Play, pause, rewind, repeat

Musiikilla on taipumus löytää tiensä luokseni juuri silloin kun tarvitsen sitä. Samalla tavalla kun on olemassa ihmisiä, jotka astelevat eteen ja muuttavat kaiken, on kappaleita ja levyjä, joiden jälkeen kaikki on yhtäkkiä toisin. Maailma ei vaan ole enää sama.

Kuuntelen musiikkia oikeastaan aina. Kotona. Töitä tehdessä. Kun kävelen kadulla. Silloinkin kun kuulokkeet eivät ole päässä, sillä pääni on noin 268 473 kappaleen kokoinen jukebox. Kuuntelen musiikkia usein myös suihkussa. Elänhän taloudessa, jossa on ihan normaalia ottaa suihkuun mukaan kaiutin ja kahvi (joskus viinilasi).

Soitan joskus päiviä tai viikkoja toistolla samaa kappaletta, mutta kuuntelen joka kerralla vähän eri asioita. Ensimmäinen asia, johon uudessa biisissä tartun, on tunnelma: jos se vie mukanaan, se tekee sen yleensä heti. Kun kuulen kappaleen kymmenennen kerran, erotan taustasta kastanjetin nakutuksen tai kiinnitän huomioni bassolinjaan, jota en aiemmin kuullut. Kun kuulen sen sadannen kerran, olen löytänyt siitä kymmenen uutta tasoa ja niiden myötä säkillisen uusia ajatuksia.

Joskus haluan tietää mistä kappaleet kertovat ja mitä niiden tekijät ovat säveltäessään ja sanoittaessaan ajatelleet. Joskus en. Olen lukenut ja katsonut kymmeniä Robert Smithin haastatteluita saadakseni selville mistä Curen alavireisessä maniassa on oikein kyse. Olen järjestelmällisesti välttänyt kaimansa Robert Plantin haastatteluita, jotta Led Zeppelinin taika säilyisi koskemattomana mielessäni. En halua muuttaa siitä mitään.

On ollut myös kausia, kun en ole pystynyt kuuntelemaan musiikkia ollenkaan. Päässä käy joskus niin kova kohina, ettei sinne mahdu mitään muuta. En osaa suhtautua musiikkiin jonain taustalla tapahtuvana, se tahdittaa ja määrittää aina kaikkea halusin tai en.

Monet levyt ja kappaleet vievät takaisin paikkoihin, joissa olin joskus. Toisissa on ilo vierailla, joihinkin en enää halua palata. En pysty kuuntelemaan enää grungea, koska siitä tulee mieleen teinivuodet Lapissa, valtatie neljä ja jaettu yksinäisyys. Alan ajatella lumen loputtomuutta enkä pysty enää hengittämään. Grunge on pilattu minulta lopullisesti – tosin ainoa, jota se harmittaa on Jarno, joka haluaisi silloin tällöin kuunnella Alice In Chainsia ja muita ysärisuosikkejaan.

Enkä voi kuunnella The Curen Wish -albumia luisumatta takaisin taidekoulun neloskerrokseen, graafisen suunnittelun luokkaan, jossa taitoin kaksisatasivuista valokuvakirjaa, annoin Robert Smithin huutaa niin lujaa kuin luokan kaiuttimista lähti ja keräilin siinä sivussa sydämeni säpäleitä luokan lattialta. Jos siellä luokassa olikin välillä muita niin ne eivät uskaltaneet puuttua toimituksiini.

The Afghan Whigsin Crazy on yhtä kuin Los Angeles, sirittävä helle ja ystäväni rämisevä auto, jolla ajoimme aavikolle – katsomaan keskellä ei-mitään esiintyvää The Curea, kuinkas muuten. He soittivat monta kappaletta Wish -levyltään ja minä lähetin postikortin toiselle puolelle kirjoitetun keikan settilistan miehelle, joka oli vastuussa niistä säpäleistä luokan lattialla. Mutta se oli silkkaa ilkikurisuutta, merkki siitä, että olin alkanut jo toipua.

Musiikki voi avata patoja varoittamatta. On kappaleita, jotka saavat minut aina itkemään, kuten Samae Koskisen Kaiken pitää aina jatkua – varsinkin silloin kun kuulin Ylen studiossa siitä jousikvartettisovituksen kummallakin puolellani ystäviä, jotka minun laillani tiesivät millaista on menettää rakkaita liian aikaisin.

On myös musiikkia, jota ei voi kuunnella ollenkaan. Koskaan. Cliff Martinezin säveltämä score-musiikki uudemmalle Solaris-elokuvalle (2002) ajaa minut kuilun partaalle. Kokeilkaapa itse kuunnella tunnin ajan toistolla tätä ja tätä kappaletta. Minä ja Ville Ahosen musiikki tarjoaa turvallisemman tavan tunnustella horjuvan mielenterveyden pohjamutia.

Säätelen tunnetilojani musiikin avulla. Kun tarvitsen energiaa, kuuntelen yhtä kaameaa räppirenkutusta, joka saa minut tanssimaan ja hyppimään. Silloin kun haluan keskittyä, kuuntelen monotonista, mieluiten rytmikästä musiikkia, joka imaisee ihanasti kiihtyvään tunneliin. Kun haluan hullaantua ja lumoutua, kuuntelen edesmenneen Tigerbombsin Honey Junkie -kappaletta ja soitan samanaikaisesti päässäni sitä versiota, jonka kuulin Tampere-vuosina niin monet kerrat livenä (se oli niin paljon säkenöivämpi kuin levytetty versio). Kun kaipaan inspiraatiota, soitan Velvet Undergroundia ja kuvittelen istuvani The Chelsea Hotelin aulassa.

Musiikilla on myös sosiaalinen ulottuvuus. Joidenkin ihmisten kanssa tulee usein kuunneltua musiikkia tietyllä tavalla. Mikon kanssa ajaudumme kaikenlaisiin musiikillisiin luuppeihin, jotka oikeastaan kaikki johtavat samaan paikkaan eli hysteriaan (ja joskus humalaan).

Ilman musiikkia nykyistä parisuhdettani ei ehkä edes olisi. Olimme olleet ystäviä monta vuotta, mutta yhtäkkiä näin Jarnon uudessa valossa, kun hän soitti kappaleen, jota kukaan ei yleensä tiedä ja josta en ikinä puhu, mutta jota rakastan enemmän kuin monia muita maailman kappaleita yhteensä. Ehkä kerron joskus sen tarinan täälläkin.

Muitakin ulottuvuuksia on. Ilman musiikkia en kirjoittaisi. Musiikki kuroo umpeen haavat, vuodet, hiljaisuuden, todellisuuden halkeamat, henkiset ja todelliset kilometrit ihmisten välillä ja kaikkien niiden meihin puhkomat aukot.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

19 thoughts on “Play, pause, rewind, repeat

  1. Teki hyvää lukea tämä teksti juuri nyt. Kipuilen vähän sellaisen asian kanssa, että olen aika analyyttinen ja sellainen, että esimerkiksi oppiakseni haluan tietää miksi mitäkin asiaa teen. Vain näin voin sisäistää ja ymmärtää kokonaisuuden. Ryhdyin juuri opiskelemaan uutta alaa (hoitoalalta media-alalle). Koulussa on välillä hyvin haastavaa kun opettajat eivät opeta sillä tavalla kuin juuri minä tarvitsisin, ja nyt viimeksi kurssikaveritkin jo naljailivat kysymyksistäni ja ns. perusteellisuudestani. Olen kuulemma hankala. Oli ihana ja lohduttavakin lukea sinun tavastasi kuunnella musiikkia ja sen tasoja. Siinä on jotain tosi tuttua.

  2. Musiikilla ja tuoksuilla on käsittämätön voima viedä vuosia takaisin tiettyyn hetkeen ja muistaa tarkalleen missä oli ja mitä tunsi.
    Kiitos <3

  3. Tämän blogin musiikkiin (ja kirjoittamiseen ja lukemiseen) liittyvät jutut on aina ihania ja koskettavia, mutta tämä on ihanin ja koskettavin ikinä! Resonoipi <3

    • Kiitos, niin ihana kuulla ♥ Musadiggarin sydän sykähtää kun tykkäätte musajutuista!

  4. Mä oon käymässä läpi masennusta, alan toipua ja olen löytänyt musiikin takaisin elämääni. Vierähti kolme vuotta ilman että kuuntelin mitään musiikkia. En edes tajunnut, kuin vasta nyt kun toipumisen ensi askelilla aloin kuunnella musiikkia, että kuuntelu loppui juuri silloin kun masennus alkoi. Musiikki on ihmeellinen ja ihana voima, kiitos, kirjoitit siitä upealla tavalla.

  5. Ihana kirjoitus! Niin totta… Mukaanlukien tuo että musiikki voi olla oleellinen asia myös parisuhteessa, tai ainakin sen synnyssä.
    Miesystäväni lähetti minulle yhden Spotify-soittolistansa ennekuin olimme edes tavanneet ekaa kertaa livenä, oli vaikuttava tunne löytää sieltä samoja harvinaisuuksia joita on omillakin listoilla & uusia mielenkiintoisia juttuja. Nyt asumme levyinemme saman katon alla :)

    Ps. Tuli muuten mieleen että viime vuonna tartutitte muhun The War on Drugs -hulluuden. Ihan jonkin verran tuli kuunneltua sitä uusinta albumia tuollon!

    • Oijoi! Klassikko tuo soittolistalla hurmaaminen ♥ Ihanaa. Ja huippua että TWOD-hulluus tarttui, se on parhainta mahdollista hulluutta!

  6. Kiitos taas musavinkeistä; sainhan kuuloni takaisin ja kiitos tekniikan. Mersun (halvimman sellaisen) hinnan verran tekniikkaa kallon sisällä ja pitäähän tästä nyt nauttia.

    Kuulostaa hassulta, mutta kaipaan vinkkejä hyvästä bluetooth- radio/dvd setistä, jotta pääsen taas “kuntoutuksessa” eteenpäin. Jokin kohtuuhintainen mutta silti laadukas setti olisi paikallaan, bluetooth pitää olla ehdottomasti. Onkohan se kaikissa vehkeissä nykyään…?( Puhelimesta en kaipaa vinkkejä.)
    Kiitos ja kumarrus (ja hupskeikkaa…) jos joku vaivautuu jakamaan vinkkinsä.

    • Tietämättä tilanteesta sen enempää, oi ihanaa onnea ♥ Mulla ei valitettavasti ole laitesuosituksia tähän hätään, mutta googlailemalla luulisi löytyvän? Bluetooth taitaa olla nykyisin kaikissa uusissa laitteissa.

  7. Puit hienosti sanoiksi musiikin vaikutuksen elämään. Usein menee kylmät väreet, kun vain miettiikin jotain tiettyä biisiä, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta sepä juuri tekeekin musiikista niin mahtavaa ja tärkeää, että sen avulla voi palata menneisiin hetkiin ja paikkoihin. Tunnista myös tuon, että joitakin bändejä, biisejä tai tiettyjä levyjä ei pysty kuuntelemaan pitkiin aikoihin (tai ehkä ollenkaan) niiden herättämien tunteiden takia.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.