Viis veisaamisen elämänmullistavasta taiasta

Olen tehnyt suurimman osan isoista valinnoistani oman intuitioni pohjalta miettimättä sen enempää muiden mielipiteitä. Muutin omilleni 16-vuotiaana. Valitsin opiskelupaikkani kolmeen kertaan ennen kuin maltoin pysyä aloillani valmistumiseen saakka. Valitsin työni ja kumppanini, sen jäänkö vai lähdenkö. Perustin yrityksiä, myin osuuksiani, aloitin uusia asioita kun hetki tuntui minusta oikealta. Valintojani on moni ihmetellyt tai arvostellut, mutta minkäs teet – meillä on vain tämä yksi elämä. Uskon vakaasti, että se kannattaa elää omilla eikä muiden ehdoilla.

Ristiriistaista kyllä, kaikenlaisissa pienemmissä asioissa olen sen sijaan ollut aivan liian kiinnostunut siitä mitä muut minulta odottavat ja toivovat. Olen mennyt juhliin joihin en olisi jaksanut millään osallistua, istunut illallisilla kun olisin mieluummin ollut kotona kirjoittamassa tai nukkumassa. Olen suostunut projekteihin joita en oikeasti olisi ehtinyt tehdä, osallistunut lukemattomiin turhiin palavereihin, jotka eivät ole johtaneet mihinkään. Olen viettänyt aivan liikaa aikaa ihmisten kanssa jotka pelkästään imevät energiaa antamatta mitään takaisin, suostunut kiltteyttäni kaveriksi, vaikka en ole itse saanut kaveruudesta muuta kuin uupuneen olon. Kaikki tämä ihan vain siksi etten tuottaisi pettymystä, etten loukkaisi tai aiheuttaisi ikävää tilannetta. En ole varsinaisesti ajatellut, että muita pitäisi miellyttää, mutta en ole halunnut olla paska tyyppi tai vaikea ihminen (joustavaksi ja empaattiseksi kasvatetulle ihmiselle ei voi olla kauheampaa kohtaloa kuin tulla tuomituksi vaikeaksi).

Naurattaa ja kauhistuttaa ajatella kaikkea sitä turhan stressin ja syyllisyyden määrää, jolta olisin voinut välttyä, jos olisin tullut järkiini vähän aiemmin! Sanonut vaan ei kaikelle, joka ei tuntunut tärkeältä tai kiinnostavalta. Ehken olisi myöskään keikkunut viisitoista vuotta pahan loppuunpalamisen partaalla, jos olisin ymmärtänyt aiemmin, että aikaa ja energiaa ei riitä itselle, jos sitä jakaa säästelemättä kaikille muille.

Pari vuotta sitten sain tarpeekseni. Ei tapahtunut mitään erityistä, mitta vaan tuli täyteen. En yksinkertaisesti jaksanut enää välittää ihan kaikesta – olin kuolettavasti kyllästynyt stressaamaan kaikenlaisista asioista, joista en itse edes piitannut tai joille en vaan mahtanut mitään.

Aloin suojella rajallisia resurssejani, jotta niitä riittäisi asioille, joita minä haluan. Opettelin perusjuttuja, kuten pienen mutta kovin tärkeän ei-sanan käyttöä. Aloin kieltäytyä kivoistakin tilaisuuksista ja tapahtumista, joihin kuluvan ajan käytin mieluummin johonkin muuhun. Lopetin pelkästään huonoa oloa aiheuttavat ihmissuhteet, töiden tekemisen liian halvalla ja puolituttujen konsultoinnin ilmaiseksi (ja nyt en tarkoita kaikkia niitä ihmisiä, joiden kanssa voimme puolin ja toisin soitella ja kysyä apua, vaan niitä kaukaisia tuttuja, jotka ajattelivat saavansa tuttuuden varjolla ammattitaitoni ilmaiseksi käyttöönsä). Aloin opetella aikatauluttamaan elämäni niin, että suunnilleen tiedän paljonko ehdin tehdä töitä enkä ota vastaan enää kaikkea mitä tulee vastaan siinä pelossa, että tarjotut työt loppuvat, jos en suostu jokaiseen. Lakkasin myös välittämästä mielipiteistä, joiden laukojat eivät merkitse minulle mitään. Kuten ystäväni sanoo (ja on siinä sataprosenttisen oikeassa): kyllä mielipiteitä maailman mahtuu.

Kun joku (esimerkiksi minä) nykyään aloittaa virren nimeltä En Millään Jaksaisi, Mutta En Kehtaa Kieltäytyä, pidän asianomaiselle puhuttelun, joka alkaa sanoilla Elämä On Liian Lyhyt.

Vielä piisaa opeteltavaa, mutta elämä on jo sata kertaa rennompaa kuin oli vaikka kolme tai viisi tai kymmenen vuotta sitten. Niin paljon turhaa stressiä on lentänyt romukoppaan, jonkun verran vielä voisi lentää sinne perässä.

Sain tovi sitten kustantajalta lehdistökappaleen Sarah Knightin kirjasta Viis veisaamisen elämänmullistava taika. En ole amerikkalaisen self-help -kirjallisuuden ylin ystävä, mutta lopulta tartuin siihen, kun tajusin, että se on suunnattu juuri kaltaisilleni superkilteille muiden toiveisiin ja tarpeisiin sopeutujille, jotka sietävät kaikenlaista ihan vaan siksi, ettei kukaan pahoittaisi mieltään.

Jos teoksen nimi kalskahtaa tutulta, olet oikeilla jäljillä: kirjailija on Marie Kondonsa lukenut. Tässä kirjassa ei vaan siivota kaapeista roinaa, vaan elämästä turhia huolenaiheita, stressiä ja syyllisyyttä. Aiheesta olikin tovi sitten juttu Hesarin sivuilla.

Olisin tarvinnut tätä kipeimmin jo vuosia sitten, mutta kirjasta oli iloa, vaikka olen soveltanut samoja ajatuksia käytäntöön jo jonkin aikaa: se sanoitti monta ajatusta, joita olen pyöritellyt osaamatta kiteyttää niitä. Lisäksi kirja auttoi päästämään irti ainakin osasta siitä syyllisyydestä, jota olen yhä potenut kaikista niistä asioista, joista en jaksa enää välittää. Syyllisyys se vasta onkin turha energiasyöppö.

Varoitan, että kirja on monin tavoin uskollinen lajityypilleen: vaivaannuttavaa huumoria sisältävä, nopeasti ahmaistava self-help -opus, jonka sisältö olisi ollut kiteytettävissä murto-osaan kirjan parisataasivuisesta pituudesta. Uskon silti, että kirjasta voi olla apua monille, joiden kannattaisi veisata vähän vähemmän tehdäkseen elämästään onnellisempaa, kivempaa ja rennompaa.

Kirja sisältää myös käytännön vinkkejä kaikkein vaikeimpiin tilanteisiin, joissa on olemassa mahdollisuus, että joku itselle tärkeä tyyppi loukkaantuu. On helppoa viis veisata futiksen maailmanmestaruuskisoista, uusimmista fitness-trendeistä tai naapurin parvekekukkakriisistä, mutta on huomattavasti haastavampaa kieltäytyä ystävän kolmivuotiaan syntymäpäiväjuhlista, joihin on tulossa kaksitoista lasta ja pelle.

Seuraa muutama kirjan oivallus, jotka erityisesti puhuttelivat.

Viis veisaaminen ei ole sama asia kuin kusipäisyys. Tarkoitus ei ole tarkoituksellisesti loukata ketään, vaan vetää ystävällisesti ja jämäkästi omia rajoja. Kirja suosittelee yhdistelmää kohteliaisuutta ja rehellisyyttä, jota olenkin menestyksellä soveltanut viime vuosina. Tekosyyt ja valkoiset valheet kuluttavat aivan liikaa energiaa: on paljon helpompaa ja vapauttavampaa sanoa, että anteeksi, en millään kykene nyt osallistumaan lastenjuhliin, koska olen aivan poikki ja tarvitsen hiukan omaa aikaa. Harva loukkaantuu lempeästi ilmaistusta rehellisyydestä ja jos loukkaantuukin, tarvitseeko siitä oikeasti välittää? Jos ystävyys loppuu siihen, ehkä sen olikin jo aika mennä.

Jännä juttu on, että ihmissuhteet ovat tuntuneet kuitenkin vain vahvistuvan. Ihmiset ymmärtävät paremmin rajojani, kun uskallan vihdoin ilmaista niitä ääneen ja kunnioitan niitä itsekin. He ilahtuvat enemmän tapaamisista, koska tietävät minun olevan paikalla siksi, että oikeasti haluan. Ja toki se kaikki pätee molempiin suuntiin: minullekin uskalletaan olla rehellisempiä, puhumme asioista rennommin, nautimme yhteisestä ajasta enemmän. Elämästäni ovat karsiutuneet pois vain ne tyypit, jotka eivät lähtökohtaisestikaan olleet kiinnostuneita minusta tai hyvinvoinnistani, vaan ainoastaan siitä mitä voisivat saada minusta irti. Sellaiset saivatkin mennä.

Kyse on pitkälti itsensä ja omien rajojensa tunnistamisesta. Ah, rajat! Niiden tunnistamista ja ilmaisemista olen opetellut koko elämäni ja tuntuu, että vasta viime aikoina olen alkanut päästä kärryille. En kyllä kadu mitään. Huonoja kokemuksia on tarvittu, jotta olen ymmärtänyt kuinka paljon voin itse vaikuttaa siihen millaista elämäni on, millaisiin asioihin aikani ja energiani kuluu ja mitkä asiat ovat minulle oikeasti tärkeitä, iloa tuottavia ja onnellisuutta lisääviä.

Kirjan mukaan viis veisaamisen tavoite on lopulta johtaa omien arvojen mukaiseen elämään. Allekirjoitan! Viestintämaailmasta irtaantuminen ja kokopäiväiseksi kirjoittajaksi ja kuvaajaksi heittäytyminen on ollut olennainen osa viis veisaamisen prosessiani vähän suuremmassa mittakaavassa. Viestintähommissa ei ollut mitään vikaa, ne eivät vaan kiinnostaneet yhtä paljon kuin jotkut toiset asiat. Minulle vähemmän tärkeät asiat toisinsanoen söivät ajan minulle tärkeämmiltä asioilta, elämäni ei vastannut millään tavoin omia arvojani ja vuosikausia jatkunut stressi alkoi lopulta nostaa sykettä. Silloin oli pakko priorisoida, ja valitsin näin. Se on ollut viisain asia, jonka olen tehnyt työrintamalla. Yhä on joskus turhan kiireisiä viikkoja tai kuukausia, mutta nyt käytän aikani asioihin, jotka tuottavat iloa ja edistävät omia tavoitteitani. (Niin, teen minä niitä viestintähommiakin silloin tällöin: konsultointi ja konseptointi sujuu ilolla, koska nyt valitsen erikseen ne muutamat projektit, joihin lähden, ja uskallan kieltäytyä muista.)

Viis veisaamisessa on lopulta kyse priorisoimisesta. Se ei suinkaan tarkoita ettei välittäisi mistään, vaan sitä, että ehtii välittää enemmän itselle tärkeistä asioista, kun ei välitä koko ajan ihan kaikesta.

Kirja tarjoaa “idioottivarman kaksivaiheisen menetelmän” jonka avulla saa raivattua arjen ja ajatukset turhista häiriötekijöistä. Oma kärsivällisyyteni ei riittänyt sen ottamiseen käyttöön, mutta perusidea on onneksi yksinkertainen ja sovellettavissa lennosta useimpiin tilanteisiin: onko tämä todella asia, josta haluan välittää? Tuottaako tämä enemmän iloa kuin stressiä? Ja myös: onko tämä pitkällä tähtäimellä asia, joka on minulle tärkeä, vaikka se nyt hetkellisesti vaatisikin enemmän energiaa kuin mitä antaa takaisin?

Kun viis veisaat asioista, jotka eivät kiinnosta tai ole tärkeitä, jää enemmän aikaa tehdä niitä juttuja, joita oikeasti haluat. Ja kun viis veisaat muiden mielipiteistä sinun tekemisistäsi, elämään vapautuu kummasti kokonaan uutta energiaa. Meillä kaikilla on rajallinen määrä energiaa ja aikaa – viisas miettii mihin todella haluaa käyttää sen. Ajattelin laatia lähiaikoina itselleni listan, ehkäpä laitan sen jakoon täälläkin.

15 thoughts on “Viis veisaamisen elämänmullistavasta taiasta

  1. Hei,

    olen lukenut kirjoituksiasi jo vuodesta ehkä 2008. En tunne sinua kuin tekstiesi välityksellä. Silti teki välillä mieli soittaa sinulle ja sanoa, höllää! Aina kun kirjoitit että olet taas flunssainen, väsynyt tai ajatus ei kulje, kurkisteli riviesi välistä todellinen oire. Tiesin koska olen itse käynyt läpi saman. Olin liian suostuvainen kaikenlaiseen “koska muuten muille tulee paha mieli”! Eräänä päivänä tuli vain mitta täyteen, juuri niin kuin sinullekin. Päätin että sanon ei jos siltä tuntuu. Osa ympärilläni olevista ihmisistä hävisi, koska minusta ei saanutkaan enää mitään irti. Ne jotka jäivät, ovat ne tärkeimmät!

    Oman muutoksesi myötä tekstisi ovat nykyään enemmän täynnä iloa ja inspiraatiota. Olen iloinen puolestasi <3

    Kaunista kesää toivottaen Leenamari

    • Heippa Leenamari,

      ihana kuulla, että olet ollut mukana noin hurjan kauan! Ja mahtavaa, että muutos näkyy nykyisissä teksteissä. Huomaan itsekin valtavia muutoksia omassa energiatasossa ja jaksamisessa, aikaakin riittää paljon enemmän kaikkeen omaan kun ei suostu enää kaikkeen muiden mieliksi.

      Ihanaa kesää sinnekin! x

  2. Erittäin mielenkiintoinen ja ajankohtainen aihe. Itse jouduin burnarin yhteydessä hieman konmittamaan kaverisuhteita ja laittamaan kaikkeen hintalapun niin kaverisuhteet joiden kuuluikin jäädä niin jäi <3 Kaikki kaksi ystävää :D Työpaikka meni mutta toisaalta karma kosti ja se laitos meni konkurssiin, kiitos kun ei kuunneltu :D Tää ei:n sanominen taas menikin sillein että joissain intutioon pohjautuvissa asioissa kuten ne lasten synttärit niin ei mutta vähän kun purki niitä pään sisäisiä lukkoja niin aloinkin ajattelemaan että josko sanoisin sen kyllä niin onko se loppujen lopuksi minulta kuitenkaan minulta pois. Vaikka tämmöinen energiapaukkupommi joka vetää puoleensa valtavasti ihmispaskaa niin sen kyllä sanomisen etenkin töille on aina poikinut jotain hyvää <3 Suurin valaistus tässä burnarin yhteydessä oli se että uni on vastaus kaikkien ongelmiin, työ tai markkinatalous ei kaivannut minua päivääkää mutta ystävät, ympäristö ja mummo kaipasi enemmän pelleilyjäni :D

    • Kiitos kommentista! Uni todellakin auttaa kaikkiin ongelmiin, vaikkei kaikkia ratkaisisikaan. Voimia ja valoa sinne toipumiseen ja uuden rakentamiseen!

      • Kiitos. Huumorilla on uskomaton vaikutus <3 Kaikesta hauskuudesta huolimatta niin kummasti se tulevaisuus siintää yrittäjyydessä. Lähipiiri on aivan kauhuissaan että mitä ihmettä tapahtui mutta itse vaan nauran että oho alkoi elämä :D

  3. Ei on todellakin sellainen sana, joka ihan jokaisen on hyvä opetella sanomaan.

    Minulla siihen meni lähemmäs 40 vuotta, mutta olen viimein vihdoin oppinut sanomaan ei. Olen käyttänyt käyttänyt liikaa aikaa ja energiaa muiden mielipiteiden miettimiseen ja joskus jopa muiden orjailuun. Se on aika lailla turhaa, sillä loppujen lopuksi ketä jaksaa kiinnostaa niin hirveästi varsinkaan tuttujen tai puolituttujen tekemiset tai tekemättä jättämiset. Ihan eri asia on sitten läheisten ja omassa elämässä tärkeiden ihmisten mielipiteet.

    Toki haluan pitää kiinni empaattisuudesta ja tiettyyn rajaan asti otan muut huomioon, mutta kiinnitän myös huomiota oman jaksamiseeni ja omiin rajoihini. En tiedä, onko tämä varsinainen mies-naiskysymys, mutta ehkä me naiset useimmiten olemme liiankin kilttejä. Kiltteydessä ei ole sinällään mitään pahaa, mutta valitettavasti kiltteyttä käytetään hyväksi. Toisaalta on kyllä jokaisella itselläänkin vastuu asiassa ts. ei pitäisi antaa käyttää toisten hyväksi omaa kiltteyttä ja hyväntahtoisuutta.

    Kiitos siis tärkeästä kirjoituksesta. Allekirjoitan omalta kohtaltani joka sanan siitä – paitsi tuota opusta en aio ostaa. :-)

    • “Toki haluan pitää kiinni empaattisuudesta ja tiettyyn rajaan asti otan muut huomioon, mutta kiinnitän myös huomiota oman jaksamiseeni ja omiin rajoihini. En tiedä, onko tämä varsinainen mies-naiskysymys, mutta ehkä me naiset useimmiten olemme liiankin kilttejä. Kiltteydessä ei ole sinällään mitään pahaa, mutta valitettavasti kiltteyttä käytetään hyväksi. Toisaalta on kyllä jokaisella itselläänkin vastuu asiassa ts. ei pitäisi antaa käyttää toisten hyväksi omaa kiltteyttä ja hyväntahtoisuutta.”

      KYLLÄ! Samaa mieltä joka sanasta! Olen sitä mieltä, että naiset kasvatetaan lähtökohtaisesti liian kilteiksi ja sopeutuviksi tyyliin “ole sinä se fiksumpi ja jousta”. Se tuottaa helposti ihmisiä, jotka sopeutuvat liikaakin eivätkä osaa puolustaa omia tarpeitaan ja rajojaan.

  4. Jos ei itse vedä omia rajojaan, ei niitä kukaan muukaan vedä puolestamme. Ei on erittäin hyvä sana oikein käytettynä. Olen havahtunut itsekin siihen, että voi sanoa suoraan, ettei jaksa, jos työkaverit haluavat lähteä perjantai-iltana bilettämään. Ei tarvitse keksiä olemattomia selityksiä kumminkaiman tupaantuliaisista. Mitään pahaa ei tapahdu, jos kieltäytyy tekemästä itselle merkityksettömiä asioita ja vaikka lukee mieluummin kirjaa kotona viltin alla. Valitsemalla ihmiset ja asiat, joihin oikeasti haluaa keskittyä, voi paremmin, ja sillä taas vältetään monta loppuunpalamista.

    • Juuri näin! Itse se on tehtävä, ei kukaan voi tehdä sitä puolestamme. Ja juuri noin, rehellisyys on vapauttavampaa ja vaivattomampaa lopulta kuin loputtomien tekosyiden suo. Jos turvautuu tekosyihin, pitää aina olla valmis keksimään uusi.

  5. Ostan kyllä kirjan ja luen sen tarkkaan. Olisinpa vain älynnyt ajatella näitä asioita jo vuosia sitten!

    • Ymmärrän hyvin fiiliksen! Samaa olen miettinyt, mutta parempi tosiaan myöhään kuin ei milloinkaan. Valoa kesään!

  6. Ihanaa asiaa!!
    Ostin kirjan äidilleni. Nähtäväksi jää vaikutus :)

    Näitä juttuja todella mietin itse isosti. Oon aina miettinyt. Tippa päivässä, saa mitan onneksi täyteen, edes joskus ;)

    Elämän ehkä kuuluukin olla monimutkaista? Miks me täällä ees muuten oltaisiin?
    Jännä juttu, joka tapauksessa nuo rajat <3

    Viisaita sanoja. Arvostan. Kiitos!
    Aurinkoa askeliisi!

    • Hahah mahtavaa, veikkaan että aika monikin äitiemme sukupolvessa hyötyisi tästä kirjasta. Ja niin, elämän ja maailman luonne kai vaan on kompleksinen, ja hyvä niin. Tylsäähän täällä muuten tulisi.

  7. En ole lukenut kirjaa, mutta ollaan kavereiden kesken keskusteltu aiheesta aika paljon viime aikoina. Jotenkin tuo rajan vetäminen viisveisaamisen ja kusipäisyyden välille on yllättävän vaikeaa – entä jos en jaksaisi tehdä asiaa, joka ei ole mulle kovin raskas mutta ystävälleni tosi tärkeä, missä menee raja? Ja toisaalta tasapainoinen vastavuoroisuus, jos nyt teen jotain tälle toiselle, hän tekee sen luultavasti joskus tulevaisuudessa mulle.

    Oon myös pohdiskellut kovasti lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteita tuossa viisveisaamisessa; yleensä juuri siinä hetkessä ei huvita, mutta jonkin tekemisestä just silloin voi olla iloa ja hyötyä pidemmällä aikavälillä. Sitten pitäisi vaan pystyä ennustelemaan, mistä kannattaa veisata tulevan hyödyn kannalta juuri nyt.

    Olen myös luonteeltani niin laiska, ettei mitään tulisi koskaan tehtyä jos kuuntelisin sitä ääntä joka sanoo että samapa tuo. Mutta ymmärrän sinänsä pointin kun asiaa miettii esimerkiksi muiden mielipiteistä välittämisen kautta. Ehkäpä meitä kaikkia helpottaisi päästä irti hetkittäin tästä luterilaisesta syyllisyydentunnosta ja olla hiukan lempeämpiä itsellemme. Ja niille muille, jotka sattuvat viisveisaamaan jostain asiasta josta itse välittää.

    • Kiitos perusteellisesta kommentista! Olette selvästi ajatelleet aihetta.

      Joo, ihan totta tuo, että sen rajavedon tekeminen viisveisaamisen ja kusipäisyyden välillä voi olla joskus vaikeaa. Itse kuitenkin näen tuon kuvailemasi tilanteen niin, että en itse haluaisi ystäväni suostuvan seurakseni johonkin sellaiseen, joka ei häntä itseään yhtään kiinnosta, ja toivon, että hän ajattelee samoin eikä odota minua seurakseen vaikka postimerkkimessuille. Löydämme kuitenkin varmasti yhteisiäkin intressejä ja molemmille mieluisia tapoja viettää aikaa yhdessä. Mutta toki tämäkään ei ole ihan mustavalkoista. Entä jos kyseessä on joku ystävän elämän kannalta tärkeä virstanpylväs, vaikka väitöstilaisuus, jonka aihe ei puhuttele minua yhtään? Silloin ehkä ajattelisin, että hänen elämänsä tärkeässä hetkessä mukanaoleminen tuottaa minulle iloa, joka ylittää hetkellisen epämukavuuden. Mutta jos kyseessä on vaikka äänekkäät lastenjuhlat, joihin omat voimavarani eivät riitä, uskon että hän ymmärtää, jos jätän tulematta. En itsekään vastaavassa tilanteessa loukkaantuisi, varsinkaan jos siitä sanottaisiin rehellisesti, lempeästi ja hyvissä ajoin ennen tilaisuutta (eikä esimerkiksi vaan jätetä tulematta sanaakaan sanomatta).

      “Oon myös pohdiskellut kovasti lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteita tuossa viisveisaamisessa; yleensä juuri siinä hetkessä ei huvita, mutta jonkin tekemisestä just silloin voi olla iloa ja hyötyä pidemmällä aikavälillä. Sitten pitäisi vaan pystyä ennustelemaan, mistä kannattaa veisata tulevan hyödyn kannalta juuri nyt.”

      Hei tähän tuo kirja antaa hyviä vastauksia ja vinkkejä. Yksi osa juttua on nimittäin juuri sen määritteleminen mikä on välittämisen arvoista myös pidemmällä tähtäimellä. Silloin kannattaa veisata, vaikka siitä ei juuri tällä hetkellä ehkä olisikaan iloa, sillä myöhemmin siitä on.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.