IVALO – sijoita eettiseen muotiin

Kaupallinen yhteistyö: IVALO

Uusi vuosi, uusi bisnesuutinen: minusta on tullut eettisen muodin sijoittaja, ja aion kannustaa teidätkin mukaan! Mutta aloitetaanpa alusta. Viime vuonna otsikkoihin aiempaa isommin noussut ilmastonmuutos on selvästi herättänyt ihmiset sankoin joukoin pohtimaan arvojaan ja kulutustottumuksiaan, sillä eettinen muoti on tällä hetkellä yksi muodin nopeimmin kasvavista osa-alueista. Onneksi. Pikamuotiin perustuva kertakäyttökulttuuri on tutkimusten mukaan yksi maapallon pahimmista saastuttajista, joten uudenlaista ajattelua ja konkreettisia tekoja kohti kestävämpää muotimaailmaa todella tarvitaan silläkin saralla.

Loistavia tapoja tehdä viisaampia valintoja on ostaa vähemmän ja harkitummin, pitää huolta ja korjata kaapista löytyviä vaatteita, käyttää vaatteitaan mahdollisimman kauan ja suosia vaateostoksilla vastuullisia brändejä. Vastuullista muotia suosimalla voimme vaikuttaa koko teollisuuteen: sillä tavoin kannamme pukeutumiseen käyttämämme eurot yrityksiin, joiden arvomaailmaa ja toimintatapoja haluamme tukea.

Vastuullisen muodin ostaminen ei ole valitettavasti aina ihan mutkatonta. Moni mielellään tekisi viisaampia valintoja vaateostoksilla, mutta ei tiedä miten. Mistä todella tietää missä ja miten vaate on valmistettu? Viherpesua vilisevässä maailmassa on vaikea tietää kestääkö tuote oikeasti kriittisen tarkastelun. Ja mikä tärkeintä: mistä vastuullista muotia edes löytyy? Yllättävän moni ei tiedä, eikä ihme, sillä kauppapaikkoja ei ole liikaa: putiikki siellä, toinen täällä. Kuin etsisi neulaa heinäsuovasta, eikä kaikilla ole aikaa tai energiaa etsiä.

Juuri tähän markkinarakoon syntyi eettiseen muotiin keskittyvä verkkokauppa nimeltä IVALO, jossa alkuperää tai tuotantotapojen kestävyyttä ei tarvitse arvailla, sillä mukaan on valittu ainoastaan tarkan seulan läpäiseviä brändejä. IVALO on tullut parin vuoden aikana tutuksi erityisesti nousevien suomalaisten suunnittelijoiden verkkokauppana, joka toimii niin selaimessa kuin kännykässä. Pienillä merkeillä ja suunnittelijoilla on harvoin mahdollisuus perustaa taipaleensa alussa omaa putiikkia ja IVALO on tarjonnut monille tärkeän (toisille jopa ainoan) jälleenmyyntikanavan, josta me kuluttajat löydämme saman katon alta paljon kiinnostavaa suomalaista muotia.

Kullattu rannekoru on kuvauslainassa kotimaiselta hyväntekeväisyyskorumerkiltä Guardian of The Baltic Sealta. Korut valmistetaan Suomessa käsityönä käyttäen laadukkaita ja eettisesti tuotettuja materiaaleja. 

Vuonna 2016 lanseerattu IVALO on maailman laajin eettisen muodin kauppapaikka, kun mitataan brändien määrässä: mukana on nimittäin melkein 350 muotibrändiä, joista suomalaisia on vajaa sata ja loput 17 eri maasta. Globaalisti toimiva palvelu toimittaa tilauksia 22 eri maahan. Kuulostaa kunnianhimoiselta ja sitä se onkin, mutta homma toimii hyvin, koska IVALO ei tarvitse omaa varastoa, vaan tuotteet lähtevät tilaajilleen suoraan brändeiltä. Valikoimissa on monia kotimaisia brändejä, joiden tekemisiä olen itse seurannut kiinnostuneena, kuten Lovia ja Hálo, jonka mekko vilahtaa näissä kuvissa.

IVALOlla on tällä hetkellä käynnissä joukkorahoituskampanja, johon lähdin sijoittajaksi – ja kannustan teitäkin mukaan.

Joukkorahoituksella tähdätään nopeaan, kansainväliseen kasvuun: siihen, että IVALO kasvaisi seuraavan viiden vuoden aikana maailman suurimmaksi eettisen muodin kauppapaikaksi. Suunnitelman suhteen näyttää hyvältä, sillä joukkorahoitus on lähtenyt hienosti käyntiin: kasassa on tällä hetkellä jo yli 270 000€ ja minimitavoite rahoituksen toteutumiselle on 350 110€, joka ei ole enää kaukana.

Miksi lähdin mukaan?

Vastuullinen sijoittaminen kiinnostaa, sillä se on konkreettinen tapa muuttaa maailmaa kestävämpään suuntaan. IVALO on täydellinen sijoituskohde: selvään markkinarakoon kehitetty, teknisesti edistyksellinen konsepti, jota tekevät joukko aidosti innostuneita ihmisiä juuri sellaisella filosofialla, jota tahdon tukea. IVALOn ydinajatus on, että vaatteen tulee kestää käyttöä ja aikaa, laatu on aina tärkeämpää kuin määrä ja vastuullisten valintojen tekeminen pitää olla kuluttajille mahdollisimman helppoa.

Ilahtuisin myös suunnattomasti, jos maailman suurin eettisen muodin kauppapaikka olisi suomalainen! Se on paitsi vastavoima pikamuodille ja kertakäyttökuluttamiselle, myös innovaatio, jolla on globaalilla tasolla paljon annettavaa.

Marta Valtovirta ja Jukka Puljujärvi perustivat kaksi vuotta sitten yhden tämän hetken kiinnostavimmista suomalaista merkeistä, Hálon, jonka vaatteiden inspiraationa toimii Lapin erämaat ja pohjoinen luonto. Merkki ei usko sesonkiajatteluun, vaan panostaa laadukkaisiin vaatteisiin, joita haluaa käyttää kauan. Monet malliston vaatteista ovat pysyvästi valikoimissa.  

Sijoitus on luonnollisesti myös mahdollisuus tehdä rahaa, sillä parhaassa tapauksessa sijoituksensa saa takaisin moninkertaisena. IVALOn tavoitteena on nousta viidessä vuodessa maailman suurimmaksi eettisen muodin markkinapaikaksi ja siitä eteenpäin maksaa omstajilleen joko vuotuista osinkoa, tai myydä yhtiö isommalle yhtiölle sellaisella summalla, joka takaisi omistajille 50-200-kertaisen tuoton.

Miten mahtava yhdistelmä se olisikaan – kartuttaa omaisuuttaan sijoittamalla kestävämpään tulevaisuuteen! On hyvä muistaa, että start upit ovat aina riskisijoituksia: siksi on tärkeää sijoittaa vain sen verran ettei oma talous kärsi kolausta, jos hanke epäonnistuu. Start up -maailmasta kuitenkin ponnistaa moni supermenestys, joka on onnistunut luomaan maailman mittakaavassa jotain aivan uutta: esimerkiksi Airbnb ja Uber aloittivat start up -yrityksinä.

Reidar-minimekko on osa hálo x Reidar Särestöniemi -mallistoa, joka on saanut innoituksensa kittiläläisen Reidar Särestöniemen (1925–1981) säkenöivästä taiteesta. Taskuilla varustetun minimekon hohtava printti on maalauksesta ‘Yössä Kukkii Kummat Kukat’. 

IVALOsta minulla on valtavan hyvä kutina. Muotimaailman murrokseen osuva konsepti on kahdessa vuodessa osoittautunut enemmän kuin toimivaksi ja viime vuoden aikana IVALO lähes tuplasi myyntinsä joka kvartaalilla – se on uskomaton saavutus! Enkä suinkaan ole ainoa IVALOn konseptiin ja kasvupotentiaaliin uskova. Sijoittajien joukossa on muitakin vaikuttajia, kuten Aamukahvilla-Henriikka, Ida365, Pupulandian Jenni ja Viena K. Mukana on myös nimekkäitä ammattisijoittajia Peter Vesterbackasta Leena Harkimoon, Eduard Pauligiin ja Pekka Mattilaan – ja heidän lisäkseen yli 20 muuta start-up -sijoittajaa. Taustavoimista voi päätellä paljon sijoituksen potentiaalista.

Miten voi sijoittaa?

IVALOn joukkorahoituskampanjaan voi osallistua helmikuun loppuun eli 28.2. asti. Minimisijoitus on 223€ ja joukkorahoituksen järjestää FundByME. Jos minimisummaa ei saada kasaan kampanjan aikana, kampanja peruuntuu ja saat sijoittamasi summan takaisin. Mutta jos minimisumma tulee täyteen, sinusta tulee IVALOn osakkeenomistaja minun ja muiden sijoittajien lailla. Hyvältä näyttää, sillä minimitavoitteesta on kerätty tammikuun aikana jo 78% ja aikaa on jäljellä vielä reilu kuukausi.

Yhtiön osakkeenomistajana saa osuuttaan vastaavan summan osinkoa jos ja kun osinkoja jaetaan, tai siivun yhtiön myynnistä, jos yhtiö päätetään myydä.

Sijoittaminen on yksinkertaista ja onnistuu helposti netissä: lue tarkat ohjeet IVALOon sijoittamiseen. Jos innostut mukaan, ilmoittaudu ihmeessä kommenttilootaan – olisi hauska tietää ketkä teistä lähtevät kanssasijoittajiksi!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Be the always to my maybe

Musiikkivinkki Montrealista! Samettisten electrojazz-soundien ystävien kannattaa ainakin olla kuulolla. 24-vuotiaan laulaja-lauluntekijä Charlotte Cardinin soulahtava uusi sinkku sulaa iholle kuin hunaja teehen. Pidän aavistuksen karheasta falsetista, koukuttavasta melodiasta ja raukeudesta. Kaunis video kruunaa kappaleen. Ihanaa, kun videoon ei ole edes yritetty rakentaa jotain väkinnäistä tarinaa, vaan on uskallettu luottaa tunnelman (ja karismaattisen laulajan) voimaan.


☊ CHARLOTTE CARDIN ~ DRIVE

Pienet ilot viikonloppuun

Paluu arkirytmiin on sujunut vähän vaihtelevalla menestyksellä, köhien ja kompastellen. Onni onnettomuudessa on, että kerrankin on ollut aikaa hissuksiin parantua ja palautua, tarttua alkaneen vuoden töihin ja tehtäviin asia kerrallaan ilman aikataulupaineita. Päätin jo viime syksynä umpikyllästyneenä omaan arkeeni, että tänä vuonna ei ole enää jatkuva kiirepaniikki – so far so good. Aavistan, että päätös joutuu koetukselle ensi kuun alussa, kun työt alkavat täydellä teholla, mutta sitäpä suuremmalla syyllä on hyvä, että on tässä ollut aikaa opetella uusia ja terveempiä rutiineja.

Toipilaana on tullut oltua kotoa aika paljon, onneksi siellä on vihdoin toimiva keittiö. Loppusuoralla olevasta remontista uupuu vielä muutama juttu, mutta tuntuu superluksukselta, että kodin kaikki neliöt ovat nyt käytössä. Energia ei ole riittänyt kovin kummoisiin ruoanlaittospektaakkeleihin, mutta olemme haudutelleet inkiväärillä terästettyä teetä, paahtaneet ruusukaalia, paistaneet munakkaita. Valmistaneet yksinkertaisia aterioita, jotka pitävät ihmisen elossa ja tyytyväisenä siinä missä kolmen ruokalajin illallisetkin.

Kodin seinät ovat monen huoneen osalta vielä tyhjät, mutta olohuoneessa ja työhuoneessa olemme saaneet ripustettua muutamia teoksia seinille. Ruokapöydän yllä on ehdoton suosikkini, lempitaiteilijani Marianne Niemisen öljyvärimaalaus, joka säteilee huoneeseen hiljaista energiaa. Kirjoitinkin viime syksynä Manin mustista töistä hänen viimeisimmän näyttelynsä aikoihin.

Ostin perjantain kunniaksi pitkästä aikaa kukkakimpun – pahasti keskeneräisen remontin keskelle ei tuntunut kauhean järkevältä tuoda tuoreita kukkia. Vaaleanpunaisesta unikosta tulee rönsyilevän kimpun päätähti, kun se avautuu tuosta vähän. Elän toivossa, että kimpusta tarttuu vähän eloa omaankin yhä nuutuneeseen olooni.

Kuvissa vilahtaa myös uusi Sara Karlssonin uusi kaunis kirja, josta sain postissa arvostelukappaleen – kiitos! Asioita jotka tekevät kodin keskittyy suurten sisustusbudjettien ja trendien sijaan läsnäoloon ja muihin tärkeisiin asioihin, joista kodin tunnelma syntyy. Olen seurannut Saran tekemisiä ensimmäisestä blogista saakka ja tykännyt aina hänen raikkaista ajatuksistaan ja kevyestä, vaivattomasta kirjoitustyylistään. Pidin kovasti myös Saran edellisestä kirjasta, jossa syvennyttiin onnellisen elämän anatomiaan.

Kotiin ja asumiseen keskittyvä uutuus kiinnostaa tietysti erityisesti nyt, kun omaa kotia pääsee vihdoin laittamaan itselle omaksi ja viihtyisäksi. Suosittelen viikonloppuun myös Saran nykyistä Minutes-blogia, joka tuntuu virkistävältä tuulahdukselta tässä hektisessä ajassa. Esimerkiksi stressitön lähestyminen liikuntaan puhuttelee juuri nyt.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Uusi vuosi Sayulitassa

✖ SAYULITA, MEXICO

Saavumme Sayulitaan viidakkoista pikkutietä pitkin kymmeneltä illalla. Taksi jättää meidät korttelin päähän määränpäästämme, koska keskellä tietä on käynnissä breakdance battle ja kadulla pauhaa ysäriräp. Uuden vuoden juhlinta on ilmeisesti jo alkanut, vaikka aatto on vasta huomenna. Nostamme reput takakontista ja luovimme tien väkipaljouden läpi. Olemme varanneet huoneen bed&breakfast -paikasta, josta en tiedä muuta kuin että se on lähellä rantaa. Sayulitassa tosin kaikki on lähellä rantaa: surffikylä on pieni ja kaikki sijaitsee muutaman hassun kadun varrella.

Majatalo löytyy kulman takaa pienestä porttikongista. Respassa istuu ystävällinen nuori mies, jolle kokki ja häkissä nuokkuva papukaija pitävät seuraa. Kokilla on kaksi suurta koiraa, nekin nukkuvat, tiukoilla kerille kiertyneinä keittiön lattialla. Katson niitä haikeasti, salaisesti haluaisin rapsuttaa jokaista koiraa jonka näen.

Huoneemme on sisäpihan perällä ja sinne kivutaan kapeaa ja jyrkkää portaikkoa pitkin, en saa pimeässä selvää onko se puumaja vai baaritiskin yläpuolelle rakennettu laavu. Sen erotan, että seinien tilalla on bambusermejä, sängyn yllä on hyttysverkko ja pressulla vahvistettu olkikatto. On jo myöhä, riisumme hikiset vaatteet, kaivamme repuista hammasharjat ja kipuamme repaleisen hyttysverkon sisään.

Ensimmäinen yö kestää ikuisuuden. Jarno nukahtaa heti, mutta minä en saa unta: muutaman kymmenen metrin säteellä on ainakin kolme baaria ja jokaisesta raikaa musiikki. Äänieristystä ei ole ja tuntuu kuin yrittäisi nukkua keskellä tanssilattiaa. Kakofonia jatkuu aamuviiteen, onneksi aamulla ei ole kiire mihinkään. Katselen pimeyttä kunnes kyllästyn, kaivan repusta kirjan ja taskulampun. Varpaita palelee, mereltä käy viileä tuulenvire ja peittonamme on pelkkä lakana ja puuvillasta kudottu meksikolainen viltti. Kääriydyn niihin tiukemmin ja liimaudun Jarnon kylkeen.

Vuoden viimeinen päivä koittaa aurinkoisena, alakerran terassilta kantautuu kahvin tuoksu. Syömme aamiaiseksi paistettuja munia, paahtoleipää ja mustia papuja. Chiliäkin olisi tarjolla, heti aamusta ei maistu. Kahvi on kitkerää, mutta sitä on ja se on kuumaa. Krapulaisen näköinen poika kysyy haluammeko mantelimaitoa, sitä emme ole kuulleet aiemmin Meksikossa. Joku nukkuu riippumatossa.

Toiveeni toteutuu ja tutustumme kokin koiriin, jotka ovat juuri ja juuri jaksaneet herätä olemaan vahtikoiria. Toinen on vanha ja toinen vielä pentu, molemmat hellyydenkipeitä jättiläisiä, jotka heittäytyvät lattialle kun niitä rapsuttaa. Kokki kertoo, että amerikkalainen vieras oli yrittänyt ostaa pennun isolla summalla, mutta hän ei ollut myynyt. Kokki oli yhtä järkyttynyt kuin minä olisin, jos joku yrittäisi ostaa Juno-koiran. Suuri musta koiranpentu ei ollut moksiskaan vaan makasi onnellisena selällään ja otti kaiken hellyyden vastaan.

Meillä on Sayulitassa ystäviä, jotka tapaamme keskellä katua värikkäiden viirien alta. Jälleennäkemisen riemu on suuri, vaikkei siitä niin kauaa ole, kun viimeksi näimme Suomessa. Tiedossa on kuitenkin monta monta kiireetöntä päivää, yhteistä lomaa, joka on suurinta luksusta jonka voimme kiireisen syksyn jälkeen kuvitella. Kenenkään ei tarvitse katsoa kelloa tai vastailla puheluihin tai laskea montako tuntia ehtii nukkua, jos tilaa vielä yhden.

Vuosi vaihtuu hiekkarannalla, aallot pauhaavat muutaman metrin päässä. Meillä on kimaltavat mekot ja sandaalit ja samppanjaa, olemme nyysineet rantaravintolan naapuripöydistä paljettinaamareita joista emme saa tarpeeksemme. Vieressä istuu vanha koira, joka haluaa osansa illallisestamme eikä onneksi välitä tuon taivaallista raketeista, joita ihmiset paukuttelevat vain muutaman metrin päässä. Tähtisädetikut ritisevät, niiden rikinkatku muistuttaa asioista jotka olivat kauan sitten totta, mutta nyt olen tässä, katselen pimeässä sinkoilevia kipinöitä eikä mikään voisi olla paremmin.

Uusi vuosi on tunnin tai parin ikäinen, kun päätämme lähteä rannalta ja mennä uuden vuoden drinkeille, kavereiden kesken rinkeille. Haluamme punaiseen baariin, jossa on kuulemamme mukaan kylän parhaat margaritat. Muutkin ovat selvästi kuulleet niistä, sillä punainen baari on täpötäysi ja bileet ovat levinneet kadulle asti. Saamme margaritamme pienen jonottelun jälkeen ja juomme ne istuen vastapäisen talon portailla. Kello on jo paljon kun päätämme lähteä nukkumaan. Kaikkialla soi musiikki, kadulla tanssitaan taas ja arvaan, että juhlat jatkuvat tänäänkin aamuun asti. Kävelen mukulakivikaduilla varvastossuissani, ohuessa mekossani, nojailen mieheen vieressäni. Tämä on neljäs uusi vuosi, jonka kohtaamme yhdessä.

Uuden vuoden ensimmäiset päivät kuluvat maleksien rannoilla ja kaduilla. Pieneksi kyläksi Sayulita on yllättävän äänekäs ja värikäs. Livemusiikki raikaa iltaisin joka kulmalla, vaikka uusi vuosi on juhlittu. Talot on maalattu kirkkailla väreillä, jotka ovat haalistuneet auringossa. Yksi kylän läpi kulkevista kaduista on nimeltään Avenue Revolucion. Sana Revolucion on maalattu isoin kirjaimin monen talon seinään kuin vallankumous saattaisi alkaa minä tahansa hetkenä. Meri tuoksuu kaikkialla. Kapeat kadut ovat täynnä paikallisia kahviloita ja ravintoloita: rakastan sitä, että amerikkalaiset ketjut eivät ole vallanneet tätäkin paikkaa. Ruoka on hyvää melkein kaikkialla. Syömme cevichea ja tacoja ja quesadilloja, maistelemme asioita joiden nimiä emme tiedä tai osaa lausua. Ämpärinkokoiset margaritat maksavat rannalla kolme dollaria ja yhdellä saa aikaan kevyen humalan.

Ravintoloiden lisäksi kylä on täynnä pieniä taidegallerioita ja boheemeja pikkukauppoja, joissa myydään koruja, kristalleja ja neonvärisiä tupsuja. Unisieppareita, maalattuja lehmänkalloja. Rauhanmerkkejä roikkuu joka ovessa. Kylän hippitunnelma on viehko, joskin siitä taitaa olla kiittäminen pitkälti expateja, joiden perustamat puodit ja surf shopit näyttävät tismalleen samalta niin Balin Canggussa kuin kymmenissä muissa samankaltaisissa surffikylissä ympäri maailman. Meksikolaisen kulttuurin kanssa sillä on melko vähän tekemistä.

Monista putiikeista löytyy ilokseni kuitenkin paljon paikallisia käsitöitä, kuten keramiikkaa, tekstiilejä, nahkaisia laukkuja ja kenkiä. Jarno ostaa pienen sovittelun päätteeksi nahkakengät, jotka on tehty käsin lähikaupungissa. Siihen asti hän on kävellyt kaduilla paljain jaloin erottumatta oikeastaan mitenkään joukosta, sillä lauta kainalossa vaeltavat surffarit eivät keskimäärin näytä pitävän kenkiä kovin suuressa arvossa.

Päällimmäisin havainto on, että kylässä on kokoonsa nähden ihan liikaa ihmisiä – liikaa surffareita, muualta uuden vuoden viettoon saapuneita meksikolaisia, talveksi lämpimään muuttaneita amerikkalaisia ja eurooppalaisia turisteja kuten me, reppu selässä saapuneita talvenpakoilijoita, jotka haluavat hengittää meksikolaisen surffikylän letkeää tunnelmaa. Letkeä se onkin, reggae soi siellä sun täällä eikä kenellekään näytä olevan kiire, vaikka ravintolat ovat täynnä ja joka paikkaan saa jonottaa. Väkimäärä on silti saanut kylän ratkeilemaan liitoksistaan ja puhtaan veden kanssa on ongelmia. Jopa meri kylän edustalla on kuulemma saastunut, sillä kylästä lasketaan likavettä suoraan mereen.

Olemme kuulleet varoituksia ja teemme kaikki mahdolliset varotoimenpiteet, mutta tietysti mekin sairastumme, ensin ystävämme, sitten Jarno, ja lopulta, juuri kun kuvittelen välttäneeni täpärästi luodin, se osuu minuunkin. Oksennan yhden yön ja vietän seuraavan päivän sulkeutuneena siniseen huoneeseen. Olemme juuri vaihtaneet majapaikkaa ja juuri nyt osaan arvostaa suurta, kaunista ja kunnollisilla seinillä varustettua kylpyhuonettamme. Olin tosin ajatellut nauttia siitä toisenlaisilla tavoilla, mutta kaikkea ei saa aina valita.

Vessanpytyn äärellä vietetyn yön jälkeen ei tarvitse miettiä mitä seuraavana päivänä tekisi. Olen liian heikko lähtemään ulos, pääsen hädin tuskin vessaan ja sitäkin varten täytyy ottaa seinästä tukea. Silmät eivät suostu tarkentamaan kesken olevan kirjani riveille, joten kaivan repusta tietokoneen ensimmäisen kerran päiviin ja katson elokuvia. Frida Kahlosta tehdyn leffan, koska ollaan Meksikossa. Aloitan Roman, mutta nukahdan ensimmäisen vartin jälkeen. Katson myös Joan Didionista tehdyn dokumentin The Center Will Not Hold ja muistan, että Joan ja John poimivat tyttärelleen nimen Meksikon kartasta: Quintana Roo.

Kun olen maannut vuorokauden sängyssä ja tuijottanut leffoja ja sinisiä seiniä ja holvikaarista tiilikattoa, miettinyt miten on mahdollista että Frida-elokuvassa on täsmälleen samanlainen vihreä pöytä kuin hotellihuoneessamme, kuunnellut ikkunasta kantautuvaa musiikkia ja kadun hälinää ja arvioinut kuinka paljon vettä uskallan juoda, ettei se tule takaisin ylös, tajuan, että tämä on se jota olen kaivannut koko syksyn: hetkeä, kun ehtisin levätä niin paljon, että tylsistyn. Nukkua niin paljon kuin nukuttaa, olla nousematta sängystä koko päivänä. Jos tarvittiin pöpö tainnuttamaan minut tähän tilaan, olkoon niin.

Seuraavana aamuna herään pirteänä täynnä uutta virtaa ja herätän Jarnon: nyt sitä kahvia.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & JUUSO AALTO

Tammikuun tyyli-inspiraatio

Pukeutumisinspiraatio on ollut viime aikoina kateissa. Ymmärrettävää toki: olen ollut kipeänä yli viikon – siitä asti kun palasimme lomalta – ja käynyt ulkona vain pari kertaa villaan vuorattuna todetakseni, että siellä on vihdoin talvi. Pahin flunssa on helpottanut, mutta olen yhä nuutunut. Varmaan aika sama fiilis kuin ikkunalaudallemme nuupahtaneella amarylliksella.

Viime päivien asu: yöpaita, villasukat ja Jarnon verkkarit, joista on käyty jokunen “keskustelu”, sillä hänkin kuulemma haluaisi käyttää niitä. Lupasin jalosti, että hän saa verkkarinsa takaisin heti kun nämä notkahtaneet energiatasot palautuvat ennalleen ja jaksan taas kaivella omasta vaatekaapistani päällepantavaa.

Kimaltava paita 70-luvulta ja Donna Karanin leveälahkeiset vintagehousut

Verkkareissa hengaillessa olen alkanut fantasioida oikeista vaatteista, sellaisista joissa on rento mutta ryhdikäs olo. Kokonaisista asuista, jotka ovat vaivattomia mutta kauniita. Oikein odotan ensi viikkoa: kalenterissa on tapaamisia ja menoja, joita varten täytyy vetää päälle muutakin kuin kotivaatteet.

Juuri nyt kiinnostaa: kimallus yhdistettynä arkipukeutumiseen. Vuodenvaihteen juhlasesonki on ohi, mutta se ei onneksi tarkoita sitä, että kaikki ihanat säihkyvät asiat pitäisi pakata takaisin kaappiin odottamaan ensi syksyä. Ajattelin yhdistää paljettihameeni villapaitoihin. Hopeanhohtoisen vintagepaidan mustiin leveälahkeisiin housuihin. Kimaltavat korot pillifarkkuihin ja silkkipaitaan (lumessa tarpomiseen täytyy toki varata talvisemmat kengät, mutta ajatus erillisistä sisäkengistä viehättää). Jopa paljettimekko voisi mennä puettuna ison villapaidan alle niin että vain helma vilahtaa.

Pura Lopezin kimaltavat korot saatu Minimal Nordicista

Pidän muutenkin ajatuksesta juhlavammista vaatekappaleista osana arkityyliä. Elämä on liian lyhyt siihen, että kaikkein ihanimpia vaatteita roikotetaan kaapissa odottamassa sopivaa juhlaa. Kyllä tammikuussakin saa kimaltaa.

PS. Minimal Nordic, tuo Kämp Galleriassa sijaitseva lempikenkäkauppani, sulkee minun ja muiden kanta-asiakkaiden suruksi ovensa ensi tiistaina klo 14, joten vielä tänään, huomenna ja tiistaina ennättää piipahtaa loppuunmyyntiin. Laadukkaita ja kauniita kenkiä tarjolla 50-80% alennuksella.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Luetuimmat postaukset vuonna 2018

Lopussa arvonta!

Seuraa katsaus päättyneen vuoden luetuimpiin blogipostauksiin! Tein viime tammikuussa samanlaisen listan, josta tykättiin kovasti, sillä moni bongasi siitä kirjoituksia, jotka olivat niiden ilmestyessä jääneet lukematta. Kärkisijoille nousevat kirjoitukset tulevat minullekin yllätyksenä, sillä seuraan analytiikkaa laiskanlaisesti, vaikka työni puolesta pitäisi tietysti tutkia niitä säännöllisesti.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että henkilökohtaiset kirjoitukset kiinnostavat teitä yhä eniten: oman elämän muutoksiin keskittyvät ja muita syvempiä teemoja pohdiskelevat tekstit ovat selvästi luetuimmat ja jaetuimmat, ja herättävät myös eniten keskustelua. Viime vuoden lailla myös ajankohtaisiin aiheisiin kuten ilmastonmuutokseen ja tasa-arvoon pureutuvat jutut kiinnostivat ja puhuttivat.

Jos et jaksa lukea koko juttua, hyppää suosiolla lopussa olevaan arvontaan!

Vanha hirsitalo Lapissa

Ylivoimaisesti eniten on luettu kirjoitustani siitä kuinka olemme aloittaneet elämänmittaisen projektin ja ryhtyneet vastoin kaikkea tervettä järkeä kunnostamaan vajaan tuhannen kilometrin päässä sijaitsevaa hirsitaloa. Aluksi epäilin kävijäpiikin johtuvan siitä, että koko lappilainen sukuni meni yhtäaikaa internetiin ihmettelemään sekoamistamme, mutta sitten selvisi, että vanhojen talojen kunnostaminen on kokonainen skene. Kävijäpiikin taisi sittenkin saada aikaan kaikki ne samalla tavalla seonneet, jotka menivät internetiin yhtäaikaa iloitsemaan uusimmista joukkoonsa saapuneista noviiseista.

Luetuimpien kärjessä oli myös toinen Lappi-aiheinen juttu: Kuumia päiviä pohjoisessa. Vietimme kaikkien aikojen hellekesästä suurimman osan Lapissa ja uitimme koiria 26-asteisessa Tornionjoessa. Lappi-juttuja odottavien iloksi voin kertoa, että kakkoskotimme tulee varmasti olemaan isosti esillä tänä vuonna, sillä aiomme viettää siellä reilusti enemmän aikaa kuin viime vuonna.

Ilmasto muuttuu – ja meidän täytyy myös

Kirjoitin ilmastonmuutoksen aiheuttamasta ahdistuksesta ja ristiriitaisista ajatuksista. Kommenttiloota kävi kuumana: mikään kirjoitus ei herättänyt viime vuonna yhtä paljon sekä positiivista että negatiivista palautetta. Oma ajatustyöni jatkuu yhä ja palaan aiheeseen tänä vuonna varmasti useaan otteeseen. Uskon, että vastuulliset valinnat tulevat olemaan vahvasti läsnä myös muihin aiheisiin liittyvissä jutuissa.

33 vastausta miehen suusta ja Mies vastaa kysymyksiin

Haha! Miehen paljastusjutut selvästi kiinnostavat, sillä nämä kaksi kirjoitusta ylsivät molemmat vuoden luetuimpien kärkeen. Ensimmäisessä kirjoituksessa Jarno kertoo mm. millaiset häät haluaisin, mitä pelkään ja mitä tekisin, jos voittaisin lotossa. Jälkimmäisessä hän vastaa teidän kysymyksiin, kuten esimerkiksi siihen kuinka me oikeastaan tapasimmekaan. Hmm, ehkä toteutamme tänä vuonna vielä kolmannen osan. Jos uskallamme.

Sähkömagneettista säteilyä

Viime syksynä kaikki sähkölaitteet yksinkertaisesti sekosivat, kun tulin lähelle. Kirjoitin aiheesta huvittuneen jutun, jonka myötä selvisi, etten ole suinkaan ainoa samaa kokenut – ilmiö on ilmeisesti yleinen ja sille on olemassa jopa sana, slider. It’s a thing! Kommenttilootasta löytyy kokemuksia ja linkkejä kiinnostuneille, google auttaa myös. Monille tälläiset jutut menevät yli, itse ajattelen että elämä on hauskempaa kun pitää mielen avoimena ja uteliaana. Maailmassa on paljon asioita, joita tiede ei osaa vielä aukottomasti selittää. On ollut myös aikoja, kun radioaaltoja epäiltiin mustaksi magiaksi ja alkuräjähdyksestä puhuvia tiedemiehiä pidettiin hurupäinä. Mistäs sitä tietää mikä kaikki on meille arkipäivää sadan vuoden päästä.

Kohti uutta kotia

Sisustus- ja kotiaiheiset jutut ovat olleet aina luettuja ja tykättyjä, ei siis ihme että tulevaan muuttoon keskittyvä kirjoitus kiinnosti viime kesänä. Tehtaankadun koti myytiin altamme ja löysimme uuden kauniin asunnon, johon muutimme heinäkuussa. Ensimmäiset kuvat uudesta kodista pääsivät myös luetuimpien juttujen joukkoon: Hello Punavuori. Sisustusjuttuja on luvassa varmasti nyt keväästä, sillä syksyn kestänyt remontti alkaa pikkuhiljaa valmistua.

Blogiliittoja

Uskomatonta, että tästä ei ole vielä vuottakaan! Viime keväänä yhdistimme Jarnon kanssa voimamme saman osoitteen alle, sillä oli alkanut tuntua keinotekoiselta erottaa pitkälti yhdessä tehty sisältö kahteen eri blogiin. Samaan syssyyn teimme viisaan päätöksen ja ulkoistimme blogin mediamyynnin Asennemedialle, jonka kanssa olimme tehneet menestyksellistä yhteistyötä jo aiemmin. Muutos ulospäin ei ollut dramaattinen, sillä valitsemme yhä itse sen kenen kanssa teemme yhteistyötä. Agentuurimme hoitaa neuvottelun, myynnin ja raportoinnin, jotta me saamme keskittyä itse tekemiseen.

Jarnon liittyminen kiinteäksi osaksi blogia otettin vastaan ristiriitaisin tuntein: osa iloitsi, toiset pitkän linjan lukijat kauhistuivat uudistuksesta. Uskon kuitenkin, että molemmat leirit ovat nykyään suunnilleen samaa mieltä siitä, että Jarnon silloin tällöin ilmestyvät jutut ovat solahtaneet joukkoon hyvin ja tuoneet kivan lisän – miehen näkökulman! – blogin sisältöön. Jos teillä on erityisesti Jarnolle juttutoiveita, käykää ihmeessä pudottamassa ne tämän postauksen kommenttilootaan.

Nanso-postaukset

Nanson kanssa toteutetut muotikuvapainotteiset postaukset ylsivät tänäkin vuonna kärkeen peräti kolmen kirjoituksen voimin! Tuntuu hienolta, että yhteistyöstä kotimaisen muotitalon kanssa on tykätty näin paljon – suomalaista suunnittelua on ollut ilo tuoda esiin. Listalta löytyi seuraavat kirjoitukset: Aineen taidemuseossa kuvattu 9 x luottovaate syksyyn jossa esittelin viimesyksyisen malliston suosikkivaatteitani, Balilla kuvattu Helpot kesäsuosikit jossa kevätmallisto esittäytyi trooppisissa tunnelmissa sekä Meksikossa Karibianmeren rannalla kuvattu Pellavassa kohti kevättä. Kuvan musta mekko on jäänyt vakikäyttöön, samoin moni muu postauksissa esiintyneistä vaatteista.

Tyttöni mun

Rakkauskirje Juno-koiralle (ja vähän myös vihreämmille myyränmetsästysmaille siirtyneelle Jarvis-koiralle) oli yksi vuoden tykätyimpiä ja jaetuimpia kirjoituksia. Sain valtavan määrän kommentteja tekstin kirvoittamista kyyneleistä ja myönnän, itsekin nyyhkin sitä kirjoittaessani. Kirjoitin sen itseasiassa jo reilu vuosi sitten lentokoneessa matkalla Australiaan, mutta julkaisin tekstin vasta kuukausia myöhemmin. Niin käy usein pidempien juttujen kohdalla, kirjoittelen niitä kun inspiraatio iskee ja sitten ne jäävät odottelemaan sopivaa julkaisuhetkeä.

Valitsin Junon, koska jokin sen unisessa katseessa kertoi, että minä kuuluin sille. Sitäpaitsi sillä oli pikkuisissa tassuissaan mustat täplät, onnenlantit, sanoi kasvattaja, kun silitin niitä.

Mitä tiedän rakkaudesta

Kirjoitus rakkaudesta ja asioista, joita olen siitä oppinut, ylsi vuoden luetuimpien kirjoitusten kärkeen. Ei oikeastaan ihme, koska sitä oli toivottu tosi paljon vuosien varrella. Jutussa kesti, koska vierastan muiden neuvomista isoissa asioissa, joissa koen itsekin vasta opettelevani – en halua jaella ohjeita ylhäältäpäin kuin valaistunut guru, joka tietää miten muiden kannattaa elää. Tuntui, että pitäisi olla enemmän asiantuntemusta, jopa ammattitaitoa, ennen kuin kannattaa alkaa kuuluttamaan ihmissuhteisiin liittyviä ajatuksiaan, mutta tämän tekstin myötä tajusin, että keskeneräisistäkin oppimisprosesseista saa ja kannattaa kirjoittaa. Asioista ei myöskään tarvitse puhua absoluuttisina totuuksina – on ok keskittyä omiin kokemuksiinsa ja omalla kohdalla toimineisiin oivalluksiin. Kesken me ollaan kaikki eikä valmiiksi tulla.

Lupasin itselleni, että olisin yksin, kunnes löytäisin ihmisen, jonka rinnalla olisi sellainen olo, että tähän minä kuulun. Olin valmis odottamaan kolme tai viisi tai kymmenen vuotta. Olin varustautunut siihenkin vaihtoehtoon, että vika oli minussa eikä suhteissani. Ajattelin, että olen mieluummin loppuelämän yksin kuin suhteessa, joka ei ole minua varten.

Havaintoja laihduttamisesta ja lempeydestä

Kansainvälisenä Älä laihduta -päivänä julkaistussa kirjoituksessa kerroin kyllästyneeni jatkuvaan vartalopuheeseen, ulkonäkökyttäämiseen ja siihen, että koko ajan pitäisi olla mieltä omasta ulkonäöstään. Riittämättömyyden tunteet olivat minullekin liian tutut, kunnes muutama vuosi sitten päätin, että nyt saa riittää – elämässä on hitosti tärkeämpiä asioita, joihin haluan käyttää energiani ja aikani.

Pari ajatusta tasa-arvosta

Naistenpäivänä meni hermo suklaaseen ja kukkakimpuihin: En vastusta Naistenpäivää. Naiset tarvitsevat oikeuksilleen omistetun päivän niin kauan kuin naisen asema ei ole tasavertainen. Harmi vaan, että huomio on karannut alkuperäisestä aiheesta kovin kauas ja hukkunut jonnekin ruusukimppujen ja pitsihepeneiden alle. Kovin moni Naistenpäivään vakiintuneista jutuista tuntuu vain vahvistavan niitä sortavia valtarakenteita, joita sen olisi tarkoitus päivastoin purkaa.

Muistiinpanoja vanhenemisesta

Ilahduin, että syntymäpäivänäni julkaistu juttu oli yksi syksyn luetuimmista, sillä pidin siitä paljon itsekin.

Kun olin seitsemäntoista, aikaa oli loputtomasti, tuhlattavaksi. En ajatellut koko asiaa, kuten ei seitsemäntoistavuotiaana tietenkään kuulukaan. Aika oli tyhjä kellotaulu, joka alkoi joka aamu alusta, kas näin, tässä sinulle taas kaksikymmentäneljä tuntia käytettäväksi mihin tahansa haluat. Lapsuus väreili vielä niin lähellä ja asiat kuten aikuisuus tai ajankulu olivat abstrakteja käsitteitä, joista en jaksanut olla kovin kiinnostunut. Tänään täytän kolmekymmentäseitsemän ja ajattelen, että aika on arvokkainta mitä meillä on. Se on ainoa asia, jota emme saa mistään lisää, eikä kukaan meistä tiedä paljonko sitä on jäljellä.

Sellainen lista! Siitä löytyi synttärijutun lisäksi muutama muukin oma suosikkini, kuten koira- ja rakkausjuttu, mutta moni jäi myös uupumaan, esimerkiksi taiteilijahaastattelut Olli Piipon ja Marianne Niemisen kanssa sekä taiteen osto-opas, jota varten jututin kuraattori Heli Mäenpäätä. Tykkäsin myös kirjoituksesta suhteestani musiikkiin.

Tänä vuonna on tarkoitus saada blogin kirjoittamiseen aiempaa suunnitelmallisempi ote, siksipä kokoan tällä viikolla alustavia aiheita, joista aion tänä vuonna kirjoittaa. Listalla on jo ainakin: paljon toivottuja kirjajuttuja, taidetta ja kulttuuria, enemmän haastatteluita ja kiinnostavia ihmisiä sekä asiaa sisustuksesta ja kakkoskodistamme Lapissa.

Kiinnostaa myös kuulla onko teillä toiveita siitä mitä haluaisitte täällä lukea – mistä olette tykänneet, mitä haluaisitte enemmän, entä onko jotain ihan uusia aiheita jotka kiinnostaisivat? Sana on vapaa kommenttilootan puolella. Kaikkien tammikuun loppuun mennessä kommentoineiden kesken arvotaan superkiva luonnonkosmetiikkapalkinto, eli Madaran seerumi!

Osana kuohua

✖ SAN PANCHO, MEXICO

Tein Meksikossa juuri niitä asioita, joita olin kaavaillut tekeväni: enimmäkseen en mitään. Nukuin pitkään ja heräsin ilman herätyskelloa. Vetelehdin rannoilla, katselin kun surffarit kisasivat aalloista. Rapsuttelin koiria ja luin. Luin kerrankin kaikki kirjat, jotka olin pakannut mukaan. Kolme loistavaa, yhden kehnon, mutta sekin sai surkeutensa anteeksi, sillä se tainnutti minua spontaaneille päiväunille. Söin joka päivä cevichea kunnes sain ruokamyrkytyksen, sitten menikin tovi ennen kuin happokypsennetty kala maistui seuraavan kerran. Mutta ei se mitään. Ajatellaan, että se on osa elämystä siinä missä rusketusrajat.

Teen työssäni päätöksiä koko ajan, viime syksynä sai remontin takia tehdä niitä vapaallakin. Siksi reissussa oli ihanaa, kun ei tarvinnut päättää oikeastaan mitään. Tutussa porukassa sellainen onnistuu: jollakin on aina joku visio, jota voi vaan kompata. Minne suunnataan seuraavaksi kun tämä kylä on nähty, missä syödään tänään, otetaanko vielä yhdet.

Kerran valitsin biisin, kun heräilimme uuteen päivään porukalla vuokratusta bungalowista. Se oli Fleetwood Macin Everywhere, laitan sen aina kun en jaksa miettiä muuta. Siitä tulee aina hyvälle tuulelle, eikä vähiten siksi, että siitä on vähän varkain tullut minun ja Jarnon kappale.

Antauduimme rannikon vuorokaudenrytmille, kuumilla leveysasteilla se käy helposti. Silmiä alkaa painaa iltaisin heti auringonlaskun jälkeen, aamuisin herää aurinkoon. Ostin rantaviltiksi valkoisesta puuvillasta kudotun pyyhkeen ja koomisen kokoisen aurinkolippaan suojelemaan kasvojani, koska mitkään suojakertoimet eivät nykyään riitä estämään kiusallisen tumman läiskän ilmestymistä ylähuuleni päälle. Viikset. Ei kiitos.

Kerrankin olisi voinut valvoa yömyöhään ystävien kanssa ilman huolta seuraavan päivän aikatauluista, mutta olimme nukkumassa melkein joka ilta puoleen yöhön mennessä. Taisimme tarvita unta enemmän kuin margaritoja, vaikka ne ovatkin Meksikossa ihan omaa luokkaansa. Ja oli niillekin aikansa, yleensä joka päivä heti lounaan jälkeen. Koska Meksiko.

Kun sallii itsensä vihdoin nukkua tarpeeksi, aivot alkavat kummasti herätä horkastaan. Tuntuu, että pää alkoi loman aikana toimia kunnolla ensimmäistä kertaa kuukausiin. Olin ajatellut liian kauan puolikkaita ajatuksia ja ilmeisesti myös puhunut liian pitkään puolikkailla lauseilla, sillä sain Jarnolta osakseni suurta ihailua, kun kykenin esittämään kokonaisia asioita alusta loppuun unohtamatta sanoja tai sen mistä olin puhumassa. En erityisesti suosittele tätä kenellekään, mutta siinä on kieltämättä puolensa, kun tulee laskeneeksi kumppaninsa odotukset näin alas. Sain pisteitä myös siitä, etten koskenut kahdeksaan päivään tietokoneeseen (tämä on kieltämättä kohdallani jonkinlainen ennätys) ja siitä, että söin joka päivä aamiaisen ja illallisen.

Kesti hetken saada ajatukset pois työasioista ja remonteista, mutta viimeisetkin arkiajatukset sulivat jonnekin aaltoihin sen jälkeen kun saavuimme Sayulitasta San Panchoon. Vuosi oli vaihtunut, olin saanut nukkua akuuteimmat univelat pois ja olin ihanasti irti kaikesta. Iloitsin lomasta ja seurasta, pienistä oivalluksista, joille oli vihdoin tilaa päässäni. Otin pikkukameralla lomakuvia, matkamuistoja. Kuljeskelin hiekalla, join auringossa lämmennyttä vino blancoa pahvimukista. Annoin meren huuhtoutua ylitseni, olin osa kuohua. Samaa kohinaa aaltojen kanssa.

Korvissani on todennäköisesti yhä hiekkaa ja matkalaukku on vielä purkamatta, mutta loma on ohi. Ilmeisesti en ollut kuitenkaan levännyt vielä ihan tarpeeksi, sillä sairastuin paluumatkalla flunssaan. En muista milloin olisin viimeksi ollut kipeä – ja nyt kahdesti parin viikon sisään! Sitä se stressistä irtipäästäminen teettää. Viime päivät ovat kuluneet sängyn pohjalla, mutta taidan olla jo paranemisen puolella, sillä vaakataso alkaa kyllästyttää ja polttelee päästä vihdoin hommiin. Kuullaan pian – ja tervetuloa takaisin langoille.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & ANU MAKKONEN