✖ Helmikuun kootut

Viisi asiaa, jotka ovat huvittaneet, ihmetyttäneet ja kiinnostaneet viime aikoina.

Paluu treeneihin. Tiedän, tällä on uhoiltu lukemattomat kerran – ja sitten lupaavasti alkanut treenikausi on katkennut taas flunssaan, reissuun tai dedisryysikseen. Tällä kertaa ajattelin jättää uhoamisen ja treenikaudesta jauhamisenkin sikseen ja keskittyä ihan hissuksiin vaan lisäämään liikunnan määrää arjessa. Lisääminen ei ole kovin vaikeaa, jos lähtökohta on nolla, joten aloitan Kanervan liikkuvuustunneista ja redcordista sekä Katjan yinjooga-verkkovalmennuksesta (kävin Katjan yinjoogatunneilla silloin kun hän piti niitä Helsingissä ja rakastin niitä, joten tämä on next best thing). Hikitreenit eivät just nyt houkuta, vaikka niidenkin aika varmaan tulee taas, kun olen saanut kerättyä voimiani. Tärkeimmältä tuntuu nyt herätellä lempeästi kehoa talviunestaan ja pitää homma paineettomana.

Silmälasit. En tiedä onko se vanhuus vai ihan vain keski-ikä, joka häämöttää, sillä olen viime kuukausina havainnut laseroiduissa silmissäni uuden ilmiön: en näe enää kunnolla lukea sampoopullojen ja ruokapakkausten pientä printtiä! Kävimme molemmat Jarnon kanssa Trend Opticissa näöntarkastuksessa ja niinhän siinä kävi, että minulle määrättiin lukulasit ja Jarnolle puolestaan lasit kauas näkemistä varten. Löysimme niin superhienot kehykset, että kumpaakaan ei oikeastaan harmita, ollaan vaan hytkytty kärsimättöminä että jokojoko joko ne on valmiit. Ja nyt ne ovat! Palaan aiheeseen!

Kirppiskirjat. Kirjat ylipäänsä. Tuntuu, että kannan kolmasosan rahoistani Fredrikinkadulla sijaitsevaan Niteeseen enkä äkkiseltään keksi pennosilleni parempaa sijoituskohdetta. (Ei mennä nyt siihen onko hyvä vai huono asia, että henkinen pääoma on aina kiinnostanut taloudellista pääomaa enemmän.)

Kuvissa vilahtavat kirjahelmet ostin kuitenkin Iso Roban Fidalta laukun pohjalla kilisevillä kolikoilla ja olin molemmista eri syistä mielissäni. Muumit menivät minulta lapsena ohi, kun en kasvanut Suomessa, mutta kiinnostuin Tove Janssonista aikuisena, kun kävin muutamia vuosia sitten hänen tuotannolleen omistetussa laajassa näyttelyssä – sieltä löytyy nimittäin paljon muutakin kuin muumit. Kuvanveistäjän tytärtä en ole vielä lukenut.

Charles Bukowski puolestaan on tullut vuosien varrella tutuksi romaaniensa ja novelliensa kautta, mutta herran runouteen en ole aiemmin tullut tarttuneeksi ajan kanssa. Kansien välistä löytyy aika väkevää kamaa, niitä voi nautiskella aina muutaman kerrallaan vähän kuin maistelisi konjakkia hyvän illallisen jälkeen.

Laskiaispullat. Olen syönyt niitä kaksi eli noin neljäkymmentäkahdeksan vähemmän kuin olisin halunnut. Harmi, että vatsa ei vaan kestä. Rakastan hiilareita kaikissa muodoissaan ja siksipä onkin tragedia, että olen joutunut kehoni hyvinvointini nimissä karsimaan ne viime aikoina ruokavaliosta lähes kokonaan. Sitä suuremmalla syyllä nautin tuhatprosenttisesti näistä hetkistä, kun syön jotain totaalisen epäterveellistä ja hyödytöntä, josta tulee vain ja ainoastaan hyvälle mielelle. Uskon vakaasti, että onni löytyy tasapainosta. Tasapainolla tarkoitan sitä, että ainakin joskus syö pullaa.

Kevät ja pajunkissat. Okei, eletään vasta helmikuun loppua ja tiedostan täysin, että sää voi tehdä vielä monta täyskäännöstä ja lyödä tuolilla naamaan. Kukaan ei voi silti kieltää, etteikö ulkona juuri nyt näyttäisi ja tuntuisi keväiseltä! Loskalammikot ovat kuivuneet ja paljas asfaltti tuntuu vanhalta ystävältä. Aurinkokin on näyttäytynyt monena päivänä, olen imenyt itseeni valoa kuin nuupahtanut kasvi. Miten sillä voikaan olla niin suuri vaikutus omaan oloon? Lämpenevien kelien iloa himmentää vähän huoli siitä onko tämäkin merkki ilmaston muuttumisesta. Toisaalta juuri tätä kirjoittaessani korvanappiini kantautui tieto, että loppuviikoksi olisi luvattu taas lumipyryä. Kattellaan. Onneksi on nuo kukkakaupasta kotiinkannetut pajunkissat, joiden turvin pitää yllä toivetta keväästä. Lumoudun niiden pehmeydestä aina kun näen ne.

Miten teidän helmikuu on sujunut? 

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Eettistä muotia ja välikausivarusteita

Hassua katsoa näitä pyrykuvia nyt, kun lumikinokset ovat jo kadonneet Helsingin kaduilta. Ei tästä hetkestä ole kuin kaksi viikkoa! Oli niin absurdia lapioida pakua kinoksesta aina kun piti lähteä jonnekin. Punavuoressa vallitsi toverillinen solidaarisuus: lähikaupasta lainattiin lapiota, naapurit auttoivat työntämään auton liikkeelle. Lunta pyrytti joka päivä lisää ja olin ihan varma, että kevät ei tule koskaan. Mutta eipä siinä sitten mennytkään kuin hetki – nyt ulkona tarkenee jo ilman kaulahuivia ja villasukkien sijaan tarvitaan kumppareita.

Kuvissa heiluvan linjakkaan takin on tehnyt oululainen Kiks, joka valmistaa laadukkaista kierrätys- ja ylijäämämateriaaleista urbaaneja unisex-vaatteita. Merkki kuuluu niihin harvoihin, jotka valmistavat tuotteensa Suomessa: Kiksin tuotteet suunnitellaan ja ommellaan käsityönä Oulussa. Armeijan ylijäämästä tehdyssä välikausitakissa on kaikki just kuten pitää: isot taskut, suuri huppu, kaunis a-linjainen leikkaus ja säänkestävä materiaali. Ohut harmaa päällyskangas muistuttaa perinteistä sarkakangasta ja sen alla on vuori, joka pitää tuulta ja tihkua. Täydellinen takki koiran kanssa kävelemiseen – näihin aikoihin vuodesta ei ikinä tiedä mitä taivaalta tulee ja Helsingissä nyt käy joka kevät aika navakka viima.

Takki on todella laadukas ja kaunis, mutta kaikkein parhaimmalta tuntuu, että se on valmistettu eettisesti, ekologisesti ja lähellä. Tämä on se suunta, johon haluan omilla valinnoillani kannustaa muotimaailmaa: kohti vastuullista ajattelua ja kestäviä tuotantotapoja. En halua arvailla missä olosuhteissa vaatteeni on tehty tai miettiä kenen kustannuksella laatua ja hintaa on poljettu alas. Haluan käyttää ja rakastaa vaatteitani kauan, korjata ja huoltaa niitä kun ne tarvitsevat sitä. Ja kun hankin uutta, haluan tukea brändejä, jotka ajattelevat samoin kuin minä.

Ihastuin takkiin eettiseen muotiin keskittynyttä IVALOA selatessani ja sain sen omakseni osana yhteistyötämme. Kerroinkin tovi sitten, että lähdin brändilähettilääksi ja sijoittajaksi IVALOn joukkorahoituskampanjaan, jonka tiimoilta on saatu juuri loistouutisia: joukkorahoitus on saavuttanut tavoitteensa nyt jo pari päivää ennen päättymistään! Se tarkoittaa, että hanke toteutuu ja pääsemme joukolla rakentamaan IVALOsta maailman suurinta eettisen muodin kauppapaikkaa. Tuntuu hullun hyvältä olla mukana muuttamassa muotimaailmaa kestävämpään suuntaan, luomassa vastavoimaa pikamuodille ja kertakäyttökulttuurille.

Ihan pian olen siis virallisesti eettisen muodin sijoittaja. Olen niin innoissani – ja ah niin aikuinen olo! Vielä ennättää mukaan: IVALOn joukkorahoituskampanjaan voi nimittäin osallistua vielä parin päivän ajan eli 28.2. asti. Minimisijoitus on 223€ ja joukkorahoituksen järjestää FundByME. Sijoittamalla sinusta tulee minun ja muiden sijoittajien lailla IVALOn osakkeenomistaja, joka saa osuuttaan vastaavan summan osinkoa jos ja kun osinkoja jaetaan, tai siivun yhtiön myynnistä, jos yhtiö päätetään myydä. Lue lisää aiemmasta kirjoituksestani – olisipa huippua, jos teidän joukosta löytyy vielä muutama kanssasijoittaja!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Liian köyhä kouluun?

Olin yhdeksänvuotias, kun vanhempani erosivat. Muuttorumban jälkeen asetuimme toiselle puolelle Ylivieskaa ja vaihdoin koulua, kun matka vanhalle ala-asteelle kävi liian pitkäksi. Uudessa koulussa kuulin, että opettajia oli varoitettu vilkkaasta ja keskittymishäiriöisestä ongelmalapsesta, joka tuli rikkinäisestä perheestä. Siitä tuli leima, jonka mukaan aloin käyttäytyä. Vietin suurimman osan oppitunneista opettajanhuoneessa, etten häiritsisi opetusta. Kopiokoneen kanssa hölmöily tuli tutuksi ja jokainen välitunti alkoi kymmenen minuuttia aiemmin, koska tunsin olevani vastuussa välituntikellon soittamisesta.

Kotoa oli kadonnut kuri. Aloin testata rajojani, jotka venyivät ja venyivät, kunnes niitä ei enää ollut. Olin kaveripiirini ainoa, jolla ei ollut kotiintuloaikaa. Notkuin joka päivä iltamyöhään ulkona, pyörin skeittiparkilla tai tein tihutöitä ympäri Ylivieskaa. Kadun jokaista graffitia ja hajotettua ikkunaa.

Vähävaraisen yksinhuoltajan lapsena, yhtenä neljästä, minulla ei ollut myöskään viikkorahaa. Kun luokka meni jouluna kirkkoon, opettaja antoi minulle kymmenen markkaa siitä hyvästä, että istuin hiljaa ja erillään muista. Ostin sillä uutena vuonna raketteja (kadun myös kaikkia niitä räjäytettyjä postilaatikoita).

Kuudennnen luokan lopussa olimme opettajien kanssa varmasti yhtä helpottuneita siitä, että ala-aste oli osaltani ohi. Kiitos teille kärsivällisyydestä.

Yläasteella aloin purkaa energiaa muuhunkin kuin yleiseen häiriköintiin ja extreme-ninjailuun lähimetsissä. Pelasin jalkapalloa, jääkiekkoa, pesäpalloa ja koripalloa, skeittasin ja lumilautailin. Meillä ei ollut varaa ostaa mitään uutena, mutta hankin käytettyjä mailoja jäähallin myyjäisistä ja sain joskus kavereilta vanhan lumilaudan. Kerran jalkapallojoukkueeni maksoi kausimaksuni, koska meillä ei ollut siihen rahaa ja joukkue halusi minun jatkavan pelaamista. Kiitos teille siitä. Ilman aktiviteetteja ja harrastusten kautta saatuja ystäviä en olisi nyt tässä.

Monesti lapset ymmärtävät vasta aikuisempana, että kotona on ollut rahasta pulaa. Minä tiesin jo silloin, että meillä oli tiukkaa. Välillä rahaa ei ollut mihinkään, joten aloin varastella. Siitä oli jo kehittymässä tapa. Olin viittä vaille valmis nuorisorikollinen, kun jäin kiinni korvalappustereot farkkujeni vyötäröllä. Poliisi haki minut kaupasta ja muistan ikuisesti tuon kymmenen metrin matkan kaikkien silmien alla. Se oli yksi nöyryyttävimmistä hetkistä elämässäni, ajattelin, että nyt se on menoa, millään ei ole enää väliä. Istuin poliisiautossa ja itkin, koska tiesin, että rikosrekisterin ja varkaan leiman saaminen tulisi muuttamaan kaiken. Olin pilannut perheemme maineen, tuhonnut oman tulevaisuuteni. Itkun loputtua ylikonstaapeli ajoi minut kotiin, jätti minut korttelin päähän ja sanoi, että pidetään tämä meidän salaisuutena. Se oli käänteentekevä hetki. Kiitos, että näit minussa nuoren, joka oli valmis muuttamaan tapansa.

Vaikeudet heijastuivat koulunkäyntiin. Mulla epäiltiin olevan ADHD ja tunsin saaneeni sekä selityksen että syyn olla vilkas ja vaikea. Olin jatkuvasti tukkanuottasilla opettajien kanssa. Minua kiinnosti vain taideaineet ja käsillä tekeminen – ja kotitaloustunnit, koska siellä sai syödä. Lukuaineista lintsasin ja pääsin lunttaamalla rimaa hipoen kokeiden läpi. Väärensin poissaolovihkoon äidin nimen, en halunnut vaivata häntä. Olin täysin hukassa: olin saanut mahdollisuuden, mutta en tiennyt mitä olisin sillä tehnyt. Kaikki muut tuntuivat tietävän mihin olivat ryhtymässä yläasteen jälkeen, itse olin keskittynyt selviytymiseen. En osannut sanoa mihin ammatilliseen koulutukseen olisin halunnut hakeutua ja ajattelin, että lukio oli muita, fiksumpia varten. Menin sinne minne monet muutkin vaikeista oloista tulleet, kymppiluokalle.

Kymppiluokalla tuntui kuin meidät olisi vain siirretty syrjään muista, eteenpäin menneistä koulutovereista. Koulu oli fyysisestikin syrjässä, viisitoista kilometriä pikkukaupungin ulkopuolella. En kuulunut sinne, en ainakaan halunnut kuulua. Kestin kaksi päivää. Sitten kävelin rehtorin luo ja sanoin, että haluan pois, minne tahansa pois. Rehtori soitti puhelun ja sanoi, että mene huomenna lukioon todistuksesi kanssa. En ehtinyt edes ajatella haluanko tai kelpaanko lukioon, tiesin vain että keskiarvoni ei ollut lähimainkaan riittävä. Seuraavana päivänä istuin opinto-ohjaajan kansliassa vessapaperin arvoinen päättötodistus kädessäni. Hän näki minussa potentiaalia, ylipuhui rehtorin ottamaan mut koeajalle ja niin musta noin vaan tuli lukiolainen. Se oli toinen käänteentekevä hetki. Tajusin, ettei mun tarvi aina taistella auktoriteetteja vastaan. Joskus ne olivat mun puolella. Kiitos, kun ymmärsitte tilanteeni ja annoitte mahdollisuuden.

Äitini jäi varhaiseläkkeelle samoihin aikoihin kun pääsin lukioon. Se tarkoitti, että siirryin elätettävän roolista aikuisten maailmaan ja muutin 16-vuotiaana veljeni kanssa omaan asuntoon. En saanut alaikäisenä opintotukea, vaan elin asumistuella ja sossun toimeentulotuella. Oli yllätys, että lukiossa kirjat piti ostaa itse. Vielä isompi shokki oli, kun selvisi paljonko ne maksoivat. Matematiikan tunneille tarvittiin myös laskin. Onneksi mulla oli kavereita monista eri ikäluokista ja pystyin ostamaan heiltä käytettyjä kirjoja. Osan kursseista kävin ilman omaa kirjaa.

Minusta ei tullut mallioppilasta, vaikka olin saanut vapaapassin lukioon. Keskittymishäiriö teki pänttäämisestä haastavaa ja tein kaikkeni pysyäkseni muiden perässä. Lukuaineissa vitonen oli voitto: kirkkaasti kurssista läpi! Keräsin mahdollisimman paljon opintopisteitä taideaineista, liikunnasta ja kaiken maailman hiihtovaelluksista. Aloitin lukion ohella iltatyön pitseriassa, että saisin maksettua vuokran, laskut ja opiskelut. Pelkkä arjesta selviytyminen oli raskasta ja olin lopulta totaalisen uupunut. Monet arkiset asiat, jotka muille olivat itsestäänselviä, olivat mulle taistelu. Kotoa ei herunut tukea tai kannustusta, siellä vain ihmeteltiin, että olin päässyt näinkin pitkälle. Olin perheeni ensimmäinen, joka oli mennyt lukioon.

Päivät koulussa ja illat töissä poltti loppuun ja abivuonna tuli romahdus. Makasin kaksi viikkoa sängyssä kykenemättä nousemaan. Lopetin työt, mutta palasin kouluun, sillä halusin hoitaa sen loppuun. Olin saanut mahdollisuuden enkä halunnut tuottaa enää pettymystä. Olin päättänyt saada valkolakin osoittaakseni itselleni, että voin päättää oman elämäni suunnan ja näyttääkseni kaikille minua auttaneille, että olin sen arvoinen. Oli niin hieno tunne nähdä oma nimi ylioppilaaksi valmistuneiden listassa! Tuntui, että elämä aukesi. Ensimmäistä kertaa oli olo, että nyt pärjään ihan missä vaan.

Tiedän olleeni vaikeuksista huolimatta onnekas. Olin liian ylpeä ja häpeissäni pyytääkseni apua, mutta sain sitä silti. Futisjoukkueen, parin rehtorin ja opinto-ohjaajan lisäksi ystävät ja tyttöystävä perheineen auttoivat: ruokkivat, ottivat mukaan mökkireissuille ja retkille joihin en olisi muutoin päässyt, kannustivat ja kuuntelivat, ojensivatkin tarvittaessa, antoivat rajoja joita en ollut saanut. Kiitos teille kaikille siitä. Elän nyt parempaa elämää kuin olisin voinut ikinä kuvitella, enkä olisi nyt tässä ilman apua. En ole ikinä pitänyt sitä itsestäänselvänä. Kaikilla lapsilla ei ole ympärillään auttamishaluisia tai siihen kykeneviä ihmisiä.

Köyhien lasten määrä Suomessa on kasvussa: joka kymmenes lapsi elää pienituloisessa perheessä. Se tarkoittaa noin 120 000 lasta, joilla ei ole parhaat mahdolliset lähtökohdat elämään. Heidän huoltajillaan ei välttämättä ole mahdollisuutta maksaa opiskeluun tarvittavia välineitä tai tarjota tukea opinnoissa. Vaikka opetusmateriaali on muuttunut osin sähköiseksi, tietokone ei todellakaan irtoa yhtään sen halvemmalla kuin mun lukiokirjat, eikä opintoihin keskittyminen ole helppoa, jos täytyy samaan aikaan taistella jokapäiväisestä selviytymisestä.

Ei ole oikein, että opiskella saavat vain ne, joilla on siihen varaa. Se lisää eriarvoisuutta ja nuorten syrjäytymistä. On tärkeää, että pidämme yhdessä huolta kaikkien mahdollisuudesta opiskella riippumatta varallisuudesta tai perhetaustoista. Tiedän omasta kokemuksesta, että opiskelemaan pääsemisellä voi olla koko elämää mullistava vaikutus. Mun elämä olisi voinut yhtä hyvin mennä ihan toisella tavalla.

Tämän vuoden Yhteisvastuukeräys on käynnistynyt. Keräyksellä tuetaan tänä vuonna lasten ja nuorten koulutusta Suomessa ja maailman katastrofialueilla. Vähävaraisten lasten ja nuorten opiskelua tuetaan esimerkiksi avustamalla maksullisten opiskeluvälineiden hankinnassa.

Kuulun itse niihin, jotka eivät olisi päässeet näin pitkälle ilman apua. Siksi halusin lähteä mukaan kampanjaan ja kannustaa teitäkin osallistumaan. Lahjoittaminen on helppoa ja onnistuu puhelulla, tekstarilla, MobilePaylla tai Siirto-sovelluksella. Lue lisää keräyksestä Yhteisvastuun sivuilta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK