Muuttamisen ihanuudesta ja hirveydestä

Huusholliamme on tällä viikolla kohdannut kriisi nimeltä muutto.

Ihanaa muuttamisessa: uuden alun mahdollisuus. Saa käydä kaikki tavarat läpi ja pohtia mitä haluaa ottaa mukaan, millaisen arjen haluaa. Kaappeja tonkiessa löytyy unohtuneita aarteita kuten vanhoja kuvia ja kirjeitä, joita selaamalla saa helposti välteltyä pakkaamista vaikka kuinka kauan. Uuden kodin sisustuksen pohtiminen! Rakennamme nyt ensimmäistä oikeasti yhteistä kotia, sellaista johon muutamme yhdessä. Sitä on odotettu ja nyt se tapahtuu.

Hirveää muuttamisessa: ihan kaikki muu. Infernaalisen säädön ja hoidettavien asioiden määrä. Sähkösopimus, osoitteenmuutos. Muuttolaatikot, muuttoauto, loppusiivous (jumalille kiitos Freskasta). Me muutamme berliiniläisittäin keittiö mukanamme, joten kaiken perussäädön lisäksi listalta löytyy asioita kuten kaasuhanan sulkeminen, taloyhtiön vesisulku, liesituulettimen purku ja se miten hitossa liikutetaan kolmemetristä kivitasoa.

On myös sekopäistä miten paljon sitä tavaraa on, vaikka kuinka on raivannut kaappeja pitkin alkukesää ja kierrättänyt eteenpäin kaiken tarpeettoman. Kivaahan se on pakata taideteoksia, lempikirjoja, kauneimpia kenkiä ja rakkaimpia kiviä, mutta kummasti ei inspiroi ollenkaan niin paljon lajitella laatikkoihin ikkunantiivistysnauhaa, astianpesuaineita tai talvihanskoja, joista ei just nyt heinäkuun kynnyksellä halua tietää mitään.

Kaikki käytännön asiat ovat sujuneet ihan aikataulussa eikä minkään suhteen ole tullut takapakkia, mutta siitä huolimatta tuntuu koko ajan siltä, että sydän tulee rinnasta ulos. Ihan kuin leposyke olisi sataviisikymmentä, vaikkei ole. Olen nukkunut huonosti ja heräillyt siihen että on kuuma ja sitten kylmä, ravannut aamuviidestä eteenpäin pissalla puolen tunnin välein ja luovuttanut koko nukkumisen suhteen seiskaan mennessä. Hirveää olla uuvuksissa siksi, että on öisin niin kiireinen. En voi edes kuvitella miltä krooniset uniongelmat tuntuvat, kaikki sympatiani heille jotka niistä kärsivät.

Yksi päivä kun käärin lautasia pyyhkeisiin mietin, että tässä pakataan kokonainen elämä. Ei ole kyse vain lautasista, vaan kaikista niistä kerroista kun niillä on syöty, kaikista keittiön pöydän äärellä vietetyistä illoista ja käydyistä keskusteluista, yhdessä kokatuista aterioista. Itse lautaset ovat lopulta merkityksettömät kaiken muun rinnalla. Mutta kun jokaiseen esineeseen tiivistyy symbolista arvoa, alkaa pakkaaminen kuristaa hiukan kurkkua.

Olen elänyt melko juuretonta elämää ja muuttanut miljoona kertaa, aloittanut alusta milloin missäkin, muuttanut joskus ihan päähänpistostakin. Luulisi, että olisin jo paatunut eikä uuteen osoitteeseen muuttaminen tuntuisi tässä vaiheessa enää miltään, mutta olen tainnut päinvastoin herkistyä vuosien mittaan. Uusi koti tuntuu yhtäkkiä hirveän isolta muutokselta, vaikka kaikkein isoimmat ja tärkeimmät asiat pysyvät samoina. Mietiskelen ja jännitän kaikkea pientä ja kummallista, kuten sitä miltä tuntuu käydä uudessa lähikaupassa, onkohan lähin puisto kiva paikka ulkoiluttaa koiraa, kuinka paljon pidempi matka on merenrantaan? Onkohan siellä aamuisin kaunis valo, entä kuinkahan paljon enemmän kuuluu ratikkakiskojen kolinaa?

Muistuttelen itseäni, että uusi koti sijaitsee tosiaan vain muutaman korttelin päässä nykyisestä ja nekin kulmat ovat minulle tutut, mutta ei auta. Sydän takoo kurkussa, vaikka kaikki on hyvin, kaikki on reilassa ja kaikki menee kuitenkin hyvin, ellei jopa paremmin kuin odotan.

Kokonaisen elämän pakkaaminen on sujunut omasta henkilökohtaisesta kriiseilystäni huolimatta kohtalaisen hyvässä yhteisymmärryksessä: ei yhtään riitaa, vain pientä hermojen kiristymistä kun tekemisen tavat eivät osu yksiin. Suhtaudumme molemmat toisiin asioihin äärimmäisellä perfektionismilla ja toisiin hyvin suurpiirteisesti – harmi vaan, että täysin eri asioihin. Itsehän esimerkiksi pakkaan valaisimen kääräisemällä sen vilttiin ja nakkaamalla laatikkoon. Kun Jarno pakkaa valaisimen, hän ensin pyyhkii pölyt, sitten irrottaa osat toisistaan, käärii jokaisen huolellisesti kuplamuoviin, teippaa ne kauniisti ja sen jälkeen vasta kaivetaan esiin laatikko, johon osaset asetellaan millintarkkana tetriksenä. Oma perfektionismini kohdistuu kaikenlaiseen täysin epäolennaiseen kuten esimerkiksi kirjojen pakkaamiseen tietyssä järjestyksessä, joka ei liity kirjan kokoon, aihepiiriin tai edes väriin, vaan selittämättömään tapaan, jolla minun päässäni juuri tietyt kirjat nivoutuvat yhteen. Ja kyllä, haluan, että ne matkustavat yhdessä myös uuteen kotiin, koska juuri tämä on tärkeää (ei esimerkiksi se kolmemetrinen kivitaso, jonka siirtämiseen suhteen minulla on tällä hetkellä nolla ideaa).

Elämää keskeneräisyyden keskellä. Muuttolaatikoiden tornit kohoavat huoneiden seinustoilla, mutta niiden keskellä on idyllistä: on muuttoevakkoon Mikon luo lähteneen Juno-koiran oma tuoli, pieni pöytä, kirppikseltä löytynyt jalkavalaisin (viimeinen, joka ei ole joutunut vielä avomieheni pikkutarkan käsittelyn kohteeksi) ja lasi viiniä. Olemme pakkaamisen ohessa polttaneet iltaisin takassa viimeisiä puita ja muuttohygge on ollut kohdallaan, kunhan ei ole katsonut hirveästi ympärilleen.

Huomenna häämöttävään muuttoon on palkattu ihan muuttomiehet, mutta taloudessa vallitsee hienoinen epäluottamus heitä kohtaan ennen kuin miehet ovat edes ehtineet paikan päälle. Sieltä sun täältä kuuluu mutinaa: “Tämä viedään kyllä itse.” “Tästä täytyy kyllä suojata nämä kulmat, kun ei ne kuitenkaan varo niitä.” Saa nähdä mihin he saavat koskea vai käykö tässä niin, että epäilevä pohjalainen kantaa kaapit ja kalusteet muuttoautoon yksin sillä välin kun muuttomiehet seisovat pitämässä ovia auki.

Hjördis tuli avuksi pakkaamaan Juno-koiran leluja ja suoritti tehtävää ansioituneesti, kunnes nukahti omistajansa polvitaipeeseen. En kestä tuota mininenää.

Olimme ei tartte auttaa! ja me kyllä pärjätään! -puuhakkuuskohtaustemme kourissa kaavailleet saavamme talouden pakattua kaksin, mutta Mani ja Outi tulivat kuitenkin tänään viimeisen päivän muuttoavuksi. Onneksi, sillä en todellakaan tiedä mitä tästä olisi tullut ilman heitä. Olin kuvitellut pakkausurakan olevan ihan hyvällä mallilla, mutta olihan siinä sitten vielä melkoinen määrä hommaa, sillä nelisinkin ilta venyi pikkutunneille. Molemmat muuttajat horjuivat jossain hysterian ja hermoromahduksen huterassa välimaastossa siinä vaiheessa kun joku muisti, että kaksimetrinen kaktuskin pitää pakata. Jumalille kiitos Manin maadoittavasta läsnäolosta ja Outin käsittämättömästä organisointikyvystä.

Illan viimeiset asiat hoituivat kynttilänvalossa, sillä lähes kaikki asunnon valaisimet on jo purettu ja pakattu. Kiertelin kynttilä kädessä huoneissa kuin eksynyt kummitus ja yritin ymmärtää, että tämä on viimeinen yömme täällä. Rinnassa läikkyy vuorotellen helpotus ja haikeus, tuntuu samaan aikaan aivan mahtavalta ja ihan hirveältä lähteä. Tyhjentyneet huoneet muistuttavat siitä mistä kaikki alkoi. Nämä seinät, me maalasimme Mikon kanssa ne kaikki valkoisiksi ennen kuin yhtäkään laatikkoa kannettiin sisään.

Muuttomiehet saapuvat aamulla. Sitten elämä jatkuu uusien seinien sisällä. Jotain päättyy, jotain alkaa. Sitä kohti, mitä onkaan.

Retki Lammassaareen

Uhoilin viikonloppuna etten antaisi minkään pilata juhannuspäivääni, mutta niin se lauantaikin kului sängyn pohjalla potien. Harmitti ihan hulluna – tuntui, että koko muu maailma juhli juhannusta soudellen kukkaseppele päässä jossain auringonlaskun värjäämässä järvimaisemassa. Sillävälin meitsi makasi sikiöasennossa ja ensin pelkäsi, sitten toivoi kuolemaa. Olisihan se juhannus voinut jollain toisellakin tapaa mennä, mutta kaikkea ei aina saa valita.

Sunnuntaiaamuna oli krampiton, mutta pesäpallomailalla hakattu olo – sitä se kai teettää kun elää pari päivää kipulääkkeillä eikä nuku. Ystävät intoilivat sunnuntairetkestä ja meinasin ensin pyörtyä pelkästä liikkumisen ajatuksesta, mutta sitten tajusin, että raittiilla ilmalla ja pystyasennolla saattaisi olla raato-oloa kohentava vaikutus. Jarno lupasi kantaa, jos en kykenisi kävelemään omin jaloin, joten raato puki mekon, villapaidan ja tukevat kengät, ja hortoili ulos.

Lyöttäydyimme siis ystävien mukaan retkelle Lammassaareen ja sen vieressä sijaitsevaan Kuusiluotoon. Olin käynyt sillä suunnalla Vanhankaupunginkosken läheisyydessä Viikin luonnonsuojelualueella aiemmin vain kerran bändin promokuvauksissa. Muistin niistä pitkospuut, iltahämärässä huojuvan kaislikon, hyttyset ja salamavalon. Tällä kertaa osuimme paikalle keskellä kesäkuista sunnuntaipäivää ja taika oli toisenlainen, mutta yhä siellä.

Lammassaareen pääsee vain pitkospuita pitkin, jonka molemmin puolin kohoaa kulkijoita korkeammat kaislat. Meri kimmeltää horisontissa ja kaupunki tuntuu yhtäkkiä kovin kaukaiselta – vaikka oikeasti Lammassaari sijaitsee Helsingin maantieteellisessä keskipisteessä, jonne pääsee julkisilla keskustasta alle puolessa tunnissa.

Kuusiluotoon johtavien pitkospuiden päässä oli portti ja Anu valisti meitä, että Kuusiluodossa asuu lampaita, joita varten säppi on pidettävä suljettuna. Asiasta tiedotettiin opaskyltissäkin varustettuna kuvalla kolmesta lampaasta. Tapasimmekin heidät samantien!  Muita lampaita emme saarella nähneetkään. Ehkä saarta hallitsee tuon kolmikon muodostama minilauma.

Kuusiluodossa tiheän ryteikön keskellä oli pikkumökkejä, joiden puutarhoja ja terasseja olisi tehnyt mieli mennä katselemaan lähempää, mutta olimme tietysti sivistyneitä kansalaisia emmekä ryykineet toisten pihoille (vaan osoittelimme sormella kunnioittavan välimatkan päästä). Joku ripusti pyykkejä kahden puun väliin vedetylle pyykkinarulle ja meitä nauratti – eräät tärähtävät keskustasta spontaanille sunnuntaikävelylle paikkaan, jossa toiset viettävät ihan täyttä mökkielämää. Melkoista hommaa muuten tuo mökin rakentaminen saarelle, kun jokaikinen lauta ja naula on kuljetettava sinne erikseen vesiteitse. Tai mistäs tiedän, vaikka joku sisukas mökkiläinen olisi kantanut ne pitkospuita pitkin.

Aina sen unohtaa: kuinka hyvää tekee päästä kaupungista jonnekin luonnon keskelle edes tunniksi tai pariksi. Ei ole olemassa huolenaihetta, joka ei kevenisi hetkeksi, kun pää tuulettuu ja rinta täyttyy metsän tuoksusta. Rakastan eniten havunneulasten peittämiä polkuja, ne tuovat mieleen lapsuuden ja yhden tietyn kuvan minusta ja isästäni. Minä istun ponin selässä, isä seisoo vieressäni ja havut kurottavat meidän yläpuolella kohti taivasta. En muista hetkeä, kun kuva otettiin, mutta muistan ne kerrat kun ponikuvaa katsottiin yhdessä.

Seikkailukerho bongaa lintuja, tutkii pilviä ja kiipeilee myrskyn kaatamissa puissa. Kiharatukkaisia miehiä yhdistää muukin kuin hiusmuoti ja skeittaustausta, nimittäin utelias luonne ja kyky heittäytyä kaikenlaisiin päähänpistoihin, kuten: “Pitäisikö kiivetä ton puun päälle ja olla paha kurki?” “Pitäis.”

Illalla kokoonnuimme porukalla juhannusrääppiäisiin meidän keittiöön. Kaikki toivat kotoaan paikalle sen mitä jääkaappiin oli viikonlopun jäljiltä jäänyt ja siitähän sukeutui puolivahingossa varsinainen fiesta. Miten se onkin niin usein niin, että ihaninta on silloin kun mitään ei ole yhtään suunniteltu? Ja kun surkeasti sujuneen viikonlopun lopuksi ei ole yhtään mitään odotuksia, sunnuntaista tuleekin ihan paras päivä eikä harmita enää yhtään.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Liian kaunis cover-kappale: Pure morning

Juuri kun puhuttiin maailman parhaista covereista ja siitä, kuinka yksi niistä on Placebon versio Kate Bushin kappaleesta Running Up That Hill, tulee vastaan jotain niin hienoa, että listan kärkipaikat ovat nyrjähtää sijoiltaan. Brittiläinen laulaja-lauluntekijä Benjamin Francis Leftwich on nimittäin vuosi sitten tehnyt Placebon vanhasta hittisinkusta Pure Morning niin kauniin tulkinnan, että huimaa ja rinta pakahtuu. Se on hengästyttävä, upottava, samaan aikaan hauras ja voimakas. Sopii täydellisesti sadepäiviin! Olen soittanut sitä toistolla viimeiset pari päivää, olkoonkin, että juuri nyt aurinko pilkahtelee pilvien välistä ja uhkaa pilata utuisen kellumiseni. Myös Benjaminin oma tuotanto on tutustumisen väärti, jos tykkää akustisesta, melankolisesta tunnelmoinnista esimerkiksi Bon Iverin, Jose Gonzalezin tai Iron & Winesin tapaan.


☊ BENJAMIN FRANCIS LEFTWICH – PURE MORNING