Jossain vaiheessa remonttia tulee aina se hetki, kun sitä alkaa miettiä kenen idea tämä oikeastaan oli ja miksi tähän piti taas lähteä. Että miksei voinut kerrankin vaan tyytyä siihen mitä oli? Olla yksi niistä korkeamman tietoisuuden tason saavuttaneista viisaista, jotka hyväksyvät rumat laatat ja krakeloituneet kaapit osana elämäänsä yhtenä niistä asioista, jotka nyt vaan ovat niinkuin ovat? He ovat tajunneet perimmäisen totuuden: jos se ei ole todella, todella rikki, sitä ei ole pakko korjata.

Tämän kirjoituksen kuvia on ollut aikaa ottaa kaiken odottelun lomassa: työhuone, Mario Testinon tulkinnat Kate Mossista ja tuoliinsa maastoutuva mäyräkoira.

Tällä kertaa se hetki on saapunut jo ennen kuin remontti on edes päässyt kunnolla alkamaan. Remonttimme työlistalla on ollut tässä järjestyksessä seuraavat kolme kohtaa: olohuoneen ja keittiön välisen seinän purkaminen, keittiön lattian uudelleenpinnoitus ja keittiöremontti. Lattian suhteen suunnitelma on ollut nopeasti tehty, keittiöremontti on samoin ollut suurimmaksi osaksi selvää kauraa alusta saakka. Kaiken tiellä on seissyt paksu ja läpitunkematon etenemiseste nimeltä seinän purku. Siis listan ensimmäisen kohta, jota ennen mikään muu ei etene.

Ensin oli kesä ja kaikki remonttiin liittyvä sen vuoksi vähän vaikeaa. Yritimme etsiä yli satavuotiaan talon alkuperäisiä pohjapiirroksia selvittääksemme missä asunnon hormit menevät ja onko seinä kantava vai ei. Ne piirrustukset, jotka meillä oli, paljastivat ainoastaan sen, minkä jo tiesimme: että keittiön ja olohuoneen välissä menee seinä.

Talonmies oli juuri jäämässä lomalle ja sanoi, että soittakaa isännöitsijälle. Isännöitsijä oli juuri jäämässä lomalle ja sanoi, että soittakaa tekniselle isännöitsijälle. Tekninen isännöitsijä oli lomatuuraaja, joka ei edes tiennyt mistä talosta puhumme ja käski odottaa, että talonmies palaa lomaltaan.

Lupaava alku.

Harvemmin tiiraan pyllykuvia, mutta tästä pidän! Kimaltavat pikkuhousut: ostoslistalle odottelemaan remontin jälkeen alkavaa uutta ja eleganttia elämää. Timanttisormukseen ei ole remontin jälkeen varaa.

Tämän hupaisan pienen puhelinleikin päätteeksi selvisi, että odottelu oli oikeastaan ollut täysin turhaa, koska taloyhtiölläkään ei ole hallussaan alkuperäisiä pohjapiirroksia. Soitimme siis rakennusvalvontaan. Kesälomalla. Koko virasto kiinni. Koko kuukauden. Onneksi on olemassa internet-arkisto, josta löytyy erilaisia pohja- ja rakennepiirroksia kaupungin rakennuskannasta. Talostamme löytyi arkistoa tonkimalla noin kolmesataa dokumenttia, jotka kävimme läpi vain saadaksemme selville, että siellä on juuri meidän kerroksesta täsmälleen samat hyödyttömät piirrokset, jotka meillä jo on, sekä tasan yksi alkuperäinen, yli satavuotias piirros. Hyvin viitteellinen piirros näytti siltä, että joku oli piirtänyt sen lyijykynällä jonkun kuitin taakse näyttääkseen maitokauppiaalle minkänäköistä taloa ollaan tekemässä. Senaikaisessa rakentamisessa ei taidettu pitää dokumentaatiota samalla tavalla tärkeänä kuin nykyään.

Rakennusvalvonnan kuukauden loman päätteeksi selvisi, että he eivät tiedä talosta enempää kuin arkistonsa. Oletteko kysyneet taloyhtiöstä, he kysyivät avuliaasti. Onneksi Jarno oli se, joka kävi tätä keskustelua, koska minä olisin alkanut kiljua.

Kutsuimme paikalle ensimmäisen rakennesuunnittelijan, sitten toisen. Ainoa asia, mistä he olivat samaa mieltä, oli se, että seinässä menee asunnon alkuperäinen hormi. Siitä oli toki helppo olla samaa mieltä, koska hormi on nähtävissä paljain silmin. Epäselvää oli esimerkiksi se meneekö seinässä muitakin hormeja kuin meidän, ja menevätkö ne esimerkiksi juuri siitä kohdasta, jonka halusimme purkaa: kolmemetrisestä pätkästä meidän hormin ja ulkoseinän välillä.

Ostin vihdoin Tove Janssonin Kesäkirjan. Ehkä se pitkittää päättynyttä kesää vielä hetken – ja tarjoaa tekemistä odotellessa sitä hetkeä, että remontti pääsee vihdoin alkamaan. Juomalasi on Tapio Wirkkalan vintagea 50-luvulta.

Pidin toisen rakennesuunnittelijan käytännönläheisestä lähestymistavasta: ei soitella ihmisille, jotka eivät tiedä asiasta mitään, konsultoida virastoja, jotka ovat lomalla tai selata rakennuskanta-arkistoa, joka ei kerro asiasta mitään, vaan mennään katolle katsomaan. Kipusimme vintille, Jarno ja rakennesuunnittelija kiipesivät luukun kautta katolle ja kävelivät harjaa pitkin oikean piipun luo. Piippu numero yhdeksän oli valtava. He näyttivät sen rinnalla legomiehiltä. Olisi tarvittu kolmemetrinen jättiläinen kurkkimaan sen sisään. Jarno kiipesi tikkaita pitkin sen yläreunaan, mutta hormeista ei saanut vielä siitäkään kohdasta mitään selkoa. Seisoin vintin tikkailla, pidin kiinni kattoluukun reunoista ja yritin olla a) katsomatta alas b) laskematta päässäni kuinka korkealla poikaystäväni juuri nyt oli ja c) pyörtymättä.

Onneksemme isännöitsijä tiesi, että taloyhtiössä on tehty melko vastikään hormikartoitus. Muutama pitkä päivä myöhemmin saimme käsiimme kaksikymmentäsivuisen nivaskan teknisiä piirrustuksia ja selvityksiä siitä miten taloyhtiömme hormit kulkevat seinien sisällä. Ah mitä dokumentaation juhlaa! Täsmällistä, millintarkkaa tietoa aivan kaikesta! Paitsi tietysti piipusta numero yhdeksän. Missä tiedot piipusta numero yhdeksän, kysyin ääni väristen. Ah, niitä ei ole, koska se piippu on niin korkea ja sen tutkimiseen olisi tarvittu nosturi, vastasi isännöitsijä, se jätettiin vaan tekemättä.

Soitimme rakennesuunnittelijan neuvosta hormikartoittajalle ja otimme puheeksi taloyhtiömme piipun numero yhdeksän. Onko mitään muita keinoja tutkia se kuin ajaa paikalle nosturi? Hormikartoittaja arvioi, että voisi kiivetä piippuun turvavaljaiden kanssa. Haluaisimmeko siitä tarjouksen? Hintava ja hankala tutkimus ei tokikaan välttämättä kertoisi meille juuri sitä mitä halusimme tietää, eli sen minkä kerroksen kohdalta piipun lukuisat hormit alkavat ja kulkevatko ne juuri siitä kohdasta, jonka haluamme purkaa.

Silloin Jarno käveli alakertaan, soitti naapurin ovikelloa ja kysyi saisiko tulla katsomaan heidän keittiönsä seinää. Siinä oli hormi, kuten meilläkin. Tarvittiin vain yksi nopea mittaus kertomaan meille sen, mitä talonmies, isännöitsijä, tekninen isännöitsijä, rakennusvalvonta, kaksi rakennesuunnittelijaa ja hormikartoittaja olivat koittaneet melkein kaksi kuukautta apunamme selvittää: seinää ei ole mahdollista purkaa, koska purettavan kohdan keskeltä menee – tadaa – alakerran hormi.

Ah kunpa olisimme konsultoineet Jarno Jussilan maalaisjärkeä aivan ensimmäisenä eikä vasta ihan viimeisenä kaikkien asiantuntijoiden, virastojen ja taloyhtiön väen jälkeen. Olisimme säästyneet tältä jännitysnäytelmältä, voineet samantien unohtaa koko seinän kaatamisen ja päässeet suoraan etenemään remontin muihin vaiheisiin. Mutta oppia ikä kaikki! Menköön henkisen kasvun piikkiin: harva asia opettaa kärsivällisyyttä yhtä paljon kuin remontoiminen ja siihen liittyvät valmistelut. Juuri nyt seinänkaatoprojektin peruuntuminen tuottaa huomattavasti enemmän helpotusta kuin pettymystä – ja nyt tunnemme paljon, paljon ihmisiä, joille voimme soitella, jos remontin muissa osa-alueissa ilmenee vielä etenemisesteitä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK