Okoko ~ Kokeilussa uusi ihonhoitosarja

Kaupallinen yhteistyö Naturelle, sisältää arvonnan

Ihonhoito alkaa kummasti kiinnostaa erityisen paljon juuri tähän aikaan vuodesta, kun iho on kylmenevien säiden vuoksi kovalla koetuksella. Oma ihoni ei erityisemmin pidä tästä syksyn ja talven taitekohdasta: pintakuivuus pahenee, näppylää puskee ja auringonvalon puute alkaa tehdä ihosta samean. On ollut siis näkökulmasta riippuen erityisen haastava tai erittäin otollinen hetki ottaa käyttöön uusi ravitseva ihonhoitosarja ja katsoa mitä kiukuttelemaan ryhtynyt iho siitä tuumaa.

Olen nimittäin testaillut viime aikoina Naturelleen rantautunutta uutta kandalaista ihonhoitosarjaa nimeltä Okoko ja menen suoraan asiaan, koska mitäpä sitä kiertelemään: rakastan tätä supertyylikästä ja supertoimivaa sarjaa. Rakastuin heti. Se on kuin May Lindstromin pikkusisar: samat ylelliset lasipurnukat, samat huumaavat tuoksut ja samat käsintehdyt, käsinpakatut ja pienissä erissä tuotetut tuotteet, joita voi yhdistellä vapaasti keskenään. Se on vain tuntuvasti edullisempi, sillä yksikään sarjan tuote ei maksa yli sataa euroa. Sitä on niiden laatuun ja luksusfiilikseen suhteutettuna hiukan vaikea uskoa.

Tuntuu nykyään lähes absurdilta mainita erikseen, että puhun luonnonkosmetiikasta, mutta ehkä sen mainitseminen ei ole kuitenkaan vielä turhaa. Olen päättänyt, etten kirjoita blogissa enää muunlaisesta kosmetiikasta kuin luomusta eikä se itseasiassa vaadi radikaaleja toimenpiteitä, sillä peilikaapistani ei enää muuta löydykään. Käytännössä se tarkoittaa, etten ota enää yhteistyönkään merkeissä testiin uutuuksia, elleivät ne ole luonnonkosmetiikkaa.

Luonnonkosmetiikka on niin ihon kemikaalikuormituksen kuin ympäristön kannalta varsinkin tässä maailmanajassa täysin itsestäänselvä valinta – miksi ihmeessä kuormittaisin omaa ihoani tai luontoa, kun on olemassa paljon parempia vaihtoehtoja? Nykyään on sitäpaitsi olemassa niin tehokkaita, teknisiä sarjoja ja upeita pakkauksia, ettei ole senkään suhteen enää mitään syytä kääntää katsetta synteettiseen kosmetiikkaan. Luonnonkosmetiikka on paitsi ympäristöystävällistä myös cruelty-free, sillä tuotteita ei testata eläimillä. Esimerkiksi Okoko on lisäksi täysin vegaaninen sarja, eli tuotteista ei löydy mitään eläinperäistä, kuten esimerkiksi hunajaa.

Yksinkertaisuudessaan tehokas artesaanisarja on suunniteltu niin naisten kuin miesten vaativan ihonhoitoon ratkaisemaan monille tuttuja ja tyypillisiä haasteita, kuten ihon kuivuutta, sameutta, elottomuutta, epäpuhtauksia ja erilaisia ikääntymisen merkkejä. Itse pidän rypyistäni ja lähtökohtaisesti vastustan ajatusta, että ihon ikääntyminen olisi “haaste” tai “ongelma”, mutta myönnetään, en itsekään iloitse esimerkiksi ajatuksesta, että iho veltostuu ja alkaa ajan mittaan valua painovoiman mukana alaspäin. Tälläiseen vaikuttaa ihonhoidon lisäksi toki moni muukin tekijä, kuten genetiikka ja elämäntavat, mutta ihanaa, että niiden tueksi löytyy myös tehokasta kosmetiikkaa meidän 30+ käyttäjien iloksi.

Tämänkin sarjan takana on nainen, Oyeta Kokoroko, joka tuntee opintojensa ja työtaustansa ansiosta sekä luonnonkosmetiikan että synteettisen ihonhoidon maailmaa. Luin netistä, että hän on sydämeltään ikiutelias tutkija, joka haluaa hyödyntää tieteen uusimmat tutkimustulokset, tehden sen ekologisesti ja eettisesti kestävin keinoin. Tärkeintä on laatu: Kokoroko ei ole kiinnostunut kikkailusta, vaan luottaa less is more -hengessä muutamaan tehokkaaseen raaka-aineeseen, joista on suunniteltu älykkäitä, monikäyttöisiä tuotteita. Ihonhoitorutiinien ei onneksi tarvitse olla monimutkaisia ollakseen tehokkaita. Tuotteiden laadusta kertoo jotain sekin, että ne eivät sisällä mitään niinsanottuja fillereitä eli turhia täyteaineita, vaan ne on pakattu täyteen vaikuttavia raaka-aineita. Se tarkoittaa sitä, ettet maksa turhasta, etkä laita ihoosi mitään sellaista mistä se ei hyödy.

Sananen myös purnukoista, sillä ovathan ne nyt superkauniit ja sofistikoituneet! Sirot lasipurnukat on tehty kierrätettävästä mustasta Mirum-lasista, joka on valoa läpäisemätöntä ja parantaa siten tuotteiden säilyvyyttä.

Tykästyin tosi paljon sarjan kahteen seerumiin. Elixir de Clarte on kirkastava seerumi, joka kosteuttaa ja kiinteyttää, tasoittaa ihon sävyä, kuorii ihoa kevyesti ja vähentää epäpuhtauksia. Vesimäisen koostumuksensa ansiosta se sopii myös kasvovedeksi, ja sellaisena olen sitä käyttänytkin, taputellut kasvoille puhdistuksen jälkeen ja ennen öljyseerumin levittämistä. Tykkään hivenen vaniljaisesta tuoksusta ja siitä, että seerumi imeytyy ihoon sekunnissa. Kovin herkälle rosaceaiholle tai perioraalidermatiitista kärsivälle iholle tätä ei suositella AHA-happopitoisuuden vuoksi, mutta se sopii erinomaisesti muille ihotyypeille sekä aikuiselle, ikääntyvälle iholle.

Ah, tämä on yksi sarjan parhaista tuotteista! Les 16 Precieux -öljyseerumi levittyy iholle kuin kullanvärinen silkki ja jättää ihon pehmeäksi ja ravituksi. Kuusitoista vaikuttavaa raaka-ainetta sisältävää, kirkastavaa ja uudistavaa öljyseerumia voi käyttää monilla muillakin tavoilla, esimerkiksi silmänympäryshoitotuotteena tai täsmähoitona epäpuhtauksiin tai arpiin. Itse olen levittänyt sitä koko kasvoille aamuin illoin ja hieronut loput kaulaan ja dekolteelle. Niin hyvä tuote – antaa välittömän terveen hehkun, sulaa ihanasti ihoon ja toimii myös hyvin meikin alla. Öljy sopii takuulla kaikille ihotyypeille, mutta voin omalla kokemuksella kertoa, että se on erityisesti kuivan ja samean aikuisen ihon pelastus.

Seerumin ylellinen koostumus sisältää luonnon vastinetta synteettiselle retinolille, bakuchiolia. Valkoisen lupiinin uute kiinteyttää ihoa ja tasoittaa juonteita. Fermentoitu pajunkuori kosteuttaa ja hillitsee ihon tulehdustiloja ja epäpuhtauksia. Siitä puheenollen, epäpuhtauksista kärsivät monesti välttelevät öljyjä siinä pelossa, että ne rasvoittaisivat ihoa entisestään, mutta se on myytti: epäpuhdas ja rasvoittuva ihokin tarvitsee öljyä. Janoinen iho alkaa muuten kompensoida puutosta erittämällä talia entistäkin enemmän.

Jos muuten rakastat May Lindstromin jumalaista The Youth Dew -öljyseerumia, mutta sadanviidenkympin hinta hirvittää, tämä on hyvin samankaltainen vaihtoehto ja maksaa vain viitisenkymppiä. Tuoksu ei ole ihan sama, mutta silti ihana ja ylellinen. Okokon seerumin latvatuoksussa on appelsiinipuuta, ho wood -puuta ja porkkanaöljyä.

Secret Du Dragon Cleanser + Mask on nimensä mukaisesti monitoimituote, joka toimii niin putsarina kuin naamiona. Tykästyin heti sen hellävaraisuuteen ja siihen miten hehkuvaksi se jättää ihon, joten olen käyttänyt sitä päivittäiseen puhdistukseen. Öljy on aluksi lähes geelimäistä ja muuttuu iholla maitomaiseksi, kun siihen sekoittaa tilkan vettä. Tämä tuote ei ole heille, jotka haluavat narskuvan puhtaan ihon, sillä tämä jättää ihoon kevyen öljyhunnun. Oma pintakuiva, janoinen ihoni on rakastanut sitä, joten käytän putelin varmasti pohjiaan myöten loppuun. Paras ja minulle sopivin puhdistustuote pitkään aikaan.

Tästä ei voi tietenkään puhua mainitsematta dragon’s bloodia, eli lohikäärmeen verenä tunnettua hartsiuutetta, joka on yhdistelmä sheavoita, arganöljyä ja Croton Lechleri -puusta peräisin olevaa uutetta, jonka vaikutuksiin lukeutuvat mm. ihovaurioiden paraneminen, ihon uudistuminen ja tulehdusten hillitseminen. Villin nimen lumoa ei lainkaan vähennä se, että tuote on tosiaan punertava ja läpikuultava.

Ei tullut varsinaisena yllätyksenä, että pidän tästä naamionakin. Puolessa tunnissa se rauhoittaa ärtyneen ihon, tekee kasvoista säteilevät ja jättää ihon superpehmeäksi, samanlaiseksi kuin saunan tai hyvän kasvohoidon jälkeen. Olen sekoittanut sitä hyvällä menestyksellä myös sarjan jauhemaisiin naamioihin, näihin seuraavassa kuvassa näkyviin.

Okokon jauhemaiset naamiot ovat paitsi kauniita kylpyhuoneen hyllyssä, myös todella riittoisaa tavaraa. Jos et halua käyttää kosmetiikkaasi paljon rahaa, suosittelen lämpimästi näitä naamioita: sekä La Boue de Beaute Brightening Mask että La D’Tox Noire Purifying Mask maksavat kumpikin alle viisikymppiä ja piisaavat pitkäksi aikaa, sillä tehokkaita tuotteita tarvitaan vain vähän kerrallaan. Niitä voi sekoittaa veden lisäksi muihin sarjan tuotteisiin vaikutuksen maksimoimiseksi.

Olen käyttänyt erityisesti puhdistavaa La D’tox Noire –savinaamiota ja sekoittanut siihen välillä tuota aiemmin hehkuttamaani Secret Du Dragonia: puhdistava ja rauhoittava yhdistelmä on useamman kerran pelastanut ihoni viilenevien säiden aiheuttamista näppylärykelmistä. “Pelastaa” on just oikea sana, kirkkaanpunaisena poskessa helottaneet näpyt ovat 45 minuutissa rauhoittuneet ja tasaantuneet lähes huomaamattomiksi. Hiili ja antioksidanttirikas kaakao tekevät naamiosta mustan, mutta se on äkkijyrkästä väristään huolimatta lempeää kamaa ja sopii hyvin epäpuhtaalle ja ärtyneelle iholle, jättäen sen kuulaaksi, hehkuvaksi ja pehmeäksi.

Täyteläinen naamio on valmistettu hiilen ja kaakaon lisäksi jäämerisavista, jotka sisältävät runsaasti hyödyllisiä mineraaleja, mikroravintoaineita sekä kasviplanktoneita, sekä spiruliinasta, kloerallasta ja pajunkuoriuutteesta. Jos se kuulostaa korvaasi joltain mitä voisit laittaa aamusmoothieesi, olet totuuden ytimessä: siitähän luonnonkosmetiikassa on kysymys, että iholle kannattaa laittaa juurikin niitä samoja hyväätekeviä raaka-aineita, joita olisit valmis syömään.

Jep, tuo kaunis musta puulusikka kuuluu pakettiin.

Sarjan toinen jauhemainen naamio on savea sekin, kirkastava ja uudistava “kauneusmuta”. Hellävaraista naamion ja kuorinnan yhdistelmää voi käyttää naamion lisäksi myös kirkastavana puhdistusaineena, pikaisena kuorintana ja rauhoittavana täsmähoitona epäpuhtauksiin. Vaikuttavien raaka-aineiden lista kuulostaa ihanalta: macadamiaöljyä, ruusun terälehtiä, bambua, suolakristallia ja leväuutteita. Olen ollut tuohon toiseen savinaamioon niin ihastunut etten ole vielä hirveästi ehtinyt testata tätä, mutta lupaan palata tuloksiin myöhemmin Instastoryn puolella. Hento kukkaistuoksu on huumaava, eli jos et pidä perinteisen saven tuoksusta, siitä ei ole tämän tuotteen kohdalla pelkoa.

Savinaamiot ovat usein hiukan kuivattavia, mutta Okokon molemmat savinaamiot kosteuttavat ja rauhoittavat eli sopivat hyvin myös herkälle ja pintakuivalle iholle. Naamiot muuten auttavat myös muita ihonhoitotuotteiden aktiiviaineita imeytymään ihoon paremmin, joten naamion jälkeen on loistava hetki hemmotella ihoa sarjan muilla tuotteilla, kuten seerumeilla ja balmilla.

Säästin suosikkini viimeiseksi: Sublime Balm on on Naturellen tuotekuvauksen mukaan “ultimaattinen monitoimibalmi” ja se ei ole kyllä yhtään liioittelua. Jos ostat tästä sarjasta vain yhden tuotteen, valitse tämä, sillä tämä tepsii oikeastaan kaikkiin mahdollisiin iho-ongelmiin: balmi rauhoittaa ja kosteuttaa, kirkastaa ja tasoittaa sävyä ja tekee ihosta nuorekkaamman ja pehmeämmän. Aika paljon yhdeltä tuotteelta, mutta sellaisia ovat oikeastaan kaikki Okokon tuotteet, moniottelijoita jotka tekevät paljon enemmän kuin vain yhden asian.

Myös balmia voi yhdistellä muihin tuotteisiin, kuohkea koostumus pehmenee öljyksi kun sitä sekoittaa hetken kämmenessään. Olen välillä valmistanut itselleni supertehokkaan ja kosteuttavan yövoiteen sekoittamalla balmia sarjan öljyseerumiin. Lopputuloksen on nähnyt aamulla peilistä, pehmeän ja levänneen näköisen ihon.

Kaikki sarjan tuotteet tuoksuvat ihanilta, mutta balmi vie voiton kaikista, sitä tekisi mieli lusikoida suoraan suuhun: mangovoita, granaattiomenaa, tomaatti- ja porkkanaöljyä, bergamottia ja patsulia.

Sain kokeiluun koko sarjan, johon kuuluu seitsemän tuotetta, ja poimin tähän juttuun omat suosikkini. Kuvaavaa on, että poimintoja oli kuusi. Ainoa tuote, jonka jätin pois, oli Secret Du Dragon -huuliseerumi, koska vierastin sen sinistä väriä ja huulipunamaista pakkausta. Olen kuitenkin käyttänyt sitäkin ja todennut sen niin toimivaksi, että nyt vähän kaduttaa, etten ottanut sitä mukaan näihin kuviin. No, huulipunamainen pakkaus ärsyttää vähän yhä, mutta se kyllä toimii kuin häkä rohtuneisiin huuliin.

Ihoni yksinkertaisesti rakastaa näitä tuotteita. Olin jo ujuttanut Okokon mukaan ihonhoitorutiineihini ja kun pakkasin sarjan mukaani Pariisiin, uskalsin olla ottamatta mukaan mitään muita ihonhoitotuotteita. Tuttujen, hyväksihavaittujen tuotteiden jättäminen kotiin oli silti vähän uhkarohkeaa, sillä iho on viime aikoina kärsinyt aika paljon näistä viilenevistä keleistä ja muuttunut viimeisen vuoden kahden aikana muutenkin aiempaa herkemmäksi. Mutta seurasi pelkkää hyvää! Huomasin jo ensimmäisenä matka-aamuna muutoksen ihossani, kolmanteen aamuun mennessä sen huomasi matkatoverinikin. Näyttää terveemmältä ja sileämmältä, hän sanoi ja halusi heti apajille.

Okokon tuotteet ovat hinta-laatusuhteeltaan niin loistavia, että unohdetaan tällä kertaa kampanjakoodit ja laitetaan pystyyn pitkästä aikaa kosmetiikka-arvonta: kerrohan, minkä näistä valitsisit, jos voittaisit? Yksi voittaja saa valita mieluisensa tuotteen omakseen. Arvonta on voimassa ensi viikon sunnuntaihin 25. marraskuuta saakka. Muista sähköpostiosoitteesi, sen näkee vain onnetar. Arvontailoa!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & MIKKO RASILA

Kymmenen lempikorua

Anteeksi, olisiko teillä hetki aikaa puhua koruista?

Korut ovat mulle sydämen asia. Halusin joskus kovasti lähteä opiskelemaan korusuunnittelijaksi, mutta se haave jäi yleisen elämänjanon jalkoihin ja tapahtuikin kaikkea muuta. Kaikkea ei tarvitse kuitenkaan osata tehdä itse. Yksi suurimmista iloistani onkin tutkia ja ihastella muiden aikaansaannoksia. Korut ovat taidetta.

Oma kokoelmani ei ole kovin iso, mutta sitäkin tärkeämpi. Minä en löydä korujani, vaan ne löytävät minut. Ostan koruni useasti ulkomailta. Ennen keräsin jääkaappimagneetteja matkamuistoksi, mutta nykyään metsästän reissuilta jonkin kivan korun. Suosin aitoja metalleja, vintagea ja käsityötä, sillä huonolaatuista rihkamaa on tässä maailmassa muutenkin liikaa. Aito koru on tietysti kalliimpi sijoitus kuin jääkaappimagneetti, mutta siitä on huomattavasti enemmän myös iloa: mieluummin käytän rahani kauniiseen käyttöesineeseen, joka kestää aikaa ja ilahduttaa päivästä toiseen. Esittelen teille omat suosikkini, joita käytän aamusta iltaan. Joskus öisinkin, kun en jaksa riisua niitä.

Tulum cuff ~ Balilla on joka sortin vaatekauppaa ja designputiikkia. Olimme viimeisinä päivinämme siellä etsimässä muutamaa tuliaista ystäville ja kiertelimme varmaan viisikymmentä kauppaa, joissa tuntui olevan myynnissä ihan samat epäkiinnostavat asiat. Poikkeuksiakin löytyi, yhdestä niistä löysin tämän hopeisen, kaiverretun rannekorun. Se tuntui heti omalta. Pyysin myyjää avaamaan vitriinin, jotta pääsen tutkimaan korua lähempää ja mikä hauskinta – sen nimeksi paljastui Tulum cuff. Meksikon Karibianmeren puoleisella rannikolla sijaitseva Tulum oli nimittäin seuraava matkakohteemme ja päätin viedä korun nimensä alkulähteille. Sen jälkeen olemme olleet erottamattomat, sillä en ole elänyt päivääkään ilman sitä ranteessani. Se on myös Stellan ehdoton suosikki kaikista koruistani. Hän havittelisi sitä varmasti itselleen, jos se ei olisi hänen ranteeseensa liian iso.

Hopeinen rannerengas ~ Muuan rouva piti Hietsun torilla pientä korupöytää ja kävin ihailemassa siellä tätä rannekorua pariinkin otteeseen, aina kun hän sattui olemaan siellä. Juttelin rouvan kanssa joka kerta pitkät pätkät, mutta en kuitenkaan koskaan ostanut sitä. Stella oli päätynyt myöhemmin omilla kirppiskierroksillaan saman pöydän ääreen ja tunnistanut korun, jota olin niin useasti käynyt katsomassa. Rouva oli kuulemma tiennyt sen päätyvän mulle ja odottanut milloin tulemme ostamaan sen. Niinhän siinä kävi, sillä Stella toi sen mulle lopulta syntymäpäivälahjaksi.

Koru on painava ja kulunut, sen elämän kerrostumat tuntee. Sen sisällä on pitkään minua askarruttanut numero 8. Kehitin sille mystisiä tarkoituksia ja numerologisia selityksiä. Kun olimme Marokossa, näin vintagekaupan ikkunassa miltei samanlaisen rannekorun, se oli vaan isompi. Utelin myyjältä sen alkuperää ja selvisi, että tälläisiä rannerenkaita tulee Marokon naapurimaasta Algeriasta ja sisäpinnalla oleva numero indikoi renkaan painoa: 8 unssia.

Turkoosisormus ~ Meksikossa myydään koruja siellä sun täällä, mutta Puerto Vallarta ei varsinaisesti ole mikään Meksikon korutaiteen kehto: miltei kaikki siellä on rihkamaa, lukuunottamatta yhtä ihan mieletöntä kivi- ja korumyymälää, jossa on upeita hopea- ja kivikoruja. Se oli kuin taidenäyttely ja kävimmekin siellä vain katselemassa, sillä hinnat ovat huimaavat.

Sitten löysimme pikkukaupungin varmaan ainoan vintagekaupan, ja sieltä vitriinin, jossa oli yksi ainoa sormus. Se oli tämä turkoosisormus, joka solahti sormeeni niin hyvin, että jäi siihen siltä seisomalta. Navajo korutaiteilija W. Spencer on tuottanut muitakin vastaavia koruja 70-luvulla ja tietääkseni jokainen kappale on uniikki käsityön taidonnäyte. Sormukseni on muhkea, kaunis yksilö, jonka haluan kuvitella odottaneen siellä juuri mua.

Tiikerinsilmä ~ Etelä-Amerikassa reissatessani etsin joka puolelta oikeanlaista tiikerinsilmäkorua. Kaikenlaisia kivikoruja riitti jokaiseen kadunkulmaan, mutta se oikea ei vaan kävellyt vastaan. Ongelma on se, että olen allerginen kaikille epämetalleille ja metalliseoksille. Sielläpäin kivikorujen designissa käytetään paljon uushopeaa eli alpakkaa, joka saa ihoni kutisemaan ja menettää käytössä värinsä eli muuttuu RUMAKSI. Löysin lopulta kyyneleen mallisen tiikerinsilmän, joka oli niin kaunis, että olin valmis antamaan anteeksi pienen määrän alpakkaa sen ripustuskohdassa. Ajan saatossa siitäkin tuli RUMA ja hylkäsin sen. Harmittaa ainoastaan sen mukana mennyt nyöri, jonka ystäväni oli punonut varta vasten korua varten.

Tulumin kivikaupoista löysin sattumalta täysin identtisen kyyneleen mallisen tiikerinsilmäriipuksen. Tällä kertaa ripustus oli tehty fiksummin, sillä kiven läpi oli porattu reikä. Lisäpallerot on pieni bonus muuten täysin samanlaiseen riipukseen, jota joskus niin paljon rakastin. Kävi ilmi, että kauppiaat olivat itse kotoisin Argentiinasta, eli aikaisemman koruni alkujuurilta. Tätä rakastan jopa vielä enemmän, tiikerinkyynelsilmä 2.0 ilman RUMAKSI kuluvia metalliosia. Tiikerinsilmiä rakastan siksi, että olen kaksonen ja astrologia kiinnostaa.

Pieni punainen pikkurillisormus ~ Jälleen koru, jonka olen saanut Stellalta lahjaksi – olisiko ollut vielä jopa vuotta aikaisempi syntymäpäivälahja? Olen helppo lahjojen suhteen. Tämäkin lahjakoru on Hietsusta ja tätä en ole kirjaimellisesti ottanut sormestani kahteen vuoteen. Se on saanut matkan varrella hiukan siipeensä, kivi on osittain murtunut ja rengas on enemmän soikea kuin pyöreä, mutta pidän siitä juuri tuollaisena. Mulle korut ovat käyttöesineitä ja niiden tuleekin nähdä elämää. Ne, jotka eivät kestä mun matkassa, hajoavat ja jäävät sille tielle. Mulla on joku kirous sellaisten sormusten kanssa, joissa on musta onyx-kivi. Olen omistanut niitä varmaan yhdeksän ja ne kaikki ovat menneet poikki. Niiden suhteen olen tajunnut luovuttaa, mutta tämän sormuksen kanssa meillä on vielä paljon matkaa edessä.

Hopeinen ranneketju ~ Matkamuisto Ranskasta. Tämä ei ole vintagekoru, vaikka sen ostopaikan historia ulottuu tuhansien vuosien päähän. Osuimme roadtripillämme puolivahingossa Occittanien alueelle ja päätimme viettää muutaman yön lähellä Carcassonnen linnoitusta. Kaunis, idyllinen kaupunki, jonka keskellä kohoaa valtava linnoitus. Näky kaupungista linnoitukseen on upea ja historian havinan aistii kaikilla soluilla. Kävin siellä joka päivä muutaman päivän vierailumme aikana ja sisäinen larppaajasieluni imi irti kaiken mitä vuosituhansia vanhoilla muureilla ja mukulakivikaduilla oli kerrottavanaan. Druidipaskaa, kuten ystävämme Inke sanoisi, mutta mulle ikimuistoinen kokemus, josta tämä koru muistuttaa aina.

Punainen kiviriipus ~ Riipus on muisto Kreikan matkaltamme. Rakastuin siihen välittömästi ja se on ollut siitä saakka yksi ehdottomista lempikoruistani. Ketjun kiinnike on simppeliydessään hieno ja neliömäinen muotokieli koristekaiverruksineen puhuttelee. Kauniisti hiottu punainen kivi ja roikkuvat hetulat muistuttavat hämähäkkimäisiä Sentinel-avaruustappoaseita – jep, nyt larppaan Matrixia. Riipusta kannattelee lahjaksi saatu noin kaksisataa vuotta vanha nepalilainen hopeaketju, jonka olen saanut lahjaksi eräältä antiikkikauppiaalta. Toivon, etten ikinä hukkaa tätä korua.

Hopeinen kaulaketju ~ Tämä on myös Kreikasta, samasta paikasta kuin aikaisempi koru. Harvoin ostan monta korua samasta paikasta, mutta näistä kahdesta en yksinkertaisesti osannut valita. Kiinnostuin sen designista, jossa kaksi ketjua roikkuu vapaina ja etuosa on toteutettu samalla tavalla kuin Bolo-koruissa, joissa on säädettävä solki. Myös mitta on tärkeä: se on melkein choker-mittainen ja asettuu muiden korujen yläpuolelle. Mikään ei ole nimittäin ärsyttävämpää, kuin toisiinsa sotkeutuneet kaulakorut. EI MIKÄÄN. Tämä asettuu lempiriipukseni kanssa nätisti limittäin solisluiden väliin. Ostohetkellä tuntui, että ne luotu olemaan yhdessä, muutenkin kuin hetuloidensa takia.

“Kelttikoru” ~ Tämä taitaa olla suomalaista käsityötä. Mulle harvoin uppoaa kelttiläinen ornamentiikka, mutta tämä on poikkeus. Se saa kelttiläisyytensä anteeksi, koska kuviointi muistuttaa mua hyvällä tavalla Led Zeppelinistä, tarkemmin sanottuna bändin jäsenten muinaisesta symboliikasta ammentavista logoista (ne tyypit ovat kyllä olleet true larppaajia). Korun lukkosysteemi on erittäin, miten sen nyt ilmaisisi mahdollisimman kuvaavasti, PASKA ja siksipä rengas onkin seikkaillut vähän siellä sun täällä. Se on jäänyt baareihin, treenikselle, keikoille ja silti se on aina palautunut takaisin. Kerran se oli jopa päätynyt kaverini ranteeseen. Hassu juttu, mutta tämänkin Stella on antanut mulle, ihan suhteemme alussa. Koru oli Fidan vitriinissä ja olin käynyt katselemassa sitä jo jonkin aikaa. Se oli silloin mielestäni liian kallis ja jäi kerta toisensa jälkeen vitriiniin odottamaan. Kerran kävimme Stellan kanssa siellä yhdessä ja Stella osti mulle kauan haikailemani korun lahjaksi. Itse puolestani ostin hänelle sieltä tiikerinsilmäsormuksen. Tästä sai alkunsa tapa, että ostamme toisillemme koruja ilman mitään erikoisempaa syytä. 

Hopeinen sulkakorvis ~ Ostin sulanmallisen korvakorun Oulun torilta vuosia sitten, kun isoveljeni sai vaimonsa kanssa esikoislapsen. Olin käymässä heidän luonaan ja halusin siitä muiston. Jostain syystä löysin silloin peräti kolme sulkakorua ja heillä on nyt kaksi ihanaa lasta, joten ken tietää käykö sulkaprofetia toteen kolmannen kohdalla. Tämä on itseasiassa kaulakoru, mutta ujutin sen korvarenkaaseen, koska kaulakorukiintiö oli täysi. Se on roikkunut siinä siitä asti, yli kuusi vuotta. 

Mistä teidän korut kertovat, onko niillä tarina? Millaisista koruista tykkäätte?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Jokin työntää kohti reunaa

Tulin takaisin Pariisista jo pari päivää sitten, mutta matkalaukut lojuvat yhä pitkin lattiaa. On taas kuukauden vaikein aika, se juhlava hetki kun makaan sängyssä kuumalla vedellä täytetyn vissypullon kanssa ja mietin, että tälläiseen selviytymiseen tuhlaan lähes neljänneksen elämästäni. Sehän on varovaisimmankin mahdollisen laskutavan mukaan niin monta vuotta, ettei sitä kestä ajatella.

Minulla on päällekkäin kaksi vahvaa kipulääkitystä, yhdessä ne auttavat vähän, ei tarpeeksi. Jarno hieroo alaselkääni kipua lievittävää yrttiöljyä ja hauduttelee siankärsämöstä teetä. Niiden tehoa on tässä lääkepöllyssä vaikea arvioida, mutta ainakin niistä tulee parempi mieli. Ääretön sympatiani kaikille teille, jotka käytte samankaltaisia olotiloja läpi ilman toisen ihmisen läsnäoloa.

Sen lisäksi, että tavarat makaavat koskemattomana, tekemättömät työt kasaantuvat, reissukuvat odottavat kovalevyllä enkä ole käynyt ulkona melkein kahteen vuorokauteen. Mutta musiikkia olen kuunnellut! Sitä voi tehdä, vaikka olisi kuollut.

Lainasin kirjoituksen otsikon Arto Tuunelan Pariisin kevät -yhtyeen biisistä, jonka etsin pari päivää sitten käsiini pelkän nimen vuoksi. Saatan myös valita kirjoja kannen perusteella tai viinin siksi, että sen etiketti puhuttelee minua. Valinnat osuvat harvoin täysin metsään. Hyvä on myös tämä Pariisin kevään kappale, kaikessa helkkyvässä elinvoimassaan. Vanha opiskelukaverini Jussi joutuu siitä kuulemma aivan tiloihin. Yllätyin vähän siitä, että kappale on julkaistu kolme vuotta sitten – minä kuulin siitä ensimmäisen kerran viime viikolla.

Olen totta puhuen seurannut ja soittanut kotona kotimaista musiikkia ahkerammin viimeksi vuosia sitten kun olin vielä töissä levy-yhtiössä ja työskentelin kotimaisen musiikin promootion parissa. Silloin tiesin työni kautta kaiken mitä suomalaisessa musiikkikentässä tapahtuu. Järjestin jatkuvasti levynjulkkareita, ravasin musiikkialan tapahtumissa, kävin viikottain radiokierroksilla musiikkipäälliköiden luona, seurasin musiikkimedioita (joita silloin vielä oli) ja radioiden soittolistoja (joihin vielä silloin heijastui toimittajien omat musiikkivalinnat).

Sittemmin olen pudonnut kotimaisen musiikin suhteen täysin kärryiltä, oikeastaan ihan tietoisesti antanut sen tapahtua, kun ei ole enää töiden puolesta tarvinnut. Olen toki tsempannut tuttuja muusikoita ja pari satunnaista uutta artistia nostanut täälläkin sopivan hetken tullen, kuten viime keväänä, kun kuulin Vestan Turvallista sotaa ja menin hetkellisesti hiukan sekaisin, kuten hyvän musiikin kohdalla monesti käy.

Mutta viime päivinä olen pitkästä aikaa tutkinut ja pohtinut nimenomaan suomalaista musiikkia. Olin viime viikolla soittamassa musiikkia Bollingerin kemuissa, joissa Anna Puu veti akustisen keikan. En ole nähnyt Annaa livenä vuosiin – en edes viimekesäistä Flow-keikkaa, josta kaikki puhuivat – ja yllätyin siitä miten hienosti uudella albumilla julkaistu Tarviin vielä yhden yön aikaa soi riisutun säestyksen kanssa. Tuli pala kurkkuun, lähes samanlainen ylpeys kuin joskus oman artistin menestystä seuratessa, vaikka ei minulla Annan huikean uran kanssa ole ollut mitään tekemistä.

Iisa puolestaan on juuri julkaissut uuden Päivii, öitä -albumin. Tämä uutukainen ja sen edeltäjä ovat olleet minulle jostain syystä vaikeampia kuin Iisan ihan ensimmäinen sooloalbumi, jonka duettona Knipin kanssa levytetty Puutarhajuhla on yhä yksi niistä kappaleista, joita soitan syksyisin, kun ikkunan takana pimenee tarpeeksi. Tykkään silti kovasti uuden levyn ensimmäisestä kappaleesta nimeltä Kaunein syy ja tutustun hissuksiin niihin muihin, tunnustelen miten tulemme toimeen.

Taloudessamme on soitettu viime aikoina kaikkein eniten Minä ja Ville Ahosta, kyllä, sitä vuonna 2013 julkaistua ja toistaiseksi viimeiseksi jäänyttä Mia-albumia, jonka silloinen kämppikseni uhkasi heittää ikkunasta, jos se soisi vielä kerran. Ymmärrän, se ei ole mikään ihan mutkaton levy. Ehkä juuri siksi se oli ja on yhä hienointa mitä suomalaisen musiikin saralla on hetkeen tehty, uniikki yhdistelmä tarinoita hajoavan mielen hämärästä ja tulkintaa, joka voi samassa kappaleessa kohota falsettiin ja suistua mantramaiseen transsiin. Jarno on syypää tämän matopurkin avaamiseen uudelleen ja nyt tästä ei taas tahdo tulla loppua. Ville tuskin lukee tätä blogia, mutta voisiko joku hänet tunteva välittää terveiset, että uutta musiikkia odotetaan jo kovasti (lue: tarvitsemme uuden levyn, että pääsemme irti tästä edellisestä). Vielä kerran tunteella, yksi lempivideoistani, jossa yhdistyy kaksi maailman hienointa asiaa – musiikki ja ihminen, joka osaa tanssia.

PS. Olen saanut viime aikoina monia viestejä magneettitutkimuksesta, jossa kerroin käyneeni kipujeni vuoksi muutama viikko sitten. Kokeen tulokset ovat saapuneet jo, mutta sulattelen niitä omassa rauhassani vielä hetken.

PHOTOS BY STELLA HARASEK