✖ Helmikuun kootut

Viisi asiaa, jotka ovat huvittaneet, ihmetyttäneet ja kiinnostaneet viime aikoina.

✖ Paluu treeneihin. Tiedän, tällä on uhoiltu lukemattomat kerran – ja sitten lupaavasti alkanut treenikausi on katkennut taas flunssaan, reissuun tai dedisryysikseen. Tällä kertaa ajattelin jättää uhoamisen ja treenikaudesta jauhamisenkin sikseen ja keskittyä ihan hissuksiin vaan lisäämään liikunnan määrää arjessa. Lisääminen ei ole kovin vaikeaa, jos lähtökohta on nolla, joten aloitan Kanervan liikkuvuustunneista ja redcordista sekä Katjan yinjooga-verkkovalmennuksesta (kävin Katjan yinjoogatunneilla silloin kun hän piti niitä Helsingissä ja rakastin niitä, joten tämä on next best thing). Hikitreenit eivät just nyt houkuta, vaikka niidenkin aika varmaan tulee taas, kun olen saanut kerättyä voimiani. Tärkeimmältä tuntuu nyt herätellä lempeästi kehoa talviunestaan ja pitää homma paineettomana.

✖ Silmälasit. En tiedä onko se vanhuus vai ihan vain keski-ikä, joka häämöttää, sillä olen viime kuukausina havainnut laseroiduissa silmissäni uuden ilmiön: en näe enää kunnolla lukea sampoopullojen ja ruokapakkausten pientä printtiä! Kävimme molemmat Jarnon kanssa Trend Opticissa näöntarkastuksessa ja niinhän siinä kävi, että minulle määrättiin lukulasit ja Jarnolle puolestaan lasit kauas näkemistä varten. Löysimme niin superhienot kehykset, että kumpaakaan ei oikeastaan harmita, ollaan vaan hytkytty kärsimättöminä että jokojoko joko ne on valmiit. Ja nyt ne ovat! Palaan aiheeseen!

✖ Kirppiskirjat. Kirjat ylipäänsä. Tuntuu, että kannan kolmasosan rahoistani Fredrikinkadulla sijaitsevaan Niteeseen enkä äkkiseltään keksi pennosilleni parempaa sijoituskohdetta. (Ei mennä nyt siihen onko hyvä vai huono asia, että henkinen pääoma on aina kiinnostanut taloudellista pääomaa enemmän.)

Kuvissa vilahtavat kirjahelmet ostin kuitenkin Iso Roban Fidalta laukun pohjalla kilisevillä kolikoilla ja olin molemmista eri syistä mielissäni. Muumit menivät minulta lapsena ohi, kun en kasvanut Suomessa, mutta kiinnostuin Tove Janssonista aikuisena, kun kävin muutamia vuosia sitten hänen tuotannolleen omistetussa laajassa näyttelyssä – sieltä löytyy nimittäin paljon muutakin kuin muumit. Kuvanveistäjän tytärtä en ole vielä lukenut.

Charles Bukowski puolestaan on tullut vuosien varrella tutuksi romaaniensa ja novelliensa kautta, mutta herran runouteen en ole aiemmin tullut tarttuneeksi ajan kanssa. Kansien välistä löytyy aika väkevää kamaa, niitä voi nautiskella aina muutaman kerrallaan vähän kuin maistelisi konjakkia hyvän illallisen jälkeen.

✖ Laskiaispullat. Olen syönyt niitä kaksi eli noin neljäkymmentäkahdeksan vähemmän kuin olisin halunnut. Harmi, että vatsa ei vaan kestä. Rakastan hiilareita kaikissa muodoissaan ja siksipä onkin tragedia, että olen joutunut kehoni hyvinvointini nimissä karsimaan ne viime aikoina ruokavaliosta lähes kokonaan. Sitä suuremmalla syyllä nautin tuhatprosenttisesti näistä hetkistä, kun syön jotain totaalisen epäterveellistä ja hyödytöntä, josta tulee vain ja ainoastaan hyvälle mielelle. Uskon vakaasti, että onni löytyy tasapainosta. Tasapainolla tarkoitan sitä, että ainakin joskus syö pullaa.

✖ Kevät ja pajunkissat. Okei, eletään vasta helmikuun loppua ja tiedostan täysin, että sää voi tehdä vielä monta täyskäännöstä ja lyödä tuolilla naamaan. Kukaan ei voi silti kieltää, etteikö ulkona juuri nyt näyttäisi ja tuntuisi keväiseltä! Loskalammikot ovat kuivuneet ja paljas asfaltti tuntuu vanhalta ystävältä. Aurinkokin on näyttäytynyt monena päivänä, olen imenyt itseeni valoa kuin nuupahtanut kasvi. Miten sillä voikaan olla niin suuri vaikutus omaan oloon? Lämpenevien kelien iloa himmentää vähän huoli siitä onko tämäkin merkki ilmaston muuttumisesta. Toisaalta juuri tätä kirjoittaessani korvanappiini kantautui tieto, että loppuviikoksi olisi luvattu taas lumipyryä. Kattellaan. Onneksi on nuo kukkakaupasta kotiinkannetut pajunkissat, joiden turvin pitää yllä toivetta keväästä. Lumoudun niiden pehmeydestä aina kun näen ne.

Miten teidän helmikuu on sujunut? 

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Eettistä muotia ja välikausivarusteita

Hassua katsoa näitä pyrykuvia nyt, kun lumikinokset ovat jo kadonneet Helsingin kaduilta. Ei tästä hetkestä ole kuin kaksi viikkoa! Oli niin absurdia lapioida pakua kinoksesta aina kun piti lähteä jonnekin. Punavuoressa vallitsi toverillinen solidaarisuus: lähikaupasta lainattiin lapiota, naapurit auttoivat työntämään auton liikkeelle. Lunta pyrytti joka päivä lisää ja olin ihan varma, että kevät ei tule koskaan. Mutta eipä siinä sitten mennytkään kuin hetki – nyt ulkona tarkenee jo ilman kaulahuivia ja villasukkien sijaan tarvitaan kumppareita.

Kuvissa heiluvan linjakkaan takin on tehnyt oululainen Kiks, joka valmistaa laadukkaista kierrätys- ja ylijäämämateriaaleista urbaaneja unisex-vaatteita. Merkki kuuluu niihin harvoihin, jotka valmistavat tuotteensa Suomessa: Kiksin tuotteet suunnitellaan ja ommellaan käsityönä Oulussa. Armeijan ylijäämästä tehdyssä välikausitakissa on kaikki just kuten pitää: isot taskut, suuri huppu, kaunis a-linjainen leikkaus ja säänkestävä materiaali. Ohut harmaa päällyskangas muistuttaa perinteistä sarkakangasta ja sen alla on vuori, joka pitää tuulta ja tihkua. Täydellinen takki koiran kanssa kävelemiseen – näihin aikoihin vuodesta ei ikinä tiedä mitä taivaalta tulee ja Helsingissä nyt käy joka kevät aika navakka viima.

Takki on todella laadukas ja kaunis, mutta kaikkein parhaimmalta tuntuu, että se on valmistettu eettisesti, ekologisesti ja lähellä. Tämä on se suunta, johon haluan omilla valinnoillani kannustaa muotimaailmaa: kohti vastuullista ajattelua ja kestäviä tuotantotapoja. En halua arvailla missä olosuhteissa vaatteeni on tehty tai miettiä kenen kustannuksella laatua ja hintaa on poljettu alas. Haluan käyttää ja rakastaa vaatteitani kauan, korjata ja huoltaa niitä kun ne tarvitsevat sitä. Ja kun hankin uutta, haluan tukea brändejä, jotka ajattelevat samoin kuin minä.

Ihastuin takkiin eettiseen muotiin keskittynyttä IVALOA selatessani ja sain sen omakseni osana yhteistyötämme. Kerroinkin tovi sitten, että lähdin brändilähettilääksi ja sijoittajaksi IVALOn joukkorahoituskampanjaan, jonka tiimoilta on saatu juuri loistouutisia: joukkorahoitus on saavuttanut tavoitteensa nyt jo pari päivää ennen päättymistään! Se tarkoittaa, että hanke toteutuu ja pääsemme joukolla rakentamaan IVALOsta maailman suurinta eettisen muodin kauppapaikkaa. Tuntuu hullun hyvältä olla mukana muuttamassa muotimaailmaa kestävämpään suuntaan, luomassa vastavoimaa pikamuodille ja kertakäyttökulttuurille.

Ihan pian olen siis virallisesti eettisen muodin sijoittaja. Olen niin innoissani – ja ah niin aikuinen olo! Vielä ennättää mukaan: IVALOn joukkorahoituskampanjaan voi nimittäin osallistua vielä parin päivän ajan eli 28.2. asti. Minimisijoitus on 223€ ja joukkorahoituksen järjestää FundByME. Sijoittamalla sinusta tulee minun ja muiden sijoittajien lailla IVALOn osakkeenomistaja, joka saa osuuttaan vastaavan summan osinkoa jos ja kun osinkoja jaetaan, tai siivun yhtiön myynnistä, jos yhtiö päätetään myydä. Lue lisää aiemmasta kirjoituksestani – olisipa huippua, jos teidän joukosta löytyy vielä muutama kanssasijoittaja!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Liian köyhä kouluun?

Olin yhdeksänvuotias, kun vanhempani erosivat. Muuttorumban jälkeen asetuimme toiselle puolelle Ylivieskaa ja vaihdoin koulua, kun matka vanhalle ala-asteelle kävi liian pitkäksi. Uudessa koulussa kuulin, että opettajia oli varoitettu vilkkaasta ja keskittymishäiriöisestä ongelmalapsesta, joka tuli rikkinäisestä perheestä. Siitä tuli leima, jonka mukaan aloin käyttäytyä. Vietin suurimman osan oppitunneista opettajanhuoneessa, etten häiritsisi opetusta. Kopiokoneen kanssa hölmöily tuli tutuksi ja jokainen välitunti alkoi kymmenen minuuttia aiemmin, koska tunsin olevani vastuussa välituntikellon soittamisesta.

Kotoa oli kadonnut kuri. Aloin testata rajojani, jotka venyivät ja venyivät, kunnes niitä ei enää ollut. Olin kaveripiirini ainoa, jolla ei ollut kotiintuloaikaa. Notkuin joka päivä iltamyöhään ulkona, pyörin skeittiparkilla tai tein tihutöitä ympäri Ylivieskaa. Kadun jokaista graffitia ja hajotettua ikkunaa.

Vähävaraisen yksinhuoltajan lapsena, yhtenä neljästä, minulla ei ollut myöskään viikkorahaa. Kun luokka meni jouluna kirkkoon, opettaja antoi minulle kymmenen markkaa siitä hyvästä, että istuin hiljaa ja erillään muista. Ostin sillä uutena vuonna raketteja (kadun myös kaikkia niitä räjäytettyjä postilaatikoita).

Kuudennnen luokan lopussa olimme opettajien kanssa varmasti yhtä helpottuneita siitä, että ala-aste oli osaltani ohi. Kiitos teille kärsivällisyydestä.

Yläasteella aloin purkaa energiaa muuhunkin kuin yleiseen häiriköintiin ja extreme-ninjailuun lähimetsissä. Pelasin jalkapalloa, jääkiekkoa, pesäpalloa ja koripalloa, skeittasin ja lumilautailin. Meillä ei ollut varaa ostaa mitään uutena, mutta hankin käytettyjä mailoja jäähallin myyjäisistä ja sain joskus kavereilta vanhan lumilaudan. Kerran jalkapallojoukkueeni maksoi kausimaksuni, koska meillä ei ollut siihen rahaa ja joukkue halusi minun jatkavan pelaamista. Kiitos teille siitä. Ilman aktiviteetteja ja harrastusten kautta saatuja ystäviä en olisi nyt tässä.

Monesti lapset ymmärtävät vasta aikuisempana, että kotona on ollut rahasta pulaa. Minä tiesin jo silloin, että meillä oli tiukkaa. Välillä rahaa ei ollut mihinkään, joten aloin varastella. Siitä oli jo kehittymässä tapa. Olin viittä vaille valmis nuorisorikollinen, kun jäin kiinni korvalappustereot farkkujeni vyötäröllä. Poliisi haki minut kaupasta ja muistan ikuisesti tuon kymmenen metrin matkan kaikkien silmien alla. Se oli yksi nöyryyttävimmistä hetkistä elämässäni, ajattelin, että nyt se on menoa, millään ei ole enää väliä. Istuin poliisiautossa ja itkin, koska tiesin, että rikosrekisterin ja varkaan leiman saaminen tulisi muuttamaan kaiken. Olin pilannut perheemme maineen, tuhonnut oman tulevaisuuteni. Itkun loputtua ylikonstaapeli ajoi minut kotiin, jätti minut korttelin päähän ja sanoi, että pidetään tämä meidän salaisuutena. Se oli käänteentekevä hetki. Kiitos, että näit minussa nuoren, joka oli valmis muuttamaan tapansa.

Vaikeudet heijastuivat koulunkäyntiin. Mulla epäiltiin olevan ADHD ja tunsin saaneeni sekä selityksen että syyn olla vilkas ja vaikea. Olin jatkuvasti tukkanuottasilla opettajien kanssa. Minua kiinnosti vain taideaineet ja käsillä tekeminen – ja kotitaloustunnit, koska siellä sai syödä. Lukuaineista lintsasin ja pääsin lunttaamalla rimaa hipoen kokeiden läpi. Väärensin poissaolovihkoon äidin nimen, en halunnut vaivata häntä. Olin täysin hukassa: olin saanut mahdollisuuden, mutta en tiennyt mitä olisin sillä tehnyt. Kaikki muut tuntuivat tietävän mihin olivat ryhtymässä yläasteen jälkeen, itse olin keskittynyt selviytymiseen. En osannut sanoa mihin ammatilliseen koulutukseen olisin halunnut hakeutua ja ajattelin, että lukio oli muita, fiksumpia varten. Menin sinne minne monet muutkin vaikeista oloista tulleet, kymppiluokalle.

Kymppiluokalla tuntui kuin meidät olisi vain siirretty syrjään muista, eteenpäin menneistä koulutovereista. Koulu oli fyysisestikin syrjässä, viisitoista kilometriä pikkukaupungin ulkopuolella. En kuulunut sinne, en ainakaan halunnut kuulua. Kestin kaksi päivää. Sitten kävelin rehtorin luo ja sanoin, että haluan pois, minne tahansa pois. Rehtori soitti puhelun ja sanoi, että mene huomenna lukioon todistuksesi kanssa. En ehtinyt edes ajatella haluanko tai kelpaanko lukioon, tiesin vain että keskiarvoni ei ollut lähimainkaan riittävä. Seuraavana päivänä istuin opinto-ohjaajan kansliassa vessapaperin arvoinen päättötodistus kädessäni. Hän näki minussa potentiaalia, ylipuhui rehtorin ottamaan mut koeajalle ja niin musta noin vaan tuli lukiolainen. Se oli toinen käänteentekevä hetki. Tajusin, ettei mun tarvi aina taistella auktoriteetteja vastaan. Joskus ne olivat mun puolella. Kiitos, kun ymmärsitte tilanteeni ja annoitte mahdollisuuden.

Äitini jäi varhaiseläkkeelle samoihin aikoihin kun pääsin lukioon. Se tarkoitti, että siirryin elätettävän roolista aikuisten maailmaan ja muutin 16-vuotiaana veljeni kanssa omaan asuntoon. En saanut alaikäisenä opintotukea, vaan elin asumistuella ja sossun toimeentulotuella. Oli yllätys, että lukiossa kirjat piti ostaa itse. Vielä isompi shokki oli, kun selvisi paljonko ne maksoivat. Matematiikan tunneille tarvittiin myös laskin. Onneksi mulla oli kavereita monista eri ikäluokista ja pystyin ostamaan heiltä käytettyjä kirjoja. Osan kursseista kävin ilman omaa kirjaa.

Minusta ei tullut mallioppilasta, vaikka olin saanut vapaapassin lukioon. Keskittymishäiriö teki pänttäämisestä haastavaa ja tein kaikkeni pysyäkseni muiden perässä. Lukuaineissa vitonen oli voitto: kirkkaasti kurssista läpi! Keräsin mahdollisimman paljon opintopisteitä taideaineista, liikunnasta ja kaiken maailman hiihtovaelluksista. Aloitin lukion ohella iltatyön pitseriassa, että saisin maksettua vuokran, laskut ja opiskelut. Pelkkä arjesta selviytyminen oli raskasta ja olin lopulta totaalisen uupunut. Monet arkiset asiat, jotka muille olivat itsestäänselviä, olivat mulle taistelu. Kotoa ei herunut tukea tai kannustusta, siellä vain ihmeteltiin, että olin päässyt näinkin pitkälle. Olin perheeni ensimmäinen, joka oli mennyt lukioon.

Päivät koulussa ja illat töissä poltti loppuun ja abivuonna tuli romahdus. Makasin kaksi viikkoa sängyssä kykenemättä nousemaan. Lopetin työt, mutta palasin kouluun, sillä halusin hoitaa sen loppuun. Olin saanut mahdollisuuden enkä halunnut tuottaa enää pettymystä. Olin päättänyt saada valkolakin osoittaakseni itselleni, että voin päättää oman elämäni suunnan ja näyttääkseni kaikille minua auttaneille, että olin sen arvoinen. Oli niin hieno tunne nähdä oma nimi ylioppilaaksi valmistuneiden listassa! Tuntui, että elämä aukesi. Ensimmäistä kertaa oli olo, että nyt pärjään ihan missä vaan.

Tiedän olleeni vaikeuksista huolimatta onnekas. Olin liian ylpeä ja häpeissäni pyytääkseni apua, mutta sain sitä silti. Futisjoukkueen, parin rehtorin ja opinto-ohjaajan lisäksi ystävät ja tyttöystävä perheineen auttoivat: ruokkivat, ottivat mukaan mökkireissuille ja retkille joihin en olisi muutoin päässyt, kannustivat ja kuuntelivat, ojensivatkin tarvittaessa, antoivat rajoja joita en ollut saanut. Kiitos teille kaikille siitä. Elän nyt parempaa elämää kuin olisin voinut ikinä kuvitella, enkä olisi nyt tässä ilman apua. En ole ikinä pitänyt sitä itsestäänselvänä. Kaikilla lapsilla ei ole ympärillään auttamishaluisia tai siihen kykeneviä ihmisiä.

Köyhien lasten määrä Suomessa on kasvussa: joka kymmenes lapsi elää pienituloisessa perheessä. Se tarkoittaa noin 120 000 lasta, joilla ei ole parhaat mahdolliset lähtökohdat elämään. Heidän huoltajillaan ei välttämättä ole mahdollisuutta maksaa opiskeluun tarvittavia välineitä tai tarjota tukea opinnoissa. Vaikka opetusmateriaali on muuttunut osin sähköiseksi, tietokone ei todellakaan irtoa yhtään sen halvemmalla kuin mun lukiokirjat, eikä opintoihin keskittyminen ole helppoa, jos täytyy samaan aikaan taistella jokapäiväisestä selviytymisestä.

Ei ole oikein, että opiskella saavat vain ne, joilla on siihen varaa. Se lisää eriarvoisuutta ja nuorten syrjäytymistä. On tärkeää, että pidämme yhdessä huolta kaikkien mahdollisuudesta opiskella riippumatta varallisuudesta tai perhetaustoista. Tiedän omasta kokemuksesta, että opiskelemaan pääsemisellä voi olla koko elämää mullistava vaikutus. Mun elämä olisi voinut yhtä hyvin mennä ihan toisella tavalla.

Tämän vuoden Yhteisvastuukeräys on käynnistynyt. Keräyksellä tuetaan tänä vuonna lasten ja nuorten koulutusta Suomessa ja maailman katastrofialueilla. Vähävaraisten lasten ja nuorten opiskelua tuetaan esimerkiksi avustamalla maksullisten opiskeluvälineiden hankinnassa.

Kuulun itse niihin, jotka eivät olisi päässeet näin pitkälle ilman apua. Siksi halusin lähteä mukaan kampanjaan ja kannustaa teitäkin osallistumaan. Lahjoittaminen on helppoa ja onnistuu puhelulla, tekstarilla, MobilePaylla tai Siirto-sovelluksella. Lue lisää keräyksestä Yhteisvastuun sivuilta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kauan metsästetty mohairtakki

Joskus kärsivällisyys palkitaan! Minulla oli kolme vuotta sitten kuvauslainassa mm. näihin kuviin päätynyt Marimekon mohairtakki ja olen siitä saakka sättinyt itseäni, kun en tajunnut ostaa takkia omakseni silloin kun se oli kaupoissa. Olen vuosien varrella vaaniskellut takkia kirppiksillä ja internetin myyntipalstoilla, kunnes tovi sitten vihdoin tärppäsi: kaveri myi omansa Facebookin kierrätysryhmässä ja kerrankin olin oikeaan aikaan langoilla. Kiljuin AV YV OSTAN EPÄTOIVOJONO ja yhtä Kallion reissua myöhemmin takki oli kolmen vuoden odotuksen jälkeen vihdoin minun. Rakastan internetiä.

MARIMEKON MOHAIRTAKKI SECONDHAND
RIIPUS MATKAMUISTO PARIISISTA
IKIVANHAT NILKKURIT ACNE
KASHMIRNEULE IRIS & INK
LEEN FARKUT SECONDHAND

Olen kaivanut kaapista vanhat potkitut Pistolit. Kuluneet kengät sopivat näihin epämääräisiin keleihin, niiden kanssa ei tarvitse niin varoa. Tukevat korot ovat muutenkin parhaat kengät loskaan, sillä ne eivät kastu niin nopeasti kuin lammikoissa laahaavat tasapohjaiset kengät. Tämä saattaa olla harhaa, mutta sovitaan niin, että saan pitää siitä kiinni. Vaikutus se on lumevaikutuskin.

Alkuvuosi on harvoin tyyli-inspiraation juhlaa eikä tämä ole ollut mikään poikkeus, enemmänkin kiinnostaa turvavaatteet ja lämpimänä pysyminen. Olen kiskonut useimpina aamuina sen enempää miettimättä päälle farkut ja jonkun villapaidan, onneksi muhkea mohairtakki tuo olemukseen vähän potkua ja uusi kevyempi tukka piristää. Hyvä fiilis on joskus niin pienistä asioista kiinni.

Mustat kynnet ovat yhä vain lempiasusteeni. Miksipä vaihtaa, kun se kerran toimii. Ennustan silti, että punaisesta oranssiin liukuvat kirkkaat värit alkavat taas houkutella, kun talvi taittuu kevääksi ja lämpötilat alkavat nousta. Sääennuste lupaa loppuviikoksi plus viittä – eikö se tarkoita, että ollaan jo hyvällä matkalla?

Huomasin omia blogiarkistoja selatessani, että viime kuukausina on ollut tosi vähän niinsanottuja asujuttuja. “Niinsanottu” siksi, että olen aina kokenut konseptin vähän vieraaksi, mutta pyrkinyt silti dokumentoimaan pukeutumistani aina kun siihen on ollut sopiva tilaisuus – on kuitenkin kivaa puhua tyylistä, kengistä ja kauniista vaatteista, tarinoista niiden takaa.

Asukuvien vähyys on johtunut osin talvesta ja vähäisestä valosta, osin siitä että olen karsinut vaatekaappini alle puoleen siitä mitä se oli eikä pukeutumisessani ole ollut  valtavasti variaatiota (eipä sillä, että olisi aina ennenkään ollut). Olen pyrkinyt yhdistelemään olemassaolevia vaatteitani uusilla tavoilla, innostumaan vähemmälle käytölle jääneistä vaatekappaleista ja sekoittamaan arkipukeutumiseen kimaltavia ja hohtavia vaatekappaleita, jotka ovat aiemmin ulkoilleet useimmiten kemuissa ja illanvietoissa. Mutta kyllähän näistä jutunjuurta löytyy! Täytyy alkaa napata kuvia useammin nyt kun valoa on päivä päivältä enemmän.

Muhkea kirppistakki, kuumaa vai kylmää?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Kevyempää lohturuokaa

Kaupallinen yhteistyö Fiskarsin ja Asennemedian kanssa

Remontinkatkuisessa elämässämme alkoi ennen vuodenvaihdetta uusi ihana aika: keittiömme valmistui siihen pisteeseen, että pääsimme takaisin lieden ääreen! Vielä pitäisi asentaa lattialistoja, tehdä päätöksiä tilan valaisemisen suhteen ja muuta pientä, mutta kaikki tärkeä toimii jo. Ah! Väitän, että kotona laitettua ruokaa ei osaa ihan täysillä arvostaa ennen kuin on pari keittiöremonttia ja noutosafkan voimin elettyä kuukautta takana.

Just nyt kiinnostaa juurevat maut, joihin yhdistyy keväinen keveys – toinen jalka on vielä talvessa, toinen jo kevään kynnyksellä. Nopeat ja helposti sovellettavat ohjeet toimivat meillä parhaiten, meillä on pahana tapana painella keittiöön vasta sitten kun on jo nälkä. Seuraavaksi onkin luvassa pari Fiskarsin uusien teräksisten pannujen ja vuokien inspiroimaa rentoa reseptiä, jotka toimivat niin arkisina lohturuokina kuin osana viikonlopun brunssipöytää.

Olen alkanut kiinnittää ruokaostoksilla enemmän huomiota sesonkeihin. Nappasin näihin ruokaohjeisiin ajankohtaisia raaka-aineita, jotka ovat nyt parhaimmillaan: bataattia ja ruusukaalia, enkä voinut vastustaa veriappelsiinia.

Ihastuimme Fiskars Norden -sarjan veitsiin sekä valurautaisiin pannuihin ja patoihin viime kesänä Lapissa. Ne jäivät vakikäyttöön ja varsinkin veitset ovat olleet siitä saakka säännöllinen puheenaihe. Kotonamme käydään joka viikko sama keskustelu:

Jarno: Olenko muistanut sanoa, että nämä veitset ovat ihan sairaan hyviä?
Stella: Vain noin sata kertaa.
Jarno: Varsinkin tämä *lisää tähän mikä tahansa Jarnon kädessä sillä hetkellä oleva Norden-veitsi* on ihan sairaan hyvä.

Iso plussa siitä, että kaikki sarjan tuotteet valmistetaan Suomessa. Se on nykyään harvinaista.

Olen ihan samaa mieltä: uudet välineet ovat syrjäyttänyt keittiössämme kaikki kilpailijansa. Ilahduimmekin uutisesta, että sarja on nyt täydentynyt Norden Steel -mallistolla: teräksisissä pannuissa, kattiloissa ja vuoissa on valurautaisten sisariensa tapaan tarttumaton pinnoite, jonka ansiosta niissä voi kypsentää myös herkkiä raaka-aineita.

Valitsimme mallistosta omaan keittiöömme paistinpannun, wokkipannun ja uunivuoan. Wokkipannu oli muutenkin hankintalistalla, sillä omistin sellaisen aikoinaan ja rakastin sen lähes kirjaimellisesti puhki. Tätä uutukaista ei taidakaan saada kovin helposti kulutettua loppuun: pannu on supertukevaa tekoa, vaikka onkin kokoonsa nähden yllättävän kevyt.

Kun mietimme mitä suureen wokkipannuun tekisi mieli heitellä, vastaus oli tietysti iso kasa kasviksia! Siitä lähti ajatus pyttipannusta. Klassikon modernissa versiossa ei tarvita lihaa lainkaan.

VEGEPYTTIPANNU

Kourallinen ruusukaalia
Kourallinen kirsikkatomaatteja
Reilunkokoinen bataatti
Puolikas lanttu
Kananmunia
Lehtikaalia
Sipuli
Mustapippuri
Suola

Muita mausteita maun mukaan: juustokuminaa, cayennepippuria, paprikaa
Paistamiseen: oliiviöljyä

Pannujen ja kattiloiden ulko- ja sisäkerros on tehty ruostumattomasta teräksestä. Niiden väliin jää alumiininen ydin, joka takaa tasaisen kuumennuksen millä tahansa liedellä.

Määrät ovat tuttuun tapaan viitteelliset ja vapaasti sovellettavissa. Tällä setillä meillä ruokittiin kaksi nälkäistä.

Valmistele ensin kasvikset. Leikkaa ruusukaaleista kannat ja irrota uloimmat lehdet, jos ne ovat nahistuneet. Puolita. Kuori bataatti ja lanttu ja pilko ne: bataatti isommiksi ja lanttu pienemmiksi kuutioiksi, näin ne kypsyvät samaan aikaan.

Kahvat on muotoiltu niin, että ne eivät kuumene, ihan nerokasta! Kuvat on napattu eilen helmikuisessa hämärässä, mutta kokin ilo varmaan välittyy.

Pistä wokkipannu kuumenemaan, lorauta pohjalle oliiviöljyä ja paista kasviksia tovi, kunnes ne saavat vähän väriä pintaan. Alenna lämpöä ja anna hautua reilun kymmenisen minuuttia. Sekoita välillä.

Kun muut kasvikset kypsyvät, puolita kirsikkatomaatit. Pilko valmiiksi myös lehtikaali ja sipuli odottamaan vuoroaan.

Nakkaa tomaatinpuolikkaat wokkipannuun kun pyttis alkaa muuten olla valmis. Lisää mausteita ja sekoita varovasti, ettei synny muhjua.

Anna pyttiksen muhia hetken sillä aikaa kun paistat kaveriksi munan ja muita höysteitä. Toki ne voi nakata samaan pannuun, mutta minusta on ihanaa valmistaa ne erikseen, maut erottuvat paremmin ja kattaus on kauniimpi. Kukin tyylillään. Sitäpaitsi tuolla uudella paistinpannulla on järjettömän tyydyttävää paistaa munia, kun se sujuu niin tyylipuhtaasti.

Lorauta pannulle tilkka öljyä ja kuumenna keskilämpöiseksi. Heittele pannulle ensin silputtu sipuli ja kuullota, kunnes se alkaa karamellisoitua. Sitten lehtikaali perään, kääntele ettei pääse kärähtämään. Mausta suolalla ja pippurilla. Kananmunan voi rikkoa pannulle lopuksi, kun kaikki muu on melkein valmista.

Voi tätä loputonta iloa, kun pintaan ei todellakaan tartu mikään! Kaikissa malliston tuotteissa on myrkytön ja muoviton mineraalikäsittely, joka tekee teräksistä pinnoista tarttumattomat. 

Lado vegepyttis lautasille toivomaasi tapaan, tarjoile kuumana ja syö heti. Jos pyttipannua jää yli, se säilyy kyllä jääkaapissa ja maistuu seuraavanakin päivänä. Paistelet kaveriksi vaan uuden munan ja muita höysteitä.

Vielä toinen ohje! Veriappelsiinisesonki on kuumimmillaan ja niitä kannattaa syödä niin paljon kuin ehtii. Rakastan tätä simppeliä jälkiruokaa, joka valmistuu minimivaivalla alle vartissa. Maistuu niin brunssilla kuin lämpimänä aamupalana, joka tekee harmaastakin aamusta asteen paremman. Pidän kaikesta mitä voi valmistaa uunissa, se vapauttaa kädet ja aikaa vaikka keittiön siivoamiseen. Ei tarvitse sitäkään sitten miettiä enää myöhemmin.

UUNISSA PAAHDETUT VERIAPPELSIINIT

Veriappelsiineja
Tuoretta minttua
Hunajaa

Tarjoiluun: pari desiä kuohukermaa ja purkillinen mascarponejuustoa

Silppua minttu ja sekoita se hunajaan, saavat maustua hetken keskenään.

Halkaise sitten veriappelsiinit, irrota hedelmäliha kuoresta terävällä veitsellä ja pilko se varovasti paloiksi. Pistä palat takaisin kuoreen. Tämä vaihe ei toki ole pakollista, mutta syöminen on tällä tavoin tosi paljon helpompaa etkä sotke juuri pestyä silkkipaitaasi.

Lado veriappelsiininpuolikkaat uunivuokaaan ja valuta päälle mintulla maustettua hunajaa.

Paahda veriappelsiineja uunissa 250 asteessa grillivastuksen alla kymmenisen minuuttia, kunnes ne ovat saaneet pintaansa vähän väriä.

Grillissä paahtuneet veriappelsiinit maistuvat sellaisenaankin, mutta jos haluat annoksesta ylellisen, tarjoile mascarponevaahdon kanssa. Vaahto syntyy vispaamalla kuohukermaa ja mascarponejuustoa. Tykkään itse maustaa vaahdon vielä tilkalla karvasmantelilikööriä.

Tarvitseeko erikseen kertoa, että rakastan tätä suurta, superkaunista uunivuokaa, jonka voi nostaa sellaisenaan pöytään? Hunajainen mehu ei kärähtänyt pohjaan, lusikoin sen appelsiinien päälle ennen syömistä. Seuraavaksi ajattelin kokeilla valmistaa vuoassa uunijuureksia fetalla ja valkosipulilla. Tai ehkä Liemessä-Jennin uunifetapastaa.

Herkullista helmikuuta!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Leikkasin tukkani (enkä kadu)

Jarno leikkasi viime syksynä pitkät kiharansa polkkapituiseksi ja päätös oli näemmä tarttuvaa sorttia. Kävin nimittäin pitkästä aikaa tapaamassa Markoa ja Markon saksia, ja puolet tukasta jäi Dandyn lattialle. Kävelin ulos pää kevyempänä kuin vuosiin: ihan kuin harteilta olisi lähtenyt muutakin kuin kilon verran kuivaa latvaa.

Olen ollut se pitkätukkainen muija niin kauan, ettei ole tullut mieleenkään kyseenalaistaa sitä. Melkein kaikki muu on silti muuttunut elämässäni viime vuosien aikana, vain pitkät hiukset ovat pysyneet. Vähän varkain niistä on tullut osa minäkuvaani, kuin yksi muuttumattomista asioista, jotka on kirjoitettu meihin. Mutta nehän ovat vain hiukset, uusiutuva luonnonvara, jonka voi leikata pois, kasvattaa uudelleen, värjätä, kihartaa, suoristaa. Olin jotenkin unohtanut!

Pitkä polkka oli lopulta nopeasti toteutettu päähänpisto, vaikka en olisi vielä kuukausi sitten uskonut, että katkaisisin pitkät kutrini. Ajatus uudesta oli tainnut kuitenkin poreilla pinnan alla jo tovin. Pohjoisen talven ja meksikolaisen meriveden kuivattamat hiukset eivät olleet enää mitkään kutrit, vaan reuhka, jatkuvasti takussa ja lytyssä. Haaveilin jostain freesimmästä, hiuksista jotka liikkuisivat ja heiluisivat eivätkä roikkuisi päästä raskaina kuin auton alle jäänyt raato. Ehkä se on myös tämä aika vuodesta. Valoa on päivä päivältä enemmän ja saa kaiken näyttämään talven jäljiltä jotenkin tunkkaiselta. Vaatteet. Ihmiset. Jumiutuneet ajatukset itsestä.

Kynsissäkin kiinnostaa lyhyempi look – ja mattaisempi musta.

Marko on toiminnan mies, ei tunteillut vaan leikkasi kertalaakista puoliselän alle yltäneen palmikon poikki. Oma värini oli kasvanut melko pitkälle, vaaleaa oli enää lattialla lojuvissa latvoissa. Peilikuva näytti enemmän tummalta kuin vaalealta, niinpä Marko lisäsi sekaan tuhkanvaaleita raitoja tuomaan hehkua kasvoille. Otan ilolla vastaan kaiken ylimääräisen hehkun, vaikka se tulisi väripurkista. Raitojen sekaan jäi runsaasti omaa sävyä, tykkään pitää ilmeen luonnollisena.

Solisluita hipovat hiukset liikkuvat kevyesti, ei takkuja, ei taistelua peilin edessä. Olo on oudosti huojentunut. Ehkä koko olemukseni kaipasi pientä ravistelua, muistutusta siitä että elämä menee eteenpäin ja hiukset saavat elää mukana.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Ystävyydestä

Ystävänpäivän kunniaksi muutama sana siitä mitä ajattelen ystävyydestä – ja kun sanon “muutama sana”, tarkoitan monta kilometriä. Ystävät ovat nimittäin aina olleet minulle tärkeitä! Minulle ystävyydessä on kysymys perheestä, itse valitsemistani ihmisistä, joiden seurassa on helppo olla oma itsensä ja sellaisena riittävä. Ei tarvitse olla enempää eikä toisaalta myöskään vähempää. Kaikki saavat tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin ovat. En tiedä voiko elämässä antaa tai saada suurempaa lahjaa.

Olen aina ystävystynyt monenlaisten ihmisten kanssa. Olen utelias, luontaisesti kiinnostunut muista ihmisistä ja siitä miten he näkevät maailman. Teininä oli siistiä (pienessä pohjoisessa kylässä myös melko vaikeaa) löytää ystäviä, jotka kuuntelivat samoja bändejä, mutta sittemmin ystävyys on syntynyt tai jäänyt syntymättä ihan toisenlaisten asioiden vuoksi.

Ystävieni joukossa on kaikenlaisia ihmisiä, nuorimmat kaksikymppisiä, vanhimmat yli viisikymppisiä. Ikä, ammatti, sukupuoli tai seksuaalisuus eivät määritä ystävyyttä sen enempää kuin ihmisiäkään. Toisia meistä yhdistää jaetut kokemukset, kuten opiskeluvuodet, toisten kanssa ollaan ystävystytty myöhemmin työn, yhteisten ystävien tai sattuman kautta. Yhteen läheisimmistä ystävistäni tutustuin, kun hän soitti minulle saatuaan numeroni yhteiseltä tutultamme – se oli ehkä neljäs tai viides yhteinen tuttumme, joka oli sitä mieltä, että meidän pitää tavata. Hän ehdotti kahveja, siitä on nyt kymmenen vuotta ja sen kahvikupillisen äärellä alkoi keskustelu, joka ei ole päättynyt vieläkään.

Olen hyvin, hyvin introvertti. Vaikka nautin ihmisten seurasta, uuvun sosiaalisissa tilanteissa ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Siksi minulla on verrattain vähän läheisiä ystäviä, juuri sen verran kuin elämääni mahtuu. En jaksa ylläpitää pinnallisia kaveruussuhteita eikä se ole välinpitämättömyyttä tai ylimielisyyttä, voimat eivät vain riitä. Viihdyn parhaiten lähipiirini kanssa, pienissä porukoissa, joissa ei tarvitse huutaa tullakseen kuulluksi (aina toki saa huudella, jos sille päälle sattuu).

Nautin harvoin tilanteista, joissa on paljon uusia ihmisiä. En varsinaisesti jännitä niitä, erityisherkän introvertin kapasiteetti vaan loppuu kesken. Alkaa huimata ja pyörryttää, valot loistavat liian kirkkaasti silmiin, äänet alkavat kohista korvissani enkä saa enää selvää keskustelukumppanini sanoista hälyn keskellä. Ärsyketulva aiheuttaa akuutin ahdistuksen ja pakenen välillä vartiksi vessaan huilimaan, että jaksan taas palata kakofoniaan. Kasvosokeus ei auta asiaa: aina on olemassa kiusallinen mahdollisuus, että uudet ihmiset ovatkin vanhoja tuttujani, joita minä en vain tunnista. Hups.

Suurin osa ystävistäni tuntevat toisensa ja se on ihanaa. Se tekee näkemisestä helppoa ja usein spontaania, kun saman pöydän ääreen voi päätyä melkein keitä vain ja kaikilla on kivaa. Toki näen ystäviä kaksinkin. Toisten kanssa jaetaan arkea, käydään kuulumiset läpi monta kertaa viikossa. Sitten on niitä, joiden kanssa nähdään silloin tällöin ja sukelletaan suoraan syvään päätyyn pohtimaan kuoleman olemusta tai sitä miltä tuntuu kun on ohikiitävän sekunnin ajan täydellisessä synkassa maailmankaikkeuden kanssa. On myös vanhoja ystäviä, joiden kanssa nähdään ehkä vain kerran vuodessa ja juttu jatkuu siitä mihin se edellisellä kerralla jäi. Lähes kaikkien kanssa viljellään huonoa huumoria, puhutaan ihmisistä sukunimillä, keksitään muille lempinimiä joista osa pitää ja toiset ei, lähetellään ristinrastin eläinvideoita, linkkejä juttuihin joiden kanssa olemme samaaa tai täysin eri mieltä, sekä arveluttavia kuvia, joita ei parane avata avokonttorissa.

Minulta on joskus kysytty miksi kaikki ystäväni tekevät minun laillani julkista tai vähintäänkin puolijulkista työtä. Hah, se on vain optinen harha! Kuviini ja juttuihini päätyvät ystävistäni ne, joille se on luontevaa – usein juuri he, jotka ovat tottuneet oman työnsä kautta esillä olemiseen. Yhdessä vietettyjä hetkiä on helppo taltioida silloin kun muutkin tekevät sitä. Kaikki eivät kuitenkaan viihdy somessa ja sekin on tietysti ok. Joitakin myös näen niin harvoin, ettei tulisi mieleenkään niissä tilanteissa kaivaa esiin puhelinta tai kameraa.

Yritin miettiä millainen ystävä minä itse olen. Ystäväni osaisivat vastata tähän minua paremmin, mutta sanotaan, että haluan olla lämmin ja läsnä, avoin ja rehellinen, aina valmis auttamaan silloin kun vaan voin. Puhun usein ystävistäni hyvää selän takana, viime vuosina olen opetellut sanomaan hyvät asiat myös päin naamaa. Ikinä ei tiedä kenen tarvitsee juuri tänään kuulla itsestään jotain ihanaa.

Haluan myös olla hyvä kuuntelija. Aito kuunteleminen on nimittäin harvinainen taito. Että antaa toiselle aikaa sanoa sanottavansa ja keskittyy kuuntelemaan, yrittämään ymmärtää, miettimättä samanaikaisesti mitä sanoisi seuraavaksi. Harjoittelen sitä vaihtelevalla menestyksellä joka päivä. Olen niin ratkaisukeskeinen, aina valmis tyrkyttämään hyvää tarkoittavia neuvojani, vaikka usein riittäisi, että olen vain läsnä ja kuuntelen.

Joskus silti tarvitaan suoria sanoja, keskustelua vaikeistakin asioista. Arvostan suorapuheisuutta sekä sitä antavassa että vastaanottavassa päässä – että sanotaan myös ne asiat, joita toinen ei ehkä halua kuulla. Joskus ystäviä tarvitaan lahjomattomaksi peiliksi omille hölmöilyille, joskus kiskomaan niskavilloista pois maanraosesta, johon on antanut itsensä vajota. Monet suurimmista oivalluksistani ovat tapahtuneet nimenomaan ystävien rehellisten sanojen siivittämänä.

Vetää nöyräksi ja kiitolliseksi, kun tajuaa, että ystävät näkevät minut hyvine ja huonoine puolineni ja välittävät minusta silti. Osaan olla neuroottinen ja rasittava, puhkianalysoida asioita sadasta eri näkökulmasta ja olla saman minuutin sisällä sekä samaa mieltä että eri mieltä kaikkien läsnäolijoiden kanssa, mukaanlukien minä itse. Vaikuttaa tosin siltä, että tämä piirre usein myös viihdyttää ystäviäni. He kutsuvat minua Harasekoksi ja jos olen erityisen sekava, he ottavat käyttöön pidemmän muodon Haraseko-seko. Nimi on ansaittu osin myös hajamielisyydellä: saatan kysyä samaa asiaa monta kertaa ja vastauksen puolivälissä muistaa, että hups, tämäkin minulle jo kerrottiin, mutta kovalevyni oli täynnä eikä tieto yksinkertaisesti tallentunut mihinkään.

Ilmeisin rasitteeni ystävänä on erakkouteen taipuvainen luonteeni. Voin riehua viikonlopun ihmisten ilmoilla, kunhan saan sen jälkeen vetäytyä simpukkakuoreen ja olla puhumatta kenellekään viikkoon. Päivittäinen sosiaalinen kiintiöni tulee usein täyteen jo töissä ja kotona, enkä jaksa aina sopia illoiksi sosiaalisia menoja. Onneksi minulla on muutama ystävä, jotka eivät jää odottelemaan ehdotuksia, vaan ilmestyvät itse ovelle ja marssivat keittiöön keittämään kahvia.

Samasta syystä olen umpisurkea pitämään yhteyttä niihin ystäviin, joiden kanssa en ole päivittäin tekemisissä. Introvertille jopa telekommunikaatio voi olla joskus vaikeaa, kun kapasiteetti ei yksinkertaisesti riitä reagoimaan kaikkiin puhelimessa piippaaviin viesteihin ja ryhmäkeskusteluihin. Se harmittaa joskus, olisi ihanaa sykkiä tiheämmin sosiaalisessa ympäristössäni, pitää linjoja auki kaikkissa kanavissa. Hetkittäin sykinkin ja sähkötän valoa joka suuntaan kuin pätevä pieni majakka, kunnes virta loppuu ja pimenen taas.

Olen huomannut, että sosiaalinen kapasiteettini vaihtelee ja toimii tietynlaisena stressimittarina: silloin kun työ ja vapaa-aika on tasapainossa ja nukun tarpeeksi, viesteihin vastaaminen ja yhteisen tekemisen sopiminen ei tuota ongelmaa. Jos haluan keskittyä, pistän puhelimen äänettömälle ja tarkistan saapuneet viestit sitten kun on sopiva hetki. Mutta silloin kun tekemistä kertyy liikaa ja aika tuntuu loppuvan kesken, ahdistun ruudulla vilkkuvista viesteistä niin etten kykene avaamaan niitä moneen päivään, vaikka tiedän ettei kukaan vaadi minulta mitään.

Majakkapäivinä, kun akku on ladattu ja valo loistaa kirkkaimmillaan, pommitan ystävien inboxit täyteen huutelua, meemejä ja nokkeluuksia, suunnittelen illanviettoja ja uudenvuodenjuhlia, järjestän kahden viikon matkoja ja iloitsen jo etukäteen siitä paljonko aikaa saan viettää lempi-ihmisteni kanssa. Ja sitten nautin kaikesta ihan täysillä, koska ihmisten kanssa oleminen on parasta, kunhan saa sen jälkeen taas ladata akkunsa.

Olen kiitollinen siitä, että elämäni ihmiset ymmärtävät minua ja vaihtelevia tarpeitani, halua olla joskus tosi lähellä ja vetäytyä taas erakkorapuna simpukkakuoreeni, josta saatan lähetellä koiravideoita, mutta en jaksa syventyä keskusteluun. Paitsi sitten kun taas nähdään – silloin haluan olla ihan kokonaan läsnä.

Podin joskus jatkuvaa huonoa omatuntoa siitä, etten ollut säännöllisesti yhteydessä kaikkiin ystäviini, ehdotellut tapaamisia ja kysellyt kuulumisia. Sitten tajusin, että se on kaksisuuntainen tie, muillakin on kiireensä ja sosiaaliset kiintiönsä. Tuskinpa kukaan ajattelee, että olisi vain toisen vastuulla pitää yhteyttä yllä. En jaksa enää pyydellä anteeksi tai päivitellä miksei nähdä useammin. Ihan sama, tärkeintä että nyt olemme taas tässä. Nautitaan tästä yhteisestä ajasta eikä surra hetkiä, joita ei ollut.

Minusta on muutenkin ihan luonnollista, että ystävyyssuhteissa ollaan joskus enemmän ja joskus vähemmän tekemisissä. Elämäntilanne vaikuttaa, samoin arkireittien ja aikataulujen kohtaaminen. Sosiaalinen kapasiteetti ja aika on rajallista, kaikkien kanssa ei vaan voi olla koko ajan yhtä paljon yhteydessä. Joidenkin ystävien kanssa läheisyys pysyy yllä, vaikka näkisi harvakseltaan, toisista etääntyy.

Aika vähän puhutaan siitä, että ystävyys voi myös loppua. Ihmissuhteet syntyvät aina tietynlaisiin olosuhteisiin ja joskus ne hiipuvat, kun olosuhteet muuttuvat. On luontevaa viettää aikaa samanhenkisten kollegoiden kanssa silloin kun ollaan samassa työpaikassa, mutta kukapa meistä pystyisi pitämään yhteyttä kaikkiin työkavereihin, joihin on tullut vuosien varrella tutustuneeksi? Heitä olisi yksinkertaisesti liikaa. Joskus ihmisistä myös kasvaa erilleen, tai arvomaailma muuttuu eikä yhteistä puhuttavaa enää löydy. Kaikkia ystävyyssuhteita ei ole tarkoitettu kestämään koko elämää eikä se tee niistä vähäpätöisempiä tai huonompia, saati epäonnistuneita. Toiset ihmiset kulkevat rinnallamme vain hetken ja voivat silti vaikuttaa koko loppuelämäämme.

Suurin osa ystävistäni on ollut elämässäni jo kauan, muutama uudempikin mahtuu joukkoon. Iloitsen siitä, että ympärilläni on tällä hetkellä ainoastaan ihmisiä, joiden tiedän tykkäävän minusta ja haluavan parastani. Se ei ole itsestäänselvyys. Kun on luonteeltaan vähän liiankin empaattinen, sitä sietää kaikenlaista kummallista, ymmärtää huonoakin käytöstä, koska “toisella on vaikeaa”.

Olen aina ollut herkkä aistimaan muiden mielialoja ja tarpeita, ja täytän niitä vaistonvaraisesti myös silloin kun se tapahtuu minun kustannuksellani. Kuinka paljon olenkaan suostunut sylkykupiksi toisten pahalle ololle, syyllistynyt vaikken ole tehnyt mitään väärää ja pienentänyt itseäni, jotta joku muu saisi loistaa. Nykyään tiedän, että hyvässä ystävyyssuhteessa molemmat kannustavat toinen toisiaan, antavat toisilleen tilaa olla säkenöivät itsensä eikä kummankaan onni tai menestys ole toiselle uhka tai toiselta pois.

Kun ei ole lapsena oppinut vetämään rajoja, sitä joutuu opettelemaan aikuisena kantapään kautta. En ole aina tunnistanut ajoissa ihmisiä, joille ystävyys on muita ihmissuhteita poissulkevaa omistamista, kilpailu jossa yksi voittaa ja toinen häviää, tai hyötysuhde, ystävyydeksi naamioitua hyväksikäyttöä, jossa toinen ottaa ja toinen vain antaa. Toisaalta juuri nämä kokemukset ovat auttaneet minua oppimaan asioita, joita olen tarvinnut kasvaakseni siksi ihmiseksi, joka olen tänään. Vahvemmaksi, suoremmaksi, riittävän rohkeaksi tunnistamaan rajani ja tarvittaessa puolustamaan niitä. Tarpeeksi skarpiksi tunnistamaan aidon ystävyyden siitä miltä se saa oloni tuntumaan.

En ole mistään tietoisesta päätöksestä siivonnut elämästäni myrkyllisiä suhteita. Enemmänkin olen itse muuttunut ja lopettanut liiallisen joustamisen, muiden tarpeisiin mukautumisen. Mitä selvemmin piirtää omat ääriviivansa, sen enemmän alkaa vetää puoleensa ihania ihmissuhteita, joissa niitä kunnioitetaan.

Olen lukenut tänään useammasta paikasta pohdintaa siitä mitä ystävyydeltä voi vaatia. Kamala lähtökohta! Minusta ystävyys on vahvimmillaan silloin kun siinä ei vaadita yhtään mitään, vaan sen annetaan lillua paineista ja odotuksista vapaassa tilassa, kevyenä kuin lumme lammessa. Haluan ajatella, että kaikki ihmissuhteeni perustuvat vapaaehtoisuuteen, molemminpuoliseen haluun viettää aikaa yhdessä. Ei takertumista, ei odotuksia. Jos ystävyys ei pysy ilman niitä yllä, ehkä sen ei tarvitsekaan.

Poikkeus vahvistaa säännön. Muistelen huvituksella ja rakkaudella muutamiakin tilanteita, joissa nimeltämainitsematon ex-kämppis tuli kotiin epämääräisinä vuorokaudenaikoina ja rojahti sänkyyni reklamoimaan tylsistymistään ja vaatimaan viihdytystä.

Olen niin onnellinen ystävistäni – rakastan, kunnioitan ja ihailen heistä jokaista. He ovat taitavia ja lahjakkaita, superhauskoja, inhimmillisiä ja viisaita, useimmiten paljon viisaampia kuin minä. Luin kerran jostain, että kannattaa valita seuransa tarkkaan, koska meistä tulee lopulta keskiarvo ihmisistä ympärillämme. Tästä päättelen, että minun täytyy olla aivan loistava tyyppi – ja kiitos siitä kuuluu ystävilleni.

Hyvää ystävänpäivää ♥

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Vintagetaivas Tampereella

✖ TAMPERE

Minulla ja Jarnolla on muutakin yhteistä kuin levoton sielu ja rakkaus musiikkiin: olemme molemmat asuneet aikoinaan Tampereella ja koluneet siellä samoja nurkkia baareista levykauppoihin, tunteneet jopa musiikki- ja skeittipiirien kautta samoja ihmisiä. Olemme molemmat olleet myös elävän legendan mainetta nauttivan Yesterdayn vakioasiakkaita. Vuonna 1985 perustettu putiikki myy ja vuokraa vintage- ja retrovaatteita – ja valikoima on sanalla sanoen uskomaton.

Meidän Tampere-vuosinamme vaatteita ja asusteita pullisteleva putiikki sijaitsi Pyynikin uimahallin kupeessa, petollisen lähellä lukiotani. Kävin usein hyppytunneilla hypistelemässä aarteita. Ensimmäisen ostokseni tein, kun olin saanut kummitädiltäni 18-vuotislahjaksi tuhat markkaa. Summa oli opiskelijan budjetissa tuntuva ja päätin sijoittaa sen kunnolliseen talvitakkiin. Marssin suoraan Yesterdayhin sovittamaan kaikki kaupan kaikki kelsit, missä vierähti useampi tunti, mutta valinta oli lopulta helppo. Tuon ostat, putiikin perustaja Tuire sanoi yhden kohdalla. Sen minä ostin.

Sikamaisen hieno, totesi Tuire tästä kimaltavasta takista ja lisäsi: Sun pitäisi muutenkin sikailla enemmän.

Kauppias Virtanen on itse tietysti suurin syy putiikin legendaariseen maineeseen. Nykyään jo yli kuusikymppisen rouvan mielipidettä ei tarvitse arvailla, hän kertoo sen kyllä suoraan. Hän myös valitsee asiakkaansa eikä palvele esimerkiksi “epäilyttäviä huligaaneja” tai – kuten juuri kuulin Pipsa Hurmerinnalta – amerikkalaista indieyhtyettä nimeltä Wilco. Yhtye oli ollut pari vuotta sitten Tampereella ja pyrkinyt visiitille Tuiren putiikkiin, mutta kaikki lensivät ulos paitsi basisti. Vain John sai jäädä ostoksille. Onneksi me olemme toistaiseksi olleet tervetulleita, vaikka saammekin kuulla kunniamme aina kun yritämme neuvotella hinnoista.

Hämeenkadulla aikoinaan aloittanut putiikki toimii nykyään Itsenäisyydenkadulla ja on, jos mahdollista, vielä aiempaakin ahtaampi. Tila on täynnä vaaterekkejä, hyllyjä ja laukkupinoja, joiden keskelle jää vain pieni mutkitteleva polku. Suurin osa putiikin valikoimasta on suomalaista vintagea 50-luvulta 80-luvulle ja vaikka tavaraa riittää kirjaimellisesti lattiasta kattoon, Tuire tuntuu tietävän tarkalleen mitä häneltä löytyy. Kun kerroin etsiväni tietynlaista paljettimekkoa ja vakosamettista kokopukua, hän katosi putiikin perälle penkomaan ja palasi pian muutaman vaihtoehdon kanssa.

Mutta löytyikö paljettimekkoa tai vakosamettista kokopukua? Paljettimekkojen nyanssit ja muutoin täydellisen samettipuvun koko eivät valitettavasti natsanneet, mutta löysin kyllä jotain muuta – nimittäin tuon kotimaisen hopeisen pikkutakin, jota ajattelin käyttää keväällä pillifarkkujen ja valkoisen t-paidan kanssa. Jarno puolestaan löysi itselleen uudet ruskeat buutsit edellisten loppuun asti rakastettujen buutsien tilalle – ja Makkonen poimi mukaan täydelliset pyöreät aurinkolasit. Kiitos taas Tuire, ensi kertaan!

PS. Jos kauppa tai persoonallisen kauppiaan historia kiinnostaa, suosittelen Aamulehden parin vuoden takaista haastattelua.

Yesterday Second Hand
Itsenäisyydenkatu 12-14, Tampere
Ma-pe 12-18
La 11-15:30

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Post-punkia Nykistä – eli uutta Interpolia

Kappas! Yksi takavuosien suosikkiyhtyeistäni, newyorkilainen Interpol on julkaissut uuden sinkun. Fine Mess on tuttua ja taattua Interpolia, tummasävyistä post-punk -rytinää, jolla saa potkua vaisumpaankin päivään. Harvaa levyä tuli luukutettua yhtä paljon kuin Interpolin esikoista Turn On the Bright Lights silloin kun se ilmestyi 2000-luvun alussa. Oijoi, ehkä nyt onkin sopiva hetki kaivaa platta naftaliinista – toki symbolisesta sellaisesta, siitä on jo tovi aikaa kun olemme omistaneet fyysisiä levyjä. Tuon debyytinkin taisin omistaa sekä vinyylinä että CD:nä. Ensimainittuja on usein ikävä, jälkimmäisiä ei.


☊ INTERPOL ~ FINE MESS

Talvi-ihon vinkit (ja Naturellen uusi myymälä)

Kaupallinen yhteistyö Naturelle, sisältää alekoodin

Sunnuntaita sinne ruudun toiselle puolelle! Seuraa valikoituja vinkkejä talvi-ihon pelastamiseen, mutta aloitetaan tiedotusluontoisella asialla. Luonnonkosmetiikkaan keskittynyt kauppa (ja pitkäaikainen yhteistyökumppanini) Naturelle on nimittäin muuttanut Bulevardilta ihan ydinkeskustaan, Kämp Galleriaan. Tuttu putiikki on saanut uuden, freesin ilmeen ja auennut nyt Kluuvikadun puoleisen sisäänkäynnin kainaloon. Putiikkiin toki pääsee myös muiden Kämp Gallerian sisäänkäyntien kautta kulkemalla kauppakeskuksen läpi. Mahtavaa, että luonnonkosmetiikkakeidas löytyy nyt entistäkin keskeisemmältä paikalta.

Uudistuneeseen myymälään on tulossa useampikin uusi tuotesarja, mutta niistä ei minullekaan voitu vielä kertoa enempää, jään siis jännityksellä odottamaan mitä tuleman pitää. Onneksi tämänhetkisistäkin valikoimista löytyy kaikenlaista ihanaa, kiintoisaa – ja minulle täysin uutta! Siitä lisää pian.

On muuten alkanut tuntua vähän hassulta kirjoittaa erikseen luonnonkosmetiikasta kuin se olisi jokin “tavallisesta kosmetiikasta” erillinen asia. Toki on tärkeää, että eettiselle ja ekologiselle kosmetiikalle on oma nimitys, mutta huomaan, että siitä on alkanut viime vuosien aikana tulla minulle itsestäänselvyys: miksi oikeastaan käyttäisin mitään muuta, kun luonnonkosmetiikan saralta löytyy kaikki mitä tarvitsen? Naturellen valikoimissa on laadukkaita tuotteita monilta ihanilta merkeiltä ja monesta hintaluokasta: mutkattoman tehokkaasta ylelliseen luksusluomuun.

Viimeksi pääsin testaamaan tuotteita australialaiselta luonnonkosmetiikkasarjalta nimeltä Ere Perez ja etsimään sieltä talvi-iholle sopivia ratkaisuita, sillä ihoni ei ole tykännyt hirveän hyvää viime kuukausien keleistä. Meksikolaissyntyisen Perezin vuonna 2004 perustama merkki on ollut nyt tovin Naturellen valikoimissa ja nauttii Suomessakin jonkinlaisesta kulttisuosiosta, sillä hyllyt tyhjenevät jatkuvasti tuotteista. Yksi syy suosioon on varmasti todella toimiva hinta-laatusuhde: tuotteet on pakattu täyteen vaikuttavia raaka-aineita, mutta hinnat ovat silti varsin maltillisia. Supertyylikkään sarjan kalleimmat tuotteet maksavat vähän yli kolmekymppiä.

Ere Perezin kasvovesi tuli tutuksi jo viime syksynä: tykkäsin sitruunaa ja vihreää teetä sisältävästä kosteussuihkeesta kovasti ja nostin sen myös lahjavinkkilistalleni. Nyt valitsin kokeiluun muutamia muita sarjan suosituimpia tuotteita Naturellen myyjän Lindan kanssa. Jos ei ole ihan varma mitä tarvitsee tai mikä sopisi omalle iholle parhaiten, kannattaa painella putiikkiin: Naturellen väki osaa suositella sopivia tuotteita ja neuvoa niiden käytössä. Paikan päällä pääsee myös nuuhkimaan ja testaamaan.

Ere Perezin värikosmetiikka on ollut supersuosittua ja halusin tietysti selvittää miksi. Aloitimme meikkivoiteista, joita on kaksi: peittävämpi Oat Milk Foundation ja ohuempi Quinoa Water Foundation, joka lähinnä tasoittaa ihon sävyä. Linda kertoi, että Oat Milk Foundation on tosi kuulas, mutta sopii silti peittävyyttä kaipaavalle, sillä öljytöntä, voidemaista koostumusta on helppo kerrostaa, kunnes lopputulos on mieluinen. Kuivalle talvi-iholle voide toimii erityisen hyvin, sillä se on todella kosteuttava. Kuudesta keltapohjaisesta sävystä löytyy suurimmalle osalle suomalaisista sopiva sävy.

Oat Milk Foundation sopi kyllä pintakuivalle iholleni ja peitti ihon talviset epätasaisuudet, mutta pidin silti enemmän Quinoa Water Foundationista, joka on ihan selkeästi minun tuote: ohut koostumus levittyy hyvin ja sulaa ihoon ihanaksi samettiseksi pinnaksi. Rakastan myös lasista pipettipulloa, jolla juoksevaa nestettä on helppo annostella. Se on todella riittoisaa: kaksi tai kolme pisaraa riittää koko kasvoihin. Linda muistutti, että pulloa kannattaa ravistaa ennen käyttöä, ja kertoi, että tätäkin voi halutessaan kerrostaa pikkuisen peittävämmäksi, jos haluaa. Sävyjä löytyy kolme, jotka sopivat monelle ihoon sulavan ominaisuutensa ansiosta.

Ehdottomasti jatkoon!

Vanilla Highlighter on kuulemma yksi sarjan suosituimmista tuotteista, kuulas ja kaunis korostusvoide, jossa on aavistus kimallusta. Kuvassa on samppanjanvärinen Falling Stars, jonka lisäksi löytyy pronssisempi sävy nimeltä Sun Halo – takuulla aivan ihana kesällä tai lomamatkan ruskettamille kasvoille. “Korostusvoide toimii ihan kaikille, myös silloin kun ei laita muuta meikkiä tai meikkaa vain vähän”, Linda vinkkasi. “Sipaise tätä poskipäille ja keskelle luomia kirkastamaan katsetta”.

Ensimmäisten testikertojen perusteella notkeaa koostumusta on helppo levittää vähän kuivallekin iholle ja toden totta, voide toimii ihanasti lähes meikittömillä kasvoilla! Plussaa myös menneen maailman tunnelmaa huokuvasta vaniljantuoksusta.

Olen tykästynyt viimeisten vuosien aikana misellivesiin, jotka sopivat lempeään puhdistukseen etenkin talvisin, kun kasvojen ihoa koetellaan eniten. Ginkgo Micellar Waterin vaikuttavina raaka-aineina ovat rauhoittava aloe vera ja neidonhiuspuu eli gingko biloba, joka sisältää runsaasti antioksidantteja.

Linda kertoi, että Ere Perezin misellivesi on hellävarainen, mutta poistaa tehokkaasti meikin ja muun lian. Sitä voi käyttää yhdessä öljyputsarin kanssa niin, että poistaa ensin misellivedellä meikin: silloin putsari saa vaikuttaa ihossa rauhassa. Aamuisin voi käyttää pelkästään misellivettä, jos ei halua pestä kasvoja vedellä.

Olen testannut molemmat käyttötavat ja tykännyt – Ere Perezin misellivesi on alkoholiton eikä kuivata, vaan iho jää pehmeäksi ja kosteutetuksi. Misellivesi tasoittaa myös ihonsävyä, ominaisuus jonka otan ilolla vastaan etenkin näin talvella kun kasvoissa todella on mitä tasoittaa.

Linda suositteli molempia sarjan seerumeita, jotka toimivat niin yhdessä kuin erikseen. Quandong Green Booster Serum on kuin vihersmoothie iholle: kevyt, ravinteikas ja virkistää ihanasti. (Luin vasta myöhemmin Naturellen sivuilta tuotekuvauksen ja nauratti – en ollutkaan ainoa, jolle tuli mieleen vihersmoothie.)

Antioksidanteilla terästetty superfood-seerumi vahvistaa, kosteuttaa ja parantaa ihon kimmoisuutta. Minulle Linda suosittelee seerumia erityisesti siksi, että ihostani tulee talvisin melko herkkä ja punoittaa usein äidiltä perityn rosacea-taipumuksen takia. Seerumi rauhoittaa tulehduksia ja vie pois punoitusta.

Yllätyin itse siitä, että seerumin tuoksu on todella mieto, vahvasta väristä olisi ehkä arvannut toisin. Tykkään seerumin geelimäisestä koostumuksesta, joka imeytyy nopeasti. Plussaa myös riittoisuudesta: pari pisaraa riittää koko kasvoille.

Niin ja mikä se quandong oikein on? Hedelmä, joka sisältää kuulemma tuplasti enemmän C-vitamiinia kuin appelsiini. Kiinnostaa.

Sarjan toinen seerumi on niin tyylikäs ilmestys, että olisin voinut ottaa sen ihan vaan kaunistamaan kylpyhuonettamme, mutta onneksi myös sisältö on enemmän kuin kohdallaan. Lindan mukaan Australian Blue Cypress Face Nectar on kevyt ja kosteuttava öljyseerumi, joka tekee tosi pehmeän ja samettisen pinnan. Ohuesta, nopeasti imeytyvästä koostumuksesta ovat tykänneet monet heistäkin, jotka eivät normaalisti lämpene kasvoöljyille.

Öljyseerumia voi käyttää aamuin illoin, vihreän seerumin päällä tai sellaisenaan kasvoveden kanssa. Linda vinkkasi, että se toimii ihanasti myös meikin alla – ja niin toimii! Lopputulos on kuulas ja heleä, mikä ei ole näin talvisin herkän ja pintakuivan ihon kohdalla todellakaan itsestäänselvyys. Suhtaudun itse seerumiin superkosteuttavana primerina, vaikka sitä ei varsinaisesti sellaisena myydäkään.

Balmit ovat ilmestyneet markkinoille muutama vuosi sitten ja myös Ere Perezilla on omansa: Papaya SOS Marmalade on monikäyttöinen balmi, joka toimii lähes kaikkeen. Sillä voi puhdistaa hellävaraisesti meikin ja käyttää yövoiteena, se pelastaa rohtuneet huulet, sitä voi sipaista kuiviin hiuslatvoihin, sillä voi hoitaa arpia ja ärtynyttä ihoa kuten hyttysenpuremia ja toki sitä voi sivellä myös vartalon kuiviin kohtiin, kuten käsiin, kyynerpäihin tai kantapäihin. Täydellinen balmi niin peilikaappiin, treenikassiin kuin matkalle.

Linda kertoi, että sitä ostavat myös monet äidit, sillä balmi sopii lapsillekin. “Se on nimensä mukaisesti SOS-voide, joka toimii mihin tahansa hätään”. Rakastan tätä ajatusta! Rakastan myös balmin trooppista tuoksua – sitä on ihana levittää kasvoille juuri ennen nukkumaanmenoa niin tuntuu vähän kuin olisi lomalla jossain eksoottisessa kohteessa.

Jos käyttää balmia osana päivittäistä ihonhoitorutiinia, se kannattaa sipaista kasvoille viimeisenä kasvoveden ja seerumin jälkeen. Balmilla voi myös korvata mahdollisen öljyseerumin.

Kuvat ovat uudesta myymälästä, jonka vaaleat puuhyllyt notkuvat syvänvihreää seinää vasten. Siellä on nyt avajaisten kunniaksi monia huipputarjouksia, joten on hyvä hetki piipahtaa paikalla. Naturelle halusi muistaa blogin lukijoita myös omalla etukoodilla, joka toimii niin putiikissa kuin verkkokaupassa.

Halusitpa testata jotain uutta tai täydentää peilikaappia tutuilla tuotteilla, koodilla YSTÄVÄ2019 saa 20% alennuksen sekä Naturellen verkkokaupassa että uudesta kivijalkamyymälässä (Kluuvikatu 4) viikon ajan sunnuntaihin 17. helmikuuta asti. Koodi ei koske seuraavia tuotemerkkejä: Nuori, Kypris, Okoko, Lebon ja Vintner’s Daughter. Ei voida yhdistää muihin etuihin tai lahjakortteihin. Tuotteita on rajoitettu erä, kannattaa olla nopea jos on jotain tiettyä mielessä!

Naturelle-myymälä
Kluuvikatu 4 (Kämp Galleria), Helsinki
Ma-pe 11-19
La 10-17

Takaisin Tampereella

Karautimme viikonlopuksi Tampereelle mitä tärkeimmästä syystä: skeittauksen SM-kisoihin, joihin Jarno oli päättänyt päähänpistosta osallistua. Ihan kaksin ei tarvinnut lähteä, saimme mukaan myös Makkosen, joka on hänkin perhesyistä johtuen ajautunut skeittimaailmaan. Skeittikuvia saattaa olla luvassa myöhemmin, niitä odotellessa kaivoin arkistoista kuvakimaran kolmen vuoden takaisesta Tampereen reissusta.

Hotelli Tammer. Varasimme nytkin huoneen Tammerista, se on jo perinne. 20-luvulla avatun hotellin art deco -tunnelmaa (ja sijaintia kosken kupeessa) on vaikea päihittää. 

Tuo kolmen vuoden takainen viikonloppureissu oli työmatka Jarnolle ja vähän minullekin: hän käveli mallina Minttu Vesalan stailaamassa muotinäytöksessä ja minä pääsin siinä siivellä backstagelle kuvaamaan. Rakastan Pakkahuoneen backstagen jyrkkiä spottivaloja ja kuvasin hurmioituneena kaiken mitä siellä tapahtui, meikkiin jonottavia malleja, kampaajia hiuslakan katkuisissa pukuhuoneissa, vaaterekkejä järjestäviä pukijoita, valoja viritteleviä teknikkoja, soittimiaan viritteleviä muusikkoja. Tottakai missä tahansa itseään kunnioittavassa muotinäytöksessä on mukana livebändi.

Ajattelin koko ajan Rolling Stonen valokuvaussessiosta kuvattua videota, jossa Stevie Nicks istuu pukuhuoneessa ja laulaa. Myöhemmin levytetyssä versiossa ei ole ollenkaan samaa taikaa kuin tuossa sattumalta taltioidussa spontaanissa esityksessä.

Backstage- ja näytöskuvat katosivat myöhemmin kovalevyjemme ja muiden työkamojemme mukana varkaan matkaan Euroopan roadtripillamme. Jäljelle jäivät muutamat harvat ruudut, jotka olin ehtinyt tallentaa pilveen tai lähettää jollekulle. Haluaisin sanoa, että se haava on jo parantunut, mutta myönnän, sisuskaluja särkee yhä joka kerta kun ajattelen kaikkia menetettyjä kuvia. Onneksi tästä reissusta on nämä kuvat tallessa, toisilta ei ole ainuttakaan.

Tammerin aamiaissali on ehkä Tampereen kaunein paikka. Rakastuneen valokuvaajan fokuksessa oli kuitenkin salissa kuljeskeleva pitkätukka. Ylempään kuvaan sentään taltioitui meidän vakipöytä salin nurkassa. 

Hotellielämää. Pidän kontrasteista: ruttuun nukutut lakanat, kuohuviinipullo hetkeä ennen korkkaamistaan. Mies, joka näyttää lyyriseltä pukeutuessaan ikkunasta kajastavassa valossa eikä huomaa kameraa. 

Stailisti Minttu Vesala juontaa muotinäytöksen kenraaliharjoitusta Pakkahuoneen lavalla. Minttu on yksi maan kovimmista ammattilaisista ja huikeimmista tyypeistä, joihin minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua töiden ja yhteisten ystävien kautta. 

Jarno odottaa vuoroaan lavan takana, kenraaliharjoituksista tämäkin ruutu. Lavan edestä kuvattuja varsinaisia näytöskuvia ei säästynyt. 

Näytöksen jälkeen backstagella lainehti kollektiivinen hyväntuulisuus, kun iso työ oli saatu kunnialla maaliin. Otin paljon kuvia, joista on jäljellä ainoastaan nämä kaksi tietokoneen ruudusta napattua puhelinkuvaa: Minttu suuressa hatussaan spottivalon loisteessa…

…ja Minttu kahden mallinsa kanssa: vasemmalla Jarno ja oikealla Sergei Vartiainen. Sergei on myös lahjakas muusikko, tsekatkaa Sergein Instagramista uusi sinkku! Rakastan tätä kuvaa, Mintun silmissä kipinöivää iloa ja Jarnon olemuksesta huokuvaa hellyyttä (tai sitten hän nuuhkii Mintun korvaa, tarina ei kerro). 

Lempikuvani koko viikonlopulta otti Minttu salaa näytöksen jatkoilta baarin nurkassa. TUCAT ♥, hän kirjoitti saatteeksi lähettäessään sen meille.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (LAST PIC BY MINTTU VESALA)

Uutta Lou Doillonia

Brittiläis-ranskalainen Lou Doillon on voittanut kyllä kaikissa universumin lottoarvonnoissa: hän on paitsi Jane Birkinin tytär ja Charlotte Gainsbourgin siskopuoli, myös muusikko, malli ja näyttelijä, joka on tietysti osoittautunut lahjakkuudeksi kaikissa valitsemissaan lajeissaan. Häneltä on odotettu uutta musiikkia jo tovi, mutta kolmas albumi Soliloquy on nyt ulkona ja löytyy mm. Spotifysta. Doillon on lyöttäytynyt uudella sinkullaan yhteen amerikkalaisen Cat Powerin kanssa. Lopputulos on ihastuttavan yksinkertainen: svengaavaa akustista kitaraa ja toisiinsa kietoutuvia laulumelodioita Doillonille tutun haunted folkin hengessä. Tiedän mitä kuuntelen tänä viikonloppuna!


☊ LOU DOILLON ~ IT’S YOU FT CAT POWER