Vuoden viimeinen päivä

En oikein tiedä mitä ajattelisin tänään päättyvästä vuodesta. Ehkä se on yksi tämän loman tarkoituksista, selvittää väsymyksen turruttamia ajatuksia ja nukkua pää kirkkaaksi. Kirjoitan tätä meksikolaisesta kahvilasta, meri kohisee korttelin päässä ja koira päivystää jaloissani naapuripöydästä tippuvia herkkuja. Olin ajatellut etten tekisi täältä postauksia ollenkaan, mutta tämän haluan kirjoittaa.

Paljon kaikenlaista on tapahtunut, enimmäkseen hyvää. Muutimme esimerkiksi uuteen kotiin, ensimmäiseen yhdessä valittuun. Se oli minulle paljon enemmän kuin yksi muutto muiden joukossa, se oli eteenpäin menemistä tasolla, johon olin vasta nyt valmis. Oikea hetki, oikea ihminen. Oikea uusi koti, puhdas pöytä. Uusi remontti, mutta ei mennä nyt siihen.

Vanha koti on yhä silloin tällöin läsnä keskusteluissamme. Asuin siellä kolme vuotta, jotka ovat tuntuneet jälkikäteen pitkältä unelta. Vanhan talon ylimmissä kerroksissa sijaitseva asunto oli jollain selittämättömällä tavalla irti kaikesta. Siellä oli alusta asti erikoinen tunnelma, joka tiivistyi viimeisen vuoden aikana. Se alkoi hitaasti hiipiä minuun samaan aikaan kun aloin tajuta, että meidän oli päästävä sieltä pois.

Iltoja, öitä, aikaisia aamuja, kun kukaan ei olisi vielä halunnut olla hereillä. Haahuilimme kaksin suuressa asunnossa, jota pieni koira täytti kanssamme, toi päiviimme rutiineja ja ryhtiä. Kodissa oli tyhjä huone, jota käytimme valokuvastudiona, vierashuoneena silloin kun vieraita oli. Nukuimme itsekin siellä joskus, veimme sinne patjan ja eväitä, olimme retkellä.

Silloin harvoin kun koira ei ollut kotona tuntui siltä, että olimme kaksi lasta, jotka oli unohdettu isoon taloon oman onnensa nojaan.

Uusi kotimme on pienempi ja konkreettisempi, enemmän totta ja kiinni kaupungissa ympärillään. Siellä ei ole liikaa tilaa eikä nurkissa liiku varjoja. Se on vain asunto ja tarkoitan tätä parhaalla mahdollisella tavalla. Puhdas tila, johon voi rakentaa kodin, kokonaisen elämän.

Sitä me olemme tänä vuonna tehneet ja samalla meistä on vihdoin tullut aikuisia, vaikka vitsit ovat yhä huonoja ja osaamme edelleen olla lapsellisia. On ollut huojentavaa huomata, että nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois. Oli nimittäin aika, kun pelkäsin yhtä paljon sekä aikuistumista että ajatusta siitä, ettei sitä tapahtuisi ollenkaan.

Tänä vuonna aloitimme uuden projektin, joka tulee todennäköisesti määrittämään myös monia seuraavia vuosia: sukuni vanhan talon kunnostamisen. Siinähän se loppuelämä kuluukin mukavasti, meille naureskeltiin – perhepiiriin nimittäin kuuluu mies, joka on kunnostanut samanikäistä hirsitaloa viimeiset 30 vuotta ja todellakin tietää millaista paneutumista ja työmäärää se vaatii. Siksi olemmekin ikuisesti kiitollisia siitä kuinka paljon hän on auttanut meitä oman urakkamme kanssa, sillä mehän olemme aloittelijoita, vasta tutustumme taloon ja rakennamme ohuista säikeistä siihen sidettä.

En tiedä johtuuko se viimesyksyisestä matkasta Australiaan, eteenpäin menemisen tunteesta, taloprojektista vai niistä kaikista, että olen ikävöinyt isääni enemmän kuin vuosiin. Joskus tunnen hänen läsnäolonsa, mutta on niin paljon enemmän hetkiä, kun haluaisin kysyä neuvoa, jutella, halata. Olen yrittänyt totutella ajatukseen hänen poissaolostaan yli 20 vuotta ja yhä tuntuu hetkittäin absurdilta, että ei ole mitään numeroa, johon soittaa. Miten niin ei ole!? Ei ihminen voi vaan kadota maailmasta, lakata noin vaan olemasta.

Jos hän eläisi, hän täyttäisi parin viikon päästä 72 vuotta.

Olen ollut tänä vuonna niin onnellinen, monista asioista enemmän innoissani kuin pitkään aikaan. Hetkittäin myös helvetin vihainen, turhautunut ja väsynyt – niin uupunut, että olen unohtanut sanat ja päivämäärät, kaiken mitä olen luvannut, oman nimeni, sen että tulee joulu, että elämä jatkuu myös ensi vuonna. Olen puhunut työuupumuksesta, mutta ei se tietenkään johdu vain siitä. Yhä harjoittelen tätä samaa asiaa, itsestäni huolehtimista, elämän mitoittamista voimavarojeni mukaan. Juuri nyt se tarkoittaa sitä etten tee muuta kuin syön, nukun ja olen. Suunnilleen sitä tulinkin tänne tekemään.

Olen opetellut menemään asioita kohti, vaikka pelottaa. Sitä on rohkeus, ei sitä että lakkaa pelkäämästä. Hivuttaudun koko ajan lähemmäs niitä asioita, joita haluan tehdä. Silti on öitä, kun makaan umpiväsymyksestä huolimatta hereillä ja kuuntelen kurkussa takovaa sydäntäni, kunnes haen kylpyhuoneen kaapista rauhoittavan ja toivon, että saisin sen avulla edes hetkeksi unta. Mutta ei se johdu pelosta. Siinä on loppuunpalamisen katkua ja paniikkioireita, mutta loput on rehellistä kauhua, sellaista jonka vastasyntynyt tuntee haukkoessaan happea ensi kertaa eikä vielä tiedä onko tämä loppu vai alku vai molempia samaan aikaan. Meditaatio ehkä auttaisi stressioireisiin ja eksistentialistiseen kauhuun paremmin kuin rauhoittava lääkitys, olkoon sen opettelu ensi vuoden tavoite.

Yöt ovat muutenkin olleet vaikeita tänä vuonna, oikeastaan viime syksystä saakka. Se on ottanut vähän koville. Olen aiemminkin nukkunut liian vähän, mutta sentään levännyt silloin kun olen.

Olen nähnyt painajaisia ensimmäistä kertaa vuosiin, en tiedä miksi. Ne ovat hirveitä, sellaisia joille ei löydy sanoja. Pyristelen niistä ulos, uin kohti valoa kunnes pulpahdan pintaan. Havahdun hikisenä sängystäni ja yritän ravistella päästä pois kuvat, joita en halua. Yritän nukahtaa uudestaan, löydän itseni jälleen valvomasta. Ja kun lopulta nukahdan, vajoan taas painajaiseen, joka jatkuu kuin joku olisi painanut tauon jälkeen kaukosäätimestä play.

Toki vuoteen on mahtunut onnistumisia ja oivalluksia, hyviä hetkiä ja unohtumattomia hetkiä, asioita joita muistelen ilolla. Silti päällimmäisenä juuri nyt on tunne siitä, että olen täysin valmis jättämään tämän vuoden taakseni. Se on ollut pitkä, vaikea ja sekava vyyhti asioita, joista osasta ehkä kirjoitan joskus ja toisista en ikinä.

Se on osaltaan saanut myös ensimmäistä kertaa miettimään tosissani millaista elämäni olisi, jos en kirjoittaisi työkseni ajatuksistani internetissä. Se antaa, mutta myös ottaa paljon. Älkää ymmärtäkö väärin, työssäni on yhä enemmän hyvää kuin huonoa: nautin kirjoittamisesta ja kuvaamisesta yhtä paljon kuin ennenkin ja ajatusten jakaminen samanmielisten ihmisten kanssa tuottaa yhä suurta iloa.

Sitä huonoa vaan alkaa olla paljon enemmän kuin aiemmin ja vaatimukset senkun kasvavat. Joskus tuntuu raskaalta olla töissä silloinkin kun ei ole töissä. Ei aina jaksaisi olla jatkuvasti arvosteltavana, pää pölkyllä kaikesta mitä tekee. En halua edustaa mitään tai tulla tungetuksi mihinkään laatikkoon. Haluan saman vapauden kuin muillakin, olla epätäydellinen, tavallinen ja keskeneräinen. Work in progress, kehityskelpoinen yksilö, paljon potentiaalia.

Elämme epävarmassa ajassa, jossa asioita tehdään useammin pelosta kuin rakkaudesta. Se on saanut ajattelemaan tänä vuonna paljon empatiaa. Me kaikki oletamme omalla kohdallamme, että jos muut vain tietäisivät koko tarinan, he ymmärtäisivät – ja silti olemme itse valmiita tuomitsemaan muita sen perusteella mitä vaikkapa somen kautta näemme ja kuvittelemme tietävämme. Mitä jos yrittäisimme kaikki muistaa, että emme voi koskaan todella tietää millaisia taisteluita muut käyvät? Kaikilla meillä on omamme.

Olin joskus täysin lukossa itseni kanssa. No, ne päivät ovat ohi. En ole varma ovatko nämä täsmälleen toistensa vastakohtia, mutta olen viime kuukausina ollut enemmän kuin auki, takuulla enemmän kuin pidättyväisessä kulttuurissamme olisi ollut suotavaa, vuotanut yli pienimmästäkin heilahduksesta. Väsymys ja vitutus teettää sellaista, raivorehellisyyttä, suoria vastauksia niihinkin kysymyksiin, joita kukaan ei ole esittänyt. Kaikki eivät tietenkään pidä siitä, mutta se on ollut silti enemmän hyvä kuin huono juttu. Kun ei jaksa teeskennellä mitään, muutkin rentoutuvat ja uskaltavat sanoa suoraan.

Pidän minusta enemmän nyt kuin vuosi sitten. En kaikesta mitä teen tai ajattelen, mutta pidän siitä mihin suuntaan olen kasvamassa. Olen päättäväisempi, itsevarmempi. Herkempi ja vahvempi, rehellisempi. Lämpimämpi, empaattisempi.

Olen eri kuin vuosi sitten ja silti sama, läsnä tässä, vaikka kaipaan koko ajan muualle. Olen valmis ja kesken, ehjempi kuin aiemmin, halki, hajalla. Niin moni asia on totta yhtä aikaa, olemassaolon luonne ei ole ikinä ollut joko-tai. Maailma on hyvin monimutkainen ja aika yksinkertainen paikka riippuen siitä mistä kulmasta sitä katsoo. Molemmat ovat totta.

Vuosi ei ollut ehkä helpoin, mutta tälläkin kertaa on paljon mistä olla kiitollinen. Olen ollut elossa (se on enemmän kuin pelkkää hengittämistä), olen rakastanut raivoisasti. Miestä jonka kanssa jaan tämän hullun elämän, ystäviäni jotka ovat parhaita ja inspiroivimpia ihmisiä maailmassa. Pientä kilttiä koiraani ja sen sekopäistä siskoa, jota saamme suureksi iloksemme pitää aina silloin tällöin. En pidä mitään itsestäänselvyytenä, tiedän kuinka onnekas olen. Olen saanut elämässäni nyt jo niin paljon enemmän kuin uskalsin toivoa.

Luin vasta netistä, että maan magneettikentässä näkyy merkkejä siitä että magneettinen pohjois- ja etelänapa yrittävät kiepsahtaa ympäri. Meillä on toivoa, ajattelin. Anything could happen.

Onnellista vuodenvaihdetta, nähdään toisella puolella!

PHOTOS BY STELLA HARASEK, MIKKO RASILA & JARNO JUSSILA

Viisi biisiä uuteen vuoteen

Kuluvan vuoden viimeisiä hetkiä viedään – ja kyllä sitä onkin jo kestänyt! En ole aikoihin ollut näin valmis kohtaamaan uutta vuotta. Vuodenvaihde on juhlahetken lisäksi taitekohta, joka saa monet tarkastelemaan omia menneitä valintojaan ja punnitsemaan toiveitaan uudelle vuodelle. Musiikinnälkäisten iloksi seuraa viisi erilaista teemaan sopivaa biisivinkkiä. Listan saa aloittaa tanskalainen , joka on tehnyt monia hienoja kappaleita, mutta New Year’s Eve on niistä kaikista ehdoton suosikkini.


MØ – NEW YEAR’S EVE

Amerikkalainen indierockyhtye The Walkmen julkaisi tämän kappaleen yli kymmenen vuotta sitten, mutta Bob Dylanilta lainattu fraseeraus ja riemukkaasti rämisevät indiekitarat toimivat yhä. Tällä jos jollain saa tunnelman hetkessä kattoon.


THE WALKMEN – IN THE NEW YEAR

Skottilainen indieyhtye Camera Obscura on tehnyt urallaan viisi ihanasti svengaavaa levyä, joista viimeisimmältä löytyy myös tämä kaunis kappale, jonka näennäisen rauhallisten rivien välissä kytee. Videon äärellä voi viettää hiljaisen hetken pianoa soittavalle Carey Landerille, joka menehtyi pari vuotta albumin julkaisun jälkeen.


CAMERA OBSCURA – NEW YEAR RESOLUTION

Amerikkalaisen Death Cab For Cutien uuden vuoden kappale on vähän melankolinen, mikä ei tule kenellekään bändiä kuunnelleelle ehkä suurena yllätyksenä. Biisissä ei elätellä toiveita uuden vuoden lupauksista, jotka muuttavat kaiken, vaan paluusta vanhoihin aikoihin, kun kaikesta ei ollut tullut vielä monimutkaista: There’d be no distance that could hold us back. Ah tätä aikuistumisen ja ajankulun universaalia tuskaa.


DEATH CAB FOR CUTIE – THE NEW YEAR

Amerikkalainen laulaja-lauluntekijä Regina Spektor on tehnyt useammankin uutta vuotta sivuavan kappaleen, mutta oma suosikkini on pari vuotta sitten julkaistu New Year, jonka päähenkilö asettaa herätyskellonsa soimaan muutamaa minuuttia ennen vuodenvaihdetta ehtiäkseen mukaan juhlahumuun ikkunansa välityksellä. Muutamaan minuuttiin voi mahtua kovin paljon kaikenlaista.


REGINA SPEKTOR – NEW YEAR

Vuoden tykätyimmät Instagram-kuvat

Tartunpa minäkin tähän blogimaailmaa kiertäneeseen haasteeseen. Olen alkanut rakastaa haasteita, niin helppoa vastailla valmiiksi asetettuihin kysymyksiin – väsynyt bloggaaja kiittää ja toivoo lisää haasteita! Seuraa siis yhdeksän tykätyintä Instagram-kuvaa kuluneen vuoden varrelta sekä tarinat niiden takaa.

1 ~ Saimme sisustettua vanhan kodin eteisen juuri sopivasti ennen kuin saimme tietää, että asunto myydään ja joudumme muuttamaan. Ei se mitään, sisustusprojekti oli kiva, vaikka lopputuloksesta ei ehditty nauttia kovin kauan.

Eteishalli ehti kolmen vuoden aikana näyttää hyvinkin erilaiselta, esimerkiksi keittiöremonttimme aikaan, jolloin se palveli retkikeittiön ja raksatarvikevaraston yhdistelmänä ja haisi tärpätiltä ja paistetulta kalalta. Raksatarvikevarasto se oli vielä jonkin aikaa remontin valmistumisen jälkeenkin, kunnes Jarno alkoi hengailla meillä, menetti hermonsa eteishallin kaaokseen ja laittoi sen jouluksi kuntoon. Se oli se sama joulu, kun hän toi meille yllätyslahjaksi kuusen.

2 ~ Ei kovinkaan yllättävää, että kärkiyhdeksikköön päätyi koirakuva. Joku kysyi joskus ovatko koirakuvamme lavastettuja ja vastaus on ehdottomasti ei – nappaamme vaan kameran käteen silloin kun eteen osuu kuvauksellinen tilanne. Koirasiskokset hakeutuvat myös usein itse kameran eteen silloin kun yritämme kuvata jotain ihan muuta, kuten tässä tilanteessa, kun olin ottamassa kuvaa eteisestämme ja linssini eteen ilmestyi kaksi hahmoa kuin Hohto-elokuvan pikkutytöt.

Mäyräkoirilla on kiusallinen tapa tarkkailla palvelusväkeään erilaisilla kuumottavilla tavoilla. Luna-koira on aina osannut manaamisen jalon taidon, jonka se on sittemmin opettanut myös siskolleen. Uskokaa pois, tämäkin kuva olisi ollut huomattavasti karmivampi ilman tuota spontaania haukotusta.

3 ~ Muutimme viime kesänä pois kodista, jossa olin asunut ensin kämppäkaverini ja sitten Jarnon kanssa. Kävimme muuttopäivän päätteeksi viemässä avaimet vanhaan kotiin. Oli melko myöhäinen ilta, joten otimme samalla koirat mukaan iltakävelylle. Ne eivät tienneet mitä ajatella tyhjistä huoneista: ensin tuli ralli, sitten närkästys ja masennus, kun ei ollut sohvaa tai mattoa jolle käpertyä. Mieltään osoittavat mustat eläimet valkoisissa huoneissa näytti niin huvittavalta, että otin muistoksi muutaman kuvan.

Olin viimeinen, joka lähti. Oli jo myöhä, kesäillan ohut kajo valaisi vielä huoneet. Kävin jättämässä hyvästit parvekkeelta aukeavalle näkymälle Telakkarantaan. Seisoin hetken keskellä tyhjää olohuonetta, katselin sen vaaleanpunaista seinää. Sitten jätin avaimet takanreunukselle, kävelin ovelle ja painoin sen kiinni. Otin postiluukusta pois lapun, jossa luki Stella ja Jarno. Sen alla oli vielä minun ja entisen kämppäkaverin sukunimi.

Lue koko kirjoitus: Muuttopäivä ↠

4 ~ Tämä kuva on viime kesältä juuri ennen juhannusta. Olimme matkalla jostain jonnekin ja tien pientareet olivat räjähtäneet täyteen kukkivia lupiineja. Oli pakko pysähtyä tien laitaan kahmimaan kimppu mukaan. Jarno nojasi pakuun, poltteli tupakkaa ja otti kuvia kun hilluin onnellisena kukkien keskellä. Tämä on tyypillinen tilaisuus tekee varkaan -esimerkki siitä miten suurin osa meidän kuvista syntyvät: jompikumpi sekoilee jotain ja toinen nappaa kameran käteen.

Nämä kuvat kuvittivat myös blogijuttua kaupunkijuhannuksesta, joka ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Lue koko kirjoitus: Yhdessä kuljetaan päivän kirkkauteen

5 ~ Ensimmäinen kuva uudesta kodistamme Punavuoressa oli vuoden ylivoimaisesti suosituin Instagram-kuva. Olimme saapuneet Outin kanssa asunnolle odottamaan muuttokuormaa ja kuva on napattu nopeasti makuuhuoneesta hetkeä ennen kuin muuttoauto kaahasi kadulle talon eteen. Oli kesäkuun viimeinen päivä, hento vire liikutti valkoisia sänkyverhoja, jotka edellinen asukas oli jättänyt meille. Me tunsimme hänet ja olimme käyneet asunnossa kauan ennen kuin tiesimme että tulisimme vielä asumaan siellä. Oli todella monen kummallisen sattuman summa, että siitä tuli meidän koti.

Kuva löytyy muiden uudesta kodista otettujen ruutujen ohessa blogikirjoituksesta: Hello, Punavuori ↠

6 ~ Suudelmakuvan minusta ja Jarnosta otti Nata toissakesäisillä Flow-festareilla ja se oli yksi viime vuoden tykätyimmistä. Julkaisin vuoden vanhasta kuvasta sateenkaariversion viime kesänä Pride-viikon kunniaksi, koska uskon yhtäläisiin ihmisoikeuksiin ja kaikkien oikeuteen rakastaa. Tuntuu absurdilta, että yhä vuonna 2018 on tarvinnut keskustella ja taistella näin perusasiasta. Toivottavasti ensi vuonna asiat ovat jo toisin.

7 ~ Rakastan uutta makuuhuonettamme ja ikkunoista siivilöityvää valoa, olkoonkin, että sitä ei ole näkynyt viime kuukausina. Tämä ruutu taisi olla yksi ensimmäisistä uudesta kodista otetuista kuvista sen jälkeen kun tavarat oli purettu ja saatu mitenkuten paikoilleen – kuvassa vallitseva seesteisyys ei tosin kestänyt kauaa, vaan huone räjähti takaisin täyteen kaaokseen vajaassa viikossa sen ottamisen jälkeen.

Tämä on myös kärkiyhdeksikön kuvista ainoa, joka on suunniteltu ja toteutettu tietyn vision mukaan, se nimittäin julkaistiin Instagramin lisäksi myös blogissa osana kaupallista yhteistyötä Familonin kanssa: Makuuhuoneen uudet tuulet ↠

Kuvassa vilahtava puolikas koirapylly ei tosin ollut suunniteltu osa kuvaa. Taitaa olla väistämätön luonnonlaki, että kaikissa kuvissamme on kutsumatta sinne ilmestynyt koirapylly tai kuono tai häntä.

8 ~ Aloitimme viime keväänä kunnostamaan äitini suvun vanhaa taloa, ajatuksena tehdä siitä meidän lappilainen kakkoskoti. Projekti on vasta alussa, mutta siitä on tullut jo varsinainen Instagram-menestys, sillä yksikään aihe ei ole koskaan aiemmin kahminut niin paljon kommentteja, tykkäyksiä ja inbox-viestejä. Ihan mahtavaa, että aihe kiinnostaa, koska se tulee viemään ensi vuonna entistä isomman lohkon ajastamme ja kerrottavaa varmasti löytyy. Tämän kuvan nappasin viime keväänä juuri ennen lähtöä, kun olimme lukinneet oven, pakanneet pakun ja lähdössä ajamaan takaisin etelään.

Talossa on aina ollut tietty väreily, jota en osaa selittää. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, että se sijaitsee Lapissa. Toisaalta talo on nähnyt 140 vuotta sukumme historiaa häistä hautajaisiin ja syntymäpäiviin – esimerkiksi minun isoäitini syntyi tässä talossa. Hän painoi syntyessään vain kaksi kiloa ja siihen aikaan oli ihme, että hän jäi eloon. Neljä tuntia myöhemmin syntyi hänen kaksosveljensä – juuri se isoeno, jolle soudin ruokaa ja joka asutti tätä taloa kuolemaansa asti, kahdeksantoista vuotta sitten.

Lue koko kirjoitus: Vanha hirsitalo Lapissa ↠

9 ~ Jarno otti tämän kuvan minusta Lapissa viime syksynä. Kuvaamme mieluiten luonnonvalossa, erityisen mielellään niinä hetkinä kun valo tarjoaa mahdollisuuden leikkiin ja suodattuu, siivilöityy, läikehtii, lainehtii, väreilee tai hohtaa. Lapin syksyssä tätä kaikkea on tarjolla yltäkylläisesti.

Olimme viettäneet Lapissa viikon emmekä olisi millään halunneet lähteä: Ajattelin ensin, että pakenemme tänne todellisuutta, mutta onhan tämäkin totta – vain täysin toisenlaista kuin arki, jota elämme Helsingissä. Kaikki on vähän verkkaisempaa. Töiden tekeminen isoisoisäni kirjoituspöydän äärellä tuntuu rennommalta (kun nostan katseeni, näen kuinka sukulaismies ajaa traktorilla viemään laitumella odottaville lehmille heinää). Talon puoliksi lahonneilla portailla juotu aamukahvi maistuu aavistuksen paremmalta. Ja me, ehkä me olemme onnellisempia. Ehkä se johtuu siitä, että meillä on aikaa ajatella. Ehkä se on nämä seudut. Ehkä tämä talo kietoo meidät suojelukseen, joka tuntuu kotiinpaluulta.

Lue koko kirjoitus: Pysäytyskuvia ↠

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA