Kaupallinen yhteistyö Les Dauphins ja Asennemedia

Eläminen remontin keskellä on erinomainen tapa opetella sietämään keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä. Yllättävän nopeasti tottuu esimerkiksi siihen, että keittiön tilalla on reikä. Oppii tiskaamaan kylpyammeessa, väistelemään kaasuliettä keskellä eteisen käytävää. Ei jaksa välittää siitä, että kaikki keittiössä olleet tavarat on erinnäisinä kasoina ja laatikkoina sijoitettu väliaikaisesti olohuoneeseen ja kylpyhuoneen lattialla makaa osiin purettu keittiön putkisto odottamassa sitä armoitettua hetkeä, kun se pääsee takaisin käyttöön.

Mutta aina silloin tällöin muistan miksi järkevät ihmiset eivät asu remonttinsa keskellä, vaan muuttavat siksi aikaa muualle. Eilen meni hetkellisesti hermo kaikkialle levinneeseen kaaokseen ja siihen, että arjesta on tullut yksi iso selviytymisleiri, jossa puhtaiden sukkien löytäminen on aplodien arvoinen suoritus. Ei auta, että meneillään on yksi syksyn kiireisimmistä viikoista, kaikenlaista pitäisi saada aikaan ja kaikki tärkeät tavarat ovat hukassa juuri sillä hetkellä kun niitä tarvitsee, vaikka ne olisivat sekunti sitten olleet siinä silmien alla pöydällä. En tajua, ehkä ne aistivat kireyden ja kipittävät karkuun.

Pieni tauko oli paikallaan. Päätimme Jarnon kanssa raivata asunnon vähiten ruuhkaisen nurkan, tehdä siitä nätin ja viettää illan siellä remonttievakossa. Laittaa musiikkia soimaan, avata viinipullon ja jutella, ainakin yrittää jutella jostain muusta kuin remontista tai työstä. Tälläisinä viikkoina se on vähän vaikeaa, tuntuu että päässä kuhisee herhiläispesä jonka saa hädintuskin hiljennettyä yöksi. Jarno on minua parempi rentoutumaan, soittelee jo kitaraa sohvan nurkassa silloin kun minun päässäni suriseva herhiläispesä vielä prosessoi tekemättömiä asioita, huomisen kuvauksia, sitä miksei rakennesuunnittelija vastaa ja mihin se yksi puhelinlasku on hävinnyt. Varmaan samaan paikkaan kuin kaikki rintaliivini, pyöränavaimeni, lempikahvimukini ja keskeneräinen kirja, joka minulla on lojunut yöpöydällä siinä optimistisessa harhassa, että ehtisin tässä kuussa lukea.

Tauko vaati asianmukaisen tarjoilun. Maistelimme ranskalaisen Les Dauphinsin Rhonen alueelta tulevia viinejä, jotka olivat meille itseasiassa entuudestaan tutut: näitä hinta-laatusuhteeltaan erinomaisia, noin 12 euroa maksavia luomuviinejä on tullut ostettua usein. Suosin viiniostoksilla useimmiten luomua ja rakastan Les Dauphinsin 20-luvun boheemia ranskalaisfiilistä huokuvia etikettejä ja raikkaita makuja.

Syksyn kunniaksi valitsimme illanviettoon punaista. Punaviini on tietysti ihan yhtä hyvää vuoden ympäri, mutta on kiistaton tosiasia, että se maistuu erityisen hyvin syksyisin. Kai se on niin, että valon vähetessä villasukkakaudella alkaa tehdä mieli täyteläisempiä makuja. Tästä kypsän punaherukkaisesta ja hapankirsikkaisesta punkusta piti Jarnokin, joka on yleensä nirso punaviinien suhteen ja juo mieluummin yleensä valkoista tai kuplivaa.

Ottaisin ihan pienen palan tuota pehmeää juustoa, kiitos.

Emme jaksaneet kokata mitään väliaikaisessa retkikeittiössä. Olkoonkin, että retkikeittiö on mahtipontinen nimitys käytävään ahdetulle pahvilaatikolle, jonka päällä on mikro ja keittolevy (potut kiehuvat siinä hyvällä tuurilla valmiiksi jo kolmessa tunnissa). Emme jaksaneet edes tilata kotiin ruokaa, teki oikeastaan mieli vain napostella. Nappasimme siis kaupasta koirankävelytysreissun varrelta pähkinöitä, muutamia juustoja ja pari kypsää viikunaa. Niitä täytyy ostaa aina kun niitä näkee, sitä ei tapahdu liian usein. Juno-koiralle ostettiin paketti tuoreita silakoita, mutta se ei suinkaan estänyt herkkusuuta olemasta eittäin kiinnostunut meidänkin eväistämme.

Nättihän tästä meidän työhuoneen nurkasta tuli, kun vähän järkkäilimme. Tunnelmallinen pieni pakopaikka, täydellinen astetta paremman arki-illan viettoon. Messinkinen lasipöytä ei ole jäämässä tuohon sohvapöydäksi, mutta ajaa asiansa huonejärjestyksen (hyvin, hyvin hidasta) muotoutumista odotellessa. Lempiasiani koko huoneessa on Manin mustien maalausten ohella tuo italialainen nahkasohva, jonka löysimme jo edelliseen asuntoon niin halvalla, etten kehtaa edes kertoa paljonko maksoimme siitä. Myöhemmin huomasin netissä, että noiden nahkasohvien hinnat alkavat kolmesta tonnista, joten tämä taisi olla niitä kerran elämässä -tyyppisiä kirppislöytöjä. Sohvan takana ja sivulla lojuu edelleen kasa tauluja odottamassa sitä hetkeä, kun pääsemme oikeasti sijoittamaan niitä seinille. Menköön toistaiseksi pariisilaisen rönsyilevän (*köh*) sisustuksen piikkiin.

Jostain silmiini osunut viinisuositus muuten mainitsee, että Les Dauphinsin hennosti paahteinen punaviini sopisi erityisen hyvin pitkään haudutettuihin pataruokiin. Tämä testataan heti kun meillä on taas keittiö. Eilisen perusteella viini sopii mainiosti myös sellaisenaan seurusteluun ja juustojen naposteluun.

60-luvun jalkavalaisin oli majaillut turhanpanttina makuuhuoneen nurkassa, piilotettuna kaikkien kamojen taakse niin ettei sitä ikinä käytetty. Nyt se pääsi paraatipaikalle eli kotimme ainoaan kohtaan, jossa on tällä hetkellä viihtyisää. Kynttilänvalo sai kruunata tunnelman. Huvittavaa sinänsä, että kaapista löytyy vaikka kuinka paljon erilaisia kynttilänjalkoja, mutta rakastan juuri näitä kahta messinkistä jalkaa ja kuljettelen niitä tilanteen mukaan huoneesta toiseen muiden odotellessa masentuneena vuoroaan olohuoneen vitriinikaapissa.

Naurattaa vähän tämän kuvan tahattomasti dramaattinen tunnelma. Jarno näyttää eksisentialistiseen taiteeseensa uponneelta 20-luvun boheemilta, vaikka oikeasti hän soitti Juno-koiralle omistettua laulua, jossa pääteemoina toistuivat pienen koiran mieltä kiehtovat aiheet lampaankyljyksistä loheen. Luna-koiraa varten taas on sävelletty keppilaulu, että jokaiselle jotain, kullekin kiinnostuksenkohteidensa mukaan.

Ihan kahden emme muuten olleet koko iltaa, saimme yllätysvieraaksi Jarnon isän. Harmi, ettemme tajunneet pyytää muusikkona työskentelevää isä Jussilaa laulamaan stemmoja Junolle omistetussa musiikkiesityksessä.

Maistoimme myös Les Dauphinsin roseeta. Keskihapokasta, hennon mausteista roseeta tuli ostettua kesällä usein, eikä vähiten siksi, että ah tuo pullo on maailman kaunein! Itse kuulun niihin, joiden mielestä rosee on kepeydessään ja keveydessään täydellinen seurusteluviini, jota saa ja oikeastaan kannattaa nauttia vuoden ympäri. Kepeyttä ei ole talvisin koskaan liikaa.

Mistä yhdessä työskentelevä ja remonttia tekevä pariskunta puhuu silloin kun ei puhu töistä tai remonteista? Niin, emme mekään tiedä. Ei vaan. Kyllä meillä aina riittää juttua, eikä kummallakaan ole onneksi mitään hirveän korkeita tasovaatimuksia niiden suhteen. Erityisen väsyneinä iltoina arviolta 90% kommunikaatiostamme on hölmöilyä, vitsailua ja toisen kiusaamista. Tietysti leikkimielistä sellaista. Paitsi jos minua kutitetaan, siitä on silloin vitsit kaukana.

Jarnokin tekee joskus sattumanvaraisiin asioihin kohdistuvia internet-tutkimuksia. Tällä kertaa hän oli selvittänyt mikä ero on korrelaatiolla ja kausaliteetilla. Ilahduin ja aloin pätevänä selostaa kuinka hän oli ymmärtänyt sen väärin, kunnes selvisi, että minä olen ymmärtänyt asian väärin viimeiset 20 vuotta. Hups. Harhautin häntä kysymällä hänen tämänhetkisestä lempikitarastaan (kyllä, niitä on useita, ja kyllä, suosikki vaihtelee). Siinähän se seuraava tunti sitten rattoisasti vierähtikin.

Musiikki on kyllä aihe, josta jaksamme molemmat jauhaa loputtomiin, vaikka minä en jaa hänen intohimoista suhdettaan kieli-instrumentteihin. Saatamme listata lempikappaleitamme tietyn teeman ympärillä, miettiä miksi se-ja-se yhtye ei koskaan breikannut vaikka kaikki menestyksen merkit olivat ilmassa tai kehittää salaliittoteorioita siitä miten Elvis, Jim Morrison ja heistä ainoana elossa oleva Glenn Danzig kuulostavat lauluäänensä puolesta yhdeltä ja samalta henkilöltä.

Soitimme vapaaillan kunniaksi toistolla kaikkia tämänhetkisiä jumituskappaleitamme:
– Kevin Morbyn Harlem River (ah haluan muuttaa tähän tunnelmaan asumaan)
– Sam Cooken A Change is gonna come (hyvä tarina ja täydellisesti kirjoitettu biisi)
– Paul Simonin Peace like a river (hyvät bluesvibat ja Paul Simon on sitäpaitsi nero)
– Collegen Desire (tällä saa ajettua itsensä todella kummallisiin mielentiloihin, jos luuppaa liian kauan)
– Fleetwood Macin Everywhere (okei, tämä on ikuinen jumituskappaleemme)

Jarno esitti myös tavanomaisen reklamaationsa siitä, että King Crimsonin tuotantoa ei löydy Spotifysta (“Kun Led Zeppelin ja Beatleskin löytyvät nykyään sieltä nykyään niin on se kumma” jne) ja käytimme taas tavanomaisen verran aikaa niiden metsästämiseen YouTubesta.

Juno-koira haaveilee edelleen juustosta.

Olipa kivaa. Ettei totuus unohtuisi, tässä vielä kuva siitä miltä kotimme näyttää heti näiden kuvien ulkopuolella. Laatikoita. Kasoja. Kaikkialla laatikoita ja kasoja. Tuossa lähimmässä pahvilaatikossa on muuten (sen päällä lojuvan hanan alla) remontin tieltä turvaan pakattuja viinilaseja. Ne kaivetaan sieltä takaisin käyttöön ja kutsutaan kaikki ystävät kylään heti kun remontti on ohi ja elämä taas raiteillaan.

Valviran ohjeistuksen mukaan alkoholiaihetta ei saa kommentoida, mutta keskustelu on muuten vapaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA