Ruuhkaviikot

Joku kysyi mitä minulle kuuluu enkä osannut vastata. Seisoin keskellä katua roikottaen liian painavaa kauppakassia ja samaan aikaan teki mieli hihkua, itkeä, hyppiä ja vähän kiljua. Elämme ruuhkaviikkoja, niitä kun kaikki tapahtuu yhtäaikaa, niin nopeasti ja niin paljon, ettei pää pysy perässä. On remonttityömaa, syksyn kiireisin hetki sovittujen töiden suhteen, nippu uusia ideoita, paljon ilmassa leijuvia mahdollisuuksia. En ole ehtinyt edes miettiä mitä olen mieltä kaikesta. Luovin vaan intuition varassa eteenpäin ja huutelen hell yes tai ei missään nimessä sen mukaan miltä mikäkin asia tuntuu vatsanpohjassa.

Hyvä asia on, että energiaa riittää niin paljon, että sitä sinkoilee joka suuntaan. Työpöydällä on uusia projekteja, ihania ja isoja ja hiton aikaavieviä. Pommitan ihmisiä ideoilla ja tuijotan mykkää puhelinta vaativasti, jos neronleimauksiini ei välittömästi reagoida. Samaan aikaan olen itse se, jonka perään muut soittelevat, kun en ole muistanut sitä ja tätä ja tuota enkä ole kiikuttanut kuitteja kirjanpitoon. Anteeksi kaikki! Kaikki energia ja into kohdistuu nyt ihan muuhun kuin jokapäiväisiin velvotteisiin. Olisipa varaa palkata sihteeri, tai pikemminkin tuottaja, jolle voisin iskeä käteen puhelimeni, kalenterini ja sähköpostisalasanani. Olisi ihanaa liikuttaa suuria asioita ja kokonaisuuksia, jos ei tarvitsisi olla samaan aikaan se, jonka vastuulla on myös jokaikinen mitätön yksityiskohta.

Hetkittäin nimittäin kiristyy hermo siihen, että turhanpäiväiset pikkuasiat hidastavat tai vievät kohtuuttomasti aikaa. Kuten vuoden vanha tietokone, joka on omasta mielestään jo eläkeiässä eikä tahdo toimia – vai olenkohan se taas minä ja minun sähkömagneettinen kenttäni? Tai se tyyppi, joka ajoi kadun varteen pysäköidyn pakumme sivupeilin paskaksi ja jätti vahinkonsa tyynesti meidän maksettavaksi. Tai puhelin, joka putosi pirstaleiksi katuun kaksi päivää sen jälkeen kun olin huollattanut sen ja laitattanut siihen panssarilasin, jonka nimenomaan piti suojata sitä tältä. Tai se asiakas, jolla kestää ensin viikkoja lähettää laskutustiedot ja sitten vähintään yhtä kauan maksaa se lasku. Tätä tavallista yrittäjän arkea, mutta juuri nyt en jaksaisi tärvätä energiaa pikkujuttuihin, kun mieluummin ajattelisin niitä isompia asioita.

Välillä ylipäänsä ärsyttää, kun tuntuu ettei saa keskittyä mihinkään varttia kauempaa ennen kuin jokin taas keskeyttää. Mutta toisaalta: sellaista se on, kun itse väen väkisin haluaa tehdä sataa asiaa samaan aikaan. Niin tartun taas pirstaleiseen puhelimeeni ja soitan seuraavan turhaan pikkuasiaan liittyvän puhelun, äänessä sama getting shit done -sävy, jolla olen viime aikoina hoitanut kaikki isot ja pienet asiat.

Tavallaan pidän itsestäni tälläisenä, lievästi hikeentyneenä ja kärsimättömänä, valmiina singahtamaan eteenpäin heti kun saan raivattua etenemisesteet ja hidasteet tieltäni. Ainakin olen elossa! Raivoisasti, riehakkaasti elossa! Enkä jaksa enää istua kädet ristissä kyydissä ja odotella, että elämä kuljettaa itsestään siihen suuntaan, johon tahdon, vaan soudan tätä hemmetin venettä itse. Hetkittäin tuskastuttavan hitaasti ja välillä pitää vähän äyskäröidä, mutta ihan sama, pääasia että suunta on eteenpäin. Ja onneksi on apuna yksi riuska pohjanmaalainen.

En halua hässäkästä huolimatta sortua vanhoihin virheisiini, siihen että yritän tyhjentää loputonta todo-listaa tekemällä töitä ympäri vuorokauden ja unohdan kokonaan pitää huolta itsestäni. Sitä on ollut jo vähän ilmassa – en olekaan ehtinyt treeneihin, vaikka alkusyksyllä uhoilin, ja huomaan usein illalla eläneeni koko päivän pelkällä kahvilla. Arkirutiinit kärsivät kiireessä ensimmäisenä, vaikka juuri niistä kannattaisi pitää silloin erityisen tarkasti kiinni. Syömistä vaikeuttaa toki sekin, että keittiötä ei ole – nämä kuvat on napattu arjen ja ruokakuvausten tiimellyksestä juuri ennen kuin keittiö purettiin.

Kiireet helpottavat kyllä kohta, joulukuu näyttää jo paljon rauhallisemmalta. Juuri nyt ei voi muuta kuin sinnitellä näistä viikoista läpi, mutta teen itselleni julkisesti pyhän lupauksen: epämääräiset elämäntavat saavat jatkua siihen asti, että uusi keittiö on paikoillaan, kunhan muistan joka päivä syödä jotain järkevää, käyn kerran päivässä edes vähän kävelemässä ja muistan nukkua tarpeeksi. Näillä mennään, kunnes uuden kodin remontti on ohi ja paluu arkirutiineihin voi alkaa.

Onneksi nyt on luvassa taas pieni hengähdyshetki, sillä vietämme loppuviikon pohjoisessa. Raksaa on toki tiedossa sielläkin, mutta myös pidempiä ja syvempiä yöunia, aamukahveja talon portailla, keskusteluyrityksiä lehmien kanssa, ystävien seuraa ja saunaa ja mikä parasta: keittiö, jossa voi valmistaa muutakin kuin kahvia. Kuullaan Lapista seuraavan kerran.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

12 thoughts on “Ruuhkaviikot

  1. Koitahan jaksaa! Onneksi riuska pohjanmaalainen on tukena ja turvana. Kiitän omaa pohjanmaalaista miestäni monesti, hän kun tuntuu pystyvän kaikkeen rennon rauhallisesti ja maltilla. Samaan aikaan meikäläinen repii hiuksia päästään, itkee ja panikoi. Onneksi tuo oma pohjanmaalaiseni rauhoittaa ja ”maadoittaa” meikäläistä, sulkee syliinsä ja toteaa että kaikki järjestyy.

  2. Ruuhkaviikot osuu kohdalle aina silloin tällöin, eipä voi muuta kuin sinnitellä läpi ja itse varaan kyllä joka päivälle vaikka tunnin tauon ellei muuta kuin juoda kuppi teetä, nostaa jalat seinälle, sulkea silmät ja puhelin ja vain olla. Taas sitten jaksaa lopun päivää..tsemppiä

    • Kyllä! Tuo on itseasiassa hyvä ajatus, tunnin pakkolepo jokaisen päivän keskelle.

    • Ei näitä ole blogissa nähty, eikä ne ole vanhoja. Ne on otettu viime viikkojen varrelta kesken kiirepäivien ja siksi kuvittivat minusta hyvin tätä juttua. Muutaman näistä olen julkaissut Instagramin puolella.

  3. Jaksamista, kohta on kaamos ja ihminen luontaisesti sytyttelee kynttilöitä pehmeään hämärään ja lepää..

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.