9 x luottovaate syksyyn

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

✖ AINEEN TAIDEMUSEO, TORNIO

Terveisiä Torniosta! Olin ennen pohjoiseen lähtöä poiminut mukaan suosikkini Nanson alkusyksyn mallistosta ja nähnyt mielessäni kuinka kuvaisimme ne pikkukaupungin idyllissä oranssina ja punaisena leimuavan ruskamaiseman keskellä. Ei sitten mennyt ihan suunnitelmien mukaan, sillä kuvauspäivänä heräsimme säkenöivän syysaamun sijaan kaatosateeseen. Valo oli harmaata ja latteaa, sellaista jossa saa aikaan ehkä epätarkkoja taidekuvia (jotka ovat toki yksi suosikkiasioitani maailmassa) muttei inspiroivia syysmuotikuvia. Varsinkaan jos nenä on punainen ja huulet sinertävät – lämpötila oli nimittäin tipahtanut yön aikana edellispäivän ihanasta lämmöstä luihin pureutuvaan koleuteen.

Onneksi olemme improvisaation mestareita. Muistin Aineen taidemuseon, joka toimii torniolaisen arkkitehti Matti Porkan suunnittelemassa Rajakartanossa yhdessä Tornion kaupunginkirjaston kanssa. Siellä tuli vietettyä paljon aikaa silloin kun olin Tornionjokilaaksossa asuva taiteesta ja kirjallisuudesta innostunut teini. Museon vakituinen näyttely keskittyy suomalaiseen kuvataiteeseen vuodesta 1814 aina nykytaiteeseen asti, painopisteenä suomalaiset ekspressionistit ja toisesta ääripäästä 50- ja 60-luvun Prisma-ryhmän taiteilijat, jotka inspiroituivat kansainvälisestä modernismista ja voimakkaista väreistä.

Teininä en osannut vielä hirveästi arvostaa viime vuosisadan suomalaista taidetta, mutta vaihtuvat nykytaidenäyttelyt kävin katsomassa ja luuhasin tietysti kaupunginkirjaston musiikkiosastolla kuuntelemassa Black Sabbathia, josta siirryin astetta savuisempaan Led Zeppeliniin. Sitä löytyi kirjastosta vinyylinäkin!

Kävelimme taidemuseoon, esittelimme itsemme ja spontaanin ideamme: olisiko mitenkään mahdollista, että voisimme kuvata muotijuttumme museon tiloissa? Johtaja itse oli paikalla ja ilahtui: tottakai! Tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että pohjoisessa asiat sujuvat keskimääräistä letkeämmin – kaikki aina järjestyy jotenkin. Kiitos siis taidemuseolle kuvauslokaatiosta ja siitä, että sain levitellä syysmuotisuosikkini auditorioaulan Aallon suunnittelemille tuoleille. Ah, ne tuolit ovat niin kauniit! Museorakennuksen suunnitellut arkkitehti oli ollut aikoinaan Artekilla töissä ja valinnut vanhan työpaikkansa kalusteita myös Aineen tiloihin.

Mutta mennäänpä muotiin: poimin alkusyksyn mallistosta yhdeksän suosikkivaatetta, jotka yhdistin seuraaviin kuviin. Suomessa suunnitellut vaatteet sopivat muuten täydellisesti taidemuseon miljööseen. Että onni onnettomuudessa – kiitos kolea sadepäivä, kun järjestit asiat parhain päin.

Rennot kauluspaidat kuuluvat vaatekaappini vakivarustukseen, ne näyttävät aina hyvältä farkkujen kanssa ja korkeakorkoisilla nilkkureilla saa kokonaisuudesta helposti skarpin. Koivu-paitapusero on tehty pehmeästä ja kauniisti laskeutuvasta viskoosi-tvillikankaasta, joka tuntuu ihanalta päällä. Pidän aavistuksen vajaamittaisista hihoista – kerrankin ei tehnyt mieli kääriä hihoja. Tulee mieleen 60-luvun niukat mitoitukset.

Yhdistin paitaan mustat Viistasku-farkut, jotka ovat ennenkin vilahtaneet blogin kuvissa ja kuuluvat Nanson vakiomallistoon. Törmään yhä kysymyksiin: siis mitä, tekeekö Nanso nykyään farkkujakin?! Kyllä tekee, ja hyviä tekeekin. Minna Sillanpään suunnittelema Viistasku on klassinen pillifarkku, joka istuu napakasti ja puristamatta. Mattapintainen musta toimii loistavasti minun enimmäkseen melko pelkistetyssä vaatekaapissani, farkuista toki löytyy myös tummansininen versio.

En malta olla sujauttamatta muutamia teoskuvia väliin. Mari Oikarisen Still-niminen teos on osa Aineen taidemuseon syyskuun loppuun saakka kestävää MET-näyttelyä. Kokonaisuudessa on mukana kolme taiteilijaa, Oikarisen lisäksi Esa Meltaus ja Tom Engblom, jonka teos Ennuste huomiseksi vilahtaa seuraavissa kuvissa.

Koivu-mekossa on sama printti kuin äskeisessä kauluspaidassa. Tykkään rennon mekon helppoudesta, varsinkin sen helposta yhdisteltävyydestä: alle voi pukea nahkaleggingsit tai sukkahousut ja melkein mitkä tahansa kengät toimivat tennareista korkoihin tai saappaisiin. Puuvilla on niin pehmeää, että tuntuu kuin olisi lähtenyt yöpaidassa töihin, mutta ilme on silti varsin kaupunkikelpoinen. Tälläisiä hyvän mielen vaatteita todellakin tarvitaan, kun syksy pimenee ja aamuista tulee yhä koleammat.

Nappasinpa mukaan yhden Villa-huivinkin. Sitä olisi löytynyt viininpunaisena, sinapinkeltaisena ja tummanvihreänä, mutta en voinut vastustaa vaaleanpunaista väriä. Huivi on nimensä mukaisesti 100% villaa ja hinta-laatusuhde on todellakin kohdallaan, sillä huivin hinta on vain vähän päälle kolmekymppiä. Napakampia pakkasia vastaan ohut huivi ei suojaa, mutta tässä vaiheessa syksyä se on just täydellinen. Sisätiloissa se toki menee asusteena ihan talven läpi.

Sitten seuraa syysmalliston tärkein uutuus, nimittäin Ylle-villakangastakki! Nanso on jälleen laajentanut valikoimaansa ja tästä syksystä eteenpäin mukana on myös takkeja. Suurilla taskuilla varustettu vuoreton villakangastakki on malliltaan aika klassinen, johon laskettu hartialinja tuo rentoutta. Tämä on just sellainen takki, jossa voi maleksia syyskadulla höyryävä kahvikuppi kädessään, puista pudonneet lehdet kahisten jaloissa ja tuntea olevansa jonkun hyvällä soundtrackilla varustetun elokuvan lyyrinen päähenkilö.

Takista on myös todella kaunis tummanvihreä versio, siitäkin on luvassa pian ihania kuvia. Takit tulevat muuten ihan varmasti loppumaan pian kaupoista, joten kannattaa olla nopea, jos haluaa takin omakseen.

Suoralinjainen Kappas-paitapusero osui silmiin vaaleanpunaisen värinsä ansiosta, mutta tykästyin sitten malliinkin: väljästi leikattu malli näyttää superhyvältä kapean alaosan kanssa. Yhdistin paitaan napakat nahkahousut ja korot, joissa voisin saapastella mihin tahansa tapaamiseen tai työtilaisuuteen. Nahkapöksyt ovat muutenkin jokasyksyinen luottovaate, niissä on särmää vähän enemmän kuin farkuissa ja ne taittavat asusta kuin asusta turhan asiallisuuden asteen urbaanimpaan suuntaan.

Pidin kovasti myös paitapuseron valkoisesta versiosta, sehän on ikuinen ja klassinen valinta. Mutta anteeksi vain – ei silti mitään vaaleanpunaisen rinnalla. Tämä nyt on tälläinen vaihe, meneeköhän tämä joskus ohi? Äitini ainakin iloitsee siitä, sillä hän on ollut lapsuudestani asti saakka sitä mieltä, että vaaleanpunainen pukee minua erinomaisesti.

Yllä Tapani Raittilan maalaus Kolme kylpijää. Rakastan näitä sävyjä ja teoksen ympärillä leijuvaa tunnelmaa. Harmi, että sitä ei oikein valokuvassa tavoita, teidän täytyy siis matkustaa Tornioon kokemaan se. Samalla näette taidemuseon superkauniit vihreät marmorilattiat ja -portaat, jotka oli pakko ikuistaa kuvaan. Pitäisiköhän sittenkin miettiä kotona odottava remontti vielä uusiksi ja asentaa keittiöön mikrosementin sijaan vihreä marmori… Hmm.

Liisa Rautiainen: Risti

Vaaleanpunaisella linjalla jatketaan vielä hetki. T-paita nimeltä Tasku on ollut jo tovin vaatekaappini luottovaatteita: napakan puuvillaiset t-paidat ovat nimittäin tuntuneet viimeisen vuoden aikana tosi freeseiltä monen pellavaisissa t-paidoissa huidellun vuoden jälkeen. Tykkään paidan rennosta mallista: suora leikkaus ja väljähköt hihat imartelevat ja näyttävät hyviltä kapeiden farkkujen tai väljien herrainhousujen kanssa. Taskun hinta-laatusuhde on muuten voittamaton: reilulla kolmellakympillä saa Suomessa suunnitellun laadukkaan paidan, joka kestää pesusta toiseen menemättä yhtään miksikään. Kuvissa on vaaleanpunainen Tasku, joka on juuri nyt verkkokaupasta loppu, mutta lisää on tulossa parin viikon päästä. Myymälöistä voi löytyä nytkin.

Väljistä herrainhousuista puheenollen: Juttu-housut ovat täydelliset lanteilla lököttävät suorat housut, jos valitsee hiukan reilun koon. Miesten puvuista lainattu maskuliinen särmä inspiroi vuodesta toiseen. Rakastan sitä lookia! Käärityt lahkeet ja tosi hyvät kengät! Korot nyt toimivat kaiken kanssa, mutta myös matalat nahkakengät rokkaisivat tässä kokonaisuudessa. Seuraksi väljä kauluspaita helma tungettuna housujen sisään, tai kuvien tapaan rento t-paita ja villatakki.

Viimeinenkin valintani osuu sarjaan “aina toimivat luottovaatteet” – tummanharmaa Villis-merinovillatakki sopii lämmittäväksi kerrokseksi minkä tahansa päälle. Itsehän hiihtelen villatakeissa läpi syksyn ja talven ja omistan siksi niitä useita, mutta pitkä, ohut ja tummanharmaa villatakki on osoittautunut kaikkein monikäyttöisimmäksi, sillä se sujahtaa mutkitta takin alle. Pidän myös tummanharmaan villan tietynlaisesta univormulookista: siinä on jotain pelkistettyä, puhdasta, minimalistista.

Lopuksi tuttuun tapaan arvonta: kerro mikä syysmalliston vaatteista on suosikkisi? Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon sunnuntaihin 30. syyskuuta saakka. Arvontailoa ja valoa viikonloppuun!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Sähkömagneettista säteilyä

Kuukausi sitten kaikki laitteet ympärilläni jotenkin sekosivat. Se alkoi rytinällä yhtenä yönä. Heräsin puhelinsoittoon: ruudussa vilkkui tuntematon numero Norjasta. En tunne ketään siellä asuvaa, joten en vastannut. Kello näytti 4:40. Olin melkein nukahtanut uudelleen, kun keittiöstä alkoi kantautua hätääntynyttä piippausta – jääkaapilla oli asiaa. Yritin teeskennellä nukkuvaa siinä toivossa, että se luovuttaisi tai vähintäänkin herättäisi Jarnon, mutta turhaan – mies nukkuisi maailmanlopun läpi. Raahauduin keittiöön, jossa selvisi, että pakastimen lämpötila oli kohonnut itsestään lähes sulamispisteeseen.

Kun olin saanut lämpötilan tasattua ja olin laahustamassa takaisin sänkyyn, huomasin että kahvinkeittimen punainen valo loisti hämärässä – se oli päällä. Olimme keittäneet kahvia viimeksi edellisenä aamuna, melkein kaksitoista tuntia sitten, kannunpohjalle oli jäänyt tilkka. Tuntui uskomattomalta, että emme olisi keittiössä pitkin päivää pyöriessämme huomanneet päälle jäänyttä keitintä, mutta vielä oudommalta, että se olisi mennyt päälle itsestään.

Seuraavana aamuna olin saada sätkyn kun puhelimeni päästi vaativan piippauksen, ihan uuden äänen jota en ollut kuullut aiemmin. Ruudussa vilkkui vastaamatta jäänyt soitto norjalaisesta numerosta ja teksti: CALL BACK. CALL BACK TO THIS NUMBER. Joku huijaus, ajattelin enkä soittanut, vaikka puhelin muistutti asiasta vartin välein. Tyhjästä aktivoitunut muistutustoiminto oli ajaa minut hulluuteen eikä sitä saanut mistään pois. Tungin puhelimen sohvatyynyjen taakse ja pistin kuulokkeet päähän.

Iltapäivällä sain numerosta tekstiviestin: Sorry for the drunken call last night, but you must come to Oslo one day!

Vaadin kuulla yöhäirikköni henkilöllisyyden. En saanut vastaukseksi nimeä, vaan muistitestin, jonka hävisin: We shared a kiss in front of a venue years ago.

Samana päivänä tuli vielä kaksi soittoa tuntemattomista numeroista, toinen Espanjasta ja toinen Ranskasta. Jäi selvittämättä olinko kenties menneisyydessäni jakanut jonkun ohikiitävän hetken heidänkin kanssaan, sillä en vastannut soittoihin eikä kukaan palanut asiaan. Muistutustoiminto oli sentään suureksi huojennuksekseni vajonnut takaisin vaitonnaisuuteen.

Seuraavana päivänä tein töitä ja kuuntelin tietokoneelta musiikkia. Lykke Lin uusin albumi katkesi yhtäkkiä kesken kappaleen ja Spotify ilmoitti, että musiikki oli siirtynyt soimaan puhelimeen. Sitä sattuu joskus, kun kuuntelen samoilla tunnuksilla musiikkia useammasta laitteesta. Mutta sitten huomasin, että tuo puhelin, jossa meikäläisen musat paraikaa soivat, ei ollutkaan omani. Eikä Jarnon. Ei aavistustakaan kenen puhelin se oli – ruudulla vilkkui merkki ja malli, joka ei täsmännyt kummankaan meidän laitteisiin. Kellään muulla ei ollut hallussaan minun tunnuksiani.

Kaappasin musiikin takaisin omalle koneelleni. Se soi muutaman sekunnin, katkesi taas ja jatkoi soimistaan tuossa tuntemattomassa puhelimessa. Yritin uudestaan ja taas uudestaan. Ei auttanut, vaikka käynnistin Spotifyn ja koko tietokoneen uudestaan. Yhteyttä ei voinut katkaista. Suljin koko musiikin ja kuuntelin hiljaisuutta.

Tätä jatkui kolme päivää. Tietokone lakkasi toimimasta heti kun minä koskin siihen, Jarnoa se suvaitsi kyllä. Moitteettomasti siihen saakka toiminut pyykinpesukone huusi erroria eikä suostunut käynnistymään eikä edes sulkeutumaan. Lähettämäni sähköpostit eivät päässeet perille. Pakastin alkoi taas tyynesti sulattaa itseään silmieni alla. Lopulta valitin asiasta ystävälle, joka kertoi siitä shamaanilleen (tottakai jokaisella itseään kunnioittavalla ihmisellä on oma shamaani). Sain häneltä tuliaisena valkoisen paperipussin, jossa luki electricitas ja käskyn syödä pienen pillerin joka ilta. Normaalisti en syö pillereitä tietämättä mitä ne ovat, mutta oli alkanut vähän jännittää, että seuraavaksi räjähtävät varmuuskopiolevyt, joten päätin luottaa shamaaniin ja tehdä työtä käskettyä.

Siihen loppuivat häiriöt! Kuin seinään.

Mutta viime viikolla oli taas astetta kummallisempi meno. Päivä oli muutenkin ollut outo. Olin menossa tapaamiseen toiselle puolelle kaupunkia ja tilasin Uber-kyydin. Seisoin kadunkulmassa ja ihmettelin sovelluksen karttaa, joka näytti kuinka ihan lähellä ollut kuski suhasi melkein vartin edestakaisin löytämättä minua. Kun auto vihdoin kurvasi eteeni, kuskilla oli tuskanhiki otsassa. Mun navigaattori sekosi heti kun vastaanotin sun tilauksen, hän selitti, se näytti ensin että sä oot tuolla ja sitten siellä, mutta sähän ootkin tässä. Rojahdin takapenkille, huimasi vähän ja pyysin kuskia avaamaan ikkunan. Sitten sekosi auto: ikkuna sahasi ylös ja alas, vilkku jäi päälle, kuski kirosi ja muut autot tööttäsivät. Kun auto oli saatu takaisin hallintaan, navigaattori itsepintaisesti halusi kuljettaa meidät perille selvästi pidempää reittiä ja protestoi äänekkäästi kuskin päinvastaisia valintoja, kunnes päätimme yhteistuumin antaa periksi sen reittivalinnalle, ettei koituisi enempää ongelmia.

Sinä iltana olimme lähdössä Lappiin, tarkoituksena lähteä heti Jarnon kuvauskeikan jälkeen, ajaa yötä vasten ja olla aamulla perillä. Aikataulu oli tiukka, koska ystävämme olivat lentämässä perässä seuraavana päivänä ja meidän piti tietysti isäntäväkenä ehtiä paikalle ennen heitä. Kello oli yksitoista illalla, kun olimme saaneet auton pakattua. Juno oli käpertynyt penkille meidän väliimme, Luna oli ottanut paikkansa minun jaloistani, lähikaupasta haetut eväspähkinät ja vissyt odottivat hansikaslokerossa. Kiinnitimme omat ja Juno-koiran turvavyöt: kaikki oli valmiina kymmenen tunnin roadtripiin. Paitsi että tähän saakka moitteettomasti toiminut paku ei käynnistynyt. Akku ei ollut tyhjä, sillä moottori kyllä hyrähti – se ei vaan käynnistynyt. Pieni hiki alkoi kohota otsalle. Oli melkein puoliyö. Kaksitoista tuntia aikaa ehtiä Lappiin. Ja helvetin paku ei käynnisty.

Soitimme 24h-autokorjaamoon. Jumalille kiitos 24h-autokorjaamoista. Istuimme vartin hiljaisuudessa odottamassa korjaajaa. Muistin electricitas-pillerit, jotka olin unohtanut sen jälkeen kun ongelmat laitteiden kanssa olivat loppuneet ja koko kumma viikko alkanut tuntua kaukaiselta. Pieni valkoinen pussi oli jäänyt lukitun kotiovemme taakse eteisen pöydälle. Olin juuri ehdottamassa, että kävisin hakemassa ne, kun Jarno sanoi sen ensin: Pitäisiköhän sun Stella astua vähäksi aikaa ulos autosta?

Talon alaovi oli juuri kolahtanut perässäni kiinni, kun kuulin, kuinka ulkona pakun moottori hurahti käyntiin. En yllättynyt, nauratti kyllä. Hain sisältä pillerit, nielaisin yhden ja työnsin loput taskuun. Palasin takaisin autolle: korjaaja oli juuri ehtinyt paikalle toteamaan, että autossa ei ollut alun alkaenkaan mitään vikaa. Jarno kertoi kuinka auto oli käynnistynyt sillä sekunnilla, kun olin kadonnut näköpiiristä. Sattuuhan sitä, naureskeli korjaaja. Ai sattuu?! Sattumaa tai ei, Jarno varmisti, että pillerit ovat mukana ennen kuin käänsi pakun nokan kohti pohjoista.

Kirjoittaessani tätä postausta koko tämä blogi muuten kaatui ilman mitään ilmeistä syytä ja tarvittiin koodari nostamaan se takaisin pystyyn. Unohdinkohan taas ottaa pillerin?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Ruotsalaisia vaikutteita

Tunnen toisinaan selittämätöntä vetoa ruotsalaiseen poppiin. Ehkä voin syyttää tästäkin äitiäni? Synnyin Ruotsissa, ruotsinkielenopettajalle, joka käytti silloin vielä ruotsalaista tyttönimeään. Kuin siinä ei olisi kylliksi aiheuttamaan tälläisiä oireita, vietin vaikutuksille alttiit varhaisteinivuoteni Ruotsin rajalla ja katselin joka ilta huoneeni ikkunasta Tornionjoen yli Ruotsin valoja. (Kuvittelin, että ne olivat jonkun suuren metropolin välkkyvät valot, koska halusin tuntea Oikean Elämän sijaitsevan jossain ihan ulottuvillani. Todellisuudessa ne olivat tietysti haja-asutettua vaaramaisemaa halkovan valtatien katuvalot. Onneksi epähohdokas totuus selvisi minulle vasta kun olin jo muuttanut pois.)

Jonathan Johansson kuuluu niihin ruotsalaisartisteihin, joita soitan silloin kun tarve käy ylitsepääsemättömäksi. Paljon rakkaampia ovat esimerkiksi sellaiset yhtyeet kuin Weeping Willows ja Tiger Lou, jotka kiersivät aikoinaan Suomessakin yhdessä ja lunastivat ikuisen paikan sydämessäni esittämällä yhteisenä encorena The Smithsin klassikkon There is a light that never goes out. Rakastan yhä myös Kentin vanhoja levyjä, mutta nämä kaikki on niin ladattu tiettyihin vuosiin kuuluvilla muistikuvilla, ettei niitä pysty kuuntelemaan ilman pullollista viiniä ja Himmun seuraa. Jonathan Johansson on myöhempi löytö ja siten turvallinen, sopivan kaukana kaikesta pitääkseen tunnelman kepeänä. Ihana pieni annostus ruotsalaista huumettani, kas tästä vähän koukuttavaa melodiaa, tuosta hengästynyttä laulua, samaan aikana pieni haikeus ja hymy suupielessä. Annosteltava varovasti, koska näissä jutuissa porttiteoria on totta ja övereiden vaara aina olemassa.


☊ JONATHAN JOHANSSON – BLOMMORNA