa naisellisemmasta kehostani ja päätin salaa kokeilla kuinka vaikeaa painon pudottaminen olisi. Se oli vain leikkiä, halusin haastaa itseni, kiilata takavasemmalta mukaan kisaan, jossa muut jo kiisivät. Laihduttaminen osoittautui yllättävän helpoksi – niin helpoksi, että jäin vähän koukkuun. Ensin jätin väliin illalliset, sitten lounaat. Farkut alkoivat roikkua lonkkaluillani. Se kannusti jatkamaan, pian elin pelkillä omenoilla ja ruispaloilla. Hallinnan tunne oli huumaava: minulla oli valtaa omaan vartalooni, pystyin niin helposti muovaamaan sitä vain olemalla syömättä. Nukuin huonosti, koska jatkuva nälkä jäyti vatsaani, mutta tunsin itseni voittajaksi. Huumaa kesti ehkä kuukauden tai kaksi. En edes tiedä paljonko laihduin, koska en omistanut vaakaa – kyse ei ollut kiloista, vaan kontrollista. Salainen kokeiluni päättyi joululomaan, kun silloisen poikaystäväni äiti vilkaisi minua saunan jälkeen ja totesi, että alapa tyttö syödä. Minäpä aloin. Olin todistanut itselleni, että pystyin laihduttamaan, ei tarvinnut enää.

Tuon kummallisen kokemuksen jälkeen on ollut helppo ymmärtää miten laihduttamisesta voi tulla sairaalloista ilman että sen edes tajuaa. Minut riuhtaistiin ajoissa takaisin todellisuuteen, mutta toisissa olosuhteissa olisi ihan helposti voinut käydä toisin. Juuri tämä on yksi niistä syistä miksi Syömishäiriöliitto-SYLI kampanjoi Suomessa Älä laihduta -päivän puolesta.

Sen jälkeen olen syönyt mitä on huvittanut ja pysynyt perushoikkana. Painoni on heilahdellut muutamia kiloja sinne tai tänne sen mukaan olenko keskittynyt liikkumiseen ja nukkumiseen vai voisalviapastaan ja valvomiseen. Olen ollut laihimmillani silloin kun olen eronnut tai ollut muuten todella, todella onneton – ja saanut juuri silloin silloin ulkonäöstäni eniten kiitosta ja kehuja. Hullu maailma! Mutta hullumpaa on, että silloin olen ollut itsekin tyytyväisin ulkonäkööni. Kaikkina muina hetkinä olen ajatellut, että voisin – ja oikeastaan pitäisi – olla sen klassisen viisi kiloa laihempi. Pohtinut toisinsanoen sitä täsmälleen samaa problematiikkaa kuin monet muutkin naiset, jotka rakastavat Kate Mossin siroa olemusta, mutta myös punaviinilasillisiaan ja sohvahetkiään suklaan kanssa.

En ole koskaan laskenut kaloreita, en edes tiedä paljonko niitä on missäkin. Olen silti ollut koko aikuisikäni tietoinen kehostani ja painostani ja siitä miten erilaiset valintani siihen vaikuttavat. Harkinnut suupaloja, tehnyt tietoisia valintoja välittää tai olla välittämättä niiden sisältämistä synneistä, treenannut kovaa siinä toivossa, että kunnon kohenemisen ohessa sujahtaisin sukkelammin kireisiin nahkahousuihini. Laihduttaminen on yleiseen keskusteluun juurtunut oletusarvo, jonka läsnäoloon kaikki ovat tottuneet. On kummallista mistä kaikesta tulee normaalia: puolitutut juttelevat kokkareissa siitä montako sipsiä voi hyvällä omatunnolla syödä, kuinka monta kiloa kuka on minkäkin laihdutuskuurin avulla pudottanut, kuinka monta päivää joku paastosi ennen lomamatkaansa, miten nopeasti toinen hankkiutui eroon raskauskiloistaan. Tuntuu, että krooninen itseinho on koodattu meihin solutasolla.

Muutama vuosi sitten minulle alkoi riittää. Ahdistuin siitä miten rumasti naiset puhuivat itsestään ja kehoistaan. Julkkiksista salaa otetut sellulliittikuvat ja niiden ympärillä vellova keskustelu alkoivat kuvottaa. Törmäsin keskusteluketjuun, jossa näyttelijä haukuttiin rumaksi ja lihavaksi, koska hänen reisissään oli muhkuroita. Hän oli ollut lomalla, nauttinut vapaa-ajastaan läheistensä kanssa, tullut tahtomattaan kuvatuksi bikineissään miljoonien silmille – ja nyt häntä nöyryytettiin joukolla maailman normaalimmista asiasta, muhkuroista joita meiltä kaikilta löytyy. Mikä meitä vaivaa? Ja mitä hittoa – miksi juuri naiset haukkuvat toisiaan? Eikö naisten pitäisi pitää yhtä, kannustaa ja kohottaa toisiaan, antaa toistensa loistaa? Omassa kaveripiirissäni vallitsee onneksi rakentava ja rakastava ilmapiiri, mutta heti oman kuplan ulkopuolella alkaa kylmä ja karu maailma, jossa pätevät aivan toiset lainalaisuudet.

En halunnut olla ulkonäkökyttäämisen kanssa missään tekemisissä. Päätin, etten osallistu muiden ulkonäön, kehon tai painon ruotimiseen edes näennäisen harmittomalla kahvipöytäkeskustelutasolla. En lue lehtiä tai keskusteluita, joissa naiset haukkuvat muita naisia. Ei ole suinkaan yhdentekevää miten puhumme ja mistä – sanat muovaavat maailmaa, käsityksiämme todellisuudesta.

Mutta salaa olen ollut itselleni ankara, vielä ankarampi kuin ennen. Ehkä alan tai ikääntymisen paineet saavuttivat vihdoin minutkin? Olen laiminlyönyt ja piiskannut kehoani – ensin viis veisannut sen tarpeista ja sitten suuttunut siitä, että se voi huonosti. Sättinyt siitä ettei se ei ole notkea, vahva ja laiha, vaan väsynyt ja lysähtänyt. Olen vihannut vatsaani, joka reagoi stressiin turpoamalla ihan kaikesta mitä söin. On käsittämätöntä, että pidän itseäni fiksuna ja hyvänä tyyppinä ja ammatillinen itsetuntonikin on ihan kohdallaan, mutta omaan kehooni suhtaudun julmuudella, jota en ikimaailmassa kohdistaisi kehenkään toiseen elävään olentoon.

Eihän näin voi elää. Tai ehkä voi, mutta en halua.

Olen pohtinut tätä monta vuotta eikä minulla ole vieläkään mitään yksiselitteisiä vastauksia siihen miten krooninen ylikriittisyys muutetaan lempeydeksi, hyväksynnäksi tai rakkaudeksi.

En vieläkään tiedä mitä se “rakasta itseäsi sellaisena kuin olet” -mantra tarkalleen ottaen tarkoittaa ja miten sellainen maaginen tila kaiken meihin koodatun itsekritiikin jälkeen saavutetaan. Kehonsa rakastaminen on aika kova vaatimus ihmiselle, joka on tottunut näkemään itsensä aina negatiivisen linssin läpi. Se on lähes yhtä stressaava vaatimus kuin ikuisen laihuuden ihannointi.

Olen ajatellut, että vähempikin saa luvan riittää. Ei tarvitse rakastaa, palvoa tai jumaloida. On ihan tarpeeksi, että suhtautuu kehoonsa enimmäkseen lempeydellä ja ymmärryksellä.

Kaikkein eniten on auttanut kylmä järkeistäminen.

Maailmassa, jossa voin olla mitä vain, haluanko tosiaan olla se tyyppi, joka tuijottaa peilistä muhkuroitaan ja antaa niiden määrittää mielipiteitä itsestään? Se, joka jättää uintireissun väliin, koska on turvonnut olo eikä huvita esiintyä bikineissä?

Meille on annettu tämä yksi elämä – haluanko tosiaan tuhlata energiaani ja aikaani kriiseilemällä siitä miltä näytän?

Vastauksia ei tarvitse edes miettiä – en todellakaan halua mitään noista asioista. En tahdo olla osa tätä hulluutta edes oman pääni sisällä. Joten lopetin sen. Kaiken turhan vatvomisen. Ei siinä sen kummempaa jumalatartaikaa tai kukkakylpyä tarvittu, minä vaan lopetin sen. Kun päähän tuli ilkeä ajatus, työnsin sen pois ja aloin ajatella jotain muuta. Ja mikä mahtavinta, se tuntuu toimivan.

Menen nykyisin peilin eteen vain kun puen tai meikkaan – ja silloin ajattelen tietoisesti vain hyviä ajatuksia: näytänpä kivalta tänään. Hyvä kulmapäivä. Jos hyviä ajatuksia ei ole, en ajattele mitään. Aina ei tarvitse olla mieltä. Voi vaan kiskoa vaatteet päälle ja painella ulos, elää elämäänsä ja keskittyä ihan muihin juttuihin kuin siihen miltä reidet näyttävät näissä farkuissa. Maailma on täynnä kiinnostavia ja tärkeitä asioita, eikä reiden ympärysmitta kuulu niihin.

Kun lopettaa jatkuvan itseinhon, jää kummasti tilaa kaikenlaiselle uudelle. Vaikka sen tajuamiselle kuinka monista rankoista vaiheista kehoni on kuljettanut minut läpi ja selvinnyt niistä ilman suurempia vahinkoja. En todellakaan ole aina osannut hoitaa, ravita ja kannustaa sitä, mutta tässä sitä ollaan, minä omissa nahoissani, kehossa joka nousee aamuisin, jaksaa seistä suorassa, juosta, loikkia ja tanssia. Mitä enemmän sitä ajattelen, sen enemmän tunnen siitä kiitollisuutta ja iloa. Hetkittäin jopa: hellyyttä.

Viime aikoina olen havainnut uuden energian lisäksi ihan uudenlaisia ajatuksia. Eilen huomasin, että kylkeni kaari on aika kaunis. Se vaan pälkähti päähän kun menin suihkuun siinä missä aiemmin olisin kiinnittänyt huomioni johonkin negatiiviseen. Tänään katsoin jalkojani ja ajattelin, että ovat muuten kelvolliset kintut ja vieläpä ihan nätit. Niin pieni asia, mutta muutos sen takana on valtava.

En vieläkään erityisesti rakasta kehoani, mutta ei tarvitsekaan. Tärkeintä on, etten enää puhu itselleni rumasti. Opettelen lempeyttä, yritän tehdä itselleni hyviä asioita, sellaisia jotka hellivät sekä kehoa että mieltä. Annan itselleni kahdeksan tunnin yöunet, koska tarvitsen niitä. Liikun, koska hikoilu tekee hyvää. En pohdi sitä miltä näytän, keskityn siihen miltä tuntuu – ja tuntuu paljon, paljon paremmalta.

Harjoitukset jatkuvat.

PS. Suosittelen lämpimästi aiheesta kiinnostuneille myös Anu Silfverbergin esseetä: Miksi toteuttaa kauneusihanteita, joita inhoaa

PHOTOS BY JARNO JUSSILA & ANNI TAIMISTO

45 thoughts on “Havaintoja lempeydestä ja laihduttamisesta

  1. Nykyihmisen suhde omaan vartaloon on kyllä kiinnostavaa. Tuntuu, että aina on vallalla se, että kaunista on se, mitä on vaikea saada. Historiallisina aikoina pulleus oli viehättävää, koska se oli varakkuuden merkki ja varallisuutta oli vaikea saada. Nykyään ihaillaan hoikkuutta, koska me länkkärit saadaan lihottavia herkkuja niin paljon ku jaksetaan ja istutaan vielä kaiken lisäksi kaikki päivät, joten hoikkuuden ylläpitäminen on super vaikeaa. Se, miten pakkomielteisesti me nykyään suhtaudutaan vartaloihimme on mielenkiintoista musta myös siksi, että samaan aikaan ollaan täysin kykenemättömiä kuuntelemaan oman kehon lähettämiä viestejä. Keho on viisas ja kertoo usein, mikä meille on parasta, mutta me vaan kieltäydytään kuuntelemasta sitä. Ehkä, kun ollaan pohjimmilta niin kehollisia otuksia, niin niiden kyttääminen, niin omien ku muiden, on meille aika luontainen asia. Muiden vartaloita ei oikeastaan voi tarkkailla muuten kuin ulkoisesti. Ja kun katselee muita, niin alkaa katsella myös itseä. En tiedä. Tämä ajatus jää vähän torsoksi, mutta aihepiiri on kiehtova. Jotenkin koen, että henkisyys ja ruumiillisuus on jotenki samaa, mutta oon samaa mieltä, että se on rasittavaa aina tarkastella meidän kehoja sen kannalta, miltä ne näyttää. Useamman vuoden erilaisten tulehdustilojen kanssa taistelleena voin sanoa, että se, miltä keho tuntuu, on noussut ihan uudelle kiinnostuksen levelille. Ottaisin mieluusti vaikka kymmenen kiloa lisää, jos ei enää sattuisi ollenkaan.

  2. Itse hoikkana ihmisenä olen aina kärsinyt erinäisistä syömishäiriön eri muodoista. Suhde ruokaan ja omaan kehoon ei ole koskaan ollut normaali ja todella tiedän ettei nämä asiat, tai oma kokemus omasta itsestä ole kiinni siitä painosta. Vaikka muiden silmissä näyttäisi virheettömältä voi oma kokemus itsestä ja omasta kehosta olla täysin päinvastainen.

    Silti uskon, että kehopositiivisuus voi todella olla monelle tärkeää. Enkä kaikesta kertomaatani huolimatta voi sanoa, miltä tuntuisi jos olisi esimerkiksi elänyt koko elämänsä reilusti ylipainoisena. Uskon, että sinäkään et voi tietää miltä kaiken tuon omassa päässä koetun jälkeen tuntuisi vielä kun joku kadulla huutaa ”vitun läski”. Uskon, että erimuotoisten ja kokoisten kehojen hyväksymisen eteen todella on tarpeen tehdä työtä, vaikka sitten tällä tavoin.

  3. En ole ikinä ollut kova lukemaan blogeja tai ainakaan en ole sivuille palannut enää yhden vilkaisun jälkeen.. sinun blogiisi päädyin instagram tilisi kautta ja olen eksynyt lukemaan sitä jo useamman kerran. Kaunista ja inspiroivaa tekstiä. Keep on shining beautiful <3

  4. Hieno postaus. Itselle ehkä mullistavin ulkonäköä koskeva oivallus on tullut, kaikista maailman paikoista, instasta. Ihan random-sitaatti. Mä tykkään sitaateista. En muista miten se tarkalleen meni, mut ajatus oli että sä vaan keskityt vihaamaan jalkojasi, vaikka ne kuljettaa sut joka päivä uusiin seikkailuihin. Se kosketti, koska mun jalat on aina ollu se ongelma. Liian lyhyet ja liian paksut. Ton ajatuksen myötä naksahti joku kytkin päässä. Että miksi mä typistän jalkani peilikuvaan, vaikka ne joka päivä vie mut mitä kummallisimpiin tai tavallisimpiin paikkoihin. Ei tässä nyt toki ihan immuuneja olla negatiivisille ajatuksille peiliin katsoessa, mut paremmalla tiellä kuin ennen.

    • Kiitos Irene. Ja mahtavaa! Joskus siihen oivallukseen tarvitaan tosiaan vain yksi sattumanvarainen sitaatti, joka osuu oikeaan paikkaan. Askel (HAHA) kerrallaan kohti terveempää ajattelutapaa.

  5. Kiitos. Luin tän nyt ja tuun parin päivän päästä tulla lukemaan tämän uudelleen.

  6. Mä syön. Siis todella paljon. Puolisoni naureskelee välillä mun mega-annoksille ja töissä ihmiset ihmettelee, miten jaksan syödä niin paljon. Se, mikä hämmentää on, että pitää olla syy sille että syö kunnolla. Kun muiden annokset peittää lautasesta neljänneksen tai on pelkkää nuudelikeittoa, mun pitää kertoa niille miksi syön reilusti (“niin, sä liikut niin paljon niin voit syödä” – ei, en saa lupaa syödä koska liikun vaan syön jotta jaksan liikkua). Ja kun kerron, että oon myös sokeriaddikti ja vetelen tottumuksesta paljon erilaisia herkkuja päivittäin, kukaan ei huolestu siitä että sellaiset määrät ei tee hyvää esimerkiksi hampaille tai aineenvaihdunnalle, vaan heidän mielestä se on ok kun ei se näy missään, KUN OOT NOIN HOIKKA…

    Tän tekstin myötä aloin miettiin, milloin kunnollisen ruuan ja annoksien syömistä piti alkaa perusteleen. Miksi on ok kituuttaa ikuisesti liian kevyellä ruokavaliolla, jumpata ylikierroksilla ne vähätkin energiavarantonsa hukkaan ja puristella olemattomia vatsamakkaroitaan ahdistuneena? Miksi ruuasta ei voisi nauttia ja liikkua siksi että se on kivaa, ja antaa ulkomuotonsa mukautua siinä ohella sellaiseksi kuin se keholle ja psyykkeelle hyvää tekevä elämäntyyli kokonaisuutta muokkaa?

    Lempeyttä ja hyväksyntää. Sitä tarvitaan niim itseä kuin muitakin kohtaan.

    • Mulla on toisinpäin. Ihmiset jaksavat jankata, että miksi en syö esim.lounaalla enempää. Kaikkea pitää aina selittää. Syön vähän kerralla, mutta usein.

      Olen nyt raskaana ja lempeämpi kuin koskaan keholleni. Rakastan kasvavaa mahaani ja vaikka esim.jaloissa näkyy entistä enemmän selluliittia, niin en jaksa välittää. Toivon niin, että synnytyksen jälkeen tämä lempeys jatkuisi. En halua opettaa tulevalle tyttärelleni kehoinhoa.

  7. Ohan se iänikuista tää keskustelu, silti pitää vimmatusti alkaa kirjotttamaan kommenttia tänne, tärkeä aihe!:)
    Jotenkin koko hommassa on jotain niin epäkypsää, sen puolesta puhuu sekin, että vahemmksi kun tulen, sitä vähemmän ulkonäöstä murehdin, sitä kun tajuaa sen elämän loppupäänkin olevan edessä, asiat menee eri järjestykseen, ihan niin kuin sinäkin kuvasit. Viettääkö elämänsä murehtien sitä ainoaa, mitä täältä ei mukaan jää?

    Mä olin nuorempana liiankin hoikka, en syönyt kunnolla ja opin peittelemäänkin hoikkuutta, olemaan paheksuttu. Nyt on olen parin viime vuoden aikana lihonnut, edelleen olen esimerkiki painoindeksin mukaan “normaali”, mutta saatuani yhdeltä läheiseltä asiasta huomautuksen alko jo tuntua absurdilta:eikö ihmiset oo tyytyväisiä koskaan? En kelvannu ku olin liian laiha, enkä kelpaa nytkään?Tässä välissä oli varmaan joku maaginen vaihe, jossa olin just sellanen ku saa… -eiku oon ihan varma, että jossain on joukko ihmisiä, joita ärsyttää erityisesti se, että joku onnistuu pitämään itteään juuri siinä sopivassa timmissä……:D

    No, minua on kuitenkin auttanut jotenkin se, että arvostan ihan oikeasti
    tyylitajua enemmän kuin kehon täydellistämistä. Tyylitajuun liittyy jonkinlaista arvokkuutta ja se antaa oikeestaan samanlaisen hommahanskassa tunteen kuin kehon kontrolloiminen muuten… Tyylikäs voi olla minkä kokoisena vaan… En tarkoita tällä sitä etten voisi mennä verkkareissa kauppaan ilman meikkiä, näen tämän aika laajasti, voin arvostaa vaikka jonkun ihanaa täydellistä välinpitämättömyyttä pukeutumista kohtaan hänen “tyylivalintanaan”. Tyylitaju ei mulle tarkoita vaan jotain pinnallista, vaan oikeastaan sen persoonan arvostamista, joka itseään tyylillään ilmaisee.

  8. Kiitos Stella. Tämä ja Olli Piipon haastattelu ovat parasta mitä olen lukenut vähään aikaan.

  9. Tärkeä aihe ❤

    Olen itse myös teini iästä lähtien käynyt läpi jos jonkinlaista ulkonäköön liittyvää kriisiä. Mediassa korostetaan ja ihannoidaan epätodellista. Kuvanmuokkaus viimeistelee sen mitä totuus ei ole ja avot!

    Opiskelin nuorena kosmetologiaa, koulussa meille iskostettiin päähän ajatusta, että kosmetologin ammatinkuvaan kuuluu näyttää asiakkaan silmissä ammatilliselta, eli meikillä huolitellulta. Meikkaamisesta tuli eräänlainen pakkomielle, sillä se edusti kuvaa asiansa osaavasta ja hallussa pitävästä naisesta. Muistan miten meikittömyys ahdisti, ja kuinka rumaksi ja jäsentymättömäksi saatoin itseni tuntea kun pesin meikillä maalatun “naamion” pois kasvoiltani iltaisin.

    En päätynyt kosmetologin ammattiin, mutta meikkaamisesta oli tullut joka aamuinen rutiini, myös viikonloppuina, vaikka olin vain kotona. En sietänyt enää meikitöntä peilikuvaani. Meikkaamisesta tuli oljenkorsi, silloin kun olin masentunut, aamuinen meikkaaminen antoi voimaa. Vaikka olin väsynyt sisältä, sain itseni kuvittelemaan että kunhan peilistä katsoo takaisin huolitellun näköinen nainen, kaikki on hyvin.

    Kaikki ei ollut hyvin. Valehtelin peilille ja itselleni. Piilotin meikin alle sen mitä en halunnut nähdä ja enemmän. Yhtenä päivänä päätin lopettaa. Lopetin meikkaamisen silläkin uhalla, että joutuisin katsomaan peilin kautta totuutta silmiin. Kävi niin, että ensin oli vaikea katsoa meikitöntä peilikuvaa, ja sitten aloin pikkuhiljaa näkemään peilistä sen tytön silmät ja kasvot, jonka olin joskus halunnut unohtaa kaiken kauneuden ihannoinnin ja kosmetologiaikoina päähän iskostuneen mielikuvan aiheuttaman itseinhon takia. Aloin pikkuhiljaa pitämään niistä kasvoista, jotka peilin kautta katsoivat takaisin, ja huomasin, että pärjään ja olen ammatillinen ja osaan asiani ilman sitä “naamiotakin”.

    Nykyään kuljen enimmäkseen meikittä, juhlapäivinä sipaisen luonnollisen ehostuksen kasvoilleni, mutta aina seuraavana aamuna kun katson meikittömiä kasvoja peilissä, ajattelen samaa: Paljon kauniimpi ilman meikkiä.

    Hieno postaus. Sä oot Stella kaunis, ja se näkyy sun kirjoituksissa ❤

  10. Ihanaa että tuo sinun sisäinenkin kauneutesi alkaa näkyä yhä enemmän kirjoituksissasi! Todella mukavaa luettavaa ollut viime aikoina. Kiitos!

  11. Kehomme on kumma olento!

    Alitajunta vielä hassumpi!!

    Koko elämä on kummallisen hassua, katsoopa sitä mistä suunnasta tahansa! <3

    Viisaus kuitenkin kannattaa kaivaa tuon kaiken koetun alta, ja antaa sille tilaa sallia kaikkinainen hyvä.
    Se toimii.

    Poks <3

    Vihdoinkin näen sitä sun aitoa energiaa täällä!! Oh!
    Kiitos.

  12. Jisses miten hyvä postaus! *aplodeja*

    Olen kurkkuani myöten täynnä sitä keskustelua, mikä syntyy AINA, kun naisten pitää syödä julkisesti. Ensin pitää selittää, että ottaa korvapuustin, kun lounas jäi väliin, sitten syödä vain puolet ja valittaa ähkyä, ja lopuksi todeta “kyllä nyt täytyy lähteä salille, että saa kalorit pois”. Y-Ä-K.

  13. Mahtava kirjoitus, kiitos siitä. Itse olen myös pohtinut sitä, että eikö tässä maailmassa ole muuta mietittävää kuin koko. Mä olen ollut koko aikuiselämäni enemmän tai vähemmän ylipainoinen, mitä siitä käytettyihin mittareihin tulee. Mutta olen myös ollut aina tyytyväinen itseeni ( no myönnetään että talven jälkeen kesävaatteita sovittaessa aina vähän ahistaa). Mä en ole koskaan kuullut negatiivista kehostani tai painostani, johtuisiko se siitä että pidän itseäni aika ihanana. Tällä tarkoitan sitä, etten ole sortunut koskaan itseni vähättelyyn tai haukkumiseen, enkä ole miettinyt sitä sovinko johonkin muottiin. Pukeudun kauniisti, pidän itsestäni huolta ja peiliin katoessani ajattelen, että aika kivannäköinen mimmi. Mun kohdalla kyse on ihan itsetunnosta, olen aina saanut olla oma itseni ja jo pienestä pitäen on kehuttu ja sanottu että sä kelpaat ja pystyt. Ja mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä vähemmän mua kiinnostaa mitä muut on musta mieltä ulkonäön puolesta. Mielummin elän onnellisena ja nautin joka hetkestä, kuin tuhlaisin energiani siihen.

  14. Ihana kirjoitus, toivottavasti kaikki kehoonsa tyytymättömät sen lukevat. Vahvisti minua ajatuksessani, että huolimatta monesta puutteesta kroppani ulkonäössä ne eivät tosiaan ole ne olennaisimmat minussa. Harjoitukset jatkuvat täälläkin.

  15. Todella loistava kirjoitus :) Olet kaunis niin ulkoisesti kuin sisäisesti!

    Välillä tekisi mieli sanoa arvostelijoille, että kaikki eivät mahda omalle painolleen mitään, jotkut voivat olla todella hoikkia tai pyöreämpiä jonkun sairauden ja / tai lääkityksen johdosta. Kaikki eivät ole suurempia laiskuuden takia, kuten on yleinen käsitys.

  16. Olipa hieno kirjoitus, kiitos siitä. Kuviasi katsellessa olen ajatellut, että näytät täydelliseltä ja sinä et varmaan ainakaan ajattele koskaan kirjoittamiasi asioita, hah, väärässä olin. Inhimillisyyttä ja lempeyttä jokaiseen päivään!

  17. Paljon keho- ja muuta positiivisuutta sinne <3 itsekin olen viime aikoina huomannut vähän rennomman asenteen kroppaani kohtaan. Elän tällä hetkellä todella kiireisiä ja stressaavia aikoja, ja en vain yksinkertaisesti jaksa siihen päälle stressata siitä, olenko huippumallin mitoissa. Talvella oli melkein parin kuukauden kausi, kun söin vain pakastepizzaa kun ei muuta kerennyt/jaksanut tehdä, ja se näkyi sitten parina lisäkilona. Olen melko sporttinen ja hoikka, ja aluksi nuo lisäkilot vituttivat, ja vituttavat edelleen joinakin päivinä. Mutta sitten sitä muistaa, että tuosta on oikeastaan aika helppo päästä eroon sitten kun aikaa on taas enemmän. Keho muutttuu ja muovautuu, joskus niitä kiloja tulee lisää ja joskus niitä lähtee. Jos ei työnsä puolesta ole pakko mahtua nollakoon vaatteisiin, niin kenenkään ei kannattaisi stressata liikaa parista lisäkilosta, vaan keskittyä siihen miten keho voi :).

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.