Maailman kaunein televisio

Kaupallinen yhteistyö: Samsung

Kotikuvissamme on viime kuukausina vilahdellut televisio, joka on herättänyt enemmän kysymyksiä kuin yksikään kenkäparini koskaan. En ihmettele, se on nimittäin ensimmäinen oikeasti kaunis televisio, jonka olen itsekään koskaan nähnyt. Saanko siis esitellä: Samsungin Serif TV. Muotoilun takana ovat ranskalaiset suunnittelijaveljekset Ronan ja Erwan Bourollec, jotka ovat suunnitelleet aiemmin pääasiassa huonekaluja. Varmaan juuri siksi Serif TV on television historiassa ensimmäinen telkku, jota katselee ihan ilokseen myös silloin kun se on kiinni.

Saimme television yhteistyön tiimoilta kokeiluun ja 32-tuumainen kaunotar on osoittautunut täydelliseksi huushollin nykyisiin tarpeisiin. Retrohenkinen muotoilu tuo mieleen taulun, sirot jalat täydentävät kokonaisuuden. Jalat saa myös irti, jos television tahtoo sijoittaa jonkun tason päälle, mutta itse rakastan jalkojen keveyttä ja television siirreltävyyttä.

Televisio on perinteisesti olohuoneen alttari, jonka ehdoilla sisustetaan koko muu huone. Monissa asunnoissa se onkin vähän käytännön sanelema juttu, sillä neliöt ovat usein kortilla eikä tila välttämättä taivu kovin monenlaisiin ratkaisuihin. Omilla jaloillaan seisova Serif TV on kuitenkin kaikessa keveydessään nerokas, koska ketterällä televisiolla ei ole pakko olla kodissa kiinteä paikka, vaan sen voi siirtää tilanteen mukaan sinne missä sitä halutaan milloinkin katsoa. Pitkä antennipiuhamme siirtyisi vaivattomasti mukana, mutta emme tarvitse sitä kovin usein, koska katsomme harvoin televisiokanavia – käytämme pääasiassa älytelkun sovelluksia Netflixista HBO Nordiciin ja internetiin, jonka kautta voi katsoa mm. Areenan ja Katsomon ohjelmia.

Entinen graafinen suunnittelija arvostaa myös Serif-nimeä, joka tulee typografian maailmasta: television sivuprofiili tuo mieleen päätteellisen eli serif-fontin väkäsillä varustetun l-kirjaimen.

Jännä muuten, miten ajatus televisio-ohjelman katsomisesta silloin kun se lähetetään on alkanut viime vuosina tuntua auttamattoman vanhanaikaiselta. Tiedän toki, että maailma on yhä täynnä ihmisiä, joiden arkea aamutelevisio tai iltakymmenen uutiset rytmittävät, ja hyvä niin. Ihminen tarvitsee rutiineita, on meilläkin omamme. Meillä televisiota katsotaan joskus olohuoneen sohvalla, joskus työhuoneessa: leffa pyörii taustalla samalla kun hoidamme asioita, jotka eivät vaadi kovin intensiivistä keskittymistä. Useimmiten avaamme television kuitenkin makuuhuoneessa, sadepäivänä, kun haluamme pysyä sisällä ja ottaa iisisti, tai pitkän päivän jälkeen, kun ylikierrokset on saatava alas. Siihen tarkoitukseen toimii parhaiten jakso tai pari jotain kepeää tv-sarjaa, jossa kukaan ei kuole eikä mikään räjähdä. (Varsinkaan koirat eivät saa kuolla. Tivaan Jarnolta jokaisen hänen valitsemansa leffan ja sarjan alussa, että eihän tässä kuole koiria.)

Kuvat ovat edellisen kotimme makuuhuoneesta, jonka pehmeään sisustukseen televisio upposi täydellisesti. Sänky oli makuuhuoneen ainoa iso kaluste, kaikki muu oli kevyttä ja liikuskeli huoneessa television lailla vähän tarpeen ja tilanteen mukaan. Uusi makuuhuone tulee näyttämään vähän toisenlaiselta – sitten kun jossain vaiheessa saadaat tavarat paikoilleen – joten aika kivaa, että kerkesin vielä ikuistaa vanhan makkarin sellaisena kuin se tuolloin oli. Näin ensimmäisenä aamuna taivaan kattojen yllä – ja tuon Aappo Härkösen Kaukametsä-ryijyn vuodelta 1956. Meksikosta tuodut lampaankarvatöppöset odottivat sängyn vieressä aamukahveja parvekkeella, olkoonkin että useimmiten join aamukahvin sängyssä.

Teknistä tietoa sitä janoaville! Meidän 32-tuumainen telkkumme näyttää Full HD -resoluutioista kuvaa, kaikista suurin malli on 40-tuumainen ja toistaa kuvaa 4K Ultra HD -tarkkuudella. 24-tuumainen mini yltää HD Ready -tarkkuuteen. Kaikki kolme mallia ovat älytelkkuja, joissa on wifiyhteys, bluetooth-äänentoisto ja laadukkaat sisäänrakennetut kaiuttimet, jotka toistavat Dolby Digital Plus -elokuvaääntä. Lyhyesti sanottuna telkusta löytyy enemmän kuin kaikki ne asiat, joita keskivertokatsoja hoksaisi edes toivoa.

Rumaa piuhaviidakkoa ei tarvitse muuten katsoa edes telkun takana, sillä takaosan tekniset liitännät peittää magneeteilla kiinnittyvä kaunis, kudottu kangaslevy. Jopa käyttöliittymä on kaunis ja sen taustavärin saa valita itse – minä olen tietysti kaikkien suunnattomaksi yllätykseksi valinnut persikkaisen vaaleanpunaisen.

Esteetikon silmää hivelevien televisioiden joukkoon on muuten liittynyt sittemmin toinenkin Samsungin malli nimeltä The Frame. Kannattaa kurkata, jos taideteosta muistuttava, seinään kiinnitettävä televisio kiinnostaa. Superkaunis sekin. Mahtavaa, että elektroniikkamarkkinoilla on herätty viimein siihen, että laitteiden ei tarvitse aina näyttää niin laitteilta, vaan niiden muotoilun voi ajatella kokonaan uusiksi ja suunnitella niitä saumattomaksi osaksi sisustusta.

Plussaa siitä, että telkun päälle voi pistää vaikka maljakon.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Flow like Harlem River

Sunnuntaina levylautasella: hitaasti svengaavaa, savuista musiikkia, jonka yksinkertaiset melodiat uivat ihon alle ja tekevät olon utuiseksi. Kolmekymppisen amerikkalaisen laulaja-lauluntekijä Kevin Morbyn Harlem River on vaeltavan sielun rakkauskirje New Yorkille. Akustisen ja sähköisen kitaran yhdistelmä luo kappaleeseen hienon jännitteen ja tunnelman, joka voisi olla peräisin melkein miltä tahansa vuosikymmeneltä tästä taaksepäin, vaikka kappale on levytetty vain muutama vuosi sitten. Tämä biisi oli muuten viimeisimmän DJ-keikkani ensimmäinen ja viimeinen kappale. En saa tästä tarpeekseni eikä kukaan muukaan onneksi esittänyt reklamaatioita.


☊ KEVIN MORBY – HARLEM RIVER

Vanha hirsitalo Lapissa

✖ TORNIONJOKILAAKSO

Muistatteko viime vuosina syttyneet mökkihaaveeni? Että olisi joku paikka, jonne pääsisi pakenemaan arkea ja kaupungin katkuja. Mieluiten oma, jotta sen saisi laittaa kauniiksi, omalle perheelle sopivaksi, sellaiseksi että siellä voisi viihtyä pidempiäkin aikoja. On kummallista kuinka asioilla on toisinaan tapana järjestyä ihan itsestään, varsinkin sen jälkeen kun uskaltaa puhua niistä ääneen.

Vietimme viime joulun kotiseuduillani Lapissa ja kävimme samalla suvun vanhassa hirsitalossa, joka on ollut viime vuosina tyhjillään sen jälkeen kun äitini muutti sieltä pois. Häntä ennen siellä asui isoenoni, sitä ennen koko meidän suku 1800-luvun lopulta saakka. Meidän sukuhaara on asuttanut talon toista puolikasta, toinen puolisko on pikkuserkkujen hallussa ja ollut tyhjillään jo viisikymmentä vuotta. Talo jaettiin kahtia isoisoisäni aikana: oviaukot pistettiin umpeen talon keskeltä ja toiseen päätyyn rakennettiin uusi kuisti ja ulko-ovi.

Taloon pääseminen ei onnistunut ihan ensimmäisellä yrityksellä. Pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta, ovi oli jäätynyt kiinni eikä piitannut yhtään lukkosulasta, jonka äiti kaivoi taskustaan. Palasimme seuraavana päivänä paikalle lämmittimen kanssa: minä valaisin taskulampulla pilkkopimeää joulukuista päivää, Jarno puhalsi talvenkohmettamaan oveen kuumaa ilmaa ja kymmenessä minuutissa se oli vihdoin auki.

Kiertelimme kylmässä talossa, sen tavaroiden täyttämissä huoneissa, joissa tuoksui puu ja pöly ja vanhojen kirjojen ummehtunut muste. Suvun miesten tekemissä kaapeissa oli isoenon sotamitalit, veljien kirjeet rintamalta ja isoisovanhempien häälahjaksi saatu posliiniastiasto. Piirongin päällä vakavailmeisiä valokuvia, seinillä ryijyt, joita isoäitini ja hänen siskonsa olivat kutoneet. Kipusimme vintille, sen oven eteen oli satanut vähän lunta kuistin seinälautojen läpi. Oven takana odotti vuosikymmeniä samanlaisena seissyt hämärä ja päätyikkunasta valuva valo.

Olin käynyt talossa edellisen kerran seitsemän vuotta aiemmin ja tuntui, ettei sen jälkeen mikään ollut muuttunut tai liikkunut.

Talo on minulle tuttuakin tutumpi, vietin siellä teinivuosinani paljon aikaa. Kun sodassa haavoittunut isoenoni vielä eli, kävimme äidin kanssa häntä auttamassa, laittamassa ruokaa, pitämässä seuraa ja siivoamassa. Tykkäsin pirtin leveistä narisevista lattialankuista, keittiön ikkunan alla rehottavasta syreenistä ja vintistä, jonne ei olisi saanut mennä, mutta menin silti. Haaveilin silloin taidemaalarin urasta ja kaavailin, että harjakattoisesta vintistä päätyikkunoineen tulisi täydellinen ateljee.

Toisina keväinä Tornionjoen tulva nousi tavallista ylemmäs ja yhdistyi läheiseen lahteen yhdeksi raamatulliseksi vedenpaisumukseksi, joka saartoi talon. Rantaa pitkin pujotteleva kapea ajotie jäi tulvan alle eikä talolle päässyt autolla tai jalan – ainoa vaihtoehto oli kuljettaa kauppakassi perille veden yli. Toimitin tehtävää mielelläni, sillä tykkäsin soutaa ja liikuskelin usein veneellä. Matkalla nousi kerran ukkosmyrsky ja alkoi sataa kaatamalla. Olin jo läpimärkä, joten sidoin veneen köydellä kiinni tieviittaan ja hyppäsin vaatteineni uimaan, asfalttitie tuntui veden alla. Kananmunakennot ja paperipussiin pakatut tomaatit kastuivat kauppakassissa, joka odotti veneessä, mutta isoeno ei ollut moksiskaan kun pääsin lopulta perille.

Talossa on aina ollut tietty väreily, jota en osaa selittää. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, että se sijaitsee Lapissa. Toisaalta talo on nähnyt 140 vuotta sukumme historiaa häistä hautajaisiin ja syntymäpäiviin – esimerkiksi minun isoäitini syntyi tässä talossa. Hän painoi syntyessään vain kaksi kiloa ja siihen aikaan oli ihme, että hän jäi eloon. Neljä tuntia myöhemmin syntyi hänen kaksosveljensä – juuri se isoeno, jolle soudin ruokaa ja joka asutti tätä taloa kuolemaansa asti kahdeksantoista vuotta sitten.

Taloon liittyy paljon tarinoita. Surullisia, kuten sotavuosien evakkotaival, tai se kerta vuonna 1918, kun taloon saapui iltamyöhäsellä väsynyt kulkumies, joka pyysi huikopalaa ja yöpaikkaa. Hänet toivotettiin tervetulleeksi eikä kukaan aavistanut, että hän toisi mukanaan lavantaudin. Se vei hautaan niin kulkumiehen kuin talon iäkkään isännän ja hänen opettajaksi vastikään valmistuneen tyttärensä, joka oli juuri saanut tiedon ensimmäisestä työpaikastaan.

Ja onnellisia tarinoita, niin kuin tämä: 1870-luvulla jokivarressa vietiin joutokarja Tornionjoen saariin laiduntamaan, aitoja ei tarvittu. Syksyn tullen lampaat haettiin mantereelle, laumat sekoittuivat ja jokainen talo kävi hakemassa omat lampaansa. Tämän talon pihalle tuli naapurikylän tyttö hakemaan omiaan. Talon nuori isäntä jutteli tytön kanssa pihalla ja sanoi tämän lähdettyä: tuon tytön kanssa puhun toistekin. Näin kävi ja pian lampaanhakija tuli nuorikkona taloon, kapioineen kuten tapa oli. Hänen tuomanaan taloon tuli pehmeän mustapintainen suuri kaappi, sydänkaiverruksin koristeltu. Tämä nuori isäntä oli sama, joka kuoli vanhana miehenä lavantautiin. Minä olen hänen pojantyttärentyttärentyttärensä. Kaappi seisoo pirtissä yhä.

Isoenoni kasvatti hevosia. Silloin kun me tulimme Australiasta Lappiin lomalle ja jäimme sille tielle, hän oli jo vanha eikä niitä enää ollut. Jäljellä oli vain pihasaunan ulkoseinään ripustetut hevosenkengät, puoliksi luhistunut talli ja villiintyneet niityt. Reet, kirkkokärryt, satulat ja suitset oli kannettu riiheen, kun viimeinen hevonen oli lähtenyt tilalta. Minä olin paitsi aspiring artist myös hevoshullu enkä puhunut paljon muusta, niinpä isoeno suunnitteli kuinka minun hevosilleni voisi rakentaa laitumen talon ja ladon väliin, tilan kaikkein kauneimmalle niitylle, jonka takaa alkoi tiheä metsä. Pian minulla olikin kesäisin lainahevosia – ne olivat vain toisen talon niityllä. Asuimme silloin isoenon ja isoäidin muutama vuosi aiemmin kuolleen siskon vanhalla maatilalla, joka sijaitsi kilometrin päässä lahden toisella puolella.

Siihen siskonkin tilaan liittyy muuten tarina. Isoäitini ja -enoni olivat tosiaan kaksoset, suuren sisaruskatraansa nuorimmat, jotka pitivät aina yhtä. Silloin kun isoäiti asui vielä aviomiehensä – minun pappani – rakentamassa rintamamiestalossa, jonka me tunsimme mummolana, hänellä ja kaksosveljellään oli suora näköyhteys toistensa taloihin, vaikka niiden välissä oli kilometrin verran matkaa. He halusivat nähdä milloin toinen menee nukkumaan, sen tiesi siitä, että valot sammuivat. Ja kun isoäiti oli liian vanha asuakseen enää yksin ja hän muutti meidän luoksemme siskonsa taloon sinne lahden toiselle puolelle, isoeno hakkautti metsään linjan, jotta näki lahden yli meidän ikkunoihimme. Kaksosilla oli katkeamaton yhteys toisiinsa kuolemaansa asti.

Tornionjoen rannalla sijaitsevan tilan kohtalo on ollut viime vuosina koko perheen murheenkryyni. Asuinrakennus on iso ja kaipaisi kipeästi kunnostusta, johon kellään ei ole riittänyt resursseja. Olen itsekin nähnyt ränsistyneessä tilassa vain kaikki sen ongelmat: talon hitaasti rapistuvan maalipinnan, nuohoamattomat hormit ja hiiret. Vuosikymmeniä käyttämättöminä olleet huoneet, joissa on aiempien sukupolvien tavaraa melkein kattoon asti. Kärsineet pinnat, vanhat pinkopahvit ja kymmenet tapettikerrokset. Notkahtaneen ladon. Pahasti villiintyneen pihan, jossa syreenien, omenapuiden ja marjaviinipensaiden seassa rehottaa valtavina puskina nokkosia, maitohorsmia ja angervoa. Varastoksi muuttuneen saunarakennuksen, jonka säänpieksemissä terassilaudoissa kasvaa jäkälää.

Kuvassa yllä kajastaa keskiyön aurinko: kello on siinä puoli yksi yöllä ja aurinko osuu vielä talon kattoon. Mutta palataan vielä viime jouluun, siihen hetkeen kun Jarno sanoi paluumatkalla pienen hiljaisuuden jälkeen eikö tuosta talosta saisi meille täydellisen lomapaikan ja minun päästä kuului NAKS, soitin äidilleni ja sitten kaikki olikin toisin.

Ei kai kukaan järkevä ihminen alkaisi kunnostaa tuhannen kilometrin päässä sijaitsevaa reippaasti yli satavuotiasta taloa itselleen lomapaikaksi, kakkoskodiksi. Mutta onneksi me olemme suunnilleen samalla tavalla sekaisin. Idea tuntui itsestäänselvällä tavalla oikealta heti sillä sekunnilla, kun se sanottiin ääneen.

Niinpä ajelimme takaisin pohjoiseen toukokuussa heti kun lumet olivat sulanneet ja talveksi suljetut vedet oli käännetty takaisin päälle. Olimme varustautuneet kolhunkestävillä saappailla, raksavaatteilla ja vakaalla päätöksellä tyhjentää kolmessa päivässä talosta kaikki tarpeeton. Nämä kuvat ovat siltä reissulta, josta en olekaan ehtinyt vielä kertoa sen enempää.

Emme ole perinnerakentamisen ammattilaisia emmekä todellakaan vielä tiedä mitä kaikkea talolle pitää tehdä, miten kaikki onnistuu ja kuinka suuri työ siinä on, paljonko se kaikki tulee maksamaan ja mistä revimme rahat siihen. Omat haasteensa asettaa se, että hallussamme on talosta vain puolikas, jota on huomattavasti vaikeampi kunnostaa kuin kokonaista taloa. Mutta onneksi meillä ei myöskään ole aikataulua, suorituspaineita tai mitään pakkoa kiiruhtaa. Talosta löytyy sentään sähkö, juokseva vesi ja sisävessa, ja viidestä huoneesta kaksi – suuri pirtti ja pieni keittiö – ovat ihan asuttavassa kunnossa. Olemme siis ajatelleet alkaa hissuksiin viettää siellä aikaa ja katsella samalla mitä talossa pitää, kannattaa ja voi tehdä. Hiljaa hyvä tulee.

Nyt me olemmekin taas täällä. Projekti etenee ja kaikenlaista on jo tapahtunut, mutta nyitään lanka kerrallaan tätä tarinaa auki. Olemme osa talon 140-vuotisen historian luonnollista jatkumoa, mutta samalla tämä on meille vasta alku.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA