Riisipuuron tuoksu herätti lapsena aattoaamuun. Telkkari napsautettiin päälle tottumuksesta: sieltä tuli lastenohjelmia, joiden jouluinen äänimaisema säesti aamupalaa. Walking in the Air jäi soimaan päähän koko päiväksi. Ulkona oli pimeää ja niin kirpeä pakkanen, ettei sinne ollut mitään asiaa. Naapurit tosin reippailivat toppavaatteissaan kohti kirkkoa niin että lumen narskunta kuului sisälle asti. Kaikki puuhasivat omien askareidensa parissa, joku pelasi pleikkaria, toinen valmisteli saunaa. Joku paketoi vielä lahjaa, kuusi oli jo koristeltu. Oli odottava tunnelma, kaikilla eri syistä. Kohta pääsee saunaan, kohta saa kinkkua. Kohta vieraat tulevat syömään, kohta jaetaan lahjat ja kohta tämä kaikki on ohi.

Muistikuva on monin tavoin perinteinen. Harvoin olen kuitenkaan viettänyt joulua samassa osoitteessa kahta kertaa. Lapsena muutimme monesti, aikuisempana on tullut vietettyä joulua milloin missäkin kumppaneiden kanssa. Joskus on jäänyt joulu kokonaan väliin reissun takia tai siksi ettei vaan huvittanut. Joulu oli mulle pitkään traditioiden täyttämää näytelmää, epäkiinnostavaa pakkopullaa, joka tuntui aiheuttavan ihmisille enemmän stressiä kuin iloa.

Aloin kiinnostua joulusta vasta sitten kun tajusin, että siitä saa tehdä omanlaisen ja viettää sen kuten haluaa. Toki tykkään monista perinteistä, kuten joulusaunasta ja riisipuurosta. Nekin voi tehdä omalla tavallaan siihen tahtiin kun tykkää.

Kolme vuotta sitten olimme alkaneet ihan vaan hengata Stellan kanssa ja sain kutsun joulunviettoon Tehtaankadulle. Toin kollektiiviseksi joululahjaksi kuusen, joka sijoitettiin kunniapaikalle olohuoneeseen. Stella hankki kuusen koristeiksi lasisia palloja, joiden sisään vieraat saivat sujauttaa lapuille kirjoitettuja toivotuksia. Kirjoitin lappuun: rakastu. Se oli ainoa lasipallo, joka jäi avaamattomana kiikkumaan kuusen oksalle, josta hän sen myöhemmin luki ja kysyi oliko se viesti minulta. Vastaus on varmasti helppo arvata.

Olen ajatellut aina, että joulu on perhejuhla, vaikka se ei ole aina siltä omalla kohdalla tuntunut. Olen koko elämäni ollut jonkinlainen joulunomadi, mutta tuona jouluna tuntui, että olen löytänyt oman perheeni.

Siihen liittyy moni parhaista joulumuistoistani. Kuten se, kun olimme Stellan kanssa Tuusulassa hevosrekiajelulla ystävämme luona. Reki oli vuorattu hirventaljoilla, tähtitaivas tuikki koko taivaankannelta ja metsän hiljaisuuden katkaisi vain hevosen pärskintä ja reessä helkkyvät kulkuset. Hetki oli maaginen, toivoin sen jatkuvan ikuisesti.

Tuntuu hyvältä, että on paikka mihin kuuluu. Toivon, että kaikki saisivat kokea sen, mahdollisuuden viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa ja olla kiitollisia kaikesta mitä meillä on. Säteillä positiivista energiaa ympärilleen ja koko maailmaan. Elämme hulluja aikoja. Mikään ei ole tärkeämpää kuin rakkaus ja empatia toisiamme kohtaan.

Hyvää joulua meille jokaiselle, mitä se kullekin sitten merkitsee.

PHOTOS BY STELLA HARASEK