Valokuvaajan kahvitauko

Kaupallinen yhteistyö Asennemedia ja Nespresso

Moro, Jarno täällä pitkästä aikaa! Kiitos kuuluu hyvää. Kesä ja alkusyksy on mennyt mukavasti Tornionjokilaakson ja Helsingin väliä sahaten. Lapissa on riittänyt tekemistä vanhan hirsitalon kunnostustöiden kanssa, mutta on ollut onneksi aikaa myös rauhoittumiseen ja mulle täysin uudenlaisen energian ihmettelemiseen. Oon tainnut vähän jo kotiutua pohjoiseen. Sinne jää pala minua joka kerta kun autonkeula suuntaa takaisin etelään.

Helsingissäkään ei ole päässyt pitkästymään, sillä syksy on käynnistynyt kunnolla ja sen myötä työkalenteri on täyttynyt mukavaan tahtiin. Mun duuneista tulee aika usein kysymyksiä ja ihmetyksiä, mitä en sinänsä ihmettele. Kun on ihmisenä utelias jokapaikanhöylä, työnkuvakin vaihtelee. Nyt kun kohdalle osui meidän työhuoneeseen sijoittuva kahviyhteistyö, ajattelin tarttua tilaisuuteen ja näin kahvin äärellä avata samalla mun työkuvioita.

Kuten monet ehkä tietävät tai ovat päätelleet, olen valokuvaaja. En ole käynyt sitä varten kouluja, vaan monen muun lailla oppinut vuosien varrella tekemällä ja kuvaamalla, kunnes intohimosta tuli lopulta ammatti. On mulla portfoliokin, en ole vaan ehtinyt oikein päivittää sinne kuin muutaman hassun vanhan kuvan. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja niin edelleen.

Kuvaan aika laajalla skaalalla tapahtumia, ihmisiä, yrityksiä ja ravintoloita. Viime viikkoina on ollut paljon tapahtumakuvauksia, joista otetut kuvat menevät useimmiten some- ja markkinointikäyttöön. Tällä hetkellä suunnittelen esimerkiksi yhdelle yritykselle uusia henkilöstöpotretteja ja pian avautuvalle ravintolalle fiilis- ja annoskuvia.

Teen tietysti paljon kuvaushommia myös tähän blogiin. Monet täällä julkaistavista kuvista syntyvät kahden valokuvaajan kodissa spontaanisti muun elämän ohessa, mutta kampanjoita varten otetaan kuvat vartavasten. Toisinaan kirjoitankin tänne, mutta koen, että mun pääasiallinen panos tulee kuvien kautta.

Teemme Stellan kanssa yhdessä myös osan kuvaustöistä, siis niistä asiakasduuneista, jotka eivät liity mitenkään tähän blogiin. Olemme hyvä tiimi. Stella konseptoi ja rakentaa kuvia ja minä kuvaan ja käsittelen. Välillä kuvataan molemmat ja kamera liikkuu kädestä toiseen lennosta.

Kuvausten suunnittelun ja toteutuksen lisäksi aikaa menee kuvien läpikäyntiin ja kuvankäsittelyyn. Kaltaiselleni ADHD-tohottajalle pitkäjänteiseen päätetyöhön tottuminen on tuottanut rehellisesti sanottuna eniten haasteita. Mun on todella vaikea pysyä paikallani ja ajatukset lähtevät vartin välein harhailemaan. Siksi mun on täytynyt kehittää tietokonehommiin mulle sopivia työskentelytapoja: esimerkiksi biisiloopeilla saa ajatukset pysymään aloillaan (ja voi samalla ajaa tyttöystävänsä hulluuden partaalle, jos biisi ei satu uppoamaan hänen mielentilaansa). Säännöllisin väliajoin täytyy pitää myös pieniä breikkejä – kahvitaukoja, jaloittelutaukoja, koiranriehutustaukoja.

Joskus vietän aikaa myös kameran toisella puolella, kun teen mallikeikkoja mallitoimiston tai casting- ja kuvausjärjestelyfirmojen kautta. Muutamat tutut stailistit pyytävät mua myös suoraan. Olen tehnyt jotain näytöksiä, mutta tykkään eniten mainoskuvauksista. Varsinkin still-kuvauksissa saa välillä heittäytyä ihan kunnolla, tehdä asioita joita itse valokuvaajana toivoisin mallin tekevän. Kun ymmärtää työskentelyä kameran molemmin puolin, siihen osaa suhtautua rennosti. Joskus päädyn malliduunien kautta lehteen, joskus telkkariin ja sitten satelee taas sukulaisilta viestejä. Meijän Jarno se siellä! Voijjettä!

Silloin tällöin olen myös tapahtuma- ja kuvaustuotannoissa lavastamassa, järjestämässä ja assaroimassa. Nämä keikat eivät ole ehkä osa virallisia työroolejani, mutta tutut pyytävät monesti mukaan tuotantoihinsa, kun tietävät, että olen käsistäni kätevä, esteettistä silmää löytyy ja pystyn tarvittaessa liikuttelemaan isoja asioita. Nämä päivät ovat kivaa vaihtelua kuvaamiseen ja kuvankäsittelyyn: monesti pitkiä ja fyysisesti rankkoja, mutta palkitsevia. Eipä pääse tohottaja turhautumaan paikallaan olemiseen.

Rakastan sitä, että saan tehdä luovaa työtä ihan laidasta laitaan. Sanon harvoille jutuille ei, sillä jokainen työkeikka on oiva mahdollisuus kehittää osaamistaan ja tavata uusia ihmisiä. Oon huomannut, että jokaisen hyvintehdyn keikan jälkeen työtilaisuuksia tarjoutuu poikkeuksetta lisää.

Jotkut ehkä tietävät, että soitan ja teen myös musiikkia, mutta toistaiseksi se on lähinnä semihintava harrastus. Kenties muusikon työstä tulee tulevaisuudessa yksi niistä jutuista, joilla elätän itseäni. Silloin mun duunikuviot olisivat complete.

Työviikot ovat todella vaihtelevia. Peruspäivään kuuluu koneella istumista, sillä läpikäytäviä ja käsiteltäviä kuvia syntyy paljon. Sitten on kuvauspäivät ja niihin liittyvät ennakkovalmistelut: suunnittelupalavereita, sopivien kuvauslokaatioiden etsimistä, joskus kuvausrekvisiitan metsästystä. Pari kuukautta sitten hankittu paku on ollut siunaus, sillä raskaan kuvauskaluston ja kuvausrekvisiitan siirtäminen jalan tai julkisilla paikasta toiseen ei ole kovin hauskaa eikä nykyään aina edes mahdollista. Produktiot ovat alkaneet viimeisen vuoden aikana paisua.

Kuvaamme paljon myös kotona. Sitä varten metsästimmekin isoa ja valoisaa asuntoa, joka onneksi löytyi. Tilaa meillä on reilusti enemmän kuin kaksi ihmistä ja pieni koira tarvitsisi, mutta juuri se mahdollistaa kahden ihmisen työskentelyn ja kuvausten järjestämisen kotioloissa. Sisustuksemme on aika kevyt ja muuntuu ketterästi erilaisiin kuvaustarpeisiin. Pitkälle pääsee luonnonvalolla, tarvittaessa pystytän studiovaloja. Täydellisesti varustelluksi valokuvausstudioksi emme ole sentään asuntoamme muuttamassa. Sellaistakin joskus tarvitaan, mutta silloin se vuokrataan ja sen mukana saa loputtoman valikoiman taustafondeja ja muita studioherkkuja. Kodin haluamme kuitenkin pitää ilmavana ja viihtyisänä paikkana, jossa on kivaa asumisen ohella tehdä töitä, ja jonne on helppo kutsua ihmisiä kuvauksiin. Esimerkiksi henkilökuvia on usein mukavampi ottaa studion sijaan vähän kodikkaammassa ympäristössä, jossa on tarjolla paljon luonnonvaloa, kauniita kalusteita ja rento ilmapiiri. Myös viini- ja ruokakuvauksiin koti sopii ympäristönä usein paljon paremmin kuin kliininen studiotila.

Uudessa asunnossamme on meneillään poikkeustilanne: siinä missä ennen oli keittiö on nyt aukko eli paljaaksi riivitty työmaa, jossa johdot, putket ja ruuvit repsottavat. Vanha keittiö on purettu pois ja ennen kuin uusi keittiö asennetaan, tehdään uusi lattia. Työskentelemme kotona myös remontin aikana ja kahvia on saatava, vaikka minkäänlaista keittiötä ei tällä hetkellä ole, pelkkä eteiskäytävässä seisova jääkaappi. Me ollaan kumpikin kahvin suurkuluttajia eikä yksikään aamu ala ilman kupillista kuumaa, siksipä tämä yhteistyö osui täydelliseen saumaan. Meille saapui nimittäin elämämme ensimmäinen kahvikone, Nespresson uusi Vertuo, joka on keitellyt zuffetta lähes taukoamatta tulostaan asti. En ole mikään koneiden ylin ystävä, vaan keittiöjutuissa aika old school, mutta tämä laite on kyllä aikamoinen. Oon tätä ennen ajatellut, että kaikki kahvikoneet on monimutkaisia ja kömpelöitä ja useimmiten myös todella rumia. Nyt olenkin saanut vähän korjata näitä selvästi vanhentuneita käsityksiä.

Meillä on Vertuosta Plus-malli, jonka vesisäiliö on liikuteltavissa puolelta toiselle (normimallissa se on kiinteä). Molemmat hyödyntävät kahvinvalmistuksessa keskipakoisvoimaa kuulemma ensimmäisenä kahvikoneena maailmassa.

Olemme Vertuon kanssa tehneet tuttavuutta nyt tovin ja alan toden teolla kiintyä tuohon laitteeseen. Se on löytänyt oman paikkansa työpöydän vierestä omalta tasoltaan ja siinä se nököttää, aina valmiina palvelukseen. Rakastan noita värikkäitä kahvikapseleita, ne ovat kuin pieniä (tai itseasiassa tosi suuria) pyöreitä timantteja. Makuja piisaa peräti kaksikymmentäviisi erilaista ja me saimme kokeiluun niitä kaikkia, joten maisteltavaa on riittänyt. Ei hullumpi tehtävä eikä mitenkään hankala suorittaa, sillä työpäivät alkavat ja monesti myös päättyvät kahviin, ja mahtuu siihen väliinkin niitä kahvihetkiä.

Makuvalikoima on tosiaan laaja, mutta sen äärellä ei tarvitse hätääntyä. Olen nyt käynyt koko tarjonnan läpi eikä kohdalle ole osunut yhtään rosvosektoria. Päinvastoin, mun oma kieltämättä aika suppea kahvimaailma on avartunut kokeilujen myötä. Olen pitkien kaurajuomakahvien ystävä (mitä isompi sen parempi) mutta yllätyssuosikiksi on nyt noussut vahva Altissio-espresso. Se on jotenkin niin konstailematon: lyhyt ja täyteläinen. Eniten silti juon yhä isoja kahveja, joita onneksi löytyy paljon Nespresson valikoimista. Pari napinpainallusta, loraus kauramaitoa ja päivä saa alkaa.

Ensimmäiset käyttökokemukset laitteesta olivatkin hiukan hämmentäviä – voiko se tosiaan olla näin helppoa? Vertuo tunnistaa kahvin koon ja laadun kapselin viivakoodista, mikä tarkoittaa sitä, että kahvin valmistamiseen ei tarvita kuin neljä liikettä: kosketa luukkua (se nousee), pistä kapseli paikoilleen, kosketa luukkua uudestaan (se sulkeutuu) ja paina nappia, niin kone tekee sulle kahvin. Ei asetusten säätämistä tai sormi suussa ihmettelemistä erilaisten nappien äärellä. Yksi hipaisusta toimiva luukku, yksi nappi, that’s it. Tälläisiä ohjeita on helppo antaa myös vieraille, jotka osaavat sen jälkeen hakea itselleen kahvin milloin haluavat eikä sitä tarvitse alkaa erikseen keittää kaiken muun tohinan keskellä. Vesisäiliö täytetään sitten kun se tyhjenee.

Uusi kahvikone on tehnyt kuvauspäivistä kyllä helpommat, kun ei tarvitse kuvaamisen ja muiden kuvauksiin liittyvien asioiden ohella pitää huolta, että tuoretta kahvia on saatavilla. Palaute on ollut ihanan positiivista ja olen ottanut sen jotenkin henkilökohtaisesti, sillä olen esitellyt työtilojemme kahvipistettä baristan ylpeydellä, udellut kahvimieltymyksiä ja osannut jo suositella niiden perusteella tiettyjä kahveja. Onhan tämä meidän toiminta hyvällä tavalla hiukan boheemia, mutta haluan silti tarjota kuvauksiin tai palaveriin saapuville asiakkaille ja tiimiläisille parasta laatua. Monta tuntia pannussa seissyt suodatinkahvi ei mene kenellekään alas edes mustana huumorina, eikä ole kiva käyttää vähiä taukojaan sen pannun jynssäämiseen ennen seuraavan satsin keittämistä. Kapseleiden pakatut kahvit ovat aina takuulla tuoreita ja kahvi kuumaa ja laadukasta. Annos kerrallaan valmistuvat kahvit vähentävät myös turhaa hävikkiä, sillä ainahan sinne kahvipannun pohjalle jää sitä seissyttä tervaa, joka kulautetaan viemäristä alas ja keitetään uutta. Lisäksi on hyvää palvelua, että jokainen voi valita millaisen kahvin haluaa: kokovaihtoehtoja on viisi espressosta isokokoiseen kahvimukiin ja vahvuuksiakin löytyy ihan jokaiseen makuun.

Kahvikoneiden kohdalla on puhuttu viime vuosina paljon vastuullisuudesta ja se kiinnosti muakin. Hyvä juttu on, että kahvin tuoreuden takaavat kapselit on tehty alumiinista, jota voi kierrättää lähes rajattomasti. Käytetty kapseli jatkaa kierrätyksen kautta elämäänsä joko uutena kapselina tai muuna teollisuuden jatkokäyttötuotteena. Tärkeää on tietysti muistaa oikeasti kierrättää ne kapselit eikä kipata niitä sekajätteeseen! Muuten siitä kierrätettävyydestä ei ole mitään hyötyä. Vertuon mukana tuli pieni säiliö, jonne me pudotetaan käytetyt kapselit ja viedään ne sitten pienmetallikeräykseen muun kierrätettävän jätteen ohella.

Yllätyksenä tuli, että Nespresso on tehnyt viime aikoina paljon työtä toimintansa kehittämiseksi vastuulliseen suuntaan. Viljelytiloilla on otettu käyttöön lyhytkiertoviljelyohjelmia, ja yhtiö toteuttaa kattavaa energiansäästöohjelmaa tuotannossaan ja logistiikassaan. Kahviviljelmillä ei käytetä ympäristölle haitallisia tuholaismyrkkyjä tai lannoitteita, ja viljelmien vesihuolto- ja sadevesijärjestelmät on rakennettu ympäristöystävällisiksi. Kahvipavut ostetaan suoraan pienviljelijöiltä, joita onkin aika paljon – Nespresso tekee nimittäin maailmanlaajuisesti yhteistyötä yli 70000 viljelijän kanssa. Yhtiö maksaa heille ostamistaan kahvipavuistaan 30% parempaa hintaa ja tarjoaa heille myös vakuutus- ja eläkejärjestelmiä. Yritys on kertonut myös tavoitteestaan olla lähivuosien aikana täysin hiilidioksidivapaa. Kiinnostavaa nähdä miten hanke etenee.

Palataan vielä työjuttuihin. Kävimme just tulevien viikkojen aikatauluja läpi ja ne alkavat olla töiden puolesta aika täyteen buukattuja. Olen koko alkuviikon mukana tuotantoassistenttina yhdessä isossa kansainvälisessä projektissa: Suomeen lennätetään kuvaustiimi tekemään mainoskuvaa. Tykkään seurata vierestä muiden kuvaajien toimintamalleja ja tapoja, sillä siinä oppii samalla niksejä, joita voi käyttää omissa kuvaustöissä. Sen jälkeen tehotuotantotiimi Jussila & Harasek jatkaa taas omien kuvausten parissa. Tuottaa suurta mielenrauhaa, kun kalenteri on täynnä projekteja ja joka päivä on vähän erilainen, varsinkin kun ne päivät täyttyvät mielekkäillä ja sopivasti haastavilla töillä.

Kiitos kahviseurasta!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Come get your honey

Ah! Juuri kun kirjoitin levyhyllyni ruotsalaisista vaikutteista kuulin, että ruotsalainen Robyn julkaisee kahdeksan vuoden tauon jälkeen uutta musiikkia. Okei, ei osu ihan samaan skeneen kuin nuo muut ruotsalaiset, mutta ei takerruta siihen. Robynin lokakuussa julkaistavalta albumilta on lohkaistu tähän mennessä kaksi sinkkua: Missing U ja pari päivää sitten päivänvalon nähnyt Honey, jonka aiemman version ilmeisesti kaikki ovat kuulleet tv-sarjassa Girls paitsi minä, joka en ole nähnyt vieläkään sarjasta kuin pari ensimmäistä kautta. Ensimmäinen kappale on keskinkertainen ja epäilyttävän iloinen radioralli, joka ei iskenyt yhtään. Siitä toipuminen vaati monta toistoa Robyn-ikiklassikkoa Dancing On My Own. Mutta tästä hunajaisesta kakkosesta pidän! Se edustaa juuri sitä samaa selittämättömällä tavalla sielua ravistelevaa juustoista poppia, joka saa taantumaan takaisin yläasteen diskon nurkkaan. Ah miten ihana geneerinen ruotsalainen trance-tausta. Miten purkkaisesti miksattua ilmalaulua. Miten makeaa, tahmeaa, koukuttavaa sokeria, joka valuu pitkin suupieliä ja sormia.


☊ ROBYN – HONEY

Arkistojen aarteet ~ Luurankojen kolinaa

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä blogin perustamisesta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Jokaisella meistä on vaatekaapissaan luuranko tai kaksi. En nyt tarkoita niitä pehmeiksi virttyneitä vanhoja verkkareita ja ex-poikaystävän isän vanhaa jättineuletta, joihin pukeutuneena linnoittaudutaan viikonlopuksi sohvalle Greyn Anatomian dvd-boksin kanssa (puhtaasti fiktiivinen esimerkki, itsehän en tälläistä koskaan tee), vaan aktiivisessa käytössä olevia vaatekappaleita. Kylmäpäinen kierrätys on onneksi pitänyt huolta kammottavimmista yksilöistä, joita kaapissani on joskus mahdollisesti majaillut, mutta seuraavista en ole vielä luopunut – vaikka ehkä pitäisi.

1 ~ Leggingsit

Tiedetään, leggingsien maailmanvalloitus on laajasti paheksuttu ilmiö eikä kukaan itseään kunnioittava nainen näyttäydy leggingseissä enää edes maidonhakureissulla. Mutta kun laiska ja mukavuudenhaluinen pukeutuja on kerran löytänyt vaatekappaleen, joka on päällä äärettömän mukava ja vieläpä siedettävän näköinenkin, ei siitä suinkaan luovuta, vaikka se olisi Voguen mielestä kuinka last season. Niin kätevää, kun voi viskoa ylleen minkä tahansa mekon, tunikan tai pitkän neuleen, ja tehdä siitä asun sujauttamalla alle legginsit! Vielä kun joku valmistaisi leggingsit jostain pakkasenkestävästä materiaalista niin ei tarvitsisi talvisinkaan ahtautua pillifarkkuihin.

2 ~  Uggit

Ugg-saappaat bikinien kera rannalla eivät näyttäneet hyviltä edes silloin kun se sekopäinen yhdistelmä oli kuuminta hottia. En lämmennyt myöskään Uggien yhdistämisestä shortseihin sonnustautuneisiin paljaisiin sääriin. Mutta pakko se on myöntää: ei ole olemassa parempia kenkiä niihin tilanteisiin, kun ulkona on sata astetta pakkasta ja koira on silti pakko viedä pissalle. Kaikki muotitoimittajat, joiden mielestä nuo kömpelöt toppakengät ovat rikos maailmaa kohtaan, ovat tervetulleita tutustumaan suomalaiseen talveen ja kokeilemaan miten korkokengillä kävely sujuu pääkallonkiiltävän jään peittämillä kaduilla. Mukavuudenhaluni ei ole onnistunut kuitenkaan ihan kokonaan nitistämään tyylitajuani, joten käytän Uggeja lähinnä niillä koiranulkoilutus- tai kauppareissuilla. TALVISIN.

3 ~ Pinkit (pitsiset) alusvaatteet

Kyllä! Ne sopivat hämmästyttävän huonosti minimalistiseen vaatekaappiini, jonka räiskyvä väripaletti liukuu mustasta harmaan kautta valkoiseen. Mutta minkäs teet, omistan pinkit pitsipöksyt jokaiselle viikonpäivälle ja vieläpä tykkään niistä, koska ne ovat ainoat lantiomalliset pöksyt, joita saa kaupoista. Kuka tahansa lantiomallisia pikkupöksyjä koskaan etsinyt nainen tietää millaisen metsästyksen takana niiden löytäminen on! Sitäpaitsi ei kukaan näe niitä paitsi minä ja poikaystävä, jonka mielestä ne ovat söpöt. Joten olkaa hiljaa.

Mitä ajattelen nyt, kymmenen vuotta myöhemmin? No ensinnäkin en jaksa enää kauheasti miettiä mitä mun vaatekaapissa jonkun mielestä saisi tai ei saisi olla, mutta otanpa silti kantaa vuosientakaiseen listaan.

Kyllä ne pillifarkut onneksi syrjäyttivät taas leggingsit ennemmin tai myöhemmin – kyllästyin nyppääntyvään trikooseen ja aloin kaivata kunnollisen denimin tuomaa ryhtiä. Mutta pari vuotta sitten vaatekaappiini hiipi uutuus nimeltä joogahousut, joissa viihdyn usein silloinkin kun en ole menossa tai tulossa joogasta: Filippa K:n laadukkaat ja napakat pöksyt eivät nimittäin nyppäänny ja ovat sen verran paksut, ettei niiden läpi näy mitään. Saatan käydä niissä kaupassa, olenpa joskus eksynyt niissä kahvilaankin naputtamaan tietokonetta. Mutta en oikeastaan välitä hittoakaan siitä mitä joku on siitä mieltä. Sitäpaitsi uusimmassa Trendissä julistettiin just, että leggingsit ovat tulossa takaisin, joten kohta kaikki muutkin huitelevat taas kaduilla epähousuissa.

Uggit osoittautuivat sittemmin peilikirkkaalla jäällä vähintään yhtä liukkaiksi kuin ne korotkin. Nykyään uskon vähän järeämpiin jalkineisiin silloin kun kelit ovat hengenvaaralliset.

Entä ne alusvaatteet? Pinkin pitsin tilalle on tullut muuta, mutta etsin yhä täydellisiä lantiomallisia pikkuhousuja, jotka olisivat MUSTAT. The struggle is real. Ostopäätökseen johtaneesta vihjeestä luvassa palkkio.

Viikonlopun menovinkki: Kierrätä & Säästä

Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia ja Kauppakeskus Ainoa

Hei ystävät, seuraa kierrätyshenkinen hot tip pääkaupunkiseudulla ja lähistöllä liikkuville! Tarpeettoman tavaran kierrättäminen on tänä viikonloppuna tehty niin vaivattomaksi, että tämän helpompaa siitä ei voi enää tulla. Kauppakeskus Ainoassa vietetään nimittäin sunnuntaihin 30.9. saakka kestävää Kierrätä & Säästä -viikonlopputapahtumaa ja tarjolla on monenlaisten kierrätys- ja hyväntekeväisyysmahdollisuuksien lisäksi nippu loistotarjouksia kierrättäjille. Me kävimme koko perheen voimin paikalla tsekkaamassa menon heti kun tapahtuma alkoi ja nappasimme vähän kuvia visiitin varrelta.

Mutta aloitetaanpa alusta. Mekin kurkistimme tietysti kaappeihimme ja karsimme sieltä tarpeettomiksi käyneet tavarat ja vaatteet vietäväksi kierrätykseen. Ajoitus oli täydellinen, sillä remonttimme alkaa vihdoin tänä viikonloppuna ja kaikki mahdollinen turha on hyvä saada alta pois.

Teimme mielestäni muutaman kuukauden takaisen muuton yhteydessä aukottoman täysinventaarion, mutta ilmeisesti inventaario suoritettiin perusstrategiallamme vauhti korjaa virheet, sillä löysimme kyllä tälläkin karsintakierroksella kaikenlaista meille turhaa. Toki uuden kodin ja sen mukana muuttuvien rutiinien myötä voi käydä niinkin, että jotkut tavarat eivät muuton jälkeen löydä enää paikkaa tai käyttöä. Se on elämää, mutta onneksi käyttökelpoisen tavaran voi kierrättää eteenpäin – itselle turha esine voi olla toiselle enemmän kuin tarpeen.

Kierrätyskassiin päätyi eteisen kynnysmatto, kaksi muhkeaa istuintyynyä, nippu koreja, keraamisia mukeja, muuta pientä keittiötavaraa, syksyyn sopivia neuleita sekä kasa Jarnon vanhoja farkkuja, jotka ovat yhä hyväkuntoisia, mutta eivät vaan syystä tai toisesta ole päätyneet viimeiseen vuoteen käyttöön.

Kauppakeskus Ainoa sijaitsee Tapiolassa, jonne pääsee nykyään näppärästi metrolla. Me huristelimme paikalle tällä kertaa pakulla, koska olimme jokatapauksessa menossa Espooseen noutamaan raksatarvikkeita. Yhdistelemme menoja mahdollisuuksien mukaan ajokilometrien minimoimiseksi ja melko hyvin se onnistuu, kun yrittäjinä laadimme itse aikataulumme ja reittimme.

Ainoan ensimmäisessä kerroksessa Tapionaukion sisäänkäynnin luona palvelee tämän viikonlopun ajan kierrätyspiste, joka ottaa vastaan kaappeihin kertynyttä kamaa varsin laajalla skaalalla: nyt on siis mahdollisuus päästä kerralla eroon suunnilleen kaikesta turhasta.

SPR Kontti ottaa vastaan mm. ehjiä astioita, kodintarvikkeita ja tekstiilejä, vaatteita ja asusteita, lastentarvikkeita ja lahjatavaroita. Koko lista vastaanotettavista tavaroista löytyy verkostaHope Ry puolestaan vastaanottaa tavara- ja vaatelahjoituksia lapsille ja nuorille, erityisesti liikuntavarusteille on tarvetta. Jokainen kierrättäjä saa alennuskupongin Stadiumiin – kuulolle erityisesti lapsiperheet, joilla on kaapeissaan pieneksi jääneitä varusteita ja syksyn tullen tarve päivittää ne kokoa suurempiin! Emmy taas on merkkivaatteiden myyntipalvelu, joka myy merkkivaatteesi puolestasi. Kaikki kolme päivystävät samalla kierrätyspisteellä, joten kierrätyskassien kanssa ei tarvitse hortoilla moneen paikkaan.

Lisäksi L&T Tietoturva-auto ottaa lauantaina 29.9. klo 10-14 vastaan luottamuksellisia dokumentteja tuhottavaksi, yksi mapillinen per kotitalous. Tämä on muuten ihan mahtava juttu! Nykyään paperiroskaa tulee aiempaa vähemmän, kun niin moni asia hoituu netissä tai sähköpostitse, mutta sen myötä melkein kaikki hävitettävät paperit sisältävät tärkeitä ja luottamuksellisia tietoja, joita ei todellakaan halua nakata sellaisenaan paperikeräykseen.

Sinne sujahti lahjoitus SPR Kontin kierrätyskärryyn.

Kierrätyspisteen lisäksi monet Ainoan myymälöistä ottavat vastaan muunlaista tavaraa. Esimerkiksi Silmäasemalle voi viedä vanhat silmälasinsa, jotka menevät niitä tarvitseville Syn för Sagen i Afrikan kautta Afrikkaan. Jos kylpyhuoneen kaapeista löytyy vanhaksi menneitä lääkkeitä, niitä voi viedä Tapiolan ApteekkiinClas & Ohlson puolestaan vastaanottaa tarpeetonta pienelektroniikkaa ja antaa vastineeksi 10% alennuksen ostoksista.

Niin, luvassa ei ole vain kierrätys- vaan myös säästömahdollisuuksia, sillä kierrättäjille on tänä viikonloppuna tarjolla vaikka kuinka paljon erilaisia etuja ja alennuksia. Esimerkiksi Lindex tarjoaa 20% alennuksen kiitoksena tekstiililahjoituksesta, joka toteutetaan yhdessä Pelastusarmeijan kanssa.

Pysyviäkin muutoksia on tehty: Stockan Herkku tarjoaa jatkossa alennettuun hintaan tuotteita, joiden viimeinen käyttöpäivä tai parasta ennen -päiväys lähenee. Tuotteet tunnistaa vihreästä Herkku <3 zero waste -tarrasta. Aivan mahtavaa. Ruokahävikin vähentäminen ei voi olla vain kuluttajien vastuulla, mukaan tarvitaan myös kaupat.

Tiedän, että toiset ovat sitä mieltä että meidän pitäisi haluta ja osata toimia vastuullisesti ja käyttökelpoisen tavaran roskiinheittämisen sijaan kierrättää tarpeettomaksi käyneet esineet ilmankin, että meitä kannustetaan siihen tarjouksilla. Monet niin tekevätkin ihan kaappien tyhjentämisen ja tarpeeseen lahjoittamisen ilosta. Olen kuitenkin tätä ihmiskunnan menoa kolmekymmentäkuusi vuotta seuranneena sitä mieltä, että isot massat lähtevät liikkeelle ja muuttavat kulutustottumuksiaan vasta sitten kun se tehdään heille tarpeeksi helpoksi ja taloudellisesti kannattavaksi. Siksi mikä tahansa porkkana, joka toimii, on minusta tarpeellinen ja tervetullut. Pisteet Ainoalle vastuullisesta ajattelusta ja fiksuihin ympäristötekoihin kannustamisesta.

Tottakai on hyvä tarjousten keskelläkin muistaa, että uutta tavaraa kannattaa hankkia vain tarpeeseen, ei halvan hinnan vuoksi. Kaikista turhin ja epäekologisin hankinta on se, joka jää käyttämättömänä kaappiin.

Teimme pari kirjaostosta ja kuulimme samalla kassalta, että kassin printin on suunnitellut taiteilija Ville Andersson. Hyvä Ville!

Kunnon kauppakeskuksessa pitää ehdottomasti olla hyvinvarusteltu kirjakauppa! Ainoasta löytyykin Akateeminen kirjakauppa, joka on lanseerannut juuri uuden Panttikassin. Se on valikoimassa toistaiseksi, ei siis vain tämän viikonlopun ajan. Jos et ole muistanut tuoda omaa kassia etkä halua ostaa muovipussia, voit kolmen euron pantilla lunastaa itsellesi Panttikassin, jota voit palauttaa käytön jälkeen tai käyttää kuin omaasi. Jos se likaantuu tai rikkoutuu, voit tuoda sen takaisin ja noutaa tilalle uuden. Akateeminen pesettää, korjaa ja palauttaa käytetyt kassit takaisin kiertoon.

Ainoassa toimiva Musti ja Mirri vastaanottaa tämän viikonlopun ajan koirien ja kissojen käytettyjä pantoja ja valjaita ja toimittaa ne Rekku Rescue ry:n kodittomille lemmikeille. Vastineeksi saa alennuskupongin uusien hankkimiseen, eli kierrätys- ja ostosreissulle voi piipahtaa vaikka yhdessä lemmikkinsä kanssa. Sana on ilmeisesti kiirinyt, sillä Ainoassa olikin liikkeellä aika monta koiraa. Yksi torkkui tyytyväisenä kahvion pöydän alla, toinen halusi tutustua Juno-koiraan ja kävikin hiukan nuuhkuttelemassa.

Meillä ei ollut tarvetta uudelle kaulapannalle, sillä neljä vuotta sitten hankittu kotimainen nahkapanta on yhä hyvässä kunnossa. Ostimme kuitenkin alehyllystä herkkunappuloita koulutustarkoituksiin ja aloitimme harjoittelun heti. Anna tassu sujuu hienosti. Vielä kun saisimme älä edes KATSO sitä bioroskista -käskyn perille koiraneitokaiselle, joka mielellään toimisi kompostina kalan perkuujätteille.

Piipahdimme vielä ennen lähtöä Ainoan ekopisteelle, joka löytyy parkkihallista. Se ei ole mikään viikonlopputempaus, vaan pysyvä palvelupiste, jossa voi kierrättää kaiken energiajakeesta ja kartongista pahviin, paristoihin, loisteputkiin, energiansäästölamppuihin ja pienmetalliin. Kunhan remontti etenee, veikkaan että pistäydymme kierrättämään täällä tyhjän maaliämpärin jos toisenkin. Samassa pisteessä on myös pullonpalautus. Autolla liikkuville tiedoksi, että Ekopisteen edestä löytyy viiden minuutin pikaparkkipaikkoja – auton takakontin saa siis kerralla tyhjäksi ilman sen suurempaa säätöä.

Kauppakeskus Ainoan Kierrätä & Säästä -tapahtuman sivuilta kannattaa kurkata kaikki loputkin tarjoukset ja samalla varmistaa kierrätyspisteen eri toimijoiden aukioloajat. Tapahtuma jatkuu sunnuntaihin saakka, joten hyvin ehtii käydä kaapit läpi tai napata mukaan nurkassa seisovat kierrätyskassit.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kolmekymmentä kysymystä

Bongasin Jenniltä tovi sitten kolmenkymmenen kysymyksen kyselyn ja päätinpä minäkin täyttää sen pitkän ajomatkan ajanvietteeksi. Tykkään itse lueskella listoja, tiettävästi niin jotkut teistäkin!

Avioliittoja ~ Tähän mennessä nolla. En ole ikinä oikein ollut perinteisistä häistä haaveilevaa tyyppiä. Avioliitto sen sijaan on ollut minusta aina romanttinen konsepti. Pidän ajatuksesta, että läheisten läsnäollessa osoitetaan itselle ja toiselle, että tämän ihmisen kanssa tahdon jakaa elämäni, yrittää silloinkin kun ei ole niin kivaa ja helppoa.

Kihloissa ~ Aijai! Jos olisin saanut euron joka kerta kun olen ollut jonkun juorukellon mukaan kihloissa, olisin upporikas ja lekottelisin juuri nyt jossain palmun alla, mutta tässä sitä vaan naputellaan vastausta, joka on sama kuin edellisessä kysymyksessä: toistaiseksi nolla.

Lapsia ~ Nolla lasta. Kirjoitin viime syksynä kilometrin pituisen selostuksen siitä mitä ajattelen aiheesta. Huh, onko siitäkin taas vuosi vierähtänyt?! Aika näyttää miten käy.

Lemmikkejä ~ Löytyy yksi, nimittäin maailman paras Juno-mäyräkoira. Kirjoitin Junolle viime keväänä oodin, joka on yhä yksi tämän vuoden suosituimmista teksteistä.

Leikkauksia ~ Lasketaanko lapsena tehty nielurisaleikkaus? Sen lisäksi minulle on tehty rintojenpienennysleikkaus, lääkärin lähetteellä kunnallisella puolella. Se oli kirkkaasti paras asia, jonka olen tehnyt hyvinvointini eteen, sillä kymmenen vuotta jatkuneet selkäkivut jäivät leikkauspöydälle. Leikkauksesta on jo vuosia, mutta saan aiheesta yhä säännöllisesti yhteydenottoja ja kyselyitä, joten ajattelin nostaa sen lähiaikoina pöydälle ja vastata kysymyksiin yhteisesti.

Tatuointeja ~ Ranteessani on ruksi ja selässäni iso ja abstrakti kartta. Se ei ole vieläkään valmis, sillä en ole ehtinyt oikein edistää sitä, mutta nyt vähän polttelisi päästä takaisin neulan alle. Pohdiskelen vielä jatkaisinko karttaa niin, että se peittäisi koko selän. Kaikenlaisia pieniä kuvaideoita on kypsynyt vuosien varrella, mutta koitan vielä vastustella niitä. Pidän ajatuksesta, että selässä oleva iso kuva pysyy useimmiten piilossa ja ainoa näkyvä tatuointini on ranteessa.

Lävistyksiä ~ Ahahaa minulla on ollut teinivuosina niin paljon lävistyksiä, että äitini oli välillä pyörtyä! Oli kulmatappia, nenärengasta ja lukemattomia reikiä korvissa. En pitänyt niitä kaikkia yhtäaikaa, mutta kiitän silti onneani siitä, että silloin ei vielä ollut somea tallentamassa kaikkea ikuiseen digitaaliseen muistiinsa. Habitukseen kuului myös xxl-kokoinen bändipaita, pillifarkut ja maiharit ja alaselkään asti roikkuva musta tukka. Ja yleensä joku tosi huonosti istuva takki.

Muuttoja ~ En ole ihan varma. Päälle kaksikymmentä kuitenkin. Ensimmäinen merkittävä muutto tapahtui muutaman kuukauden iässä, kun muutin Ruotsista Australiaan. Toinen osui eteen kymmenen vuotta myöhemmin, kun tulimme Suomeen lomalle emmekä palanneetkaan takaisin, vaan jäimme Lappiin. Kolmas merkittävä muutto oli se, kun muutin Lapista Tampereelle lukioon. Neljäs: kun muutin Helsinkiin työn perässä. Loput muutot ovat liittyneet näihin toisenlaisiin alkuihin ja loppuihin – yhteenmuuttamisiin ja eroamisiin, edellistä tavalla tai toisella parempiin asuntoihin, vaihtelunhaluun, vimmaan.

Ottanut lopputilin ~ Huh, jokaisesta työpaikastani, jossa en ole ollut määräaikaisella sopimuksella. Kerran jopa omasta yrityksestäni. Nykyisestä firmastani en ole ajatellut lähteä, tätä nimittäin pyöritämme kahden hengen minitiimillämme ja se tarkoittaa sitä, että firmassa tehdään just niitä asioita, joita me haluamme.

Autosi ~ Olen selvinnyt koko tähänastisen elämäni fillarin ja julkisten voimin, mutta taloudesta löytyy tätänykyä auto, vanha paku. Näettekö nyt mielessänne Instagram-maailmasta tutun pastellivärisen hippipakun, jossa on verhot ja katolle viritetyt viirit, jotka tuivertavat auringonlaskun kajossa kun sytytämme nuotion leirimme eteen? No, meidän paku ei ole sellainen. Se on viisitoista vuotta vanha, dieselvetoinen, rämisevä ja ruma roudausauto, joka hankittiin duunikeikkoja varten ja siksi, että kahden toisella puolella maata sijaitsevan raksan handlaaminen ei ole yksinkertaisesti mahdollista ilman sitä. Kyljessä on värikkäät vauhdiraidat, joiden ansiosta se on saanut nimen pridepaku. Haluaisimme asentaa pridepakuun biokaasutankin, joka tekisi pitkistä ajomatkoista ekologisesti kestävämpiä, mutta katsotaan nyt ensin pysyykö se yhtenä kappaleena ennen kuin investoidaan.

Ollut saaressa ~ Toki, viimeksi tänä kesänä meidän lempisaaressa Estholmenissa. Hups, heinäkuiselta reissulta onkin vielä tukku kuvia jakamatta. Tämä korjataan ensitilassa.

Ollut lentokoneessa ~ Lukemattomia kertoja. Vanhempani asuivat eri maissa kun synnyin ja olivat muutenkin true travellers, jotka kiersivät yhdessä maailmaa silloinkin kun minä olin jo mukana menossa. Niinpä minustakin tuli liikkuvaista sorttia. Viimeiseen puoleen vuoteen en tosin ole lentänyt kertaakaan, vaan keskittynyt kotimaan matkailuun, eikä minulla ole nytkään varattuna lentolippuja mihinkään. Muutos viime vuoteen on radikaali, taisimme silloin olla enemmän maailmalla kuin kotona.

Onko joku itkenyt vuoksesi ~ On. Eniten varmaan äiti silloin kun otin niitä lävistyksiä.

Ollut rakastunut ~ Paraikaa.

Ollut ambulanssissa ~ Kerran kuukautiskipujen takia. Itse en kovan kivun takia muista tilanteesta mitään, mutta läheiset olivat kuvitelleet, että umpisuoleni on puhjennut.

Luistellut ~ Luistelu oli yksi niistä pohjoiseen pallonpuoliskoon kuuluvista asioista, joiden opettelu jäi minulta Australiassa väliin. Kun löysin itseni Lapista ensimmäiseltä luistelutunnilta ja huojuin terien varassa jäällä kuin vastasyntynyt varsa, mietin että mikä hemmetti näitä suomalaisia vaivaa. Aloin kyllä tykätä luistelusta heti kun tajusin miten jäällä pääsee eteenpäin (liikunnanopettaja ei osannut englantia ja katsoi parhaaksi olla opettamatta minua ollenkaan). Jostain syystä opin luistelemaan paremmin takaperin kuin eteenpäin. Se viihdytti ystäviäni läpi yläasteen.

Surffannut ~ En ole ikinä surffannut, eikä ole kauheasti kyllä kiinnostanutkaan. Vesi on kyllä elementtini ja rakastan merta, mutta viihdyin aalloissa parhaiten polskimalla, kellumalla ja uimalla. Tämä vastaus sai minut kuulostamaan just kuusivuotiaalta. No sellainen minusta meressä vähän tuleekin. Opin uimaan ennen kuin opin kävelemään, ehkä taannun vedessä johonkin primitiiviseen tilaan.

Ollut risteilyllä ~ Asuukohan tässä maassa yhtään ihmistä, joka ei olisi koskaan ollut risteilyllä? Edellisestä risteilystäni on kyllä aikaa, en edes muista milloin se oli. Ehkä risteilyreissu Tukholmaan olisi lähiaikoina taas paikallaan. Voisi syödä laivalla mätiä ja sipulia ja smetanaa, käydä Tukholmassa katsomassa Fotografiskan näyttelyt ja piipahtaa siinä yhdessä ihanassa kahvilassa, jonka nimeä en koskaan muista.

Ajanut moottoripyörällä ~ En ole enkä halua! Kyydissä olen ollut. Jarno haaveilee prätkästä joka kevät koko ajan ja minä siteeraan hänelle onnettomuustilastoja ja henkiin jäämisen todennäköisyyslaskelmia moottoripyöräonnettomuuksissa.

Ratsastanut hevosella ~ Kyllä! En ole erityisen hyvä tai kunnianhimoinen ratsastaja, vaan syrjäseuduilla itseoppinut hevoshullu, touhunut hevosten kanssa pikkutytöstä saakka. Otin meille kesähevosiakin silloin kun asuin teininä edesmenneen isotätini vanhalla maatilalla, jossa oli hevostytön kannalta kätevästi valmiina tallit, ladot ja niityt. Hevoset pysyivät pulleina ja minä onnellisena.

Lähes kuollut ~ Minulla on läheisiäni rasittava tapa talsia tyytyväisenä ajotielle katsomatta yhtään tuleeko siellä joku. Syytän hajamielisyyttäni ja kyvyttömyyttäni puhua ja ajatella samaan aikaan. Olen monta kerta ollut melkein jäädä auton alle, mutta toistaiseksi olen pysynyt hengissä ja ehkä oppinut vihdoin kaikkien niiden tilanteiden kautta vähän varomaankin. Mitään sen dramaattisempia kauhutarinoita en muista.

Ollut sairaalassa ~ Minulla on tunne, että olin lapsena sairaalassa monesti. En vaan muista miksi. Ehkä astman vuoksi? Tai sitten muistan nielurisaleikkauksen pirstaleisesti monena eri kertana. Aikuisena olen ollut sairaalassa vain kerran, silloin kun kävelin sieltä ulos kilon kevyempänä.

Suosikkihedelmä ~ Passionhedelmä, pomelo ja ananas. Voisin syödä niitä joka päivä.

Aamu vai ilta ~ Olin ennen tunnustuksellinen iltaihminen ja inhosin aamuja, mutta jotain hullua on tapahtunut ja nykyään minä ihan pidän aamuista enkä esimerkiksi halua herätessäni kuolla tai murhata ketään. Aamuissa on hyvä energia, tuntuu kuin saisi joka aamu mahdollisuuden aloittaa alusta. Rakastan edelleen iltojakin, nykyään ne ovat vaan lyhyempiä kuin ennen kun en valvo enää aamuneljään joka yö. Jotenkin epäilen, että nämä asiat liittyvät toisiinsa.

Lempiväri ~ Musta on ikuinen, mutta eniten kyllä rakastan tummanharmaata. Sitä tuhkaisen tummaa sävyä, jossa ei ole yhtään sinistä eikä yhtään ruskeaa, ja joka ei ole vielä mustaa muttei oikeastaan enää harmaatakaan. Mutta jos minimalistiset epävärit suljetaan pois vaihtoehdoista, sanon puuterinen vaaleanpunainen. Valitsinhan sen tämän blogin tehosteväriksi jo viisi vuotta sitten.

Viimeisin puhelu ~ Mikolta. Hän kuuluu niihin harvoihin, joiden kanssa tulee soiteltua jatkuvasti. En yleisesti ottaen puhu kovinkaan paljon puhelimessa ihmisten kanssa työasioiden ulkopuolella. Olen introvertti ja tykkään enemmän viesteistä, koska niihin voi vastata silloin kun on sellainen olo.

Viimeisin viesti ~ Mikolta! Meillä on yleensä käynnissä monta samanaikaista keskustelua, joista yksi etenee puhelimitse, toinen Messengerissä, kolmas Whatsappissa, neljäs Instagramin inboxissa ja niin edelleen.

Kahvi vai tee ~ Molempi parempi. Kahvi käynnistää minut aamuisin, mutta syksyisin ja talvisin kulutan kyllä järisyttävät määrät teetä. Useimmiten vihreää teetä, paitsi silloin kun järkytän poikaystävää hauduttelemalla mausteisen (kaura)maitoteen.

Kissa vai koira ~ Olin ennen kissaihminen, mutta sitten mäyräkoirat astelivat maailmaani eikä mikään ollut enää entisellään. Kissat ovat aistineet tämän, sillä ne eivät ole suhtaudu minuun enää myötämielisesti, vaikka ennen oltiin hyvää pataa. Meillä oli Lapissa kolme kissaa, jotka kaikki nukkuivat päälläni. Nykyään kissat lähinnä sähisevät, jos yritän tehdä tuttavuutta. Kuulen mitä ne sanovat: PYSY KAUKANA, PETTURI! Ei mitään asiaa lässyttämään meille ilman lepyttelylahjaa! LOHTA PÖYTÄÄN JA SASSIIN!

Paras vuodenaika ~ Loppukesä pimenevine iltoineen ja heti sen jälkeen syksy. Rakastan juuri näitä viikkoja ennen kuin lämpötila laskee pakkasen puolelle. Kaupunki kieppuu kirkkaissa lehdissä ja aivan kaikki tuntuu hetken ajan mahdolliselta.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Postikortteja Frantsilasta

Ajellessa Lappiin ja takaisin ehtii poiketa matkan varrella muuallekin kuin huoltoasemille. Vietimme viime viikonlopun Frantsilan luomuyrttitilalla, jonne saimme tovi sitten blogimme kautta kutsun tulla tutustumaan. Oli jokatapauksessa tarkoitus tehdä ystävien kanssa pieni alkusyksyinen mökkireissu, niinpä päätimme lähteä porukalla Hämeenkyröön. Tämä ei ollut osa mitään yhteistyötä tai muutakaan työhömme liittyvää toimeksiantoa, vaan huviretki vailla sen kummempaa työagendaa, vaikka meille majoitus tarjottiinkin. Tottakai otimme miljoona valokuvaa – olisi ollut rikos olla taltioimatta kaikkea tätä kauneutta. Palaan reissun parhaisiin paloihin paremmalla ajalla, nyt vain muutama pikainen postikortti viikonlopun varrelta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

All The Pretty Girls

Tutustuin pari vuotta sitten islantilaiseen yhtyeeseen nimeltä Kaleo kun ihastuin kahvilassa ikihyviksi heidän esikoislevyltään poimittuun biisiin. Sittemmin olen malttanut tutustua yhtyeen muuhunkin herkkävireiseen tuotantoon – ja hienosti toteutettuihin videoihin. Kuvittelenko, vai yhdistääkö islantilaisia artisteja vahva visuaalisuuden taju? Tämä kappale on poiminta samalta debyyttialbumiltaan kuin edellinenkin biisi-ihastukseni, rakastan videon alkusyksyistä tunnelmaa. Jokainen ruutu näyttää itkettävän ihanalta – kuin selaisi vanhaa valokuva-albumia, johon on liimattu pelkästään kaikkein tärkeimpiä muistoja.


☊ KALEO – ALL THE PRETTY GIRLS

9 x luottovaate syksyyn

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

✖ AINEEN TAIDEMUSEO, TORNIO

Terveisiä Torniosta! Olin ennen pohjoiseen lähtöä poiminut mukaan suosikkini Nanson alkusyksyn mallistosta ja nähnyt mielessäni kuinka kuvaisimme ne pikkukaupungin idyllissä oranssina ja punaisena leimuavan ruskamaiseman keskellä. Ei sitten mennyt ihan suunnitelmien mukaan, sillä kuvauspäivänä heräsimme säkenöivän syysaamun sijaan kaatosateeseen. Valo oli harmaata ja latteaa, sellaista jossa saa aikaan ehkä epätarkkoja taidekuvia (jotka ovat toki yksi suosikkiasioitani maailmassa) muttei inspiroivia syysmuotikuvia. Varsinkaan jos nenä on punainen ja huulet sinertävät – lämpötila oli nimittäin tipahtanut yön aikana edellispäivän ihanasta lämmöstä luihin pureutuvaan koleuteen.

Onneksi olemme improvisaation mestareita. Muistin Aineen taidemuseon, joka toimii torniolaisen arkkitehti Matti Porkan suunnittelemassa Rajakartanossa yhdessä Tornion kaupunginkirjaston kanssa. Siellä tuli vietettyä paljon aikaa silloin kun olin Tornionjokilaaksossa asuva taiteesta ja kirjallisuudesta innostunut teini. Museon vakituinen näyttely keskittyy suomalaiseen kuvataiteeseen vuodesta 1814 aina nykytaiteeseen asti, painopisteenä suomalaiset ekspressionistit ja toisesta ääripäästä 50- ja 60-luvun Prisma-ryhmän taiteilijat, jotka inspiroituivat kansainvälisestä modernismista ja voimakkaista väreistä.

Teininä en osannut vielä hirveästi arvostaa viime vuosisadan suomalaista taidetta, mutta vaihtuvat nykytaidenäyttelyt kävin katsomassa ja luuhasin tietysti kaupunginkirjaston musiikkiosastolla kuuntelemassa Black Sabbathia, josta siirryin astetta savuisempaan Led Zeppeliniin. Sitä löytyi kirjastosta vinyylinäkin!

Kävelimme taidemuseoon, esittelimme itsemme ja spontaanin ideamme: olisiko mitenkään mahdollista, että voisimme kuvata muotijuttumme museon tiloissa? Johtaja itse oli paikalla ja ilahtui: tottakai! Tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että pohjoisessa asiat sujuvat keskimääräistä letkeämmin – kaikki aina järjestyy jotenkin. Kiitos siis taidemuseolle kuvauslokaatiosta ja siitä, että sain levitellä syysmuotisuosikkini auditorioaulan Aallon suunnittelemille tuoleille. Ah, ne tuolit ovat niin kauniit! Museorakennuksen suunnitellut arkkitehti oli ollut aikoinaan Artekilla töissä ja valinnut vanhan työpaikkansa kalusteita myös Aineen tiloihin.

Mutta mennäänpä muotiin: poimin alkusyksyn mallistosta yhdeksän suosikkivaatetta, jotka yhdistin seuraaviin kuviin. Suomessa suunnitellut vaatteet sopivat muuten täydellisesti taidemuseon miljööseen. Että onni onnettomuudessa – kiitos kolea sadepäivä, kun järjestit asiat parhain päin.

Rennot kauluspaidat kuuluvat vaatekaappini vakivarustukseen, ne näyttävät aina hyvältä farkkujen kanssa ja korkeakorkoisilla nilkkureilla saa kokonaisuudesta helposti skarpin. Koivu-paitapusero on tehty pehmeästä ja kauniisti laskeutuvasta viskoosi-tvillikankaasta, joka tuntuu ihanalta päällä. Pidän aavistuksen vajaamittaisista hihoista – kerrankin ei tehnyt mieli kääriä hihoja. Tulee mieleen 60-luvun niukat mitoitukset.

Yhdistin paitaan mustat Viistasku-farkut, jotka ovat ennenkin vilahtaneet blogin kuvissa ja kuuluvat Nanson vakiomallistoon. Törmään yhä kysymyksiin: siis mitä, tekeekö Nanso nykyään farkkujakin?! Kyllä tekee, ja hyviä tekeekin. Minna Sillanpään suunnittelema Viistasku on klassinen pillifarkku, joka istuu napakasti ja puristamatta. Mattapintainen musta toimii loistavasti minun enimmäkseen melko pelkistetyssä vaatekaapissani, farkuista toki löytyy myös tummansininen versio.

En malta olla sujauttamatta muutamia teoskuvia väliin. Mari Oikarisen Still-niminen teos on osa Aineen taidemuseon syyskuun loppuun saakka kestävää MET-näyttelyä. Kokonaisuudessa on mukana kolme taiteilijaa, Oikarisen lisäksi Esa Meltaus ja Tom Engblom, jonka teos Ennuste huomiseksi vilahtaa seuraavissa kuvissa.

Koivu-mekossa on sama printti kuin äskeisessä kauluspaidassa. Tykkään rennon mekon helppoudesta, varsinkin sen helposta yhdisteltävyydestä: alle voi pukea nahkaleggingsit tai sukkahousut ja melkein mitkä tahansa kengät toimivat tennareista korkoihin tai saappaisiin. Puuvilla on niin pehmeää, että tuntuu kuin olisi lähtenyt yöpaidassa töihin, mutta ilme on silti varsin kaupunkikelpoinen. Tälläisiä hyvän mielen vaatteita todellakin tarvitaan, kun syksy pimenee ja aamuista tulee yhä koleammat.

Nappasinpa mukaan yhden Villa-huivinkin. Sitä olisi löytynyt viininpunaisena, sinapinkeltaisena ja tummanvihreänä, mutta en voinut vastustaa vaaleanpunaista väriä. Huivi on nimensä mukaisesti 100% villaa ja hinta-laatusuhde on todellakin kohdallaan, sillä huivin hinta on vain vähän päälle kolmekymppiä. Napakampia pakkasia vastaan ohut huivi ei suojaa, mutta tässä vaiheessa syksyä se on just täydellinen. Sisätiloissa se toki menee asusteena ihan talven läpi.

Sitten seuraa syysmalliston tärkein uutuus, nimittäin Ylle-villakangastakki! Nanso on jälleen laajentanut valikoimaansa ja tästä syksystä eteenpäin mukana on myös takkeja. Suurilla taskuilla varustettu vuoreton villakangastakki on malliltaan aika klassinen, johon laskettu hartialinja tuo rentoutta. Tämä on just sellainen takki, jossa voi maleksia syyskadulla höyryävä kahvikuppi kädessään, puista pudonneet lehdet kahisten jaloissa ja tuntea olevansa jonkun hyvällä soundtrackilla varustetun elokuvan lyyrinen päähenkilö.

Takista on myös todella kaunis tummanvihreä versio, siitäkin on luvassa pian ihania kuvia. Takit tulevat muuten ihan varmasti loppumaan pian kaupoista, joten kannattaa olla nopea, jos haluaa takin omakseen.

Suoralinjainen Kappas-paitapusero osui silmiin vaaleanpunaisen värinsä ansiosta, mutta tykästyin sitten malliinkin: väljästi leikattu malli näyttää superhyvältä kapean alaosan kanssa. Yhdistin paitaan napakat nahkahousut ja korot, joissa voisin saapastella mihin tahansa tapaamiseen tai työtilaisuuteen. Nahkapöksyt ovat muutenkin jokasyksyinen luottovaate, niissä on särmää vähän enemmän kuin farkuissa ja ne taittavat asusta kuin asusta turhan asiallisuuden asteen urbaanimpaan suuntaan.

Pidin kovasti myös paitapuseron valkoisesta versiosta, sehän on ikuinen ja klassinen valinta. Mutta anteeksi vain – ei silti mitään vaaleanpunaisen rinnalla. Tämä nyt on tälläinen vaihe, meneeköhän tämä joskus ohi? Äitini ainakin iloitsee siitä, sillä hän on ollut lapsuudestani asti saakka sitä mieltä, että vaaleanpunainen pukee minua erinomaisesti.

Yllä Tapani Raittilan maalaus Kolme kylpijää. Rakastan näitä sävyjä ja teoksen ympärillä leijuvaa tunnelmaa. Harmi, että sitä ei oikein valokuvassa tavoita, teidän täytyy siis matkustaa Tornioon kokemaan se. Samalla näette taidemuseon superkauniit vihreät marmorilattiat ja -portaat, jotka oli pakko ikuistaa kuvaan. Pitäisiköhän sittenkin miettiä kotona odottava remontti vielä uusiksi ja asentaa keittiöön mikrosementin sijaan vihreä marmori… Hmm.

Liisa Rautiainen: Risti

Vaaleanpunaisella linjalla jatketaan vielä hetki. T-paita nimeltä Tasku on ollut jo tovin vaatekaappini luottovaatteita: napakan puuvillaiset t-paidat ovat nimittäin tuntuneet viimeisen vuoden aikana tosi freeseiltä monen pellavaisissa t-paidoissa huidellun vuoden jälkeen. Tykkään paidan rennosta mallista: suora leikkaus ja väljähköt hihat imartelevat ja näyttävät hyviltä kapeiden farkkujen tai väljien herrainhousujen kanssa. Taskun hinta-laatusuhde on muuten voittamaton: reilulla kolmellakympillä saa Suomessa suunnitellun laadukkaan paidan, joka kestää pesusta toiseen menemättä yhtään miksikään. Kuvissa on vaaleanpunainen Tasku, joka on juuri nyt verkkokaupasta loppu, mutta lisää on tulossa parin viikon päästä. Myymälöistä voi löytyä nytkin.

Väljistä herrainhousuista puheenollen: Juttu-housut ovat täydelliset lanteilla lököttävät suorat housut, jos valitsee hiukan reilun koon. Miesten puvuista lainattu maskuliinen särmä inspiroi vuodesta toiseen. Rakastan sitä lookia! Käärityt lahkeet ja tosi hyvät kengät! Korot nyt toimivat kaiken kanssa, mutta myös matalat nahkakengät rokkaisivat tässä kokonaisuudessa. Seuraksi väljä kauluspaita helma tungettuna housujen sisään, tai kuvien tapaan rento t-paita ja villatakki.

Viimeinenkin valintani osuu sarjaan “aina toimivat luottovaatteet” – tummanharmaa Villis-merinovillatakki sopii lämmittäväksi kerrokseksi minkä tahansa päälle. Itsehän hiihtelen villatakeissa läpi syksyn ja talven ja omistan siksi niitä useita, mutta pitkä, ohut ja tummanharmaa villatakki on osoittautunut kaikkein monikäyttöisimmäksi, sillä se sujahtaa mutkitta takin alle. Pidän myös tummanharmaan villan tietynlaisesta univormulookista: siinä on jotain pelkistettyä, puhdasta, minimalistista.

Lopuksi tuttuun tapaan arvonta: kerro mikä syysmalliston vaatteista on suosikkisi? Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon sunnuntaihin 30. syyskuuta saakka. Arvontailoa ja valoa viikonloppuun!

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille! Voitto osui seuraavien nimimerkkien kohdalle: Johna, Mindy ja Varpu Miller.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Sähkömagneettista säteilyä

Kuukausi sitten kaikki laitteet ympärilläni jotenkin sekosivat. Se alkoi rytinällä yhtenä yönä. Heräsin puhelinsoittoon: ruudussa vilkkui tuntematon numero Norjasta. En tunne ketään siellä asuvaa, joten en vastannut. Kello näytti 4:40. Olin melkein nukahtanut uudelleen, kun keittiöstä alkoi kantautua hätääntynyttä piippausta – jääkaapilla oli asiaa. Yritin teeskennellä nukkuvaa siinä toivossa, että se luovuttaisi tai vähintäänkin herättäisi Jarnon, mutta turhaan – mies nukkuisi maailmanlopun läpi. Raahauduin keittiöön, jossa selvisi, että pakastimen lämpötila oli kohonnut itsestään lähes sulamispisteeseen.

Kun olin saanut lämpötilan tasattua ja olin laahustamassa takaisin sänkyyn, huomasin että kahvinkeittimen punainen valo loisti hämärässä – se oli päällä. Olimme keittäneet kahvia viimeksi edellisenä aamuna, melkein kaksitoista tuntia sitten, kannunpohjalle oli jäänyt tilkka. Tuntui uskomattomalta, että emme olisi keittiössä pitkin päivää pyöriessämme huomanneet päälle jäänyttä keitintä, mutta vielä oudommalta, että se olisi mennyt päälle itsestään.

Seuraavana aamuna olin saada sätkyn kun puhelimeni päästi vaativan piippauksen, ihan uuden äänen jota en ollut kuullut aiemmin. Ruudussa vilkkui vastaamatta jäänyt soitto norjalaisesta numerosta ja teksti: CALL BACK. CALL BACK TO THIS NUMBER. Joku huijaus, ajattelin enkä soittanut, vaikka puhelin muistutti asiasta vartin välein. Tyhjästä aktivoitunut muistutustoiminto oli ajaa minut hulluuteen eikä sitä saanut mistään pois. Tungin puhelimen sohvatyynyjen taakse ja pistin kuulokkeet päähän.

Iltapäivällä sain numerosta tekstiviestin: Sorry for the drunken call last night, but you must come to Oslo one day!

Vaadin kuulla yöhäirikköni henkilöllisyyden. En saanut vastaukseksi nimeä, vaan muistitestin, jonka hävisin: We shared a kiss in front of a venue years ago.

Samana päivänä tuli vielä kaksi soittoa tuntemattomista numeroista, toinen Espanjasta ja toinen Ranskasta. Jäi selvittämättä olinko kenties menneisyydessäni jakanut jonkun ohikiitävän hetken heidänkin kanssaan, sillä en vastannut soittoihin eikä kukaan palanut asiaan. Muistutustoiminto oli sentään suureksi huojennuksekseni vajonnut takaisin vaitonnaisuuteen.

Seuraavana päivänä tein töitä ja kuuntelin tietokoneelta musiikkia. Lykke Lin uusin albumi katkesi yhtäkkiä kesken kappaleen ja Spotify ilmoitti, että musiikki oli siirtynyt soimaan puhelimeen. Sitä sattuu joskus, kun kuuntelen samoilla tunnuksilla musiikkia useammasta laitteesta. Mutta sitten huomasin, että tuo puhelin, jossa meikäläisen musat paraikaa soivat, ei ollutkaan omani. Eikä Jarnon. Ei aavistustakaan kenen puhelin se oli – ruudulla vilkkui merkki ja malli, joka ei täsmännyt kummankaan meidän laitteisiin. Kellään muulla ei ollut hallussaan minun tunnuksiani.

Kaappasin musiikin takaisin omalle koneelleni. Se soi muutaman sekunnin, katkesi taas ja jatkoi soimistaan tuossa tuntemattomassa puhelimessa. Yritin uudestaan ja taas uudestaan. Ei auttanut, vaikka käynnistin Spotifyn ja koko tietokoneen uudestaan. Yhteyttä ei voinut katkaista. Suljin koko musiikin ja kuuntelin hiljaisuutta.

Tätä jatkui kolme päivää. Tietokone lakkasi toimimasta heti kun minä koskin siihen, Jarnoa se suvaitsi kyllä. Moitteettomasti siihen saakka toiminut pyykinpesukone huusi erroria eikä suostunut käynnistymään eikä edes sulkeutumaan. Lähettämäni sähköpostit eivät päässeet perille. Pakastin alkoi taas tyynesti sulattaa itseään silmieni alla. Lopulta valitin asiasta ystävälle, joka kertoi siitä shamaanilleen (tottakai jokaisella itseään kunnioittavalla ihmisellä on oma shamaani). Sain häneltä tuliaisena valkoisen paperipussin, jossa luki electricitas ja käskyn syödä pienen pillerin joka ilta. Normaalisti en syö pillereitä tietämättä mitä ne ovat, mutta oli alkanut vähän jännittää, että seuraavaksi räjähtävät varmuuskopiolevyt, joten päätin luottaa shamaaniin ja tehdä työtä käskettyä.

Siihen loppuivat häiriöt! Kuin seinään.

Mutta viime viikolla oli taas astetta kummallisempi meno. Päivä oli muutenkin ollut outo. Olin menossa tapaamiseen toiselle puolelle kaupunkia ja tilasin Uber-kyydin. Seisoin kadunkulmassa ja ihmettelin sovelluksen karttaa, joka näytti kuinka ihan lähellä ollut kuski suhasi melkein vartin edestakaisin löytämättä minua. Kun auto vihdoin kurvasi eteeni, kuskilla oli tuskanhiki otsassa. Mun navigaattori sekosi heti kun vastaanotin sun tilauksen, hän selitti, se näytti ensin että sä oot tuolla ja sitten siellä, mutta sähän ootkin tässä. Rojahdin takapenkille, huimasi vähän ja pyysin kuskia avaamaan ikkunan. Sitten sekosi auto: ikkuna sahasi ylös ja alas, vilkku jäi päälle, kuski kirosi ja muut autot tööttäsivät. Kun auto oli saatu takaisin hallintaan, navigaattori itsepintaisesti halusi kuljettaa meidät perille selvästi pidempää reittiä ja protestoi äänekkäästi kuskin päinvastaisia valintoja, kunnes päätimme yhteistuumin antaa periksi sen reittivalinnalle, ettei koituisi enempää ongelmia.

Sinä iltana olimme lähdössä Lappiin, tarkoituksena lähteä heti Jarnon kuvauskeikan jälkeen, ajaa yötä vasten ja olla aamulla perillä. Aikataulu oli tiukka, koska ystävämme olivat lentämässä perässä seuraavana päivänä ja meidän piti tietysti isäntäväkenä ehtiä paikalle ennen heitä. Kello oli yksitoista illalla, kun olimme saaneet auton pakattua. Juno oli käpertynyt penkille meidän väliimme, Luna oli ottanut paikkansa minun jaloistani, lähikaupasta haetut eväspähkinät ja vissyt odottivat hansikaslokerossa. Kiinnitimme omat ja Juno-koiran turvavyöt: kaikki oli valmiina kymmenen tunnin roadtripiin. Paitsi että tähän saakka moitteettomasti toiminut paku ei käynnistynyt. Akku ei ollut tyhjä, sillä moottori kyllä hyrähti – se ei vaan käynnistynyt. Pieni hiki alkoi kohota otsalle. Oli melkein puoliyö. Kaksitoista tuntia aikaa ehtiä Lappiin. Ja helvetin paku ei käynnisty.

Soitimme 24h-autokorjaamoon. Jumalille kiitos 24h-autokorjaamoista. Istuimme vartin hiljaisuudessa odottamassa korjaajaa. Muistin electricitas-pillerit, jotka olin unohtanut sen jälkeen kun ongelmat laitteiden kanssa olivat loppuneet ja koko kumma viikko alkanut tuntua kaukaiselta. Pieni valkoinen pussi oli jäänyt lukitun kotiovemme taakse eteisen pöydälle. Olin juuri ehdottamassa, että kävisin hakemassa ne, kun Jarno sanoi sen ensin: Pitäisiköhän sun Stella astua vähäksi aikaa ulos autosta?

Talon alaovi oli juuri kolahtanut perässäni kiinni, kun kuulin, kuinka ulkona pakun moottori hurahti käyntiin. En yllättynyt, nauratti kyllä. Hain sisältä pillerit, nielaisin yhden ja työnsin loput taskuun. Palasin takaisin autolle: korjaaja oli juuri ehtinyt paikalle toteamaan, että autossa ei ollut alun alkaenkaan mitään vikaa. Jarno kertoi kuinka auto oli käynnistynyt sillä sekunnilla, kun olin kadonnut näköpiiristä. Sattuuhan sitä, naureskeli korjaaja. Ai sattuu?! Sattumaa tai ei, Jarno varmisti, että pillerit ovat mukana ennen kuin käänsi pakun nokan kohti pohjoista.

Kirjoittaessani tätä postausta koko tämä blogi muuten kaatui ilman mitään ilmeistä syytä ja tarvittiin koodari nostamaan se takaisin pystyyn. Unohdinkohan taas ottaa pillerin?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Ruotsalaisia vaikutteita

Tunnen toisinaan selittämätöntä vetoa ruotsalaiseen poppiin. Ehkä voin syyttää tästäkin äitiäni? Synnyin Ruotsissa, ruotsinkielenopettajalle, joka käytti silloin vielä ruotsalaista tyttönimeään. Kuin siinä ei olisi kylliksi aiheuttamaan tälläisiä oireita, vietin vaikutuksille alttiit varhaisteinivuoteni Ruotsin rajalla ja katselin joka ilta huoneeni ikkunasta Tornionjoen yli Ruotsin valoja. (Kuvittelin, että ne olivat jonkun suuren metropolin välkkyvät valot, koska halusin tuntea Oikean Elämän sijaitsevan jossain ihan ulottuvillani. Todellisuudessa ne olivat tietysti haja-asutettua vaaramaisemaa halkovan valtatien katuvalot. Onneksi epähohdokas totuus selvisi minulle vasta kun olin jo muuttanut pois.)

Jonathan Johansson kuuluu niihin ruotsalaisartisteihin, joita soitan silloin kun tarve käy ylitsepääsemättömäksi. Paljon rakkaampia ovat esimerkiksi sellaiset yhtyeet kuin Weeping Willows ja Tiger Lou, jotka kiersivät aikoinaan Suomessakin yhdessä ja lunastivat ikuisen paikan sydämessäni esittämällä yhteisenä encorena The Smithsin klassikkon There is a light that never goes out. Rakastan yhä myös Kentin vanhoja levyjä, mutta nämä kaikki on niin ladattu tiettyihin vuosiin kuuluvilla muistikuvilla, ettei niitä pysty kuuntelemaan ilman pullollista viiniä ja Himmun seuraa. Jonathan Johansson on myöhempi löytö ja siten turvallinen, sopivan kaukana kaikesta pitääkseen tunnelman kepeänä. Ihana pieni annostus ruotsalaista huumettani, kas tästä vähän koukuttavaa melodiaa, tuosta hengästynyttä laulua, samaan aikana pieni haikeus ja hymy suupielessä. Annosteltava varovasti, koska näissä jutuissa porttiteoria on totta ja övereiden vaara aina olemassa.


☊ JONATHAN JOHANSSON – BLOMMORNA