✖ PARIS, FRANCE
Muistin vasta taksissa matkalla hotellille, etten ole käynyt tässä kaupungissa kahteenkymmeneen vuoteen. Olin silloin valmistumassa juuri ylioppilaaksi ja reissasin silloisen poikaystäväni kanssa pitkin Eurooppaa repussani yliopiston kirjallisuustieteen pääsykoekirja, joka tainnutti minut uneen aina kun yritin aloittaa lukemisen. Kävimme Père-Lachaisen hautausmaalla Jim Morrisonin ja surrealistirunoilija Paul Eluardin haudoilla, istuimme puistoissa juomassa kaupan halvinta punaviiniä ja nukuimme yömme teltassa kaupungin ulkopuolella. Ennen kuin jatkoimme matkaa, varasimme viimeiseksi yöksi hostellihuoneen, koska halusimme peseytyä lämpimällä vedellä ja pestä nyrkkipyykkiä. En muista missä kaupunginosassa huoneemme oli, muistan vain rakennusta pitkin kiemurtelevat muratit ja alakerran leipomon. Sen edessä otettiin valokuva, jossa minulla on Fjällrävenin reisitaskuhousut ja havunvihreä villapaita. Molemmat olivat äitini vanhat.
Pariisiin matkustaminen on selvästi vähän erilaista näin kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Varasin minulle ja Mikolle kauniin hotellihuoneen, jossa on levysoitin, vinyylilevyjä, kylpyamme ja näkymä kaupungin yli. Pakkasin matkalaukkuun nahkatakin, mustan ripsivärin, korot ja ohuita kimaltavia sukkia. Mukana ei ole telttaa tai retkikeitintä, vaan läppäri ja (tällä kertaa hyvin, hyvin kevyt) kamerakalusto, rungon lisäksi vain yksi linssi, 50-millimetrinen kiinteä, jolla ajattelin kuvata kaiken. Jos Henri Cartier-Bresson kuvasi koko tuotantonsa samalla linssillä, minäkin saan.
Ja sitten löysin hotellihuoneesta vinyylin, jolla Salvador Dali lukee runoja. Laitoin sen soimaan ja muistin kuka olin 14-vuotiaana, huonosti suomea puhuva teini, joka halusi olla isona kuvataiteilija ja palvoi Dalia kahjoine päähänpistoineen enemmän kuin Robert Plantia ja Morrisonia yhteensä. Kaikki nämä kerrokset meissä yhtäaikaa, toiset eri tilanteissa ja elämänvaiheissa enemmän läsnä kuin toiset. Osa pulpahtaa pinnalle lupaa kysymättä silloin kun sitä vähiten odottaa.
Pariisi on kaunis ja kaoottinen, täällä on varmasti helppo niin kadottaa kuin löytää itsensä. Tämä on työmatka ja opintomatka, mutta myös lomamatka, lomailen ahnaasti joka hetki kun ei tarvitse ajatella tai tehdä töitä. Kun odotamme taksia, kun istumme terasseilla, Pariisissa se nimittäin onnistuu vielä marraskuussakin. Tilaamme lounaan kanssa viinin ja hetken ajan kaikki tuntuu mahdolliselta.
Kummallista olla ihanalla matkalla tälläisessä mielentilassa, yliväsyneenä, turhautuneena ja vähän vihaisena. Sillä on silti oudolla tavalla vapauttava vaikutus, antaa tunteiden ryöpsähdellä ja revetä rinnasta ulos vierailla kaduilla, ravintoloissa, joissa en ole koskaan käynyt enkä tunne ketään. Niissä on tilaa ajatella asioita, joita ei olisi aiemmin edes harkinnut. Poltan tupakkaa ensimmäistä kertaa kuukausiin, täällä se tarttuu, huono tapa josta kieltäydyn juuri nyt tuntemasta mitään syyllisyyttä, koska se on asia, jonka teen vain minua varten.
Saan kotoa koirakuvia, ne ovat saaneet väliaikaisen sänkylisenssin ja viettävät yönsä onnellisena Jarnon kainalossa. Viestit ankkuroivat minut sinne minne kuulun. Mutta vielä vietän täällä muutaman päivän ja hengitän tätä nikotiinin ja bensan ja syksyn tuoksuista kaupunkia, toivon, että se täyttää minut uudella energialla ja tulen takaisin pää täynnä kirkkaita suunnitelmia tämän tuskastuttavan sameuden sijaan.
Tänä aamuna hotellin aamupalalla. Naapuripöydässä istui pikkutyttö, hän oli ehkä kolmen tai neljän. Hänellä oli räjähtänyt vaalea tukka ja liian iso t-paita, jossa oli hai kita ammollaan. Tunsin heti suurta sielujen sympatiaa, olinhan pienenä ansioitunut haitutkija. Tyttö pulputti ja lauleskeli, pureskeli hitaasti patonginpalaa seisten tuolillaan, lumoutui ikkunan takaa kulkevasta koirasta ja unohtui kesken lauseen ajatuksiinsa. Katselin häntä kahvikuppini takaa, se oli kuin elävä muisto jostain kaukaa, humahdus, välähdys, vihlaisu.
PHOTOS BY STELLA HARASEK
Ihana kirjoitus! Minua itse vähän maahanmuuttajana ihmetyttää, että jos muutit 10- vuotiaana Suomeen niin puhuit 14-vuotiaana vielä huonosti Suomea? Minä opin lapsena kielen suht täydellisesti aina vuodessa. Minulla on pakolaistausta ja ole siis muuttanut useamminkin maastavtoiseen, Suomeen ummikkona 13-vuotiaana. Uteliaisuudesta kyselen!
Hei Aisha, muutin 11-vuotiaana kaksikielisenä lapsena Rovaniemelle ja aloitin ummikkona suomenkielisen koulun sen jälkeen kun selvisi, että emme ole lähdössä takaisin Australiaan. 14-vuotiaana puhuin jo paljon suomea, mutta en täydellisesti enkä ilman vieraskielistä korostusta. Mun puheessa on yhä vierasperäinen intonaatio, jonka muut muualta Suomeen muuttaneet joskus tunnistavat. Ihmiset ovat erilaisia, ei kai siinä sen kummempaa. Hienoa, että uusien kielten opettelu on sujunut sinulta ketterästi.
Taas näitä pakahduttavan intensiivisiä tekstejä! Ah.
Mutta onko mäyräkoiralle olemassa käsitettä _väliaikainen_ sänkylisenssi, vai onko nyt kyseessä enemmänkin saavutettu etu? :)
Vakio-Julia ♥
NIIN, se onkin hyvä kysymys ja voidaan sanoa, että tilanteesta vallitsee niinsanottu erimielisyys. Palvelusväen mielestä kyseessä on väliaikalisenssi, mutta mäyräkoiran mielestä sellaista asiaa ei ole olemassa.
Stella! Ihana, viinin huuruinen, tunne, jostain todella syvältä -koskettava kirjoitus.
Rakas Pariisi…
♥
Tunnelma tekstissäsi koskettaa – hyvää lomaa.
Kiitos Tuija xxx
Tosi rehellinen ja koskettava kirjoitus, ja siksi niin hyvä.
Kiitos, ihanaa että tykkäsit.
Voi miten täydellisen lomamatkan sain juuri äsken siksi ajaksi, kun uppouduin lukemaan tarinaasi <3
Ensinnäkin kuvien kalusteet ja atmosfääri – Olen uumoillut pitkään, että menetin tuossa taannoisen perheemme katastrofin takia ehkäpä lopullisesti tarpeen rakastaa ja rakentaa kaunista sisustusta, johon minun sydämessäni on aina kuulunut myös menneiden vuosikymmenten ja satojenkin esineitä. Näiden sinun kuvien myötä tajusin, että kun sen aika on, se on sittenkin siellä sydämessä tallella. Minä tulen vielä etsimään löytöjä ja sisustamaan kotini, kun sellainen saadaan.
Toiseksi se Hai-paitainen tyttö – Juuri tuon vuoksi meille tulee aika usein kovin kiire. Kun pikkuinen tyttöni elää niin hetkessä ja jää kesken lauseen tuijottelemaan mitä milloinkin, haltioidun niistä hetkistä aina vain uudestaan. Kun katselee vierestä miten toinen pystyy matkaamaan hetkessä jonnekin mielikuvituksen taakse arkisen kehotuksen ulottumattomiin, se todellakin aina humauttaa, väläyttää ja vihlaisee.
Ihanaa matkaa, ihania loman hetkiä sinne teille <3
Heippa,
ihana kuulla, että tykkäsit kirjoituksesta ♥
Tietämättä tapahtumista sen enempää, olen tosi pahoillani siitä mitä olet joutunut käymään läpi. Koti on pyhä, ihmisen turvapaikka ja turvasatama, ja jos se lähtee alta koko maailma horjahtaa.
Mutta uskon myös, että sitten kun löydät uuden paikan johon rakentaa kodin, siitä tulee juuri sellainen mitä kaipaat, tarvitset ja haluat. Ehkä myös ripaus Pariisia? Tuo Le Pigalle oli aivan ihana hotelli, nettisivuilta ja Instagramista löytyy lisää inspiraaiota.
Ihanasti kirjoitit tytöstäsi. Hai-paitaiset ja senhenkiset ♥
Viimeinen kappale, pakahdus rinnassa. Olen käynyt Pariisissa kerran – en tiedä mikä on arkkitehtuurin, ihmisten asenteiden, kauneuden, rähjäisyyden, elokuvien ja mahdollisuuksien osuutta, mutta kaupungissa on jotain. Yövyin pienempääkin pienemmässä, pariisilaisen miehen sinkkuboksissa, jossa haisi valkohomejuustolle. Kamalaa ja ihanaa.
Just tuo kaikki ♥ ♥ ♥
Hieno teksti & ihania tuokiokuvia täällä ja instassa! Pariisi kiehtoo aina, kertoisitko mikä tuo viehättävä hotelli on? Ja missä kävitte syömässä :) ?
Hei ihana kuulla, että tykkäsit! Hotelli on nimeltään Rue Raffet. Postauksen ruokakuvat ovat hotellin omasta (erinomaisesta) ravintolasta, toki olemme lisäksi käyneet vaikka missä muuallakin syömässä. Nopea suositus hotellin läheltä: italialainen nimeltä Pink Mamma.